Björn Wahlroos, arvojohtajamme

Suomi kulkee vakaasti Björn Wahlroosin viitoittamaa polkua. Jos joku aikoo poiketa polulta, isot pojat ottavat niskasta ja antavat ensimmäisen varotuksen. Polulla pysyvää odottavat maine, menestys ja rikkaudet. Seuraavassa lyhyt lähihistoriallinen katsaus pankkiirin ajatusten voittokulkuun:

Wahlroos moitti vuonna 2012 eroavaa tasavallan presidenttiä siitä, että Halosen hovi on saanut suhteettomasti vaikuttaa julkiseen debattiin. Konsernijohtaja on tosin vuosikymmeniä itsekin debatoinut näyttävästi, aina yhtä hurmaavana ja älykkäänä. HS:ssa on ollut mm. kahden sivun juttu ”Kapitalistin muotokuva,” jättikuvin koristettuna. Se ei liene lainkaan suhteetonta.

”Koulutus ei auta, koska neljäsosaa tai viidesosaa ihmisistä ei voida kouluttaa työelämään,” neuvoi konsernijohtaja jo vuonna 2000. Tästä viisaudesta on otettu onkeen, jo kymmenet tuhannet kouluttamattomat nuoret ovat kadonneet jonnekin, syrjäytyneet. Nykyinen presidenttimme lupasi vaalitaistelunsa aikana, että ketään ei hylätä. Wahlroos voisi kertoa Niinistölle, ettei energiaa pidä tuhlata hylkykappaleiden keräämiseen.

”Korkeakoulut pitäisi säätiöidä ja tehdä niistä julkisia liikelaitoksia,” Wahlroos vaati ja on saanut tahtonsa läpi. Sivistysyliopisto kituu henkitoreissaan, ellei ole jo kuollut. Koulut ovat kaaoksessa matkiessaan markkinoiden tehokkuutta. Opettajia vähennetään, toimivia kouluja lakkautetaan, mutta mainosrummut pärisevät ”moderneista oppimisympäristöistä.” Joku niistäkin rahastaa, mutta mitä siitä!

Kunhan koululaitos saadaan yksityistetyksi terveydenhoidon kanssa, alkaa Wahlroosin Suomi olla hyvällä mallilla.”Julkista sektoria ja sosiaaliturvaa on syytä leikata,” on kuultu toistuvasti. Tuottamattoman pohjasakan eduissa riittää vielä leikkaamista.

Wahlroos on kertonut, että suomalainen ei ole hänelle sen kummempi kuin amerikkalainen eläkeläinen, jonka osinkotulot hän on sitoutunut maksimoimaan. ”Bisneksellä ei ole etiikkaa,”siteerasi pankkiiri Berlusconia rikastumisen taidosta. Oppi-isänsä kullakin! Vaikka bisneksellä ei ole moraalia, bisnesmiehellä voisi ehkä olla.

Erityisen tuohtunut Wahlroos oli äskettäin siitä, että perustuslakiin perehtyneet asiantuntijat ovat olleet nuorina vasemmistolaisia. Pelkkiä revareita vain, luulen, Björn sentään oli kunnon taistolainen! On se harmi, kun Suomessa ei vielä saa rikkoa vapaasti perustuslakia; heti on joku ollimäenpää kimpussa. Tammefan! Eikö Suomessa saa tehdä bisnestä siten, kun itse haluaa!

Wahlroos on oikeassa sanoessaan, että työn vieroksuntaa ei pidä suosia. Mutta kun hän väittää, että iso osa ihmisistä ei halua sopeutua muutokseen, on syytä valpastua. Kun Nordeassa annettiin satoja potkuja, muutosvastarintaisia naisia riitti. He eivät ylpeilleet Wahlroosin tapaan sillä, että pankki on kahden A:n pankki. Työpaikka oli heille tärkeämpi kuin A-kirjaimet.

Konsernijohtaja oikoi tasavallan presidenttiä, joka yhdisti puheessaan isot tuloerot terveyseroihin. Wahlroos tietää, ettei tulonjako vaikuta terveyteen, korrelaatiohan ei osoita syy-yhteyttä. ”Syrjäytyneet eivät panosta terveytensä hoitamiseen,” tietää pankkiiri.

