Einarin nimipäivänä

Näin kirjoitti isoisäni, taidemaalari Karl Einar Alexander Frisk (vuodesta 1926 Einari Uusikylä) päiväkirjaansa. Hän oli kaunosielu, laulaja, ajattelija. Einari eli 1890-1973.

12.03.1913

Katso kaikkia asioita syvemmälle, niin löydät syyt. Löydettyäsi syyt, älä tuomitse, sillä syiden takana on toisia syitä, joita ei voi käsittää. Syiden ja seurausten sarja jatkuu kauas, alkulähteille on ihmisen mahdoton päästä. Syiden vaikutusta voimme  vain lieventää. Pahat seurakset voimme kääntää hyviksi tekemällä niistä syitä tehdä hyvää, ja niin ollen muuttaa niiden luonteen.  

Ihmisen tärkeimpiä tehtäviä tässä elämässä pitäisi olla sielunsa kypsyttäminen likemmäksi täydellisyyttä, eikä ainoastaan pintapuolisten elämänmuotojen, kuten rikkauksien, hyvinvoinnin ja mukavuuden etsiminen. Nämä ovat katoavaista omaisuutta, jota vastoin sielullisia rikkauksia ei mikään voima hävitä.

Ihmissydän on kanteleen kaltainen. Siellä on viritetty eri tunteet sointuviksi kieliksi, joita Elämä soittelee. Kokemukset muodostuvat sydämessä taruiksi, jotka yksinäisinä hetkinä alkavat soida ja herättävät tuhansia kuvia mielikuvituksen maailmassa. Näitä säveliä tulisi ottaa talteen ja muodostaa pysyviksi. Taiteen tehtävä on näiden sävelien kokoaminen.

 Sanoja heliseviä kauniita kaikuvia on niin helppo paperille kirjoittaa, mutta toimia ajatustensa ja tunteidensa mukaan, kuinka vaikeaa. Ja kuitenkin toiminta pitäisi olla ihmiselämän päätehtävä.

NYKYAIKA (30- tai 40-luvulla kirjoitettu)

Kylmä, laskeva nykyajan ihminen askartelee numeroiden, autojen ja koneiden parissa, häneltä puuttuvat ne ominaisuudet, jotka avaavat portit sisäiseen maailmaan; siihen maailmaan, josta uskonto ja taide ammentavat. On kuin konekulttuuri olisi vienyt ihmisiltä sielun. Heidän sydämensä on kuollut ja tunne-elämä madaltunut.

Nykyaikainen urheilu ennätyskiihkoineen on rappeutumisilmiö. ”Kuihtunut sielu terveessä ruumiissa” sopisi nykyään urheilun tunnuslauseeksi. Kuinka kaukana onkaan helleenien henkevä kauneudenpalvonta nykyaikaisen urheilun suonenvedontapaisesta kiihkeydestä.

*Kaarlo Einari Uusikylä , vuoteen 1926 Frisk (1890 Vaasa − 1973 Vaasa) oli itseoppinut suomalainen kuvataiteilija ja erityisesti miniatyyrimaalari. Vahvasti eläytyen hän tulkitsi kotikaupunkiaan Vaasaa ja sen saaristoa. Uusikylä oli tunnettu eteerisenä herrasmiehenä, joka mielellään pohti olemassaolon tarkoitusta. Tikanojan taidekodin peruskokoelmassa on yli sata teosta.

Eemu MynttiEero Nelimarkka ja Einari Uusikylä olivat lapsuudenystäviä ja pitivät yhteyttä läpi elämänsä: He kirjoittelivat toisilleen kirjeitä ja kävivät kahviloissa pitkiä keskusteluja taiteesta ja elämästä. Ehkä paras osoitus heidän ystävyydestään ovat lukuisat heidän toisistaan maalaamat muotokuvat. Kolmikkoa voidaan kutsua suomalaisen modernismin varhaiskauden tulenkantajiksi. (Wikipedia)

Aamun karmeat uutiset

Philadelphiassa poliisi ampui miehen, joka ei totellut poliisin käskyjä, vaan kulki kohti, veitsi kädessään. Poliisi ampui mieheen useita laukauksia. Televisioruudussa telotus näytti karmealta. Heräsi taas kysymys: Miksi poliisi ei käyttänyt etälamautinta?

Jatko oli arvattavissa: Slummiasukkaat aloittivat kauppojen ryöstelyn. Tästä tullaan Amerikassa syyttämään presidentin vaalien alla tiettyä puoluetta, ei köyhien kurjuutta ja epätoivoa.

Vietin Amerikassa, Georgian yliopistossa, Atlantan lähistöllä kaksi vuotta 90-luvun alussa. Yliopisto oli minulle maanpäällinen paratiisi, sain lukea ja tehdä tutkimusta hienossa seurassa. Opin kuitenkin nopeasti, että oli aivan toisenlainenkin Amerikka. Parin korttelin päässä oli köyhyyttä, väkivaltaa ja huumeita.

Georgiassa oli yhtä paljon valkoisia ja mustia, mutta yliopistossa mustia oli hyvin vähän. Mustat pelasivat Georgia Bulldogseissa, yliopiston joukkueessa, amerikkalaista jalkapalloa.

Poliisi ampui pidätystilanteessa helposti kohti mielentereveysongelmaista tai huumeen käyttäjää, kadulla tai kotipihalla. Uhrit olivat miltei aina mustia. Tämän aamun uhrikin kärsi mielenterveysongelmista.

Voimme iloita, että Suomi on sivistynyt kansakunta. Vuonna 1968 poliisikomitea korosti, että kansalaisten velvollisuus on luottaa poliisiin, vuoden 1986 mietinnön mukaan poliisin tulee olla kansalaisten luottamuksen arvoinen. Kun poliisi kantoi äskettäin mielenosoittajia, jotka istuivat keskellä ajoväylää Helsingin keskustassa, poliisit ruiskuttivat suihketta mielenosoittajien silmiin, koska nämä eivät noudattaneet käskyjä. Oikeus ratkaisee aikanaan, kenen teot olivat rikosoikeudellisesti tuomittavia.

Suomalaisissa juhlapuheissa arvot ovat kohdallaan; on välittämistä ja oikeudenmukaisuutta. Ahneet ja röyhkeät käyttävät kuitenkin hyväkseen ihmisiä, puhumalla yhtä ja tekemällä toista. Omien etujen hamuaminen ja heikkojen halventaminen on valitettavan yleistä niiden keskuudessa, joilla on raha, valta ja media hallussaan.

Psykologisesti mielenkiintoinen on kysymys: Miksi moni vaatimattomissa oloissa kasvanut kääntyy halveksimaan heitä, joilla ei ollut mahdollisuuksia nousta suosta, johon kasvuympäristö heidät upotti. ”Minä poika vain nousin, minä poika tässä pärjään,” kun taas masenuneet luuserit vain valittavat ja laiskottelevat. Syyllinen on kuulemma ”hyvinvointivaltio.”

