Erityisoppilasta ei saa kiusata rajattomilla koulutiloilla

Opetuksen kehittämispuheissa ei juuri esiinny sana ”kasvatus,” joka on opetuksen keskeinen tavoite. Koulukasvatus vaikuttaa oppilaan persoonallisuuteen syvästi: minäkuvaan, itseluottamukseen, käsitykseen omista erityislahjoista tai niiden puutumisesta. Jokainen opettaja kasvattaa opettaessaan: sanat, ilmeet, suhtautuminen oppilaisiin kulkevat jokaisen oppilaan sisimmässä läpi elämän.

Konsultit ja motivoijat ovat asettuneet  koulun kehittäjiksi, moni kasvattaja-opettaja on ohjattu nurkkaan häpeämään muutosvastarintaansa. On selvää, että koulun pitää uudistua ja muuttua. Olisi kuitenkin suotavaa -ei vaan aivan välttämätöntä- että pedagogisissa uudistuksissa ratkaisuvalta olisi opettajilla. Ei kai sairaaloitakaan uudisteta kuulematta lääkäreitä. Mitä kirurgi sanoisi, kun sairaalan johto päättäisi, että nyt ryhdymme soveltamaan neuvostoliittolaista liukuhihnainnovaatiota, joka on tuotantotaloudellisesti tehokas. Lääkityt tai nukutetut hoideltaisiin hihnalla, ihan noin vain, zup, zup, ja sitten hihnalla heräämöön. Tehokkuusluvut nousisivat pilviin, laatusertifikaatti kultakehyksineen olisi  jo ns. tilauksessa. Anteeksi vain, jos juttu tuntuu mauttomalta. Muistan nähneeni joskus kauan sitten televisiossa, että hihna todella oli olemassa. 

Aasinsilta: Kouluelämäänkin sovelletaan usein hyvässä tarkoituksessa muoti-innovaatioita, joihin opettajien on pakko sopeutua. Laajat, avoimet oppimisympäristöt opettajatiimeineen voivat sopia hyvin tietyille oppilaille ja opettajille, jos ne on suunniteltu palvelemaan hyvin pedagogisia tavoitteita. On kuitenkin vastuutonta sulkea silmänsä siltä tosiasialta, että on oppilaita, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia selviytyä muodikkaiden maisemakonttoreiden ja hehtaarihallien kakofoniassa. Lisämausteen tuo se, että koulun pitää nyt olla ISO, eihän se muuten ole oikea yhtenäiskoulu. Lapset vain taksiin ja tunnin kuluttua kaikki 43 opettajaa ovat valmiina palvelemaan jokaista pikkunassikkaa ja puberteettihörhöä, ihan räätälöidysti ja henkilökohtaisesti.

Erityisoppilas, autisti tai ADHD-lapsi tarvitsee ehdottomasti turvallista, rajattua opiskelutilaa, jossa tuttu opettajatiimi vastaa erityisopetuksesta ja jokaisen oppilaan hyvinvoinnista. Oppilas ei muuten selviä, kuka silloin ottaa vastuun? Ei  kukaan tahallaan halua, että oppilaat kärsivät, mutta innokas uudistaja voi erehtyä. Silloin pitää katsoa totuutta silmiin. Viisas uskaltaa muuttaa kantansa, jos huomaa, että on tehty huonoja päätöksiä.

Opettajan etiikan keskeinen piirre on se, että opettaja ajattelee aina oppilaan parasta. Jos se estetään, moni hyvä opettaja jättää työnsä, koska ei voi luopua ihanteistaan ja moraalistaan. Se on suuri vahinko opettajan kannalta; hänen oppilailleen se voi olla elämää mullistava katastrofi.

 

  

 

 

 

 

 

 

Elämä on vakava asia

Professori, moraalifilosofi Sami Pihlström avaa kirjassaan Ota elämä vakavasti näkymän nykyaikaan: Kaikkialle tunkeutunut onnistumista ja menestystä korostava poseeraaminen rapauttaa moraalista kieltä.  ”Kielen köyhtymistä tapahtuu kaikkialla, niin konsulttihumpuukin täyttämässä yritysmaailmassa kuin akateemisissa ympyröissäkin, ja sillä voi olla haitallisia vaikutuksia sisäisten päämäärien vakavaan tavoitteluun.”

Pihlström kertoo totuuden: Työpaikoille, johtamiseen, koulutukseen ja opiskeluun, harrastus- ja järjestötoimintaan vaaditaan positiivista energiaa ja pöhinää.  Kriitikkoa saatetaan syyttää ”ratkaisukeskeisyyden” puutteesta. Nyt pitäisi olla uskovinaan humpuukimaakareita. Siten pääsee helpoiten valittujen joukkoon nauttimaan julkisuudesta, maineesta ja sponsorirahasta.

