Toivon hymy häviää monen koululaisen huulilta

Alkusanat, näin joskus ennen:

”Pien on tuossa matkalainen
kirjat, taulut laukussaan;
silmä kirkas, hohtavainen,
viel’ on puna poskillaan.
Minne, minne käy sun tiesi,
pieni, reipas matkamiesi?

”Kouluhun!”, sä vastaat mulle
toivon hymy huulillas’.
Käyös siis, ja Herra sulle
olkoon siellä oppaanas’.

Oppilas kuvattiin peruskoulun ensimmäisissä opetussuunnitelmissa omaleimaiseksi persoonaksi, jonka tasapainoinen henkinen kasvu on tärkeintä; sen pohjalle rakentuivat tehokkuus, ahkeruus, tiedot ja taidot. Jopa moraalikasvatusta pidettiin tärkeänä.

Ajat ovat toiset. ”Mihin menet peruskoulu?” kysytään 16.8. Etlan seminaarissa. Kysymys onkin erittäin tärkeä.  Seminaarin seuraavaan kysymykseen on helppo ennakoida ”oikea” vastaus: ”Tuottaako peruskoulu kunnolliset valmiudet kaikille pärjätä tulevaisuuden työssä ja elämässä?” Oikea vastaus: Ei, ei tuota. Lisää ”osaamista” ja tehoja vaadittaisiin Suomen kilpailukyvyn takaamiseksi.

Etla tuo seminaariin kaksi pohjoismaista professoria, joiden tehtävänä on ”arvioida kriittisesti Suomalaisen perusopetuksen tavoitteita ja toimintatapoja,” professorit Magnus Henreksonin Tukholmasta (Research Institute of Industrial Economics) sekä Sten Ludvigsenin Oslosta (University of Oslo).  Debatissa ovat mukana kansliapäällikkö Anita Lehikoinen (opetus- ja kulttuuriministeriö) sekä yrittäjä  Saku Tuominen (HundrED). Keskustelua moderoi Matti Apunen (EVA).

Mitähän kritiikkiä ja suosituksia ekonomisti ja digiekspertti meille antavat? Mitä he tietävät suomalaisen koulun opetuksesta, tavoitteista ja toimintatavoista?  Sivumennen: Ruotsin ja Norjan Pisa-menestys on ollut heikko Suomeen verrattuna.

Elinkeinoelämä vaati  90-luvulla jatkuvasti tehottoman peruskoulun uudistamista työelämää paremmin palvelevaksi. Sitten tuli ensimmäinen Pisa-joka muutti kaiken. On revanssin aika.  Koulutusjärjestelmää remontoidaan elinkeinoelämän ohjaamana.  Ministeriö on asettanut koulun uudistajaksi ryhmiä, joilla ei ole juuri mitään kokemusta opetusalalta; sen korvaa kaupallinen, hallinnollinen tai teknisen alan työhistoria. Suomalaisen kauppakamarin toimitusjohtaja ehdotti juuri koko suomalaisen koulutusjärjestelmän uusimista.

Miten ihmeessä suomalainen peruskoulu oli vuosituhannen alussa  ”maailman paras,” vaikka eliitti oli pilkannut sitä tasapäisen keskinkertaisuuden pesäksi, joka tuhoaa sivistyksen ja oppineisuuden? Miten menestys oli mahdollista, vaikka suomalaiset aloittavat koulun vuotta tai paria myöhemmin kuin muut ja oppitunteja oli vähemmän kuin muilla?

Peruskoulu antoi 70-luvulta alkaen jokaiselle lapselle oikeuden käydä yhtenäistä peruskoulua. Akateemisesti koulutettu opettaja opetti ja oppilaiden piti opiskella. Näin kehittyi sivistynyt Suomi, menestyjä, jota on ihailtu kautta maailman.

Koulutuspolitikalla yhteiskuntaa ohjataan haluttuun suuntaan.  Pian ”osaaja,” entinen oppilas, kilpailee koulussa korkeakoulu- ja työpaikastaan. Pitää kirjoittaa matematiikassa laudatur, pitää tietää jo  yläkoulussa mihin ammattiin tähtää. Yliopistojen preppauskurssit siirtyvät kouluun.

Ministeri ylpeilee sillä, että lukiolaiset suorittavat yliopisto-opintoja ja koulutulokkaat opiskelevat vierasta kieltä. Kannattaisi mieluummin pohtia miksi  niin monet koululaiset voivat psyykkisesti huonosti ja miksi perustaidot ovat heikentyneet. Lukeminen ei suju, laskeminen ei onnistu ilman konetta. Olisiko kansan jakamisella menestyjiin ja luusereihin, digiuskolla, ”itseohjautuvuudella” ja pätevän opettajan antaman opetuksen vähättelyllä jotain osuutta asiaan? Hyvän  koulun tärkein vaatimus on se, että se on hyvä lapselle, eikä ensisijaisesti talouselämälle tai jotain ideologiaa ajavalle ryhmälle.

