Ihmislajin jälkeinen aika

Auschwitz-Birkenaun keskitys- ja kuolemanleirien kaasukammiossa minulle kirkastui lopullisesti miksi Howard Gardner, nykyisistä lahjakkuustutkijoista ehkä tunnetuin, korostaa, että koulussa jokaisen oppilaan tulisi perehtyä syvällisesti kolmeen asiakokonaisuuteen, ”ilmiöön”: ihmiskunnan kehittymiseen evoluutioteorian avulla, Mozartin sävellysten taustoihin ja natsien keskitysleireihin. Aihekokonaisuudet johdattavat pohtimaan tieteiden, taiteiden, luovuuden ja moraalin merkitystä ihmiskunnalle.

Eettisellä alueella ihmiskunta ei näytä kehittyvän. Sodat, ihmisten alistaminen, ahneus, julmuus ja itsekkyys kukoistavat. Ihmiskunnalla on käytettävissään hirvittäviä tuhoaseita. Nälkään kuolevat lapset, kansainvaellukset ja kansanmurhat tulevat päivittäin olohuoneisiimme. Maailman mahtimiehet valehtelevat ja vaimentavat kritiikin väkivalloin, jopa salamurhilla.

Torjumme ajatuksen luonnon tuhoutumisesta, vaikka ”ihmiskunnan jälkeinen aika” voi koittaa lähitulevaisuudessa. Kohtalokkaat luonnon katastrofit kypsyvät ehkä 50 vuoden kuluttua, lastenlastemme kohdattaviksi. Voimme leimata asiasta huolestuneet turhista meuhkaavaksi viherpiipertäjien sakiksi. Mutta kun arvotettu britti, tähtitieteilijä Sir Martin Rees analysoi haastattelussa ilmastomuutosta ja ihmiskunnan jälkeisen ajan lähestymistä, hänen puheitaan on mahdoton leimata haihatteluksi. Tekoälyn yhdistyminen ihmisälyyn ei ole enää tieteisfantasia; sen seuraukset voivat olla kohtalokkaat.

Jokainen koululainen pitäisi kasvattaa eettiseen vastuuseen itsestään, lähimmäisistään, ympäristöstään ja koko maailmasta, kuten jo peruskoulun ensimmäinen opetussuunnitelma (1970) korosti. ”Pitäisi kasvattaa,” mutta miten, kun koulukasvatus on haudattu ties minne, muutosvastarintaisten museoon. Koodaamalla ei ihmiskuntaa kuitenkaan pelasteta.

Tiedän, että olen lainannut seuraavia tekstejä usein, mutta teen sen taas, koska vuosikymmenten takaiset viestit ovat niin ajankohtaisia.

Lahjakkuustutkimuksen äidiksi kutsutun Leta S. Hollingworthin vetoomus vuodelta 1939: ”Aika suorastaan huutaa johtajia, jotka kykenevät ohjaamaan kansoja tulevaisuuden maailmassa, jossa ihmisiä tuhotaan menetelmin, joista vielä ei ole tietoa.”

”Sivistyneen ihmiskunnan kohtalo riippuu enemmän moraalin tasosta kuin tuotantokyvystä. Vapaa taloudellisten voimien leikki, ihmisen sääntelemätön halu kerätä itselleen aina vain enemmän valtaa ja varallisuutta aiheuttavat ongelmia. Onnellisen elämän edellytyksiin kuuluu yhteisöllisyys ja suhteellisuudentaju, kyky rajoittaa halujaan ja tarpeitaan.” (Albert Einstein).

Ihmiskunnan pelastumisen ainoa oljenkorsi on kasvatuksessa. Korsi on ohut, mutta onko muuta?

Karmeita uutisia suomalaisista lapsista

Aamun uutiset kertoivat karmeita asioita suomalaisten lasten mielenterveydestä. Pienessä Suomessa ongelmista kärsii noin 90 000 lasta. Psykiatrisessa hoidossa on yli 20 000 lasta; he ovat etuoikeutettuja, koska hoitotakuut eivät päde; vain suurimmissa kaupungeissa on asiantuntevia psykiatreja. Hoitolähetteet viipyvät.

Ylilääkäri kertoi juuri televisiossa, että päiväkodeissa lapsia ahdistavat isot ryhmät ja vaihtuvat hoitajat. Murrosikäiset masentuvat ja ahdistuvat koulussa etenkin liiasta ”itseohjautuvuuden” ja vastuunottamisen vaatimuksesta, tuosta koulunuudistajien lempilapsesta. Moni tuntee, ettei pärjää, tulevaisuus on toivoton. Murrosikäisten viiltely, tyypillinen ahdistuksen tuottama reagointitapa, on levinnyt alakoululaistenkin keskuuteen; uutena ilmiönä itsemurhalla uhkailu ja jopa psykoottiset tilat! Tieto järkyttää.

