Sdp 21,6 kok 19,7 kesk 15,8

Aamun Hesari kertoo tuoreet puolueiden kannatusluvut. Se kertoo myös, että muuan ministeri on antanut eduskunnalle väärää tietoa äärimmäisen tärkeässä asiassa. Valehteluksi sitä ei saa tietenkään sanoa, se loukkaa hallituksen ja eduskunnan arvovaltaa. Itse pääministeri kertoi kuitenkin ihan ylen ykkösuutisissa noin vuosi sitten oman uskonyhteisönsä tilaisuudessa, miten eduskunnassa rikotaan kahdeksatta käskyä vastaan -eli valehdellaan. Mitä ja keitä hän mahtoi tarkoittaa?

Kenelle Suomessa kuuluu poliittinen valta ja kuka saa vastinetta vaaleissa antamilleen äänille? Mikä on oikein, mikä väärin? Mikä on oikeudenmukaista? Kuka saa päättää minua koskevista asioista ja millä perusteella? Miksi puolueiden kannatusluvut vaihtelevat? Vaihtelu on melko vähäistä, koska isoilla puolueilla on ns. vakiintunut kannattajakunta.

Kaikissa poliittisissa puolueissa on johdonmukaisesti arvojensa mukaisesti työtä tekeviä rehellisiä ihmisiä. Ikävä kyllä, politiikka on mitä paras areena myös pelureille, jotka osaavat käyttää häikäilemättä hyväkseen muita ihmisiä ja verkostojaan. Veikko Vennamon puheista tutut ”seteliselkärankainen” ja ”rötösherra” ovat saaneet nyky-Suomessa liian usein ihan todelliset kasvot. ”Kyllä kansa tietää” ja näkee missä mennään, kun herrojen (ja rouvien) muisti pätkii ja silmät pälyilevät. On vaikea uskoa, että sellaiset ajavat yhteistä asiaa.  

 Vasemmistolaisuus tai oikeistolaisuus kertoo nykyään aika vähän siitä, mitkä ihmisen todelliset arvot, tavoitteet ja toimintatavat ovat. Ei jokainen kokoomuslainen ole rikas ja ahne, työntekijöitä sortava porho, jonka varallisuus on kasvatettu pörssiosakkeilla. Ei jokainen vasemman laidan kulkija ole herroja vihaava agitaattori, joka huutaa kurkku suorana sanaa tasa-arvo, käsi muiden lompakolla.

Ihmiskäsitys kertoo paljon poliitikosta. Jonkun mielestä ihminen on ensisijaisesti taloudellinen olento, joka toimii tehokkaasti ja kasvattaa varallisuuttaan ja kansantaloutta, käyttäen luontoa hyväkseen. Insinööri ratkaisee ongelmat parhaaksemme, uskoo ”utilitaristi”. Vihreän ihmiskäsityksen mukaan ihminen on osa luontoa, ei siis luomakunnan herra. Kaikissa ratkaisuissa on pohdittava mitä vaikutuksia niillä on luontoon ja ihmiskunnan tulevaisuuteen. Humanistinen ihmiskäsitys korostaa ihmistä kulttuuriolentona. Sivistykseen kuuluvat rinnakkain tiede ja taide; jokainen ihminen voi kehittää itsestään vastuullisen ja oppineen yksilön, individualistin, joka ymmärtää myös sosiaalisen vastuunsa. Jako on yksinkertaistus, on myös välimuotoja.

Äänestäjien kosiskelun sijaan poliitikon pitäisi olla yhteisellä asialla. Omakehu ja muiden mollaaminen on vastenmielistä, läpinäkyvää ja ylenpalttista. Mainospelleksi asettuminen on äänestäjän halveksimista. Kansa arvostaa ja kaipaa rehellisyyttä ja inhimillisyyttä. Yhteisin verovaroin pitää huolehtia, että jokainen suomalainen saa käydä edelleen hyvää yhteistä koulua ja jokainen sairas, avuton, hoivaa ja hoitoa kaipaava saa ihmisarvoista kohtelua ja apua yhteiskunnan verovaroin. Tämä ei ole sosialismia, vaan inhimillisyyttä. Ahkeruus ja omalla työllä vaurastuminen on kannatettavaa, mutta vahvemman oikeudella ja kaveripiirin avulla tapahtuva moraaliton jättipalkkioiden anastaminen kunnan tai valtion kukkarosta on tuomittavaa ja yleistä.