Jotkut yliopistot rahoittavat mieluusti heitä, jotka tekevät myyvimmät tutkimussuunnitelmat, ei niinkään heitä, jotka tekevät vakavaa, pitkäjänteistä tieteellistä tutkimusta. Nämä kun ovat, eräiden ministerien sanoin, norsunluutornissaan kyyhöttäviä ”kaiken maailman professoreita ja dosentteja,” heitä korvataan nyt työelämäprofessoreilla, vailla tieteellisiä meriittejä. Suomea viedään maailman huipulle löysillä puheilla ja taikasanalla ”innovaatio.” Kuinka realistisia visiot ovat ja keitä ne palvelevat?

Kotikasvatus ja koulu kaipaavat negatiivista ajattelua, arkitodellisuuden paljastamista. Televisiossa keskusteltiin juuri koulujen turvallisuudesta, pääpaino oli ulkoisessa turvallisuudessa, varautumisesta väkivaltaan. Kerrottiin, että monet koululaiset ovat uhkaavia, opettajat ja oppilaat joutuvat kuulemaan törkyä, jopa pelkäämään fyysistä väkivaltaa.

Järkevä, turvallisuutta ulkoisella olemuksellaan viestivä helsinkiläinen alakoulun rehtori kertoi, mistä on kysymys: Kun kodit voivat huonosti, oppilaat kantavat kaiken tuskansa mukanaan kouluun. Tämä on yksinkertainen totuus. Suomessa tehdään vuodessa yli 100 000 lastensuojeluilmoitusta. Lapset kaipaavat sisäistä turvallisuutta, ei kilpailua, ei liian varhaista, rajatonta ”itseohjautumista” eikä varsinkaan luokittelua kelpaaviin ja kelvottomiin.

Ensimmäisen koulusurman jälkeen puolet eduskunnasta kannatti alle 15-vuotiaiden vankeusrangaistuksia. Uskooko joku, että ongelmat ratkeavat, kun vaaralliset lapset pistetään vankilaan? Juuri nyt mediassa puhutaan eräiden koulukotiemme epäinhimillisyydestä. Lastensuojelulaitosten historia ei kestä päivänvaloa, sana ”suojelu” on ollut irvokas tässä yhteydessä.

Yhteiskunnan rahat käytetään lasten, koulun ja perheiden hyvinvoinnin sijaan mieluusti menestysuskon alttarille. Yksi esimerkki: Tekes, Tekniikan edistämissäätiö antoi ohimennen 150 miljoonaa euroa amerikkalaisille innovaattoreille, joiden avulla Suomeen luotaisiin oma Piilaakso. Ei tullut Piilaaksoa, hommasta tuli pelkkä Pancake, pannukakku. Saako tästä ajatella hieman negatiivisesti vai olisiko ratkaisukeskeisyys parempi vaihtoehto? Lisää myönteistä pöhinää, ehkä?

Kehittämisseminaarien sijaan päättäjät ja visioiden myyjät voitaisiin määrätä kahden viikon työharjoitteluun muistisairaiden vanhusten kotihoitajiksi, erityisluokille tai hoitokotiin. Ehkä siellä voisi Minään tarttua hieman inhimillisyyttä ja tervettä järkeä, reaalimaailman tuntemusta.

Taidamme kuitenkin olla jo liian pitkällä, kyllä bisnes hoitaa hommat, ”markkina” on taikasana sielläkin, mihin markkinoilla ei saisi olla mitään sijaa. Raha pitää panna poikimaan, leiviskää ei saa haudata maahan, todistelee Glory uskovaisten omalla televisiokanavalla. Glory pyytää katsojilta pikku rahalahjoitusta, koska hän lähtee pian pelastamaan syntisiä Afrikkaan. Sitä ennen hän ehtii ajaa suorassa lähetyksessä pahat sairaudet pois heistä, jotka ovat sitä häneltä pyytäneet. Saatana ja Perkele kuulevat kunniansa, kun profeetta pauhaa. Hillitympää apua ihan kaikkiin ongelmiin saa aamuöisin hunajaäänisiltä Astral-television parantajilta ja ennustajilta. Puhelun hinta on 3, 56 euroa minuutti eli 35,6 euroa kymmenen minuutin puhelusta.

