Lahjakkuuspuhe polkee paikallaan

Olen harrastanut 30 vuotta lahjakkuuden olemuksen pohtimista. Tunnepitoinen puhe lahjakkuudesta on polkenut tuon ajan paikallaan.

Kun lahjakkaiden opetuksesta väitellään vähäisin tiedoin ja vahvoin asentein, eri tavalla ajatteleva on joko elitistinen kiipijä tai latvastaan laho puupäisen keskinkertaisuuden kannattaja. Käsitys omasta, tai omien lasten, lahjakkuudesta tai lahjattomuudesta tuo keskusteluun lisämausteen, jonka voimakkuus lamauttaa monelta ajattelukyvyn, mutta saa posket punoittamaan ja äänen kohoamaan.

Ensimmäinen ongelma on se, millainen lahjakkuus on tärkeää: älykkyys, kielellinen lahjakkuus, taiteellisen lahjakkuus, käden taitavuus tai joku muu? Käyty kiivas taistelu koulujen tuntijaosta kuvaa hyvin tunteiden paloa oman näkemyksen puolesta.

Entä onko lahjakkuus synnynnäistä? Osittain on. Ihmisen ominaisuudet periytyvät. Jollekin matematiikka, musiikki, kuvataide tai rakentaminen on jo viisivuotiaana mieluista ja helppoa. Ei pidä kuitenkaan määritellä koulutulokkaan erityislahjoja lopullisesti. Lahjakkuutta syttyy ja sammuu matkalla aikuiseksi. Kun joku rakastuu viuluun, kemian kokeisiin tai jalkapalloon, hänestä voi tulla alan erityislahjakkuus. Lahjakas  laiskuri ei kehity  pelkillä geeneillään miksikään erityiseksi.  Aikuiseksi talentiksi kasvaminen vaatii intohimoista opiskelua ja harjoittelua.

Lahjakkuuden sisältö vaihtelee kulttuurista toisen. Kun kulttuurissa vallitsevat arvostukset ja yksilön kyvyt kohtaavat, on lahjakkuudella käyttöä. On älytöntä ja moraalitonta väittää, että jotkut rodut tai ihmisryhmät ovat ikuisesti tyhmiä, koska eivät menesty länsimaisissa älykkyystesteissä.

Perinteiset älykkyystestit mittaavat yleisälykkyyttä, jossa korostuu kyky ajatella loogisesti. Erityislahjakkuudet perustuvat aivojen eri osien erikoistumiseen. Länsimaissa on tapana erotella lahjakkuus seuraaviin alueisiin Howard Gardnerin mukaisesti : loogis-matemaattinen, kielellinen, spatiaalinen (avaruudellinen hahmotuskyky), musiikillinen, kehollis-kinesteettinen (käden taidot, liikunta), intrapersoonallinen (kyky ymmärtää omien tekojen ja tunteiden syitä) ja interpersoonallinen (henkilösuhteiden taito, sosiaalinen lahjakkuus), luonnon tuntemiseen ja ymmärtämiseen liittyvä lahjakkuus.

Jokainen ihminen syntyy varustettuna omalla ainutkertaisella geeniperimällään, jonka varaan hän voi lahjakkuutensa rakentaa. Myytti jumalaisesta lahjakkuudesta, joka kypsyy itsestään neroudeksi on pelkkä myytti. Lapsen lahjakkuuspotentiaalin kehittäminen riippuu omasta kiinnostuksesta, kotikasvatuksesta sekä ympäröivän yhteiskunnan arvoista  ja odotuksista. Ympäristön ymmärtävä tuki on lapselle aina tarpeen, mutta omaa palavaa intoa se ei korvaa.

Koulussa kaikkia oppilaita pitää opettaa kykyjensä ja taitojensa mukaisesti. Peruskoulussa oppilaita ei pidä kuitenkaan jakaa pysyvästi lahjakkuutensa mukaisiin ryhmiin. Jotkut kehittyvät hitaasti, kotona voi olla ongelmia eikä ujo osaa tuoda lahjojaan esiin. Lahjakkuuden olemuskin muuttuu iän mukana, esimerkiksi musiikissa ei lapsen tekninen taituruus takaa aikuisen muusikon luovaa tulkintakykyä. Koulumenestyskään ei kuvaa aina lahjakkuutta, vaan usein ahkeruutta.

Lahjakkaan leima on monelle herkälle lapselle taakka.  Maissa, joissa koulukilpailu käy ankarana, monilla lahjakkailla koululaisilla on siitä johtuvia  mielenterveysongelmia, masennusta ja itsetuhoisia ajatuksia. Tunne-elämän tasapainon vaaliminen käy kasvatuksessa kaiken muun edellä. Lahjakas tarvitsee samaa tukea kuin kaikki muutkin. Tärkeintä on se, että lasta rakastetaan omana itsenään, ei vain suorittajana, perheen ja opettajien ylpeyden, saati ylvästelyn aiheena. Saavutuksista voi iloita yhdessä, mutta jatkuva  lapsen ylistäminen ja siitä aiheutuva täydellisyyden tavoittelu, perfektionismi, on monelle lapselle ja nuorelle taakka, joka vie elämänilon ja salpaa luovuuden. Lahjakkaankin tulisi oppia nauttimaan monipuolisesta yhteiselosta, ei vain haalimaan mainetta ja kunniaa.