Jokainen saa onneksi vielä ratkaista aivan itse keitä äänestää ja miksi. Helppoa se ei aina ole. Liian monesta päättäjästä näkee, että tärkeintä on vallassa pysyminen, oman aseman pönkittäminen. Puheilla voi hurmata aikansa, mutta oikeassa demokratiassa puliveivarit äänestetään vilttiketjuun, vaikka heillä  on aina ”työ kesken” eikä ”ihan vielä ei olla maalissa.” Naamojen vaihtaminen oikean hetken tullen on nimenomaan kaivattua ”innovointia.” Se kertoo, että jonkinasteinen demokratia toimii vielä eikä kansaa ole kokonaan pilipalisoitu uskomaan ketterään pöhinään ja huippuharhoihin. Sote-farssin ”tulos” kuitenkin pelottaa; isot pojat jakavat  meille elämän pelikortteja ja puhuvat puuta heinää. Musta-Pekka taitaa olla pakan yleisin kortti.

Jari Litmasen viisas neuvo vanhemmille

Kesä on suurten urheilutapahtumien aikaa. Jalkapallon ja yleisurheilun MM-kisat tarjoavat hienoa viihdettä. Moni kisoja seuraava lapsi ja nuori toivoo joskus olevansa Suuri Tähti omassa lajissaan. Kesällä kotimaassakin on paljon urheilutapahtumia, joihin koko perhe osallistuu katsojina ja lapsen huoltajina. Perheen innostus voi olla nuorelle urheilijalle voimavara tai painolasti.

Jari Litmanen, Suomen jalkapalloilun suuri ylpeys, puhuu viisaasti: ”Vanhempien kannattaa miettiä, lähteekö into lajiin lapsesta vai vanhemmasta. Olennaista on mitä lapsi itse haluaa. Vanhempien kannattaa myös miettiä, kuskaavatko he lastaan pitkiä matkoja tiettyyn harrastukseen, vai löytyisikö joku yhtä mieluinen lähempää. ”Kun omat lapseni pelaavat futista, seison niin kaukana kentästä kuin mahdollista. Mottoni on, että antaa poikien itse tehdä hommat.” 

Televisiodokumentti seurasi pari vuotta ruotsalaisten jääkiekkoperheiden elämää. Perheet omistautuivat poikien kiekkoilulle. Dokumentin loppuhuipentuma oli yhteinen matka Kanadan turnaukseen. Varsinkin vanhemmilla oli hauskaa. Pukukopissa istui vakavailmeisiä, jopa pelokkaan näköisiä poikia, nuoria lahjakkuuksia, joita valmentaja komensi keskittymään ja keräämään taistelutahtoa.

Dokumentin lopputeksti yllätti: Kauden jälkeen yhtä lukuun ottamatta kaikki 15-vuotiaat nuoret lopettivat kiekkoilun! Miksi pojat pettivät vanhempiensa toiveet ja unelmat? Miten paljon heihin olikaan uhrattu aikaa, kuljetettu, ruokittu! Miten pojat voivat olivat niin kiittämättömiä? Harrastuksesta oltiin maksettu paljon rahaa. Turhaako kaikki?

Voiko selitys olla yksinkertainen: Pojat olivat kasvaneet siihen ikään, että osasivat päättää itse mitä haluavat: kannattaako tähdätä urheilun ammattilaiseksi ja unohtaa muut mahdollisuudet. Juuri tuossa iässä on ratkaistava haluaako huipulle. Kysymys ei ole enää vanhempien miellyttämisestä.

Vanhempien vihainen karjunta ja lasten moittiminen kenttien reunoilla on yksi parhaimpia lahjakkuuden tappamisen keinoja. Vanhempien pitäisi ymmärtää, että huippukyvyt näkyvät luotettavasti vasta aikuisuuden kynnyksellä. Kun moni lapsitähti sammuu, moni uusi tähti syttyy. Harjoittelun ilo ja into on alkanut tuottaa hedelmää tai liiat vaatimukset ja paineet ovat tuottaneet nuoren raakin, entisen lapsitähden, joka on pettänyt vanhempiensa odotukset. Vanhempien lapselleen osoittama katkera pettymys on mahdollisimman huono eväs elämän varrelle. Lapsen suoritukset eivät saisi koskaan olla hyväksymisen ja rakkauden edellytyksenä.