”Rajallisuuden ja katoavaisuuden tunnustamisesta voi kasvaa syvempi käsitys elämän merkityksellisyydestä,” sanoo Pihlström. Se on tärkeä toteamus. Kielteisyys voi olla avain myönteisyyteen.

 

 

Kokemusasiantuntijan lausunto varhaiskasvatuksesta

Sain jo vuosia sitten sisältörikkaan haastattelun varhaiskasvatuksen kokemusasiantuntijalta. Tilan säästämiseksi olen jättänyt haastattelukysymykset pois.

”Näin vapaapäivänä on mukavaa, kun ei tarvitse olla päiväkodissa. Siellä on niin paljon ääntä, täällä on rauhallista. Se on ihanaa. Mä sain eilen köniin päiväkodissa. Janne ja pojat halusivat multa pari Lego -palikkaa. Ne uhkasivat vetää mua turpaan, ellen anna. Ajattelin, että katon antavatko ne mulle köniin, jos en anna palikoita. Janne löi mua nyrkillä.

Tädit antoi sille rangaistuksen, se ei saanut leikkiä sinä päivänä muiden kanssa. Sen piti leikkiä yksin. Tädit sanoivat Jannelle, ettei ketään saa lyödä. Jannella ei ole yhtään kaveria kun se on niin ilkeä. Janne aina suuttuu, kun sille sanoo jotain. Vaikka kun joku tyttö sanoo sille, että ”mä rakastan sua,” se suuttuu.

Mä rakastan Nikoa, ja se sanoo, ettei rakasta mua, vaikka rakastaakin. Mä tiedän sen siitä, kun se kiertää mua koko ajan ja haluaa aina leikkiä mun kanssa.

Mulla on paljon kavereita, Emma, Kia, Niklas, Niko, Sara ja paljon muitakin. Mä olen suosittu, kun kaikki haluaa olla mun kanssa.

Päiväkodin tädit sanoo, että jokaisella on kavereita, mutta ei se ole totta. Jannella ei ole kavereita. Päiväkodin pojat ja pikkutytöt on ilkeitä. Isot tytöt on aina kilttejä.

Mä harrastan ulkoilua ja balettia. Mun serkku lopetti viis’-vuotiaana baletin, kun sen jalat tuli kipeäksi ja se oppi sen baletin jo. Nyt se on yhdeksän ja haluaisi perustaa tyttöjen jalkapalloseuran, mutta se ei ole vielä saanut siihen tarpeeksi tyttöjä.

Mun veli on kolmannella ja se kerää pantteja. Joka päivä se lähtee koulun jälkeen kävelylle ja se kerää kaikki pullot ja tölkit mitä se löytää. Se on tosi ahkera. Se on tienannut jo yli 500 euroa niillä panteilla. Alepan edessä on parhaat paikat, kun ne rupumiehet juo siellä kaljaa ja nuoriso limsatölkkejä.

Mä en jaksaisi enää olla päiväkodissa, kun mä olen ollut siellä niin monta vuotta. Mä haluaisin mennä jo esikoulusta kouluun. Mä osaan jo lukeakin. Mä voin näyttää, mä luen sulle tästä kirjasta: Pin-pie-pini-pieeeni-koi-koi-koir-aan-pe-pent-penttu ju-oo-ksi…

Musta on kiva olla yökylässä. Mutta ei kovin monta yötä kuitenkaan, kun mun tulee ikävä äitiä ja iskää.

Mä haluaisin suloisen koiranpennun, sellaisen pienen ihanan karvaturrin, jota voi silittää ja ulkoiluttaa”.

Tällaista on esikoululaisen elämä. Kunpa Jannekin saisi kavereita ja voisi uskoa, että joku rakastaa häntäkin. Ei tarvitsisi enää antaa ketään köniin. Uskaltaisi vaikka halata tyttöä.

Ymmärtävätkö aikuiset mitä päiväkotilapsi eniten tarvitsee? Ei vieraan kielen opetusta, koodauskurssia eikä edes koulumatematiikkaa, vaan sitä, että hänet huomataan, häntä kuunnellaan ja häntä arvostetaan. Jos vielä ihminen tai koira häntä rakastaisi, se olisi jo melkein liikaa.

JK Serkkutyttö perusti todella tyttöjen  jalkapallojoukkueen ja hänestä kehittyi taitava sarjapelaaja. Hän itse halusi harjoitella ja pelata, siinä syy kehitykseen. Tyttöjoukkue  iloitsi aina pelatessaan, oli lopputulos mikä hyvänsä. Kun oikeat valmentajat astuivat remmiin, ilo loppui monelta lyhyeen. Pelaajaura loppui, kun voittamisesta tuli pääasia.

