Onko kotiäiti laiska yhteiskunnan elätti?

 

Faarin sylissä JurreVitsaillaan, että naisen paikka on nyrkin ja hellan välissä. Se ei ole nykyäänkään pelkkä huono vitsi, mikä on suuri häpeä miehille.

Missä se naisen oikea paikka on? Perhe-elämä ja tulonjako herättävät vahvoja tunteita. Puolueiden tuore riita perhevapaista on noudattaneet tuttua kaavaa: Ensin vedotaan kuulijan tunteisiin, sitten haukutaan vastapuoli ja lopuksi kehutaan oman puolueen halua ja kykyä hoitaa asia parhaiten.

Kaikilla suomalaisilla lapsilla on oikeus päivähoitoon, kun vanhempainlomat loppuvat. Kotihoidon tukea alettiin maksaa 1980-luvulla kotona lastaan kolmivuotiaaksi asti hoitavalle vanhemmalle.  Pitkään kotona lapsia hoitavalle kertyy muita heikompi työeläke tai ei työeläkettä lainkaan. Suuri köyhyysriski on äideillä, jotka jäävät ­yksinhuoltajiksi. Monet vaativat vauvojen äideille oikeutta siirtyä nopeasti työelämään, aivan kuten miehet tekevät. Vastapuoli korostaa äidin oikeutta kotihoitoon, koska se on lapselle parasta.

Muuan kansanedustaja moitti äskettäin kotiäitejä siitä, että he velttoilevat kotona, leipovat piparkakkuja ja ulkoiluttavat koiria, kun pitäisi olla töissä. Herralla on kovin kapea näkemys kotiäitiydestä. Näinkö hänen perheessään on eletty?  Samaa tyyliä soveltaen voisi sanoa, että  herra on itse niin vetelän oloinen, ettei tahdo tuolilla pysyä. Hän ei ehkä leivo pipareja, vaan kutoo hyvä veli -verkkoja. Ja nostaa isoa palkkaa.

Päättäjien  keskinäisen haukkumisen keskellä vauva jää jalkoihin.  Jokainen vauva ja taapero tarvitsee pysyvän hoivaavan ja hellivän ihmisen, joka on aina saatavilla. Lastenpsykiatrit, jotka ovat tätä korostaneet, ovat saaneet ryöpyn haukkuja silmilleen: Jokaisella pitää olla oikeus työelämään,  muuten eläkekertymä pienenee, eikä ura etene – ja uranousuhan on nykyisin monille tärkeintä, sukupuolesta riippumatta.

Äiti ja isä ovat erilaisia. Äidin raskausaika ja imettäminen luovat äidin ja lapsen välille ainutlaatuisen yhteyden. Tämä ei kuitenkaan vapauta miestä isyyden velvollisuuksista. Mies voi olla ihan oikea hellä ”perheenisä,” jolle puolison ja lasten hyvinvointi on oman hyvinvoinnin edellytys. Kotityöt voidaan jakaa tasan. Puolisot voivat valvoa vauvan kanssa vuorotellen, isä voi siivota, pyykätä ja tiskata. Nuoret isät tekevät jopa hyvää ruokaa perheelle. Tunnen isiä, jotka ovat käyttäneet maksimaalisen perhevapaan äidin sijasta. Kuka voisi olla miehekkäämpi mies kuin koti-isä, jolle heräilevä lapsi hymyilee aamuisin ja jokeltaa ”isä.” Se suhde auttaa läpi vaikeiden nuoruusvuosien. Isä auttaa, isään voi aina luottaa.

Suomessa on huolestuttu syntyvyyden laskusta.  Jos lapsia hankkii, pitää tajuta, että lapsen hyvinvoinnista pitää huolehtia ainakin 18 vuotta. Se voi olla välillä raskasta, mutta sankariteko se ei ole; vanhemmuus on etuoikeus.

Vanhempia ei voi jakaa hyviin ja pahoihin sen perusteella hoidetaanko heidän lapsensa kotona vai muualla.  Jos lapsen hoitopaikka on kodinomainen ja rauhallinen, lapsi voi siellä hyvin. Kenenkään lapsia ei pitäisi säilöä meluisiin lapsivarastoihin; vastuun päivähoidon resursseista kantavat ne, jotka budjeteista päättävät.

JK Kirjoitin blogin tekstin eilen, aamupäivällä. Vierailin illalla perheessä, jossa on yksi- ja kaksivuotias lapsi. Lapset halusivat leikkien välillä isän ja äidin syliin, oikein lähelle. Se osoitti konkreettisesti mikä hoidossa on tärkeintä.