Tuore tuhansien mielenterveyspotilaiden kiristäminen on merkki moraalisesta rappiosta, härskiydestä vailla vertaa. Perhefirma otti ilman lupaa omaan käyttöönsä Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin nettiterapiasta kertovat sivut ja kertoi tarjoavansa edullisia ”diilejä,” ”maksa kaksi, saat kolme” tyyliin. Firmalta varastettiin tuhansien mielenteveyspotilaiden arkaluonteiset tiedot; ”ellet maksa, me julkaisemme tietosi.” Kuvottavaa!

Tuntuuko diili- sana jotenkin tutulta? Firman antamassa terapiassa kyse ei ollut lainkaan samasta asiasta, kuin HUSin nettiterapiassa. Ilmeisesti toiminta kannatti joten kuten, koska omistajaperheen omaisuutta on 10 miljoonan edestä takavarikossa.

Kaiken pinnallisen ja myyvän yhteiskunnallisen kaupankäynnin keskellä on kysyttävä: Mitkä ovat Suomen todelliset arvot. Ennen kaikkea mikä on toisen ihmisen, usein heikon ja hauraan arvo? Onko hän vain vertailun kohde, osoitus omasta erinomaisuudestani, vai onko hän minulle aidosti ihminen, pohjimmiltaan aivan samanlainen kuin minä itse.

Sivistynyt ihminen ei käytä heikkoa hyväkseen, ei pilkkaa eikä halveksi ketään siksi, että tämä ei ole kuin minä itse.

On erittäin hälyttävää, että lapsillakin on monelle arvoa vain tulevina diilin-tekijöinä, joista voidaan hankkia taloudellista hyötyä jo päiväkodeissa ja kouluissa. Ennen oli mahdoton ajatus, että päiväkodit ajautuvat konkurssiin. Näin on nyt käynyt kymmenille, mainosrumpujen yhä päristessä. Ovatko koulu Oy:t piankin tulossa, wau-yliopistojen propagandan innoittamina? Tervetuloa Diili-Suomi? Osta multa imago; tällä viikolla 20 prosentin alennus.

Kenen totuutta puolustat?

Al Jazeera näytti juuri hirveitä kuvia verisestä kamerunilaisesta koululuokasta, jossa oli tapettu kahdeksan 12-14 vuotiasta lasta ja haavoitettu monia. Äitien epätoivo ylitti sietokyvyn.

Seuraavassa dokumentissa kuvattiin broileritehdasta, jossa Trumpin roskaväeksi, tappajiksi ja raiskaajiksi nimeämät meksikolaiset ja muut siirtolaiset tekivät töitä nopeasti kiitävän liukuhihnan äärellä vieri vieressä, ilman maskeja. Ilmanvaihtoa ei broileritehtaassa ollut. Jättitehdas se työpaikka oli, vaikka sillä oli kauniimpi nimi.

Omistajat kertoivat, että työntekijöiden turvallisuudesta huolehditaan. Meksikolaisen lesken, entisen opettajan, kertomus miehensä koronakuolemesta kertoi muuta. Leski joutuu jatkamaan työtään hihnalla. Hän sai sairaalasta 168 000 dollarin laskun aviomiehensä hoidosta.

CNN toi jo Trumpinkin olohuoneeseen. Hän kertoi maskittomina hurraavien kannattajiensa keskellä, että koronaluvut laskevat Yhdysvalloissa kaiken aikaa. Epätoivoinen tehohoito-lääkäri Indianasta kertoi, että luvut vain kasvavat; eilen Yhdysvalloissa tehtiin ennätys, yli 82 000 tartuntaa vuorokaudessa. Pienissä kaupungeissa sairaalapaikat eivät riitä.

Televisioruudussa tarkka-ampujat tappavat ”terroristien” lapsia, huumatut lapsisotilaat ampuvat käskystä keitä tahansa. Hymyilevät  presidentit siunaavat pommilastien pudottamisen kouluihin ja sairaaloihin ja pistävät toisinajattelijat vankilaan. Euroopassakin dikaattorit alistavat kansaansa ”oikean demokratian” nimissä.

Maailman valtiaiden moraalittomuuden, raakuuden, itsekkyyden ja tyhmyyden keskellä on vaikea olla optimisti. Korona pysäyttää meidät, mutta se antaa myös joillekin mahdollisuuden hyötyä tilanteesta. Kun maailma on sekaisin, taatusti ilmaantuu ”pelastajia,”  jotka myyvät ilmaa säkissä, kunhan hinnasta sovitaan. Koulutkaan eivät ole turvassa lipeviltä kauppiailta.

Miten lapsia kasvatetaan vastuulliseen inhimillisyyteen ja yhteisvastuuseen niin, ettei heille aiheuteta samalla tuskaa. Moni lapsi on ahdistunut maailman tilasta, jolle hän ei mitään voi.  Aikuiset voivat  antaa lapsille turvaa ja keksiä yhdessä lasten ja nuorten kanssa pieniä tekoja, joilla voidaan konkreettitisesti auttaa maailman kärsiviä. Se voi vähentää lapsen ahdistusta. Kauhukuvia tulevaisuudesta ei saa maalailla.

Pelottavin on itsekäs julmuri-johtaja, joka kerää ympärilleen joukon taputtavia nöyristelijöitä. Kun näistä on imetty kaikki hyöty, heidät potkitan ensimmäisestä kriittisestä kommentista ulos sisäpiiristä, pilkan saattelemana.

Pienemmässä mittakaavassa hyvä-veli-sisar-verkostot torjuvat työelämässä heidät, jotka eivät mukisematta hyväksy kaikkea, mitä ylhäältä syötetään. Kannattaa pohtia myös median julistamaa puolueettomuutta. Kuka saa palstatilaa tai ruutuaikaa, kuka ei? Paikalliset pravdat julistavat usein vain yhtä totuutta, puolueettomuuden naamari kasvoillaan. On helppo ennustaa, että koronan pitkittyessä keskinäinen syyttely lisääntyy.

Pandemian, materialismin, elintasokilpailun ja kasvatuksellisen sokeuden keskellä on pakko olla pessimisti. Kuka asettaa aidosti moraalin, humaanisuuden ja yhteisen hyvän etusijalle tänä itsensä brändäämisen, ahneuden, röyhkeyden ja menestyspakon aikana.

Kenelläkään meistä ei ole varaa tekopyhään hurskasteluun omasta hyvyydestään. Jokainen voi kuitenkin vaikuttaa omalla toiminnallaan siihen kumpi on voitolla inhimillisyys vai julmuus, suvaitsevaisuus vai suvaitsemattomuus, sivistyneisyys vai sivistymättömyys.

.

Veikko, duunari ja runoilija

Setäni Veikko lähti vuosikymmeniä sitten Ruotsiin, Trollhättaniin Volvoja kokoamaan. Veikko kuoli tammikuussa 2011. Maallista mammonaa ei setäni pystynyt elämänsä aikana keräämään, mutta hengen aarteita hän omisti sitäkin enemmän. Perinnöksi Veikko jätti monta kiloa runoja. Luin niistä äsken muutamia.

Veikko oli työmies, jolla oli sanataiteilijan herkkä sielu, kuten tämä kaunis runo osoittaa:

Rakkaus

Huomaamatta se tulee,
hiljaa,
kuin aamun tuuli
kuin aamun tuuli
kuin aamun tuoksu
kuin aamun lämpö
kylmän pimeän yön jälkeen…
Miksi puhuisimme sen pois.

