Et ole täydellinen, onneksi

Nyt koulussa ja työpaikoilla vaaditan huippusuorituksia. Mediassa ihaillaan täydellisiä superyksilöitä; jokaisen pitäisi olla myös laiha, kaunis tai komea. Tiedämme, että se on mahdotonta, mutta kuvittelemme, että kaikki onnistuu, kunhan yritämme tosissamme. Ikuisesti nuorentavaa voidetta vain kasvoihin ja kroppa uusiksi salilla, niin huippu lähenee. Aivojumppaakin voi ostaa; ikävä kyllä sen tulokset jäävät pahasti takapuolen muokkauksen varjoon. Täydellinen pyrstö huomataan, kertoo media, mutta aivot ovat piilossa. Ja se kaupallinen ”aivojumppa”…No comments.

Supervaltioissa on vanhempia, jotka haluavat, tai peräti vaativat, että heidän lapsensa ovat superlapsia. Vanhemmat lukevat ja puhuvat lapselle jo ennen syntymää ja tekevät kaikkensa, että hän olisi muita etevämpi. Joissain maissa ns. huippukoulut myyvät lapsille opetustaan varmana keinona päästä kansainvälisiin huippuyliopistoihin. Opetusmetodina on autoritaarinen lapsen alistaminen opiskelukoneeksi. Kone ei leiki eikä pidä hauskaa kavereiden kanssa. Se kilpailee tehokkuudessa. Konetta ei huolleta koskaan; kun se särkyy, se kärrätään pois silmistä.

Meidän omatkin superlapsemme ovat aikataulutettuja. On pianotunteja, balettitunteja, monia urheilulajeja, taidekursseja, näytelmäryhmiä ja niin edespäin. Kohtuullisesti käytettyinä nämä ovat hyviä harrastuksia, mutta liiallisina niistä tulee kärsimys, raskas taakka. Lapsista kasvaa työholisteja, jos heitä aina palkitaan vain saavutuksista, täydellisistä arvosanoista, mutta ei koskaan siitä, että ovat kohteliaita, ystävällisiä ja hyväkäytöksisiä tai auttavat apua tarvitsevia.

Ylisuorittaminen voi olla yhtä koukuttavaa kuin huumeet ja uhkapelit, erona on vain se, että vanhemmat tukevat ylisuorittamista tajuamatta sen vaaroja. Vanhemmat saattavat tehdä tuntikausia kotitehtäviä yhdessä lasten kanssa. Tärkeintä on suorittaminen, eikä miellyttävä yhteiselämä. Työholisti kärsii korkeasta stressitasosta, ei osaa rentoutua ja on vaarassa palaa loppuun jo lapsena.

Täydellisyyden ja menestyksen tavoittelijaa, huippuyksilöä, uhkaavat alati epäonnistuminen, iso epäonnistuminen, valtava epäonnistuminen, suunnaton epäonnistuminen ja jättimäinen epäonnistuminen. Onnekas voi vetäytyä säilyttääkseen mielenterveytensä: Jos en ota tuota vaikeaa kurssia opintoihini, vältän riskin tulla hylätyksi tai kritisoiduksi, eikä minun ei tarvitse pelätä, että saan huonoja arvosanoja.

Perfektionistia on mahdotonta miellyttää, koska hän ei ole ikinä tyytyväinen itseensä. Perfektionisti kärsii tuskaa ja jakaa sitä muille. Jos yksi tuhannesta tai sadasta tuhannesta on melko täydellinen jossain suhteessa, ei kaikkien tarvitse sen vuoksi pilata elämäänsä. Tervejärkisissä taviksissa on kansakunnan voima! Perus- ja ammattikoulujen taloudellinen ja pedagoginen rapauttaminen menestysutopioiden tieltä on moraalitonta.

