”Älä koskaan luota yli 30-vuotiaaseen!”

Ministerin avustaja kertoi julkisuuteen, ettei kuuntelisi yhteiskunnallisessa kehityksessä yli 60-vuotiaita. ”Älä koskaan luota kehenkään yli 30-vuotiaaseen.”

Pekka Haavistolla on pari vuotta armonaikaa, Sauli Niinistö voisi väistyä vapaaehtoisesti jo nyt. Kyllä taistolaiset pojat ja tytöt tiesivät aikanaan miten yhteiskuntaa kehitetään! Nuoruuden voima, massojen paine ja mediamonopoli, siinä hyvän kehityksen innovoimat. Muuan Aatu-parka kupsahti Saksassa suunnilleen Pekka Haaviston ikäisenä, mutta paljon hän sai aikaan nuoruusvuosinaan.

Miksi Peka Himasta, 33, ei tuettu riittävästi, kun hän lupasi pelastaa Suomen yhdessä eurooppalaisten nelikymppisten liikemiesten kanssa? Miksi Aalto- yliopisto, Sitra, Akatemia, Tekes, Kone Oy ja muut sponsorit lopettivat Suomen pelastusoperaation rahoituksen, vaikka mukana oli Norjan prinssi ja Amerikan kaverit? Olivatko sponsorit ikäihmisiä, joilla ei ollut enää realiteettien tajua?

Ei meidän ikivanhojen kannata pahoittaa mieltämme siitä, että nuoret ovat aina oikeassa. Niinhän mekin olimme. Tiedämme kuitenkin, että lääkärikunnan keulakuva, viisas arkkiatri Risto Pelkonen, 88, kertoi totuuden, omalla kiihkottomalla tavallaan. Hän sanoi, että vanhana ihminen on noussut melkein vuoren huipulle. Sieltä näkee kauas, joka suuntaan. Mitä hän mahtoi tarkoittaa? Sitä kannattaisi poliittisissa nuoriso-osastoissa pohtia.

Älyllinen suorituskyky alkaa hitaasti laskea useilla osa-alueilla heti parinkymmenen ikävuoden paikkeilla. Tämä koskee nimenomaan ongelmanratkaisukykyjä. Nuorella leikkaa nopeammin kuin vanhalla. Esimerkiksi sanavarasto ja muisti säilyvät kuitenkin ennallaan pitkälle vanhuuteen. Testein vaikeasti mitattava, kokemuksen antama ymmärrys, niin sanottu karttuva älykkyys, kehittyy vasta vuosikymmenien mukana. Sitä voidaan kutsua viisaudeksi tai suhteellisuuden tajuksi.

Suurimmat luovat saavutukset tieteiden ja taiteiden alalla sattuvat noin 40 ikävuoden paikkeilla. Silloin on usein tehty työt, jotka on palkittu luonnontieteiden Nobelilla. Parina yksityiskohtana voidaan mainita, että säveltaiteen aloilla jopa 80-vuotiaille koittaa uusi nuoruus, luovuuspiikki, matemaatikkojen kohdalla tämä tapahtuu noin 60:n ikävuoden paikkeilla.

Jokainen meistä on omaleimainen persoonallisuus. Jokainen elää oman elämänsä, kokee omat kriisinsä, saa ympäristöltä tukea tai joutuu sen syrjimäksi ja väheksymäksi, sairastuu tai elää pitkään terveenä. Kukaan ei elä ikuisesti, jossakin vaiheessa vaikeudet voivat kasautua niin, että tuotteliaisuus yksinkertaisesti laskee tai loppuu kokonaan. Juopottelemalla ja huumeilla ei luovaa lahjakkuutta edistetä, niillä se usein sammutetaan tehokkaasti ja pysyvästi.

Olen toistellut jutuissani Leta S. Hollingworthin, lahjakkuustutkimuksen äidin sanomaa, en siksi, että en sitä muistaisi, vaan siksi, että sanoma on niin tärkeä ja yllättävä älykkyyden arvoa voimakkaasti korostaneelta tutkijalta.

Nainen, jota kutsutaan lahjakkuustutkimuksen äidiksi kirjoitti vuonna 1939 näin: ”Aika huutaa johtajia, jotka kykenevät johtamaan kansoja maailmassa, jossa ilman kaukonäköistä viisautta ihmisiä tuhotaan menetelmin, joista ei vielä nyt ole tietoa.” Ja vielä: ”Korkeatasoinen älykkyys ilman kauneuden tajua ei ole mahdollista”.

Katson kuvaa isoisästäni, taidemaalari Einarista (1890-1973): hyvin kaunis nuori mies, vakavat silmät katsovat jonnekin, kenties oman sielunsa syvyyksiin. Tätä kuvan nuorta miestä en tietenkään tuntenut, tunsin harmaahapsisen, reumatismin kumaraan koukistaman, melkein sokean, mutta yhä maalaavan valkeapartaisen vanhuksen, joka kulki taulunippu kainalossaan kohden kaupungin keskustaa.

Vanhuksen luovuus, imhimillisyys ja moraali ohjasivat kaikkea elämässä. Minun on helppo nähdä isoisäni Kauneuden maassa, siellä missä ei enää ole köyhyyttä, ei sisäistä tuskaa eikä fyysistä sairautta; siellä missä ”tuuli soittaa hiljaista urkusoittoaan ja tunteiden kantele soi ikuisesti kauneuden, pyhyyden ja ihmisyyden säveliä.”