Moraaliselle lahjakkuudelle ei ole päteviä mittareita, se on kuitenkin tärkein kaikista. Kuten Albert Einstein sanoi: Kunnioita jokaista ihmistä! Älä ihannoi ketään!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Äitienpäivänä

Minulla oli ihana äiti, Sylvia. Saan kiittää hänen rakkauttaan ja viisauttaan siitä, että jaksoin käydä koulua ja voin lähteä opiskelemaan Helsinkiin. Äiti rakasti ja auttoi, mutta ei vaatinut eikä sitonut, kun lähtöni oli lopullinen. Sisareni ja veljeni jäivät vielä kotiin.

Kävin äidin luona Vaasassa vuosikymmeniä; äiti katsoi erotessamme parvekkeelta kunnes häivyin puiston puiden kätköön.  Sitten tuli vuosi, jolloin äiti enää jaksanut nousta parvekkeen kynnyksen yli ja hän muutti vanhainakotiin.

Katselen vanhoja valokuvia. Koulun ensimmäiselle luokalla pikku Sylvialla on kaulassa kauniit valkoiset helmet. Hän sai ne tädiltään, kun jäi täysin orvoksi seitsemän ikäisenä. Äidillä on suuret, surulliset silmät.

Katson kuvia nuoresta naisesta mottimetsässä. Kuviin ilmestyy komea nuori mies, asepuvussa. Hän on isäni, on sota. Synnyin keväällä 1945.

Vuosikymmenet kuluivat kuin uni.  Vanhainkodin sängystä katsoi ihana äitini, Sylvia. Kysyin haluaako äiti ensin kahville vai tupakalle. Tiesin vastauksen: tupakalle. Olin kauan sitten lopettanut terveysvalistuksen. Ymmärsin, että savuke oli äidille tarpeen. Oli selviö, että pian keskustelimme kahvikupin ääressä jalkapallosta ja VPS:n tilanteesta.

Lämmin side välillämme säilyi eheänä ja lujana. Kiitos siitä kuuluu  viisaalle äidilleni, Sylvialle.  Äiti rakasti, ruokki ja tuki lapsiaan kaikissa elämän vaiheissa kuin lintuemo. Tarpeen tullen hän osasi kuitenkin muuttua pesäänsä suojelevaksi tiikeriksi.

Äidissäni henkilöityi kasvatuksen kaksi tärkeintä periaatetta: rakasta  ja hoivaa lapsiasi, mutta anna heidän lentää vapaasti omaan elämäänsä, kun aika on. Lähtö voi olla perheelle vaikea, mutta se on välttämätön.  Murrosikäisen veljeni kirje kertoo eromme kipeydestä.

”Kello on jo 22.30, mutta en malta olla kirjoittamatta. Katriina ja äiti jo nukkuvat. Yksi asia, josta haluaisin sinulle kertoa Vaasan kesästä tulkoon nyt esille. Se saa mun sisukset jollain lailla vapisemaan. Muistatko miltä tuntui ajaa yhdessä polkupyörällä oikopolkua pitkin VPS:n kentälle? Tuon tien kaikki mutkat muistat varmasti niin kuin minäkin. Nykyään kun ajan sitä yksin ja koivut oikein tuoksuvat sieraimiin herää minussa jonkinlaista kaipausta. Tuo on ehkä jollain lailla liian ’kynänvaraisesti’ selitetty, eikä siitä saa kuvaa, jonka haluaisin kirjeeseen saada. Niin sydämellisiä terveisiä, että kynä kädessäni on sulamaisillaan. Paljon, paljon rakkautta.  Jukka.”

Äidin antama lämpö, rakkaus ja turva kulkevat mukanamme jokaisena päivänä elämän loppuun saakka. Kiitos, rakas äiti Sylvia siellä korkeuksissa!  Kiitos kaikki äidit, te hellät emot,  ja myös te, lastenne hyvinvoinnin ja leivän  puolesta taistelevat naarastiikerit!

Suomen sivistyksen mitta on se, miten huolehdimme äideistämme silloin, kun lopullinen ero on lähellä. On meidän aikamme hoivata ja helliä emoamme,  silittää kättä, joka meitä lapsena turvasi.

Ministeri Lindströmin tunnustukset

Ministeri Jari Lindström kertoi (HS 30.4.)  julkisesti työnsä kuormittavasta järjettömyydestä: ”Joutuu opettelemaan monimutkaisia asioita. Puhetilaisuuksia voi olla kymmenen viikossa. On vierailuja vankiloissa ja oikeusistuimissa. Ja sitten on media. Täytyy singahdella välillä oikeusministerinä, hetken kuluttua työministerinä. Jossain välissä Kouvolan kaupunginvaltuusto.”

”Sitten koittaa taas viikon stressaavin päivä. Torstai. Eduskunnan kyselytunti. Pahimpia ovat oikeusministeriötä koskevat kysymykset. Niitä varten Lindströmillä on ollut kansio, johon virkamiehet ovat kirjoittaneet valmiita vastaussapluunoita.”