Lapsia ja nuoria pitää suojata perfektionismilta, joka on pahimmillaan onnellisen elämän este. Moni ”tavallinen” koululainen ymmärtää aikuisuuden kynnyksellä yllättäen olevansa ihan kelpo tyttö tai poika, joissain asioissa jopa suorastaan fiksu. Tärkeintä olisi kelvata itselleen, silloin muut eivät ole kukistettavia kilpailijoita, vaan kavereita ja ystäviä. Silloin on yhdentekevää onko oma sijoitus tulevaisuudessa jollain ranking-listailla sadan parhaan joukossa. Pyrky sinne kannattaa jättää yliopistojen täydellisille kärkiyksilöille, huipuille. Ei ole heillä helppoa; äly ja pätemisen tarve ilman viisautta ja suhteellisuudentajua on raskas taakka.

Jos ymmärrämme mitä lahjakkuus on, autamme koulussa jokaista lasta löytämään parhaat lahjansa ja nauttimaan niistä. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että kieltäisimme eri alojen eteviltä lahjakkuuksilta oikeuden opiskella nopeasti, tehokkaasti ja monipuolisesti. Erikokoisia jalkoja ei pidä tunkea samoihin kenkiin. Varsinainen ”lahjakkaiden opetus” ei edisty toistelemalla sanaa huippuosaaminen; se vaatisi alan pedagogista asiantuntemusta, joka tuntuu olevan kouluinnovaattoreille yhdentekevää aivan läpi koulutusjärjestelmän.

Koulussa on tärkeintä rakkaus

Lokakuun 5. päivä on kansainvälinen opettajain päivä. YK haluaa korostaa päivällä opettajuuden arvoa.

Yläkoulun opettaja piti äskettäin hienon puheenvuoron päivän kunniaksi. Hän kertoi kysyvänsä nuorilta koululaisilta, mikä on tärkeintä koulussa. Oppilaat vastaavat, että pitää oppia ja valmistautua ammattiin. Opettaja sanoo heille, että vastauksenne ovat hyviä, mutta on jotain vielä tärkeämpää: rakkaus.

Se on hienosti ajateltu. Koulukasvatus, etiikka ja ihmisyys on  unohdettu täysin oppimis- ja osaajapuheiden alle. Se on turmiollista, koska koulun tulisi kasvattaa oppilaita joka päivä  ja kaikissa oppiaineissa, rakkauteen, toistensa kunnioittamiseen ja erilaisuuden hyväksymiseen. Jokaisen perusoikeuksia tulee kunnioittaa kaikissa koulun tilanteissa.

 Velvollisuus, vastuu, omatunto, ystävällisyys ja avuliaisuus ovat tärkeitä sanoja ihmissuhteissa ja vuorovaikutuksessa. Opettaja varotti puheessaan aikuisia ja lapsia suljetussa kuplassa elämisestä; siellä vain minä ja kaltaiseni saavat arvostusta, muut ovat yhdentekeviä, elleivät peräti vihollisia.

Yksinkertainen rakkauden sanoma on paljon tärkeämpi  kansakunnan onnellisuus- ja menestysresepti kuin pinnallinen puhe osaamisesta; jaottelu heihin, jotka mahtuvat ison Suomi-kuplan sisään ja heihin, joiden edessä ovi isketään kiinni.  Kuplan panssarioven tunnuslukuja on ryhdytty jakamaan jo alakoulussa. Rakkauden sanomaa julistava opettaja saa ehkä osakseen naurua ja ivaa. Hänelle ”muutosvastarintainen” ei ole pilkkanimi, koska ammattietiikka käy kaiken muun edellä. Opettaja muuttuu, kun näkee itse sen tärkeäksi. Peruskriteeri on aina oppilaiden paras, eivät omat edut tai nöyryydestä saadut palkkiot.

Kun poistuimme opettajien tilaisuudesta, ikämies liittyi seuraani. Hän kertoi seuraavaa: ”Kun kouluumme tuli 50-luvulla uusi opettaja, muuan poika viittasi ja huusi innokkaana: ’Opettaja, opettaja, minä tiedän.’ Opettaja oli vastannut, että ’sinä et tiedä mitään, nurkkaan siitä häpeämään!’ Kun opettaja käänsi selkänsä, poika löi häntä puukolla selkään. Opettaja kuoli.

Poika joutui koulukotiin ja pestautui myöhemmin muukalaislegioonaan. Sinne pyrki myös tarinan kertonut ikämies ja näytti vammautunutta kättään. ”Tämän vuoksi en päässyt.” Millaiseen legioonaan me passitamme nyt ne nuoret, jotka eivät kelpaa yhteiskunnalle ja joiden olemus huutaa ”miksi kukaan ei ole koskaan rakastanut minua.” 