Terapia auttaisi lasta, mutta kun terapeuteista on huutava pula!
Ongelmat johtuvat kodeista, koulusta ja yhteiskunnasta. On koteja, joissa vanhemmat eivät kykene antamaan lapsilleen turvaa omien ongelmiensa vuoksi. On ulkoisesti malliperheiltä näyttäviä perheitä, joissa vanhempien kiire ahdistaa ja masentaa lapsia. Kiire on usein itse hankittua, mutta myös yhteiskunnan ja työelämän menestys- ja pätemisvaatimukset ajavat vanhempia, ja siinä ohella lapsia mielenterveyspotilaiksi. Huumeista on tullut ”normaali” osa suomalaista arkea tuskan lievittämiseksi. Se on kammottavaa.

Hallitus on kertonut, että miljoona suomalaista on uudelleenkoulutettava lähitulevaisuudessa. Vaatimus on järjetön. Ei kai Suomi kulje Pol Potin jäljillä? Tekosyynä sairaaseen arkeen hoetaan, että Suomi on osa globaalia maailmaa , ei saa jäädä paikalleen, ettei elintaso laske. Nyt kaikki lapset osaamaan ja koodaamaan!

Moni opiskelija makaa sängyn pohjalla, eikä jaksa nousta, kun masennus vyöryy mieleen. Aivan varmasti siellä makaa tulevaisuudessa yhä useampi koululainen, joka ei pysty kouluun tuodun kilpailun vuoksi muuhun. Kilpailun häviäjät on valittu jo esikoulussa. Petin pohjalla toteutuu nykyajan tasa-arvo, masentuneet ovat tasapuolisesti ahdistuneita koulumenestyjiä ja niitä, joille on selvinnyt, että heillä ei ole tulevaisuutta, koska ovat huonompia kuin muut. Ei heillä ole varaa lähteä lukion preppauskurssille Espanjaan.

Poliittisia selittäjiä, selityksiä ja tyhjää puhetta riittää. Psykiatrian professori Tuula Tamminen kirjoitti jo vuonna 2002 tärkeän viestin: Suomen rikkaudesta ja loistavasta kansainvälisestä koulumenestyksestä huolimatta liian monet lapset voivat Suomessa huonosti. ”Moni vanhempi pohtii, miten oma lapsi voi. Myös lasten ja nuorten kanssa toimivat ammattilaiset ovat viime vuosina esittäneet toistuvasti (huom. siis jo 90-luvulla) saman kysymyksen. Kysymys on ymmärrettävä, mutta järkyttävä, koska se osoittaa, miten pitkälle me aikuiset olemme lapsista vieraantuneet. Nykyistä kilpailuyhteiskuntaa perustellaan usein sillä, että Suomella ei ole muuta mahdollisuutta. Tällainen perustelu osoittaa mitä suurinta henkistä köyhyyttä. Vaihtoehdot on aina itse etsittävä, luotava ja yhdessä rakennettava.”

Me voimme vaikuttaa hyvin vähän siihen, että niin monet maailman johtajat ovat röyhkeitä narsisteja tai tunnekylmiä psykopaatteja, jotka ovat valmiita aiheuttamaan omillekin kansalailleen määrättömästi kärsimystä. Lapsia tapetaan sodissa nälkään, lapsia tapetaan asein, naisia ja lapsia raiskataan.

Suomi on toistaiseksi maa, jossa päättäjät voidaan saattaa vastuuseen teoistaan. Päättäjiltä on kysyttävä tiukasti miksi lapset ja perheet kärsivät? Mitä todellista te ja puolueenne olette tehneet kärsivien hyväksi? Ympäripyöreä lässytys loukkaa omilla aivoilla ajattelevaa. Tärkeä olisi myös kysyä missä ovat ne takapirut, joiden etuja ajatte. Se lienee kuitenkin turhaa, kukaan ei kerro. Kysyjä leimataan kateelliseksi ja pahantahtoiseksi kehityksen jarruksi.

Mauno Koivisto, hieno mies ja Suomen tasavallan presidentti

Presidentti Mauno Koiviston (1923-2017) hautamuistomerkin televisioitu paljastustilaisuus 25.11. Helsingissä, Hietaniemen hautausmaalla, osui suomalaisen kollektiivisen tajunnan ytimeen. Arvokkaassa tilaisuudessa ei ollut mitään turhaa. Lyhyet puheet olivat punnittuja, ne korostivat Koiviston arvoa isänmaallisena, luotettavana tasavallan presidenttinä (1982-1994), joka halusi johtaa Suomea turvallisesti kohti tulevaisuutta. Koiviston perusteellinen ”fundeeraaminen,” pohdiskelu, ärsytti eräitä, jotka olisivat halunneet liikkua ketterästi virran mukana kohti tuntematonta.