Kun katsoo maailman köyhiä ruokajonoissa, ei ensimmäiseksi tule mieleen vaatia heitä kuntosalille ja sitten kotiin syömään terveysruokaa. Ovatko nämäkin kymmenet miljoonat ihmiset laiskoja loisia, muutoksen vastustajia?
Kuten konsernijohtaja toteaa: korrelaatio ei todellakaan ole syy-yhteyden merkki. Siksi en ehdota, että laskisimme korrelaatioita Wahlroosin itsekkään, röyhkeän kilpailu- ja menestysideologian leviämisen ja nuorten masennuspotilaiden määrän välille. En ehdota myöskään tilastollista analyysiä turvaverkkojen rapautumisen ja työelämän kovuuden yhteydestä perheväkivaltaan, juoppouteen ja huumeidenkäyttöön.

Björn Wahlroosin ihmiskuvan mukaan omien etujen ajaminen koituu lopulta yhteiseksi hyväksi; ei saisi käyttää tunnepitoista sanaa ”ahneus.” Pankkiirin mukaan 80 prosenttia ihmisistä on idiootteja rahan suhteen, mutta onneksi rahan päälle ymmärtävät auttavat idioottejakin selviytymään. Pankkiiri Wahlroos! Kiitän Teitä omasta ja sukulaisteni puolesta! Selvitty on, joten kuten.

Albert Einstein puhui näin: ”Sivistyneen ihmiskunnan kohtalo riippuu enemmän moraalin tasosta kuin tuotantokyvystä. Vapaa taloudellisten voimien leikki, ihmisen sääntelemätön halu kerätä aina vain enemmän valtaa ja varallisuutta, aiheuttavat ongelmia. Onnellisen elämän edellytyksiin kuuluu yhteisöllisyys ja suhteellisuudentaju, kyky rajoittaa halujaan ja tarpeitaan”.

Mitäpä Einsteinista, kun Suomea wahlroositetaan huipulle. Ota osasi menestyksestä! Sinulla on nyt Isojen poikien ja Tiukkojen tätien henkinen ja taloudellinen tuki takanasi. Nimiä en mainitse, kyllä sinä tiedät. Visioidaan parempi Suomi kuin tämä 100-vuotias, tasapäisen kateuden ja tyhmyyden tyyssija. Tilataan Amerikasta Säätytalolle Huippukonsultti kertomaan onnellisuudesta ja Suomen pelastamisesta. Ajatellaan aina vain positiivisia, kauniita ajatuksia. Pois kauna ja kateus! Unelmoidaan yhdessä!

Texas, 06.11.2017

Tuore teksasilaisen pikkukaupungin kirkossa tapahtunut kammottava teurastus käynnisti taas kerran tutun näytelmän. Kauhealle teolle etsittiin syitä. Presidentti Trump löysi yhden, ampujalla oli vakava mielenterveysongelma. Tämä pitää varmasti paikkansa. Mutta mistähän näitä mielenterveysongelmia sikiää, kun vuosittain 35 000 amerikkalaista ammutaan kotimaassaan?

Amerikkalainen yhteiskunta ruokkii väkivaltaa ja tappamista. Melkein jokaisella on kotonaan ase, mutta se ei ole ongelma, ei ainakaan jos presidenttiin on uskomista. Muutamia vuosia sitten Teksasissa suunniteltiin opettajien aseistamista, jotta koulusurmat voitaisiin ehkäistä!

Lukekaa Jussi Valtosen Finlandia-palkittu kirja (2014) ”He eivät tiedä mitä tekevät.” Yhdysvalloissa on kaupunginosia, joihin ei edes poliisi uskalla mennä. Niissä asuu ihmisiä, joilla ei ole elämässään toivoa, ei työtä, ei kunnon koulutusta – ei edes mahdollisuutta terveydenhoitoon. Miksi presidentti Trump halusi kumota terveydenhoitouudistuksen, joka mahdollisti köyhille, myös mielenterveyspotilaille, terveyspalvelut?

Suomikin on väkivaltainen. Täällä ammutaan, puukotetaan, raiskataan, katkotaan sormia, potkitaan päähän, lyödään kirveellä ja kettingillä. Viaton kulkija voi saada pimeällä marraskuisella kadulla kimppunsa raivoavan korston, joka syytää solvauksia, uhkaa tappamisella ja kiristää rahaa.