Köyhän ongelmakodin nälkäinen ja väsynyt oppilas ei jaksa opiskella.  Kun turvallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tarpeet on tyydytetty, oppilaalla on energiaa opiskella tehokkaasti. Kilpailumania jäytää oppilaiden perusturvallisuutta. Mitäpä sivistyksestä, ihmisyydestä, taiteista tai oppilaiden mielenterveydestä, kun ”osaajia” koulitaan markkinoille. Kasvatuksellinen sokeus on  liian monen kouluvisionäärin perusominaisuus. Tien oheen  tuupertuneiden tulevaisuusosaajien näkeminen ja kohtaaminen olisi näkevälle liian raskasta, varsinkin jos siellä lojuu oma lapsi.

Loppusanat, näin nyt:

Helsingissä jo koulutulokkaat opiskelevat yhtä vierasta kieltä. Televisiossa äiti kertoi toivovansa, että kiinankielen valinta avaa joskus pojalle työmahdollisuuksia. Rehtori arveli, että vieraan kielen taito auttaa oppilaita saamaan tulevaisuudessa töitä vaikkapa vireisessä valtavassa ostoskeskuksessa. Jättiostari, siinäpä konkreettinen näky Suomen tulevaisuudesta.

Nobelisti Bengt Holmström hoitaa kapalovauvoja

”Pohjoismaissa yliopistot ovat katastrofaalisia, koska siellä saa olla vapaa,” sanoo nobelisti Bengt Holmström. Hänestä meillä ei ole varaa odottaa, että opiskelija alkaa valmistua 30-vuotiaana. Olen samaa mieltä, opiskelijan tulee opiskella ahkerasti, pääsy ilmaiseen yliopistoon on suuri etuoikeus. Mutta vapaus on muutakin kuin lorvimista.

Holmström yllättää haastattelussa (HS 15.7). Hän kertoo sulkevansa aluksi opiskelijansa laatikkoon, professori valvoo ja ohjaa jokaista tiukasti kuin kapaloitua vauvaa. Entä jos laatikosta loppuu ilma? Kuinka vauva uskaltaa ajatella itsenäisesti ja astua aikanaan laatikon ulkopuolelle, kuten Holmström toivoo. Suomessa on menty toiseen äärimmäisyyteen; fyysistä ja henkistä rajattomuutta, itseohjautuvuutta pidetään ihanteena jo alakoulussa. Opetuksen vähättely on toisinaan vastuutonta.

Holmströmin näkemys luovuudesta on omintakeinen. Anekdootti kertoo, että kaksi sokeaa pääsi tutkimaan Afrikan elefantteja. Toinen koski elefantin kärsään ja määritteli elefantin putkimaiseksi otukseksi, jolla on suomuinen iho. Toinen osui elefantin häntään ja kertoi elefanttien olevien pieniä karvaisia otuksia. Kumpikin luuli tietävänsä totuuden elefanteista. Luovuuspuhe muistuttaa usein elefantin hännän kutittelua.

Holmströmin mukaan luovuus syntyy haasteista, rajoituksista ja kysymyksistä.  ”On fundamentaalinen harhakäsitys luulla, että luovuus vaatii vapautta.” Ovatko siis sadat modernit luovuustutkijat olleet väärässä? Ovatko vapaata työympäristöä kiittäneet tiedemiehet ja keksijät, puhumattakaan taiteilijoista, väärässä korostaessaan, että luovuus syntyy usein sisäisestä pakosta, mutta elää parhaiten vapaudessa. Albert Einstein kirjoitti, että  ”tutkijan pyhä tiedonhalu on kuin herkkä taimi, joka raunioituu ja tuhoutuu ilman vapautta.” Toki luovalla vapaudella on rajansa, mutta rajojen tulee olla riittävän väljät.

Lehtihaastattelussa on hankala käsitellä vaikeita asioita riittävän syvällisesti ja monipuolisesti. Holmström kärjistänee tarkoituksellisesti sanomansa, näin se kiinnostaa yleisöä ja stimuloi ajattelua, jopa herättää asiallista keskustelua tärkeästä asiasta.

