Rohkeuskasvatus ruokkii luovaa lahjakkuutta

http://www.operafestival.fi/fi/Inspired-in-Finland

Savonlinnan Oopperajuhlien projekti INSPIRED IN FINLAND edistää suomalaista osaamista, lahjakkuuden ja luovuuden tukemista. Tässä on panokseni projektille:

Suomalainen kapellimestari tietää miten hän voi saavuttaa tavoitteensa ja miten pitää toimia, että ideat toteutuvat. Menestyvällä kapellimestarilla on voimakas tahto, selvät tavoitteet ja kyky toteuttaa suunnitelmansa erittäin tehokkaasti. Sinfoniaorkesterin johtaminen on hyvin yksinäistä työtä. Kaikki me kapellimestarit olemme outoja, tietyllä tavalla hulluja yksilöitä, hengeltämme takametsien miehiä..”

 Näin maailmanmainetta niittänyt suomalainen kapellimestari pelkistää olennaiset seikat siitä, miten lahjakkuus voi jalostua jonkin alan erityislahjakkuudeksi.Synnynnäisesti kyvykäs lapsi voi kasvaa suotuisissa olosuhteissa jopa kansainvälisesti tunnustetuksi taiteilijaksi, keksijäksi, tiedemieheksi, urheilijaksi tai minkä tahansa erityisalan talentiksi, osaajaksi. Tämä vaatii palavaa rakkautta omaan erityisalaan. Halu kehittyä ja kyky opiskella ja harjoitella pitkäjänteisesti kuvaa kansainvälisiä huippuja. Anders Ericssonin tunnettu ns. 10 000 tunnin sääntö kertoo, että huipulle pääsee vain, kun harjoittelee ja opiskelee tuon tuntimäärän keskittyneesti, järkevästi työtä ja lepoa vuorotellen.

Lahjakkuus on kulttuurisidonnainen käsite.  Kun ympäröivän kulttuurin arvostukset ja  yksilön ominaisuudet kohtaavat, voi syntyä talentti, erityislahjakkuus. Suomessa arvostetaan mm. kilpa-autoilijoita ja jääkiekkoilijoita, toki myös muusikoita, käsityöläisiä, taiteilijoita, tiedemiehiä ja kirjailijoita.

Koulujen opetussuunnitelmat määräävät mikä on tärkeää,  painottuuko opetus teknologiaan, kieliin, taiteisiin, urheiluun vai musiikkiin. Saako tuleva runoilija tai taitava käsityöläinen yhtä paljon tukea ja ymmärrystä kuin jääkiekkotähti tai koulun supernörtti? Pitäisi saada.

Sattumalla on usein osuutensa lahjakkuuden löytymiseen. Nuori kyky kohtaa oikeaan aikaan opettajan tai mesenaatin, joka tarjoaa oikotien huipulle. Esa-Pekka Salonen on tunnettu esimerkki; hän joutui 25-vuotiaana pikakomennuksella Lontoon kuuluisan Philarmonia-orkesterin kapellimestarin sijaiseksi ja valloitti taidollaan ja karismallaan yleisön. Tie tähtiin oli auki.

Moni lahjakas  on kiittänyt sattumaa menestymisestään. Sattuma ei kuitenkaan yksin selitä kenenkään menestystä. Tärkeintä on se, että nuori tarttuu rohkeasti avautuvaan mahdollisuuteen. Se vaatii itseluottamusta;  ikävä kyllä monen nuoren lahjakkuuden kasvu on padottu kotona tai koulussa sarkastisilla ja väheksyvillä huomautuksilla. Kaipaisimme kannustava rohkeuskasvatusta kouluihin ja vapaaehtoisiin harrastuksiin.

Modernin luovuustutkimuksen yksi uranuurtaja E. Paul Torrance  on julkaissut seuraavan lapsille ja nuorille tarkoitettuun julistuksen:

  • Älä pelkää rakastumista johonkin itsellesi tärkeään asiaan!
  • Tunne vahvuutesi, harjoittele, kehity, iloitse ja ole ylpeä niistä!
  • Vapauta itsesi muiden odotusten taakasta!
  • Yritä löytää hyviä ohjaajia ja opettajia!
  • Älä tuhlaa energiaa muiden miellyttämiseen!
  • Tee sitä, mistä pidät ja missä olet hyvä!
  • Kasva itsenäiseksi ja riippumattomaksi.

 Pelaamme liian usein pelejä, joiden epäoikeudenmukaiset säännöt ovat jonkun sanelemia. Ihmisen luovuus vapautuu, kun hän ymmärtää, että hänellä on oikeus valita oma polkunsa, kunhan ei vahingoita muita.

Ei kaikista tule huippuosaajia eikä maailmantähtiä. Jokaisella lapsella on kuitenkin omat erityislahjansa, joiden varaan voi rakentaa oman tulevaisuutensa. Kaikille yhteinen peruskoulumme on ollut upea menestystarina. Kiitos peruskoulun, suomalainen menestyjä voi nykyään olla kotoisin maalta tai kaupungista eikä kotien sosioekonominen asema ratkaise nuoren uranvalintaa ja tulevaisuutta.

Lahjakkuuteen liittyvät sukupuolta koskevat väärät uskomukset ja ennakkoluulot ovat onneksi karisseet; menestyvän kapellimestarin ei tarvitse enää olla takametsien mies, kuten Susanna Mälkki ja Eva Ollikainen ovat osoittaneet. Suomalaiset tytöt ja naiset ovat näyttäneet olevansa monilla aloilla vähintään poikien ja miesten veroisia osaajia.

