Suomi-Finland, 2019

Kuten arkkiatri Risto Pelkonen totesi: Kun on vanha, näkee kauas taaksepäin, ikään kuin seisoisi vuorella. Synnyin 17 päivää ennen Hitlerin kuolemaa; itsenäinen Suomi ei ollut edes 30-vuotias. Miehet olivat olleet sodassa, tuhannet aseveljet lepäsivät suorissa riveissä hautausmailla. Minkä ja keiden puolesta he taistelivat?

Sodan jälkeen, 50-luvulla, pojasta ajettiin paha pois remmillä. Koulussa saimme kuulla olevamme tyhmiä kuin pussmannit ja hottentotit. Isät ja opettajat olivat sotainvalideja, vaikka näennäisesti terveitä.

Vanhemmat raatoivat turvatakseen lapsilleen paremman elämän. Elintaso nousi nopeasti 60-luvulla, Kuplafolkkariin tai Mosseen tungettiin koko perhe.
Peruskoulu syntyi 70-luvulla. Aikaisemmin köyhyytensä vuoksi opintieltä teljetyt lapset saivat osoittaa kykynsä yhteisessä koulussa ja nähtiin ihme: Hehän olivat yhtä älykkäitä ja oppimiskykyisiä kuin muutkin. Suvun ensimäinen ylioppilas oli monille ihme: Meidän poika tai tyttö on ylioppilas!

Seurasi vaurastumisen ja hyvinvoinnin aika, kunnes 90-luvun pankkikriisi loi aivan uudenlaisen Suomen. Velalliset ja yrittäjät joutuivat puille paljaille, kun pankkeja yritettiin pelastaa. Tosi on!

Alkoi arvomuutos yhteisvastuusta ja yhteisestä hyvästä kohti ”minulla on oikeus” -maailmaa. ”Ihminen jaksaa mitä haluaa,” saarnasi Sarasvuo ja bisnesväki maksoi ilosanomasta mitä pyydettiin. ”Kärsimys on oma valintasi” oli oman elämänsä sankarien röyhkeyden huippu.

Julkinen sektori alkoi laman jälkeen rapautua. Vanhuspalvelut ja terveyspalvelut ovat nyt osa kansainvälistä bisnestä. Vahaiskasvatus ja lastensuojelukin ovat sijoituskohteita. Yksityisissä päiväkodeissa koulutetaan tulevia osaajia, tiedemiehiä, huippu-urheilijoita ja ties mitä kärkiyksilöitä sponsoreiden ja sijoittajien tuella. Jokaiselle hyvälle päiväkodille riittäisi kuitenkin brändiksi ”Meillä on aina syli avoinna lapselle.”

Nykyopiskelijat kertovat meille vanhoille, miten turvattua ja helppoa elämä oli aikoinaan, kun opintolainat maksoi inflaatio ja kaikille oli töitä. Nyt kaikki on niin paljon kuormittavampaa, 600 euron opintorahat eivät riitä elintason ylläpitämiseen ja laina pelottaa; se pikku laina, jonka valtio takaa, ja josta saa reilusti rahaa takaisin, jos jaksaa opiskella aikataulussa.

Kouluissa on resurssipula. Ei tilanne ole vahinko, vaan suunnitelmallisen koulutuspolitiikan tulos. Mihin pyritään? Suuri osa kouluista on vielä onneksi sellaisia, joissa opettaja on opettaja eikä koutsi tai tiimivastaava, joissa oppilaat tuntevat toisensa nimeltä, ja joissa opetusmuodot ja työtavat ovat pedagosesti suunniteltuja, joissa opetetaan, opiskellaan ja opitaan yhdessä ja yhteisvastuullisesti.

Lensin kaukaa kotiin 6.joulukuuta, itsenäisyyspäivän illaksi. Olin pari viikkoa katsellut köyhyyttä ja aineellista puutetta, ihmisten ahkeruutta, raatamista aamusta yöhön, usein pienet lapset mukanaan.

Avasin television. Mikä pukuloisto, mikä prameus, mikä rahan, aseman tai julkisuuden tuoman itsevarmuuden aateloima joukko! Suomi on juhlansa ansainnut, eliitilläkin on oikeus juhliinsa, varsinkin kun koristeeksi hyväksytään sotaveteraanien lisäksi muutama tavallinen Gunnar Yliharju.

Suomi on yhä melkein liian upea maa ollakseen olemassa. Mutta kuinka kauan? Se riippuu kansalaisten sivistyksestä, ahkeruudesta ja moraalista. Pian Suomi aiotaan pysäyttää muutaman kympin palkkakiistan vuoksi. Eivät köyhimmät veljemme ja sisaremme valita. Me etuoikeutetut valitamme omissa bunkkereissamme.

Pahinta on, kun aiheutamme lapsille ahdistusta ja kelpaamatomuuden tunteita vaatimalla suorituksia ja menestystä. Liian monet meistä ovat itsekkäitä pintaliitäjiä, joille narsistinen erottuminen muista on tärkeintä. Sitten on puoli miljoonaa suomalaista, joita emme halua edes nähdä, kun heillä ei ole mitään annettavaa kansan kilpailukyvylle. He ovat taakka, vaivaisina, vanhoina, köyhinä. Siellä, mistä lensin kotiin, vanhukset olivat perheiden kunniajäseniä.

Poliitikot puhuivat viime viikon ns. hallituskriisin jälkeen luottamuksen tärkeydestä, luottamuspääomasta ja siitä miten me kaikki taas olemme kavereita. Keneen voi luottaa? Olen taltioinut 2000-luvun poliittisia lupauksia, jotka on rikottu.

Itsenäisen Suomen suurimmat uhat tulevat maan sisältä: kilpailuhulluus, kapea-alainen itsekkyys, omahyväisyys ja sosiaalisen omatunnon rapautuminen, suhteellisuudentajun häviäminen. Lapsellinen höttöunelmointi on korvannut mediassa realismin. Jos lasten turvallisuuden tunne tuhoutuu kodin vaikeuksien keskellä tai kilpailukoulussa, olemme pian isossa pulassa. Kaverit on jätetty ja se on raukkamaista.