Kun Suomi eriarvoistuu ja nuorilla ei ole toivoa paremmasta, väkivallan uhka kasvaa, seuraamme Yhdysvaltojen mallia. Yhtään lasta eikä nuorta saa jättää yksin. Tarvitaan neuvolapalveluja, ohjausta, ja ongelmaperheiden valvontaa. Nuorille on vaadittava mielenterveyspalveluja, apua on saatava nopeasti. Varhain hylätyille, onnettomille nuorille väkivaltainen ympäristö opettaa miten pahan olon voi kostaa muille. Kun vähättely ja kiusaaminen ylittää kriittisen rajan, mitkään lukot tai vartijat eivät estä hirmutekoja.

Koulun on tehtävä kaikkensa, jotta oppilaiden kiusaaminen estetään. Ennen ajateltiin, että koulu on kasvattava pienoisyhteiskunta, jonka avulla yhteiskunta muutetaan paremmaksi. Nyt oletetaan, että koulun on pakko kumartaa kilpailuyhteiskuntaa, jossa Bisnes määrää suunnan ja nopeuden. Välittävä, inhimillinen kouluyhteisö ei tuijota koulujen paremmuuslistoja. Todella parhaat koulut auttavat nuoria tielle, jossa itsekunnioitus ja omien kykyjen löytäminen yhdistyy moraaliin ja yhteisen hyvän arvostamiseen ajatuksissa, sanoissa ja ennen kaikkea teoissa.

Kun huumeista on tullut arkipäiväisiä, tie pohjalle on avattu. Vaarassa eivät ole vain syrjäytyneet, vaan huumekoukussa on nuoria ja aikuisia yhteiskunnan kaikilta portailta. Ongelman vähättely on typerää.

Lasten ja nuorten hyvää oloa ei voi ostaa eikä sillä voi käydä voittoa tuottavaa kauppaa. Huippuvisioiden keskellä realisti ymmärtää keille huippu on varattu ja ketkä sysätään kylmästi syrjään jo lapsuudessa. Media kertoo mihin olemme matkalla, ainakin niille, jotka osaavat lukea otsikoiden lisäksi myös rivit ja rivien välit. Mutta mitäpä siitä, kun minulla on kaikki hyvin; sehän on tärkeintä.

Hautausmaalla kohtaa olennaisen

Pyhäinpäivän aikaan on pakko ymmärtää, että elämä päättyy. Melkein jokainen ajattelee, että oma elämä jää kesken. Olisi pitänyt tehdä sitä ja tuota, mutta kun ei aikaa ollut. Ensi kuussa käyn siskon luona Ruotsissa, ensi viikolla käyn tapamaassa äitiä vanhainkodissa. Sitten kun työpaine hellittää, ehdin ehkä… Voi olla, että et enää ehdikään, on myöhäistä.

Tärkeintä elämässä ovat hyvät ihmissuhteet, läheisyys ja aito välittäminen. Sadat kirkon organisoimat vapaaehtoiset tekevät sairaaloissa saattohoitoa, antavat turvaa ja lohdutusta pian pois nukkuville. Se on kaunista. Pintapuolisen itsekkyyden keskellä toimii hyviä, viisaita ihmisiä.

Kun lähdin kauas opiskelemaan, veljeni oli 13 -vuotias murrosikäinen. Kirjeistä näen kaipauksen. ”Muistatko miltä tuntui ajaa yhdessä polkupyörällä oikopolkua jalkapalokentälle? Tuon tien kaikki mutkat muistat varmasti niin kuin minäkin. Nykyään kun ajan sitä yksin ja koivut oikein tuoksuvat sieraimiin herää minussa jonkinlaista kaipausta. Niin sydämellisiä terveisiä, että kynä kädessäni on sulamaisillaan. Paljon, paljon rakkautta. Jukka”.

Jukka kuoli, 27-vuotiaana. Hautajaispäivä oli loppiainen.Ilma oli jäätävä. Kun arkku oli laskettu hautaan, rauhoittava suru asettui minuun, aloin erottaa olennaisen ja epäolennaisen toisistaan. Pienet murheet erottuivat suurista, oma itsekeskeisyys väistyi hetkeksi. Kuolema erottaa, onnellinen se, joka uskoo, että ero on vain väliaikainen.