 

 

 

 

Koulusurmat jatkuvat

Se tapahtui taas. Floridassa 19-vuotias mies ampui ystävänpäivänä 17 entisen koulunsa oppilasta, haavoittuneita on 15. Hyvin järkyttynyt, ampumista todistanut teini kertoi CNN:n uutisissa pian tragedian jälkeen, että ampuja oli mukava, tavallinen kaveri. Sitten tulivat asiantuntijat taas kerran vaatimaan aselakien kiristämistä; turvakamerat eivät estä  toistuvia hirmutekoja, niiden avulla voidaan vain tunnistaa tappaja.

Suomen ensimmäiset koulusurmat tapahtuivat 1989. Poika ampui luokassa kaksi oppilasta ja haavoitti kolmatta; teon syyksi hän ilmoitti kiusaamisen.  Eniten uhreja vaatineet  koulusurmat tapahtuivat 2007 ja 2008. Lainaan seuraavassa kirjani ”Vastatulia inhimillisen kasvatuksen ja koulutuksen puolesta” (2003) tekstiä; kokonainen kirjan luku ”Katso ihmislasta” käsittelee lasten turvattomuutta ja kouluväkivaltaa.

”Suomalaisissa kouluissa on tapahtunut toistaiseksi vain muutamia traagisia väkivallantekoja. Koulukiusaamista on valitettavasti aina esiintynyt, mutta ulkoisesti suomalainen koulu on yleensä turvallinen.  Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Jatkuvasti häiritsevä oppilas ei kuulu luokkaan; hän tarvitsee apua ja hänen pitäisi olla oikeutettu sitä saamaan.

Näkyvintä on väkivaltainen käyttäytyminen, mutta usein vaarallisinta on oppilaan kääntyminen sisäänpäin, eristäytyminen omaan maailmaansa. ’En ollut heidän aikansa arvoinen’, totesi amerikkalainen tappajapoika, joka murhasi ensin vanhempansa ja sen jälkeen joukon koulutovereitaan ampumalla sattumanvaraisesti oppilasjoukkoon.

Alice Miller on korostanut, että ihmiset, joiden mielen eheyttä ei ole lapsuudessa tuhottu, joita on suojeltu, kunnioitettu, kohdeltu rehellisesti, kasvavat vastuuntuntoisiksi ja empaattisiksi. He pystyvät nauttimaan elämästä eikä heillä ei ole tarvetta tuhota itseään tai muita. Turvaton, väkivaltainen, tunnekylmä kasvatus voi johtaa siihen, että koettu pahuus on kostettava mahdollisimman monille, muut on jopa tuhottava”.

Koulusurmaaja on helppo leimata paholaiseksi. Hän oli kuitenkin psykkisesti sairas, onneton nuori mies. Tragediat tapahtuvat yksilötasolla, syylliseksi on helpointa leimata yksilöitä. On paha tappaja, kyvyttömät opettajat, kelvottomat vanhemmat. Kunhan opettajat tekisivät työnsä kunnolla kiusaaminen ja muut ongelmat poistuvat, kunhan pahat lapset saisivat ajoissa kunnon rangaistukset, kaikki on kunnossa, ajattelee moni. Pyssyt piiloon ja ongelmat poistuvat, kiirii huuto Amerikasta jokaisen tragedian jälkeen.

Pitää katsoa syvemmälle. Pahasti vinoutunut arvomaailma säätelee kaikkia elämänalueitamme.  Raha, ahneus, menestyspakko ja oman voiton maksimointi on nostettu epäjumaliksi. Vanhemmat pakotetaan ylitöihin, lapset ajelehtivat kadulla tai internetissä.  Ahkerat työntekijät potkitaan pellolle voittojen maksimoimiseksi.

Lapsen pitäisi kasvaa pikavauhtia voittaja-menestyjiksi psykofyysisen kehityksen lakien vastaisesti. Kouluille esitetään epärealistisia, putkinäköön perustuvia vaatimuksia. Pitää olla iso, tehokas, nopea, paras ja tietenkin toteuttaa valtiontalouden tuottavuusohjelmaa. Isompia kouluja, tuottavuutta, tehokkuutta vähemmin resurssein!

Moni ””asiantuntija”” on halunnut kieltää suomalaisen koulun ja opettajan arvon, muutospakkoa hoetaan. Koulu muuttuu ja kehittyy, mutta kenen ehdoilla ja millä asiantuntemuksella muutos toteutetaan?

Suomalaisten opettajien on nyt aika omat virittää vastatulensa yhtenä naisen ja miehenä. Koulu ansaitsee arvostusta. Koulu tarvitsee rahaa, pienempiä opetusryhmiä ja oppimateriaaleja. Koulu tarvitsee psykologeja, lääkäreitä, terveydenhoitajia, kuraattoreita. Koulu tarvitsee ennen muuta kiireettömyyttä, turvallisuutta ja rauhaa.