Yhdeksänvuotias ”lapsinero”

Kansainvälinen media kertoo, että yhdeksänvuotias Laurent Simons on opiskellut Eindhovenin teknologiayliopistossa ja saa sähköelektroniikan kandidaatin paperit joulukuussa, puolen vuoden opiskelun jälkeen. Poikaa kutsutaan lapsineroksi, jonka älykkyysosamäärä on 145. Jos tämä olisi nerouden osoitus, Suomessakin olisi satoja lapsineroja.
Populaatiosta
– noin 68 % saavuttaa ÄO:n 85–115
– noin 16 % saavuttaa ÄO:n 115
– 2 % saavuttaa ÄO:n 130
– yksi 260:stä saavuttaa vähintään ÄO:n 140
– yksi 2 330:stä saavuttaa vähintään ÄO:n 150
– yksi 31 360:stä saavuttaa vähintään ÄO:n 160
– yksi 652 600:sta saavuttaa vähintään ÄO:n 170
– yksi 2 000 000:sta saavuttaa vähintään ÄO:n 180

Lewis M. Termanin ja hänen tutkijatovereidensa jättiläismäinen ”lapsinerojen” tutkimus Genetic Studies of Genius käsitti viisi osaa, jotka ilmestyivät vuosien 1925-1959 välisenä aikana. Termanin seurantatutkimuksen lapset (1528 lasta) valittiin pääasiallisesti vuosina 1921-1922. Aineistoon kuului 857 poikaa ja 671 tyttöä. Valinnan perusteena oli älykkyysosamääräraja 140. Poikien älykkyysosamäärien keskiarvoksi tuli 151,5 ja tyttöjen 150,4. Opettaja valitsivat noin 10-vuotiaat oppilaat, joiden ÄO testattiin. Terman nimesi lapset ”neroiksi,” joiden lahjakkuus on geneettistä.

Vastoin Termanin ja hänen seuraajiensa oletuksia älykkäistä lapsista ei tullutkaan aikuisena luovia neroja. Suuri osa suoritti yliopistossa loppututkinnon ja menestyi kohtalaisesti elämässään. Tutkimusjoukon ulkopuolelle oli jäänyt jopa kaksi Nobel-palkittua fyysikkoa, William Schockley ja Luis Alvarez, koska opettajat eivät ymmärtäneet valita heitä testattavien älykköjen joukkoon. Alvarez osallistui myöhemmin aktiivisesti kahden Japaniin pudotetun atomipommin kehittelyyn.

Ihmelapsen tai lapsineron määritteleminen on hankalaa. On vaikea verrata keskenään historiallisia tutkimuksia, joihin sisältyy paljon virhelähteitä. David Feldman määrittelee ihmelapsen lapseksi, joka ennen kymmenettä ikävuottaan osoittaa korkeatasoista aikuisen ammattilaisen taitotasoa. Motoristen taitojen alueella, kuten urheilussa, on aikuisten tasolla suoriutuminen lapselle melkein mahdotonta, samoin esimerkiksi kirjallisuudessa tai muilla henkistä kypsyyttä vaativilla alueilla.

Ihmelapsi on lahjakkuuden ääri-ilmentymä, lapsi, joka pystyy jollakin alueella aikuismaisin suorituksiin. Ihmelapsia esiintyy aloilla, joissa on selvä, johdonmukainen rakenne tai säännöt: musiikissa, shakkipelissä tai matematiikassa. Mitä vaikeammin mitattava erityisala on kyseessä, sitä hankalampi on löytää alan ihmelapsia. On vaikea mitata tarkasti esimerkiksi lapsen sosiaalisen lahjakkuuden tai tunneälykkyyden tasoa suhteessa muihin.

Tutkimukset osoittavat, että ns. ihmelapsia syntyy, kun monet psykologiset, sosiologiset, biologiset ja historialliset muuttujat muodostavat sattumalta sopivan yhdistelmän. Usein ihmelapset syntyvät aivan tavallisiin perheisiin. Normaalien virikkeiden parissa kasvanut ihmelapsi voi lukea ja olla kiinnostunut numeroista parivuotiaana, pelata shakkia nelivuotiaana, kirjoittaa näytelmiä viisivuotiaana, säveltää tai opiskella vieraita kieliä alle kouluikäisenä.

Laurent Simons on älykäs tarra-aivo, joka oppii lukemansa äärettämän helposti, jos asia häntä kiinnostaa. Vanhempien mukaan hän ei kuitenkaan opi erityisen helposti kieliä. Poika on opiskellut yksityisopettajan johdolla, koska koulu vaati tasatahtista opiskelua, joka oli pojalle sietämätöntä. Kaverit olivat kateellisia, onneksi pojalla on nyt kavereita; hän juoksee kuulemma yliopiston käytävällä ”kuin lapsi” ja nirsoilee ruuasta. Ei äly tee aikuisesta neroa, moni tarra-aivo on hyvin lapsellinen – ja se on hyvä merkki. Hän ei joudu silloin kiusatuksi, kadehdituksi kummajaiseksi.

Isovanhemmat keksivät pojan lahjakkuuden. Poika haluaa aikuisena kehittää robotin, johon voidaan yhdistää ihmisen pää. Se voisi pelastaa isoisän ja isoäidin, joilla on sydänvika. Jos nyt ensin suositeltaisin pojalle robottejailman ihmisen päitä tai muita osia.

Vasta aika osoittaa tuleeko lahjakkaasta Laurentista ihmeaikuinen, vai aivan tavallinen aikuinen, kuten melkein kaikista ihmelapsista. Pojan akateemisten opintojen suorittamista ei pidä vähätellä. On kuitenkin syytä kysyä millainen oli yhdeksänvuotiaan kandiopintojen sisältö. Varsinaiseksi huippulahjakkuudeksi kehittyminen vaatii ainakin kymmenen vuoden tehokasta opiskelua, aivan alasta riippumatta.