Isoisäni, taidemaalari Einari Uusikylän (1890 –1973) päiväkirjat ovat kaunis johdatus viisauteen, kauneuden maailmaan,autuaitten asuisijoille. Näin monien sairauksien vaivaama nuori mies kirjoitti päiväkirjaansa kuolemasta 2.8.1918:
”Hiljaiset tuskan sävelet soittavat urkusoittoaan. Kuin kaukaisen meren pauhu soi enää elämän levoton kohina korviini. Kun yö saapuu, sammuu se tykkänään ja sieluni saa suuren rauhan. Kuoleman ajatus astuu aina esiin tällaisena iltana ja synnyttää kauniita näkemyksiä sieluuni. Näen Tuonen maan kirkkaana ja onnellisena minua houkuttelevan. Näen autuaitten asuinsijat, valkoiset kaupungit ja maisemat, joiden yllä kultainen riutuva hohde. Näen tyyneitä vesiä, joihin rannat heijastuvat ja taivas.

Lehtojen vihreässä hämärässä kulkevat valkopukuiset ihmiset rauhanpalmut käsissä, kukkaisseppeleet päässä pyhiinvaellusmatkallaan pyhille kauneuden seuduille. Kun tulen Tuonen maahan, saan minäkin heihin liittyä ja nähdä kauneuden kirkastetussa muodossa, syvänä, pysyväisenä ja pyhyyden valossa väräjävänä. Saan nähdä loputtomiin aina virkistävänä Luonnon taivasmaan. Tämä on taiteilijalle Jumalan näkemistä kasvoista kasvoihin. Tahdon niin elää, että pääsen taiteilijasielujen Eedeniin. Pitkä ja vaivalloinen on vaellukseni ennen sitä. Kärsimykset on kestettävä, mutta pyhä tuli sydämessäni älköön koskaan sammuko: kauneuden kaipuu”.

Isoisäni kuoli 83-vuotiaana. Sairaalassa vuoteen vierelle jäi taide- ja runokirjoja. Kauneuden ihana ikimaa odotti väsynyttä kulkijaa.

Viekäämme kynttilä rakkaiden haudalle tänään, pyhäinpäivänä. Siellä jossain he meitä odottavat, autuaiden asuinsijoilla.

Takuuvarma depressiolääke

Kansalainen, masentaako marraskuu? Painaako sinua pimeys, lannistaako työtaakka? Oletko kärttyinen, kun Erkki voitti ison potin raveissa ja sinä lottosit taas vain kaksi oikein? Värjäsikö poikasi tukkansa salaa vihreäksi? Hävisikö tyttäresi jääkiekkojoukkue pelin taas tuomarin takia? Epäiletkö, että sinusta puhutaan työpaikalla pahaa?

Älä anna periksi! Oma elämäni muuttui valoisaksi, kun luin vuonna 2009 Helsingin Sanomista Suomen Johtavan Mielenvalmentajan omakohtaisiin kokemuksiin perustuvan nerokkaan reseptin alakulon voittamiseksi. Haluan jakaa kokemuksen kanssasi, ystävä.

Helsingin Sanomien iso juttu valokuvineen pysäytti. Mitä ihmettä! Mitä Johtava Mielenvalmentaja, tahtotilojen ja menestyksen takaaja, vastuullisen bisnesjohtomme suunnannäyttäjä ja arvo-osaamisen mestari tekee pimeässä metsässä, otsalamppu päässään? Onko hän taas masentunut ilkeämielisestä kritiikistä? Taasko joku kateellinen on leimannut hänet huijarisaarnaajaksi? Ja miten Hesarin valokuvaaja oli paikalle osunut?

Jutun luettuani rauhoituin. Mestari ei ollutkaan paennut omaa masennustaan metsän syvyyksiin. Päinvastoin, mies oli elämänsä kunnossa. Hän oli pyytänyt toimittajan mukaansa metsäretkelle, koska Helsingin Sanomien laajalevikkisyys takaisi, että mahdollisimman moni saisi apua kurjaan oloonsa. Mestari halusi näyttää kaikille mitä on pyyteetön kanssaihmisen kannustaminen. Se on ollut aina Mestarin brändi, Mestari kertoi. Kannustamistahan me tarvitsemme: Ei saa jäädä paikalleen makaamaan! Asennetta, asennetta, tahtotila ylös, muutosvastarinta alas! ”Sä jaksat mitä haluat! Älä valita turhista!” Näinhän Mestari meitä on opettanut.