Kuuntelin lapsena päivittäin omakotitalon alakerrassa, mummoni (siis mummuni) keittiössä, mitä Keskon varastomies Veikko luennoi ruokatunnillaan ranskalaisesta kirjallisuudesta ja filosofiasta.

En tietenkään ymmärtänyt juuri mitään Veikon puheista, mutta Sartren nimen muistan. Samoin sen, että amerikkalainen Marlon Brando oli filmitähti ja ”neurootikko,” jota setäni ihaili varsinkin roolistaan ”Alastomassa satamassa”, vuonna 1954. Sitten oli joku Alpert Kamyy, tai sen tapainen.

Parikymppinen Veikko puhui Nuoresta Voimasta ja Parnassosta. Ne olivat ymmärrykseni mukaan joitain lehtiä, joissa oli runoja ja muuta kummallista. Ymmärsin, että Veikkokin rustasi runoja, vaikka koko muu suku suti pensselillä väriä kankaalle tai liian kalliille akvarellipaperille. Veikko teki myös kuparipakotustöitä, komeita koristelautasia ja lampetteja kuten Einari-paappakin oli tehnyt maalaamisen ohella pula-aikana saadakseen leipää isolle lapsiparvelleen.

Kerran kesken Veikon monologin muistin repliikin, jonka olin kuullut teatterissa. ”Purppurahuulia polttaa suudelma taivaallinen,” laukaisin äänekkäästi omana panoksenani Veikon ruokatunnin runo- ja taidetapahtumaan. Muistan Saimi-mummun ja Veikon hämmennyksen: Mitä ihmettä tuo poika päästi suustaan? Olin nolo.

Veikko teki töitä varastoissa ja tehtaissa, käväisipä merilläkin. Niissä hommissa filosofiasta ja runouden tuntemuksesta oli kai melko vähän hyötyä. Veikko oli kuitenkin sivistyneempi kuin moni akateeminen fakki-idiootti.

Veikon runo ”Hän” oli painettu hänen muistotilaisuutensa lehtiseen. Näen sieluni silmillä Veikon meren rannalla, se musta baskeri päässään. Veikko katsoo merta, samalla hän katsoo sielunsa syvyyksiin. Siellä on syntymässä runo, kaunis ja surullinen.

Hän

Hän asteli murhetta kantain
yön holveihin valottomiin,
kukat vaahtojen äärillä rantain
oli valkeat, valkeat niin.
Kun huokaus hiljaisesti
yli aavojen levinnyt ois
taas nukkunut ikuisesti. –
Nuku pois, nuku muistoni pois!

***
Kirjoitin yllä olevan tekstin eilen.

Kello on nyt 5:50. Katsoin juuri Yhdysvaltojen
presidenttiehdokkaiden väittelyn televisiosta.
Muistin, että Veikko lausui usein Einari Vuorelan runoja.
Runo ”Hölmö” loppui näin:

Hölmö kynsi päätään,
paksua päätään,
synkeästi suuttui,
päästä ruuvi puuttui.

Kaivoin pinosta vielä yhden Veikon runon:

Voi touhu turhan tärkeä-
Mies ryhtyi nauramaan-
Näin tärkeyden kärkeä
kun katkoi naurullaan,
sen rakennelmat särkeä
kun oli kokonaan
sanottiin ”vailla järkeä,”
ja vietiin hourulaan.

Olipa Veikko-setäni fiksu! Kuten yhdeksän sisarustaankin.

LASTEN STRESSI

Seuraava teksti on kirjoitettu seminaaripuheeenvuoroksi 23 vuotta sitten, vuonna 1997.

Tämän päivän lapset ovat stressin uhreja. Vanhemmat siirtävät osan ahdistuksestaan lapsiin vaatimalla heiltä yhä aikaisemmin yhä enemmän. Usein lasta pidetään jonkinlaisena miniaikuisena, jota hän ei kuitenkaan missään tapauksessa ole. Vanhemmat saattavat projisioida omia pettymyksiään työelämässä ja elämässä yleensä, vaatia lapsia toteuttamaan vanhempien unelmat, pätemään, kilpailemaan, aikuistumaan mahdollisimman nopeasti.

Myös koulut heijastavat vääristynyttä arvomaailmaa: Lasten tulisi kasvaa mahdollisimman nopeasti. Tämä siksi, että koulut ovat tulleet yhä tulosorientuneimmiksi. Amerikassa lapsia arvioidaan, testataan ja verrataan muihin ja tällä perusteella koulut asetetaan paremmuusjärjestykseen. On merkkejä, että sama systeemi on tulossa meillekin. Vaikka sitä perustellaan lasten parhaalla ja sillä, että opettajat ja vanhemmat ovat oikeutettuja tietämään mikä lasten taso on suhteessa muihin, on pelättävissä, että mittauksia käytetään pinnallisesti siten, että koulut ja opettajat jaetaan tasoluokkiin; mahdollisesti parhaiten menestyviä tuetaan rahalla ja heikoimpia (köyhiä) rangaistaan vähentämällä resursseja. On vaara, että pedagogiset periaatteet, kuten luovuuden ja persoonallisen kasvun aito tukeminen tukahtuvat pinnallisten tehovaatimusten ja näennäisen tuottavuuden alle.

Amerikkalaiset maailmankuulut kasvatuspsykologit, luovuuden ja ajattelun tutkijat, HOWARD GARDNER ja ROBERT STERNBERG ovat vastustaneet voimakkaasti koulujen testimaniaa ja -bisnestä. Pääasiaksi on muodostunut se, miten hyvin oppilaat menestyvät testeissä, eikä se, mitä he ovat varsinaisesti oppineet. Aikuisten maailmassa, lähinnä talouden esimerkkien mukaisesti, lapsen arvo on kytketty yhä enemmän hänen  potentiaaliseen arvoonsa tulevana kansantalouden kasvattajana.  

Oppilaita uhkaillaan sillä, että koulumenestys on ehto tulevaisuudessa menestymiselle, sille, pääseekö vauraaseen eliittiin, joita esim. tietotekniikan parhaat ammattilaiset kiistatta ovat, vai onko edessä vajoaminen rupusakkiin, työttömiksi eläteiksi, joilla ei ole edessään mitään arvokasta tai kiinnostavaa.

ON PELÄTÄVISSÄ, että jos nykyajan hyvällä alulla oleva suomalaisen yhteiskunnan amerikkaistuminen jatkuu yhä useampi lapsi joutuu tuntemaan ahdistusta siitä, että vanhempien, tovereiden ja opettajien taholta saatu hyväksyminen ja rakkaus on sidottu siihen, miten hyvin lapsi suoriutuu astetuista tehtävistä ja miten hyvä hän on suhteessa muihin.

ON ODOTETTAVISSA, että lasten psykiatriset ongelmat tulevat yhä lisääntymään, osaksi kotien raskaiden ongelmien vuoksi ja osittain yhteiskunnan ja koulun lapsiin kohdistamien paineiden vuoksi.