Lapsineroja ei pidä kiusata korostamalla heidän ainutlaatuisuuttaan, joka kääntyy muiden mielessä helposti kummallisuudeksi. Onnellinen elämä vaatii hyviä ihmissuhteita ja oikeutta epäonnistua. Julkinerous ei ole aina onni, vaan taakka, joka johtaa siihen, että lahjakas yrittää olla kuten muutkin, kätkee omat kykynsä ja peroonansa saavuttaakseen paikkansa yhteisössä. Se on kova hinta, jokaisen lapsen pitää saada olla sellainen kuin on. Outo älykkö voi olla opettajillekin taakka, joka pitää ”normalisoida.” Se on väärin; pitäisi pohtia kotien ja lapsen kanssa mikä olisi lapselle parasta. Pohtiminen ei riitä, sen tulokset pitää toteutaa.

Suurin ongelma alkaa olla tänä huippu- ja menestyspuheiden aikana se, että koulainen ei saa olla normaali iloinen, leikkivä ja lapsellinen lapsi; hänen pitää olla mieluiten ”ilmiöimäinen huippuosaaja,” kuten uusimman opetussunnitelman helsinkiläisen esittelyjulkaisun kannessa luki. Ei luovaa nerokkuutta tehdä väkisin eikä mediatempuilla. Ymmärtävä kasvattaja voi olla pikunerolle korvaamaton tuki, ymmärtämätön kasvattaja tuhoaa paitsi lahjakkuutta myös lapsen mielenterveyden.

Opettaja Markku Kanerva loi jalkapalloihmeen

Suomi on sekaisin jalkapallosta, kun joukkue selvisi karsinnoista ensi kesän EM-kisoihin. Miksi vasta nyt? Siksi, että maajoukkuepelaajien tekniset taidot ja taktinen ymmärrys ovat riitävän tasokkaita. Pelaajat ovat ammattilaisia, jotka ovat rakastaneet palloa jo taaperoina. Jari Litmanen ei antanut omaa palloaan hetkeksikään muille, jos oli harjoittelemassa yksin, kertoo naapuri. Hän murtautui ulos kodista pallonsa kanssa, vastoin vanhempien tahtoa.

Vaikka Suomen pelaajat ovatkin kansainvälisiä ammattilaisia, vain muutamat pelaavat Euroopan huippujoukkueissa. Mikä teki joukkueesta näin hyvän?
Suorastaan ärsyttävä hokema ”pelataan vaan joukkueelle, ja katsotaan mihin se riittää,” sisältää kuitenkin menestyksen ytimen.

Jalkapallo on hyvin vaativa joukkuepeli, jossa menestys riippuu yksilöistä, jotka osaavat ja haluavat käyttää taitonsa ja psyykkiset voimavaransa pelikentällä yhteiseksi hyväksi. Suomi osaa pelata ajoittain nautitavaa jalkapalloa, jossa pallo kulkee pelaajalta toiselle kuin maagisen magneetin vetämänä. Yhdessä sovittu taktiikka ohjaa pelaajia, hyökkääjän ei tarvitse aina katsoa missä kaveri on; hän tietää, että puolustaja kiitää juuri nyt oikealla laidalla kohti kulmalippua; hänen reitilleen pallo pitää syöttää, juuri oikealla voimakkuudella. Pakki antaa sieltä keskityksen rankkaripilkun kohdalle, jossa tietyt pelaajat ovat valmiina puskemaan tai laukomaan pallon häkkiin…

Hyvä valmentaja ei kuitenkaan orjuuta pelaajiaan robottipalloilijoiksi. Luova jalkapalloilija tekee ratkaisunsa itsenäisesti ja omaperäisesti, vaan ei itsekkäästi, seuravan päivän ylistävät lehtiotsikot alitajunnassaan. Hyökääjästä ei ole aina mukavaa, kun kaveri tekee kolme maalia, eikä hän itse yhtään. Kypsä pelaaja osaa kuitenkin iloita kaverin menestyksestä.

On selvää, että maajoukkueen menestys on riippunut ratkaisevasti opettaja Markku Kanervasta. Miksi Kanervan, kasvatustieteen maisterin, opettajuus mainitaan korkeintan sivulauseessa. Kanerva ei olisi ilman opettajankoulutusta ja opettajankokemusta juuri sellain valmentaja, joka hän on.
Kanervasta huokuu pedagoginen auktoriteetti, ammattitaito, joka on hankittu vuosikymmenien aikana huippupelaajana ja valmentajana. Markku Kanerva, jos joku on se paljon puhuttu isähahmo, itsekkään narsisti-valmentajan täydellinen vastakohta. Hän osaa opettaa, hän ymmärtää pelaajien psyykkiset tarpeet ja osaa kohdella jokaista arvostaen ja kannustaen.

Opettaja ymmärtää, että joukkue on ryhmä, jossa kullakin on oma tärkeä sosiaalipsykologinen roolinsa, sellainen, johon kunkin pelaajan persoonallisuus antaa raamit. Pelaajissa on aitoja johtajia, on hengen luojia, on heitä, jotka mieluiten pysyvät taustalla. Joskus joukkoon eksyy joku, joka luulee itsestään liikoja ja kohtelee kaveria huonosti. Sellainen pitää lähettää pukukopista kotiin kypsymään mieheksi.

Opettaja on koulutettu opettamaan, hän ymmärtää, että oppilaan ja huippupelaajan taidot valuvat hukkaan ilman psyykistä turvallisuutta ja itseluottamusta. Hyvä valmentaja osaa antaa kannustavaa ja oikeudenmukaista palautetta, joka perustuu tosiasioihin ja pelaajan kunnioittamiseen. Hän ei loukkaa tietoisesti ketään ja ymmärtää tarpeen tullen pyytää anteeksi.

On hienoa, että suomalaiset pystyvät joskus kokemaan sellaisia kollektiivisen riemun ja yhteenkuuluvaisuuden tunteita, joita nousu EM-kisoihin sai aikaan. Raavaiden partasuu-pelaajien lapsenomainen, itkunsekainen riemu oli liikuttavaa.
Hei pojat! Myös mies ja poika saa itkeä ilosta tai surusta.