Mutta nyt itse asiaan. Yhdysvalloissa muuan mies reipastui puihin ripustamistaan kannustavista kylteistä. Idean tuotteistaminen Suomessa muhi Johtavan Mielenvalmentajan aivokopassa vuosia. Mestari teetti espoolaisen lenkkipolun varteen, kolmen metrin korkeudelle, kolme upeasti valaistua kylttiä: Pelkää vähemmän! Rakasta enemmän! Taistele kovempaa! Ohjeet kirjoitetiin englanniksi, koska suomeksi ne kuulostavat liian pliisuilta.

Kokeilin itsekannustuksen tehoa. Suuntasin taskulapun valon naamaani peilin edessä ja hihkuin: ”Hei Ukkeli! Fear less! Love more! Fight harder!” Ihme tapahtui! Tunsin heti itseni voimakkaaksi, nuoreksi, melkein kaikkivoivaksi!

Toivon, että Suomessa ymmärretään mikä mahdollisuus valokylteissä tarjoutuu uupuneen työväen fyysis-henkiselle elpymiselle ja sitä kautta myös kansantalouden kilpailukyvylle. Hallituksen on käynnistettävä valokylttien suurtuotanto! Koko hallitus pitää kuskata otsalamppuineen pimeään Nuuksion korpeen virkistymään ja uljas retki on pantava pikaisesti nettilevitykseen! Kansainväliset jättimarkkinat avautuvat suomalaiselle valokilpituotannolle! Jihuu! Jihuu! Oho, päässäni alkaa tuntua jo melkein liian hyvältä. Yritän rauhoittua.

Kaikkien jäähallien ympärille pitäisi heti rakentaa isoja valokylttejä Tami Tigerin kirjojen parhaista lauseista. ”Välitä, ole epäitsekäs!” ”Tee muille se, mitä toivot itsellesi tehtävän!” ”Hiirten vinkuminen loppuu, kun leijona karjahtaa.”

Ja tässä Tigerin paras ohje meille ihmishiirille: K.I.S.S. eli Keep it simple, stupid!

Älä pilipalisoidu, ajattele itse!

Maailma ei ole mustavalkoinen, se on monivärinen. Ihmistä ei pidä korottaa pyhimyksiksi eikä leimata roistoiksi, mutta jos vaikenemme pahojen epäkohtien edessä, olemme pelkureita.

Puoluepoliittinen sitoutuminen estää helposti asioiden viileän analyysin.  1970-luvulla taistolaisten vastustajat saivat kuulla, että ”et siedä kritiikkiä.” Ei yksipuolista, propagandistista haukkumista tarvitsekaan sietää. Kritiikki on mautonta silloin, jos sen tarkoitus on vain kostaa ja haavoittaa. Kritiikin pitää perustua tosiasioihin eikä hurmahenkisyyteen tai kateuteen, kuten uljaassa huippu- ja kilpailuyhteiskunnassamme usein tapahtuu. Esimerkiksi korkeakoulut huippupuheineen ovat keskinäisen kateuden ja itsetehostuksen keskittymiä.

Taistolaisuus on kuopattu, mutta yksisilmäisiä riittää. On vaikea teeskennellä olevansa kuurosokea kun näkee härskiä oman edun tavoittelua, jota perustellaan yhteisellä hyvällä. Politiikassa menestyy moni hyväpuheinen tuuliviiri,  joka osaa käännellä nuttuaan tuulen mukaan. (Huomaa: En sano, että kaikki poliitikot ovat sellaisia.)

Itsenäistä toisinajattelijaa uhkaa helposti kosto. Voi tulla potkut töistä, tutkija- tai taiteilijapiireissä apurahat lopetetaan, jopa maine yritetään mustata. Muuan Mister President on potkinut lyhyessä ajassa pellolle joukon lähimpiä neuvonantajiaan ja korkeita virkamiehiä. Yksi niistä, joka sanoi presidenttiä pölvästiksi, sai julkisen kutsun älykkyystestaukseen presidentin kanssa.