Se mikä sopii amerikkalaiseen  MIT-huippuyliopiston taloustieteiden koulutukseen, sopii tuskin sellaisenaan Suomeen. Holmströmillä on vain muutamia opiskelijoita ohjattavanaan, resurssit ovat miltei rajattomat ja opiskelijat motivoituneita älykköjä, isoja lukukausimaksuja maksavia ”asiakkaita.”  Meillä professori ohjaa kymmeniä opiskelijoita. Harva voi keskittyä luovaan ajatteluun,  tutkimukseen ja opetukseen, koska toimistoapulaisen ja kopiokonevastaavan tehtävät on liitetty toimenkuvaan. Osa ajasta menee rahan kerjäämiseen; myös julkaisujen tuotantohihnan on pyörittävä, jos haluaa säilyttää työpaikkansa.

Holmströmin mukaan amerikkalaiset yliopistot ”kilpailevat asiakkaista kuin tavaratalot.” Eiköhän meillä päästä pian samaan. Yliopistojen viestintäosastot luovat mediassa työnantajalleen salonkikelpoista profiilia, jonka luomiseen nöyrille kädestä syöjille annetaan miljoonia. Humanistit ovat usein kuin  kutiavia finnejä ”osaajien” salonkikelpoisessa profiilissa, ne kun eivät tee hyötytutkimusta ja esittävät kritiikkiä nykymenosta. Sellaiset pitää leikata pois rumentamasta ””huippujen”” Januksen kasvoja.

Suomessa halveksitaan teoreettista tutkimusta, kun ei ymmärretä mitä se tarkoittaa. Holmström sai nobelinsa Amerikassa, tärkeän teoreettisen kysymyksen esittämisestä. Tutkimus oli kaikkea muuta kuin soveltava hyötytutkimus. On erittäin epätodennäköistä, että tällaista tutkimusta olisi ymmärretty, saati arvostettu, Suomessa

Fiksut rahanjakajat ymmärtävät mitä on oikea tieteellinen perustutkimus, heitä on vain liian vähän. Yliopistot muistuttavat mainostoimistoja ja ammattikorkeakouluja, kirjoitti muuan tiedetoimittaja. Ei kai hän ole oikeassa?

 

Koulutuksen markkinauskonto leviää kuin metsäpalo

 

Vuoden 2010 yliopistouudistus alisti tutkimuksen hyötytutkimukseksi eli tutkimuksen tulisi palvella yhteiskunnan, eli poliitikkojen, ja elinkeinoelämän asettamia tavoitteita, ensisijaisesti kansantaloutta ja kilpailukykyä. Humanistit ja yhteiskuntatieteilijät ovat yliopistoille painolasti.

Kreikan köyhä valtio tarjoutui juuri kustantamaan Helsingin yliopistolle professuurin, jonka ala on antiikin kulttuurin tutkimus. Nyt harkitaan voiko tarjoukseen suostua! Meillä on markkinoitu näyttävästi mm. tutkimusta automyyjien kolmesta perustyypistä ja sitä, miten pukeutumistyyli ja ruokaostokset liittyvät yhteen. Mitä hyötyä ”osaajalle” on antiikin sivistyksestä tai koululaiselle historiasta!

Yksi  suomalainen ”huippuyliopisto” on ollut valtiovallan erityissuosiossa, mainonnan ja suhdetoiminnan mestarille on rahaa riittänyt. Kun sen neljä sympaattista opiskelijaa kertoivat televisiossa keksinnöistään, kokenut toimittaja takelteli miten tyhmäksi hän tuntee itsensä nuorten nerojen seurassa.

”Nerojen” innovaatiot olivat vasta alkuvaiheessa. Yksi oli kuvittanut metroaseman seiniä, toinen kehitteli piippauslaitetta, jolla voi tarkistaa onko viisi tarpeellista esinettä mukana, kun lähtee kodista. Erityisen innostunut toimittaja oli innovaatiosta, joka liittyi valtamerialusten ohjaamiseen: ” Voi, että sinä oikein osaat ohjata isoja aluksia!” Nuorimies oikaisi, että hän vain on vain suunnitellut navigointilaitteiden värejä.

Yksi opiskelijoista esitteli innovaationsa Ugandan vessaolojen parantamiseksi. Keksijä kertoi, että kyykkykakalla tulee paljon huteja, joten yhdessä ugandalaisten kanssa on kehitelty metallista liukulevykettä hutien ohjaamiseksi lattialla olevaan reikään. Innovaatio ei ollut vielä ihan valmis, mutta kehittelyprosessi jatkuu. On hienoa, että nuoret auttavat kehitysmaita!  ”Huippuyliopiston” mainostarpeisiin kaikki ugandalaiset kakat taitavat kuitenkin olla pelkkiä huteja, menevät reikään tai eivät.

Seuraavana päivänä mediassa kerrottiin kuvien kera samoista sympaattisista nuorista. Vieressä oli iso juttu, jossa heidän korkeakoulunsa rehtori vaati yhdessä teknologiajohtajan kanssa yliopistojen koulutusohjelmien puolittamista ja turhien laitosten lakkauttamista! Itsevaltaisella röyhkeydellä ei tunnu olevan rajoja.

