Terveisiä aikuisille koulukiusaajille

Suomalainen koulutusjärjestelmä on ollut rajun muutoksen kourissa. Koulutuksen rakennetta, tavoitteita, opetusmenetelmiä (anteeksi oppimismenetelmiä, tietenkin) ja sisältöjä on ”innovoitu” kyseenalaisin perustein. Eturyhmien koulutukseen kohdistamat vaatimukset perustellaan sillä, että Suomen kohtalo taloudellisena menestyjänä on uhattuina, ellei koulu uudistu siten kuin vaikuttajataho vaatii.

Peruskoulukomitean POPS I mietinnön (1970) alkusivuilla on tärkeä huomautus:
”Kyseenalaiseksi on asetettava mikä opetuksessa on ilmoitettujen ja tosiasiallisten tavoitteiden välinen suhde: vaikka jonkin intressiryhmän tavoiteasettelussa tähdennettäisiinkin oppilaan hyvää, saattaa huolen aiheena olla pikemmin vaikuttajaryhmän eikä yhteisen edun turvaaminen”.

Juuri näin asia on. Monilla koulutuspolitiikkaa ohjaavilla koulutuksen, opetuksen ja kasvatuksen asiantuntemus on pinnallista. Tärkeät käsitteet on korvannut yksinkertainen puhe koulusta osaajien tuottajana, taloudellisen kilpailukyvyn takaajana. Firmat myyvät yhä nuoremmille lapsille preppauskursseja seuraaavaa koulutusastetta varten.

Koulukilpailu aiheuttaa oppilaille mielenterveysongelmia, mutta se ei tunnu lainkaan haittaavan menestyksen kauppiaita, joita moni poliitikko ja virkamies, virkanaisia unohtamatta, tukee osaajahöpinöillään.

Ilman ensimmäisen Pisa-vertailun sensaatiomaista menestystä, vuonna 2001, kouluamme olisi muutettu radikaalisti. Työantajien ja teollisuuden etujärjestö vaati mediassa 1990-luvulla tiukasti esim. kahdeksan tunnnin koulupäivää; pääpaino opinnoissa tuli olla luonnontieteissä ja matematiikassa; taide- ja taitoaineet sopisi poistaa opetussuunnitelmista iltaharrastuksiksi. Eräät eliittikoulujen opettajat ja ”huippuprofessorit” säestivät vaatimusta; heistä kouluilla oli aivan liikaa pehmeitä, sosiaalisia tavoiteitta, jotka johtivat keskinkertaisen tasapäisyyden suosimiseen.

Millaista koululaisen elämä olisi ilman musiikkia, leikkiä, kuvaamataitoa, liikuntaa tai omilla käsillä tekemistä? Jokainen lapsi ja aikuinen tarvitsee myös lepoa; suorituspaineet, harrastuskierteet ja valvominen vievät monilta terveyden.

Suomi on muuttunut nopeasti, mutta koululainen ei. Lapsen pitäisi olla ikään kuin vanhempien käyntikortti, jota voidaan esitellä oman erinomaisuuden jatkeena. Miten oli mahdollista, että ”keskinkertaisten tasapäisyyden,” sivistyksen tuhoajaksi” leimattu yhteinen peruskoulumme ällisti koko maailman vuoden 2001 ensimmäisessä Pisa-vertailussa: Se oli oppimistuloksiltaan maailman paras!

Suomalaisen koulun maine on tuonut meille niin paljon kansainvälistä ihailua ja tunnustusta, että peruskoulumme voitaisiin julistaa viralliseksi suomalaiseksi ihmeeksi, Talvisodan ihmeen rinnalle.
Sotien jälkeenkin Suomi on taistellut asemastaan kansakuntien joukossa. Taistelussa tärkein ase on ollut kansakunnan työteliäisyys ja sivistys; sen ovat turvanneet vanhemmat, kasvattajat ja opettajat kodeissa, kouluissa ja korkeakouluissa.

Yhteiskunta muuttuu nopeasti, mutta ihmisen psykofyysinen kehitys ja henkinen kasvu tapahtuu kuitenkin hitaasti. Turvallinen kasvu vaatii aikaa, aurinkoa, vettä ja ravintoa. Tuholaismyrkkyjen ja kasvuhormonien ruiskuttajat tulee häätää yksituumaisesti lasten ja nuorten taimitarhoista. Se on valistuneiden kansalaisten velvollisuus.

Tänään 20. elokuuta 2019 julistetaan Kajaanissa koulurauha. Aikuiset koulukiusaajat, kilpailkaa ja tapelkaa keskenänne! Myykää toisillenne menestystä ja ”osaamista.” Luottakaa ammattikasvattajiin, antakaa lapsille kasvurauha ja keskittykää luomaan brändejä vain itsestänne, organisaatiostanne ja erinomaisuudestanne. Yrittäkää kuitenkin säilyttää edes jonkinlainen suhteellisuudentaju.