Koulu ei tarvitse rankinglistoja eivätkä vaikeimmissa oloissa elävät julkista häpeää huono-osaisuudestaan. Aikuiseksi pitää saada kasvaa turvassa. Lapsen ja nuoren oikeus on kuulua kouluyhteisöön eikä ajelehtia yksin, ahdistuneena siitä, ette kelpaa eikä pysty täyttämään vaatimuksia. Jokaisen koululaisen pitää tuntea itsensä päteväksi, saada kokea iloa myös taiteista, käden taidoista eikä vain ”lukuaineista.”

Kouluun pyrkiviä alastomia keisareita vaatimuslistoineen ei pidä suvaita. Heitä on suvaittu kahdesta syystä: siksi, että ammattimainen pedagogi on usein humanisti, joka ei tahdo tuottaa pahaa mieltä edes valekeisarille, Toinen syy on se, että valekeisareilla on usein valta ja rahaa. Myötäilemällä, olemalla myötäsukainen ja pokkuroimalla voi päästä osalliseksi almuista ja kyseenalaisesta kunniasta.

Lastenpsykiatrian professori Tuula Tamminen osoitti HS vieraskynäsä 19.10.2002 mistä perimmiltään on kysymys, mihin ollaan menossa.                    

Myyrmäen tragedia kertoo suomalaisesta todellisuudesta. Suomi suree. Syytä todella onkin, kun tavallisen oloinen 19-vuotias opiskelija räjäyttää itsensä sattumanvaraisesti suuren joukon kanssa ihmisiä…Myyrmäen onnettomuuden jälkeen moni vanhempi pohtii, miten oma lapsi voi. Myös lasten ja nuorten kanssa toimivat ammattilaiset ja muut aikuiset ovat viime vuosina esittäneet toistuvasti saman kysymyksen. Kysymys on ymmärrettävä, mutta järkyttävä, koska se osoittaa, miten pitkälle me aikuiset olemme lapsista vieraantuneet.

  Toisen ihmisen oloa voi ymmärtää vain olemalla riittävästi hänen kanssaan ja riittävän lähellä. Toisen ihmisen voinnista saa tietoa vain kysymällä sitä häneltä ja kuuntelemalla – kuulemalla – , mitä toinen kertoo. Osaammeko me kuunnella ja onko meillä aikaa? Nykyistä kilpailuyhteiskuntaa perustellaan usein sillä, että Suomella ei ole muuta mahdollisuutta. Tällainen perustelu osoittaa mitä suurinta henkistä köyhyyttä. Vaihtoehdot on aina itse etsittävä, luotava ja yhdessä rakennettava.”

Suomen koulujen nykyinen tehokkuus- ja menestyshype, yhdistyneenä monien  lasten ja nuorten herkkyyteen, epävarmuuteen ja huonommuudentunteseen, tuottaa epätoivoa, jolla on arvaamatomat seuraukset. Yksi paha enne on huumeiden käytön räjähdysmäinen lisääntyminen kautta maan. Ylimpien päättäjien pitäisi tajuta miten huonosti moni suomalainen lapsi ja nuori voi. Kotien ongelmat painavat koulurepussa; kiusaaminen ja kaveripiirin ulkopuolelle sulkeminen on yhä koulun arkea. Ei siltä pidä sulkea silmiä, koulun maineen säilyttämisen nimissä. Joka koulussa on avun tarvitsijoita.

Floridan ampujan pahoin järkyttynyt kaveri vetosi televisiossa: Välittäkää toisistanne, puhukaa ongelmistanne, jokainen päivä voi muuten olla viimeinen. Kenelle suomalainen lapsi ja nuori voi puhua, kun ahdistus ja masennus mustaavat mielen ja voimat ovat loppumassa? Poliittinen ylätason höpötys ”minä sitä ja tätä, mutta  kun ne muut,” on sietämätöntä. Tarvitaan rahaa ja resursseja kouluille ja mielenterveyden ammattilaisille. Jos päättäjät eivät ymmärrä mihin olemme menossa, voimme odottaa uusia murhenäytelmiä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kaisa Mäkäräinen ja urheilijan henkiset paineet

Kaisa Mäkäräinen on saanut osakseen inhoilua ensimmäisen kilpailun jälkeen. Kaisa kuulemma pelkää isoja kilpailuja, selittelee etukäteen, on olevinaan sairas, syyttelee tuulta  jne. Yksi epäonnistuminen ja urheilijasta tulee petturi ja surkimus. Urheilijaa on helppo iskeä kotisohvalta, unohtaa, että  Mäkäräinen on ollut pitkään maailman paras alallaan.