MITÄ JÄRKEÄ on hokea ihmisille, varsinkaan lapsille, että heidän elämänsä tulee olemaan turvatonta, heidän tulee vaihtaaa usein työpaikkaa, uudistua kelvatakseen ja täyttääkseen vaatimukset? Ei näitä vaatimuksia ole Jumala säätänyt, vaan niitä hellivät ne, joiden oma elämä on kapeutunut narsisitiseen kilpailemiseen muita vastaan. Lapset tarvitsevat aikuisen turvaa ja rakkautta.

On ihmisiä, joiden oman elämän jatkumisen edellytys on muiden kukistaminen, se, että saa valtaa, mainetta ja taloudellista voittoa. Ei näillä visionääreillä ole edellytyksiä pohtia sitäm mikä elämässä, ja varsinkin lapsuudssa on arvokasta ja miten  HYVÄÄ ELÄMÄÄ edistetään. Jos tulevaisuudessa lapsille osoitetaan, että heidän ihmisarvonsa on tuottavuudessa ja tehokkuudessa, tämä merkitsee väistämättä sitä, että moraaliset ja sosiaaliset näkökohdat jäävät syrjään. Kun koulujärjestelmän kaikille tasoille lisätään paineita ja vaatimuksia, opettajiin kohdistuvat paineet lopultakin kasataan opiskelijoiden ja oppilaiden päälle.

YLIOPISTOJEN ja niiden laitosten välisessä kilpailussa ovat nykyään miltei kaikki säännöt sallittuja. Tärkeintä on usein se, miltä asiat näyttävät, ei se miten ne todellisuudessa ovat. Tieteestä on tullut pitkälle media- ja julkisuusuuspeliä, jossa pelin säännöt hallitsevat ja hyvä veli -verkostoja omaavat jyräävät jalkoihinsa niitä, jotka eivät suostu myymään sieluaan.

Kun koulujen tehokkuuslistoja julkaistaan lehdissä – pinnallisin perustein- on selvää keneen kohdistuvat paineet ja uhkat, kun tasoa pitää parantaa: oppilaisiin. En tietenkään ole niin typerä, että väittäisin koulun tehokkuuden olevan yhdentekevä asia. Väitän vain, että koulun tehokkuutta ei tavoiteta niillä pinnallisilla kriteereillä, joita nyt käytetään.

PAHIN EREHDYS on se, että kuvitellaan, että lapsia tehokouluttamalla heistä saadaan aikuisena valioyksilöitä, niitä, joiden varaan Suomen hyvinvointi ja kilpailukyky rakentuu. Paljon todennäköisempää on kuitenkin se, että näin saadaan kyynisiä, ahdistuneita aikuisia, kuuliaisia suorittajia, jotka ovat tottuneet lapsesta pitäen miellyttämään jokaista: vanhempiaan, opettajiaan, sitten puolisoaan, työnantajiaan. Harvasta suorittajasta  kasvaa luovia,  opiskelua ja työntekoa rakastavia autonomisia yksilöitä, jotka opiskelevat tehokkaasti siksi, että ovat sisäistäneet opiskelun merkityksen ja rakastavat vaikkapa tietotekniikkaa, huilunsoittoa tai  kirjoittamista.

 Monet lapset vetäytyvät kilpailusta heittäytymällä ”keskinkertaiseksi,” mikä on hyvä tapa suojata psyykeä jatkuvilta paineilta. Jotkut reagoivat stressiin ryhtymällä kapinallisiksi, jopa rikollisiksi.

OLISI YMMÄRRETTÄVÄ että ihmiseksi kasvaminen ja kasvattaminen tapahtuu aivan eri tavoilla kuin teollisuustuotteen jalostaminen. Olisi syytä kuunnella opettajia, psykiatreja ja psykologeja ainakin yhtä paljon kuin kauppatieteilijöitä tai insinöörejä. Tämä toive ei osoita vähääkään kenenkään vähättelyä, vaan realismia.

*Jälkihuomautus 17.10. 2020: Nyt lapset ovat koulupuheissa ”tulevaisuusosaajia.” Katso ekaluokkalaista! Mitä näet?

HÖPÖHÖPÖ-opetus

Suomeen pakolais-lapsena tullut elokuvaohjaaja  Hamy Ramezan kertoi millainen oli suomalainen koulu, johon hän tuli Iranista kymmenen vuoden ikäisenä. Tuoreen, kiitetyn, Ensilumi-elokuvan tekijä hymyili ja kertoi, että koulu oli loistava, kiitos opettaja Reijon.

Kymmenkunta kielitaidotonta 10-15 vuotiasta pakolaista opetettiin aivan ensimmäiseksi sanomaan höpöhöpö. Höpöhöpö! Hyvä opetus ei jäänyt siihen, vaan puolen vuoden kuluttua osattiin kirjoittaa tuhat sanaa suomeksi. Opettaja käytti monipuolisia menetelmiä ja tutustutti oppilaat suomalaiseen yhteiskuntaan hyvin konkreettisesti. Opettaja opetti – monipuolisin menetelmin, oppilaat opiskelivat ja oppivat.

Höpöhöpö -opetus on nostettu Suomessa jalustalle, mutta kysymys on aivan muusta mitä Ramezan ylisti. Jos asian pelkistää: Opettajat on alistettu usein palvelemaan höpöhöpö-määräyksiä, jotka ovat ristiriidassa heidän pedagogisen asiantuntemuksensa ja opetusmoraalinsa kanssa. Didaktiikkaa, opetuksen tutkimusta ja siihen perustuvia käytännöllisiä opetusopillisia neuvoja on kritikoitu, suorastaan halveksittu. On usein näyttänyt siltä, että ns. viralliset tahot luottavat enemmän mainosmiehiin ja yhden asian kauppiasiin kuin valtavaan opetusopilliseen tukimustietoon ja kouluarjen realiteeteista kertoviin opetuksen ammattilaisiin.

Nyt pitää innovoida. On keksitty ”avoimet oppimisympäristöt” –nuo 1960-luvulta tutut. On lopetettu pienet kodikkaat koulut, joita kansainväliset opetuksen tutkijat pitivät paratiiseina. Opetussuunnitelmaa monipuolisesti toteuttava opettaja ei pärjää yhden asian saarnamiehille. Hänet on leimattu mm. muutosvastarintaiseksi eilisen vangiksi.

”Suomalaista koulua” myydään kaikkialle maailmaan värikkäiden nettimateriaalien avulla. Jos ei taputa simppeleille mainoksille, saa muutosvastarintaisen arrogantin leiman, kauppias kyllä tietää parhaiten miten Suomi ja maailma muutetaan.

Jopa yliopistoissa opettajat on kuulemma määrätty noudatamaan tiettyjä menetelmiä kelvatakseen hallinnolle. Se on loukkaavaa ja typerää. Alansa parhaat asiantuntijat eivät saisi enää luennoida, puhua laajan asiantuntemuksensa avulla kiehtovasti ja opiskelijoita sivistävästi. Opiskelijat eivät kai olisi silloin ole ”oman oppimisensa omistajia,” jotka päättävät aivan itse mitä, ja miten, opiskelevat.