Myös näin isoisä kirjoitti päiväkirjaansa:
”Ihmisen tärkeimpiä tehtäviä tässä elämässä pitäisi olla sielunsa kypsyttäminen likemmäksi täydellisyyttä, eikä ainoastaan pintapuolisten elämän nautintojen, rikkauden, hyvinvoinnin, mukavuuden ja kunnian etsiminen, sillä kaikki nämä ovat katoavaista omaisuutta, jota vastoin sielullisia voimia ei mikään voima hävitä.
Ihmissydän on kanteleen kaltainen. Siellä on viritetty eri tunteet sointuviksi kieliksi, joita Elämä soittelee. Kokemukset muodostuvat sydämessä taruiksi, jotka yksinäisinä hetkinä alkavat soida ja herättävät tuhansia kuvia mielikuvituksen maailmassa. Näitä säveliä tulisi ottaa talteen ja muodostaa pysyviksi. Taiteen tehtävä onkin näiden sävelien kokoaminen.

Kaukana, aavan meren sylissä on saari. Saarella kohoaa valkoinen marmoripalatsi, jonka ympärillä ijäti kukkivat ruusut tuoksuvat ja tummissa sypresseissä soittaa tuuli hiljaista urkusoittoa. Rannan valkoiseen hiekkaan laineet laulaen kuolevat….Rauhan, onnen, levon saari; unteni utuinen unhola…Sieluni pyhä temppeli on tuo palatsi. Silloin, kun maailman myrskyt pauhaavat, lentää sieluni kotkan siivillä yli maiden ja manterien unteni valkoisen temppelin pyhään suojaan…”
*****

PS. Kauneudentaju ei vaadi tosikkomaisuutta. Huumorintaju vaatii älykkyyttä. Klikkaa Facebook- sivultani Areenasta kopioitu Bändi-klippi. Se kertoo humoristisesti todellisesta ystävyydestä. Terveisiä kaikille opettajankoulutuslaitosten bändikavereilleni vuosilta 1976-2008!

Mies nimeltä Taru

Taru Armas Unteloinen ei ollutkaan mikä tahansa mies, vaan virkamies. Taru oli noussut korkeaan asemaan valtionhallinnossa jäsenkirjansa ja puhelahjojensa avulla. Hymyilevän ja sosiaalisen Taru-tarinoijan puhe soljui sulavasti niin kokkareilla kuin puhujapöntöissäkin. Kun koulutuksen alalla tarvittiin visioiden kirkastajaa ja kannustepiiskuria, Taru kutsuttiin luomaan pöhinää pyttyyn.

”Lisää innovatiivisuutta ja osaamista!” kuului Tarun suusta ponnella, joka sai jokaisen ymmärtämään, että armonaika on vähissä. ”Vaikuttavuus, brändi ja kilpailukyky! Painakaamme nämä sanat tulikirjaimin sydämiimme,” hehkutti Taru.

Melkein jokainen oli valmis seuraamaan Tarua koulutuksen taivaisiin, tuloslistojen kärkeen, kirkkaimman laadun lähteille, kansainväliseen maineeseen. Vielä elää kuitenkin muutamia Vanhan liiton miehiä, jotka puhuivat aikuiskasvatuksesta, ihmisarvosta, yhteisöllisyydestä ja kauneudesta. Taru antoi koulutustilaisuuksissaan näillekin puheenvuoron hymyillen tavalla, jonka voi tulkita joko lempeydeksi tai ivallisuudeksi.

Tuskin kukaan tajusi, miten Taru kärsi ja häpesi sisimmässään. Ei Taru tyhmä ollut, hänellä oli omatunto. Hän häpesi sitä, että toisteli mitä suuhun oli ahdettu. Tarun puheiden sisällöntuotannon sylttytehdas oli aivan muualla kuin Tarun työhuoneessa. Taru oli pelkkä puheautomaatti ja sisälukija. Hän omaksui nopeasti ”ketterät ja fluidit ilmiöt”, tarjosi kolme pointtia sitä ja viisi pointtia tätä. ”Pöhinä” oli sana, jota Taru toisteli kuvaamaan dynaamista innovatiivisuutta.

Taru alkoi ahdistua yhä enemmän. Puhe sujui entiseen malliin, mutta outo sivusävy siihen ilmaantui. Puolituttu eläkeläinen puhutti Tarua erään koulutustilaisuuden jälkeen. ”Taru! Sinä olet aivan kuin Punahilkka, joka juoksee metsässä sutta pakoon. Paasaat pöntöstä puuta heinää, kerrot urotöistäsi. Taru oletko sinä mies vai luikuri?” Ukonturjake oikein kiihtyi.

Taru kääntyi kannoillaan, hän ymmärsi, ettei enää voinut peittää sisikuntaansa. Taru muuttui alakuloiseksi, sitten masentuneeksi. Kun Tarun ylistämä, palkittu oppilaitos paljastui taloudellisten väärinkäytösten pesäksi ja pelkäksi itseään kehuneeksi mainoskuplaksi, Taru alkoi saada paniikkikohtauksia. Hän linnoittautui kotiinsa vastaamatta puhelimeen.

Vuoden sairasloman ja terapiajakson jälkeen Taru muutti Peräseinäjoelle ja kouluttautui pirssiautoilijaksi. Vanhapoika avioitui paikallisen erityisopettaja Lillin kanssa. Koulutuksensa perusteella vaimo ymmärsi, että Taru-poika oli alemmuudentuntoinen ressu, joka tarvitsi paljon haleja ja hyviä lihapullia.

Kun Tarun alitajuinen höpötyshihna alkoi pyöriä kotona vanhaan malliin, vaimo alkoi soittaa pianolla Nino Rotan tunnussävelmää elokuvasta Kummisetä. Naapuritkin herkistyivät usein kyyneliin iki-ihanien sävelten kiiriessä avoimesta ikkunasta. ”Kun puhut rakkaudesta hiljaa kuiskaten…”
Tarusta kasvoi kuin uusi mies, hellä, herkkä, iloinen ja itselleen kelpaava. Hänelle kelpasi jopa oma etunimi eikä Taru enää harkinnut sen muutamista Turoksi. Sen sijaan hän joskus pohti pitäisikö sukunimi Unteloinen muuttaa, ottaa yhteiseksi vaimon sukunimi. ”Lilli ja Taru Ritari” kuulostaisi upealta.