Suomalainen huippuyliopistovouhotus ja ranking-listojen palveleminen on ollut varsinainen huti-hätäkakka. Monia  yliopistojen johtohenkilöitä  ajaa voittamisen ja menestymisen himo. Mikään saavutus ei riitä rauhoittamaan mieltä, muiden kukistamisesta on joillekin tullut elämän tarkoitus, oman menestymisen mitta. Oireyhtymään kuuluu ”ei-huippujen” vähättely, jopa halveksiminen.

Koulutusjärjestelmäämme muutetaan parhaillaan kovien arvojen ohjaamana markkina- ja kilpailukouluiksi, elinkeinoelämän ”osaajatuottamoiksi.” Jokainen koulutusalan ammattilainen sen ymmärtää. Ylimmät päättäjät ja virkamiehet eivät ole tätä huomanneet, vaikka viihtyvät seminaareissa, joissa elinkeinoelämä vaatii, kauppakamareiden ja ulkomaisten ekonomistien tukemana, koko koulutusjärjestelmämme muuttamista. Aivan kuten 90-luvulla, ennen Pisaa.

Historian professori Markku Kuisman laaja ”Viimeinen luento,” Helsingin Sanomissa tänään 29.7., on  loistava, ajattelevan tiedemiehen hyvin perusteltu analyysi Suomen kehityksestä ja nykytilasta. Lue se! On syytä tunnustaa tosiasiat ja huolestua.

”Markkinat ovat uskomaton voima. Ne ovat kuin tuli, joka on hyvä renki, mutta huono isäntä. Kun markkinatalous pannaan töihin oikealla tavalla, se tekee yhteiskunnalle suuren palveluksen. Mutta jos sen dynamiikan ja logiikan annetaan hallita kaikkea, ei siitä tule yhtään mitään. Nyt siitä on tullut itsetarkoitus, kuin uskonto. Vähän kuin sosialismi oli aikaisemmin.”

Naistenviikon ydinsanoma

Heinäkuun 18.-24. 7. on kansainvälinen naistenviikko. Naiset ovat viikkonsa ansainneet.

Vielä 1900-luvun alussa  tiedemiehet väittivät, että naiset ovat älyllisesti miesten alapuolella ja nainen on parhaimmillaan, kun hoitaa kotia ja lapsia.  Todisteltiin, että naisilla ei ole kykyä ymmärtää tekniikkaa tai luonnontieteitä, eikä heistä ole johtajiksi eikä rohkeutta vaativiin tehtäviin. Koska naisten ja miesten geenit ja hormonit ovat erilaisia, naisten tulee keskittyä hoivaamiseen, kodin viihtyvyyden luomiseen ja miestensä tukemiseen, uskoteltiin.

Työläisperheiden tytöiltä odotettiin ilman muuta sitä, että heistä tulee perheenäitejä ja lasten kasvattajia, kun taas ylempien sosiaaliryhmien tytöille sallittiin enemmän vapautta. Vielä 2000-luvun alussa professori Tatu Vanhanen todisteli, että biologiset faktat sanelevat  pitkälle myös naisen yhteiskunnalliset tehtävät.  Nainen hoivaa, mies tekee miesten töitä.

Nykyään ajatellaan, että naisilla pitää olla samat mahdollisuudet itsensä kehittämiseen kuin miehilläkin, ihan millä tahansa elämänalalla. Hyvin naiset ovat pärjänneetkin. Tytöt ovat menneet koulusaavutuksissa melkein joka alalla poikien edelle. Naisten miehiä heikommat palkat on edelleen yleisesti tunnustettu vääryys.

Naistenviikolla on luonnollista, että mediassa on paljon naisia koskevia juttuja. Epätasa-arvo on loppumaton ja tärkeä teema. Se on myös teema, jolla voidaan lyödä toista päähän oikein olan takaa – yleensä aiheesta, mutta joskus myös aiheetta.

Hämmennystäni on  herättänyt monessa lehdessä kerrottu juttu siitä, miksi media-alalla ansioitunut Päivi Anttikoski syrjäytettiin viime hetkellä Aamulehden päätoimittajan valinnassa. Oli luonnollista, että tehtävä edellytti Tampereella asumista ja sitä, että aviomies hoitaa Helsingissä 10-vuotiasta poikaa. Tämä oli perheen tarkoitus.