Stressi, kiire ja kohtuuton työtaakka, epäterveellinen ruokavalio ja liikunnan puute johtivat  ministerin vakavaan uupumukseen ja sairastumiseen.

Ministeri Lindström ansaitsee kunnioitusta rohkeasta avoimuudestaan. On varmasti hyvin raskasta kulkea tilaisuudesta toiseen, muka kaikkitietävänä. Poliittiset vastustajat ja päätöksiin pettyneet kansalaiset ovat kaiken aikaa väijymässä tilaisuuksia hyökätä ministerin kimppuun, syyttäen, epäillen tai ivaten.

Tällaistahan politiikka on kaikkialla maailmassa. Vahvat, röyhkeät ja tunnekylmät pyrkyrit nousevat helpoiten huipulle päättämään kansalaisten kohtaloista. Herkkä yksilö, joka haluaa aina puhua totta, voi valita politiikan sijasta vaikkapa papin tai runoilijan ammatin.

Poliitikon moraalin taso on tärkeintä. Voiko ja uskaltaako ministeri puhua aina totta? Miltä tuntuu lukea muiden kirjoittamia puheita -tai vastauksia eduskunnan kyselytunnilla, jos itse ymmärtää asiasisällöstä hyvin vähän? Miltä tuntuu puolustaa päätöksiä, jotka ”porukka” eli pieni johtoklikki on sanellut, jos oma arvomaailma ja moraali eivät niitä hyväksy? Onko ihme, että kaikkitietävän rooli yhdistyneenä vieraiden arvojen puolustamiseen sairastuttaa ihmisen? Kuka jaksaa toistella samoja tyhjiä fraaseja päivästä toiseen puhuvana päänä, robottina.

Kahden ministerinsalkun kantaminen on suorastaan järjetöntä, varsinkin, jos salkut ovat itselle täysin vierailta aloilta. On kuitenkin poliitikkoja, jotka ovat valmiita kilpailemaan mistä tahansa salkusta. He ovat liian usein julkisuushakuisia tyhjänpuhumisen mestareita, jotka luovat vaalipiireissään kuvan itsestään jokaisen ihmisen etujen puolustajana, epäitsekkäänä sankariraatajana.

Mistä tunnistaa hyvän työn

Ihminen on luotu tekemään työtä, pelkkä joutilaisuus on henkisesti raskasta. Työttömyys lamauttaa ihmisen.  Kun saa valita itse ammattialan, jossa viihtyy ja työpaikan henki on hyvä, työ on iloinen ja onnellisuutta lisäävä asia.

Howard Gardner, Harvardin maineikas lahjakkuuden ja luovuuden tutkija, on kiteyttänyt hyvän työn edellytykset kolmeen E:hen, Excellence, Engagement ja Ethics. Työ on tehtävä mahdollisimman hyvin, siihen tulee sitoutua ja aina on muistettava eettiset seikat.

Muodollisesti erinomaisesti ja sitoutuneesti tehty työsuoritus on pahaa työtä, mikäli sitä leimaavat vastuuttomuus, moraalittomuus ja itsekkyys. Malliesimerkkinä näin tehdyn työn hedelmistä Gardner mainitsee maailmantaloutta kurittaneet pankkikriisit.

Länsimaissa markkinatalous määrittelee pitkälle työn edellytykset. Markkinoille ei enää vahvoja vastavoimia; niiden valta on kasvanut rajusti. Bisnesjohtajat ja tiedemiehet ovat korvanneet vallankäyttäjinä entisaikojen aateliston ja papiston. Gardnerin mukaan länsimainen markkinatalous on hyvä asia, kunhan se pystyttelee talouden alueella. Jos koko yhteiskunta alkaa pyöriä markkinaperusteisesti, ollaan varallisella tiellä.

Kasvollisen omistajuuden hiipuminen ei ole ollut hyväksi talouden ja työn etiikalle.  Vanhojen nimekkäiden firmojen omistukset on myyty usein kasvottomille omistajatehoille, joiden tavoitteena on pelkkä voiton maksimointi. Yritysten perustajasukujen patriarkat kantoivat vastuuta firmojensa työntekijöistä aivan toisella tavalla, kun monet nykyjohtajat. Nuorisolla ei ole riittävästi hyvän työn esikuvia, pahan työn sitäkin enemmän, Gardner suree.

Gardner on tuonut keskusteluun kaksi E:tä lisää, käsitteet Empathy ja Equity. Empatia, kyky tuntea myötätuntoa ja halu auttaa ovat tärkeitä monissa ammateissa, esimerkiksi hoiva-alalla, kasvatuksessa ja opetuksessa.

Equity, yhdenvertaisuus edellyttää, että myös alemman tasoisissa työtehtävissä ihmiset voisivat tuntea olevansa aidosti tärkeitä, ihmisinä samanarvoisia kuin korkeammin koulutetut ja varakkaammat.

Professori on huolestunut tutkimustensa perusteella siitä, että nuori polvi on omaksunut kiihkeästi rikastumisen ja menestymisen vaatimukset, melkeinpä hinnalla millä hyvänsä. Hän kertoi erottaneensa Harvardissa opiskelijan, joka oli yrittänyt petkuttaa opintosuorituksillaan. Moraalia ja yhteisvastuullisuutta on vaadittava myös nuorilta. Ei ole syytä odottaa, että ikää myöten itsekkyys vähenisi itsestään.