Tämän pituinen oli tämä satu. Onhan se vähän lapsellinen, mutta sellaisiahan sadut ovat.

Juhannus, tunteita täynnä

Jotkut päivämäärät syöpyvät mieleen elinajaksi, läheisten syntymäpäivät, häät, kuolemat. Eilisiltana muistelin äitiäni, joka olisi täyttänyt 95-vuotta; hän eli 81-vuotiaaksi. Muistelin myös juhannuksena syntynyttä veljeäni, joka eli 27-vuotiaaksi.

Etsin tietokoneeni muistista tiedostoja hakusanalla Sylvia Gunhild. Seuraava juttu on kirjoitettu keväällä 2000.

Istut sohvalla niin pienenä, kun astun ovesta sisään. Tulen kaukaa; et ole kuullut tuloani ja katsot minua hämmästyneenä. Et tunnista minua heti, mutta pian hymyilet. Tulen luoksesi, otan kädestä ja silitän poskeasi. Minun on pakko mennä pienen asuntosi keittokomeroon muka juomaan; kyynelet ovat tulleet väkisin silmiin, kun huomasin, että kuntosi on yhä huonontunut. Onneksi nykyisin on kotiapu ja kotisairaanhoito. Hoitajat ja kotiavustaja käyvät luonasi neljästi vuorokaudessa. He luovat turvaa, varmistavat että lääkkeet tulevat otetuksi ajallaan ja että asunto pysyy siistinä. Kahdeksan pilleriä aamulla, pari päivällä ja kuusi illalla, laskin tämän hetken annokseksi pikku annostelupurkeista.

Ranteessasi on laite, jota painamalla saat yhteyden pelastuspalveluun. Vihosta, johon hoitajat kertovat päivän tilanteesta, luen viestejä, joiden sisältö on aina samantapainen: ”Sylvia oli kaatunut. Makasi olohuoneen lattialla. Kävimme nostamassa sänkyyn, ei näkyviä vammoja.” Sinä, entinen jääprinsessa ja vielä viisikymppisenä liikenteen vilinässä kiitänyt pyöräilijä et tahdo pysyä enää jaloillasi, et jaksa aina nousta sohvalta ylös edes apulaitteesi avulla. Viiden metrin rollaattoriretki kaksion olohuoneesta makuuhuoneeseen vaatii sinulta keskittymistä ja ankaraa fyysistä ponnistelua.

Illalla kaivan kaapista vanhan valokuva-albumin. Alussa on muutama kuva pienestä surusilmäisestä tytöstä, joka jäi orvoksi seitsemän vuotiaana. Kaulassa on helmet, jotka sinulle annettiin kun äitisi oli kuollut syöpään. Ei siskoja, ei veljiä. Seuraavat sodan aikaiset kuvat on otettu kaunottaresta mottimetsässä. Parikymmentä vuotta myöhemmin otetuista kuvista huomaan miten nuori olit, kun muutin kauas Helsinkiin. Se oli aurinkoinen päivä, elokuun viimeinen vuonna 1964. Juna lähti aamulla kahdeksalta. Varmaankin vilkutit niin kuin aina teit lähtiessäni siihen asti, kun et enää päässyt parvekkeen kynnyksen yli.

Paljon on tapahtunut lähtöni jälkeen. Jukan kuolemasta emme toipuneet pitkään aikaan, sinä kenties et koskaan. Kerroit, että puoli vuotta tapauksen jälkeen lähdit hakemaan Jukkaa sairaalasta, koska uskoit, että lääkäri oli luvannut antaa hänet sinulle takaisin. Kieltäydyit muistamasta, että Jukka oli haudattu loppiaisena. Se loppiainenhan oli hyvin kylmä päivä. Onneksi pappi puhui siunaustilaisuudessa niin ulkokohtaisesti. Mitäpä hän olisi voinut Jukasta tietää, pappi teki vain työtään. Lämmintä puhetta olisikin ollut vaikea kestää. Miten kestit poikasi kuoleman? Miten äiti voi sen kestää? Niin kauan kun pystyit kävelemään hoidit Jukkaa hautausmaalla, siinä lapsuudenkotimme vieressä, lammen rannalla.

Rakas äitini, Sylvia Gunhild. Sinä olet joutunut kestämään elämässäsi paljon tuskaa, kipua ja menetyksiä. Luulen tietäväni miksi olet kuitenkin jaksanut. Kaksiosi seinät on vuorattu lasten kuvilla. Kun näytän sinulle uusia kuvia pikku Venlasta ja Aatoksesta, jotka nyt yhdeksänkuisina nousevat tukea vasten seisomaan, muutut silmissä. Hymyilet, alat puhua, kerrot teräviä huomiota lapsista.

Jukan ylioppilaskuva kirjahyllyssä on haalistunut, värit ovat hitaasti lähteneet, häipyvät ajan myötä ehkä kokonaan. Elämä kuitenkin jatkuu näissä pienissä. Olemme osa ikuista ketjua, yksin mitättömiä mutta kuitenkin äärettömän tärkeitä läheisillemme.

Äidin antama lämpö, rakkaus ja turva kulkevat mukanamme jokaisena päivänä elämän loppuun saakka. Kiitos, rakas äiti Sylvia siellä korkeuksissa, kiitos kaikki äidit, te lastenne hyvinvoinnin ja leivän puolesta taistelleet emot.

Suomen sivistyksen taso mitataan sillä miten hyvin huolehdimme vähäisimmistä veljistämme ja sisaristamme ja äideistämme silloin, kun lopullinen ero on lähellä. Silloin on meidän aikamme helliä emoamme, silittää poskea ja kättä, joka meitä lapsena turvasi ja ruokki.