Moni huippu-urheilija on kertonut henkisestä tuskastaan. Suunnistaja kertoi murtuneensa urheilupaineiden takia juopottelemaan. Kuka muistaa Mika Myllylän kärsimystien? Ian Thorpe, jolla oli uinnissa yhdeksän olympiamitalia ja neljätoista maailmamestaruutta kertoi horjuneensa itsemurhan partaalla, koska oli pelkkä masentunut ”näytöshylje”. Varsinkin murrosikäisen psyyke on hyvin haavoittuva. Hyvä valmentaja ymmärtää vastuunsa urheilijan henkisestä hyvinvoinnista. Urheilun huipulle pitäisi kiiruhtaa hitaasti. Ulkomaisiin nuorten urheiluakatemioihin lähtemisessäkin on riskinsä. Moni 16-vuotias huippu on palannut kotiin häntä koipien välissä. On ollut raskasta kuulla kirosanojen säestämänä olevansa surkimus, josta ei ole mihinkään.

Huippu-urheilussa menestyminen vaatii valtavasti työtä ja paineensietokykyä. Kilpailun aikana mieleen ei saa päästää turhia ärsykkeitä. Joskus riittää yksi harha-ajatus tai yksi virheliike ja peli on menetetty.  Pikaluistelija Mika Poutalan luisuminen johtopaikaltaan viidenneksi Vancouverin 500 metrin toisessa erässä on kuvaava esimerkki siitä, miten pienestä kaikki on kiinni. Poutala horjahti ja mitalit pakenivat.

Lasse Virénin nousu olympiavoittajaksi kaatumisen jälkeen kertoo äärettömän tasapainoisesta psyykestä. Toki lähes puolen tunnin juoksussa erheen ehtii paikata paremmin kuin 35 sekuntia kestävässä luistelussa.

Oman minäkuvan ja psyykkisen terveyden kannalta on hyvä selittää epäonnistumiset ulkoisten asioiden syyksi. Näinhän me kaikki teemme. Kerromme, että Kalle sai sen työpaikan nenäni edestä vain suhteidensa avulla. Jos ihminen syyttää  kaikista vastoinkäymisistään muita ihmisiä tai olosuhteita, kannattaa katsoa peiliin. Jokainen epäonnistuu joskus, ei maailma siihen kaadu. 

Media käy jopa kesken kilpailun tai pelin piinaamassa urheilijoita. ”Pari helppoa maalia meni omiin. Miten tilanne käännetään voitoksi”? ”Hyppäsit ensimmäisellä vain 111 metriä. Miksi?” Pettyneen urheilijan on pakko toistaa sataan kertaan kuullut selitykset, vakuutettava, että kyllä tästä vielä noustaan. Kuka uskaltaisi sanoa, että ellet lopeta typeriä kysymyksiäsi ja häirintääsi, syötän sinulle tuon mikrofonin.

Ennen kuin teilaamme epäonnistuneet urheilijat, mennäänpä itse näyttämään miten kisat voitetaan. Ensin kannattaa kuitenkin testata nouseeko peffa vielä kotisohvalta. Jos se ei tahdo nousta, se johtuu tietenkin vain siitä, sohva on liian pehmeä tai selkä on kipeä tai flunssa on tulossa.

Mäkäräisellä alkaa pian vaikea takaa-ajokilpailu, edessä on 24 ohitettavaa. Mitali tuntuu mahdottomalta, mutta ei sitä koskaan tiedä. Mäkäräinen on näyttänyt ennenkin miten mahdoton muuttuu mahdolliseksi.   

 

 

 

 

 

 

Kuka kelpaa Jumalalle?

Mielipideosastoilla kristillisestä uskosta kiistelleet jakautuvat karkeasti ottaen kahteen ryhmään. Joillekin Jumala on rakastava isä, toisille lapsiaan helvetin tulella uhkaileva sadisti.

Jotkut kuvittelevat saaneensa Jumalalta oikeuden tuomita lähimmäisiään. Moni tuomitsija katsoo maailmaa avaimenreiästä ja raivostuu, kun häntä pyytää vilkaisemaan ulos ikkunasta.

Piispa Irja Askola tuomittiin ankarasti, kun hän siunasi homoparin lähetystöhän. Kun heterot harrastivat lähetyskentällä vuosikymmenien ajan iljettävää pedofiliaa, heitä suojeltiin. Monet lapsenraiskaajat ovat saaneet veljiltä synninpäästön, kun taas ”maailman lapsi” joutuisi vankilaan.

Kristillisellä tv-kanavalla esiintyvät television parhaat näyttelijät. Joku räyhää, joku nauttii omasta viettelevästä nuotistaan ja hihkaisee määrävälein ”halleluja.” Sivuosissa ovat asialliset, miellyttävät julistajat.