Otsikot kirkuvat nyt, että äitiys esti Anttikosken valinnan, hakijaa ei pidetty tehtävään riittävän kyvykkäänä, koska rekrytoijan mielestä äidin ajatukset voisivat harhailla pojassa. Myös 10-vuotiasta poikaa Helsingissä hoitavan isän kyvyt asetetiin kuulemma kyseenalaiseksi.  Jos näin oli, rekrytoijan toiminta oli törkeää. Mutta menikö juttu täsmälleen juuri näin, kuka tietää. Oliko äitiys, ihan sananmukaisesti, syy evätä päätoimittajan tehtävä?

On monia tapoja hoitaa lapsia ja perhettä, asua yhdessä tai erikseen.  Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos on valinnan varaa, lapsiperheen on parasta on asua saman katon alla. Tunnen kyllä isiä, jotka hoitavat lapsiaan hienosti,  mutta isä ei täytä lapsen äidinkaipuuta. Nykypuhe jatkuvasta ”uusien haasteiden” eli työpaikkojen etsimisestä on koulutetun, varakkaan eliitin etuoikeus. Suuri osa naisista roikkuu kynsin hampain heikosti palkatussa, raskaassa työssään ja toivoo hartaasti, että saisi jatkaa sitä eläkeikään saakka.

Naistenviikon tärkein asia olisi mielestäni perheväkivallasta puhuminen. Monet naiset ja lapset tarvitsevat suojaa ja, kun mies lyö, uhkailee ja kiusaa. Myös pahoinpitelijä tarvitsee apua; terve mies ei lyö naista eikä lapsia. Totuuden nimissä:  monet tytöt ja naiset ovat oppineet miesten tavoille. Se on hyvin surullista.

 

Auttakaa! Parvekkeella on punapipoisia miehiä.

Aamun tv-uutiset kertovat, että sotesta päättävässä valiokunnassa oli eilen itketty ja huudettu. Syytä onkin! Niin surkean tehotonta, sekoilevaa ja valheellista näytelmää kuin sosiaali- ja terveysalan uudistus on vaikea keksiä.

Jo seitsemältä sain puhelun ”kokemusasiantuntijalta.” Hän huusi puhelimessa apua, ”kun kukaan ei tule.” Keitin kahvit ja luin sanomalehden, jossa kerrottiin 96-vuotiaasta mummosta, jonka parvekkeella vierailee punapipoisia miehiä. Aamun lehdessä oli hyvin tutun tuntuinen juttu, entisen aktiiviupseerin mielipidekirjoitus ”Kriteerit eivät täyty.” Teksti oli tuttu siksi, että kesällä 2011 (!) olin kirjoittanut aivan samoista asioista näin:

 ”Lapsuudenkaverini kertoi juuri Siiri-äidistään. Äiti on 97-vuotias ja asuu Helsingin Itä-Pasilassa vuokra-asunnossa kansaneläkkeensä turvin. Kaupungin kotipalveluhenkilö käy hänen luonaan kolmasti päivässä antamassa lääkkeet ja viemässä roskapussin jätteisiin. Äiti on lähes sokea ja kuuro, osittain halvaantunut.  Hänellä on Alzheimerin tauti, voimakkaita harhoja, tyvisolusyöpä ja sepelvaltimotauti sekä pienempiä sairauksia.

Vanhus on selvinnyt kahden lapsensa jatkuvalla tuella. Vuokrataloyhtiössä on alkamassa putkiremontti, asunto on kuukausia asumiskelvoton. Lapset eivät voi ottaa äitiä omaishoidettavaksi omien sairauksiensa ja asuntotilanteidensa johdosta. Kaupunki ei ota vastuuta vanhuksesta. Hänen täytyy saada riittävästi ”Rava-pisteitä”. Mistähän näitä pisteitä mahtaa saada? Onko Siirillä vielä liian vähän tauteja? Kriteerit eivät täyty!

”Jokainen lausuja katsoo lausuntoaan kaupungin budjetin läpi ja kirjaa vain myönteisiä asioita, etteivät pisteet nousisi liikaa. Omaiset eivät saa mahdollisuutta oikaista lausuntojen virheitä ja vääryyksiä omin todistein,” Siirin poika väittää.

Kotihoito kirjaa vanhuksen luona hyviä asioita hoitokansioon. Omaiset eivät voi kirjauksiin vaikuttaa. Hoitokirjassa ei ole mainintaa siitä, ettei vanhus ole harhojen johdosta pystynyt nukkumaan. Siellä ei kerrota mustuneista kasvoista kaatumisen jälkeen, ei pelottavien taruolentojen vierailuista asunnossa. Myönteisiin kirjauksiin kyllä vedotaan hoitotarvetta arvioitaessa.