Muistellessani rakkaitani kuuntelin eilisilta Youtubesta kappaletta ”Håll mitt hjärta.” Sen kauneus saa sielun värisemään. Kuuntele sinäkin, laulu sopii sekä häihin että hautajaisiin.

Håll mitt hjärta Håll min själ
Lägg mitt huvud i ditt knä
Säg att du menar
Och vill mig väl
Håll mitt hjärta Håll min själ

Som jag väntat alla år
Du kan läka mina sår
Ta mina händer och gör mig hel
Ta mitt hjärta
Ta min själ

Håll mitt hjärta Håll min själ
Låt mig bara stanna här
Så allt jag ber dig allt jag begär
Håll mitt hjärta Håll min själ
Håll min själ

Pakkomatematiikka

Helsingin Sanomissa ( 26.5.) oli kokeneen matematiikan opettajan ansiokas analyysi pitkän matematiikan pakkosyötön seurauksista koululaisille. Se voi sotkea koulun arjen, yleissivistys laskee ja matematiikan osaaminen laskee, jos oppilailla ei ole sisäistä motivaatiota opiskeluun. Monelta viedään mahdollisuus opiskella mieliaineitaan, kun pitkän matematiikan opiskelu nielee kohtuutomasti aikaa ja voimia, pohtii opettaja Timo Salminen.

Pitkästä matematiikasta saa eniten pisteitä, jos pyrkii lukemaan esim. oikeustiedettä, lääketiedettä, englantia, kauppatieteitä, jopa historiaa, äidinkieltä ja kulttuuria! Miksi ihmeessä? Idean isät ja äidit selittelevät parhain päin tekosiaan: Ei pitkää matematiikkaa ole pakko opiskella, voihan valita muutakin ihan vapaasti. Yliopisto-opintojakin voi opiskella avoimessa korkeakoulusssa, kotona, etänä.

Koneopiskelu ei sovi läheskään kaikille. Opiskelija tarvitsee tuekseen eläviä ihmisiä, opettajia, jotka opettavat ja kannustavat; kavereiden opiskelijayhteisöä, joka antaa elämään iloa, mielekkyyttä, joskus jopa rakkautta.

Kesäyliopistot loivat aikoinaan monille, myös minulle, loistavan mahdollisuuden aloittaa ihan oikeat yliopisto-opinnot 60-luvulla. Opettajat olivat ihan oikeita professoreita ja lehtoreita. Luennot ja kirjallisuus olivat oikotie asioiden ymmärtämiseen. Opetin itse myöhemmin lähes kymmenessä kesäyliopistossa ja avoimessa korkeakoulussa kasvatustiedettä. Opiskelijat olivat motivoituneita. Opiskelu oli useimmille itseisarvoinen ylpeyden ja ilon aihe. Ei manguttu ohuempaa teosta liian paksun kirjan tilalle tai oppikirjan korvaamista ”esseellä.”

Muistan synkkäilmeisen miehen, jonka kohtasin junassa. ”Uusikylä, suoritin sulle Lahden avoimessa appron. Nyt valmistun maisteriksi. En ole kertonut suvulle, kun ne pilkkasivat minua aina, kun olin jäänyt kansakoulussa luokalle.”

Peruskoulusta on tehty ahdistava kilpatanner. Kuulin A-studiossa, että yliopistossa stressistä ja kilpailusta ei pidä huolestua, koska stressitasoa seurataan! Uudistuksen yksi suunnittelija kertoi, että Sipilän hallitus ja opetusministeriö kiireellistä pisteytysuudistusta vaativat, eivät suinkaan yliopistot!

Eikö fantastisen vuoden 2010 ylipistouudistuksen kivijalka pitänyt olla yliopistojen autonomia! Pistikö ministeriö todella yliopistojen hallitukset ja rehtorit polvilleen? Monet ovat pitäneet tapanaan heittäytyä varmuuden vuoksi ihan selälleen, kädet ojossa, valmiina vastaanottamaan pari milliä ”profiloitumisrahaa” matemaattis-luonnontieteellisen osaamisen kehittämiseksi, tietenkin kauppatieteillä höystettynä.

Elinkeinoelämä ja yrittäjäjärjestöt ovat iloinneet pakkomatematiikasta, se kun johtaa heidän visionsa mukaan Suomen ns. osaamisen eturintamaan. Insinööri Sipilä ministereineen teki kaikkensa opiskelun ”sutjakoittamiseksi” kärkihankkeiden avulla. Ilmeisesti pakkomatematiikan taustalla on myös ajatus, että sen avulla korkeakouluihin seulotaan älykkäimmät opiskelijat opiskelmaan matemaattis-teknis-luonnontieteellisiä aloja.

Korkeakoulut mittaavat omaa arvoaan kansainvälisten ranking-listojen sijoituksilla. Sadan ”parhaan” joukkoon voi päästä vain ns. kovien alojen julkaisuilla. Aalto-yliopiston rehtori Teeri vaati pari vuotta sitten teknologiajohtajan kanssa, että puolet yliopistojen turhista (?) koulutusohjelmista tulisi lopettaa! Aalto nimettiin ”huippuyliopistoksi” jo syntyessään. Bisnes turvaa sen tulevaisuuden.

Matematiikan ja teknologian taitajat ansaitsevat arvostustusta ja riittävät resurssit Suomen aineellisen hyvinvoinnin jatkumiseksi. Joukossa on monia todellisia huippulahjakkuuksia, eikä vain mainoksin luotuja paperitiikereitä, joita korkeakouluissa myös riittää. Media kertoo usein ”maailmanluokan ainutlaatuisista tutkimustuloksista,” jotka ovat parhaimmillaan yhdentekeviä, pahimmillaan huvittavia. Tuntuu joskus jopa siltä, että tutkimusmetodologian peruskurssi on jäänyt tohtorilta kesken.