Gardner on esittänyt kovaa kritiikkiä amerikkalaista ahneutta kohtaan ja toivoi, että työn ohella aito lähimmäisestä välittäminen saisi enemmän arvoa. Kilpailu käy liian rajuna, työn ja levon suhde on vääristynyt, monen työtaakka on kohtuuton. Loppuun palaminen ja kilpailuhenkisyys alkavat jo kouluiässä.

Pohjoismaiden on pidettävä kiinni perinteisistä arvoistaan ja toimintatavoistaan, eikä niiden tule seurata Amerikan yliyksilöllistä ahneutta, neuvoi Gardner Suomen vierailullaan.

”Yhteiskuntaa hallitsee kolme M-sanaa: Money-Market-Me. Ensin sanoja pitäisi kääntää neljänneskierros vastapäivään, jolloin saadaan E, E ja E. Viimeinen M, pitää vielä kääntää ylösalaisin, jolloin ME onkin WE, me kaikki yhdessä, vastuullisina yhteisestä hyvinvoinnistamme.”

Siinäpä mietittävää kaikille meitä johtaville, ministereistä pikkupomoihin.

Koululainen, itseohjaudu surman suuhun!

Kouluopetusta uudistetaan palopuhein, jotka ovat usein viihdyttäviä, mutta vailla tuntumaa koulutodellisuuteen. Opetus on kypsän turvallisen aikuisen opettajan ja oppilaiden välistä vuorovaikutusta, opiskelua ja kasvatusta, jota säätelevät opetussuunnitelman tavoitteet.

Opettajan tulee olla optimistinen realisti. Oppilaiden kotiongelmien, emotionaalisten ja sosiaalisten ongelmien keskelläkin opettajan tulee jaksaa toimia ammattietiikkansa ohjaamana. Monen opettajan on vaikea hyväksyä koulun ulkopuolelta, kirjoituspöytien ääreltä, tutkijankammioista tai bisnes- ja mainosmiesten robottipäistä toistuvaa sanahelinää. Suomea nostetaan maailman huipulle taikatempuin, varsinkin yhdellä opetusmenetelmällä, sillä, jossa opettaja muuttuu kaveriksi ja kanssaoppijaksi.

Vastuulliselle, turvalliselle opettajalle varataan konnan rooli, hänet leimataan helposti oppilaita alistavaksi kehityksen jarruksi. Se on loukkaavaa, moni opettaja ei suostu hokemaan muotimantroja. Monen opettajan moraali estää oman sielun myymisen mainostoimistoille ja muotikonsulteille, vaikka siten pääsisi valittujen joukkoon, sinne missä kiivas uudistuspöhinä ja pinnallinen muutospuhe lyövät iloisesti kättä ja taustalla lymyilee joukko heitä, jotka haluavat ottaa koulumme maineesta irti kaiken hyödyn ennen kuin se on myöhäistä.

Artikkeleissa esitetään mm. ”aivokemiallisten bonussysteemien” suotuisia vaikutuksia oppimiseen. On toki ilahduttavaa, että seitsemän miljoonaa ihmistä on katsonut amerikkalaistutkijan julistuksen ”Luovuus on yhtä tärkeää kuin lukutaito.” Luovuus ja lukutaito ovat todella tärkeitä, mutta millähän mittarilla luovuutta on mitattu ja miten käsitteitä verrattu? Onko sillä väliä, kun tärkeintä on keksiä raflaavia iskulauseita maksavalle kuulijakunnalle.

Kun flow-teoria yhdistetään suoraviivaisesti oppimisen tehokkuuteen, ollaan hieman hakoteillä. Flow kuvaa luovaa prosessia, se ei ole oppimisen teoria. Luova flow-prosessi ei tee opiskelua turhaksi. Muistitikku taskussa ei riitä. Mitä enemmän yksilöllä on tietoa tai automatisoituneita taitoja, sitä paremmin hän saavuttaa palkitsevan flow-kokemuksen, jossa oma persoonaa sulautuu luovaan prosessiin.

Miksi muuten koululaistemme luku-, lasku- ja kirjoitustaito ovat nopeasti romahtaneet uudistuspöhinän keskellä? Miksi pojat jäävät tytöistä jälkeen? Miksi pojat syrjäytyvät? Miksi tytöt ovat ahdistuneita ja onnettomia? Miten ihmeessä aivan tuoreessa Pisa-mittauksessa Suomen 15-vuotiaat ovat viidenneksi tyytyväisimpiä elämäänsä? Miksi 20 vuotta hoettu suomalaisten kouluviihtymättömyys kääntyi yhdessä yössä mittauksessa, jossa selvitettiin koululaisten tyytyväisyyttä elämään? Surkea koulu, mutta hyvä elämä –vai miten se oikein menee? Vai ovatko mittaukset viihdettä, joissa tuloksia tulkitaan vetämällä mutkat suoriksi? Tutkijat eivät näin tee, mutta entä muut?