Kiitos, Markku Kanerva –ja tietenkin pelaajat myös!

Ihmiskoe koululaisilla

Suomessa on menossa ihmiskoe. Moni ottaa itselleen kunniaa siitä, että on edistämässä, innovoimassa, tätä mielettömyyttä. Toiminnan kehyksen muodostavat tietenkin ”yhteiskunnan arvot,” joista aina puhutaan juhlapuheissa. Harva miettii, mitkä arvot meitä todella ohjaavat.

Terveysalan jättikonsernit yhdistyvät kiivaasti; ottavat haltuunsa lastensuojelun, vanhushoivan, vammaispalvelut ja ties mitä. Ja voi sitä puhetulvaa, jolla todistellaan, että kaikki tapahtuu toimintojen tehostamiseksi. Koulutkin voivat olla pian markkinakamaa, joissa myydään ostopalveluja maksukykyisille.

Saan monilta opettajilta vihaisia viestejä avokonttoripedagogiikan ja digihössötyksen vaaroista. Muuan rehtori oli raivoissaan ”peruskoulun raiskaamisesta,” mutta ilmoitti, ettei voi puhua asiasta julkisesti. Kuka saa taloudelisen hyödyn ihmiskokeesta? Kuka saa mainetta ja pääsyn pöytiin, jossa nöyrää palkitaan? Kuka saa rakentaa uusia jättikouluja ja millä rahalla, opettajat kysyvät.

Eikö innohöpinöiden sijaan voisi sanoa suoraan, että elämäämme ohjaavat taloudelliset arvot, bisnes. Isovanhempamme ja heidän vanhempansa, äidit ja isät, tekivät ihmeen kun sota loppui. He rakensivat sodan raunioista uutta Suomea omin käsin tehtaissa, maatiloilla, työläisinä tai virkailijoina. Ja ruokkivat siinä ohessa lapsilaumoja. Kaikilla oli sama tavoite: On luotava lapsille hyvä Suomi, sellainen, jossa on rauha, jokaisella ruokaa ja vaatteita.

Kukaan ei uskaltanut edes uneksia, että vielä koittaa aika, kun jokainen suomalainen lapsi pääsee opintielle samaan yhteiseen kouluun, jossa voi opiskella vaikka kuinka pitkälle, ihan herraksi asti. Vielä 1980-luvulla suvun ensimmäinen ylioppilas oli monille suuri ihme ja ylpeyden aihe. Ennen peruskoulua oli uskoteltu, että vain koululaisten parhailla on edellytyksiä opiskella lukiossa, ja että yliopisto vaatii huippuälykkyyttä, jota köyhillä ja maalaisilla ei ole. Ymmärrämme nyt, että se oli pötypuhetta.

Mutta taas on koululaisten isojako menossa. Pudokkaat katovat –ties minne.
Kaikille yhteistä peruskoulua vastustettiin vuosikymmenestä toiseen. Vaadittiin pitempiä koulupäiviä, lisää kovia aineita, vähemmän taiteilua ja muuta viihdykettä, jota voi harrastella iltaisin. Tähän juttuun eivät mahdu lainaukset sanomalehdistä, mutta vakuutan, että näin asia oli; kirjassani ”Vastatulia inhimillisen kasvatuksen ja koulutuksen puolesta,” sitaatteja löytyy.

Koulua viedään nyt talouden rengiksi. Konsultit paasaavat opettajille utopioitaan, viihdyttävät ja nauttivat erinomaisuudestaan,vaikka eivät tajua juuri mitään opetuksesta, eivätkö lasten tarpeista. Osaamisstrategioiden, osaamiskeskittymien ja kilpailukyvyn hokeminen on joskus suorastaan ääliömäistä.

Päiväkotilasten psykiatriset ongelmat ovat kaksinkertaistuneet. Kouluissa suuri osa oppilaista voi huonosti innovaatioden keskellä. Aikuiset pakenevat avokonttoreista kotiin, koska metakan keskellä ei voi tehdä töitä. Mutta lasten pitäisi siihen pystyä ja vielä pysyä jotenkin järjissään koneidensa kanssa. Meneillään on karmea ihmiskoe, nyt luodaan uusi ihmislaji: ilmiömäinen diginatiivi-koodaaja-osaaja.

Pyydän: älkää kertoko, että monipuoliset oppimisympäristöt ja teknologia tuottavat sitä ja tätä hyvää. Tietotekniikan merkitys ja järkevä opetuskäyttö on itsestään selvyys. Iso avotila on joskus tarpeen, mutta monipuolisia menetelmiä voi käyttää paremmin omassa luokassa. Metelissä hortoileva, opettajaa etsivä lapsi tarvitsee kuitenkin syliä eikä muistitikkua! Opettajien pilkkaaminen eilisen vangeiksi on typerää, suorastaan säälittävää, kun sen tekee joku, jolla ei ole mitään ymmärrystä lapsesta ja pedagogiikasta. Se ei opettajan arkea helpota.

Tämän aamun (14.11.2019) tv-keskustelussa sekä eliittilukion että ns. tavallisen lukion opettajat, kaksi fiksua naista, olivat sitä mieltä, että korkeakoulujen valintauudistus aiheuttaa oppilaille stressiä, preppauskursseja myydään jo alakouluissa. Yleissivistys on vaarassa, kun pitkä matematiikka on nostettu ehdottomasti tärkeimmäksi lukiossa. On luonnollista, että opettajat eivät puhuneet yksilöidysti koulujensa oppilaista, joiden mielenterveys on romahtanut paineissa, saati heistä, jotka eivät jaksaneet edes elää kilpailun ja/tai kotiolojensa ongelmien keskellä.