 

 

      

Suomen kansan edushenkilöt! On viime hetki toimia.

 

Tapasin äsken Vaasan torilla ikätoverini, joka kertoi olleensa pari viikkoa sitten syöpäleikkauksessa Vaasan keskussairaalassa. Mies kehui lääkäreitä ja hoitajia, heräämössä puhuttiin sujuvasti molempia kotimaisia kieliä, hoivattiin ja hoidettiin. Mies suri, että hänet leikanneen etevän kirurgin erikoisalaa oltiin lopettamassa sairaalassa. Pakeneeko pätevä henkilökunta uhkien edessä yksityisiin jättifirmoihin? Miten käy pienille hoitokodeille, miten köyhille ja vanhoille potilaille; anteeksi, asiakkaille.

Vaasan keskussairaala ei ole niiden 12 armoitetun sote-sairaalan joukossa, joissa toimii tulevaisuudessa ns. laaja päivystys. Ymmärrän, jos moni suomalainen ei uhraa ajatustakaan sille, mitä jossain länsirannikolla, Pohjanmaan maakunnassa tapahtuu. Maan hallituksen ja eduskunnan toivoisi kuitenkin ymmärtävän mitä ovat tekemässä 181 000 ihmiselle, se on Pohjanmaan maakunnan väkiluku.

Ennen kaikkea pitäisi ymmärtää, että nyt ei ole kyse mistään pikkupolitikoinnista ja omien etujen hamuamisesta Vaasan seudulle. Kyse on ihmisten terveydestä ja ihmishengistä. Vaasan sairaalan kohtaloa tullaan muistamaan tulevaisuudessa poliittisen valtataistelun ja itsekkään juonimisen uhrina, malliesimerkkinä poliittisen moraalin alennustilasta. Onko Suomi jakautumassa kilpaileviin leireihin, jotka pakotetaan taistelemaan siitä, kuka saa isoimmat palat yhteisestä kakusta henkensä pitimiksi!

Vaasan keskussairaalan hyvä taso tiedetään. Potilasvahinkoja on vähän, ja esimerkiksi syöpäsairauksien hoito on saanut kiitosta. Pohjanmaan asukkaista on suomenkielisiä noin 44 prosenttia ja ruotsinkielisiä lähes  50 prosenttia. Vakava asia on lähes 100 000:n ruotsinkielisen pohjalaisen kohtelu. Potilaan, lääkärin ja hoitajan tulee ymmärtää toisiaan. Muuten voi käydä kuten Joensuussa 80-luvulla. Venäläis-syntyinen lääkäri passitti murretta viäntävän mummon mielisairaalaan, vaikka tällä oli ihan muu tauti.

Seinäjoella luvattiin taannoin, että siellä aloitetaan ruotsin opiskelu, jos Vaasan potilaita siirretään sinne. Ajatus on lievästi sanottuna hupaisa.  Ei Närpiön eikä Maalahden ruotsia ymmärretä Seinäjoella. Eduskunnan suomalaisummikot voisivat hakeutua vapaan valinnan aikana vaikkapa Malax-Korsnäsin terveyskeskukseen sydänvaivojensa vuoksi ja kertoa kokemuksistaan julkisuudessa.

Nyt on keksitty, että Pohjanmaan vaikeimmat sydänpotilaat lennätetään Ruotsiin, Uumajaan, hoitoon. Mitä jos hallitus kokeilisi aivan itse siirtymistä Tallinnan sote-piirin; matka on sama kuin Vaasasta Uumajaan.

Mihin Suomi on oikein on menossa? Televisiossa juuri esitetty Tase-mummot sen kertoi hyytävällä tavalla. Suomesta on tullut kovien arvojen, itsekkyyden ja ahneuden pesä. Vanhat ja sairaat ovat ison bisneksen ”asiakkaita,” ihmisroskaa – rahojen loputtua ongelmajätettä. Tämä tapahtuu Suomessa, joka on kuulemma maailman onnellisiin maa, jonka terveydenhoito ja koululaitos ovat olleet maailman silmissä esikuvia. Mikä vimma saa tuhoamaan instituutiot, joita maailma ihailee! Ei kysymys ole säästämisestä, vaan jostain aivan muusta.