Siiri-äidille ei ole järjestynyt edes tilapäistä hoitopaikkaa. Lapset eivät ole saaneet olla läsnä, kun äidin tilaa on arvioitu, koska ”vanhuspalveluissa asioidaan mieluummin suoraan vanhuksen kanssa.” Siis harhaisen Alzheimerin taudin vaivaaman vanhuksen kanssa, joka kuollakseen pelkää jokaista muutosta elämäänsä! Vanhan kansan tapaan Siiri yrittää alamaisesti niiata kun kuulee olevansa tekemisissä virkamiehen kanssa, poika kertoo.

Omaiset saivat viime syksynä palvelutarpeen kartoittamisen vireille ja luvattiin että syksyllä asiassa tehdään päätös. Päättäjät ilmoittivat kuitenkin välikäsien kautta, etteivät tee päätöstä lainkaan! Omaisilla on asian vireillepano-oikeus, muttei oikeutta vaatia päätöstä. Ainoaksi tieksi omaiselle jää hallintokantelu, jota aluehallintoviranomainen käsittelee kuukausia.

Kun kuuntelen kaverini kertomusta, mielen täyttää surunsekainen raivo. Näen mielessäni kaverini Siiri-äidin kävelemässä kauan sitten halvaantunutta jalkaansa linkaten Vaasan esikaupunkialueella. Työläisperheen vaimo, kovat ajat elänyt, lapsensa kasvattanut vanhankansan nainen, joka on opetettu niiaamaan, jos kohtaa virkamiehen!”

Näin kirjoitti Tapani Tammisto, ylilääkäri, HYKS, teoksessa Ajan lyhyt moraali, toim. Hannu Tarmio 1989):”Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksan mielisairaaloissa menehtyi 70 000 psyykkisesti sairasta nälkään ja infektioihin. Sitä pidettiin perintöopillisesti tervetulleena ”elinkelvottoman elämän tuhoamisena.” Nyt Suomessa ajatellaan, että yhteiskuntamme selviää taloudellisesti vain, jos se vapauttaa itsensä epäekonomisista potilaista. Ylilääkärinä kuulen poliitikkojen vaatimuksia talouden huomioonottamisesta hoitovalinnoissa. ”Epäedullisten potilaiden” hoidosta luopuminen, budjetin ylittämisuhan takia, tuntuu vastenmieliseltä. Antavatko lääkärit naruttaa itseään tulosvastuullisuuden keisarin uusilla vaatteilla, teollisuudesta lainatulla panos-tuotos-ajattelulla?”

Natsit toimittivat vajaakuntoiset heti hengiltä, meillä avuton vanhus saa kitua kotonaan mörköjensä kanssa keräämässä Rava-pisteitä. Valtion ja kuntien päättäjät! Piirrelkää käyriänne, joilla todistelette, etteivät rahat riitä avuttomien hoivaan. Hävetkää, jos osaatte, mutta älkää enää selitelkö!

Kello on nyt 8.26. Sote-valiokunta istuu kokouksessaan. Iltauutisissa kuulemme varman, että ihminen edellä tässä mennään, iso kuva on kirkas, pian on edessä valinnanvapauden, oikeudenmukaisuuden ja välittämisen aikakausi, kunhan vastustajien suut saadaan lahjotuksi umpeen. Toivon, että vielä tolkuissaan olevat vanhusten, heikkojen ja sairaiden omaiset hillitsevät itsensä eivätkä alennu hautomaan kostoa. Tätä toivoi upseerikin mielipiteessään. Hoitohenkilökunta tekee parhaansa, moni enemmänkin. Virkanaisten on pakko toimia pykälien ja määräysten mukaan. Syylliset löytyvät muualta.

JK. En ymmärrä miksi osa tekstistä muuttui aivan itsestään punaiseksi ja vihreäksi.  Ihan totta! Onko  kyseessä punavihreiden juoni vai korkeampi voima?
JK 2. Luin juuri eilisestä Hesarista seuraavaa: Yli 90-vuotiaan pariskunnan kuukauden  kotihoitomaksu nousi vuodessa 540 eurosta 1100 euroon. Kahdessa kuukaudessa tuli viisi erilaista maksupäätöstä. Kahdessa viikossa kävi jopa 14 hoitajaa, lyhin juoksukäynti kesti 3 minuuttia. Monella vanhuksella ei ole rahaa lääkkeisiin. Että sellainen Suomi, number one!
 

 

 

 

 

Jalkapalloilun lumo

Jalkapalloilun MM-kisat tekevät nyt monen kesäpäivistä jatkuvan juhlan, myös minun. Ei kaikkien tarvitse ymmärtää jalkapalloilun lumoa, mutta antakaa meidän palloon rakastuneiden nauttia.

”Mä olen Pelé, mä olen Zamora,” huusimme 50-luvulla pikkupoikina, kun juoksimme koko kesän pallon perässä.  Meistä kasvoi mestaruussarjan pelaajia Vaasan Palloseuraan.