Uskon, että Suomen kansan on kerrankin helppo hyväksyä presidentin muistomerkki ”Kartta”; Kekkosen ja Paasikiven kiistellyistä muistomerkeistä ei voi sanoa samaa.

Taiteilija Perttu Saksan suunnittelema tumma kivipaasi sisältää symbolisen kartan, jonka kullatuista reiteistä jokainen suomalainen voi valita omansa. Taiteilija oli lukenut nuorena lehtijutun, jossa Koivisto porasi kiveä; kivestä erkani vesinoroja; tästä taiteilija sai idean muistomerkin kivisestä kartasta ja erkanevista reiteistä. Taiteilijan mukaan teos on henkinen kartta, kompassi ja apuväline.

Karttojen rakastaja Koivisto pyrki aina valitsemaan polut, jotka olisivat turvallisia ja säästäisivät kansalaisia joutumasta surman suuhun. Yhteinen hyvä ja isänmaan etu ohjasivat toimintaa. Kaukopartiomies Koiviston hahmo konepistooleineen on helppo sijoittaa Edvin Laineen ohjaaman ”Tuntemattoman sotilaan” henkilögalleriaan ja ilman muuta sankariosastoon!

Puoliso Tellervo Koivisto laski muistomerkille punaisen ruusun. Hetki oli kaunis ja liikuttava. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö piti hienon puheen ja laski sinivalkoisen kukkalaitteen. Tilaisuuden musiikki oli upeinta isänmaallista musiikkia, Kaartin soittokunnan ja Ylioppilaskunnan laulajien esittämänä. Finlandia -hymni kruunasi kaiken.

Lapsena äidistään orvoksi jäänyt Mauno Koivisto on sellaisen Suomen ja suomalaisuuden symboli, jota ei saisi unohtaa. Köyhän kodin poika ahkeroi itsensä oppineeksi kansakunnan johtajaksi. Ujous ja vaatimattomuus leimasivat Koivistoa. Kunniapaikalla muistomerkin paljastustilaisuudessa istui presidentin sata-vuotias lentopallokaveri. ”Kaveria ei jätetä” oli Koiviston ajan suomalaisen miehen velvoite sekä sodan että rauhan aikana. Mauno Koivisto oli suomalainen mies parhaimmillaan.

Suomi on rakas yhteinen isänmaamme. Sen arvo tuntuu lämpönä ja liikutuksena juhlissa ja urheilukisoissa; arjen keskellä liian harvoin. Suomea voi rakastaa ilman että väheksyy tai halveksii muita kansoja tai kansallisuuksia.
Jokaisen ihmisen pitää saada tuntea Suomessa, että hänellä on ihmisarvo; se ei saa riippua siitä, onko syntynyt köyhyyden vai yltäkylläisuuden keskelle. Millainen olisi köyhän, äidittömän pikku-Manun kohtalo ollut nyky-Suomessa? Se riippuu meistä, Suomen kansasta -ja varsinkin vastuullisista poliittisista päättäjistä.

Kouluopetus on kasvatusta eikä pelkkää oppimista

Kiivaana käyvä keskustelu digi- ja ilmiöoppimisesta on tärkeää, mutta se ei saa estää näkemästä mikä opetuksessa on tärkeintä. Suuri ongelma on se, että liian harva opetuksen kriittinen muutosagentti ymmärtää kouluopetuksen ydinasioita.

Suomessa opettajia on koulutettu jo vuosikymmeniä opetuksen teoreettiseen ymmärtämiseen ja käytännön opetustaitoihin. Myös koulutuspoliitikkojen ja kenen tahansa olisi hyvä ymmärtää mitä ”opetus” on. Se olisi koulua koskevan järkevän keskustelun perusedellytys. Opettajan tärkein taito on itsenäisen kriittisen pedagogisen ajattelun taito. Kouluissa hyvä opetus luodaan joka päivä uudestaan; opettajan työ on hyvin vaativaa.