Kun koulun ja opettajien surkeudesta rähjäävät vaativat lisää kriittisyyttä, suosittelen heillekin hippusen itsekriittisyyttä. On muodikasta väittää, että koulu ja opettajat ovat pudonneet kehityksen kelkasta ja koulun rakenteet on myllättävä täysin uusiksi. Muistuu mieleen aika ennen Pisaa, jolloin korkeasti oppineet harhaanjohtajat ivasivat peruskoulua ja oppimistulosten surkeutta. Väite, että nykykoulu toimisi satojen vuosien takaisten mallien mukaan, on pötyä. Ei ole fiksua ivata kauniilla käsialalla kirjoittamista, päässälaskua ja sitä, että ennen käyttäydyttiin ihmismäisesti. Eivät nämä taidot tuhoa ajattelukykyä, eivät lahjakkuutta, eivätkä edes luovuutta.

Työelämässä pitäisi jaksaa puurtaa keskittyneenä enemmän kuin viisi minuuttia. Kertotauluakin saatetaan tarvita, jopa prosenttilaskutaitoa ilman koneapua. Lienee myös suotavaa, että koulussa vaadittaisiin tunnollisuutta, ahkeruutta ja hyviä tapoja. Ammattikoulun opettajan kuvaus (HS 20.4) tuoreen koulu-uudistuksen vaikutuksista on karmiva. Pääasia on, että säästetään eli leikataan. Millään ei tunnu olevan väliä, ei edes kaikille opettajille, saati oppilaille. Itseohjautuvat oppilaat pyörivät missä pyörivät, pian he ehkä ajelehtivat valtavassa virrassa yhdessä kymmenien tuhansien muiden kanssa kohti suurta tuntematonta. Edessä odottaa kivikkoinen koski, joka päätyy jyrkkään putoukseen, kertoo perimätieto.

Hyvää tarkoittavat, hauskat pelle-esitykset ja muu viihde virran reunalla eivät pelasta yhtäkään onnetonta hukkumasta. Pitää estää ajoissa virtaan putoaminen, eikä työntää nuoria sinne! Vain kollektiivinen järkiintyminen ja arvomuutos estää katastrofin. Mutta eihän näin saisi puhua, sehän on pessimismiä, pitäisi ajatella positiivisesti ja unelmoida. Eihän niitä masentuneita, ahdistuneita, paniikkihäiriöisiä tai päihteiden käyttäjiä ole kouluissa edes sataa tuhatta yksilöä. Enemmistöllä kaikki on hyvin, toitottavat poliitikot.

Yksi asia koulukeskustelussa unohdetaan. Opetuksen tulokset riippuvat ratkaisevasti kouluympäristön aineellisista  ja henkisistä kehystekijöistä: asuinalueesta, sosiaalisesta rakenteesta, varallisuudesta, vanhempien koulutustasosta ja koulujen resursseista, joita on supistettu jatkuvasti. Nykyhallitus jatkaa perinteitä.

Opetuksen tutkijoilla olisi tarjolla paljon tutkimustietoa hyvästä opetuksesta, mutta kuka sellaista jaksaisi nykyään kuunnella! Yksi tärkeä fakta: Tuoreet, tieteellisesti pätevät megatutkimukset todistavat, että opetuksen tehokkuuden kannalta opettajan opetustaitojen merkitys on ylivertainen; sen rinnalla opetusvälineiden, opetusjärjestelyjen ja muun tilpehöörin vaikutus on vähäinen.

Hyvin organisoitu ESY- opetus, entiset pahamaineiset tarkkailuluokat, joita nyt pilkataan oppilaiden leimaamisesta ja ihmisarvon riistämisestä, voi usein olla ainoa keino pelastaa nuori takaisin elämään. Vierailin Turun Mikaelin koulussa, johon oppilaat pääsevät, eivät joudu. Koulun säännöt sitovat sekä opettajia ja että oppilaita. Mitään ei katsota sormien läpi. Tärkeintä on aito, luja välittäminen: vastuu, puuttuminen, ohjaaminen. Se ei ole alistamista. Yhteiset liikuntatunnit ja muu toiminta tuovat yhteisöllisyyttä ja iloa.

Toimistobyrokraattien olisi hyvä tutustua joskus oikeaan kouluun, mieluiten kouluun, mistä ns. parempi väki pakenee minkä tahansa tekosyyn varjolla. Lähitulevaisuudessa on todennäköistä, että lasten hyvä tulevaisuus voidaan ostaa Koulu Oy:ltä. Miksi koulu olisi erillään arvomaailmastamme, jossa raha, maine ja menestys polkevat alleen ihmisyyden? Lastensuojelu on jo nouseva bisnes, neuvolatoiminta tulee perässä. Esimerkiksi Mannerheimin Lastensuojeluliitolta on viety oikeus tuottaa ”liian halpoja” tilapäisiä lastenhoitopalveluja. Se kun on vapaiden markkinoiden häiriköintiä. Jo kapaloissa on hyvä tottua valitsemaan vapaasti. Siitä sijoittajamiljonääritkin iloitsevat, täällä kotona ja Amerikassa. 

Älä tapa, älä ainakaan uskonveljeä!