Matematiikan merkityksen ylikorostaminen voi johtua luulosta, että matematiikan taitaja olisi aina luova ongelmanratkaisija. Heitäkin matemaatikoissa on. Matematiikan loogisuus voi kuitenkin olla suoranainen kahle, luovuuden este. Todellisista maailman huippuyliopistoista kerrotaan, että monet huippuälykkäät opiskelijat saavat pakata laukkunsa ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen ja palata kotimaihinsa, koska ajattelevat kuin robotit.

Parhaat ja luovimmat tiedemiehet eivät ole älykkäimpiä; he osaavat kysyä oikeita asioita ja katsoa aivan uusiin suuntiin. Eivät he tuota pakkoneuroottisesti julkaisuja, koska hosuminen lisää tunnetusti typeryyttä, eikä tieteellisiä oivalluksia.

Meidän pitäisi hyväksyä, että ihmiset ovat monin tavoin lahjakkaita: matemaattisesti, kielellisesti, sosiaalisesti, taiteellisesti, musiikillisesti, käden taidoiltaan, urheilun aloilla ja monilla muilla. Jokaisella tulisi olla oikeus löytää oma alansa ja lahjansa koulun tukemana ja inspiroimana, kaikessa rauhassa. Ei koululaisia saa nujertaa minkään aineen yksipuolisella pakko-opiskelulla, joka estää omien lahjojen löytämisen ja kehittämisen.

Peruskoulu on avain matematikan tason parantamiseen Suomessa. Opettajat ovat vuosia kertoneet, että taso kouluissa on romahtanut. Jos peruskoulumatematiikka ja laskutaito nostetaan arvoonsa, korkekouluihin tulee vapaaehtoisesti riittävä määrä motivoituneita opiskelijoita.

Yksi syy koulusaavutusten laskuun on ollut hömppä-metodien ja oppilaiden heitteillejätön lisääntyminen. Opettajan pitää olla koutsi ja kanssaoppija, joka saattelee oppilaat itseohjautumaan modernissa oppimisympäristössä. Siellä ei tarvita seiniä, työpisteitä eikä kirjoja, vaan kuulosuojaimia.

Opettajan tulisi saada opettaa ja kasvattaa. Ei jokaista oppilasta pidä tietenkään opettaa samoin menetelmin ja samassa tahdissa; eihän eri kokoisia jalkojakaan tungeta yhden koon kenkiin. Opettaja organsioi yhteistoiminnallista ja oppilaskeskeistä opiskelua aina, kun se on pedagogisesti tarkoituksenmukaista. Hän ei hurahda digiuskovaiseksi, koska muistitikku ei koskaan korvaa ihmistä.

Hyvä opettaja ei tietenkään julista ketään matemaattisesti lahjattomaksi ja tyhmäksi. Jos hän sen tekee, rehtori määrää opettajalle hyvän, perinteisen koulutehtävän: Kirjoita sata kertaa kaunokirjoituksella ”Hyvä opettaja kannustaa oppilaita, huono opettaja ivaa.”
Näin meille voisi kehittyä matemaattisesti sivistyneitä, älykkäitä, jopa luovia yksilöitä. Jos joku heistä olisi lisäksi viisas ja monipuolisesti sivistynyt, voisimme valita hänet tasavallan presidentiksi.

Näin Albert Einstein puhui vuonna 1934:

”Meidän on varottava saarnaamasta nuorille menestymistä elämän tarkoituksena. Jokainen saa muilta ihmisiltä paljon enemmän kuin pystyy näille antamaan. Ihmisen arvokkuus mitataan parhaiten sillä, mitä hän antaa muille, ei sillä, mitä hän itselleen saa. Kunnioita jokaista ihmistä, älä ihannoi ketään.Tärkein ja arvokkain opiskelun ja työnteon motiivi on rakkaus omaan alaansa.”

”Yksilöpalvonta, joidenkin nostaminen muiden yläpuolelle on epäoikeudenmukaista ja osoittaa huonoa makua, varsinkin jos heihin yhdistetään yliluonnollisia henkisiä kykyjä. Onneksi materialistisella ajallammekin on niitä, jotka asettavat tiedon ja moraalin ensimmäisiksi, ennen rikkauksia ja valtaa.”

Kun suomen kieli alkaa olla monille vaikeaa yhteiskunnan ja koulun ”modernisoimisen” myötä, kirjoitan varmuuden vuoksi olennaisen yliopistojen kotikielellä.

”The most important motive for work in the school and life is the pleasure in work, pleasure in its result, and the value of the result for the community.” (Albert E.)

Onnea Li Andersson, OPETUSministeri!

Miten toimii Li Andersson, uusi opetusministeri? En voi uskoa, että hän alentuu puhuvaksi pääksi. Toivon, että hän puhuu opetusministerinä itsenäisesti ja usein koulusta, opetuksesta, kasvatuksesta ja varsinkin kaikkien oppilaiden ja opettajien hyvinvoinnin edellytyksistä -päiväkodeista korkeakouluihin saakka. Se ei liene kohtuuton toivomus. Osaamisesta ja kilpailukyvystä olemme kuulleet jo aivan riittävästi; hyvin vähän on puhuttu tasapainoisesta ihmisestä, joka on kilpailukyvyn tae.

Vuoteen 2030 ulottuvan opetus- ja kulttuuriministeriön strategian ytimenä on, että opetus- ja kulttuuriministeriö toimialoineen vastaa yhteiskunnan sivistysperustasta. ”Varhaiskasvatus, koulutus, tiede, taide ja kulttuuri, liikunta ja nuorisotyö uudistavat yhteiskuntaa ja luovat sivistystä.”

Strategian mukaan uudistumiskyky turvaa hyvinvointia ja kestävän kasvun. Tavoitteena on, että
1) kaikkien kyvyt ja osaaminen vahvistuvat;
2) luova, tutkiva ja vastuullinen toiminta uudistaa yhteiskuntaa
3) merkityksellisen elämän edellytykset turvataan yhdenvertaisesti.