TÄTÄ ON KOULUOPETUS: OPETETAAN-OPISKELLAAN-OPITAAN

Koulupuheissa edetään suoraan oppimiseen ja oppijoihin. Kannattaisi pohtia myös opettamisen ja opiskelun osuutta oppimiseen.
Kouluopetus lähtee aina OPSin tavoitteista. Tavoitteet ovat tiedollisia (opiskellaan faktoja, analysoidaan, sovelletaan tietoa), taidollisia ja sosiaalis-affektiivisia (liittyvät motivaatioon, ahkeruuteen ja tunne-elämään). Tavoitteet ovat ajallisesti lähi-, väli- ja etäistavoitteita, sekä alaltaan hyvin spesifejä oppianekohtaisia tavoitteita tai laajoja yleistavoitteita(moraalisääntöjen sisäistäminen, ajattelutaitojen kehittyminen). Kaiken opetuksen yleispäämääränä on oppilaiden eheän persoonallisuuden kasvu; se ei ole sanahelinää, vaan kaiken opetuksen ydin.

Tavoitteiden pohjalta opettaja valitsee opetuksen sisällöt ja opetusmenetelmät. Hän eheyttää oppisisältöjä vertikaalisesti (ajallisena jatkumona) ja horisontaalisesti, teemaopiskelun eli ”ilmiöoppimisen” avulla. Hän ottaa oppilaat mukaan suunnitteluun ja antaa heille lisää vastuuta sitä mukaan kun taidot ja kypsyys karttuvat. Vastuuta ei pidä kuitenkaan antaa liikaa, koska se aiheuttaa ahdistusta ja vierottaa oppilaat opetuksen suunnittelusta. Kun rajat ovat selvät, opettaja ei saa mitätöidä oppilaiden ideoita. Opetusjakson jälkeen arvioidaan yhdessä miten opiskelu onnistui, mikä oli hyvää, mikä oli parannettavaa.

Nykyopettaja hallitsee monia opettajakeskeisiä, oppilaskeskeisiä ja yhteistoiminnallisia työtapoja, opetusmuotoja. Kun tavoitteet sitä edellyttävät, opettaja opettaa ”opettajakeskeisesti” faktat ja taidot; hän siirtää opetuksen painopistettä oppilaiden aktiiviseen opiskeluun heti, kun aika on sopiva. Opettajan esityskin voi olla hyvin ”oppilaskeskeinen,” kun se on kiinnostava. Joskus opettaja suorastaan lumoaa oppilaansa asiantuntevalla ja tunteisiin vetoavalla esityksellään. Totta kai nykyopettaja pyrkii aktivoimaan oppilaita omatoimisiksi ja itseohjautuviksi. Se ei saa kuitenkaan tapahtua ”antaa mennä” –tyylillä. Opetus edellyttää turvallista, pysyvää oppimisympäristöä.

Kun kouluopetukseen vaikuttavat voimakkaasti oppilaan yksilölliset ominaisuudet (lahjakkuus, luovuus, temperamentti, mielenterveys), sosiaaliset roolit kouluyhteisössä ja kotiolojen vaikutus, alkaa opetuksen kompleksiuus hahmottua. Pitää muistaa, että koulut ovat oppilaiden asuinalueiden sosiaalisen rakenteen, oppilaskoostumuksen ja varustetason suhteen hyvin erilaisia. Joillekin jaetaan tietokoneita, toisille ei edes kirjoja. Pitäisi ymmärtää, miten monet muuttujat opetusprosessiin vaikuttavat kaiken aikaa. Isoissa heterogeenisissä ryhmissä opetustyö voi olla hyvin raskasta.

Koulun muutosagenteilla on omat piilotavoitteensa. Muistan tapauksen hieman ennen ensimmäistä Pisa-mittausta. Helsingin yliopiston, opetusministeriön ja opetushallituksen edustajat halusivat tapaamista. Opetusopin professorina tunsin olevani syytettynä tuomioistuimessa. Minulle kerrottiin että opettajankoulutuksessa ei ymmärretä edes mitä oppiminen on, siellä taotaan tietoja kalloon, kun pitäisi TUTKIA ILMIÖITÄ. On saatava aikaan muutos, jos halutaan rahoituksen jatkuvan.

Yritin kertoa miten monipuolisesti opettajia koulutetaan ja mitkä ovat kouluopetuksen tärkeimmät tavoitteet. Tuomioistuimen ex-taistolainen hallintobyrokraatti lausui taas kerran tutut sanansa 70-luvulta: Et siedä kritiikkiä, tuo on muutosvastarintaa.

Pian tuli Pisa, joka kertoi, ettei suomalainen peruskoulu eikä opettajankoulutus olleetkaan maalle häpeäksi. Niitähän voitiin suorastaan lähteä kauppaamaan kaukaisiin maihin.