Jokaiselle lapselle ja nuorelle pitäisi antaa mahdollisuudet löytää omat lahjansa, nauttia elämästään, ystävistään ja lahjakkuudestaan 100-vuotiaassa Suomessa, ”ihanuuksien ihmemaassa,” josta kansakoulussa laulettiin.

Kertokaa terveiset Juha Sipilälle

Hyvä päministeri Juha Sipilä! Teille on langennut raskas tehtävä. Teillä ja hallituksellanne on vastuu jokaisen suomalaisen elämän raameista. Teen kiusallisen tunnustuksen: Itkin aamulenkillä. Kerron myöhemmin miksi. Me vanhat miehet liikutumme helposti, emme enää häpeä sitä, kuten nuorina teimme.

Luin juuri netistä, että hallitus jatkaa norminpurkutalkoitaan tulevassa puoliväliriihessä. Normi kuulostaa pahalta sanalta. Mehän tarvitsemme vapautta valita. Digiosaaja voi pian vapaasti tilata maaseudullakin limuviinoja rippikoululaiselleen ja vahvaa olutta itselle, pian saa ajaa asuntovaunullaan kovempaa vauhtia ja paljon muutakin hienoa on tulossa, kruununa tietenkin SOTE. On kuitenkin sääli, että vähimmäistuntipalkka on normitettu kympin tuntumaan. Kyllä vitosen pitäisi riittää nollasopimusten nollatyöläisille. Eihän Suomi nouse ilman talkoohenkeä.

Kaikkea ei hallitus kuitenkaan normita. Koululuokat saavat olla suuria; on upeaa, että monet vakavasti tunnevammaiset ja kielitaidottomat rikastavat samassa ns. oppimisympäristössä kavereiden ja opettajien koulupäiviä. Ja miksi vanhustenhoitajat valittavat, että pitäisi rukata normeja, saada lisää hoitajia. Kyllä suomalainen hoitaja kymmentä venäläistä vastaa!

Ministeri valittaa (HS 25.3), että on vaikea purkaa virkojen kelpoisuusehtoja, kun ammattiliitot ja muut yhdistykset niin kovasti vastustavat. Hyvällä tiellä kuitenkin ollaan. Ammattikoulujen opettajia korvataan työpaikkojen työnohjaajilla, keillä tahansa tiimivastaavilla. Onneksi ministereiden kelpoisuusehtoja ei tarvitse madaltaa, pohja on jo vastassa. Kuka tahansa suomalainen, tai sellaiseksi ministeriyden toivossa hakeutuva, kelpaa jäsenkirjalla minkä tahansa ministeriön johtoon päättämään elämästämme ja julistamaan mikä on meille parasta.

Pääministeri Juha Sipilä. Miten suomalainen demokratia voi? Mistä kansalaiset voivat päättää ja mihin vaikuttaa? Millainen on poliitikkojemme asiantuntemus, harkintakyky ja ennen kaikkea moraali. Riittääkö se, että ”porukka päättää” ja ”päätöksessä pysytään?” Saako poliitikko, esimerkiksi pääministeri, ajatella itse? Onko poliitikoilla huono omatunto vai liikaa töitä, kun niin moni toistelee toistelee toistelee  samaa sanaa ja ja ja jaarittelee joutavia.

Pääministeri Sipilä! Perustelitte äskettäin takinkääntöänne näin: Ryhmä päätti, että vahva olut ja limuviina vapautetaan kaikkien suomalaisten nautittavaksi. Se tapahtuu vastoin alkoholihaittojen parhaiden asiantuntijoiden neuvoja. Seuraukset nähdään tulevaisuudessa: alkoholisairauksia, juoppoutta, mielenterveysongelmia ja lasten hätää. Jokainen ajatteleva ihminen kyllä tajuaa miksi, ja kenen hyväksi, takkinne kääntyi.

Ei saa sanoa ääneen, että Suomessa tehdään eriarvostavaa, uusliberalistista politiikkaa, yksityistetään ja yhtiöitetään. Jos kaltaiseni isänmaallinen, kirkossa käyvä suomalainen tämän sanoo, hänet leimataan kateelliseksi puolikommunistiksi.

Kolme miestä saivat juuri ilman julkista hakua ison johtajan paikat uusissa maakunnallisissa sote -osakeyhtiöissä, joille kunnat joutuvat luovuttamaan miljardien kiinteistöomaisuuden. Kuka asiasta päätti ketterästi ja salassa?

Poliittinen puhe on pelkkää fraasimaista talouspuhetta, täynnä linjauksia, tulokulmia, ison kuvan näkyjä, visioita ja strategioita. Varsinainen sisältö on ohutta.  Kysymyksiin vastataan ”hallituksen puoliväliriihessä asiaan palataan,” ”työryhmää ollaan kokoamassa,” ”minä olen käynnistänyt,” tai mumistaan jotain, mistä ei kysytty.

Juha Sipilä! Hallituksenne on toteuttanut Sitran suosittelemaa ”ketterän konsernijohtamisen” mallia ensi hetkistään alkaen. Uudistusten suunnittelu ja toteutus tehdään samanaikaisesti eli hosutaan: pienellä porukalla päätetään, perutaan, päätetään, perutaan.  Kansa on saanut kokea ketterän konsernijohtamisen hedelmät. Tehdäänpä asiat näin, mutta ei tehdäkään, vaan sittenkin noin tai ehkä kuitenkin toisin.