 

 

 

 

”Kirjoita tästä,” ikämies pyysi

Tuli mies vastaan, harmaahapsi, ulkoasultaan köyhä, ajatuksiltaan rikas. ”Kirjoita siitä, että ihmisestä ei enää välitetä tippakaan. Tämä on ihan hullua. ” Mies kertoi esimerkkejä eriarvoistumisesta ja röyhkeän itsekkyyden voittokulusta. Totta puhui.

Kun olin 1960-luvun lopulla ja seuraavan vuosikymmenen alussa kansakoulunopettajana Itä-Helsingin uudella asuma-alueella, sain tuntumaa yhteiskunnallisiin ongelmiin, jotka ovat nyt räjähtäneet silmille. Oli köyhyyttä, turvattomuutta, alkoholismia, jopa huumeongelmia. Perheiden ongelmat heijastuivat lapsiin, koulumotivaatioon, mielenterveyteen ja sitä kautta koulumenestykseen.

Suomi oli kuitenkin noihin aikoihin perustaltaan terveempi kuin nyt. Silloin rehellisyys, terve työteliäisyys, kaverista ja naapurista välittäminen oli vielä tärkeää. Oltiin kiitollisia, kun oli ruokaa ja katto pään päällä. Ihmiset ahkeroivat tehtaissa ja maatiloilla; palkkatyötä tehtiin kuutena päivänä viikossa, sunnuntaina levättiin.

Ennen peruskoulua yliopistokoulutus  oli enemmistölle pelkkä haave, nuorten piti lähteä 16- vuotiaana ansaitsemaan pientä palkkaa tai tekemään töitä kotitilalla. Opiskelijat liftasivat tien varressa kotiseudulle ylioppilaslakki päässään. Se viesti, että tässä on luotettava kyytiläinen.

Tehtaissa ja konttoreissa ymmärrettiin työkaverin ja yhteisöllisyyden arvo paremmin kuin nyt. Ahkera työntekijä oli sankari, nykysankarit ovat eri maata. Pikavippifirman perustaja tienasi 600 miljoonan omaisuuden, kertoo ihannoiva lehtijuttu. Lainojen vuosikorko on ollut yli 200 prosenttia. Samassa lehdessä on pikku-uutinen:  375 000 suomalaista kärsii maksuhäiriöistä. Lainarahaa on tarvittu heti, usein yöllä,  johonkin muuhun kuin ruokaan.

Suurten ikäluokkien äidit olivat usein kotiäitejä, joiden koulutus rajoittui kansakouluun. Uraäiti oli melko mahdoton käsite. Äskettäin Aamulehden päätoimittajan valinnasta nousi iso kohu, kun naishakija kertoi, että äitiys esti hänen valintansa. Haastattelussa oli kysytty loukkaavasti pärjääkö 10-vuotias lapsi isänsä kanssa Helsingissä, jos äiti on Tampereella töissä. Kysymys oli tahditon, äitiys ei tietenkään saa olla este työpaikan saamiselle, isä voi aivan hyvin hoitaa lastaan. Sukupuolten tasa-arvo kuuluu nykyaikaan.

Toisaalta kysymyksen voi kuulla monella tavalla, sävystä riippuen. Takana voisi olla jopa ihan aito huoli lapsesta,  monet lapset ovat aivan liikaa oman onnensa nojassa. Nyt  esitettiin kaksi totuutta, hakijan ja lehden. En ollut paikalla enkä voi tietää, mitä puhuttiin ja missä sävyssä. Se, että Aamulehden toimitusjohtaja oli perunut aikanaan pätevän naisen valinnan Lapin Kansan päätoimittajaksi tämän seksuaalisen suuntautumisen vuoksi, on aivan eri luokan vääryys; se langettaa ikävän varjon äiti-kysymyksen tarkoituksesta.

Kun media on tulvinut toimittajien paheksumista yhdestä kysymyksestä, voisi esittää kainon kysymyksen: Millaisia kysymyksiä on mahdettu esittää niille kymmenille tuhansille työttömille naisille, jotka ovat hakeneet vuosikausia turhaan työtä, juosseet ties missä virastoissa ilmoittautumassa, nöyrinä ja toiveikkaina. Kiinnostaako se toimittajia? Aamulehden valinnassa hävinneellä entisellä Hesarin päätoimittajalla on sentään kohtalainen  hyvä työpaikka valtioneuvoston viestintäjohtajana; hän jätti Hesarin vapaaehtoisesti ja lähti ”etsimään uusia haasteita.” Puolustavatko ladyn suuttuneet toimittajakaverit enemmän sorrettuja naisia ja äitejä yleisesti, vai yhtä virantäytössä pettynyttä kollegaansa, median huipulta.