Tavoitteiden saavuttamiseksi toimimme avoimesti, vastuullisesti ja luottamusta rakentaen, lupaa strategia. ”Sivistystä tiedolla, taidolla ja tunteella kiteyttää, mitä toimialallamme teemme, mutta myös tapamme tehdä asioita.”

Jotta strategia ei jäisi pelkiksi fraaseiksi, on käsitteet selvitettävä: Mitä on ”sivistys”? Kuinka ponnekkaasti ministeriö on ajanut viime vuosikymmeninä strategian laaja-alaisia sivistystavoitteita?

Kenen arvot ratkaisevat? Mihin nykyään on unohtunut opetuksen ydin, se että opetus on kasvatusta, koko persoonallisuuteen vaikuttamista. Kasvatuksen syvimmät tavoitteet ovat ihmis- ja sivistysihanteita.

Koulukasvatuksen päämääränä on yleissivistyksen omaksuminen. Se sisältä tiedot, taidot ja valmiudet, joita ihminen tarvitsee jokapäiväisessä elämässään sekä ammateissa tarvittavan sivistyksen.

Professori Sinikka Hirsjärvi on korostanut sivistyksenä itseisarvoista, monipuolista avoimuutta. Sivistys on itsen rakentamista älyllisenä, eettisenä olentona. Sivistykselle on vierasta fanaattisuus ja suvaitsemattomuus, usko siihen, että sivistys sisältää valmiina kaikki ratkaisut. Hirsjärvi korostaa humanistisia tavoitteita, joissa korostuvat ihmisen henkinen aktiivisuus ja eettisyys.

Kenellä on oikeus määritellä suomalaisen yhteiskunnan koulutuksen arvopohja ja sivistysihanteet? Koulusta ei enää puhuta sivistysinstituutiona. Oppilaat ovat “tulevaisuusosaajia,” joiden tulee valmistua antamaan “osaamisensa” yhteiskunnan käyttöön. “Osaamisen” oletetaan palvelevan ennen kaikkea kansantaloutta ja kilpailukykyä. Peruskoulun ihanne, ihminen monipuolisena älyllisenä ja eettisenä olentona alkaa kuulua kouluhistoriaan.

Peruskoulun alkuperäinen ydinsanoma, oppilaiden persoonallisuuden eheän kasvun turvaaminen, tulisi yhä olla koulun ylin päämäärä. Välineellinen osaamispuhe saa lapset peilaamaan ihmisarvonsa saavutusten ja menestyksen perusteella. Moni uupuu koulun kilparadalle ja moni murtuu, kun pelottava aikuismaailmaa avautuu.

Jokainen oppilas on arvokas ja jokaisella on vastuu kouluyhteisön hyvinvoinnista. Opettajan myönteinen kannustus ja oppilaiden sisäisen turvallisuuden tunne luovat pohjan tehokkaalle opiskelulle ja omien kykyjen löytymiselle.

Ministeriön strategian ensimmäisessä tavoitteessa korostetaan jokaisen kykyjen ja osaamisen vahvistamista. Sallitaanko tämä todella? Voivatko tuleva taiteilija, käsityöläinen, runoilija, keksijä, urheilija, kielten- ja tekniikan taitaja, soittaja, laulaja ja hoiva-alalle aikova tuntea kelpaavansa koulussa? Onko opettajia koulutettu riittävästi lahjakkuuden laaja-alaiseksi tunnistamiseksi ja kehittämiseksi? Hokemat ”huippuosaamisesta” kumisevat tyhjyyttään.

Strategian toisessa kohdassa luovuuden ja vastuullisuuden esiin nostaminen on tärkeää. Sen kanssa jyrkässä ristiriidassa on koulujen ”kehittämisen” nimissä kouluihin ajettu kilpailu, tiukka arviointi, oppilaiden vertailu ja suorituspaineet. Luovuuden ja ”tutkivan otteen” nimissä tapahtuva opetuksen aineellisten ja henkisten rakenteiden ja rajojen purku ei edistä luovuutta, vaan epäjärjestystä ja opettajien ja oppilaiden turvattomuutta.

Opettajan alentaminen ”kansaoppijaksi” tai ”valmentajaksi” kertoo millaisilla eväillä sivistyskouluamme ”innovoidaan.” (No tulihan se tärkein sanakin vihdoinkin tekstiin.)

Strategian kolmas tavoite on tärkein: merkityksellisen elämän turvaaminen jokaiselle. On lohdullista, että tämä entisen, ihan oikean, peruskoulumme ydintavoite sai oman kohdan strategiassa. Mutta mitä opetushallinto ja poliitikot ovat menestyshurmiossaan tehneet tavoitteen hyväksi? Mitä tekee opetusministeri Li Andersson?

Olipa kerran oikea ”työyhteisö”

Aamun lehti kertoo, että monet julkisten alojen kokeneet ja ammattitaitoiset työntekijät eroavat vapaaehtoisesti työstään, koska työolot ovat sietämättömät, eikä parannusta ole näköpiirissä. Epäkohdista ei voi kertoa julkisesti, koska silloin odotettavissa on leimautuminen ja kosto muodossa tai toisessa.

Työyhteisö on hieno sana. Oikeassa ”yhteisössä,” koulussa, sairaalassa, virastossa tai firmassa, ollaan kavereita, jopa ystäviä. Siellä ei ketään kiusata, ei juoruilla, ei puukoteta selkään. Siellä suvaitaan ihmisten erilaisuus, kaikkien ei tarvitse olla sellaisia kuin minä.

Olin töissä neljässä yliopistossa vuosina 1973-2008. Minulla oli hyviä työtovereita, ihan oikeita tutkijoita, joita saan kiittää kaikesta siitä opista, joka pätevöitti minut tutkijaksi ja opettajankouluttajaksi.