Lastensuojeluunkin pörssifirmat ovat tulossa, onhan valinnanvapaus nykypäivää. Jopa lastenneuvoloiden yksityistämistä pohditaan –salassa tietenkin. Ministeri  ei asiaa kommentoi eikä suostu vastaamaan kysymyksiin. Niin paljon meitä, vaalikarjaa arvostetaan. Poliitikot ovat intoutuneet ivaamaan kaiken maailman päivystäviä dosentteja ja joka paikkaan nenäänsä tunkevia professoreita siitä, että nämä sekaantuvat asioihin, jotka eivät heille kuulu. Nämä häiriköt ymmärtävät oman alansa asioita kiusallisen syvällisesti, kun taas moni poliitikko ei tunnu ymmärtävän edes yhteiskunnallisia peruskäsitteitä, saati asioiden välisiä yhteyksiä.

Alkuun palatakseni: Aamuitkuni syy oli parin päivän takainen vierailuni suuressa koulussa, jossa oli ns. ongelmalapsia. Opettajien tinkimätön työmoraali teki minuun vaikutuksen. Oppilaista pidettiin huolta tiukan rakastavalla otteella. Opettajat kertoivat, että moni oppilas toivoo, että koulua olisi iltaan asti, tai että kesälomaa ei olisi lainkaan. Kotona on ahdistavaa ja pelottavaa. Koulu ja opettaja antavat turvaa. Lasten tuska liikuttaa minua aina.

Suomi on varakas maa. Koulujen talouden kurjistamista ei voi puolustella millään tekosyyllä eikä muita syyttelemällä. Röyhkeimmille ja ahneimmille vallan suojateille on avattu ketterästi tie miljonääreiksi.  Me hyvin toimeentulevat keskiluokkaiset tuijotamme älylaitetta ja omaa napaamme ja kitisemme muutaman kympin tulonmenetyksestä. Avuttomat, köyhät, vanhat ja sairaat saavat selvitä miten haluavat, pääasia, että pysyvät poissa silmistämme.

Pääministeri Sipilä, teillä on kristillinen vakaumus.  Seuraava teksti lienee teille tuttu: ”Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.”

Usko ilman rakkauden tekoja on pelkkää sanahelinää. Ja millä se tie helvettiin olikaan kivetty? Turhalla höpinällä, lupausten lätinällä ja ylimielisellä röyhkeydellä.

Mistä tunnistaa hyvän johtajan?

Esimiehet vaikuttavat ratkaisevasti alaistensa työmotivaatioon ja viihtyvyyteen, jopa henkiseen ja fyysiseen terveyteen.Yksikään johtaja ei liene kaikkien alaistensa suosiossa. Suosioon pyrkiminen ei voikaan olla hyvän johtajan tärkein tavoite. Tärkeintä johtamisessa on se, että alaiset tulevat mielellään työpaikalleen tekemään ahkerasti töitään.

Työyhteisö on hieno sana. Oikeassa yhteisössä ollaan kavereita, jopa ystäviä. Siellä ei kiusata, ei juoruilla, ei puukoteta selkään. Siellä suvaitaan ihmisten erilaisuus, kaikkien ei tarvitse olla sellaisia kuin minä. Hyvä esimies huolehtii, että jokaisen työ on tarpeeksi vaativaa, mutta ei jatkuvaa huippuunsa viritettyä hosumista, josta seuraa ennen pitkää huolestumista ja mielialan laskua, monille unettomuutta ja liikaa Alkossa asiointia. Liian moni tuntee töissään, ettei jaksa eikä pysty, muuttuu kyyniseksi tai masentuu, kun tuntee ettei mikään työsuoritus riitä.

Hyvä johtaja on alansa asiantuntija. Yläkoulun rehtoriksi ei kelpaa kuka tahansa maisteri. Teknologiajohtajaksi kelpaa harva humanisti. Ns. arvojohtajaksi tuntuu sen sijaan kelpaavan melkein kuka vain, jopa vallan kanssa veljeilevä pappi tai filosofi, joka höpisee sekavia. Airaksisen Timo, filosofian professori, tuskin kelpaa, koska hän ei hännystele, vaan puhuu analyyttisesti asiaa. On muuten todella outoa, että ministeriksi kelpaa kuka tahansa maallikko vailla ministeriönsä toimialan asiantuntemusta.

Kuvailen seuraavassa epätieteellisesti, mutta kokemusperäisesti neljää johtajatyyppiä.

Aito johtaja on oikeudenmukainen ja hänen sanaansa voi luottaa. Alaisilla on sellainen tunne, että johtaja arvostaa ja kuuntelee heitä aidosti. Työntekijällä on oikeus ilmaista pelotta poikkeavakin mielipiteensä.

 Hirmuvaltias  ei ehkä karju kuin joskus ennen; nyt hän voi ylhäisyydestään uhkailla hillityn sadistisesti. Alaisen tulee totella despootin kulloisiakin mielenliikkeitä heti, muuten seuraa rangaistus. Pomo voi surutta saalistaa itselleen määrättömästi valtaa ja mammonaa, eikä uskollisten työntekijöiden erottaminen vie yöunia.

Tekoempaattinen saa ihoni kananlihalle. Hän on päällisin puolin lempeä: muka kuuntelee, muka suosii yhteistä asioiden suunnittelua ja päätöksentekoa. Tosiasiassa hän on tehnyt itselle mieluisat ratkaisut etukäteen ja yhteinen keskustelu on pelkkä näytelmä. Tekoempaattinen johtaja kostaa hymyillen eri mieltä oleville, työntää salaa puukon lapaluihin ja ihmettelee kasvokkain uhrille kuka kehtasi tehdä näin halpamaisen teon.