Ohjeita vanhemmille:

Lapsen tulee harrastaa sitä, mitä rakastaa

Avaa mahdollisuuksia, älä pakota

Maksetut rahat eivät kelpaa syyksi pakottaa jatkamaan harrastusta

Anna lapsen harrastaa itsenäisesti. Tue, älä puutu kaikkeen.

Pysy kaukana kentän reunalta. Anna valmentajan valmentaa.

Älä syytä valmentajia/opettajia, jos lapsesi ei ole paras

Käyttäydy ihmisiksi, jos haluat, että lapsesi osaa käyttäytyä

Älä vaivaa valmentajia vapaa-aikana

Älä kilpaile muiden vanhempien kanssa siitä, kenellä on paras lapsi

Lapsi ei saa olla itsetuntosi mittari

Älä vaadi voittoja tai nopeaa edistymistä

Anna lapsen lopettaa harrastus, kun aika on

Kannusta terveesti, iloitse lapsen kanssa.

Älkää tehkö kotona harrastuksesta elämän keskipistettä

Perheen ”tavalliset” lapset ovat aivan yhtä arvokkaita kuin palvottu urheilusankari. Jos vanhemmat osoittavat tämän, kaikki on hyvin. Sisarukset iloitsevat toistensa kyvyistä ja menestyksestä. Ylenpalttinen yhden lapsen palvominen ei ole kenellekään hyväksi. Kaikkien pitää kelvata, kaikki ovat yhtä arvokkaita ja rakkaita perheelle. Kaikilla on omat lahjansa, joista on iloa elämässä.

 

 

 

Mihin ”Nerot” meitä taluttavat?

Avasin tänään kello 4.30 televisiosta amerikkalaisen CNN-kanavan. Toimittaja kertoi, että vuosikymmeniä ABC-kanavalla rasistisia törkeyksiä huumorin varjolla tarjoillut Roseanne Barr oli saanut potkut. Hän oli nimittänyt Obaman entistä neuvonantajaa, mustaa naista, Valerie Jarrettia,  muslimiveljeskunnan ja apinoiden vauvaksi. (Yle antoi muuten aikanaan ”Jälkiviisaat” -ohjelmasta potkut ladylle, joka kutsui Obaman äitiä gorillan näköiseksi. Eihän se rasismia ollut, eihän? Eikä ala-arvoista käyttäytymistä.) Samaa tyyliä Barr sai viljellä televisiossa vuosikaudet.

Obaman amerikkalaisen syntyperän kiistänyt Trump käytti samaa kieltä solvatessaan vastustajiaan alatyylisesti. Trumpin lähipiiri arvioi taannoin, että mies on ”epävakaa typerys”  ja valehtelija. Trump oikaisi väärinkäsityksen, ilmoitti olevansa ”vakaa nero” ja jakeli potkuja neuvonantajilleen Vakaa nero? Näin tutkijat kuvasivat neroutta 1800-luvun lopulla.

”Nerot ovat moraalisesti heikkotasoisia. Heillä on taipumusta im­pulsiivisuuteen. Neroilla on huono muisti. Usein he ovat lähes mykkiä tai yliverbaalisia, turhamaisina he askartelevat ylen määrin oman ylivertaisen ainutlaatuisuutensa parissa. Nerot tulkitse­vat mystisesti yksinkertaisia faktoja. He väärinkäyttävät symboleja tai käyttävät sanastoa tavalla, joka ei kuulu normaaliin kielenkäyttöön.

Neronleimahduk­set muistuttavat  sairauskohtauksia, hulluuden kaltaisia inspiraation hetkiä, silloin neron pulssi kiihtyy. Hän on kalpea, kylmä tai kuuma, silmät pyörivät villisti. Kun inspiraation hetki on ohi, nerosta tulee tavallinen ihminen, usein jopa tätä typerämpi. Typeryys näkyy neron puheissa ja kirjoituksissa. Nerot ovat herkkähipiäisiä; neroa ja mielenvikaista on vaikea suostutella toimimaan järkevästi. Tavalliset ihmiset ovat realisteja, nero luo oman maailmansa.”

Liian monia maita johtavat epävakaat ”nerot,” jotka psykiatri tunnistaa narsisteiksi, ellei peräti psykopaateiksi. Maastapako, vankila tai teloitus uhkaavat totuuden puhujia näiden diktaattoreiden hyppysissä. Valtias voi olla kostaja, rasisti, törkimys, valehtelija, naisten halveksija. Moni on iso pölvästi, jolle pikku-pölvästit antavat kaiken tukensa joko vapaaehtoisesti tai pakosta. Kenties vielä pelottavampi on yhden ilmeen Valtias, jonka propaganda- ja poliisiorganisaatio vainoavat kaikkia, jotka uskaltavat olla eri mieltä hänen kanssaan.