Mies julisti televisiossa että ”juuri nyt Jumala tarttuu sinuun.” Välttyisin Jumalan tuomiolta, jos lahjoitan TV-Seiskalle rahaa. Piru kehotti minua tarttumaan miestä kravatista ja vaatimaan avustusta asunnottomien yömajahankkeeseen.

Nuori nainen hihkui, että Suomea hallitsee uskosta luopumisen henki. Hän tunsi sen raskaana fyysisenä taakkana heti kun kone laskeutui Seutulaan Amerikan reissun jälkeen. Ettei vain olisi lento aikaeroineen tuntunut taakkana neidon hartioilla ja päänupissa. Silloin voi kuulla ja nähdä ties mitä.

Ylen TV-kanavalla insinööri kertoi olleensa profeetan johdolla oikeuslääketieteen laitoksella herättelemässä kuollutta. Laulettiin, rukoiltiin ja puhuttiin kielillä. Profeetta väitti, että paloiksi leikellyn vainajan huulet liikkuivat. Insinööri erosi lahkosta, liika oli liikaa, varsinkin insinöörille.

Nainen kertoi samassa TV-ohjelmassa, että aviomies lopetti tunnetun saarnaajan vaatimuksesta syöpälääkityksen. Saarnaaja uskotteli, että syöpä katoaa rukoilemalla. Jos näin ei kävisi, syynä olisi heikko usko. Mies kuoli, ei siis ollut oikea uskovainen.

Jotkut uskovaiset tuominnevat minut helvettiin tämän ”raskauttavan” tekstini perusteella. Sinne he ovat jo tuominneet jo piispat Irja Askolan ja Samuel Salmen, olen siis hyvässä seurassa. Pelkään, että helvettiin joutuvat myös muita tuomitsevat ulkokullatut; kyllä tulipätsissä olisi tarpeeksi tuskallista ilman heitäkin.

Tavallinen syntisten kaipaa Jumalalta armoa ja lohdutusta. Sunnuntain jumalanpalveluksessa tulee levollinen mieli, jopa halu olla edes vähän parempi ihminen. Se menee pian ohi, mutta seuraavana sunnuntaina voi yrittää uudelleen.

Useimmat nykypapit saarnaavat ihmisarvon ja oikeudenmukaisuuden sanomaa juuri siten, kun Suuri Opettaja neuvoi. Messussa kannattaa pistäytyä, sinne voi tehdä mieli pian uudestaan. Jos ei muuten, niin kirkkokahvien vuoksi. Ei seurakuntien työntekijöitä kannata vierastaa. Heidän seuraansa voi liittyä vaikkapa ruokkimaan niitä, joilla ei ole ruokaa ja vaatettamaan heitä, joilla ei ole vaatteita. Äiti pyysi pienelle lapselle lämmintä kerrastoa. Olisitko onnellinen, jos voisit toteuttaa äidin toiveen?

Hetero tai homo, mies tai nainen, tai joku muu; Luojan luomia olemme kaikki.  Saimme Luojalta järjen lahjan, sitä kannattaa käyttää.

Älyttömän upeita kouluinnovaatioita

Saku Tuominen esitteli 27.1. 2018 televisiossa ”mielettömän hienoja kouluinnovaatiota,” joita HundrED -hanke on kerännyt lähes 150 maasta, Suomestakin sata innovaatiota. Tällaisia: Japanissa oppilaat siivoavat koulunsa ja rehtori käy kerran vuodessa seuraamassa koko päivän yhtä oppilasta ymmärtääkseen oppilaita paremmin. Myös matematiikan opetusta on maailmalla innovoitu, sisäilmaa parannettu, koulukiusaamista torjuttu, arviointimenetelmiä kehitetty. ”Innovaatiot” tuntuivat tutuilta, myös se innovaatio, että oppilaat suunnittelevat omaa opetustaan. Taisin tehdä aiheesta väitöskirjan, muistaakseni, siitä on jo niin kauan.

Kouluhistoria muuten kertoo senkin, että jo vuosisata sitten suomalaiset oppilaat lämmittivät koulunsa aamuisin ja siivosivat sen ennen kotiin lähtöä. Rehtorit ovat meilläkin pitäneet tapanaan piipahdella luokissa oppilaita seuraamassa. Joku on kuulemma uskaltautunut luokkaan ihan monena päivänä vuodessa.

Kambodzalaisessa koulussa, keskellä viidakkoa, oppilaat käyttävät puolet ajasta maansa kehityksen innovointiin ja lähettävät ehdotuksensa hallitukselle. Koulun mainosfilmissä puhuttiin amerikkaa, siihen meilläkin pyritään. Meillä hallitukset ovat innovoineet sosiaali- ja terveysalaa jo 14 vuotta. Pitäisikö meilläkin panna alakoululaiset innovoimaan koko Suomi?