Kun valinnan hävinnyt leidi julisti mediassa, että ”jumalauta, lapsi on kovin saavutukseni,” ilmaus särähtää pahasti. Mikä se sellainen yhteiskunta on, jossa lapsi on ”kova saavutus!” Useimmille lapsi on lahja, suurin onni -ei taakka, eikä varsinkaan saavutus. Jos lapsi on ”kova saavutus,” monien lapsuuteni äitien saavutukset olivat ylivertaiset nykyäiteihin verrattuna. Lapsettomuus voi olla raskas taakka tai oma valinta, tässä asiassa ”vapaus valita” on paikallaan.

Lasten ja nuorten psyykkinen turvallisuus olisi nostettava Suomen kansalliseksi velvollisuudeksi. Kirjoitin ensin ”kärkihankkeeksi,” mutta tajusin, että kärkihanke ei tarkoita mitään; niitähän hallitukset ovat lykänneet 2000-luvulla ilmoille, varsinkin ennen vaaleja. Kärkihanke, kärkiyksilö, huippukärki sitä sun tätä.

Lastentarhanopettajista on huutava pula. Palkat ovat surkeat, miehiä ei ala kiinnosta. Puheiden sijasta neuvolatoiminta, koulu ja päivähoito tarvitsevat rahaa, opettajia, terveydenhoitajia, psykologeja ja kuraattoreita. Tuskinpa apua löytyy kuin nimeksi, vaalipropagandan tarpeisiin; perheillehän pitää nyt antaa vapaus valita, eihän tässä enää missään holhousyhteiskunnassa eletä, eihän?

”Suomi eriarvoistuu silmissä,” murehti harmaa ikämies Vaasan Kauppapuistikolla. Näin on. Koulu-sote, vapaus valita, on nousemassa pinnan alta näkyviin. Yhteinen, oikeudenmukainen koulu on pian muisto vain. Ennustin ensimmäisen Pisan-jälkeen vuonna 2001, että kilpailu- ja markkinakoulu tunkeutuu koulumaailmaan heti kun Pisa-menestys laskee. Pisa oli pelkkä torjuntavoitto, viime hetkellä.

Monet vanhemmat maksavat jo mielellään premium-luokan päiväkodista; firman koululaiselle antamasta lisäopetuksesta maksetaan 50-70 euroa tunnilta. Pitäähän alakoululaisen lukiopaikka varmistaa ajoissa. Luuseri-vanhemmat antavat yläkoululaiselle kympin viikkorahan ja uudet lenkkarit ennen koulun alkua, alakoululaiselle riittää vitonen, kengät saa kirpputorilta.

Kukin on osansa valinnut, eikö niin Sanni, Juha, Petteri ynnä muut politiikka-osaajat.  Trumpahtelevat terveiset Teille täältä ikämiesten ajatushautomosta. Let´s make Finland Number One! Ja Paavin Kaveri! Sano julkisuudessa jotain pappien pedofiliasta. Kyllä Sinä osaat ja varsinkin kehtaat, jos kuka!

 

Tarvitaanko nykyaikana lainkaan kirkkoa?

Hän istuu pöydän toisella puolella, katse alas luotuna. Sanat eivät löydä muotoaan. Äkkiä ravistus käy miehen kehon läpi, hän pyytää anteeksi. Kysyn miksi pyydät anteeksi, mutta mies ei osaa vastata. Eikä hänen tarvitsekaan, sillä koko hänen olemuksena pyytää anteeksi, häpeä ja pelot ovat liimautuneet mieheen, tunkeutuneet ihon alle, mistä ne ajoittain pursuavat hallitsemattomasti näkyville.

Mies kantaa mukanaan lapsuuttaan. Hänen on mahdotonta päästä käsiksi mörköihin, jotka on istutettu mieleen varhaislapsuudessa. Herkkä, hieno mies tuntee häpeää itsestään, syyllisyyttä teoista, jotka on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Hän ikävöi lapsiaan.

Istumme pitkään puhumattomina. Mies sanoo lopulta, että viihtyy Helsingin keskustassa, koska siellä voi hävitä massaan. Kukaan ei katso kummeksuen.