Mitä tulee kotimaisiin pikkuneropatteihimme, he tyytyvät yleensä pistämään toisinajattelijan naaman muistiin. Sanotaan, että kun Herra antaa viran, hän antaa myös järjen. Sitä sopii joskus epäillä. Joskus tuntuu siltä, että Herra antaa liian monelle kyvyn puhua ympäripyöreitä. Monen politiikan portailla huipulle kiipeilleen toimissa toistuu oman sankaruuden esiin tuominen tyylin ”minähän olen tätä asiaa ajanut jo vuosikaudet” tai ”kutsun pikaisesti koolle toimikunnan.” Sujuvaa puhetta riittää, vailla asiaa ja asiantuntemusta.

Tällä vuosituhannella meillä on tapahtunut valtava arvomuutos, tärkeintä on monille minä itse, minun menestykseni ja vaurastumiseni. Ulkomailla on ihasteltu  Suomen peruskoulua, hyvää terveydenhoitoa, aikoinaan myös neuvolatoimintaa eli vauvoista, äideistä ja perheistä huolehtimista. Niitä murretaan nyt kaunopuheiden säestyksellä. ”Muutospakkoa”  ajavat rajuimmin ne, jotka hyötyvät taloudellisesti. Joskus lääkäriin pääsi heti, nyt vain yksityiselle. Miksi? Monessa yliopistossa tiede alkaa olla toissijaista, pääasia on elinkeinoelämän palveleminen ja siihen profiloituminen. Siten saa rahaa ja mainetta. Varsinkin humanistinen sivistys rapautuu, mutta onko sillä väliä.

Totta kai yhteiskunta muuttuu, koulutuksen ja terveydenhoidon pitää seurata aikaansa. Ikävä kyllä lapsi, potilas ja varsinkin avuton vanhus ovat liian usein pelkkiä numeroita, hyödykkeitä tai hylkykappaleita, joiden kustannuksella pikkunero, ”osaaja-menestyjä” rakentaa omaa kuningastietään, jota media tukee, usein kritiikittä. Työelämän sankareista, super-elmoista ja -elviiroista, kertovia mainoksia on usein vaikea tunnistaa, koska ne on naamioitu lehden artikkeleiksi.

Toki on myös monia ahkeria, rehellisiä, tasapainoisia johtajia, yrittäjiä, virkamiehiä ja poliitikkoja; sellaisten sanaan voi luottaa, he ei  eivät vaihda jatkuvasti naamariaan ja muuntele totuutta, eli valehtele, kun omat edut sitä vaativat.

”Sekoilu ja meluaminen on olevinaan hauskaa ja maniasta on tullut normi,” Saska Saarikoski kirjoitti Hesarissa. Kaiken pitäisi olla kivaa. Koululaisten perustaidot ovat murentumassa, moni on tippunut kelkasta jo alakoulussa. Yliopistoihin palkataan psykologeja motivoimaan (etuoikeutettuja) opiskelijoita, jotka ”eivät näe tentteihin lukemisessa mitään järkeä.”  Laiskottelu ja marina kuuluivat ennen murrosikäisille. Kun opiskelu ei maistu, yliopisto kertoo alentaneensa graduvaatimuksia! Ennen oli suuri onni ja ylpeyden aihe päästä yliopistoon, tieteen temppeliin, jossa voi opiskella ihan maisteriksi.

Nyt työpaikoilla, kouluissa, sairaaloissa ja vanhusten hoidossa moni ylityöllistetty ahkera työntekijä uupuu täysin, palaa loppuun. Harvat heistä ovat laiskoja valittajia, he ovat liian usein mielettömien vaatimusten ja uudistusten, ”pikkunerojen” sekoilujen uhreja.

On kauhisteltu, kun joku on vuotanut julkisuuteen perustuslakivaliokunnan sote-valmisteluista. Jos rehellisyys ja avoimuus ovat toisarvoisia, pikkunerojen on helppo kuljettaa meitä kuin niitä kuuluisia pässejä naruissa. Narun päästä kyselevä vain mussuttaa turhista, on pysähtyneisyyden ajan vanki, joka ei ymmärrä omaa etuaan.