Kilpailu yliopiston viroista oli 1970-90-luvuilla äärettömän kovaa. Virkoja oli vähän ja ne olivat pysyviä. Kun joku sai proffan viran, kymmenen hakijaa jäi ilman. Oli raskasta todeta, että seuraava virka aukeaa vasta silloin, kun joku jää eläkkeelle. Työtoverista tuli helposti oman menestymisen este, joka oli kukistettava joko suoralla hyökkäyksellä, jatkuvalla ilkeilyllä, tai mikä pahinta, toimimalla raukkamaisesti selän takana. Näinhän nykyisessä kilpailuyhteiskunnassa toimitaan.

Olisi luullut, että virka rauhoittaa ja kilpailu loppuu, vaan vielä mitä! Yliopistoista tuli kilpailukeskuksia ja mainostoimistoja, joissa itsensä ylentämisestä tuli normi. Kollegani lopetti tervehtimisen, katseli seinille kohdatessamme, enkä tiennyt syytä. Kun kysyin sitä, selvisi, että hän halusi syrjäyttää minut eräästä pikku johtajan tehtävästä. Annoin hänelle mielelläni paikkani.

Jo 80-luvulla tiedekunnan dekaani, hyökkäsi kahvilassa pöytääni ja alkoi sättiä: ”Luuletko, että sinä olet ainoa, joka täällä saa tutkia lahjakkuutta!” En ymmärtänyt lainkaan mistä oli kysymys. Jokainenhan sai onneksi vielä 80-luvulla tutkia ihan mitä halusi. Olin tiedekunnan ainut professori, jolle tämä dekaani ei myöntänyt tutkimusrahaa.

Kasvatustieteiden tiedekuntaneuvosto ei suostunut vahvistamaan Vaasan kesäyliopiston kasvatustieteen perusopintoja. Olin vastannut niistä yli 30 vuotta ja opetuksen hyväksyminen tiedekunnassa oli aina ollut pelkkä muodollisuus. Kun ihmettelin kokouksessa miksi kesäopetus haluttiin nyt evätä, kollega, jota pidin hyvänä ystävänä, sanoi (tekosyyksi) että Vaasan opettajisto ei ole tarpeeksi pätevää. Missään alan tiedekunnassa ei ollut yhtä päteviä peruskurssien opettajia: kasvatusalan tohtoreita, dosentteja ja professoreita –taatusti hyviä opettajia. Kun kysyin, enkö ole ollut kasvatustieteen professorina pätevä opettamaan alani peruskursseja, opiskelija pyysi asian pöydälle – ”opiskelijoiden oikeusturvan nimissä!”
Joku farssin oli masinoinut. Mutta miksi? Arvaan, mutta en kerro.

En pitänyt tulevan fantastisen fantasiayliopiston esimiestehtävistä. Minusta oli sietämätöntä käydä bisnesmaailmasta kopioituja ”kehityskeskusteluja” ns. alaisteni, eli kavereideni kanssa. Jokaiselle heistä oli selvää, että yliopistossa tutkitaan innokkaasti ja luetaan paljon oman alan tieteellistä kirjallisuutta; siten tutkija kehittyy. Kun minun oli pakko arvioida proffia, lehtoreita ja assistentteja numeroina palkkaluokan määräämiseksi, sain tarpeekseni. Tekstin määrää voi mitata, mutta miten mittaat pään sisäistä luovaa ajattelua ja omaperäisiä ideoita?

Nykyisessä fantastisessa mainos- ja brändikorkeakoulussa tieteellinen pätevyys on valitettavasti usein toissijaista. Akateeminen moraali on koetuksella, kun pitää luoda itsestään kuvaa, ”kärkiyksilönä tieteen äärimmäisellä etureunalla,” kuten muuan todellisuuden tajunsa menettänyt professori itseään kutsui.

Fantastisessa mielikuvayliopistossa professorin nimikkeitä ja huippuyksilöitä syntyy kuin sieniä sateella, eikä edes tohtorin tutkinto ole professorille aina tarpeen. Riittää, jos on ”hyvä tyyppi, ”eli osaa verkostoitua, ker(j)ätä rahaa ja myydä itseään. Poliittinen, hallintoalan tai bisnesuran tausta kelpuuttavat usein proffaksi tai ainakin dosentiksi, varsinkin bisnesyliopistoissa. Kunniatohtoriksi pääsee julkku, jonka maineesta tai rahoista on yliopistolle hyötyä, tieteestä viis!

Vetäytyvä, älykäs ajattelija, ihan oikea tutkija, voi hakeutua vaikkapa patenttitoimiston virkamieheksi. Ei hän pärjää siellä, missä ansioluettelo on pakko tilata Valehtelijoiden klubin Suuruusharhaisten avo-osaston ajatuspajasta.

Opettajapulan uhka

Mediassa on kohuttu uhkaavasta opettajapulasta. Miksi opettajan ammatti ei kiinnosta? Eikö opettajuutta enää arvosteta? Vielä riittää tunkua opettajankoulutukseen, onneksi.

Uhkakuvasta on puhuttu ennenkin. Hakuaikaa piti joskus pidentää, että opettajankoulutuksen mieskiintiö saataisiin täyteen. Kerrottiin, että Helsingin opettajakorkeakoulun mainio vahtimestari Varis olisi päivystänyt Ratakadulla houkuttelemassa selviltä vaikuttavia nuoria miehiä Ratakatu kahteen. Opiskelin siellä 1964-66, ja taatusti selvin päin. Luvassa oli vähän kasvatusoppia, paljon voimistelua, veistoa ja harmoninsoittoa, opetusharjoittelua ja muuta mukavaa. Juuri mitään yliopisto-opiskeluun viittaavaa ei ollut.