Totta kai myös pedagogisesti tarkoituksenmukainen tietotekniikan käyttö kuuluu opetukseen, alakoulusta korkeakouluihuin.

Mitäpä jos kaikki koulun ja opetuksen kanssa askartelevat vaivautuisivat rohkeasti lukemaan oppikirjan Didaktiikan perusteet. Sieltä voisi oppia sen, mistä puhutaan, kun puhutaan opetuksesta. Opettajan pedagoginen ammattitaito, ammattietiikka, koulun tunneilmasto ja oppilaiden sisäinen turvallisuus on tärkeintä, ei kone, tikku eikä koulun seinät.

Opettajakaverini lähetti minulle eilen viestin, jonka oli juuri saanut vuoden 1971 kolmannen luokan oppilaaltaan: ”Mun on pakko laittaa sulle viesti. Mä olen entinen oppilaasi ala-asteelta. Mä muistelen sua lämmöllä. Oon toivonu, että mulle tulisi joskus mahdollisuus kiittää sua. Kiitos kaikesta mitä meille annoit itsestäsi, kiitos kasvatuksesta, välittämisestä ja elämänasenteestasi. Kun isä kuoli, sait luokan 20 villiä poikaakin tukemaan mua, ne oli mulle hyvin ystävällisiä. Sä sanoit mulle, että älä murehdi kouluasioita. Sä oot jo päässy neljännelle, vaikka et jaksaisi tehdä läksyjä.”

Kaverini liitti viestiinsä kolmasluokkalaisten luokkakuvan ja kertoi, että eturivin vasemmassa reunassa istuva tyttö on hän. ”En muista että olisin tehnyt mitään erityistä, olin ihan tavallinen nuori opettaja. Itkin kun olin lukenut viestin.”

Älkää kertoko kenellekään, minäkin itkin.

PIENI MIES SUURELLA AREENALLA

”Vaarallinen pieni mies suurella näyttämöllä” Näin arvioitiin äsken televisiossa Yhdysvaltain presidenttiä. Psykologi Mary Trump,  veljentytär,  nimesi setänsä Donaldin massamurhaajaksi.

Näin hän sanoi: Presidentti ei välitä muista ihmisitä, häneltä puutuu täydellisesti kyky ja halu asettua muiden ihmisten asemaan. Hän ei pysty tuntemaan empatiaa kärsiviä kohtaan. Toinen ihminen on hänelle vain välikappale oman valtansa lisäämiseksi.

Mikä teki hänestä tällaisen? Psykologi sanoo jotain hyvin tärkeää: Donald Trumpin isä ei sallinut perheessä pienintäkään heikkouden osoitusta. Lasten piti esittää aina vahvaa ja tunteetonta kelvatakseen isälleen. Yhdestä pojasta tuli juoppo, toisesta presidentti.

Kun viruskaranteeri alkoi keväällä Suomessa, aloin katsoa joka päivä tuntikausia Amerikan tv-kanavia. Kun on omin silmin nähnyt ja kuullut päivittäin mitä Trump sanoo, miten hän toimii, mitä hänen ilmeensä  ja eleensä viestivät, ei tarvitse arvailla kuka puhuu totta ja kuka valehtelee.

Televisossa esittää pääosaa narsisti, joka valehtelee jatkuvasti, mahtailee, pilkkaa niitä, jotka kertovat totuuden presidentin toiminnasta.

Trump tiesi pandemian vaarallisuudesta jo helmikuussa, näin siitä todisteen televisossa, mutta levitti tietoa, että kyseessä on ohimenevä flunssatauti. Hän pilkkasi maskin käyttäjiä heikoiksi ihmisiksi. Oli karmeaa katsella kun kuvernöörit rukoilivat päivittäin presidentiltä suojia ja hengityskoneita. Sairaaloissa tuhansia sairauden uhreja pakattiin mustiin pusseihin, jotka kannettiin mustiin autoihin.

Presidentti syytti demokraattivetoisia osavaltioita heikkoudesta ja kyvyttömyydestä hoitaa itse pandemiansa.  Hän kertoi, ettei pidä maskia, koska ”tapaan Valkoisessa talossa kuninkaita ja diktaattoreita.”

On mahdotonta kuvailla kattavasti presidentin itserakasta pöyhkeilyä: ”Pieni mies esittää sankaria valtavalla näyttämöllä.” Nyt juuri  on meneillään näytös ”Sankarin kotiinpaluu: ”Näytösajelu sairaana korttelin ympäri,  mustassa ilmatiiviissä autossa, tartuntapesässä, kannattajien hurratessa hysteerisesti. Kortteliralli toi mieleen, kun televisiossa mustat autot lähtivät sairaalasta kuljetamaan tuhansittain vainajia mustissa säkeissä  Sairaaloiden henkilökunta raatoi ilman riittäviä suojavarusteita yötä päivää, romahduksen partaalla. Enemmistö hoitajista oli mustia.

Trump näyttele nyt koronan voitajaa. Sankari saapui  taivaalta kotiinsa puolustamaan maataan ja sen suurenmoisia ihmisiä. Ei supersankari voi sairastua eikä näyttää heikkouttaan,  isä kitki sen mahdollisuuden kovalla kädellä lopullisesti.

Puolueettomat lääkärit sanovat, että vielä ei voida sanoa mihin tauti kääntyy. Luottolääkärit eivät suostu kertomaan, millä hetkellä tauti todettiin. Syy on ilmeinen: Trumpin sukulaisia, virkamiehiä ja kannattajia altistui koronalle aivan hiljattain, koska he istuivat eri tilaisuuksissa hyvin lähellä toisiaan ilman maskeja. Trump tiesi ilmeisesti sairaudestaan tuoreessa vaaliväittelyssä, mutta ei piitannut muista ihmisistä. Avoimen yhteiskunnan mallimaan luottolääkärit eivät suostu kertomaan, koska testi paljasti sairauden.

Suomi hoiti pandemian alun hyvin. Ote on lipsunut. Kapakoiden pitää olla auki, ihmisten kokoontumisia ei ole rajoitettu. Nyt Vaasa on Suomen pandemia keskus, korkekoulut ovat kiinni, koska opiskelijat ovat levittäneet tautia. Kun heidän ”perustuslaillisia oikeuksiaan” nyt rajoitetaan, kuuluu ääniä, jotka sanovat, että opiskelijoilla on oikeus juhlia ilman turhia rajoituksia. Minusta heillä on ennen muuta velvollisuus opiskella, eikä hillua päissään kaduilla tai suljetuissa sisätiloissa levittämässä tautia.

Kukaan ei ole turvassa taudilta. Sairastuneiden tuomitseminen on turhaa. Kaikkien kotimaisten pikku-trumppien, kansalaisvapauksien esitaistelijoiden olisi syytä pohtia: Mitä sanon, jos tartutan kaverini, sukulaiseni tai kenet tahansa tuntemattoman, joka sairastuu tai kuolee.

Trumpin isän kasvatusmetodeja toteutetaan myös Suomessa. Niillä on tuotettu pieniä miehiä, harvemmin naisia, kotimaisille näyttämöile. He saavat yleisöltä aplodeja roolisuorituksilleen helpoiten, jos yleisö ei tiedä maailman menosta muuta kuin sen, mitä päänäyttelijät kertovat.