Ei kai tässä muu auta, kun ristiä kätensä ja toivoa ihmettä; sitä, että jos Herra on antanut päättäjille viran, antaisi ensi yönä myös järjen. Pelastakaa maineenne ja Pohjanmaan ihmiset! Antakaa Vaasan keskussairaalalle laaja päivystysoikeus. 

Tähtiluistelija Kiira Korpi valaisi huippu-urheilun pimeää puolta

Kiira Korvesta on kirjoitettu tärkeä kirja Kiira –ehjäksi särkynyt; tekijä on urheilutoimittaja Jere Nurminen, yhteistyössä Korven kanssa. Kirja kertoo järkyttävän tarinan siitä, miten nuoren  taitoluistelijan keho ja mieli murretaan alistamalla hänet tunteettomaksi esineeksi, jonka tulee palvella valmentajien menestyspakkoa. Valmentajan on pakko onnistua, pakko voittaa; julma pakko siirretään nuoreen urheilijaan. Jollei hän menesty, hän on pelkkä roska, melkein ongelmajäte.

Kotimaisten  valmentajien vahingossa nuorelle Korvelle tullut tekstiviesti on karmea:  ”Meidän tähdellä (Korvella) on taas nilkka lukossa, eikä tule jäälle. Miksi me ei ikinä opita, ei tähän kannata tuhlata aikaa.”

Ulkomaiset huippuvalmentajat pilkkaavat, huutavat  –ja mikä hirveintä- käyttävät nuoria seksuaalisesti hyväkseen. Sama on toistunut monissa lajeissa.  Myös musiikkialoilla on esiintynyt sairasta kilpailuhenkeä, joka on johtanut monien lahjakkaiden nuorten mielenterveysongelmin ja esiintymiskammoon.

Kiira Korpi, 30, kasvoi vähitellen kotiväen ja terapeuttien avulla masentuneesta, syömishäiriöisestä ruokapalojen punnitsijasta tasapainoiseksi onnelliseksi aviovaimoksi. Korpi tuskin tavoittelee kirjallaan henkilökohtaista kunniaa ja julkisuutta, hän lähettää rohkean viestin, jolla voi pelastaa monta elämää:  Huipulle pyrkivällä pitää olla oikeus hyvään elämään. Fanaatikot eivät saa tuhota kenenkään fyysistä tai henkistä terveyttä.

Hyvä valmentaja on opettaja, joka on urheilulajinsa asiantuntija ja osaa nähdä valmennettavat yksilöinä. Hyvä valmentaja osaa erottaa joukosta erityisen herkät ja haavoittuvat, joiden itsetunto vaatii erityistä huoltoa. Mitä tapahtuu, jos nuori jalkapalloilija ilmoittaisi ennen peliä valmentajalle olevansa niin väsynyt tai masentunut, ettei halua pelata? Ei sellaista voi tehdä! Fyysisetkin vammat pitää kätkeä, koska niiden kertominen johtaa helposti siihen, että pelaaja menettää paikkansa joukkueessa ja saa maineen valittajana, josta ei ole mihinkään. Hävityn pelin jälkeen käytetään joukkuerangaistuksia, ylimääräistä höykytystä, joka parantaa muka ”asennetta.” Ajatus on sairas. Se kasvattaa vihaa ja halua lopettaa.

Hyvä valmentaja auttaa urheilijaa. Kaikki valmentajat eivät ole fiksuja; on niitä, jotka leimaavat nuoren. ”Ämmä” ja ”hiiri” ovat nimityksiä, joita olen kuullut käytettävän psyykkisesti herkistä poikapelaajista. Jotkut valmentajat ovat kuin omistaisivat nuoren urheilijan ruumiin ja sielun. Jos urheilija ei tuota kunniaa valmentajalle, saati sanoo poikkeavan mielipiteensä, hän saa mennä.