Olin Kreikassa lomalla. Kysyin hotelliravintolan esimieheltä tietääkö hän kuka on Roy Keane. ”Totta kai, irlantilainen jalkapalloilija,” kuului vastaus. Sanoin ”olette hänen kaksoisolentonsa.” Mies hymyili, joka aamu sen jälkeen keskustelimme jalkapalloilusta. Muistimme molemmat, että Suomi voitti Kreikan vuonna 2001 luvuin 5-1. ”Litmaanen, Hiipiä…” kaveri tiesi.

Ensimmäiset VPS muistoni liittyvät viisikymmentäluvun alkuun. Muiden Kotirannalla asuvien pikkupoikien kanssa kokoonnuimme Hietalahden kentän maantieportin tuntumaan toivoen sellaista ihmettä, että pääsisimme jotenkin sisään ottelua katsomaan. Rahaa ei kenelläkään tietenkään ollut; noihin aikoihin se tarvittiin kodeissa päivittäiseen näkkileipään ja läskisoosiin. Usein jostain ilmestyi vahtimestariksi naamioitunut enkeli, joka viittilöi meille ja lausahti: ”Pikkupojat sisään”. Likanaamaista laumaa risaisissa kumitossuissaan ei tarvinnut kahdesti käskeä.

Kerran Ahllundin pojat kehottivat minua tulemaan seuraavana aamuna  Paikkalan talon kohdalle, joka oli vastapäätä sotasokea Ruttosen taloa.  Pääsisin kuulemma Pallaksen juniorijoukkueen mukaan matkalle, pelaaman BSV:tä vastaa. Kyseessä ei ollut PSV Eindhoven Hollannissa, vaan Betlehemin Seimi Veikot; matkaottelu kuitenkin siis, Palestiinaan.

Kun pojat lupasivat että saan peliin oikean pelipaidan, numeron  ja vielä oikeat pelisukat, sellaiset mitkä Mäntymaan Juhanilla olivat jalassa koulussakin, olin tietenkin valmis lähtemään Palestiinaan. Hakalan Markku yritti vakuutella minulle, että ”pojat valehtelee”, mutta en  tietenkään uskonut häntä, olihan Markku itse valehdellut minulle, että joulupukkia ei ole olemassa. Pettymys oli musertava, kun Palestiinan tilausbussia ei koskaan tullut.

Koska asuin aivan VPS:n harjoituskentän vierellä oli selvää että me pikkupojat vietimme melkein kaikki kesäpäivät kentällä pallon kanssa leikkien. Siellä sai katsella läheltä edustusjoukkueen pelaajia ja harjoituksia, siellä syttyi moneen poikaan sammumaton rakkaus jalkapalloon, kentällä oli elämä, siellä olivat kaverit, siellä unohdettiin köyhyys, kouluvaikeudet ja elämän ahdistavuus. Pallo totteli, aurinko paistoi ja elämä hymyili.Kiitos pojat! Opetitte mitä on aito kaveruus. Kaipaan jokaista teistä, te polviin potkitut, vääräsääriset, lievään itsekehuun taipuvaiset maradonat.

Muuten, VPS oli keskiviikkona Hietalahdessa ylivoimainen Maarianhaminan IFK:ta vastaan, 4-1. Hyvä VPS! Ennustan, eilisen Argentina-pelin jälkeen, että Kroatia voittaa maailmanmestaruuden.  Joukkue on taitava, yhtenäinen ja taisteleva. On kuitenkin raivostuttavaa, että kroaatit tuntuvat vahingoittavan tahallaan vastustajia potkimalla takaapäin sääreen ja astumalla jalkaterän päälle. Se on raukkamaista, suorastaan halveksuttavaa. Pari punaista korttia olisi ollut tarpeen.

Tulevaisuudessa Suomikin voi päästä isoihin kisoihin, jos pieniä jalkapallotaimia osataan vaalia ja hoitaa oikein. Ne vaativat pitkää kasvuaikaa ja aurinkoa, liika apulanta ja keinovalo tappavat taimet.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sdp 21,6 kok 19,7 kesk 15,8

Aamun Hesari kertoo tuoreet puolueiden kannatusluvut. Se kertoo myös, että muuan ministeri on antanut eduskunnalle väärää tietoa äärimmäisen tärkeässä asiassa. Valehteluksi sitä ei saa tietenkään sanoa, se loukkaa hallituksen ja eduskunnan arvovaltaa. Itse pääministeri kertoi kuitenkin ihan ylen ykkösuutisissa noin vuosi sitten oman uskonyhteisönsä tilaisuudessa, miten eduskunnassa rikotaan kahdeksatta käskyä vastaan -eli valehdellaan. Mitä ja keitä hän mahtoi tarkoittaa?