Taas on kouluremontin aika. Sitra kokosi pari vuotta sitten 31 ”poikkiyhteiskunnallista vaikuttajaa” visioimaan koulutuksen tulevaisuutta. Inspiraatiota haettiin ekskursiolta Yhdysvalloista, mm. Bostonista, ja valaistuttiin: Suomessa koulutetaan eilisen maailmaan; julkaistiin kirjanen ”Maa, jossa kaikki rakastavat oppimista.” Että sellainen Suomi on tulossa! Ja lisää tekstiä:

”Olemme pitkään ratsastaneet Pisa-hysterialla ja uskotelleet, että meidän koulumme on hyvä. Meillä on hirveän hyvä koulu eilistä varten. Se ei ole tätä päivää eikä tulevaisuutta varten.” ”Oppiminen ei ole parsakaalia, joka pitää kuorruttaa suklaalla, jotta se menisi paremmin alas. Oppiminen on mieletön kolmen tähden Michelin ateria. Kouluun pitäisi perustaa unelmaklubeja.” Mikäs siinä, jos klubiin haluavat vain saadaan kiinni ”modernin oppimisympäristön” metelin keskeltä. Turvalliset seinät antaisivat luovuudelle turvalliset puitteet. Hysteriaa on Sitran ohuessa julkaisussa paljon enemmän kuin 14 Pisa-vuoden aikana julkitulleissa suomalaisen opetusväen vaatimattoman tyytyväisissä kannanotoissa: Emme olleetkaan opetuksen pohjasakkaa, kuten julistettiin koko 90-luku.

Nyt uudistajat julistavat innovaatioina oppilaskeskeisyyttä, syväoppimista ja ilmiöoppimista eli opetuksen integraatiota. Sponsorirahaa ja suosiota saa, kun haukkuu koulun ”eilisen kouluksi.” Mekastajien tulisi alentua katsomaan opetusopillista eilistä edes sen verran, että älyäisivät, että opettajille on turha paasata asioista, jotka nämä omaksuivat jo toissapäivänä eli 1970-luvulla.
Ilmiöoppiminen, tietotekniikan opetuskäyttö, oppimispelit ja joustavat opetustilat kuuluvat nykykouluun. Mutta kun guru julistaa, että pelit voivat sivistää enemmän kuin kieliopin säännöt, on syytä herätä.

Tärkeintä olisi kysyä nyt, kuka koulutuksen suuntaa ohjaa ja mihin sitä viedään. Miten koko koulujärjestelmään ujutettu kilpailu vaikuttaa kouluun ja oppilaisiin? Pitäisi olla tehokas ”osaaja” jo alakoulussa; muuten ei pääse edes lukioon. Kun kouluelämää ohjaavat yhä enemmän tehokkuusvaatimukset, pitäisi tajuta, että eliitti ei ymmärrä lapsen luontaista psykofyysistä kasvua; kilpailu ahdistaa ja jäytää oppilaiden mielenterveyttä.

Ei poliitikkojen ja bisneksen ihannoimalla ”tulevaisuusosaajalla” ole aikaa pohtia ilmiöitä. Hän pänttää tietoja päähänsä, vain siten hän saa hyvän todistuksen ja voi ehkä päästä yliopistoon. Pois siis turhat taide- ja taitoaineet; liikkua kuitenkin pitää. Olympiakomitea ja eräät isot firmat sponsoroivat jo yksityisiä (maksullisia) liikuntapäiväkoteja. Näin saadaan aikanaan kestäviä työntekijöitä ja osakkaille bonuksia. Itse olen havainnut, että taaperot liikkuvat, hyppivät ja kiipeilevät ilman sponsoriakin heti, kun pääsevät irralleen luontoon.

Suomen Pisa-menestys perustui siihen, että traditionaalinen luokkaopetus yhdistyi järkevään oppilaskeskeisyyteen. Oppilaita vaadittiin opiskelemaan, koska koulusaavutukset syntyvät vain opiskelemalla. Kaiken metelin ja konsulttijargonin keskellä tämä kannattaa pitää mielessä. Tehokkuus ei vaadi sitä, että kouluista tehdään taistelukenttiä ja oppilaista ahdistuneita elämää pelkääviä suorittajia.

Pitäisi tajuta, että liian moni koululainen syrjäytetään jo varhain kodin ongelmien vuoksi. Kouluja jaetaan hyviin ja huonoihin. Varakkaat ostavat jo lapsilleen lisäopetusta; eiköhän joistain kouluista tehdä pian osakeyhtiöitä, Ruotsin tapaan. Mieluiten englanninkielisiä, mitäpä pikkuisen Suomen omalla kielellä on enää merkitystä. Nuori osaaja tähyää ulkomaille. Korkeakoulut tuottavat liukuhihnalla julkaisuja, tankero-englanniksi. Tavoitteena on pääsy sadan parhaan joukkoon jollakin hemmetin listalla, on siinä akateemikoille elämäntehtävä!