Urheilun huipulle pitäisi kiiruhtaa hitaasti. Monet nuoret, innokkaat urheilijat, rasitetaan raakeiksi jo ennen rippikouluikää. Hiusmurtumilla, revähdyksillä ja kolhuilla ei ole väliä, kun kunnianhimoiset valmentajat ja vanhemmat vaativat lapsilta menestystä ja rankkaa harjoittelua. Tärkeintä on voittaminen, ei urheilusta nauttiminen.

Jari Litmasesta kertova dokumenttielokuva ”Kuningas Litmanen” on kuvaus terveestä kasvusta lahjakkaaksi huippu-urheilijaksi. Kaiken ydin oli Litmasen rakkaus jalkapalloon. Sitä ei kukaan ulkopuolinen vaatinut, se eli ja kasvoi pojan sisällä. Ympäristöllä oli tärkeä merkitys Litmasen lahjojen kehitykselle. Hän eli Lahdessa, jalkapallokaupungissa ja syntyi jalkapalloperheeseen. Litmasta ei viety lapsena Espanjaan eikä Englantiin arvioitavaksi. Hän kirjoitti ylioppilaaksi, pelasi Suomessa ja eteni vähitellen kansainväliseksi tähdeksi. Sami Hyypiä kulki rauhallisesti samoja polkuja. Ulkomaisiin nuorten urheiluakatemioihin lähtemisessä on riskinsä. Moni suomalainen 16-vuotias huippu on palannut huomaamatta kotiin, ammattilaisura  jäi haaveeksi. Kokemus voi olla avartava ja kasvattava. Moni on kuitenkin kertonut miten vaikeaa oli kuulla jatkuvasti kirosanojen säestämänä olevansa surkimus, josta ei ole mihinkään.

Huipulle pyrkivälläkin pitää olla oikeus onnelliseen elämään. Fanaatikot eivät saa tuhota kenenkään fyysistä tai henkistä terveyttä. Urheilijan,  pitäisi jaksaa elää uransa jälkeenkin. Moni ei jaksa, vaan jopa luopuu elämän lahjasta vapaaehtoisesti.

Olisi tärkeää tajuta yleisemminkin, että nykykulttuurin mukainen lapsiin ja nuoriin kohdistuva  huipulle pyrkimisen vaatimus, kilpailu koulutodistuksilla, johtaa monen nuoren elämän pilaamiseen. On onnetonta, kun joka aamu on herättävä osoittamaan olevansa paras, priimus. Sitä kestää aikansa, nopea romahdus uhkaa eniten nimenomaan täydellisiä huippukoululaisia. Kuilusta voi silloin nousta vain monivuotisella terapialla.

Kunpa tämän tajuaisivat ne, jotka vievät Suomea maailman huipulle, kaikille mahdollisille ranking-listoille. Toive liene turha neuroottisen, itsekeskeisen minä-minä-minä kulttuurin aikakautena. Kulissit ovat tärkeimmät, muusta viis.

 

 

 

 

 

 

Erityisoppilasta ei saa kiusata rajattomilla koulutiloilla

Opetuksen kehittämispuheissa ei juuri esiinny sana ”kasvatus,” joka on opetuksen keskeinen tavoite. Koulukasvatus vaikuttaa oppilaan persoonallisuuteen syvästi: minäkuvaan, itseluottamukseen, käsitykseen omista erityislahjoista tai niiden puutumisesta. Jokainen opettaja kasvattaa opettaessaan: sanat, ilmeet, suhtautuminen oppilaisiin kulkevat jokaisen oppilaan sisimmässä läpi elämän.

Konsultit ja motivoijat ovat asettuneet  koulun kehittäjiksi, moni kasvattaja-opettaja on ohjattu nurkkaan häpeämään muutosvastarintaansa. On selvää, että koulun pitää uudistua ja muuttua. Olisi kuitenkin suotavaa -ei vaan aivan välttämätöntä- että pedagogisissa uudistuksissa ratkaisuvalta olisi opettajilla. Ei kai sairaaloitakaan uudisteta kuulematta lääkäreitä. Mitä kirurgi sanoisi, kun sairaalan johto päättäisi, että nyt ryhdymme soveltamaan neuvostoliittolaista liukuhihnainnovaatiota, joka on tuotantotaloudellisesti tehokas. Lääkityt tai nukutetut hoideltaisiin hihnalla, ihan noin vain, zup, zup, ja sitten hihnalla heräämöön. Tehokkuusluvut nousisivat pilviin, laatusertifikaatti kultakehyksineen olisi  jo ns. tilauksessa. Anteeksi vain, jos juttu tuntuu mauttomalta. Muistan nähneeni joskus kauan sitten televisiossa, että hihna todella oli olemassa. 