Kenelle Suomessa kuuluu poliittinen valta ja kuka saa vastinetta vaaleissa antamilleen äänille? Mikä on oikein, mikä väärin? Mikä on oikeudenmukaista? Kuka saa päättää minua koskevista asioista ja millä perusteella? Miksi puolueiden kannatusluvut vaihtelevat? Vaihtelu on melko vähäistä, koska isoilla puolueilla on ns. vakiintunut kannattajakunta.

Kaikissa poliittisissa puolueissa on johdonmukaisesti arvojensa mukaisesti työtä tekeviä rehellisiä ihmisiä. Ikävä kyllä, politiikka on mitä paras areena myös pelureille, jotka osaavat käyttää häikäilemättä hyväkseen muita ihmisiä ja verkostojaan. Veikko Vennamon puheista tutut ”seteliselkärankainen” ja ”rötösherra” ovat saaneet nyky-Suomessa liian usein ihan todelliset kasvot. ”Kyllä kansa tietää” ja näkee missä mennään, kun herrojen (ja rouvien) muisti pätkii ja silmät pälyilevät. On vaikea uskoa, että sellaiset ajavat yhteistä asiaa.  

 Vasemmistolaisuus tai oikeistolaisuus kertoo nykyään aika vähän siitä, mitkä ihmisen todelliset arvot, tavoitteet ja toimintatavat ovat. Ei jokainen kokoomuslainen ole rikas ja ahne, työntekijöitä sortava porho, jonka varallisuus on kasvatettu pörssiosakkeilla. Ei jokainen vasemman laidan kulkija ole herroja vihaava agitaattori, joka huutaa kurkku suorana sanaa tasa-arvo, käsi muiden lompakolla.

Ihmiskäsitys kertoo paljon poliitikosta. Jonkun mielestä ihminen on ensisijaisesti taloudellinen olento, joka toimii tehokkaasti ja kasvattaa varallisuuttaan ja kansantaloutta, käyttäen luontoa hyväkseen. Insinööri ratkaisee ongelmat parhaaksemme, uskoo ”utilitaristi”. Vihreän ihmiskäsityksen mukaan ihminen on osa luontoa, ei siis luomakunnan herra. Kaikissa ratkaisuissa on pohdittava mitä vaikutuksia niillä on luontoon ja ihmiskunnan tulevaisuuteen. Humanistinen ihmiskäsitys korostaa ihmistä kulttuuriolentona. Sivistykseen kuuluvat rinnakkain tiede ja taide; jokainen ihminen voi kehittää itsestään vastuullisen ja oppineen yksilön, individualistin, joka ymmärtää myös sosiaalisen vastuunsa. Jako on yksinkertaistus, on myös välimuotoja.

Äänestäjien kosiskelun sijaan poliitikon pitäisi olla yhteisellä asialla. Omakehu ja muiden mollaaminen on vastenmielistä, läpinäkyvää ja ylenpalttista. Mainospelleksi asettuminen on äänestäjän halveksimista. Kansa arvostaa ja kaipaa rehellisyyttä ja inhimillisyyttä. Yhteisin verovaroin pitää huolehtia, että jokainen suomalainen saa käydä edelleen hyvää yhteistä koulua ja jokainen sairas, avuton, hoivaa ja hoitoa kaipaava saa ihmisarvoista kohtelua ja apua yhteiskunnan verovaroin. Tämä ei ole sosialismia, vaan inhimillisyyttä. Ahkeruus ja omalla työllä vaurastuminen on kannatettavaa, mutta vahvemman oikeudella ja kaveripiirin avulla tapahtuva moraaliton jättipalkkioiden anastaminen kunnan tai valtion kukkarosta on tuomittavaa ja yleistä.

Jokainen saa onneksi vielä ratkaista aivan itse keitä äänestää ja miksi. Helppoa se ei aina ole. Liian monesta päättäjästä näkee, että tärkeintä on vallassa pysyminen, oman aseman pönkittäminen. Puheilla voi hurmata aikansa, mutta oikeassa demokratiassa puliveivarit äänestetään vilttiketjuun, vaikka heillä  on aina ”työ kesken” eikä ”ihan vielä ei olla maalissa.” Naamojen vaihtaminen oikean hetken tullen on nimenomaan kaivattua ”innovointia.” Se kertoo, että jonkinasteinen demokratia toimii vielä eikä kansaa ole kokonaan pilipalisoitu uskomaan ketterään pöhinään ja huippuharhoihin. Sote-farssin ”tulos” kuitenkin pelottaa; isot pojat jakavat  meille elämän pelikortteja ja puhuvat puuta heinää. Musta-Pekka taitaa olla pakan yleisin kortti.