Tuoreet kuvat Syyrian kaasuiskun uhreista  järkyttävät. Herkkien ihmisten ei pidä kuvia katsoa. Kuorma-autoiskut isoissa kaupungeissa aiheuttavat kauhua. Asemiehet ovat iskeneet länsimaiden kirkoissa, kaduilla, urheilutapahtumissa ja ravintoloissa -kylväneet summittaisesti kuolemaa satunnaiseen ihmisjoukkoon.

Muuan teologian tohtori ojensi minua vuosia sitten pitkällä kirjeellään, kun olin kauhistellut Irakin sodan siviiliuhrien määrää. ”Hyvä veli! Eihän siellä siviilejä niin paljon ole tapettu kun väität, ei läheskään.” Meidän oli turha väitellä uhrimäärästä, koska kumpikaan meistä ei ollut vainajia laskenut. Oli ilmeistä, että teologille melkein kaikki Irakin uhrit olivat vääräuskoisia, kuka niistä nyt ehtisi lukua pitämään. Brittijulkaisu Lancet väitti, että irakilaisuhreja oli 654 965.

Jokainen meistä valitsee Jumalansa, jokainen ratkaisee itse omassa päässään minkä aatteen puolesta toimii. Tappokoneistot jauhavat kaiken aikaa tehokkaasti. Onko Jumala, Jahve tai Allah veriuhreja vaativa psykopaatti vai rakkauden ja rauhan Jumala?

Meille hyvän puolesta sotivillekin sattuu silloin tällöin vahinkoja. Lehtikuvassa on korvan taakse ammuttu nuori nainen ja toisessa mies, jonka kädessä on suuri reikä. Leikkaussalin lattialla on veriroiskeita, verisiä rättejä ja muuta roinaa. Kuva leikkauspöydällä makaavasta nelivuotiaasta pojasta, jonka vatsan luoti on puhkaissut, on liikaa. ”Pakko avata, pojan vatsa aukeaa nopeasti. Kirurgi työntää molemmat kätensä vatsaonteloon ja alkaa tutkia sisäelimiä yksitellen,” Suomen Kuvalehden toimittaja kuvailee.

Jutun mukaan sairaalan henkilökunta tekee työtään mekaanisesti, mutta ammattitaitoisesti. Kukaan ei kysy missä on räjähtänyt -sillä ei ole enää mitään väliä eikä turhaan ajatteluun ole aikaa. Iäkkään naisen takaraivossa on ammottava sirpalehaava, sotilaan poskesta on mennyt luoti sisään ja tullut leuasta ulos.

”Nuori nainen, ikä 27. Luoti tunkeutunut oikean korvan takaa kallonpohjaan. Tajuissaan, mutta oksentaa, Siirretään neurologiseen sairaalaan, jos elää siihen asti. Letku suuhun, kanyyli suoneen, riekaleet punaiseen pussiin ja pussin suu kiinni,” SK:n lehtiartikkeli kuvasi. Ruumishuoneelta siirretään amerikkalaista sotilasta helikopteriin, toinen kuolee leikkauspöydälle. Sotilaspappi lohduttaa vaikeasti haavoittunutta.

Rauhankasvatuksella on huono kaiku, koska se oli osa entisen Neuvostoliiton kommunistista propagandaa. Neuvostoliitollahan oli vain rauhanaatetta ja kansainvälistä ystävyyttä palvelevia ohjuksia, tankkeja ja pommeja. Koululaisetkin harjoittelivat ampumista rauhanaatteen innoittamina.

Rauhankasvatusta tarvitaan kuitenkin kipeämmin kuin koskaan. Se on rohkeiden naisten ja miesten taistelua ihmisyyden ja sorrettujen puolesta. Suurin osa ihmiskunnasta elää köyhyydessä, nälässä ja kurjuudessa; lapset kaduilla vailla turvaa, vailla toivoa. Mitä me yltäkylläisyydessä röyhtäilevät voimme näiltä kurjilta vaatia? ”Älkää viitsikö ruveta kapinoimaan.” Niinkö?

Helena Kekkonen (1926-2014), suomalaisen rauhankasvatuksen peloton äiti taisteli 50 vuotta rohkeasti rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolesta, sotaveteraanimiehensä tukemana. Hänestä tuli rauhanaktivisti, kun koki nuorena sotiemme kauhut. Uskon, että itsenäisyytemme puolesta taistelleet veteraanimme olivat sydämestään Helena Kekkosen rauhantyön tukena: ihmisyyden puolesta, tappamista vastaan.

Ihmiskunnan toivo on kollektiivisen viisauden lisääntymisessä. Tappaminen ja ihmisen alistaminen on tuomittava aivan riippumatta siitä, kuka hirmutekoja tekee, ja siitä, minkä aatteen puolesta toimii. Toivon lanka on hyvin ohut, mutta muutakaan meillä ei ole.

 

 

 

 

Koti eristyssellinä

                                                                                      

Tämän aamun (2.4.2017) Helsingin Sanomien mielipidekirjoitus avasi karmean näkymän suomalaiseen todellisuuteen. Tytär kertoi 93-vuotiaan isänsä, täysin avuttoman sotaveteraanin ns. kotihoidosta. Terveydenhoitaja-tytär kutsuu kotia eristysselliksi ja kidutuskammioksi. Isä on jonossa ”palvelutarpeen ja toimintakyvyn arviointiin” Jonotus kestää kuukausia, koska ”kaupungin rahat ovat tiukassa.” Jonon jälkeen odottaa toinen jono. Apua tarvittaisiin heti.