Aasinsilta: Kouluelämäänkin sovelletaan usein hyvässä tarkoituksessa muoti-innovaatioita, joihin opettajien on pakko sopeutua. Laajat, avoimet oppimisympäristöt opettajatiimeineen voivat sopia hyvin tietyille oppilaille ja opettajille, jos ne on suunniteltu palvelemaan hyvin pedagogisia tavoitteita. On kuitenkin vastuutonta sulkea silmänsä siltä tosiasialta, että on oppilaita, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia selviytyä muodikkaiden maisemakonttoreiden ja hehtaarihallien kakofoniassa. Lisämausteen tuo se, että koulun pitää nyt olla ISO, eihän se muuten ole oikea yhtenäiskoulu. Lapset vain taksiin ja tunnin kuluttua kaikki 43 opettajaa ovat valmiina palvelemaan jokaista pikkunassikkaa ja puberteettihörhöä, ihan räätälöidysti ja henkilökohtaisesti.

Erityisoppilas, autisti tai ADHD-lapsi tarvitsee ehdottomasti turvallista, rajattua opiskelutilaa, jossa tuttu opettajatiimi vastaa erityisopetuksesta ja jokaisen oppilaan hyvinvoinnista. Oppilas ei muuten selviä, kuka silloin ottaa vastuun? Ei  kukaan tahallaan halua, että oppilaat kärsivät, mutta innokas uudistaja voi erehtyä. Silloin pitää katsoa totuutta silmiin. Viisas uskaltaa muuttaa kantansa, jos huomaa, että on tehty huonoja päätöksiä.

Opettajan etiikan keskeinen piirre on se, että opettaja ajattelee aina oppilaan parasta. Jos se estetään, moni hyvä opettaja jättää työnsä, koska ei voi luopua ihanteistaan ja moraalistaan. Se on suuri vahinko opettajan kannalta; hänen oppilailleen se voi olla elämää mullistava katastrofi.

 

  

 

 

 

 

 

 

Elämä on vakava asia

Professori, moraalifilosofi Sami Pihlström avaa kirjassaan Ota elämä vakavasti näkymän nykyaikaan: Kaikkialle tunkeutunut onnistumista ja menestystä korostava poseeraaminen rapauttaa moraalista kieltä.  ”Kielen köyhtymistä tapahtuu kaikkialla, niin konsulttihumpuukin täyttämässä yritysmaailmassa kuin akateemisissa ympyröissäkin, ja sillä voi olla haitallisia vaikutuksia sisäisten päämäärien vakavaan tavoitteluun.”

Pihlström kertoo totuuden: Työpaikoille, johtamiseen, koulutukseen ja opiskeluun, harrastus- ja järjestötoimintaan vaaditaan positiivista energiaa ja pöhinää.  Kriitikkoa saatetaan syyttää ”ratkaisukeskeisyyden” puutteesta. Nyt pitäisi olla uskovinaan humpuukimaakareita. Siten pääsee helpoiten valittujen joukkoon nauttimaan julkisuudesta, maineesta ja sponsorirahasta.

Jotkut yliopistot rahoittavat mieluusti heitä, jotka tekevät myyvimmät tutkimussuunnitelmat, ei niinkään heitä, jotka tekevät vakavaa, pitkäjänteistä tieteellistä tutkimusta. Nämä kun ovat, eräiden ministerien sanoin, norsunluutornissaan kyyhöttäviä ”kaiken maailman professoreita ja dosentteja,” heitä korvataan nyt työelämäprofessoreilla, vailla tieteellisiä meriittejä. Suomea viedään maailman huipulle löysillä puheilla ja taikasanalla ”innovaatio.” Kuinka realistisia visiot ovat ja keitä ne palvelevat?