Ennen lasten perustarpeita olivat turvallisuuden tarve ja tarve tulla rakastetutuksi. Nyt nämä on korvattu tarpeella olla digialustan priimus, konemaaninen osaaja-menestyjä, joka tekee tulevaisuuttaan koskevat päätökset viimeistään lukion alussa, mieluummin kuitenkin jo alakoulussa.
Kuka ottaa vastuun markkinahumusta ja kasvatuksellisesti sokeiden maallikkosaarnaajien ohjaamasta koulun ihmiskokeesta? Tuskin kukaan.

Supernainen Wau-Suomesta

Iltapäivälehdessä esiteltiin tyttöjen moderni roolimalli, supernainen, joka on halunnut mennä eteenpäin lapsesta lähtien ja sanoo aina ”kyllä,” kun tarjoutuu uusia tehtäviä. Lehti kertoo, että lapsena tyttö musisoi yhdessä tulevien naistähtien kanssa ja näytteli nykyisten huippunäyttelijöiden kera.

Iltapäivälehden mukaan lahjakkuus valitsi kuitenkin matematiikan, eli kansainvälistä elämää ja pääsi opiskelemaan maailman parhaimpiin yliopistoihin, kahteentoista. Älykkö meni Cambridgeen, mutta vaihtoi sen toiseen brittiläiseen huippuun, Oxfordiin. Hän teki siellä kuulema väitöskirjan ”psykiatriasta” 23-vuotiaana. Tuntuu uskomattomalta.

Supernainen ei pysähtynyt Oxfordiin, hän kiitää nyt eri maanosissa. Työnantajana on ollut mm. ”yksi maailman johtavista konsulttifirmoista.” Nigeriassa yksi konsultti tapettiin, mutta se ei supernaista hidasta. Se vain opetti lehden mukaan, että ”asiat pitää osata hoitaa oikealla tavalla.” Kuka hoiti asiat ”oikealla tavalla”?

Nainen on kouluttanut nuoria sanomaan ”kyllä” aina kun uusi mahdollisuus tarjoutuu. Opetusministeriössä supernaista kehutaan nuorten roolimalliksi.

Jo marraskuussa 2015 Ylen uutissivusto kertoi seuraavaa: Supernaisen takana oli hektinen kiertue, kymmeniä haastatteluja, jetlag, unettomia öitä. Hän oli puhjennut itkemään kirjakaupassa juuri ennen estradille kipuamista. Takana oli kolme unetonta vuorokautta. Roolimalli oli taas kerran kuvitellut ehtivänsä paljon enemmän kun on mahdollista. Kun kustantajan edustaja rohkaisi ”sinä riität,” roolimali romahti. Lavalla hän oli joi ”se täydellinen nuori nainen, jonka maailma jo tuntee.”

Supernainen kertoi, että syksy oli ollut kiireinen mutta samalla huikea, Sveitsi, Yhdysvallat ja Ruotsi, kohta Japani. ”Mulla oli kauhea imposter-syndrooma, tuntui, että huijasin kaikkia. Mitä menin sanomaan, että olen lastenkirjailija, vaikka en ole tehnyt ainuttakaan kirjaa.” Tuleva kirjailija masentui. Miksi juuri hän olisi pystynyt tekemään lastenkirjan koodaamisesta, ilman tietojärjestelmien asiantuntemusta tai varhaiskasvatuksen koulutusta? Ja saanut tästä vielä palkinnon.

Suomen Kuvalehden mukaan Superlady piti syksyllä 2019 Tampereen uuden säätiöyliopiston avajaisissa puheen. Perinteisesti puheen on pitänyt yliopiston henkilökunnan edustaja. Entisestä Yhteiskunnallisesta korkeakoulusta on tullut wau-yliopisto. Konsultit ovat kouluttaneet henkilökuntaa eli ”kotkia, karhuja ja leijonia” sanomaan ”wau.” Rehtori on opastanut kaikkia levittämään hyvää sanomaa Tampereesta ja säätiöyliopistosta, kertoo Suomen Kuvalehti.
Wau-Suomi, Wau-yliopisto. Vivat academia!
.

Pitkä saarna suomalaisesta peruskoulusta

Helsingin Sanomat 10.10.2019:

”Koululuokassa voi olla jo lähes sata oppilasta. Se on lapsen etu sanoo asiantuntija.” Sanoja on Opetushallituksen opetusneuvos. Keiden eduista mahtaa olla kysymys?

Peruskoulustamme on käyty kiistaa pian 50 vuotta. Pelkistäen kysymys on ollut siitä, onko kaikille lapsille yhteinen peruskoulu hyvä vai onko se sivistystä tuhoava tasapäisyyden kylväjä. Pisa –vertailut pelastivat nykymuotoisen peruskoulun viime hetkellä. Vähitellen on kuitenkin kuljettu kohti markkina- ja kilpailukoulua, ”fantastisen” yliopistouudistuksen arvomaailmaa seuraten. Nykyisin yliopistojen hallitus voi kutsua ”työelämäprofessoriksi” ”hyvän tyypin,” vailla tieteellistä koulutusta. Saa nähdä, koska perinteinen opettajankoulutus on opettajalle turhaa. Eikö rehtori voisi palkata kouluunsa hyviä tyyppejä, nöyriä ja yhteistyökykyisiä ”työelämä-opettajia.”

Tärkeintä on nyt koulun innovoiminen; innovaattoreiksi eivät kelpaa varsinkaan kasvatustieteilijät eivätkä vääräuskoiset ja vääräoppiset opettajat. Ketkä sitten? Mediaa seurannut sen kyllä tietää. Nyt tuotetaan ”osaajia” kansantalouden tarpeisiin. Todellinen pedagoginen asiantuntemus on koulun muutosagenteille turha painolasti.

Seuraavat lainaukset vuodelta 1993 havainnollistavat mihin koulutuksen innovaattorit ovat pyrkineet vuosikymmeniä.

