Brittisosiologi Raymond E. Pahl on tutkinut, miksi rikkaat juoksevat rahan perässä, vaikka ovat jo tarpeeksi rikkaita. Usein menestyjän lapsuuteen liittyy traumaattisia kokemuksia: esimerkiksi poikkeuksellisen heikko isä, isän varhainen kuolema tai vahva äiti, joka elää lapsen kautta hukkaan mennyttä nuoruuttaan. Psyyken taantumat saattavat osittain selittää, miksi ihminen tavoittelee pakonomaisesti menestystä, Pahl sanoo.
”Monia menestyviä ihmisiä ajaa eteenpäin suoranainen kiihko menestyä lisää. Käveleville ansioluetteloille ei ole olemassa mitään menestyksen jälkeistä olotilaa. Kun menestyjä saavuttaa jonkin tavoitteen, aina seuraa uusia. Menestys ruokkii edelleen intohimoa tavoitella sitä lisää. Tällainen kiihko on kaamea sairaus ja valitettavasti vielä tarttuvaa laatua.” (Tampereen yliopistouutiset 4.10.1993)
Olin töissä kansakoulussa kuusi vuotta ja yliopistossa 35 vuotta ja näin miten yliopistoissa keskinäinen kilpailu lisääntyi jatkuvasti. Harvoista professorin viroista taisteltiin ankarasti, mutta proffa, lehtori ja assistentti saivat kuitenkin opettaa ja tutkia melko rauhassa ja jopa nauttia siitä! Valtio maksoi virkanimikkeen mukaista palkkaa, jolla tuli kohtuullisesti toimeen.
Jo 90-luvun alussa alkanut puhe yliopistojen ”huippuyksilöistä” alkoi levitä. Sitä levittivät aluksi muutamat professorit, jotka arvioivat itse itsensä huipuiksi. Media alkoi julistaa huippujen tärkeyttä ja jakaa tieteenaloja tärkeisiin ja turhiin. Opettajankoulutukseen ujutettu kasvatustiede todettiin pahnan pohjimmaiseksi, turhista turhimmaksi tekotieteeksi.
Kun 2010 ”fantastinen yliopistouudistus” toteutui, päästiin pilkatusta ”valtion tilivirastosta” eroon ja yliopistoja alettiin ohjata kuin firmoja. Alkoi ranking-listoilla kiipeily, median kosiskelu ja omien ansioiden paisuttelu. Suuri osa fiksuista tutkijoista varmasti häpeilee, kun on pakko kehua itseään, ettei saisi potkuja, vaan rahaa työhönsä. Tiedemaailmassa on toki joitain harvoja tilanteesta nauttivia trumppeja ja trumpittaria, mutta eipä heistä sen enempää.
Koko suomalaisessa koulutusjärjestelmässä on avattu kilpailu, jonka seurauksia ei ymmärretä tai haluta ymmärtää. Oikeudenmukaista, pedagogien ohjaamaa, järjestelmää tuhotaan ja tilalle rakennetaan kilparatoja. Tulevaisuudessa päättäjien on turha vuodattaa krokotiilin kyyneleitä kymmenien tuhansien syrjäytettyjen lasten kohtalosta. Pitäisi tajuta, että lasten ja nuorten lahjakkuuden, luovuuden ja onnellisen elämän edellytyksiä ei kilparadoilla edistetä – ne tuhotaan.
Kun etelä-korealainen televisioyhtiö yhtiö otti minuun yhteyttä, luulin sitä aluksi pilaksi. Pisa-menestyjät kuitenkin tekivät todella ohjelmaa suomalaisesta peruskoulusta, sen synnystä ja kehityksestä ja halusivat haastattelua. Kohdallani peruste taisi olla korkea ikäni. Kaivoin esiin POPS I (1970) irtolehtipumaskan ja matkustin Helsinkiin.
Kerroin Pisa-menestyjille miten upeaa oli kun jokainen suomalainen lapsi sai oikeuden 70-luvulla käydä yhtenäistä peruskoulua. Kerroin miten onnellisia vanhemmat olivat, kun kaikille lapsille avautui tie ”parempaan elämään” kuin heillä itsellään oli ollut. Tie lukioon ja yliopistoon asti oli avattu! Peruskoulussa ei kilpailtu, vaan opiskeltiin, opetussuunnitelma oli hieno asiantuntijakomitean luoma pedagoginen asiakirja.
Avasin haastattelussa vanhan opetussuunnitelman sivulta 233. Tulkki käänsi tekstin koreaksi: ”Nykyisin ihmisten ja kansojen kesken vallitseva peräänantamaton kilpailu elintasosta ja sitä myötäilevä yhä suuremman tehokkuuden tavoittelu työelämässä ja koululaitoksen organisoinnissa johtavat entistä pahempaan kilpailuun, kovuuteen, itsekkyyteen ja häikäilemättömyyteen ja tekevät myös vapaa-ajan viettämisen helposti epäinhimilliseksi ja vähän todellista virkistystä tuottavaksi. Tällainen kehitys ei voi jatkua. Kilpailumielialaa on hillittävä ja sen tilalle tuotava yhteistyö ja sekä ihmisten viihtyvyys ja turvallisuus.”
Näin siis vuonna 1970!
Kerroin vielä, että peruskoulun ensimmäisen opetussuunnitelman ydinidea oli jokaisen oppilaan eheän kasvun, ahkeruuden, sosiaalisen vastuun ja mielenterveyden tukeminen: Jokainen lapsi on yhtä arvokas, jokaista oppilasta pitää tukea. Ja näillä eväillä Suomesta tuli vahingossa Pisa-menestyjä.
Kun vielä kerroin, että entinen kansakoulun kuudennen luokan oppilaani tuli 30 vuoden kuluttua kiitämään minua siitä, että opettajana välitin hänestä, korealainen toimittaja alkoi pyyhkiä kyyneleitä. Ehkä elämässä on jotain vielä tärkeämpää kuin Pisa-menestys.
PS Hyvät ystävät, tuttavat ja muu kylänväki! Toivon meille jokaiselle joulun rauhaa, iloa ja rakkautta. Kuuntele YouTubesta Suvi Teräsniskan laulama Taivas sylissäni. https://youtu.be/iCB3EPkzWco
Kari Uusikylä 