Kotikasvatus ja koulu kaipaavat negatiivista ajattelua, arkitodellisuuden paljastamista. Televisiossa keskusteltiin juuri koulujen turvallisuudesta, pääpaino oli ulkoisessa turvallisuudessa, varautumisesta väkivaltaan. Kerrottiin, että monet koululaiset ovat uhkaavia, opettajat ja oppilaat joutuvat kuulemaan törkyä, jopa pelkäämään fyysistä väkivaltaa.

Järkevä, turvallisuutta ulkoisella olemuksellaan viestivä helsinkiläinen alakoulun rehtori kertoi, mistä on kysymys: Kun kodit voivat huonosti, oppilaat kantavat kaiken tuskansa mukanaan kouluun. Tämä on yksinkertainen totuus. Suomessa tehdään vuodessa yli 100 000 lastensuojeluilmoitusta. Lapset kaipaavat sisäistä turvallisuutta, ei kilpailua, ei liian varhaista, rajatonta ”itseohjautumista” eikä varsinkaan luokittelua kelpaaviin ja kelvottomiin.

Ensimmäisen koulusurman jälkeen puolet eduskunnasta kannatti alle 15-vuotiaiden vankeusrangaistuksia. Uskooko joku, että ongelmat ratkeavat, kun vaaralliset lapset pistetään vankilaan? Juuri nyt mediassa puhutaan eräiden koulukotiemme epäinhimillisyydestä. Lastensuojelulaitosten historia ei kestä päivänvaloa, sana ”suojelu” on ollut irvokas tässä yhteydessä.

Yhteiskunnan rahat käytetään lasten, koulun ja perheiden hyvinvoinnin sijaan mieluusti menestysuskon alttarille. Yksi esimerkki: Tekes, Tekniikan edistämissäätiö antoi ohimennen 150 miljoonaa euroa amerikkalaisille innovaattoreille, joiden avulla Suomeen luotaisiin oma Piilaakso. Ei tullut Piilaaksoa, hommasta tuli pelkkä Pancake, pannukakku. Saako tästä ajatella hieman negatiivisesti vai olisiko ratkaisukeskeisyys parempi vaihtoehto? Lisää myönteistä pöhinää, ehkä?

Kehittämisseminaarien sijaan päättäjät ja visioiden myyjät voitaisiin määrätä kahden viikon työharjoitteluun muistisairaiden vanhusten kotihoitajiksi, erityisluokille tai hoitokotiin. Ehkä siellä voisi Minään tarttua hieman inhimillisyyttä ja tervettä järkeä, reaalimaailman tuntemusta.

Taidamme kuitenkin olla jo liian pitkällä, kyllä bisnes hoitaa hommat, ”markkina” on taikasana sielläkin, mihin markkinoilla ei saisi olla mitään sijaa. Raha pitää panna poikimaan, leiviskää ei saa haudata maahan, todistelee Glory uskovaisten omalla televisiokanavalla. Glory pyytää katsojilta pikku rahalahjoitusta, koska hän lähtee pian pelastamaan syntisiä Afrikkaan. Sitä ennen hän ehtii ajaa suorassa lähetyksessä pahat sairaudet pois heistä, jotka ovat sitä häneltä pyytäneet. Saatana ja Perkele kuulevat kunniansa, kun profeetta pauhaa. Hillitympää apua ihan kaikkiin ongelmiin saa aamuöisin hunajaäänisiltä Astral-television parantajilta ja ennustajilta. Puhelun hinta on 3, 56 euroa minuutti eli 35,6 euroa kymmenen minuutin puhelusta.

”Rajallisuuden ja katoavaisuuden tunnustamisesta voi kasvaa syvempi käsitys elämän merkityksellisyydestä,” sanoo Pihlström. Se on tärkeä toteamus. Kielteisyys voi olla avain myönteisyyteen.

 

 

Kokemusasiantuntijan lausunto varhaiskasvatuksesta

Sain jo vuosia sitten sisältörikkaan haastattelun varhaiskasvatuksen kokemusasiantuntijalta. Tilan säästämiseksi olen jättänyt haastattelukysymykset pois.