Mielistelijän on todistettava itselleen joka päivä olevansa pidetty ja pätevä pomo. Hän sijoittelee puheensa sivulauseisiin viittauksia tuttavuuksiinsa (”Soitinpa äsken ministerille”) tai urotekoihinsa (”Se oli samana vuonna kun sain Amerikasta sen kunniapalkinnon.”) Mielistelijä on usein sosiaalisesti lahjakas, mutta sisäisesti heikko ihmisten manipuloija, joka murenee helposti palasiksi, jos saa osakseen pienintäkään kritiikkiä vertaisiltaan tai esimiehiltään. Kovakin hän osaa olla -heikoille ja avuttomille.

Onneksi on myös hyviä,  tehokkaita ja inhimillisiä johtajia. Heitä soisi olevan enemmän. Tässä on yksi hieno esimerkki:

Ilpo Martikainen, Genelec Oy:n perustaja oli harvinainen lahjakkuus, jota voi kutsua jopa oman alansa neroksi. Tammikuussa 2017  kuollut Martikainen oli aikakautensa lapsi. Monet kodit olivat 50-luvulla köyhiä ja lasten piti käydä kansakoulu nopeasti läpi, jotta perhe saisi jokapäiväisen elantonsa myös lasten työpanoksesta. Niinpä Ilpokin pistetiin jo 5-vuotiaana Lapinlahdella kansakouluun, jotta hän voisi mahdollisimman nopeasti auttaa kotitilan töissä. Poika aloitti nuorena metsurin työt.

Metsuri Ilpo kiinnostui pian opiskelusta, Yleisradio antoi hänelle tehtäväksi suunnitella ”äänentarkkailuun soveltuvan aktiivikaiuttimen.” Martikainen valmisti prototyypin; hän muutti takaisin maalle, kotitilalleen, johon perusti yrityksen. Syntyi Genelecin kaiutin, josta tuli maailmalla alan johtava brändi.

Martikaisesta tuli mm.  kunniatohtori, Vuoden yritysjohtaja, hän sai Tasavallan presidentin vientipalkinnon ja satoja kansainvälisiä palkintoja. Ei hän metelöinyt saavutuksillaan. Mies oli ujo, hiljainen ja vaatimaton, todistavat ystävät muistokirjoituksessaan. ”Hän oli uskovainen humanisti-körtti, jossa yhtyivät hengelliset arvot, tieteellinen uteliaisuus ja musiikin taju.” Ystävät kertovat, että Martikaisen puhe oli verkkaista, mutta aina painokelpoista. Hänellä oli kaksi kuulevaa korvaa yksi suu.

Menestystä tavoitteleva ihminen tarvitsee nykyaikana kuusi suuta, jotka suoltavat omaa erinomaisuutta; kuulevat korvat tukitaan vaikkapa huudattamalla Genelec-kaiuttimia.Se ei olisi Martikaiselle mieleen.

Martikaisella oli ystävien mukaan lämmin teologipuoliso, rinnalla kulkija, joka vaikutti siihen että Genelec ”oli kuin runoutta.” Vierailin  joskus yrityksessä ja näin millainen luova työyhteisö on käytännössä. Sen hieno, vaatimaton johtaja ei pönöttänyt, hän oli yksi joukosta. Aito johtajuus perustuu erityisalan asiantuntemukseen sekä  henkisiin ominaisuuksiin, älyyn, moraaliin ja siihen, että johtaja asettaa yhteisen hyvän omien etujensa edelle.

Naistenpäivä

YK:n julistamaa kansainvälistä naistenpäivää vietettiin ensimmäisen kerran maaliskuun 8. päivänä vuonna 1975. Sen tavoitteena on sukupuolten tasa-arvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden edistäminen.

Aina 1900-luvun alkupuolelle asti naista on pidetty monin tavoin miestä huonompana. Vuosisadan alun psykologian uranuurtajat olivat sitä mieltä, että naiset eivät ole henkisesti miesten tasolla. Siksi heille ei voida antaa yhtä laajaa koulutusta kuin miehille.  Koska kuukautiskierto vaikuttaa naisiin siten, että he ovat “suuren osan ajasta invalideja tai puoli-invalideja,” he eivät voi toimia yhtä tehokkaasti kuin miehet, miespsykologit todistelivat.

Tiedemiehet väittivät, että naisen aivojen käyttö vähentää heidän hedelmällisyyttään ja että naisen ja neekerin aivot voivat halkaista kallon, jos ne kasvavat liikaa opiskelun tuloksena.  Siksi kumpiakaan ei pidä opettaa liikaa. Monet antropologit korostivat vielä 1800-luvun loppupuolella, että naisten aivot muistuttavat eläinten aivoja. Naisten aivojen tunnekeskukset ovat ylikehittyneet, mikä on haitallista tehokkaalle aivotoiminnalle. Uskoteltiin myös, että naisen äly on ”äitiyden kahlitsema.”