Miksi koulumme Pisa-tulokset heikentyvät jatkuvasti?

Päivän Helsingin Sanomat kertoo mihin suomalaista kouluopetusta on ohjattu ja mitä siitä on seurannut. Psykologian tohtori Aino Saarinen on tehnyt perusteellisen tutkimuksen peruskoulun oppimistulosten muutoksista 2000-luvulla. Tutkimuksessa käytettiin vuosien 2012 ja 2015 Pisa-tuloksia, ja mukana oli yhteensä yli 5 000 15-vuotiasta tyttöä ja poikaa ympäri Suomen.

Pisa-tuloksemme ovat heikentyneet kaikilla mitatuilla alueilla, lukemisessa, matematiikassa ja luonnontieteissä. Pojat ovat jääneet kauas nopeammin kehittyvien tyttöjen taakse, varattomien kotien lasten keskimäärin heikot koulusaavutukset ennustavat varhaista syrjäytymistä.

On hienoa, että heppoisten ”tutkimusten,” koulujen ”profiloitumisen” ja puolipakollisen itsekehun keskellä tehdään empiiristä tutkimusta, joka täyttää tieteellisen tutkimuksen luotettavuuskriteerit. Mistä sen tiedän, Hesarin artikkelin perusteellako? En suinkaan, vaan siksi, että Saarinen on saanut tutkimuksensa julkaisemiseksi vihreää valoa kansainvälisillä foorumeilla, joihin hyväksytään vain tieteellisesti päteviä tutkimuksia.

Peruskoulumme tasa-arvo on vaarassa, sanoo psykologian professori emerita Liisa Keltikangas-Järvinen, joka on ohjannut Saarisen toista väitöskirjatyötä. ”Koululaisilta vaaditaan nykyisin sellaista itseohjautuvuutta, omatoimisuutta ja vastuunottoa, johon läheskään kaikki peruskoululaiset eivät ikänsä puolesta ole valmiita.”

Pelkistetysti seuraavat Saarisen tutkimustulokset ovat tärkeitä: Suomalainen koulu on alkanut tuottaa hyviä ja huonoja oppilaita. Riskiryhmiä ovat pojat, köyhät ja maahanmuuttajat. Varakkaiden ja koulutettujen lapset saavat kotona tukea ja ohjausta, joka näkyy koulusaavutuksissa. Ensimmäisessä Pisa-mittauksessa 2000-luvun alussa Suomi oli oppimistuloksiltaan maailman paras maa; oppilaan sukupuoli tai kodin varallisuus eivät vaikuttaneet koulumenestykseen yhtä paljon kuin nykyään.

Niin sanottu ”digioppiminen” ja ”ilmiöoppiminen” ovat menneet liiallisuuksiin. Aivotutkijat ja jopa it-ekspertit ovat varottaneet ruudun tuijottamisen vaaroista, pitkäjänteinen keskittymiskyky kärsii kuvan, äänen ja liikkeen virikerunsaudessa. Myös parhaiden oppilaiden oppimistulokset kärsivät.

On surkuhupaisaa, että digihuumassaan hallinto on jopa antanut opettajille ohjeita siitä, miten monta prosenttia opetusajasta tulee käyttää tietokoneita! Ennen opettaja sai ajatella ihan itse mitä opettaa ja miten opettaa. Oppilaat otetiin mukaan suunnitteluun, mutta vain kehitysvaiheensa rajoissa. Kun kypsymättömät oppilaat pistetään liian varhain ”itseohjautumaan” ilmiöiden pariin tai työpaikoille, oppimisen tehokkuus ja laatu kärsivät.

Kasvatustieteilijästä tuntuu todella hyvältä, että arvostetut psykologian tutkijat ovat korottaneet äänensä kouluopetuksen ja opettajan merkityksen puolesta. Julkaisimme kolmen kollegani kanssa vuonna 2016 kirjan ”Opettajan didaktiikka.” Halusimme kirjan nimellä korostaa sitä, että koulutettu, pätevä, innokas, oppilaitaan tukeva ja ymmärtävä opettaja on oppimistulosten ja opetuksen tehokuuden paras tae. Totta kai hyvä opettaja käyttää monia opetustapoja ja -välineitä, myös oppilaskeskeisiä ja yhteistoiminnallisia.

Opettajan pedagogista asiantuntemusta, ammattitaitoa ja eettistä vastuuntuntoa ei mikään kone tai opetustapa voi korvata. John Hattien massiiviset metatutkimukset, joissa on yhdistetty tuhansia tutkimustuloksia opetuksen tehokkuusindekseiksi, havainnollistavat tämän tosiasian. Opettajalla pitää olla oikeus opettaa! Eikö opetushallinto tunne näitä tutkimustuloksia vai eikö niistä välitetä?