 

 

 

 

 

 

 

Älä elämää pelkää

Joskus kauan sitten Vaasan lyseon alaluokilla jouduin lausumaan julkisesti runon koulun juhlasalissa.  Muistan, että juhlasali oli täynnä tummapukuisia miehiä. Se oli karmea kokemus murrosikäiselle, eihän poika lausunut runoja, poika pelasi jalkapalloa. Häpesin kauan ja olin kiitollinen, että ainakaan luokkakaverit eivät olleet kuulemassa.

Toinenkin voimakkaimmista koulumuistoistani liittyy runouteen. Äidinkielen tunnilla luokkakaverini Raimo  marssi luokan eteen golf-housuissaan ja slipoverissaan ja lausui aivan vapaaehtoisesti runon.

Se oli tavatonta. Runojahan lausui vain se kummallinen Yrjö Jyrinkoski, jonka lausuntaa meidät pakotettiin kuuntelemaan lyseon juhlasaliin parin vuoden välein. Onneksi lyseolla esiintyi joskus myös voimamies Viljami Hautaviita, joka väänteli voimistelusalissa hevosenkenkiä suoriksi ja antoi lyödä itseään mahaan. Näin käsityksemme kulttuurista laajeni ja syveni, vältyimme liialta hempeilyltä.

Yritimme pidätellä nauruamme kun taiteilija Jyrinkoski paasasi mahtavalla äänellään lyseon juhlasalin puhujapöntössä. Pidättely ei aina onnistunut, kerran joukkopyrskähdys pahoitti taiteilijan herkän mielen. Taiteilijan performanssi sivusi kai jotenkin Afrikkaa, koska hän takoi puhujapöntön kantta ja hoki ”tom tom tom” tai jotain sen tapaista. Lausuja joutui keskeyttämään elämöintinsä ja saimme ansaitusti häneltä satikutia sivistymättömyydestämme.

Luokkatoverini lausuntaesitys vaikutti minuun syvästi; se ei naurattanut, vaan itketti. Raimo lausui eläytyen Uuno Kailaan runon Pallokentällä. Runo kertoo pojasta, joka seisoo sauvoihinsa nojaten suuren lehmuksen alla katsomassa kuumeisin silmin muiden poikien iloa. Poika eläytyy peliin ja tuntee olevansa yksi joukosta.  Hän astuu askelen, mutta havahtuu, toinen jalka on vain kuihtunut tynkä.

Raimo katsoi vakavana kaukaisuuteen ja lausui:

 ”Pojat juoksivat notkein säärin

yli pallokentän sen,

vaan lehmuksen alla seisoi

eräs raajarikkoinen,

joka, ruumis tärisevänä

iho harmaana kääntyi pois.

Kuin ruskean nutun alla

sydän pakahtunut ois.”

Me pojat emme irvineet runoa lausuvalle kaverillemme. Lumouduimme esityksestä, taisin nieleskellä kyyneleitä.

Joukon ulkopuolelle jääminen syrjittynä, kiusattuna tai torjuttuna on raskasta jokaiselle, varsinkin lapselle.  Jokaisessa päiväkodissa ja koululuokassa on lapsia, joilla ei ole yhtään kaveria, ystävistä puhumattakaan. Yksinäisyyden tunne ja hyljätyksi tuleminen altistavat masennukselle ja itsetunnon romahtamiselle.

Nuorena kuolleen Kailaan (1901–1933) runossa heijastuu järkyttävällä tavalla runoilijan  poikkeavuus.  Kailas sairastui skitsofreniaan. Lapsuuden traumat ja tukahdutettu homoseksuaalisuus saattoivat olla sairauden osasyitä. Runoilija kuoli keuhkotuberkuloosiin Nizzassa.

Tänään 19.05.2018 Helsingin Sanomissa on järkyttävä kuvaus Kailaan elämästä. Valokuvassa pieni tyttö katsoo riutunutta runoilijaa. Toimittaja löysi tytön Pariisista ja soitti hänelle!