Kaksivuotinen opiskelu oli rankkaa, kuusi päivää viikossa aamusta iltaan, eikä poissaoloja sallittu. Välikesä alkoi juhannukseen päättyvällä yhteisellä maatilatalouden harjoittelulla kahdessa alan opistossa; oli luentoja ja käyskentelyä hortonomin ja maisterin perässä pelloilla ja puutarhassa.

Uskallan sanoa, että melkein jokainen opiskelija suorastaan nautti opiskelusta. Yhteishenki oli mainio, syntyi elinikäisiä hienoja ystävyyssuhteita.

Päädyin kuuden vuoden opettajaurani jälkeen opettajankouluttajaksi yliopistoon. Sekin oli suuri etuoikeus; opiskelijat olivat fiksuja ja monipuolisesti lahjakkaita nuoria naisia ja miehiä. Luokanopettajan koulutus laajeni aluksi kolmivuotiseksi ja vuodesta 1979 alkaen akateemiseksi maisterikoulutukseksi.

Mikä on muuttunut? Miksi opettajuus ei kiinnosta, vaikka ammattien arvostusmittauksissa opettajat, varsinkin erityisopettajat ovat aivan kärjessä, paljon professoreiden yläpuolella?

Media kertoo koulujen ongelmista. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja pahoinvointi kaatuvat opettajien niskaan, ei ole resursseja, on isoja opetusryhmiä, homekouluja. Monilta kouluilta puuttuu välttämätönkin, lukuvuoden lopulla kirjoista pyyhitään kumilla tekstit, jotta kirjat voidaan kierrättää. Joissain kouluissa tehdään luokkaretkiä ulkomaille. Koulujen eriarvoisuus on liian iso asia tässä pohdittavaksi.

Kun kuulutetaan, että opettajat ovat muka kehityksen jarruja, ollaan vaarallisella tiellä. Opettajat voivat luovuttaa: Hoitakoot haukkujat, myyntimiehet ja yhden asian konsultit lasten kasvatuksen. Ei itseään arvostava opettaja alistu simputettavaksi sätkynukeksi, jos simputtajilta puuttuu pedagoginen ymmärrys.

Aika vähän julkisuudessa on iloittu siitä, että pari vuotta sitten ”aikuisten Pisassa” suomalaiset viisikymppiset olivat parhaita ongelmanratkaisijoita. Sehän oli sensaatio! Voittajat siirtyivät ensimmäisinä ikäluokkina kansakoulusta peruskouluun, monien halveksimaan, surkean tasapäisyyden temppeliin. Tulevaisuutta ei enää ratkaistu oppikoulun pääsykokeessa 10-vuotiaana. Eihän syrjäseuduilla edes ollut oppikouluja! Nyt ollaan palaamassa entiseen kastijakoon. Eivät koulujen ranking-listat kerro opettajien tasoeroista, ne kertovat oppilaiden kotiolojen eroista. Akateemikot ja syrjäytyjät erotellaan taas jo alakoulussa. Varakas lapsi saa yksityitunteja, köyhä kouluruuan.

Opettajia on haukuttu kehityksen jarruiksi, jotka pelkäävät teknologiaa. Älylaite on hyvä apuri, opetusväline. Kone ei korvaa koulun ihmisten aitoa kohtaamista, kielellistä ja sanatonta vuorovaikutusta kaikkine nyansseineen. Tuhannet kansainväliset opetuksen tutkimukset ovat osoittaneet, että jokainen ”uusi” opetusväline tai opetustapa on parantanut tilapäisesti opiskeluhalua tai tuottanut muuta hyvää. Alkuinnostuksen jälkeen on palattu entiselle tasolle.

Koululaisella on tunteet, järki, mieli ja tahto. Pelkkä osaamisesta hokeminen osoittaa mitä suurinta henkistä köyhyyttä, suoranaista sivistyksen puutetta. Kauppa – ja insinööritieteet ovat tärkeitä maan kilpailukyvylle, mutta miksi niiden terminologia ja toimintatavat ja armoton kilpailu menestymisestä on tuotu kouluun. Kun koulutuksen raameja luovat ”kehittäjät,” joilta puuttuu pedagoginen sivistys, ammattitaito ja ymmärrys, seuraukset ovat tuhoisat. Opettajat voivat pelastautua helpompiin ja rahakkaampiin töihin.

Uuden hallituksen tulisi pelastaa Suomi takaamalla koulurahat ja valvomalla niiden järkevää käyttöä. Kun kotien eriarvoisuus rapauttaa maamme sivistyspohjan, maailmalla ihannoitu suomalainen koulu hyvine opettajineen on hetkessä muisto vain. Ei riitä, että toistellaan sanoja osaaminen, koulutus ja ilmiöt. Pitää osata analysoida mitä kaikkea se ”osaaminen” on, ja miten se kehittyy. Pitkän matematiikan pakkosyöttö kaikille yliopistoon pääsyn ehtona on älytöntä. On hienoa, että kokenut matematiikan opettaja toi asian näyttävästi esiin Helsingin Sanomissa. Miksi tulevan taiteilijan, humanistin, opettajan tai edes lääkärin pitäisi olla matematiikan ekspertti? Meillä on eteviä teknisen alan lahjakkuuksia kasvanut ihan riitävästi tähänkin asti, suorastaan loistavia.

Turha opettajia on syyttää koulujen epäkohtien paljastamisesta. Kuvitelkaa, minkä vyöryn sai aikaan yhden rohkean hoitajan raportti hoivakodin epäkohdista. Opettajien tulee kertoa rohkeasti ja asiallisesti koulun nykytodellisuudesta. Lullukointi kuuluu menneisyyteen. Hoiva- ja opetusalalla on paljon yhteistä, ne vaativat hyvältä työntekijältä tinkimätöntä moraalia ja jokaisen ihmisarvon kunnioittamista. Hyvälle opettajalle duunarin ja akateemikon lapset ovat aivan yhtä tärkeitä ja arvokkaita. He eivät ole asiakkaita, vaan ihmisiä, oppilaita.