Koulu heijastelee aina yhteiskunnan arvoja. Kasvatustavoitteiden sijasta kautta koulutusjärjestelmän vaaditaan nyt ”osaamista,” jota hoetaan määrittelemättä sanan sisältöä. On turha ihmetellä miksi oppimistulokset heikentyvät, miksi pojat ja köyhien kotien lapset tippuvat kelkasta. Koulua on ohjattu, arvomuutoksen mukaisesti, määrätietoisesti, markkina- ja kilpailukoulun suuntaan. Hedelmät alkavat kypsyä.

Lopuksi yksi toive koulun suunnasta vastaaville ja innokkaille innovaattoreille: Älkää enää nimitelkö opetuksen tutkijoita, didaktikkoja, ja opettajia eilisen vangeiksi, kelkasta tipahtaneiksi pölvästeiksi. Jos itsetuntonne sallii, lukekaa vaikkapa kirja ”Opettajan didaktiikka.” Voitte oppia perusasiat ilmiöstä nimeltä ”opetus.” Vai olisiko asiantunteva luento asiasta tehokkaampi keino oppia ymmärtämään opetuksen pääasioita? Tutkimustulosten mukaan näin saattaisi hyvinkin olla.

Lahjakkaiden opetus

Lahjakkaiden lastensa tarpeista puhuva leimautuu helposti itsekkääksi vanhemmaksi, joka haluaa kehuskella lapsensa lahjoilla. Joskus näin onkin, mutta yleistäminen on kohtuutonta.

Tuskin kukaan väittää vakavissaan, että kaikki lapset ovat älyltään, erityislahjoiltaan tai kehitystasoltaan samanlaisia. Erilaiset oppilaat tarvitsevat itselleen parhaiten sopivaa opetusta, myös lahjakkaat. On kuitenkin nähtävä myös ongelmat, joita asiaan liittyy. Lahjakkuus ja älykkyys eivät ole synonyymejä. Erityislahjakkuuden lajeja on kymmeniä, koulun pitäisi auttaa jokaista oppilasta löytämään lahjansa. Koulumenestys kertoo hyvin vähän erityislahjakkuuksista.

Englantilainen professori Joan Freemanin yli 30 vuotta kestänyt seurantatutkimus osoitti, että huippulahjakkuudeksi leimautuminen voi olla onnettoman elämän alku. Lapsen on oltava joka päivä hyvä, mieluiten täydellinen kelvatakseen vanhemmille ja opettajille. Perfektionistinen suorituspakko tappaa luovuuden, muut lapset ovat helposti kilpakumppaneita, eivät ystäviä ja elämä on ahdistavaa.

Varsinaisia lahjakkaiden erityiskouluja kannattaa tuskin perustaa Suomeen, erityisluokkiakin hyvin harkitusti. Mille lahjakkuusryhmille kouluja perustettaisiin, kun lahjakkuuden lajeja on kymmeniä? Pitää muistaa, että lasten lahjakkuusprofiilit ovat epätasaisia. Jonkin alan lahjakas voi olla heikko monella muulla alalla, esim. sosiaalisilta kyvyiltään. Monen lapsen lahjakkuus on kätkettynä, hautautunut kodin ongelmien tai virikeköyhyyden alle ja puhkeaa vasta myöhemmin, jos portit ovat vielä auki. Erityislahjakkuutta on paljon syrjäytyvien ja köyhien perheiden lapsissa.

Lahjakkaiden opetuksessa on kaksi päätapaa: opetuksen nopeuttaminen ja rikastaminen. Alan tutkijat varoittavat liiallisesti innosta nopeuttaa opetusta; se edellyttää, että oppilas on tasapainoinen ja haluaa itse esimerkiksi hypätä luokan yli. Nopeuttamisesta on ollut monille enemmän haittaa kuin hyötyä. Lapsi on ollut sosiaalisesti kypsymätön, liian ”lapsellinen” vanhempien oppilaiden seuraan. Jotkut älyköt ovat kertoneet, että paras mitä koulu heille tarjosi, oli tavallisten ihmisten seura; tavallisten parissa kun oli totuteltava elämään.