Toivon meille kaikille terveyttä.  Sairauden ja kuoleman keskellä on aika yhdentekevää menevätkö kapakat kiinni kello 12 vai 01.  Mkään hallitus, ei yksikään ministeri eikä ryypyotsainen talousmies voi hallita tilannetta. Tauti leviää.  Jokainen voi toimia sen estämiseksi tai lisäämiseksi.

Meitä odotavat keskinäisen syyttelyn, pelon ja ahdistuksen ajat. Kipeä totuus on kohdattava, kukaan ei voi leikkiä sankaria. Ihmisyys on kovassa testissä. Tyhjää puhetta ei tarvita, tarvitaan järkeä.

COVID-19 sairastuttaa mielet

Tuskin koskaan olen kuullut yhtä asiantuntevaa ja selkeäsanaista puhetta koronasta kuin mitä etevä englantilainen virustutkija Jeremy Farrar esitti BBC:n Hard Talk-ohjelmassa. Toivoisin, että haastattelu suomennettaisiin ja jaettaisiin jokaiselle päättäjälle.

Tässä olennainen: Korona-virus on erittäin tarttuva. Paras toimenpide sen rajoittamiseksi on vahva tartunta-alueiden eristäminen. Nyt britit myöhästyivät pari tärkeää viikkoa, sanoo Farrar, joka oli itse suosituksia hallitukselleen laatimassa.

Pitäisi ymmärtää, että pandemia on globaali. Ei pidä uskoa, että kaikki on hyvin, jos omassa maassa on vain vähän tartuntoja. Ihmiset kulkevat yli rajojen, eikä suojaohjeista enää välitetä. Yksinkertaiset asiat: etäisyydet, käsihygienia ja pärskiminen vain omaan hihaan ovat tärkeitä. Myös suomalaisen kammoksuma maskivelvoite olisi tärkeä.

Farrarin mukaan koululaiset tulee päästää kouluun, koska lasten keskuudessa koronan sosiaaliset seuraukset ovat pahimmat. Koulu on monelle köyhälle ainoa turvapaikka, lapsia ei pidä jättää heitteille. Ei pidä kuitenkaan luulla, että lapset ovat immuuneja koronalle. Nyt kokemuksia on saatu vain puolisen vuotta, kukaan ei tiedä minkälaisia lisäsairauksia korona voi sairastuneelle myöhemmin aiheuttaa

Farrar ei kannata vanhojen ihmisten tai etnisten ryhmien eristämistä, koska ryhmät ovat sisäisesti niin erilaisia. Ei voida antaa kaavamaista ikärajaa mitä viisikymppinen tai maahanmuuttaja saa tehdä, mitä ei. Kaikkien on noudatettava ohjeita.

Rokotteissa on toivomme. Farrar on optimistinen. Nyt ihan oikeat huipputiedemiehet ovat saaneet eri maissa lupaavia tuloksia; ensi vuoden aikana on hyviä rokotteita saatavilla. Nouseva rokotusvastaisuus on kuitenkin uhka. Miksi niin moni vastustaa rokotteita, jotka ovat hävittäneet mm. polion, tuhkarokon, vihurirokon ja tauteihin liittyvät komplikaatiot, kuten halvaukset, kuurouden ja kehitysvammaisuuden.

Koronan vastaisessa taistelussa poliitikot ja kansalaiset ovat avainasemissa. Pitäisi luottaa tieteeseen eikä pöhlö-populisteihin. Olennaista on Luottamus, jota niin usein on hoettu, luottamus tieteeseen ja huippututkijoihin.

Onko meillä järkeä ja oikeaa luottamusta? Luotammeko enemmän Farrariin vai Ruotsin suurlähettilääseen, joka pari viikkoa sitten syytti tv-uutisissa ylimieliseen tyyliin Suomea pohjoismaisen luottamuksen turmelemisesta, koska suljimme rajat.

Rajojen sulkeminen oli viisas teko. Suomalainenkin osaa jo ajatella aivan itse. Toivottavasti uskomme Farraria. Meistä jokaisesta riippuu teemmekö lähitulevaisuudessa joukkoitsemurhan, jos talous sitä vaatii. Tartuntaluvut kasvavat nyt eri maissa, myös Suomessa.

Tilanne on vaikea ja se kestää ilmesesti siihen saakka, kun
rokote on käytössä. Tartuntavaaraakin pahempaa Suomessa on mielenterveysongelmien ja päihteiden käytön lisääntyminen korona-aikana.

Lähitulevaisuus osoittaa hallitseeko meitä järki vai antaa-mennä –tyyli. Jos olemme viisaita ja vastuullisia, teemme kaikkemme, että lapset tuntisivat olonsa turvalliseksi. Perheväkivalta on kammottava virus, joka on levinnyt koteihin.

Parempi väki ei ole tottunut siihen, että pitäisi ajatella yhteistä hyvää.Tämän päivän HS kertoo, että kaupungissa, jossa on keskiarvolla mitaten maan korkeimmat tulot, vanhemmat ovat ryhtyneet solvaamaan lapsia hoivaavia, raskasta työtä tekeviä päiväkotien työntekijöitä. Samoin opettajat sekä terveys- ja sosiaalitoimen työntekijät ovat saaneet kuulla kunniansa. Minua eikä lapsiani holhota!

Halpamaista.

Poika ja haukka, upea elokuva

Lauantai-iltana minulle tapahtui jotain outoa, lopetin brittijalkapallon katsomisen kesken pelin. Vilkaisin Ylen Teemalta elokuvaa Poika ja haukka, enkä voinut lopettaa.

Brittielokuva kertoo 14-vuotiaasta köyhästä pojasta, joka elää pienessä kaivoskaupungissa kurjissa oloissa. Äiti ja isoveli ovat…No, eivät sellaisia kuin heidän pitäisi olla.

Poika nousee aamulla jakamaan lehtiä, varastaa matkalla ruokaa, palaa kotiin, jossa saa ankarat haukut, koska on niin tyhmä ja laiska. Sitten hän juoksee kouluun, jossa odottaa ankara opettaja, kaverit, jotka kiusaavat sekä fyysisesti että henkisesti: pilkkaavat pojan laihaa ulkonäköä ja kertovat totuuksia äidistä.

Koulun rehtori on autoritaarinen hirmu, joka uhkailee ja kurittaa poikia, jotka ovat joutuneet hänen hampaisiinsa. Pojista on etsitty ne, joista ei ole mihinkään, ei varsinkaan opiskeluun. Heillä ei ole mitään edellytyksiä ymmärtää rehtorin ankaria moraalisaarnoja, he keskittyvät kestämään kepin iskut avokämmeniin. Osansa saa piskuinen poika, joka on tullut tuomaan rehtorille viestiä, kesken nuhdesaarnan. Takeltelevan pojan kasvot, niiden avuton hätä syöpyy mieleen.

Elokuvan vaikuttavuus perustuu näyttelijöiden uskottavuuteen, pojat eivät näyttele, he luovat eteemme luokkajaon seuraukset. Osa pojista on tuomittu elinkaudeksi vaaralliseen ja raskaaseen kaivostyöhön.