Darwinin aikalainen, sosiaalipsykologi Gustave Le Bon (1841-1931) todisti näin vuonna 1879: ”Älykkäimpien rotujen joukossa on joukoittain naisia, joiden aivojen koko on lähempänä gorillan kuin kehittyneen miehen aivojen kokoa. Naisen huonommuus mieheen verrattuna on niin ilmeinen, että sitä ei kannata epäillä hetkeäkään. Naiset edustavat inhimillisen kehityksen alkeellisempia muotoja. He ovat lähempänä lapsia ja villejä, kuin aikuisia sivistyneitä miehiä. Naisilta puuttuu logiikka ja järkeilykykyä, sen sijalla heidän ajattelunsa on epäjohdonmukaista ja harhailevaa. Epäilemättä on muutamia eteviä naisia, joiden lahjakkuus ylittää keskitason miehen lahjakkuuden, mutta he ovat yhtä harvinaisia, kuin mikä tahansa hirviö, esimerkiksi kaksipäinen gorilla. Voimme unohtaa naiset kun puhumme lahjakkuudesta”.

Vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla länsimaissa alettiin tunnustaa, että sukupuolten väliset lahjakkuuserot ovat suureksi osaksi pelkkää kuvittelua. Sitä mukaa, kun tytöillä ja pojilla on ollut yhtäläiset koulutusmahdollisuudet, saavutuserot ovat pienentyneet. Eroja on, mutta kyse on vain pienistä keskimääräisistä eroista, eikä ole mitenkään sanottu, että nuo erot ovat ikuisia ja pysyviä. Erot ovat osittain kulttuurin tuottamia; esimerkiksi Kiinassa on huippulahjakkaita matemaatikkotyttöjä paljon enemmän kuin länsimaissa.

Suomea pidetään yhtenä tasavertaisuuden mallimaista. Siitä huolimatta monilla aloilla naiset saavat miehiä huonompaa palkkaa samasta työstä. On häpeällistä, että naisiin kohdistuvaa perheväkivaltaa ja seksuaalista häirintää on Suomessa eniten Euroopan maista. Voi olla, että monen miehen on vaikea kestää naisen tai tytön itsenäisyyttä ja rohkeutta, puhumattakaan älyllisestä ylivertaisuudesta. Yksipäisen gorillan raivo voi purkautua henkisenä tai fyysisenä väkivaltana, joka tuhoaa onnellisen perhe-elämän edellytykset.

Naistenpäivää tarvitaan vielä kauan muistuttamaan, että  Suomessakin yhdenvertaisuudessa on parannettavaa. Hyvin monissa maissa tytöt ja naiset ovat sorrettuja ja vainottuja, orjan asemassa. Vauraana maana Suomen on tehtävä osansa köyhien maiden tyttöjen ja naisten asemaa parantamiseksi. Koulujen perustaminen ja opiskelun tukeminen on parasta kehitysapua ja rauhantyötä. Siihen panostaminen on yksi kansakunnan moraalin keskeinen mitta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Fantastinen haave koulu-uudistuksesta

Kerroin fiksulle viisikymppiselle, että omasta ikäluokastani vain osa pääsi kansakoulun neljänneltä oppikouluun ja enemmistö jatkoi kansakoulussa. Syrjäseudulla  lapset joutuivat muuttamaan 10-11-vuotiaana kuudeksi päiväksi viikossa sinne, missä oli lähin oppikoulu! Ystävä kysyi mikä  se sellainen ”oppikoulu” oli.

Ensin oppikoulussa käytiin viisivuotinen keskikoulu ja sen jatkoksi lukio, jos kodilla oli siihen varaa. Usein ei ollut. Peruskoulu levisi maahan 1972-77 ja muutti kaiken. Lukion aloitti vuonna 1960 vain noin 20 prosenttia ikäluokasta. Ylioppilaan valkolakki oli monen suvun suuri ylpeyden aihe. Vuonna 1980  lukion aloitti jo 40 prosenttia ikäluokasta, kiitos kaikille yhteisen peruskoulun.

Peruskoulun ympärillä on käyty keskustelua, ajoittain ankaraa taistelua, sen koko olemassaolon ajan.  Sen puolustajat ovat puhuneet jokaisen suomalaisen lapsen oikeudesta hyvään koulutukseen, koulun kasvatustavoitteista, yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden  tasapainosta ja persoonallisuuden eheästä kasvusta. Vastustajat ovat toistelleet, että peruskoulu tuottaa tasapäisiä, lahjattomia keskinkertaisuuksia.

 Varsinkin vuoden 1999 lakiuudistuksen alla julkisuudessa käytiin ankara taistelu peruskoulun suunnasta. Vastakkain olivat kaikille yhteisen peruskoulun kannattajat ja suurempaa valinnan vapautta ja eriyttämistä vaativat, jotka halusivat kouluihin lisää tehokkuutta, kilpailua ja julkista arviointia.

Vuoden 2001 loppua kohti peruskoulukritiikki kasvoi, elinkeinoelämän johtajat, eräiden eliittikoulujen rehtorit ja poliitikot vaativat koulujärjestelmän uudistamista. Suunnitelmat olivat valmiina. Väitettiin, että yhteinen peruskoulu oli syypää kansan sivistystason romahtamiseen. Yhä eli ajatus, että suuri osa kansasta on liian tyhmää opintielle. ”Koulu tuottaa tasapäisiä keskinkertaisuuksia,” oli hokema.

Joulukuussa 2001 julkaistu ensimmäinen kansainvälinen PISA-vertailu osoitti, että suomalaisen peruskoulun tulokset olivat ällistyttävän hyvät. OECD:n koulutusvertailun johtaja Norberto Bottani julisti kesällä 2003, että Suomen on syytä olla ylpeä kouluverkostaan. ”Suomalaisilla olisi syytä olla erittäin ylpeitä siitä, että koulujen tasoerot esimerkiksi lukutaitotutkimuksen mukaan ovat täällä lähes olemattomat. Tasaisella kouluverkolla on maalle suuri poliittinen merkitys.”