Asia ei ole uusi. Kirjoitin näin kesällä 2011:

Lapsuudenkaverini kertoi juuri Siiri-äidistään. Äiti on 97-vuotias ja asuu Helsingin Itä-Pasilassa vuokra-asunnossa kansaneläkkeensä turvin. Kaupungin kotipalveluhenkilö käy hänen luonaan kolmasti päivässä antamassa lääkkeet ja viemässä roskapussin jätteisiin. Äiti on lähes sokea ja kuuro, osittain halvaantunut.  Hänellä on Alzheimerin tauti, voimakkaita harhoja, tyvisolusyöpä ja sepelvaltimotauti sekä pienempiä sairauksia.

Vanhus on selvinnyt kahden lapsensa jatkuvalla tuella. Vuokrataloyhtiössä on alkamassa putkiremontti, asunto on kuukausia asumiskelvoton. Lapset eivät voi ottaa äitiä omaishoidettavaksi omien sairauksiensa ja asuntotilanteidensa johdosta. Kaupunki ei ota vastuuta vanhuksesta. Hänen täytyy saada riittävästi ”Rava-pisteitä.” Mistähän näitä pisteitä mahtaa saada? Onko Siirillä vielä liian vähän tauteja?

”Jokainen lausuja katsoo lausuntoaan kaupungin budjetin läpi ja kirjaa vain myönteisiä asioita, etteivät pisteet nousisi liikaa. Omaiset eivät saa mahdollisuutta oikaista lausuntojen virheitä ja vääryyksiä omin todistein,” Siirin poika väittää.

”Kotihoitokin” kirjaa vanhuksen luona hyviä asioita hoitokansioon. Omaiset eivät voi kirjauksiin vaikuttaa. Hoitokirjassa ei ole mainintaa siitä, ettei vanhus ole harhojen johdosta pystynyt nukkumaan. Siellä ei kerrota mustuneista kasvoista kaatumisen jälkeen, ei pelottavien taruolentojen vierailuista asunnossa. Myönteisiin kirjauksiin kyllä vedotaan hoitotarvetta arvioitaessa.

Siiri-äidille ei ole järjestynyt edes tilapäistä hoitopaikkaa. Lapset eivät ole saaneet olla läsnä, kun äidin tilaa on arvioitu, koska ”vanhuspalveluissa asioidaan mieluummin suoraan vanhuksen kanssa”. Siis harhaisen Alzheimerin taudin vaivaaman vanhuksen kanssa, joka kuollakseen pelkää jokaista muutosta elämäänsä! Vanhankansan tapaan Siiri yrittää alamaisesti niiata kun kuulee olevansa tekemisissä virkamiehen kanssa, poika kertoo.

Omaiset saivat viime syksynä palvelutarpeen kartoittamisen vireille ja luvattiin että syksyllä asiassa tehdään päätös. Päättäjät ilmoittivat kuitenkin välikäsien kautta, etteivät tee päätöstä lainkaan! Omaisilla on asian vireillepano-oikeus, muttei oikeutta vaatia päätöstä. Ainoaksi tieksi omaiselle jää hallintokantelu, jota aluehallintoviranomainen käsittelee kuukausia.

Kun kuuntelen ystäväni kertomusta, mielen täyttää surunsekainen raivo. Näen mielessäni Siiri-äidin kävelemässä kauan sitten lapsuuteni maisemassa, halvaantunutta jalkaansa linkaten. Sodanjälkeisen työläisperheen vaimo ja äiti, kovat ajat elänyt, lapsensa ruokkinut ja kasvattanut nainen, joka on opetettu niiaamaan, jos kohtaa virkamiehen!

Natsit toimittivat vajaakuntoiset heti hengiltä, meillä avuton vanhus saa kitua kotonaan mörköjensä kanssa keräämässä Rava-pisteitä.

Valtion ja kuntien päättäjät! Piirrelkää käyriänne, joilla todistelette, etteivät rahat riitä avuttomien hoivaan. Hävetkää, jos osaatte, mutta älkää selitelkö!

Ja sitten palaan vuoteen 2017

Vuonna 2016 Helsingin kaupunki teki  465 miljoonaa euroa liikevoittoa! Ketkä mahtavat kerätä jättivoitot tulevassa valinnanvapauden Suomessa? Kenet heistä Siiri-mummo olisi valinnut?

 

 

 

Rohkeuskasvatus ruokkii luovaa lahjakkuutta

http://www.operafestival.fi/fi/Inspired-in-Finland

Savonlinnan Oopperajuhlien projekti INSPIRED IN FINLAND edistää suomalaista osaamista, lahjakkuuden ja luovuuden tukemista. Tässä on panokseni projektille:

Suomalainen kapellimestari tietää miten hän voi saavuttaa tavoitteensa ja miten pitää toimia, että ideat toteutuvat. Menestyvällä kapellimestarilla on voimakas tahto, selvät tavoitteet ja kyky toteuttaa suunnitelmansa erittäin tehokkaasti. Sinfoniaorkesterin johtaminen on hyvin yksinäistä työtä. Kaikki me kapellimestarit olemme outoja, tietyllä tavalla hulluja yksilöitä, hengeltämme takametsien miehiä..”