Myös Kailaan runoilijatoveri Kaarlo Sarkia (1902-1945) oli homoseksuaali ja sairasti tuberkuloosia. Sarkian runo ”Älä elämää pelkää” on tavattoman kaunis. Kaj Chydenius sävelsi, Ritva Sorvali laulaa:

 

 

 

 

 

 

Äiti

Gamala foton 038

Kuva vuodelta 1945

Teksti noin vuodelta 2000:

Kylmä kesäsade vihmoo taivaalta, kun saavun perille. Tuttu punatiilinen rakennus on edessäni pikku kumpareella, vasemmalla on lammikko, jota reunustaa puutarhurin luoma kaunis keltavalkoinen kukkameri. On pyhäpäivä ja olen liikkeellä tavallista aikaisemmin, ulko-ovi on vielä kiinni. Soitan ovisummeria ja pääsen sisään. Pian avaan toisen kerroksen oven. Kuljen tuttua käytävää oikealle, kunnes saavun ovelle, jossa on suurikokoinen numero kuusi.

Hän makaa vuoteellaan kattoon katsellen, oikea käsi suun edessä, aivan kuin pohtien jotain. Ensimmäinen kommentti on arvattavissa: ”Kuinka sinä olet täällä!” Sitten onnellinen hymy ja yritys nousta istumaan. Halaamme,  autan hänet istuma-asentoon vuoteen reunalle. Seuraavankin repliikin arvaan: ”Oletko saanut mitään syödäksesi?”

Kerron, että olen syönyt oikein hyvän aamiaisen. Hän kertoo olevansa pahoillaan, ettei voi tarjota minulle mitään täällä. Minä vakuutan että se ei haittaa, oloni on kaikin puolin hyvä. Nyt on tullut minun vuoroni huolehtia tarjoilusta.

Noudan nurkassa olevan pyörätuolin ja totean, että naapurisängyssä tilanne on sama mikä se on aina ollut. Naapuri makaa suu auki, silmät puoliavoimina, suonikkaat kädet valkoisen peitteen päällä. Välillä suusta purkautuu epämääräinen sana tai lauseen tapainen. Vuoteen vierellä on isokokoinen perhepotretti, nuori perhe, iloiset ilmeet jokaisen kasvoilla.

Kun olen saanut autetuksi hänet pyörätuoliin, tiedämme molemmat, mihin suuntaamme. Lähdemme ovesta vasemmalle, kohti käytävän päässä olevaa lasitettua parveketta. On mukavaa, että kesällä ei tarvitse pukea päällysvaatteita, siitä vain parvekkeelle pelkässä kukkamekossa.

Kaivan kassiani ja kysyn ”kumpaa haluat ensin”? ”Kahvia kiitos,” hän vastaa hymyillen. Hän juo ensimmäisen kupin nopeasti, syö myös tarjoamani makean pullan, vaikka tiedämme, että diabetes ei oikein sitä sallisi. Pyytämättä otan tupakkarasian ja tulitikut. Hänen ilmeensä muuttuu entistä tyytyväisemmäksi. Tupakoivalle on kova paikka olla päiväkausia ilman. Tiedän kerta-annoksen, se on kaksi savuketta. Terveysvalistuksen aika on ohi.

Puhumme kesästä, tietenkin myös jalkapallosta ja poikieni lapsista. Hymy kirkastaa hänen kasvonsa, kun hän muistelee pienten taaperoiden tapaamista edellisenä kesänä. Ikävä, että asumme niin kaukana. Lupaan, että pian pojatkin lapsineen tulevat ja hän saa nähdä miten pikkuiset ovat kasvaneet.  Muistelemme VPS:n otteluja vanhoina – ja tietenkin hyvinä – aikoina.

Toisen savukkeen jälkeen keskustelemme vielä tovin, sitten lähdemme oleskelutilaan. Käytävällä tulee vastaan ruotsinkielinen vanhus. Hän ajaa pyörätuolissaan käytävää edestakaisin, on nyt kuulemma matkalla metsään, puunhakureissulla. Yhdestä huoneesta kuuluvat samat vaimeat avunpyynnöt, jotka sieltä aina ovat kuuluneet. Ne eivät vaimene, vaikka avuntarjoaja käy paikalla. Valittaja ei osaa kertoa millaista apua tarvitsisi.

Kourallinen vanhuksia istuu oleskelutilassa, televisiosta tulee ruotsinkielinen jumalanpalvelus. Kysyn häneltä missä ”pikku Myy –mummo” on, tuo suloinen muumikirjojen kopio. Kuulen että mummo nukkui pois pari viikkoa sitten. Osastolta tuskin kukaan palaa kotiin.

Televisiossa kuoro alkaa laulaa hengellistä laulua. Sen kauneus lumoaa. Vanhukset istuvat pyörätuoleissaan liikkumatta, kuin patsaat, hoitajatkin ovat pysähtyneet kiireistään, avunhuutoja ei kuulu, valitus on tauonnut. Tuntuu kuin pyhä kauneus ja ihana rauha täyttäisivät huoneen.