”Näin vapaapäivänä on mukavaa, kun ei tarvitse olla päiväkodissa. Siellä on niin paljon ääntä, täällä on rauhallista. Se on ihanaa. Mä sain eilen köniin päiväkodissa. Janne ja pojat halusivat multa pari Lego -palikkaa. Ne uhkasivat vetää mua turpaan, ellen anna. Ajattelin, että katon antavatko ne mulle köniin, jos en anna palikoita. Janne löi mua nyrkillä.

Tädit antoi sille rangaistuksen, se ei saanut leikkiä sinä päivänä muiden kanssa. Sen piti leikkiä yksin. Tädit sanoivat Jannelle, ettei ketään saa lyödä. Jannella ei ole yhtään kaveria kun se on niin ilkeä. Janne aina suuttuu, kun sille sanoo jotain. Vaikka kun joku tyttö sanoo sille, että ”mä rakastan sua,” se suuttuu.

Mä rakastan Nikoa, ja se sanoo, ettei rakasta mua, vaikka rakastaakin. Mä tiedän sen siitä, kun se kiertää mua koko ajan ja haluaa aina leikkiä mun kanssa.

Mulla on paljon kavereita, Emma, Kia, Niklas, Niko, Sara ja paljon muitakin. Mä olen suosittu, kun kaikki haluaa olla mun kanssa.

Päiväkodin tädit sanoo, että jokaisella on kavereita, mutta ei se ole totta. Jannella ei ole kavereita. Päiväkodin pojat ja pikkutytöt on ilkeitä. Isot tytöt on aina kilttejä.

Mä harrastan ulkoilua ja balettia. Mun serkku lopetti viis’-vuotiaana baletin, kun sen jalat tuli kipeäksi ja se oppi sen baletin jo. Nyt se on yhdeksän ja haluaisi perustaa tyttöjen jalkapalloseuran, mutta se ei ole vielä saanut siihen tarpeeksi tyttöjä.

Mun veli on kolmannella ja se kerää pantteja. Joka päivä se lähtee koulun jälkeen kävelylle ja se kerää kaikki pullot ja tölkit mitä se löytää. Se on tosi ahkera. Se on tienannut jo yli 500 euroa niillä panteilla. Alepan edessä on parhaat paikat, kun ne rupumiehet juo siellä kaljaa ja nuoriso limsatölkkejä.

Mä en jaksaisi enää olla päiväkodissa, kun mä olen ollut siellä niin monta vuotta. Mä haluaisin mennä jo esikoulusta kouluun. Mä osaan jo lukeakin. Mä voin näyttää, mä luen sulle tästä kirjasta: Pin-pie-pini-pieeeni-koi-koi-koir-aan-pe-pent-penttu ju-oo-ksi…

Musta on kiva olla yökylässä. Mutta ei kovin monta yötä kuitenkaan, kun mun tulee ikävä äitiä ja iskää.

Mä haluaisin suloisen koiranpennun, sellaisen pienen ihanan karvaturrin, jota voi silittää ja ulkoiluttaa”.

Tällaista on esikoululaisen elämä. Kunpa Jannekin saisi kavereita ja voisi uskoa, että joku rakastaa häntäkin. Ei tarvitsisi enää antaa ketään köniin. Uskaltaisi vaikka halata tyttöä.

Ymmärtävätkö aikuiset mitä päiväkotilapsi eniten tarvitsee? Ei vieraan kielen opetusta, koodauskurssia eikä edes koulumatematiikkaa, vaan sitä, että hänet huomataan, häntä kuunnellaan ja häntä arvostetaan. Jos vielä ihminen tai koira häntä rakastaisi, se olisi jo melkein liikaa.

JK Serkkutyttö perusti todella tyttöjen  jalkapallojoukkueen ja hänestä kehittyi taitava sarjapelaaja. Hän itse halusi harjoitella ja pelata, siinä syy kehitykseen. Tyttöjoukkue  iloitsi aina pelatessaan, oli lopputulos mikä hyvänsä. Kun oikeat valmentajat astuivat remmiin, ilo loppui monelta lyhyeen. Pelaajaura loppui, kun voittamisesta tuli pääasia.