Onneksi Suomessa on vielä kohtalainen sananvapaus, Ylessäkin. Monissa maissa vallan arvostelija joutuu vankilaan tai pääsee hengestään.

Kansalaisilla tulee olla oikeus vastustaa johtajiensa itsekkäitä tai sekavia hankkeita. Kymmenen vuoden sote-sotku on surullinen esimerkki oman ryhmän etujen ajamisesta ”yhteisen hyvän” nimissä.  Vanhusten ja lasten pahoinvointi, koulujen kurjistuminen, pätkätyöt, köyhyys, terveydenhoidon ongelmat, masentuneiden armeijat ja kansakunnan repeäminen miljonääreihin ja ruokajonossa seisoviin, tuntuu olevan toissijaista. Pääasia on, että ministerien suu käy ja puhetta piisaa.

Puuttuu vain, että Suomi saisi tulevaisuudessa presidentin, joka tviittailisi päivittäin sekavia – ja julistaisi vielä olevansa älykäs. Kuvitelkaa Suomen tasavallan presidenttiä tviittailemassa julkisesti kilpailijallen: ”Matti, sun pölvästi Tatu-isäs kirjottel älyst, et se periyty geeneis. Ei sunka äly sit voi kovin kummone ol!” tai ”Mää ja Vladi tehrän yhres Suamest kreit. Suamest kreit. Kreit. Uskoka mua!”

Aidossa demokratiassa kansa saa syyttää itseään, jos valitsee vaaleissa johtajakseen narsistin, psykopaatin tai typeryksen. Diktatuureissa nämä ovat hyvän johtajan ominaisuuksia, usein julmuuteen ja väkivaltaiseen raakuuteen yhdistyneinä. Aivopesu ja valeinformaatio voivat taannuttaa sivistyksellä ylpeilleen kansankin julmureiksi. Vierailkaa Auschwitzissa ja todetkaa itse.

Eihän Suomessa ole sellaista pelkoa… Siitähän on jo sata vuotta kun veli tappoi sodassa veljen oikean aatteen puolesta ja maanpetturi-naiset lapsineen kuolivat vankileireillä.

Muuan opettaja kertoi netissä ilmiöstä nimeltä PILIPALISAATIO. Kun meidät pilipalisoidaan, tärkeintä elämässämme on se laite, joka toimii, tai usein ei toimi, ja vanhenee huomenna käsiin. Heitä se hyvin toimiva rakkine pois, osta uusi huippulaite, tai sinulle käy huonosti. Kun opettelet salasanoja, maksat lisenssejä ja yrität saada masiinaa toimimaan, päähäsi ei mahdu ikäviä asioita maailmasta, yhteiskunnasta, historiasta tai siitä mitä poliitikot puolestamme päättävät.

Kansalainen! Oletko pilipalisoitunut työssäsi riittävästi? Ellet, tee se nopeasti, jos haluat huomennakin jatkaa työpaikassasi. Ei sittenkään, ajattele itse!

 

Jere, ihmisraunio ja sankari?

Jere Karalahti on julkaissut myyvän kirjan pitkästä viina- ja huumeputkestaan, joka teki hänestä ihmisraunion. On hienoa, että Karalahti elää. On kuitenkaan turha tehdä hänestä sankaria. Pitää kysyä miksi kiekkoilijan karmeaa elämäntapaa suojeltiin vaikenemalla. Karalahti oli kuulemma tärkeä seuransa imagolle.

Voi kysyä millaista imagoa myy urheilulaji, jossa väkivalta on olennainen osa brändiä. Kovat jätkät aiheuttavat kiekkokaukaloissa pelikaverille aivovammoja, ei pelkkiä aivotärähdyksiä. Kova jätkä ei harrasta seurakunnan vapaaehtoistyötä, se juo viinaa. Siinäkö on malli urheileville lapsille? Isäkään ei mene kiekkokatsomoon ilman kaljakioskia.

Kotikaupunkini keskustassa ovat haalaripukuiset opiskelijajoukot örveltäneet taas keskellä arkipäivää juomat käsissään. Luulin, että syyskuun alun päiviä kestäneet opiskelijoiden juomingit riittivät, erehdyin.