”Onneksi on kirkko, ” mies huokaa yllättäen. Hän kertoo käyvänsä jumalanpalveluksissa viikoittain, koska ”siellä mieli tasoittuu, valinnat tulevat helpoiksi, saa armon, saa käydä ehtoollisella, jaksaa vähän aikaa.” Mies kertoo katkeilevin lausein kirkon ruoka-avusta, köyhien kahvilasta, jossa saa eurolla syödäkseen, muistelee miten diakonissa sanoi  ruuanjakopaikassa, että tule ”tuonne yläkertaan” ja antoi siellä 30 euroa.  Miten kiitollinen mies onkaan tuosta avusta, vuosien jälkeenkin.

Kirkko on parhaimmillaan armahtava ja inhimillinen, rohkea vastavoima kovuudelle ja ahneudelle ja itsekkyydelle.

Viime sunnuntain evankeliumiteksti oli Matteuksen evankeliumin 23. luvusta:  He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettavaksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä he tekevät, he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuivat pidoissa mielellään kunniapaikalla…Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä, joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

Kotiseurakunnassani, Vaasan kauniissa kirkossa, papin saarna osui asian ytimeen: Asetamme liian usein itsemme muiden yläpuolelle kehumalla saavutuksiamme, oppiarvojamme ja varallisuutamme. Pappi kertoi oivaltaneensa miten turhaa on kysellä kastelasten vanhemmilta tai vihkipareilta ammattia. Lääkäri tai juristi saavat helposti parasta palvelua, saman ansaitsee jokainen ihminen.

Omilla ansioilla kerskuminen on eri asia kuin terve onnellisuus omista saavutuksista. Saarnassa huippu-urheilija, miljonääri ja rovasti pyrkivät taivaaseen ja luulivat että ansioluettelo avaisi portit. Rovasti kehuskeli hurskaudellaan, mutta  taivaan portit pysyivät kiinni.

Sunnuntaina kannattaa käydä messussa. Kirkon ovella ei testata kenenkään uskon syvyyttä eikä aitoutta. Ennen ehtoollista veisattava ”Jumalan karitsa, joka kannat maailman synnit, armahda meitä…” (varsinkin sävelsarjan versio 2), on jo sinänsä hyvä syy mennä messuun. Melodian kauneus ja armon sanoma osuvat vavahduttavasti ihmisyyden ytimeen. Olennainen kirkastuu.

Kirkkoa tarvitaan yhä,  varsinkin kirkon rohkeita, epäitsekkäitä työntekijöitä, sekä palkattuja, että vapaaehtoisia.

 

 

 

 

 

Toivon hymy häviää monen koululaisen huulilta

Alkusanat, näin joskus ennen:

”Pien on tuossa matkalainen
kirjat, taulut laukussaan;
silmä kirkas, hohtavainen,
viel’ on puna poskillaan.
Minne, minne käy sun tiesi,
pieni, reipas matkamiesi?

”Kouluhun!”, sä vastaat mulle
toivon hymy huulillas’.
Käyös siis, ja Herra sulle
olkoon siellä oppaanas’.

Oppilas kuvattiin peruskoulun ensimmäisissä opetussuunnitelmissa omaleimaiseksi persoonaksi, jonka tasapainoinen henkinen kasvu on tärkeintä; sen pohjalle rakentuivat tehokkuus, ahkeruus, tiedot ja taidot. Jopa moraalikasvatusta pidettiin tärkeänä.

Ajat ovat toiset. ”Mihin menet peruskoulu?” kysytään 16.8. Etlan seminaarissa. Kysymys onkin erittäin tärkeä.  Seminaarin seuraavaan kysymykseen on helppo ennakoida ”oikea” vastaus: ”Tuottaako peruskoulu kunnolliset valmiudet kaikille pärjätä tulevaisuuden työssä ja elämässä?” Oikea vastaus: Ei, ei tuota. Lisää ”osaamista” ja tehoja vaadittaisiin Suomen kilpailukyvyn takaamiseksi.

Etla tuo seminaariin kaksi pohjoismaista professoria, joiden tehtävänä on ”arvioida kriittisesti Suomalaisen perusopetuksen tavoitteita ja toimintatapoja,” professorit Magnus Henreksonin Tukholmasta (Research Institute of Industrial Economics) sekä Sten Ludvigsenin Oslosta (University of Oslo).  Debatissa ovat mukana kansliapäällikkö Anita Lehikoinen (opetus- ja kulttuuriministeriö) sekä yrittäjä  Saku Tuominen (HundrED). Keskustelua moderoi Matti Apunen (EVA).