”Hämeenlinnan valtuusto päättää pian koulukilpailun avaamisesta. Vanhemmille palvelusitoumus. Kilpailijoiksi muuttuvat koulut markkinoivat kirjeitse palvelujaan koteihin. Paperilla koulu lupaa taata oppilaille tietyt laatutekijät, joilla koulu haluaa profiloitua. Kaupunginjohtaja Elina Lehto tunnustaa, että malli on otettu Ruotsista. ”Markkinaohjausta ja asiakaslähtöisyyttä otetaan julkiseen sektoriin kouluun. Vanhemmille ja lapsille avataan valinnanmahdollisuus ja luvataan samalla tietyt laatupalvelut”. Kilpailussa menestyminen näkyy koulun rahoituksessa. Valitessaan koulun lapset vievät yksikköhintaisen summan rahaa repussaan omaan kouluunsa. Hyvät ja laadukkaat koulut saavat enemmän oppilaita ja enemmän rahaa, heikot koulut kuihtuvat. Kilpailussa kompasteleville luvataan valtuustolta hätäapua.”(HS 12.12.93)

Uusikylän mielipide koulukilpailusta(HS 20.12. 93):

Suomalaiseen koulujärjestelmään ollaan ujuttamassa laatukilpailua. Hämeenlinnan mallin mukaan kilpailijoiksi muuttuvat koulut markkinoivat kirjeitse palveluitaan koteihin. Kodit saavat valita lapsen koulun ja lapset vievät kouluunsa yksikköhintaisen summan rahaa. Hyvät ja laadukkaat koulut saavat enemmän rahaa; heikot koulut taas kuihtuvat ja niiden elämää autetaan valtuuston hätäavulla. Laatuarvioinnin kriteerit eivät ole vielä selvillä. Laatua voidaan tuskin arvioida vain koulun resurssien tai opettajien laadun perusteella, koulun todellinen taso pääteltäneen lopultakin oppilaiden ”kilpailusuoritusten” perusteella.

Koulujen kilpailuttaminen on oppilaiden kannalta hyvin arveluttavaa. Yksi ongelma on, että koulujen kilpailuttamista suunnittelevat eivät ole ottaneet riittävästi huomioon opetuksen tehokkuuden ja laadun mittaamisen vaikeuksia. Suurin vaara on kuitenkin se, että oppilaille tehdään laatukilpailussa henkistä väkivaltaa. Aikuiset tuntevat mitä kovien taloudellisten arvojen sanelema kilpailu merkitsee itse kunkin henkiselle hyvinvoinnille ja mielenterveydelle. Lasten kohdalla ongelmat olisivat moninkertaiset.

Kannattaisi myös miettiä mitä laatukilpailu merkitsisi opettajille. Koulu koulua vastaan, opettaja opettajaa vastaan -asetelma olisi tuhoisa. Vaarana olisi myös se, että tyhjien tynnyreiden kolina kätkisi alleen laadukkaimmat soinnut. Miksi meidän pitäisi aina kilpailla? Eikö yhteistyö yksilöiden ja yhteisöjen välillä olisi tärkeämpää kuin kilpailu?
Laatukouluja kannattavat ajattelevat ilmeisesti, että koulun hyvyys ja tehokkuus riippuu ensisijaisesti koulusta ja opettajista. Niillä onkin tärkeä merkitys. Pätevät tutkimukset osoittavat kuitenkin, että oppilaiden koulusaavutukset riippuvat eniten heidän kotitaustaustastaan. Alimpien sosiaaliryhmien älykkäät oppilaat menestyvät koulussa huonommin kuin älykkyydeltään heikommat ylempien sosiaaliryhmien lapset. On helppo ennustaa, että laatukouluihin tulisivat rahareppunsa kanssa etupäässä hyvin toimeentulevien kotien lapset. Lapset oppisivat jo koulussa, että heidän laatumääreensä on A, B tai Ö.

Koulujen laatukilpailuun eivät sovi normaalin kilpailun säännöt, joiden mukaan kaikilla on samat menestysmahdollisuudet. Suomi on täynnä ahdistuneita, masentuneita perheitä. Ei työttömän, alkoholistin tai mielenterveysongelmaisen lapsi pysty kilpailemaan muiden kanssa koulusaavutuksissa. Hän yrittää elää päivän kerrallaan tuskansa kanssa. Isokokoinen turvallinen miesopettaja kertoi hiljattain, että hänen oppilaansa pyytävät opettajaansa usein yöksi omaan kotiinsa saadakseen turvaa ja huolenpitoa.

Koulun arvokkaimpia saavutuksia on oppilaiden mielenterveyden , elämänuskon ja myönteisen minäkuvan vaaliminen. Ei näiden edistämistä mitata luotettavasti millään mittarilla. Vaikutus tuntuu jokaisen sisällä parhaimmillaan luottamuksena omaan itseen ja siihen, että minullakin on oma ihmisarvoni ja elämäntehtäväni joka ei ole sidottu siihen miten ”hyvä” olen suhteessa muihin. Onko sellainen koulu ja sellainen opettajisto heikkolaatuinen, joka huolehtii yhteiskunnan vähäosaisimmista kantaen vastuuta ennen kaikkea heidän elämänsä siedettävyydestä ja ihmisarvon säilymisestä? Tämä on mielestäni kasvatuksen laatua parhaimmillaan.

Monet tuntuvat pitävän varsinkin peruskoulua heikkotasoisena, sen laatua pitäisi
parantaa. Kansainvälisten ja kansallisten vertailujen mukaan Suomen koululaitoksen tuotokset ovat kuitenkin hyvää kansainvälistä tasoa. Koulusaavutukset ovat kohonneet miltei kautta linjan viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Esimerkiksi peruskoulun 9. luokan oppilaat ymmärsivät v. 1991 kuultua englantia lähes yhtä hyvin kuin abiturientit v. 1971. Kaksi tuoreinta kansainvälistä koulusaavutustutkimusta vuodelta 1992 osoittavat, että suomalaiset 10 -vuotiaat ovat maailman huippuja mitä tulee lukutaitoon ja luonnontieteellisten oppiaineiden koulusaavutuksiin. Toki parantamisen varaa on varsinkin ajattelutaitojen kehittämisessä ja oppilaiden itseluottamuksen nostamisessa. Parannusten tulisi koskea koko koulujärjestelmää, kaikkia oppilaita, ei vain laatuoppilaiksi leimattuja.