 Näin maailmanmainetta niittänyt suomalainen kapellimestari pelkistää olennaiset seikat siitä, miten lahjakkuus voi jalostua jonkin alan erityislahjakkuudeksi.Synnynnäisesti kyvykäs lapsi voi kasvaa suotuisissa olosuhteissa jopa kansainvälisesti tunnustetuksi taiteilijaksi, keksijäksi, tiedemieheksi, urheilijaksi tai minkä tahansa erityisalan talentiksi, osaajaksi. Tämä vaatii palavaa rakkautta omaan erityisalaan. Halu kehittyä ja kyky opiskella ja harjoitella pitkäjänteisesti kuvaa kansainvälisiä huippuja. Anders Ericssonin tunnettu ns. 10 000 tunnin sääntö kertoo, että huipulle pääsee vain, kun harjoittelee ja opiskelee tuon tuntimäärän keskittyneesti, järkevästi työtä ja lepoa vuorotellen.

Lahjakkuus on kulttuurisidonnainen käsite.  Kun ympäröivän kulttuurin arvostukset ja  yksilön ominaisuudet kohtaavat, voi syntyä talentti, erityislahjakkuus. Suomessa arvostetaan mm. kilpa-autoilijoita ja jääkiekkoilijoita, toki myös muusikoita, käsityöläisiä, taiteilijoita, tiedemiehiä ja kirjailijoita.

Koulujen opetussuunnitelmat määräävät mikä on tärkeää,  painottuuko opetus teknologiaan, kieliin, taiteisiin, urheiluun vai musiikkiin. Saako tuleva runoilija tai taitava käsityöläinen yhtä paljon tukea ja ymmärrystä kuin jääkiekkotähti tai koulun supernörtti? Pitäisi saada.

Sattumalla on usein osuutensa lahjakkuuden löytymiseen. Nuori kyky kohtaa oikeaan aikaan opettajan tai mesenaatin, joka tarjoaa oikotien huipulle. Esa-Pekka Salonen on tunnettu esimerkki; hän joutui 25-vuotiaana pikakomennuksella Lontoon kuuluisan Philarmonia-orkesterin kapellimestarin sijaiseksi ja valloitti taidollaan ja karismallaan yleisön. Tie tähtiin oli auki.

Moni lahjakas  on kiittänyt sattumaa menestymisestään. Sattuma ei kuitenkaan yksin selitä kenenkään menestystä. Tärkeintä on se, että nuori tarttuu rohkeasti avautuvaan mahdollisuuteen. Se vaatii itseluottamusta;  ikävä kyllä monen nuoren lahjakkuuden kasvu on padottu kotona tai koulussa sarkastisilla ja väheksyvillä huomautuksilla. Kaipaisimme kannustava rohkeuskasvatusta kouluihin ja vapaaehtoisiin harrastuksiin.

Modernin luovuustutkimuksen yksi uranuurtaja E. Paul Torrance  on julkaissut seuraavan lapsille ja nuorille tarkoitettuun julistuksen:

  • Älä pelkää rakastumista johonkin itsellesi tärkeään asiaan!
  • Tunne vahvuutesi, harjoittele, kehity, iloitse ja ole ylpeä niistä!
  • Vapauta itsesi muiden odotusten taakasta!
  • Yritä löytää hyviä ohjaajia ja opettajia!
  • Älä tuhlaa energiaa muiden miellyttämiseen!
  • Tee sitä, mistä pidät ja missä olet hyvä!
  • Kasva itsenäiseksi ja riippumattomaksi.

 Pelaamme liian usein pelejä, joiden epäoikeudenmukaiset säännöt ovat jonkun sanelemia. Ihmisen luovuus vapautuu, kun hän ymmärtää, että hänellä on oikeus valita oma polkunsa, kunhan ei vahingoita muita.

Ei kaikista tule huippuosaajia eikä maailmantähtiä. Jokaisella lapsella on kuitenkin omat erityislahjansa, joiden varaan voi rakentaa oman tulevaisuutensa. Kaikille yhteinen peruskoulumme on ollut upea menestystarina. Kiitos peruskoulun, suomalainen menestyjä voi nykyään olla kotoisin maalta tai kaupungista eikä kotien sosioekonominen asema ratkaise nuoren uranvalintaa ja tulevaisuutta.

Lahjakkuuteen liittyvät sukupuolta koskevat väärät uskomukset ja ennakkoluulot ovat onneksi karisseet; menestyvän kapellimestarin ei tarvitse enää olla takametsien mies, kuten Susanna Mälkki ja Eva Ollikainen ovat osoittaneet. Suomalaiset tytöt ja naiset ovat näyttäneet olevansa monilla aloilla vähintään poikien ja miesten veroisia osaajia.

Jokaiselle lapselle ja nuorelle pitäisi antaa mahdollisuudet löytää omat lahjansa, nauttia elämästään, ystävistään ja lahjakkuudestaan 100-vuotiaassa Suomessa, ”ihanuuksien ihmemaassa,” josta kansakoulussa laulettiin.