Juoppoja tulee kaiken aikaa lisää. Mitä helpompi alkoholia on saada, sitä enemmän ongelmia tulee. Ajatellaan, että on jokaisen oma asia juoko vai ei, kännääkö vai ei. Ei se niin ole. Perheelle juopon lähellä eläminen on äärettömän raskasta. On tuskallista katsoa, kun rakas ihminen tuhoutuu vähitellen. Yhtenä päivänä tuntuu, että pelastajat saavat otteen virrassa kiitävästä, mutta jo seuraavana päivänä hän on entistä kauempana, otteen ulottumattomissa. Jonakin päivänä kaikki on ohi.

Alkoholistin lasten elämä on selviämistä päivästä toiseen. Isä tai äiti joutuu juovuksissa onnettomuuksiin tai hakatuksi. Juoppo juo perheen ruokarahat, pettää kerta kerran lupauksensa tulla tänään selvänä kotiin. Tekee juoppo mitä tahansa, oma lapsi rakastaa häntä, häpeää ja suree, kadottaa elämänilonsa. Suomessa on kymmeniä tuhansia perheitä ja satoja tuhansia lapsia, jotka joutuvat elämään vanhempiensa viinapirun vainoamana. Alkoholistin lapsen pitää päästä turvaan ennen kuin psyyke saa parantumattomat vammat.

Moni rehvastelee kännäämisellään. Se on säälittävää, juoppo ei koskaan ole sankari juomisensa vuoksi. Humalajuomisemme on kansallinen häpeä; lasten ja nuorten ryyppääminen tuottaa tulevaisuudessa satoja tuhansia alkoholisteja viinasairauksineen.  Vuosikymmeniä sitten johtaja, joka oli viinapirun riivaamana kyntänyt ojanpohjia, perusti raitistuttuaan ”Jääkarhumiehet”, juoppojen ringin. Hän halusi auttaa alkoholisteja raitistumaan.

Kun itseään säälivä juoppo heittäytyi kärsiväksi marttyyriksi, johtaja sanoi tylysti: ”Älä ruikuta! Haistele omia paskojasi, äläkä syytä muita!” Tämä ei ollut kaunista tekstiä, mutta mies tiesi mistä raitistuminen voi alkaa. Apu ja terapia auttavat vain, jos juoppo haluaa sulkea korkin lopullisesti. Jos oma halu täydelliseen raittiuteen puuttuu, mikään ei pelasta alkoholistia sairauksilta, onnettomuuksilta tai ennenaikaiselta kuolemalta.

On muuten ollut mukava elää 72 vuotta selvin päin, ilman viinan tippaa. Suosittelen raittiutta, mutta en suostu olemaan ylemmyydentuntoinen raivoraitis. Olen vain raitis, ilman raivoa.

 

 

 

 

 

Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen!

Tämä blogi toistaa osittain viime aikojen blogieni sisältöä. Kirjoitan, koska aihe on äärimmäisen tärkeä, asia koskee, tai ainakin sivuaa, jokaista suomalaista.

Opetusministeri Grahn-Laasonen, olette asettanut osaamisen tulevaisuuspaneelin.  Perusteena on tieteen ja teknologian kehitys sekä yhteiskunnalliset muutokset, esimerkkeinä tekoäly ja robotiikka, jotka muuttavat työelämää ja osaamistarpeita nopeasti.

 ”Osaamisen tulevaisuuspaneeli parantaa koulutuspolitiikan ennakoivaa päätöksentekoa. Paneelin tehtävänä on ennakoida yhteiskunnallisesti merkittäviä koulutuspolitiikan muutostarpeita sekä tehdä osaamisen ja oppimisen kehittämistä koskevia ehdotuksia kaikilla koulutusasteilla ja kaikissa koulutusmuodoissa.”

Koulutuspolitiikkaa sekä oppimista ovat uudistamassa kauppatieteilijän johdolla tietokirjailija, pääjohtaja, valtiosihteeri, kansleri, professori, tutkimusjohtaja, toimitusjohtaja, johtaja, kansliapäällikkö, pormestari, toimitusjohtaja, tutkimusjohtaja ja professori. Vain yksi panelisteista on oppimisen ammattilainen. Varsinaisia käytännön koulutyön, opetuksen, asiantuntijoita joukossa ei ole, opetushallituksen pääjohtajaa en pidä sellaisena.