Mitähän kritiikkiä ja suosituksia ekonomisti ja digiekspertti meille antavat? Mitä he tietävät suomalaisen koulun opetuksesta, tavoitteista ja toimintatavoista?  Sivumennen: Ruotsin ja Norjan Pisa-menestys on ollut heikko Suomeen verrattuna.

Elinkeinoelämä vaati  90-luvulla jatkuvasti tehottoman peruskoulun uudistamista työelämää paremmin palvelevaksi. Sitten tuli ensimmäinen Pisa-joka muutti kaiken. On revanssin aika.  Koulutusjärjestelmää remontoidaan elinkeinoelämän ohjaamana.  Ministeriö on asettanut koulun uudistajaksi ryhmiä, joilla ei ole juuri mitään kokemusta opetusalalta; sen korvaa kaupallinen, hallinnollinen tai teknisen alan työhistoria. Suomalaisen kauppakamarin toimitusjohtaja ehdotti juuri koko suomalaisen koulutusjärjestelmän uusimista.

Miten ihmeessä suomalainen peruskoulu oli vuosituhannen alussa  ”maailman paras,” vaikka eliitti oli pilkannut sitä tasapäisen keskinkertaisuuden pesäksi, joka tuhoaa sivistyksen ja oppineisuuden? Miten menestys oli mahdollista, vaikka suomalaiset aloittavat koulun vuotta tai paria myöhemmin kuin muut ja oppitunteja oli vähemmän kuin muilla?

Peruskoulu antoi 70-luvulta alkaen jokaiselle lapselle oikeuden käydä yhtenäistä peruskoulua. Akateemisesti koulutettu opettaja opetti ja oppilaiden piti opiskella. Näin kehittyi sivistynyt Suomi, menestyjä, jota on ihailtu kautta maailman.

Koulutuspolitikalla yhteiskuntaa ohjataan haluttuun suuntaan.  Pian ”osaaja,” entinen oppilas, kilpailee koulussa korkeakoulu- ja työpaikastaan. Pitää kirjoittaa matematiikassa laudatur, pitää tietää jo  yläkoulussa mihin ammattiin tähtää. Yliopistojen preppauskurssit siirtyvät kouluun.

Ministeri ylpeilee sillä, että lukiolaiset suorittavat yliopisto-opintoja ja koulutulokkaat opiskelevat vierasta kieltä. Kannattaisi mieluummin pohtia miksi  niin monet koululaiset voivat psyykkisesti huonosti ja miksi perustaidot ovat heikentyneet. Lukeminen ei suju, laskeminen ei onnistu ilman konetta. Olisiko kansan jakamisella menestyjiin ja luusereihin, digiuskolla, ”itseohjautuvuudella” ja pätevän opettajan antaman opetuksen vähättelyllä jotain osuutta asiaan? Hyvän  koulun tärkein vaatimus on se, että se on hyvä lapselle, eikä ensisijaisesti talouselämälle tai jotain ideologiaa ajavalle ryhmälle.

Köyhän ongelmakodin nälkäinen ja väsynyt oppilas ei jaksa opiskella.  Kun turvallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tarpeet on tyydytetty, oppilaalla on energiaa opiskella tehokkaasti. Kilpailumania jäytää oppilaiden perusturvallisuutta. Mitäpä sivistyksestä, ihmisyydestä, taiteista tai oppilaiden mielenterveydestä, kun ”osaajia” koulitaan markkinoille. Kasvatuksellinen sokeus on  liian monen kouluvisionäärin perusominaisuus. Tien oheen  tuupertuneiden tulevaisuusosaajien näkeminen ja kohtaaminen olisi näkevälle liian raskasta, varsinkin jos siellä lojuu oma lapsi.

Loppusanat, näin nyt:

Helsingissä jo koulutulokkaat opiskelevat yhtä vierasta kieltä. Televisiossa äiti kertoi toivovansa, että kiinankielen valinta avaa joskus pojalle työmahdollisuuksia. Rehtori arveli, että vieraan kielen taito auttaa oppilaita saamaan tulevaisuudessa töitä vaikkapa vireisessä valtavassa ostoskeskuksessa. Jättiostari, siinäpä konkreettinen näky Suomen tulevaisuudesta.

Nobelisti Bengt Holmström hoitaa kapalovauvoja

”Pohjoismaissa yliopistot ovat katastrofaalisia, koska siellä saa olla vapaa,” sanoo nobelisti Bengt Holmström. Hänestä meillä ei ole varaa odottaa, että opiskelija alkaa valmistua 30-vuotiaana. Olen samaa mieltä, opiskelijan tulee opiskella ahkerasti, pääsy ilmaiseen yliopistoon on suuri etuoikeus. Mutta vapaus on muutakin kuin lorvimista.