Loistava on kuvaus tukevasta jumppamaikasta, joka leikkii aivan vakavissaan suurta jalkapallotähteä. Hän lyllertää ManU:n punaisessa asussa kentällä ja laatii sääntöjä kesken pelin; opettajasta tulee tietenkin pelin sankari.

Laihojen poikien rääsyläisjoukko pelikentällä on niin realistinen, että se saa kyynelet nousemaan väkisin silmiini. Ei ole pelivarusteita, ei urheiluasuja, päähenkilö pakotetaan pukeutumaan aivan liian isoihin housuihin ja pelin jälkeen jääkylmään suihkuun kaikkien pilkattavaksi, pojalla ei ole alushousuja eikä pyyhettä.

Nykyään nuorten ihmisten on vaikea uskoa, että koulukuvaus sopii hyvin omiin kouluaikoihini. Oppilaat jaettiin vielä 50-luvulla varhain niihin, jotka kelpasivat opintielle ja niihin, jotka eivät. Sadisti-opettajien harrastama oppilaiden kiusaaminen on hyvin tuttua ikätovereilleni. Moni meni kouluun pelkäämään opettajia, jotkut (esim. pulskat) kavereita.

Muutama hyvä opettaja riitti kuitenkin antamaan Suomessakin toivon kipinän murjotuille. Britti-elokuvassa rääkätyn pojan kohdalle osuu tällainen. Opettaja opettaa käsitettä ”fakta.” Oppilaiden tulee antaa esimerkkejä faktoista.

Pieni, alipainoinen pääosan esittäjä on omissa maailmoissaan, pulassa. Kaveri kuiskaa ”kerro haukasta.” Opettaja kiinnostuu: Mistä haukasta? Poika alkaa kertoa, pian hän on kirjoittamassa tauluun erityissanastoa haukan kouluttamiseen tarvittavista välineistä ja siitä, miten hän on harrastanut lintujen ja muiden eläinten elämän tutkimista. Poika ei kertonut luokalle, että varasti kirjakaupasta kirjan, josta imi tietonsa. Kirjasto ei sallinut lainaa ilman äidin suostumusta. Poika tiesi, että äiti ei lupaa antaisi; ei kaivoksessa lueta lintukirjoja, siellä tehdään likaista, raskasta työtä.

Pojan elämän kuvaus, haukan ja pojan suhde sekä köyhyyden ja oppimattomuuden seurauksien kuvaaminen on liikuttavaa, järkyttävää. Englantilaisen kaivoskaupungin elämän kuvaus, joidenkin lasten putoaminen kurjuuteen, antaa terveellistä ajateltavaa nytkin, kun kasvatuksessa olennainen uhkaa hautautua omahyväisyyden ja itsensä korottamisen alle.

Surkea poika varasti kirjan, josta imi tietoa ja sai elämäänsä sisältöä. Hän ei ollutkaan tyhmä, vaan köyhä ja halveksittu, mutta tilaisuuden tullen hän olikin etevä yhden alan asiantuntija, joka löysi puhetaitonsa, kun luennoi luokan edessä kuin haukkatieteen dosentti. Ja jälleen kerran: Tarvitiin vain se yksi ihminen, yksi opettaja, joka kuunteli ja tuki. Halusipa jopa lähteä pojan mukaan katsomaan haukan kouluttamista.

Tuskin monikaan kehtaa väittää katsomisen jälkeen, että yhteiskunnalla ja kotioloilla ei juuri ole merkitystä lapselle , jos lapsi on lahjakas. Kuka uskaltaa nyt nähdä suomalaisen perheen ja koulun kasvot aitoina, eikä puhein meikattuina ja falskeina ”hyvinä tarinoina.”

Elokuvan loppu on traaginen, katsokaa kuitenkin ihmeessä Areenalta elokuva Poika ja haukka. Se näyttää mikä elämässä, ihmisyydessä, kasvatuksessa ja opetuksessa on tärkeintä. Tärkeintä on ensin kohdata totuus; vain sen pohjalta realistisille unelmillekin on tilaa.

Äly hoi, älä jätä!

Korkea älykkyysosamäärä on arvokas lahja sekä yksilölle että yhteiskunnalle –edellyttäen, että siihen yhdistyy korkeatasoinen moraali.

Ihmiskunta kaipaa huippuälykkäitä tutkijoita, joiden on mahdollista esim. kehittää rokotteita ja lääkkeitä sekä luoda teknologiaa, joka suojaa ja helpottaa ihmisten elämää. Aivotutkijat ovat älykkäitä ja tekevät tärkeää tutkimustyötä. Ei heitä kuitenkaan pidä uskoa, saati palvoa, kritiikittä.

Ihmiskunta ei kaipaa älykkäitä, suuruudenhulluja ja moraalittomia johtajia, jotka ovat oman vallanhimonsa ja narsisminsa pauloissa. Sellaiset kylvävät tuhoa kansakuntien johtajina, politiikassa, tiedemaailmassa, työelämässä ja uskonlahkoissa.

***

Geenien ja älykkyyden tutkijat ovat saaneet viime aikoina paljon huomiota mediassa. Isot otsikot ovat joskus suorastaan vaarallisia, kun maallikko omaksuu niiden sanoman totena, ilman kritikkiä: ”Vanhemman on turha yritää muokata lastaan kasvatuksella, sanoo maailmankuulu tutkija: Lopulta geenit muotoilevat elämämme. Professori Robert Plominin ajatukset ravistelevat uskoa kotikasvatuksen voimaan.” (HS 19.8.2019).

Onko kotikasvatus siis turhaa? Ei tietenkään. Vanhemmat eivät voi muuttaa lastensa geeniperimää, joka vaikuttaa älyyn ja temperamenttiin. Plominkin korostaa, että lapsen ja vanhemman suhde on kuitenkin tärkeä ihmissuhde eikä valmennussuhde.

BBC:n toimittaja oli epäuskoinen, kun geenien merkitystä aina korostanut Plomin sanoi, että kaikkien lasten tulisi saada hyvä koulutus, ei tarvita englantilaista yhteiskuntaluokkiin perustuvaa koulujärjestelmää. Geenit selittävät menestyksestä yli puolet, mutta on myös se toinen puoli. Jos tarra-aivo ei opiskele, hän ei opi. Jos tavallinen lapsi innostuu opiskelusta, hänestä voi kasvaa jonkun alan erityislahjakkuus. Peruskoulumme tämän on osoittanut, vaikka jotkut ns. huippuyksilöt julistivat sen sivistyksen ja oppineisuuden tappajaksi.

Helsingin Sanomien iso juttu ”Äly ennustaa elämän” herättää kysymyksiä. Psykologian professori Markus Jokela ilmottautuu ilonpilaajaksi, kun kertoo tutkimustuloksista. Ei ole kuulemma soveliasta kertoa älyn merkityksestä.