Lähden taas kerran pois; ulkona pyyhin kasvoiltani pisaroita, vaikka sade on jo tauonnut.

 

 

 

 

 

Apua!

Valtion kehitysyhtiö Vake Oy:n hallitus on nimittänyt yhtiön toimitusjohtajaksi Taneli Tikan (40). Tikka toimii tällä hetkellä Tieto Oyj:n innovaatiojohtajana ja aloittaa uudessa tehtävässään viimeistään kesäkuussa.

Otteita Valtioneuvoston viestintäosaston  19.3.2018 15.00 tiedotteesta  138:  Tikka on toiminut kattavasti eri teknologiavetoisten kasvuyhtiöiden toimitusjohtajana, startup-yrittäjänä sekä businessenkelinä. Tikka on Teknologiateollisuuden tekoälyryhmän puheenjohtaja, vuoden 2010 tietotekniikkavaikuttaja sekä vuoden 2014 nuori hallitustekijä. Koulutukseltaan Tikka on Executive Master of Business Administration Aalto-yliopistosta, josta hän valmistui vuosikurssinsa parhailla arvosanoilla…jne. (Alla on ministeri Lintilän nimi.)

Mandatum Life-julkaisu esitteli 22.11.2017 Taneli Tikan ideoita. Näin valtion juuri palkkaama huippulahjakkuus kertoo mikä meitä odottaa:  ”Robotit korvaavat tulevaisuudessa työtehtäviä, joissa ne ovat ihmisiä parempia. Siirrymme entistä nopeasyklisempään toimintaan, jossa teknologian uudistuminen on jatkuva tila. Teknologian uusiutuessa ihmisten kyvyissä korostuu tarve omaksua uutta, kokeilla keskeneräistä, epäonnistua ja oppia nopeasti.”

Hallitus on kertonut, että miljoona suomalaista on uudelleenkoulutettava lähitulevaisuudessa. Kyllähän se meiltä onnistuu. Valmiina ollaan, herra pääministeri.

Taneli Tikka esitteli Mandatumin julkaisussa listan tulevaisuuden ammatteja: tekoälyvuorovaikutuksen valmentaja, elinagentti, lohkoketjukehittäjä, virtuaaliteollisuuden tekstuuriartisti, etämatkojen elämystuottaja, datapanttivankiratkaisija, geenimikseri, joka erikoistuu segmentoimaan geenisekvenssisi ja sen jälkeen hakemaan  siitä tärkeän informaation ja manipuloi genomia eri kohdista tarkoitushakuisesti, anonymiteetti- ja yksityisyysadvokaatti, kehomuunnelmiin erikoistunut eetikko, supervauvojen suunnittelija ja supervauvojen kasvatuspsykologi, keinotodellisuusarkkitehti, unohdustuottaja…..ym. ym.

Supervauvojen suunnittelija, supervauvojen kasvatuspsykologi,  geenimikseri! Pitäisikö listaa täydentää valtion palkkaamilla pakkoabortoijilla? Vuosituhannen vaihteessa muuan  professori pohti pitäisikö valtion ryhtyä toimiin, jotta tyhmät eivät lisääntyisi. Kansan äly ja kilpailukyky kasvaisivat, kun valtio käynnistäisi pakkoabortit. Harva kauhistui, moni hymisteli että niinhän se on, tyhmät ovat tyhmiä ja maan kilpailukyky kärsii.

Hei, te kaikki yli-ihmiset ja teidän nöyrät juoksupoikanne! Mihin meitä oikein viette? Kuka tätä järjettömyyttä kehtaa puolustaa!

 

Saarna

Kun Te, arvoisat kunnan, maakunnan ja valtakunnan päättäjät, ette ehdi vaalikiireiltänne kirkkoon, omistan Teille tämän minisaarnan, jonka lukeminen vie minuutin. Toivon myös, että edes muutama johtava virkamies ja yritysjohtaja vilkaisisivat tekstiä.

Seinäjoen kirkkoherra piti 15. huhtikuuta puhuttelevan, hienon saarnan Vaasan kirkossa. Kuten tiedetään, meille vaasalaisille seinäjokisen kehuminen on synti ja häpeä. Ehkä olisi kuitenkin syytä riisua värilasit silmiltä, puolin ja toisin.