Suomalaisen koulujärjestelmän suuri valtti on saavutusten tasaisuus. Meillä on kautta maan korkeatasoinen koulutusjärjestelmä, opettajien koulutuskin on huipputasoa. Koulutusmahdollisuudet eivät peruskoulussa ole enää riippuneet vanhempien varallisuudesta, kuten oppikoulujen aikaan. 1970-luvulla luodun peruskouluideologian suurin virhe oli ehkä se, että lahjakkuuserot oppilaiden keskuudessa kiellettiin, lahjakkaimmat ovat usein joutuneet ”kärsimään” koulunsa läpi.

Ei pidä kuitenkaan harhautua luulemaan, että laatukouluilla nyt esillä olevassa merkityksessä autettaisiin ratkaisevasti lahjakkaimpia oppilaita. Lahjakkaita on näet kaikissa kouluissa, kaikissa sosiaaliryhmissä. Koulumenestys osoittaa lahjakkuudesta vain kapean alueen. Lahjakkaiden oppilaiden tulisi saada kaikissa kouluissa yksilöityä opetusta, kuten kaikkien muidenkin oppilaiden. Tähän on hyviä malleja esimerkiksi Hämeenlinnan normaalikoulun kokeiluissa. Erityisluokkia ja -kouluja voidaan perustaa, jos se tehdään hyvin harkiten silloin kun oppilaat ovat tarpeeksi kypsiä osallistumaan omaa opetustaan koskevaan päätöksentekoon.

Koulupiirirajojen rikkominen aiheuttaisi kotien ja koulun yhteistyön vaikeutumista. Tunne ”meidän koulusta” jota kehitetään yhdessä asuma-alueen kotien kanssa, kuihtuisi. Olisivatko vanhemmat onnellisia lähettäessään seitsenvuotiaan kouluasiakkaansa laatupalvelujen ääreen kaupungin toiselle puolelle? Liikemaailman kovia lakeja ei tulisi siirtää kouluun; pahimmillaan ne tuhoavat paljon enemmän kuin rakentavat.

Dosentti Martti Häikiö, Helsingin suomalaisen koululautakunnan puheenjohtaja vimmastui (Nykypäivä 23.12.1993):

”Opetuksen kehittämisen suurin este ovat eräät professorit ja opettajat. He arvioivat päivittäin omien oppilaidensa osaamista ja edistystä, mutta pelkäävät kuollakseen sitä, että heidän omaa työtään ryhdyttäisiin jollain tavalla mittaamaan. Kouluesimerkin tällaisen ajattelun epäjohdonmukaisuudesta antaa kasvatustieteen professori Kari Uusikylä. Hän kirjoitti Helsingin Sanomissa (20.12), että oppilaitosten laatukilpailu veisi henkiseen väkivaltaan ja että koulun arvokkaimpia saavutuksia ei mitata luotettavasti millään mittarilla. Uusikylän mukaan koulujen kilpailu johtaa siihen, että ”hyvät ja laadukkaat koulut saavat enemmän tiloja ja heikot koulut kuihtuvat.” Tämä on hänestä huono asia. Uusikylän mukaan koulujen tason nostamista ei siis tulisi suosia, vaan tulisi edistää koulujen huononemista. Käsittämätön ajatus!

Uusikylä vääristää ilmeisesti tahallaan tosiasioita johtaakseen harhaan lukijoitaan. Hän yhdistää vanhempien varallisuuden siihen, että koulurahat jaettaisiin oppilaiden tekemien valintojen mukaan. Näillä kahdella asialla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä… Uusikylän mielestä koulujen kilpailu johtaa oppilaisiin kohdistuvaan henkiseen väkivaltaan. Todellisuudessa tilanne on täsmälleen päinvastoin. Oppilaiden ja heidän vanhempiensa perusoikeuksia on lopultakin saada tietää, millaiseen kouluun he lapsensa luovuttavat…

”Koulujen arvokkaimpia saavutuksia on oppilaiden mielenterveyden, elämänuskon ja myönteisen minäkuvan vaaliminen. Niiden edistämistä ei mitata luotettavasti millään mittarilla.” Tässä on professori Uusikylän epäjohdonmukaisuuden ydin. Mikäli Uusikylän väite otettaisiin vakavasti, kukaan ei Suomessa siis tietäisi yhtään mitään siitä, mitkä koulut ovat oppilaan kannalta hyviä ja mitkä huonoja, koska näitä arvoja ei voi mitata… Hämmästyttävin on Uusikylän alentuva, ellei suorastaan halveksuva suhtautuminen oppilaiden vanhempiin. Pitääkö hän vanhempia todella niin pohjattoman tyhminä, että he haluavat vapaassa valintatilanteessa panna lapsensa sellaisiin kouluihin, joiden he uskovat horjuttavan heidän lastensa mielenterveyttä, tuhoavan heidän elämänuskonsa ja saastuttavan heidän myönteisen minäkuvansa…

Uusikylän maalaamaa kauhukuvaa ei ole olemassa. Hän itse näyttää edustavan sitä jo kuolleeksi kuviteltua yhteiskuntakäsitystä, jonka mukaan lapset kuuluvat yhteiskunnalle, jonka ”asiantuntijoiden” sokeiksi koekaniineiksi heidät tulee luovuttaa. Uusikylä pelkää tilannetta, jossa koulupiirien suureneminen ja koulujen antama informaatio johtaa mainoskilpailussa ”koulu on koulua vastaan, opettaja opettajaa.” Hän puhuu siis vanhemmille suunnattua kuluttajavalistusta vastaan täysin samoin äänenpainoin, kuin monopoliasemassa oleva suurteollisuus ennen vanhaan. Kyllä kuluttajan tulee saada myös koulumaailmassa tietää, mitä hän saa rahojensa vastineeksi.