Opettajille kuuluu erityinen kiitos menestyksestä. Kansan sivistyneisyys on turvattu niin kauan kuin opettajat uskovat kasvatuksen voimaan ja jaksavat. Peruskoulun alkuperäinen kasvatuspäämäärä, eheiden ihmisten kasvattaminen on yhä äärimmäisen tärkeä.

Oppilaiden  erityislahjakkuuksien ja luovuuden parempi tunnistaminen ja vaaliminen voisi olla yksi koulun kehittämisen kohde. Jokaisen oppilaan erityiskyvyt tulisi löytää ja niitä tulisi arvostaa ja kehittää. Nykypuhe lahjakkaiden osaajien tuottamisesta taloudellisen kilpailukykymme takaajiksi kuvastaa nykyarvoja. Yhteenkään lapseen ei pidä lyödä tyhmän ja lahjattoman leimaa. Lapsen lahjakkuus ei riipu vain vanhempien ammatista tai lompakon paksuudesta eikä kaikkien lasten lahjakkuus ei näy vielä alakoulussa. Joidenkin vanhempien tulisi hillitä ylimitoitettua intoilua ja vaatimuksia oman superlapsensa palvelemisesta. Kyky hyviin kaverisuhteisiin on monelle älykölle tärkeämpi tavoite kuin kympin keskiarvo.

Nykypuhe koulusta, opetuksesta ja kasvatuksesta on yksipuolista, usein myös asiantuntematonta. Peruskoulua on murennetu  kulissien varjossa jo pitkään. Kauniilla puheilla peitellään sitä, että monelle on tärkeintä oman viiteryhmän edut, joillekin jopa taloudellinen hyötyminen peruskoulumme kansainvälisen maineen avulla. Pian jokaisella on vapaus valita elämänsä tukipuut, miksi koulu olisi poikkeus?

Monet vaikutusvaltaiset päättäjät ovat puhuvia päitä, jotka toistelevat koulutuksesta sitä, mitä päihin on ohjelmoitu.  Nähdäänkö piankin fantastinen koulu-uudistus, joka perustuu fantastinen yliopistouudistuksen arvopohjalle? Luvataan ensin kaikille kaikkea hyvää ja hetken kuluttua leikataan yhteisestä puusta ns. heikot oksat yhteisen edun nimissä. Mitä kympin tuntipalkalla marketin lattialla konttaava nuori hyllyjen täyttäjä koulutuksella tekisi? Hän tarvitsee vain älykännykän, joka piippaa, kun jossain on kolmen tunnin työkeikka tarjolla ensimmäiseksi ilmoittautuvalle.

”Ei pidä lannoittaa koko peltoa, silloin rikkaruohotkin  saavat ravintoa,” julisti opetusministeri 90-luvulla. Jos pelkästään kohti korkeuksia kurkottavat koulujemme auringonkukkalapset saavat vettä ja ravintoa, varreltaan heikot kasvit on helppo leikata tai unohtaa varjoihin kuihtumaan.  Kikyä ei saa vaarantaa rikkaruohoilla; tarvitsemme lisää tehoa, kilpailukykyä ja brändejä! Ja paineissa henkisesti romahtaneille nuorille lisää masennuslääkkeitä ja hoitopaikkoja.

 

 

 

 

                                                          .

 

 

Let’s make Finland great again

Keräsin 1990-luvun alkuvuosina tutkimusaineiston lahjakkaiden ja luovien, alle 35-vuotiaiden ihmisten elämästä, lapsuudesta nykyhetkeen. Älyköt, taiteiljat, kirjailijat, muusikot, tutkijat ja urheilijat avautuivat haastattelussa hyvin henkilökohtaisista asioista. He kertoivat myös mitä mieltä ovat Suomen yhteiskunnallisesta kehityksestä ja arvoista.

Kirjoitin ensin 148:n syvähaastatteluista perinteisen parisatasivuisen tutkimusraportin numeerisine analyyseineen. En julkaissut sitä, koska faktorianalyysit ja merkitsevyystestaukset olisivat hävittäneet olennaisen tutkimustiedon. Tein aineistosta oudon kirjan, Isät meidän. Luovaksi lahjakkuudeksi kasvaminen (Atena, 1996). Kirja on tutkimuksen ja pamfletin yhdistelmä sekä luovuuden oppikirja. Tekstissä heijastuu tuore kaksivuotinen tutkimuskauteni Yhdysvalloissa, Georgian yliopistossa.

Isät meidän-kirjan pamflettiosassa Tuomo, opettaja ja sosiologi, on alter egoni. Kas näin kirjoitin, vuonna 1996:

“Eihän yhteiskunta ole pelkkiä instituutioita, vaan ennen kaikkea eläviä ihmisiä!” Tuomo puhui kiihtyneenä. ”Voisiko tiede edes jollakin lohkollaan pohtia sitä, miten tieteellinen selitys auttaisi ihmisiä elämään viisaasti, ihmisarvoisesti? Kuinka monta sataa tai tuhatta tai kymmentätuhatta henkistä kuolemaa tekevää lasta tai työtöntä vastaa arvoltaan yhtä huippuprofessoria aineellisen ja henkisen tuen sijoituskohteena. Ajatelkaapa, jos konkurssipankkien valtavat  tukirahat olisikin maksettu kouluille, korkeakouluille, päiväkodeille, sairaaloille, vanhuksille!” Tuomo vaahtosi. “Se on tietenkin täysin mahdoton ajatus! Ihmisten luhistuminen ja henkisen sivistyksen romahtaminen ei kai olisi mikään todellinen ongelma! Pankkien romahtaminen taas olisi tuhonnut koko Suomen,” Tuomo paasasi.