“Akateemisesti ajatellen olisin voinut lukea oppikoulun kahdessa vuodessa, se oli niin hidasta , selvisin vasemmalla kädellä, oikeastaan paljon mitään tekemättä. Mutta sosiaalisesti koulu oli mulle hirvittävän tärkee, varsinkin niinä suurina maailmantuskan vuosina, murrosiässä. Mulla oli hirveen vähä muita kontakteja kuin mitä koulussa oli. Se oli tärkeä se sosiaalinen funktio mulle henkisen ja älyllisen kehityksen kannalta. Yks selviytymiskeino mulla oli ivallinen huumori, sarkasmi, jota mä saatoin kohdistaa opettajiin aika reippaasti. Jotkut opettajat olis varmaan halunnu olla mun kanssa tekemisissä, koska olin hyvä koulussa. Sitten minussa oli taas tää toinen puoli, joka esti sen.”

Osa-aikaisesta opetuksen nopeuttamisesta on kuitenkin hyviä kokemuksia. Ison koulun tai monen pikkukoulun innostuneet lahjakkaat opiskelevat osan aikaa omissa ryhmissään. Kun asia hoidetaan hyvin, ei kenenkään tarvitse leimautua lopullisesti lahjakkaaksi tai lahjattomaksi. Kyse on ”pitkälle edistyneiden” ryhmistä. Ryhmään pitäisi päästä kun osaamisen taso on riittävä ja oppilaan opiskelumotivaatio ja innostus aitoa. Opetuksen eriyttäminen vaatii, että kaikki saavat itselleen sopivaa opetusta, eikä vain lisää samaa, helppoa ja tylsää. Jos lahjakkaille löytyy hyviä mentoreita, henkilökohtaisia kasvattaja-ohjaajia, moni oppilas voitaisiin vapauttaa jonkun aineen oppitunneilta mentorinsa hoiviin harrastamaan tiedettä, taidetta tai mitä tahansa lahjakkuutta kehittävää.

Tehokkainta lahjakkuuden edistämistä Suomessa voisi olla peruskoulun kerhotoiminnan elvyttäminen. Kerhoissa jokainen saisi nauttia lahjoistaan ja opiskelusta, tuntea olevansa hyväksytty älykkönä, matemaatikkona, käsityöläisenä, urheilijana tai taiteilijana. Näin kasvaisi rohkeita ja luovia suomalaisia.

Miten hienoa olisi, jos lahjakkaista lapsista kasvaisi viisaita aikuisia, jotka ovat sisäistäneet Mihaly Csikszentmihalyin tekstin elämänohjeekseen.

Ihmisillä on oikeus elää elämänsä omien periaatteidensa mukaisesti, kunhan ne eivät vahingoita muita. Onnellisimmat ihmiset tekevät sellaista työtä, mistä nauttivat. He valitsevat ystävänsä ja elämänkumppaninsa harkitusti. Yleensä he eivät vaadi elämältä kovin paljon, ei varsinkaan mainetta tai valtaa. He kuitenkin vaativat itseltään omien ihanteittensa toteuttamista, ovatpa he sitten kunnianhimoisia unelmoijia tai suurten tekojen ihmisiä. Tällaisten ihmisten tavoitteet eivät palvele itsekkäästi vain omaa itseä, vaan myös yhteisöä ja omaa kulttuuria. He jopa ymmärtävät vastuunsa ihmiskunnan kehityksestä ja sen säilymisestä myös tulevaisuudessa.
(Mihaly Csikszentmihalyi, The Evolving Self 1993)

Isänpäivän rukouksia

Isänpäivän rukous 1

Isä meidän, meidän oma iskä
Veli-Pekka, Vee-Pee, olkoon yhä nimesi.
Tulkoon sinun isänpäiväsi,
tapahtukoon sinun oma juhlasi
kotona ja sun iskän, vaarin, luona.
Anna meille tänä päivänä meidän viikkokarkkimme,
niin voimme jakaa niistä Jerelle, jolla ei iskää ole.
Äläkä saata meitä enää turhaan autolla kouluun,
vaan päästä meidät kävelemään turvallista puistotietä.
Sillä sinun on koti, lapset ja äiskä,
ettekä te ikinä jätä Tiinaa ja mua.
Lupaathan?

Isänpäivän rukous 2

Isä meidän, joka olet taas ties missä.
Pauli Antero(Pee Aa) olkoon yhä nimesi.
Tulkoon sinun ryyppykaverisi vasta huomenna.
Tapahtukoon sinun sekoilusi
kapakassa eikä kotona.
Anna meille tänä päivänä meidän ruokarahamme,
ja anna meille meidän säästörahamme takaisin
niin kuin mekin takaisin annamme niille, joilta olemme lainanneet.
Äläkä saata meitä kadulle diilerin uhriksi,
vaan päästä meidät ajoissa turvakotiin.
Sillä sinun on valta, voima ja vastuu, iankaikkisesti.
Tosi on.