Maailmalla on kuulemma suunnitteilla kouluja ilman opettajaa. Afrikkaan pitäisi saada tulevaisuudessa 30 miljoonaa uutta opettajaa, että kyllä innovoimista riittää. Mitkä oppimisinnovaatioiden vientimarkkinat!

Suomella on loistava vientituote, välitunnit, visioi Tuominen. Myös upea ”Seppo-projekti” palkittiin juuri Lontoossa.

Kesällä 2016 Tuominen närkästyi minulle, kun epäilin blogissani HundrED hankkeen sisältävän kaupallisia intressejä. Epäilyyni oli syynsä. Tuominen oli puhunut paljon siitä, että koulutusvienti on kasvava bisnes, johon PISA-menestyjä Suomella on hyvät edellytykset. Media uutisoi keväällä 2016, että tuotantoyhtiö Idealist Group ja mediayhtiö Sanoma perustavat opetusalan yhtiön nimeltä Scool. ”Yhtiön tarkoitus on kehittää opettajille tarkoitettuja opetusmateriaaleja kansainvälisille markkinoille. Yhtiö oli kerännyt rahoitusta noin miljoona dollaria.”

Kyllä mieleen voi tulla ajatus, että jotain kaupallisia intressejä saattoi HundrEDillakin olla. En minä koulutusvientiä vastusta, jos sille on pedagogisesti kestävä pohja ja hyödyn saavat pedagogit, jotka ovat ideat kehittäneet, eivät suursijoittajat.

Idealist Groupin luova johtaja Saku Tuominen kertoi aikaisemmin, että Scoolin miljoona dollaria käytetään toiminnan kasvattamiseen ja tavoitteena on tehdä uusi rahoituskierros muutaman vuoden sisällä. Yhtiön vähemmistöosakkaita ovat Sanoman pääomasijoitusyksikkö Sanoma Ventures, sijoittaja Pekka Viljakainen, Fiskarsin luova johtaja Jeremiah Tesolin ja keinoäly-yhtiö Aetherin perustaja Duncan Lamb. Opetusalan kokemusta yritykseen toi Sanoman oppimateriaaleja tuottava Sanoma Learning –yksikkö ja mobiilifirma DNA…

Idealist Group käynnisti siis Scool-bisneksen rinnalle HundrED-hankkeen, jonka missiona on ”kehittää, etsiä ja jakaa kouluja uudistavia innovaatioita – kaikkialta maailmasta kaikkialle maailmaan.” Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi suomalaisilta opettajilta kerättiin sata ”innovaatiota.” Minun olisi pitänyt kuulemma tajuta, että Tuomisen HundrED ei voittoa tavoitellut, teki vain 100-vuotiaan Suomen kunniaksi maailmalla hyvää opettajilta kerättävillä ideoilla.

Blogissani oli Tuomisen mielestä vain yksi asia totta, se, että Uusikylä sanoi ”ei kiitos,” kun hänelle tarjottiin mahdollisuus osallistua projektiin. Olin kuulemma ainoa kieltäytyjä koko maailmassa, vaikka olisin päässyt innovoimaan maailman kouluja hienossa kansainvälisessä seurassa! Sain lopuksi hienovaraisen vihjauksen, että luetun ymmärtäminen olisi tärkeää. Kun katson hankkeiden taustavoimia, luulen, että ymmärsin lukemani liiankin hyvin. Valitettavasti, kuten muuan entinen presidenttimme tapasi sanoa.

Koulu innovaatioineen on yhteiskunnan peili. Suomalaisen yhteiskunnan naama on nyt pöhöttynyt, ilme kertoo ylirasituksesta, silmät pälyilevät pelokkaina, usein myös ahneina. Kuka puhuu enää koulukasvatuksesta, moraalikasvatuksesta,hyvistä tavoista,kuka ihmisyydestä? Työelämän kilparadalla ihmiset tallovat toisiaan jalkoihinsa, huumeet ja viina ovat arkipäivää, yksinäisyys ja toivottomuus kuristaa monen koululaisenkin kurkkua, pilleri auttaa jaksamaan iltaan asti. Kouluja kammetaan työelämän tielle, oppilaita kilpailemaan alakoulusta alkaen tulevasta paikasta auringossa. Ellei menesty koulussa, edessä on syrjäyttäminen. Kun kauhu kasvaa, oppilas ei pysty eikä jaksa; hänestä tulee potilas.