“Tuomo hyvä, tuo on epäanalyyttistä ja simppeliä. Oikaiset reippaasti mutkia päättelyssäsi…” Älykkö-Olli sanoi.

Tuomo näytti yhä kiihtyvän.

“ Amerikassa näin, että monet pitivät kodittomien  ihmisraunioiden  köyhyttä ja kurjuutta  itse valittuna olotilana, joka kumpuaa pelkästä laiskuudesta. Köyhien äpärien ja niiden äitien mitättömiä avustuksia ne halusivat leikata osana kansakunnan talouden elvyttämistä. Rupuköyhien syytähän varmaan on, jos amerikkalaiset autot eivät mene kaupaksi! Monet toistelivat koko ajan omahyväisinä “aim praud, aim praud, wee aar nambö wan,” aina  sama uho. Useimmat eivät tienneet muusta maailmasta juuri mitään,” selitti Tuomo.

Tuomo marssi kirjahyllyn luo ja löysi pian etsimänsä. “Mä luettelen teille tästä amerikkalaisen Andrew Shapiron kirjasta “Were number one” asioita, joissa Yhdysvallat on vuonna 1992 ollut listaykkönen: aseiden omistajat, murhat, kuolemanrangaistukset, vangit, köyhät, yksinhuoltajat, kodittomat, lapsikuolleisuus, avioerot, tulojen epätasainen jakautuminen, puolustusmenot, budjettivaje, autot, televisot, jätteet…Listan viimeisiä ne ovat julkiseen koulutukseen käytettyjen varojen määrässä. Ja kuitenkin Yhdysvallat on mittaamattoman rikas maa. Mukana vertailussa on ollut 17 läntistä teollisuumaata, myös Suomi. Mitä ajatuksia tämä herättää?  Luettelo ei ole poliittista vihamielistä propagandaa, vaan vastuullisten amerikkalaisen laatima hätähuuto.”

“Miten tämä Suomeen liittyy?” Pasi kysyi.

 “Pohjoismaat ovat olleet vuosikymmeniä todellisia maailman ykkösmaita mitä tulee elämänlaatuun. Tilanne on muuttumassa, pahaan suuntaan, osittain olosuhteiden pakosta, osittain arvomaailman muuttumisen vuoksi. Nyt Suomestakin ollaan aivan tarkoituksella tekemässä pikku Amerikkaa, ei kai enää Euroopan Japania…Japanihan me saatiinkin melkein kiinni ainakin yhdessä asiassa: itsemurhien lukumäärässä,” Tuomo selitti.

“Sä taidat liiotella meidän amerikkalaistumista,” Pasi huomautti Tuomolle.

“Katso ympärillesi!” Tuomo ärähti. ”Mistä ihanteemme tulevat? Keitä me yritämme matkia joka asiassa? Tottakai maailma muuttuu väistämättä! Lisätään vaan draivia ja tulosvastuuta jokaiselle! Mitataan ihmisarvo sillä, paljonko kukin ansaitsee! Jokainen olkoon oman onnensa seppä! Lopetetaan ilmainen terveydenhuolto, koulutus ja korkeakoululaitos! Kaikkihan on viime kädessä kiinni ihmisen omista kyvyistä, yrittämisestä ja myönteisestä ajattelusta!  Yritä ja hymyile, toteuta unelmasi! Finnish dream!”.

On vuosi 2017. Kirjan kirjoittamisesta on kulunut yli 20 vuotta. Mihin Suomea on kuljetettu? Ketkä istuvat tulevaisuudessa Suomi-bussin kuskin pukilla? Joukko näkymättömiä takapenkin haamuja, lobbareita, lukee joka tapauksessa kuskille karttaa. He määräävät aika pitkälle bussin suunnan ja vauhdin, he vaikuttavat visioillaan siihen, kuka pysyy bussin kyydissä ja kuka kipataan maantienojaan keskelle korpea.

Kaikilla on kuulemma ihan pian vapaus valita elämänsä tukipuut. Valitse siis itsellesi paras lääkäri, paras koulu, parhaat vanhemmat ja paras työpaikka! Kun valitset oikein, olet pian huipulla, terveenä, onnellisena ja varakkaana. Älä valita, unelmoi ja toimi! Let’s make Finland great again!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Eliitti ja pohjasakka

Emeritusprofessorit Yrjö Ahmavaara ja Tatu Vanhanen kirjoittivat vuosituhannen vaihteessa ahkerasti psykometrisen älykkyys- ja persoonallisuustutkimuksen puolesta. Kirjassa Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin  (2001) vaaditaan geeneihin perustuvien älykkyyserojen hyväksymistä luonnonlakina. Erojen tunnustaminen tulisi ottaa yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ja käytännön sosiaalipolitiikan lähtökohdaksi, professorit vaativat. Ajatukset saivat paljon kannatusta ”tasapäisyyden” vastustajien pirissä.  

On totta, että geenit vaikuttavat voimakkaasti älykkyyteen. Testiälykkyys on hyvä ominaisuus, älykäs kykenee ajattelemaan loogisesti ja oppii yleensä helposti. Älykkyys ei kuitenkaan takaa saavutuksia. Monet huippuälykkäät ovat vaatimattomissa ammateissa, koska heitä ei ole tuettu koulussa tai kotona, opiskelumotivaatio on puuttunut tai ymmärtämätön ympäristö on kohdellut lapsiälykköä huonosti.