Holmström yllättää haastattelussa (HS 15.7). Hän kertoo sulkevansa aluksi opiskelijansa laatikkoon, professori valvoo ja ohjaa jokaista tiukasti kuin kapaloitua vauvaa. Entä jos laatikosta loppuu ilma? Kuinka vauva uskaltaa ajatella itsenäisesti ja astua aikanaan laatikon ulkopuolelle, kuten Holmström toivoo. Suomessa on menty toiseen äärimmäisyyteen; fyysistä ja henkistä rajattomuutta, itseohjautuvuutta pidetään ihanteena jo alakoulussa. Opetuksen vähättely on toisinaan vastuutonta.

Holmströmin näkemys luovuudesta on omintakeinen. Anekdootti kertoo, että kaksi sokeaa pääsi tutkimaan Afrikan elefantteja. Toinen koski elefantin kärsään ja määritteli elefantin putkimaiseksi otukseksi, jolla on suomuinen iho. Toinen osui elefantin häntään ja kertoi elefanttien olevien pieniä karvaisia otuksia. Kumpikin luuli tietävänsä totuuden elefanteista. Luovuuspuhe muistuttaa usein elefantin hännän kutittelua.

Holmströmin mukaan luovuus syntyy haasteista, rajoituksista ja kysymyksistä.  ”On fundamentaalinen harhakäsitys luulla, että luovuus vaatii vapautta.” Ovatko siis sadat modernit luovuustutkijat olleet väärässä? Ovatko vapaata työympäristöä kiittäneet tiedemiehet ja keksijät, puhumattakaan taiteilijoista, väärässä korostaessaan, että luovuus syntyy usein sisäisestä pakosta, mutta elää parhaiten vapaudessa. Albert Einstein kirjoitti, että  ”tutkijan pyhä tiedonhalu on kuin herkkä taimi, joka raunioituu ja tuhoutuu ilman vapautta.” Toki luovalla vapaudella on rajansa, mutta rajojen tulee olla riittävän väljät.

Lehtihaastattelussa on hankala käsitellä vaikeita asioita riittävän syvällisesti ja monipuolisesti. Holmström kärjistänee tarkoituksellisesti sanomansa, näin se kiinnostaa yleisöä ja stimuloi ajattelua, jopa herättää asiallista keskustelua tärkeästä asiasta.

Se mikä sopii amerikkalaiseen  MIT-huippuyliopiston taloustieteiden koulutukseen, sopii tuskin sellaisenaan Suomeen. Holmströmillä on vain muutamia opiskelijoita ohjattavanaan, resurssit ovat miltei rajattomat ja opiskelijat motivoituneita älykköjä, isoja lukukausimaksuja maksavia ”asiakkaita.”  Meillä professori ohjaa kymmeniä opiskelijoita. Harva voi keskittyä luovaan ajatteluun,  tutkimukseen ja opetukseen, koska toimistoapulaisen ja kopiokonevastaavan tehtävät on liitetty toimenkuvaan. Osa ajasta menee rahan kerjäämiseen; myös julkaisujen tuotantohihnan on pyörittävä, jos haluaa säilyttää työpaikkansa.

Holmströmin mukaan amerikkalaiset yliopistot ”kilpailevat asiakkaista kuin tavaratalot.” Eiköhän meillä päästä pian samaan. Yliopistojen viestintäosastot luovat mediassa työnantajalleen salonkikelpoista profiilia, jonka luomiseen nöyrille kädestä syöjille annetaan miljoonia. Humanistit ovat usein kuin  kutiavia finnejä ”osaajien” salonkikelpoisessa profiilissa, ne kun eivät tee hyötytutkimusta ja esittävät kritiikkiä nykymenosta. Sellaiset pitää leikata pois rumentamasta ””huippujen”” Januksen kasvoja.

Suomessa halveksitaan teoreettista tutkimusta, kun ei ymmärretä mitä se tarkoittaa. Holmström sai nobelinsa Amerikassa, tärkeän teoreettisen kysymyksen esittämisestä. Tutkimus oli kaikkea muuta kuin soveltava hyötytutkimus. On erittäin epätodennäköistä, että tällaista tutkimusta olisi ymmärretty, saati arvostettu, Suomessa

Fiksut rahanjakajat ymmärtävät mitä on oikea tieteellinen perustutkimus, heitä on vain liian vähän. Yliopistot muistuttavat mainostoimistoja ja ammattikorkeakouluja, kirjoitti muuan tiedetoimittaja. Ei kai hän ole oikeassa?