Tässä on varsinainen ydinasia: ”Grahn-Laasosen mukaan koulutusjärjestelmää kehittämällä voidaan vastata yritysten ja muun työelämän osaamistarpeisiin.”  

Asia tuli selväksi: Kouluun lisää tehoa, kilpailua, bisneskonsultit mukaan kouluttamaan nopeasti ”ilmiömäisiä tulevaisuusosaajia” työelämään. Päälle on siroteltu silmänlumeeksi tekstiä elinikäisestä oppimisesta, mahdollisuuksien tasa-arvosta ja peruskoulun hyvistä oppimistuloksista.

Mikä asia on nostanut Suomen maailman ihannevaltioksi? Yksiselitteisesti, se ”tasapäisten keskinkertaisuuksien peruskoulu” josta kilpailu- ja markkinakoulun ystävät halusivat  päästä kiivaasti eroon. Pisa muutti kaiken vuonna 2001. Ennustin silloin kirjoituksissani, että vastaiskun aika tulee. Se aika on nyt.

Peruskoulun (90-luvulla kovasti pilkatut) isät suunnittelivat koulun, jossa kasvaa tasapainoisia, ahkeria kansalaisia, jotka löytävät omat lahjansa ja oppivat toimimaan sosiaalisissa yhteisöissä, kohtelemaan lähimmäisiään hyvin;  ihmisiä, jotka saavat rakastua matematiikkaan, musiikkiin, taiteisiin, liikuntaan, käsitöihin, kieliin, jotka oppivat puhumaan ja kirjoittamaan suomea, äidinkieltään. Kaikki koulutyö tuki ”osaamista.” Miten ihmeessä Nokia pystyi luomaan menestyksensä? Siksi, että työntekijät olivat käyneet suomalaisen peruskoulun!

Akateeminen, maisteritasoinen opettajankoulutus alkoi 1979. Se kasvatti Suomeen itsenäisiä, ajattelukykyisiä opettaja-kasvattajia, joiden ammattitaidon ja moraalin varassa suomalainen koulu nousi maailmalla ihanteeksi.

Nyt on uusi aika. Lapsi ”ilmiömäisenä tulevaisuusosaajana,” ja koulu konsultti- ja tietokonefirmojen sponsoroimana kilparatana, voittamisen ja minä-minä kulttuurin edistäjänä, on voittamassa. Enää ei muutosagenttien tarvitse pilkata peruskoulun puolustajia tasapäisiksi typeryksiksi. Ei heistä enää ole vastustajiksi, kun voittaja-menestyjät vievät Suomen huipulle – ja itsensä siinä siivellä.

Koulut ovat eriytymässä, kuilu köyhien ja varakkaiden kotien lasten välillä kasvaa, kun koulutetun eliitin lapset pakenevat kurjistuvia peruskouluja. Sitä on tapahtunut jo kauan kulissien takana, pian lienee aika perustaa premium-tason koulut maksukykyisille. Kyllä se sopii, ikävä vain, että kehitys ennakoi koko yhteisen koulumme romahtamista. Köyhien ongelmakotien lapset jäävät jo nyt helposti heitteille.

Pian siunaillaan entistä pontevammin ”mihin ne pojat ovat kadonneet”. Syrjäytyminen alkaa jo ennen koulua; yläkoulussa tilanne on jo monen kohdalla hyvin paha. Ammattiopetuksessa ohjaudutaan itsenäisesti minne sattuu ja opettajat on siirretty syrjään työharjoittelun ohjaajan tieltä. Ei kai ammattiin valmistuja tarvitse koulusivistystä; hyvä rautakaupan osastonhoitaja tai kosmetologi tekee harjoittelijasta alansa ammattilaisen halvalla ja nopeasti.

Opettajat, jotka eivät jaksa pokkuroida alastomien keisareiden edessä ovat vaikeuksissa. Vakaumuksellisen opettaja-kasvattajan on mahdotonta myydä pedagogiset arvonsa, ammattitaitonsa ja sielunsa turhuuden markkinoille. Kun opettajisto uupuu ja kyynistyy lopullisesti, 100-vuotiaan isänmaamme koulun alamäki jyrkkenee rajusti. Kuka tästä kaikesta kantaa vastuun? Tuskin kukaan, korkeintaan kasvoton yhteiskunta.