Olisi kuitenkin kyseenalaista ohjata Ahmavaaran-Vanhasen opein lapsia lihanleikkaajiksi, poliiseiksi tai fyysikoiksi.  Älykkyystestit eivät kata läheskään kaikkea lahjakkuutta; ihminen voi olla lahjakas, vaikka menestyykin älykkyystestissä keskinkertaisesti. Lahjakkaaksi aikuiseksi kasvaminen edellyttää erityislahjakkuutta ja omaa halua opiskella. Vanhempien ylimotivaatio lapsen lahjakkuuden kehittämisessä saattaa tuhota lahjakkuuden ja  aiheuttaa lapselle mielenterveysongelmia.

Älykkyystestit eivät kerro mitään ihmisten luovuudesta, joka Ahmavaaran mukaan on vain tyhjä sana. Etevälle taiteilijalle tai käsityöläiselle riittää keskitason älykkyys. Ei kirjailijankaan tarvitse olla älykkö, vaikka moni kirjailija on.

Tatu Vanhasen perussanoma kirjassa Hyvinvointiyhteiskunnan tabut (1998) on se, että ihmisten erilaisuudella on evoluutioon perustuvat geneettiset juuret. Rodut ovat eriarvoisia, naisten ja miesten erilaisuus on luonnon laki, joka selittää esimerkiksi sen, miksi miehet johtavat talouselämää ja politiikkaa.

Olemassaolon taistelun voittavat parhaat valioyksilöt, ihmisten välinen yhteistoimintakin on yksi kilpailun muoto, jolla hamutaan itselle etuja, Vanhanen kuvailee.

Vanhanen ehdotti, että empiirisellä tutkimuksella tulisi määritellä eriarvoisuuden optimitasot. Afrikan negridirodulla ei ole ollut lämpimässä lojuessaan tarvetta kehittää älyään, kuten pohjoisen karuihin oloihin saapuneilla esi-isillämme. Niinpä rotu on jäänyt tyhmäksi, kun taas idän mongolidit ja Euroopan kaukasidit menestyvät älykkyystesteissä. Heidän on ollut pakko kehittää kylmissä ankarissa luonnonoloissa älynsä geneettiseksi potentiaaliksi.

Niin kauan kuin kirjoitellaan teorioita, ei ole hätää. Mutta kun Vanhanen alkaa pohtia kirjoissa ja artikkeleissaan geenien erilaisuuden vaatimia toimenpiteitä, on syytä valpastua. Englanninkielisessä artikkelissaan hän esitteli myötäsukaisesti amerikkalaisen Seymor W. Itzkoffin aatteita.  Itzkoff suosittelee mm. sitä että työpaikat annettaisiin ensisijaisesti perheellisille miehille. Älykkäille, menestyville pariskunnille säädettäisiin rangaistusvero,  ellei heillä ole lapsia.  Tyhmimpiä pitäisi suostutella pidättäytymään lasten hankinnasta rahakannustein.

Vanhanen esittelee artikkelissaan myös Itzkoffin pakkokeinoja tyhmien lisääntymisen estäjänä, mutta ilmoittaa, että hänellä itsellään ei ole kantaa siihen,  pitäisikö lisääntymislakeja rikkovia naisia rangaista, eli pitäisikö valtion huolehtia tyhmien pakkoaborteista. ”I don´t know,” Vanhanen pesee kätensä. Sosiaaliturvaa hän ei täysin hylkää, koska älykkäällekin voi syntyä joskus tyhmä jälkeläinen, josta pitää huolehtia. Rikoksen tehnyt, tyhmä maahanmuuttaja passitettaisiin heti kotimaahansa. Trump on Itzkoffinsa lukenut.

Pakolaisaaltojen ja raa’an taloudellisen kilpailun maailmassa, tuhannet ali-ihmiset hukkuvat mereen tai heidät on suljettu leireihin. YK:n ihmisoikeuksien julistuksella ei ole arvoa edes Euroopassa, puhumattakaan muusta maailmasta. Kyyninen oman edun tavoittelu ja viholliskuvien luominen on monen valtiopäämiehen vallan tae. Kidutus on hyväksytty keino saada ihmiset tunnustamaan mitä tahansa; tällainen tunnustus on tietenkin täysin arvoton.

Mikä on ihmiskunnan ja Suomen seuraava kehitysvaihe maailmassa, jossa vain ”huippuyksilöt” kelpaavat? Jonon hännillä olevat sairaat ja väärärotuiset, eli geneettinen pohjasakka, ohjattiin  kaasukammioon vain muutamia vuosikymmeniä sitten. Mikään ei osoita ihmiskunnan moraalin, saati moraalisen lahjakkuuden kehittymistä noista ajoista. Pelastaako tulevia sukupolvia mikään? Tuhoutuuko maailma huippuälykkäiden kehittämin asein vai luonnon ja ilmakehän tuhoamisella, kasvun ja hyvinvoinnin nimissä tietenkin? Onko tällä mitään väliä suomalaisille, kun virallinen Suomi puhuu lapsistakin osaajina ja tulevan kilpailukyvyn takaajina.

Yhteensä lähes 1,4 miljoonaa lasta voi kuolla tänä vuonna nälkään neljässä maassa, varottaa Unicef, YK:n lastenjärjestö. Onko sillä meille mitään merkitystä?