Kuka puolustaa opettajan oikeutta itsenäiseen pedagogiseen ajatteluun? Jos opettaja haluaa ”menestyjäksi,” hänen kannattaa pyrkiä sinne, missä on uudistuspöhinää, valtaa ja rahaa. Pöhinän vastustajalle on varattu ”muutosvastarintaisen” titteli. Nimike ei ole mikään innovaatio, sitä hokivat 70-luvulla ne, jotka halusivat muuttaa Suomen kouluineen sosialistiseksi. Oikeistolaiset peruskoulun viholliset todistelivat puolestaan 90-luvulla, että kaikille yhteinen peruskoulumme on tuhonnut maasta sivistyksen ja oppineisuuden. Tarvittaisiin markkina- ja kilpailukoulu; tätä eivät muutosvastarintaiset ymmärtäneet.

Sain viime syksynä kutsun puhujaksi opettajien koulutustilaisuuteen; aiheena oli juuri ”hyvä opetus.” Syynä kutsuun oli se, että entinen ylimmän tason virkamies peruutti viime tipassa tulonsa, olin siis hätävara. Tilaisuuden juontaja kertoi kuulijoille ilmoittaneensa perujalle, että ”koska et tule, kutsun kostoksi Uusikylän.” Mitä ihmettä hän tarkoitti?

Yksi innovaatio olisi meilläkin todellinen superinnovaatio: Suhteellisuudentajun arvostaminen ja kehittäminen kaikkialla yhteiskunnassa.

Paavi tahrasi kuvansa

Nykyinen paavi Franciscus on antanut itsestään sympaattisen vaikutelman. Hän mm. julisti rohkeasti Calabrian mahtavan mafian kirkonkiroukseen, mikä oli ennenkuulumatonta.

Toisaalta paavi on myös puhunut kummia, tuominnut lapsettomat parit itsekkäiksi ja ahneiksi. Entä millaisia ne paavin lapsettomat poikakaverit siellä Vatikaanissa ovat? Kaikki eivät saa lapsia, se on monelle suuri suru.

Äskettäin paavin kuva sai ikävän tahran. Chilen matkallaan hän kuunteli ja lohdutti pappien harjoittaman lasten hyväksikäytön uhreja. Pari päivää myöhemmin paavi vaati uhreja todistamaan, että kertomukset olivat tosia! Yksi uhri kysyi olisiko hänellä pitänyt olla selfie-kamera mukana todistaakseen raiskauksen. Yhden piispan suojeleminen oli paaville tärkeämpää kuin tuhansien lasten kärsimykset. Tuhansien pedofiilipappien vuosikymmeniä jatkunut suojelu kautta maailman on ollut kuvottavaa. Samaa hyssyttelyä ja uhrien sairasta piinaamista on esiintynyt meilläkin suljettujen uskonyhteisöjen piirissä.

Meillä kansankirkon suurin ongelma tuntuu olevan homojen ja lesbojen avioliittoon vihkiminen. Miksi asiaa pitää jauhaa vuosikaudet? Moni saattaa lopettaa kirkollisveron maksamisen, kun kyllästyy jaaritteluun ja vihanpitoon.

Maailma huutaa pyyteetöntä hyvän tekemistä ilman median rummutusta ja valonheittäjien loistetta. Tekopyhyys, ahneus ja itsekkyys, jotka johtavat lähimmäisen henkiseen tai fyysiseen alistamiseen ovat kristinuskon vihollisia. Suuri Opettaja oli pelastaja, lasten turva, syntisen, köyhän ja sairaan lohtu, toivon antaja, heikon, halveksitun ja kiusatun puolustaja. Ei kirkko tarvitse imagokonsultteja eikä narsistipellejä kuvansa kirkastamiseksi; heidän mekastuksellaan kuva himmenee ja vääristyy.

Oiva Paloheimon (1910-1973) runo antaa ajateltavaa:

Kristus ja kristitty

Jeesus Kristus, poika Herran,
kulki metsätietä kerran
hymyhuulin, avojaloin
– linnunpoika kämmenellään.
Siitä kulki kristittykin
mustissansa, ilmein mykin,
paheksuvin mielialoin
– seudun synnit sydämellään.
Kohtasivat
ohi astuissaan
tuntematta toistaan kumpikaan.

Kuka kelpaa Suomen presidentiksi?

Donald Trump nousi Yhdysvaltojen presidentiksi, koska puolet kansasta arvioi hänet oikeiden arvojen puolustajaksi. Trump itse on arvioinut itsensä myös ”mieleltään vakaaksi neroksi,” joka palauttaa Amerikalle sen ansaitsemaan suuruuden.

Pian Suomeen valitaan tasavallan presidentti. Kenellä ehdokkaista on parhaat edellytykset vaativaan tehtävään? Onko jokainen ehdokas riittävän lahjakas tasavallan presidentiksi? Kuka osaa näyttää kansakunnalle oikean suunnan? Tarvitsemmeko uuden Kekkosen, joka seisottaa hallituksen tunareita asennossa käskynjaolla?

Tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen (1900-1986) on oiva esimerkki monilahjakkuudesta, jonka henkilökohtaiset ominaisuudet sopivat erityisen hyvin oman aikansa suomalaiseen yhteiskuntaan.

Kekkonen oli älykäs ja looginen. Hän oli myös loistava puhuja ja kirjoittaja, siis kielellisesti lahjakas. Nuorena Kekkonen osoitti kehollis-kinesteettiset lahjansa menestyvänä korkeushyppääjänä. Ehkä selvimmin Kekkosen lahjakkuus ilmeni interpersoonallisena, sosiaalisena lahjakkuutena: Kekkosella oli hämmästyttävä taito johtaa ja manipuloida ihmisiä, käyttää hyväkseen heidän pelkojaan ja toiveitaan. Hän pystyi luomaan itsestään kuvan johtajana, jonka varaan Suomen menestys, jopa kansallinen olemassaolo rakentuu.

Kekkosen lahjakkuus taiteiden alalla ei ollut yhtä ilmeinen: leipälapiosta luotu omakuva oli kyllä oivaltava ja humoristinen, musiikillista lahjakkuutta riitti vain illanistujaisissa ja saunan lauteilla lauleluun. Porilaisten marssia Kekkonen soitti mielellään huuliharpulla, mutta varmasti hän nautti siitä enemmän puolustusvoimien soittokuntien esityksenä, marssiessaan ylväänä kunniakomppanian edessä. Kekkonen viihtyi luonnossa, Kainuun lapsena hän arvosti luontoa, mikä on merkki ns. luontolahjakkuudesta.

Jos kainuulainen Urho Kekkonen olisikin sattunut syntymään pariisilaiseen taiteilijaperheeseen, hänestä olisi voinut kehkeytyä baletin ensitanssija, näyttelijä, taidekriitikko –tai Ranskan presidentti.
Kekkosen aika ei palaa. Millainen on ajan henki nyt, mitkä arvot Suomea hallitsevat? Millaista lahjakkuutta suomalainen yhteiskunta ja valtiovalta nyt tukevat?

Kansan johtajalle riittää kohtuullisesti väestön keskitasoa korkeampi älykkyys, kertoo kansainvälinen tutkimustieto. Älyköt ajatuksineen ovat liian etäällä kansasta, jotta heistä olisi suosituiksi johtajiksi.

Natsijohtajat olivat huippuälykkäitä julmureita. Yli-ihmismyytti on vaarallinen. Vuonna 1945 arvostettu suomalainen psykiatrian ylilääkäri kirjoitti näin: ”Tervettä kansanruumista jäytävät loiset ja lurjukset, jotka käyttävät hyväkseen kulttuuriyhteiskunnan humanitäärisiä oloja, lisääntyvät nopeammin kuin parempi kansanaines, eivätkä edes kaadu rintamalla. Sellaisia on Suomessa arviolta puoli miljoonaa. Sterilisoimistoimet ovat riittämättömiä – ’tiettyjä tuhansia’ olisi tapettava, jotta vapautuisi poliiseja, vanginvartijoita ja mielisairaanhoitajia.”

Se mitä ihmiskunnalle tulee tapahtumaan riippuu siitä, millainen sen tietoisuuden sisältö tulee olemaan: ideoista, joihin uskotaan, ja joita arvostetaan; siitä, minkä hyväksi ollaan valmiita toimimaan ja siitä, mitä vastustetaan.

Puhe presidentistä arvojohtajana ei ole turhaa. Tärkeitä arvojohtajan ominaisuuksia ovat riittävä oppineisuus, psyykkinen tasapainoisuus, rohkeus, oikeudenmukaisuus ja rehellisyys. Presidentin tulisi olla ennen kaikkea moraalisesti korkeatasoinen, viisas johtaja. Esimerkit maailman päämiehistä osoittavat, että juuri viisaudesta on huutava pula; röyhkeästä vallanhalusta ja julmasta raakuudesta on ylitarjontaa.

Olen usein siteerannut Leta S. Hollingworthin tekstiä vuodelta 1939. Teen sen taas, koska viesti on äärimmäisen tärkeä. ”Aika suorastaan huutaa johtajia, jotka kykenevät ohjaamaan kansoja tulevaisuuden maailmassa, jossa ihmisiä tuhotaan menetelmin, joista vielä ei ole tietoa.”

Maailma ja Suomi tarvitsevat viisaita johtajia, ei pikkulapsen moraalitasolle jääneitä omahyväisiä ”neroja,” joiden suun sulkijalihakset ovat halvautuneet; siksi pyöreästä suuaukosta (mouth-hole) tulvii solkenaan…vaikka mitä.