Teemu Pukki ja Arto Tolsa, Kotkan poikii

Teemun, 16, vaalean enkelikiharainen pojan olemus ei kertonut millainen parta-pantteri Teemu Pukki olisi 13 vuotta myöhemmin. Teemun peliura on edennyt järkevästi, aluksi vuosi Kotkan KTP:ssä, sitten totuttelua Espanjassa, vuosi HJK:ssa ja sen jälkeen maailmalle.

Teemu Pukki, 29, osoitti viimeistään lauantaina 17. elokuuta klo 17-19 olevansa loistava jalkapalloilija, kansainvälinen tähti. On vaikea uskoa, että suomalainen pelaaja loistaa Englannin valioliigassa, tekee kolme upeaa maalia, kuten Newcastlea vastaan tapahtui. Volley -potku vasempaan ylänurkkaan oli mestarisuoritus, jota ei tahtonut uskoa todeksi –ja sitten vielä kaksi maalia lisää! Hat-trick, ja Norwichin voitto 3-1. Vastaavaan pystyi suomalaisista vain Miklu Forssel, nuorena miehenä Chelseassa.

Vielä viime kauden alussa epäilin, että maaleja sarjaporrasta alempana mättänyt Pukki oli oudon onnekas, mutta kun hän voitti sarjan maalikuninkuuden 29 maalilla, käsitys muuttui. Oli hän ollut hyvä jo 12 vuoden aikana, kun pelasi kaksi kautta Suomessa ja 10 Espanjassa, Saksassa, Irlannissa ja Tanskassa. Missään hän ei lyönyt itseään oikein läpi, vaikka Brönbyssä pelasikin hienosti ja teki kolmessa vuodessa 46 maalia. Kun Englannin liigassa hyvä pelaaja ostetaan kymmenillä miljoonilla, Pukki saatiin ilmaiseksi!

Miksi Pukki on niin hyvä? Hän on loistava maalintekijä, jolla on lupa kärkkyä hyökkäysten kärkenä palloa, jonka taitava pelikaveri sijoittaa oikeaan rakoon, oikeaan aikaan. Peliälykäs Pukki pyrähtää salamana pallon perään ja osaa tähdätä potkunsa maalin nurkkaan, jos siihen on sekunnin murto-osa aikaa. Ihmeen moni ammattilainen roiskaisee pallon mihin sattuu. Jalkapalloilija ei tietenkään ole yksin mitään, maalit syntyvät yhteispelillä, johon valmentaja on laatinut taktiikan ja osannut valita pelaajille oikeat roolit. Onneksi saksalainen valmentaja on päästänyt pantteri-Pukin irti.

Kotkassa kasvoi toinenkin mestaripelaaja, Arto Tolsa, jonka ura alkoi 17 – vuotiaana KTP:n hyökkääjänä ja maalintekijänä. Tolsa teki 201:ssä otelussa 126 maalia, mikä on valtava määrä. Se iso (lihava?) Arto, joka poikien maajoukkueleirillä Pajulahdessa kesällä 1961 sai harjoituspeleissä armopaikan vasempana pakkina, olikin pian huippusentteri.

Arto oli isokokoinen tankki, jota oli vaikea pysäyttää. Pelasin Arton kanssa alle 18-vuotiaiden maajoukkueessa; katsoin vanhoista lehtileikkeistä, että voitimme Tanskan ja pelasimme Ruotsin kanssa tasapelin; kolme matsia hävisimme 1962-63. Arto oli kentän kunkku. Maaoteluja oli tuohon aikaan vain pari vuodessa, nyt niitä voi olla pari kymmentä.

Arto siirtyi 24-vuotiaana Belgiaan ammattilaiseksi, mikä oli vielä suomalaiselle harvinaista. Sentteri siirrettiin puolustuksen lukoksi, jossa hän menestyi loistavasti 10 vuotta. Tolsa valittiin kolmasti Suomen parhaaksi pelaajaksi.
Kun Arto siirtyi takaisin Kotkaan, alkoi surullinen kausi. Aivan liian moni pelikaverini on sortunut pullon alle, niin myös Arto, joka kuoli 43-vuotiaana. Entinen Kotkan urheilupuisto on nyt Arto Tolsa –areena. Kunnianteko Artolle on ollut hieno teko Kotkan kaupungilta.

Pelit päättyvät aikanaan. Teemu Pukki kertoo voivansa loistavasti, kiitos vaimon ja pienen tyttären. Kun pelaajan psyyke voi hyvin, hän pystyy kentällä parhaimpaansa. Elämä ei lopu siihen rankkariin, jonka vedin ylärimaan, eikä kukaan muista 10 vuoden kuluttua sitä maalia, jonka joku teki elokuun 17.2019.
Tai korjaan: Kyllä minä muistan Pukin eilisen volley –potkun, sen sinne yläflyyguun pelin 32. minuutilla.

Odotamme jo Teemun seuraavaa matsia. Maajoukkueen valmentaja Rive Kanerva on luonnut uskoa suomalaiseen jalkapalloiluun opettajan ja entisen huippupelaajan ammattitaidolla. Ehdottomasti oikea valinta tehtävään.