Saarnan ydin oli ihmisarvon kunnioitus, ahneuden,  omahyväisyyden ja itsekkyyden vähentäminen. Kirkon sisälläkin on niitä, jotka ajattelevat, että heillä on oikeus ja kyky jaotella lähimmäiset hyviin ja kelvottomiin.

Saarnan innoittamana kaivoin taas kerran pöytälaatikosta julkaisemattoman tekeleeni vuodelta 1996. Fiktiivisessä kirjantapaisessa on kohta, jossa Lapualla pidetyssä pappeinkokouksessa nuori pappi  kritikoi ajan henkeä:

”Minä tahdon puhua teille, rakkaat sisaret ja veljet, lapsesta tämän päivän Suomessa. Käytän kuvauksessani lähteenä tohtori Lars Aejmelaeuksen  tutkielmaa ‘Lapseen liittyvät metaforat Paavalin kirjeissä’.

Ennen Jeesusta lapsen arvo ymmärrettiin välineellisesti. Lapset olivat raaka-ainetta, heihin kannatti kiinnittää huomiota sen vuoksi, että he aikanaan huolehtisivat vanhemmistaan ja antaisivat työpanoksensa yhteisölle. Aivan sama ajattelu on heräämässä tänäkin päivänä! Emme tosin jätä lapsia surman suuhun, jos he ovat  tarpeettomia. Me hylkäämme heidät oman onnensa nojaan.

Omahyväiset etuoikeutetut vaativat, että suuri joukko ihmisiä on ‘realismin nimissä’ totutettava tilapäistyöhön, työttömyyteen, heikkoon sosiaaliturvaan, jopa nälkään. (Teksti on kirjoitettu vuonna 1996!) Tällaista sanomaa levittävät pitävät itsestään selvänä, että he itse lapsinen kuuluvat valittuun eliittiin. Kuka osaa ennustaa millainen potentiaali asuu ihmislapsessa? Kuka on valmis tuomitsemaan osan lapsista köyhyyteen ja henkiseen puutteeseen, syntymästä alkaen.

Yhteiskunnan on vallannut raaka-aine-ajattelu, joka kätkee sisäänsä heikomman ihmisen alistamista ja halveksuntaa. Meidän on muistettava, että mitä teemme yhdelle näistä pienimmistä, sen teemme myöskin Hänelle.

Miikan kirjasta, toisesta luvusta, sen alusta. ‘Voi köyhien sortajia! Voi niitä, jotka hautovat ilkitöitä, vielä vuoteessaankin miettivät pahoja tekoja! Aamun tullen he toteuttavat aikeensa, sillä siihen heillä on valta. He himoitsevat peltoja ja anastavat niitä, ottavat haltuunsa toisten taloja. He ajavat ihmisen perikatoon, ottavat maan keneltä tahtovat,” saarnasi profeetta. Lahjuksia vastaan jaetaan oikeutta, palkasta papit opettavat, maksusta profeetat ennustavat. Kuitenkin he muka luottavat Herraan.”

Missä ovat nykyään rohkeat ihmisen puolustajat? Missä ovat ne, jotka vastustavat valtakoneistoa, kun se alistaa vähäosaisia lähimmäisiämme, heitä, jotka eivät pysty puolustautumaan?” lopetti pastori Sinkko puheensa.

Virsi 175 puhuttelee väkevästi meitä tapakristittyjäkin. Se olisi hyvä esipuhe seuraavaan hallitusohjelmaan.

 

 

Keskellemme, Kristus, tuot joukot vailla työtä, lapset, joita kukaan ei kylläisiksi syötä, kaikki, joiden juuri nyt täytyy nälkään kuolla, joiden oikeuksia yksikään ei puolla.
Kristus, virressämme soi tuska naisten, miesten, joilta mieli murretaan kiduttaen, piesten. Vangituiden hiljaisuus kaikuu korvillemme. Sinä heissä menehdyt, kun me vaikenemme.
Heissä sinut, Herramme, keskellemme saamme. Jeesus Kristus, armahda koko maailmaamme! Meidät rakkauteen loit, rauhan jakajiksi. Meidät kaikki lunastit iloon, ihmisiksi.
Kutsut meitä hiljaisten, kärsivien suulla rinnallesi, taisteluun. Anna kutsu kuulla! Totuus, tie ja elämä, ristiä et väistä. Valtakuntaa valmistat vähimmistä näistä.

 

 

 Pekka Kivekäs. Virsikirjaan 1986.