12.10.2019

Vanhemat ovat siis häikiöläisille ”kuluttajia” ja oppilaat ”asiakkaita.” Häikiön ihannekoulu alkaa olla vähitellen voitolla. En kuitenkaan onnittele voittajaa, olen pahoillani hyvän suomalaisen peruskoulun puolesta, samoin vanhempien ja oppilaiden puolesta, vaikka dosentti Häikiö leimaisikin sen vanhempien halveksunnaksi ja ”kuolleeksi luulluksi yhteiskuntakäsitykseksi.”

Yksi riesa innovaattoreilla kuitenkin on voitettavanaan: Suomalainen itsenäisesti ajatteleva opettaja, tuo muutosvastarintainen kiusankappale, joka kieltäytyy myymästä sieluaan, syömästä pedagogisesti sokeiden kädestä.

Häikiö epäili, että haluan luovuttaa lapset ns. ”asiantuntijoiden” sokeiksi koekaniineisksi. En minä ole sellaista halunnut, väite oli halpamainen. Nyt lapset ovat koekaniineja, uudistajien koekaniineja. Lasten ja nuorten kilpailukoulussa mielenterveysongelmat ovat nousseet tähtiin. Kilpailu uuvuttaa, tulevaisuus pelottaa. Innovointi- ja kilpailukyky-puheet kaikuvat onttoina puhuvien päiden suista. Huipulle pitää kilvoitella, vaikka henki menisi; herkimmät tippuvat rotkoihin. Mutta onko sillä niin väliä, pääasia on, että minä ja lapseni pärjäävät.

Miksi Suomi ei menesty Dohan kisoissa?

Urheilumaailmassa on kaksi vastakkaista leiriä. Jotkut korostavat urheilun kasvattavaa ja yhteisöllistä merkitystä, jotkut näkevät pehmourheilun syynä siihen, että Suomi ei pysy urheilumaailman huipulla. Mukana on paljon tunnetta ja intohimoja, mutta toisin ajattelevan sättiminen ja halveksinta eivät johda mihinkään hyvään.

Huipulle nousee vain harva, mutta urheilun ilo on kaikille yhteinen. Lapsetkin ymmärtävät aika varhain, kuka on hyvä jossain lajissa ja sen, että harjoittelemalla omakin taso nousee. Jos urheilumenestys on kansakunnalle äärimmäisen tärkeää, voidaan lapsia rääkätä tehovalmennksella. Jos lapsi ei kestä, hän on huono oksa valtakunnan urheilupuussa. Sellaiset pitää karsia, heittää pois ja etsiä uusia laatuyksilöitä.

Hyvä valmentaja ei kiusaa urheilijoita. Hän on hyvä opettaja, joka hallitsee sekä lajivalmennuksen että henkisen valmennuksen. Jos nuorten valmentaja ei ymmärrä sitä, että valmentaminen on mitä suurimmassa määrin psykologista työtä, hän on väärällä alalla. Varsinkin joukkuepelien valmentajina on, hyvien lisäksi, itseään täynnä olevia öykkäreitä, jotka katsovat oikeudekseen solvata ja nimitellä nuoria pelaajia. Tehovalmennuksen maissa on paljon nuoria, jotka uhrasivat kehonsa ja mielensä päästäkseen huipulle, mutta jäivät keskinkertaisuuksiksi. Mikä on omat ja muiden odotukset pettäneiden kohtalo? Urheilu-ura on lyhyt, sen jälkeenkin pitää elää. On mestareita, huippuja, jotka eivät ole jaksaneet, vaan päättäneet elämänsä.

Erkka Westerlundin tuore kirja ”Erkka. Elämän peliä,” on hieno opas valmentajille,opettajille ja vanhemmille.
Valmentaminen on ihmisen valmentamista, joka perustuu keskinäseen vuorovaikutukseen, luottamukseen ja kunnioittamiseen. Yhteinen hyvinvointi on tärkeintä – se ei tarkoita määrätietoisesta harjoittelusta luopumista. Saman valmennusfilosofian ovat omaksuneet mm. Alpo Suhonen ja koripallovalmentaja Henrik Dettman. Tärkeintä ei ole minä, vaan me, sanoo Jari Litmanen.

Westerlund joutui opeistaan vuosikausiksi eräiden toimittajien julkisen pilkan ja halveksimisen kohteeksi, häntä syytettiin Suomen jääkiekon tuhoamisesta pehmomenetelmillään. Ennustetettiin, ettei pohjalta nousta, kun nuorilta ei ole vaadittu tarpeeksi.Meni muutama vuosi ja Suomi nousi maailmanmestariksi sekä nuorten eri ikäluokissa että miesten kisoissa. Onkohan pääpilkkaaja pyytänyt anteeksi Westerlundin vainoa? Tuskinpa. Ja olen varma, että ainakin yksi Suuri Valmentaja on kihissyt sisäisestä raivosta Westerlundin ja hänen hengenheimolastensa menestystä seuratessaan.

Miten ihmeessä ruotsalaiset ja norjalaiset nuoret ovat mitaleilla Dohan yleisurheilun MM-kisoissa? Se ei olisi mahdollista, jos heitä olisi valmennettu pelkkinä kehoina, eli heidän ”kehonsa olisi kesytetty,” kuten urheilufilosofi, entinen liigatason jalkapalloilija Jyri Puhakainen on väitöskirjassaan kuvannut. Urheilijalla, varsinkin lapsella on oikeus iloita, nauttia elämästä. Kun Dohassa kilpailijat halailevat aidosti toisiaan kovan kilpailun jälkeen, se on upeaa katseltavaa.

Terveisiä filosofi-jalkapalloilija Jyri Puhakaiselle, kaverilleni. Ja arvostava kiitos meidän urheiluintoilijoiden puolesta Erkka Westerlundille; Jukka Jalosta kiittelin jo kevääällä. Jaa niin, Markku Kanerva, jalkapallomaajoukkueen valmentaja, oli unohtua. Entinen huippupalaaja, nykyinen isähahmo, on oikea mies oikealla paikalla, tylyjen kotimaisten komentajien ja vierasmaalaisten huithapeleiden jälkeen.