Kuka asiallista tietoa vastustaa? Kuulemma yhteiskuntatieteilijät, jotka selittävät yhteiskunnan ja elinympäristön vaikutuksia ihmisiin, koulutukseen ja elämään. Jos ihminen kasvaa köyhänä eikä saa käydä koulua, sillä lienee joku vaikutus elämänkulkuun. Sitäkin pitää voida tutkia ja pohtia seurauksia. Olen ollut havaitsevinani, että joissain maissa tiedetään jo syntymähetkellä kuka on tyhmä, pohjasakkaa.

Jokela vastustaa ”taipumusta hyppiä poliittisiin päätelmiin esimerkiksi sosiaalisten olojen vaikutuksesta.” Itse hän sanoo: ”Ei ole soveliasta huomauttaa, että koulumenestyksen takana on myös perinnöllisiä tekijöitä.” Miten niin? Kai sen jokainen tajuaa. Mutta saattaisiko ympäristölläkin olla osuutensa ihmisen elämään ja kehitykseen?

Professori sanoo: ”Perityn älyn ohittaminen johtaa helposti virhepäätelmiin, kuten osoittaa vaikkapa keskustelu kotihoidon tuesta ja varhaiskasvatukseen panostamisesta.” (Aivotutkijasta tulikin äkkiä yhteiskuntatietetelijä ja poliitikko, joita hän vastustaa.) Professori kertoo, että ”kotona lapsiaan hoitavat äidit eivät ole todennäköisesti yhtä älykkäitä kuin uraäidit ja äly siirtyy geneettisesti lapsille,” (eli myös kotäitien lapset ovat tyhmempiä).

Tämä päätelmä ei ole ilmeisesti yhteiskuntatiedettä, vaan aivotiedettä. Vai olisiko peräti politiikkaa? Onko äitiryhmien keskiarvoero kaksi vai kolme ÄO-pistettä –ja mitä helekutin merkitystä sillä on?

Jotkut tutkijat tekevät mitättömista korrelaatioista radikaaleja ja usein älyttömiä yleistyksiä. Jos joku tekijä selittää kaksi prosenttia toisesta ei siitä kannata messua nostaa, varsinkin kun syy-tekijöitä voi olla monia ja niillä on yhdysvaikutuksia.

Jokelan mukaan ”moni karsastaa älykkyystutkimusta, myös siksi, että luulee sen johtavan kaikenlaiseen pahaan, kuten yhteiskunnallisen eriarvoisuuden perustelemiseen.” Moni ei luule, vaan tietää, että juuri näin on ollut 1800-luvulta alkaen. Kysykää vaikka Mustalta Pekalta.

Ei geeni- ja älytutkimuksen yhteiskunnallisia seurauksia pidä vähätellä. Saksalaiset ja ruotsalaiset ”germaanit” julistivat suomalaiset 30-luvulla itä-balttilaiseksi roskaväeksi, saamelaiset olivat ”kongo-neekereiden ja ainujen välimuoto.”

Vielä 2000-luvun taitteessa meillä pari professoria julisti rotujen, geenien ja älyerojen suurta merkitystä. Tatu Vanhanen ehdotti ”eriarvoisuuden optimaalisten tasojen määrittelemistä” tutkimuksen keinoin, ja jopa keskustelua tyhmien pakkoaborteista. Yrjö Ahmavaara pilkkasi peruskoulua Suomen oppineisuuden ja sivistyksen tuhoamisesta ja älykkäiden sortamisesta. Hän määritteli ammateissa vaadittavat minimi-älykkyystasot

”Peruskoulussa kasvatetaan idiootteja,” julisti muuan oppinut tohtori pari vuotta sitten. Kun on itse piispan sukua, lienee vaikea kestää rahvasta, joka on tunkemassa etupenkkiin huippuyksilöiden rinnalle. Jeesus kyllä viihtyi siinä sakissa.

Psykologian professori Jokela väheksyy lahjakkuuden ja luovuuden tutkija Howard Gardneria: ”Kukaan vakavasti otettava älykkyystutkija ei ole enää aikoihin uskonut Gardnerin moniälykkyysteoriaan.”

Ehkä näiden tutkijoiden olisi syytä ottaa itsensä vähemmän vakavasti, muuten oma uskottavuus saattaa kärsiä. Ennen kaikkea: kannattaa lukea Gardnerin teoksia, tutkailla, mitä hän on kirjoittanut.

Väite ”Gardner itse myöntää joissain kirjoituksissaan, että toki yleisälykkyyskin on olemassa,” on huvittava. Howard Gardner ei koskaan ole kieltänyt yleisälykkyyden arvoa. Hän on aina korostanut, ettei halua laskea testien mittaamaa yleistä älykkyyttä jalustalta, jonne se on nostettu. Hän haluasi nostaa sen rinnalle erityislahjakkuuksia. Ei voi olla oikein, että älykkyystesti sanelee amerikkalaisessa yhteiskunnassa lapsen koulutusuran ja tulevaisuuden, Gardner toteaa.

Gardner halusi (1983, Frames of Mind-kirjassaan) nostaa yleisälykkyyden rinalle matemaattis-loogisen, kielellisen, visuaalisen, musiikillisen, psykomotorisen, sosiaalisen lahjakkuuden sekä itseymmärryksen eli intrapersonallisen lahjakkuuden sekä luonnon ymmärtämisen.

Lahjakkuuksien löytäminen ja tukeminen kodeissa ja kouluissa on tärkeämpää kuin akateeminen saivartelu siitä, miten paljon erityislahjakkuudet korreloivat yleisälykkyyden kanssa. Ei ole takuuta siitä, että yleisälykäs olisi lahjakas laulaja, opettaja, rakentaja, psykoterapeutti, jalkapalloilija, runoilija tai kuvataiteilija –vaikka ÄO olisi 142.

Gardnerin olisi ollut ehkä järkevämpi nimetä kykyalueet ”erityislahjakkuuksiksi,” eikä intelligensseiksi. Se kun sai heti jotkut neurotieteiljät näkemään punaista.

Kasvattaja-opettajat kautta maailman olivat kuitenkin kiitollisia Gardnerille: On tärkeää tukea ja arvostaa lasta, joka urheilee, on taitava käsityöläinen, musisoi, rakenetelee ja hahmottaa ympäristöään, johtaa kavereitaan, kirjoittaa ja puhuu mielellään, keksii luovia, hulluja ideoita, runoilee tai rakastaa matematiikkaa.

Gardner ei kuitenkaan pitänyt siitä, että hänen malliinsa vedoten jotkut perustivat kouluja, joiden tarkoituksena oli vain tuottaa paljon rahaa omistajilleen. Koulutushumpuukille on ns. kansainvälinen markkinarako.

Howard Gardner on kirjoittanut monia syvällisiä kirjoja, joissa hän sitoo erityislahjakkuudet yksilöön (person), kulttuurin määrittelemiin erityisalohin tiettynä historiallisena ajanjaksona (domain) sekä kullakin alalla työskenteleviin vaikutusvaltaisiin portinvartijoihin, jotka hyväksyvät tai hylkäävät alalle pyrkivän lahjakkuuden (kenttä, field).

Kannattaa lukea Gardnerin kirjoja geeni- ja rotututkimusten rinnalla. Niistä sivistyy ja viisastuu, varsinkin älykkyyden ja moraalin suhteen pohdinnoista.