Kun ihmisarvo oli koulun perusarvo

Nykyisessä kilpailukoulussa oppilas hankkii ihmisarvonsa suorituksillaan, olemalla muita parempi. Toisin oli vuonna 1970, kun uuden perukoulumme ensimmäisissä opetussuunnitelman perusteissa korostettiin jokaisen ihmisarvoa:

”Koulun tulisi ohjata oppilaita havaitsemaan, että jokaisella ihmisellä on ihmisarvo, joka on täysin riippumaton ammatista, varallisuudesta, rodusta, iästä, saavutuksista, terveydestä, kyvyistä ja muista henkilökohtaisista ominaisuuksista. Siksi opetuksessa on tähdennettävä, että on arvokasta ponnistella itsensä kehittämiseksi. Konkreettisena lähitavoitteena oppilaiden omassa elämänpiirissä voidaan pitää sitä, että he eivät kohtele ketään väheksyvästi, vaan osoittavat ystävällisyyttä ja avuliaisuutta erityisesti heikompia, avun tarpeessa olevia sekä vanhuksia kohtaan. Oppilailla tulisi olla runsaasti tilaisuuksia eläytyä erilaisten ihmisyksilöiden ajatuksiin, tunteisiin ja pyrkimyksiin sekä kehittyä ymmärtämään erilaisia elämänsuhteita ja niihin liittyviä ongelmia.”

Eikö teksti ollutkin vanhanaikaista paatosta?

Mihaly Csikzszentmihalyi on todennut, että vaikka moraaliset valinnat ovat usein vaikeita, niiden peruskriteeri on se, että oikeat valinnat luovat harmoniaa, väärät valinnat kaaosta ja epätoivoa.

Jokainen kulttuuri on luonut omat moraalisääntönsä, joita vieraan kulttuurin on helppo pitää omituisina tai tuomittavina. Jyrkkä kulttuurien ja kansakuntien jako hyviin ja pahoihin, vapauden puolustajiin ja terroristeihin voi olla helppoa, mutta epä-älyllisestä, joskus myös moraalitonta. Länsimaisen tieteen ja teknologian suuret saavutukset ovat syntyneet siitä, että ihminen on onnistunut tunkemaan yhä enemmän tietoa yhä kapeampiin kanaviin. Tämä on johtanut sokeaan tieteisuskoon. Jotkut aivotutkijat ymmärtävät ihmismielen toiminnan perusteista vähemmän kuin Australian aboriginaalit eikä moni humanisti pysty ratkaisemaan yksinkertaisia yhtälöitä, Csikszentmihalyi väittää.

Koulupetuksessa olisi pohdittava mikä opetuksen vaikutus on yksilön, yhteisön ja koko luomakunnan elämään. Esimerkiksi biologian ja historian opetus tulisi sitoa ekologisten, taloudellisten, sosiologisten ja biologisten tekijöiden yhteyteen. Kouluissa kautta maailman pitäisi oppia kajoamaan rohkeasti ihmiskunnan perusongelmiin: Mitä voimme tehdä, jotta maapallo säilyisi elinkelpoisena kun luontoa tuhotaan, ja ilmastonmuutos sulattaa napajäitä? Miten auttaa ihmiskuntaa ehytymään hajoamisen, vihollisuuksien ja tuhon sijasta?

Tehtävä tuntuu lähes toivottomalta. Nuoret ovat kuitenkin heränneet monissa maissa vaatimaan politiikan muutosta, ahneuden ja luonnon turmelemisen lopettamista. Moraalinen vastarinta vaatii rohkeutta aikana, jolloin tv-uutiset näyttävät miten ”demokraattissakin” maissa mielenosoittajia hakataan säälittä ja kuljetetaan tyrmään.

Mitkä ovat Suomen ja sen kasvatusjärjestelmän todelliset arvot? Mikä on ihmisyden arvo aikana, jolloin tärkeintä on olla muita parempi, usein keinoja kaihtamatta. Koska Suomi saa ihan viralliset ja avoimet Parempi-lapsi instituuttinsa, sellaiset kun Amerikassa? Parempia lapsia pitää meillä kouluttaa vielä toistaiseksi meteliä pitämättä, mutta eiköhän tilanne korjaannu, kun bisnespiirit saavat ansaitsemansa kasvatustehtävät ja maksulliset koulut, ihan avoimesti. Älkäämme unohtako myöskään premium –tason huippupäiväkoteja, joita ulkomaisetkin sijoittajat jo sponsoroivat.

Tasapäisyys loppuu viimeistään silloin, kun huippuyksilöt seulotaan jo sikiöistä geeniteknologian avulla, kuten Valtion kehitysyhtiön (Vake Oy:n) johtaja viime vuonna esitti, ihan hallitukselta saaminsa valtuuksiin. Hallitus vaihtui ja mies erosi. Tuskin ideat tähän kuolivat, ehdotettu ”supervauvojen tuottaja” voi todella olla yksi tulevaisuuden ammatti. Kun vain ”muutos” on tärkeintä, miksi käsitys ihmisarvosta ei voisi muka muuttua? Eihän kaikista ole maksukykyisiksi osaajiksi, valioyksilöiksi.

Sydänlääkärin viesti, 04.15 Suomen aikaa

Tänään, kello 04.15 Suomen aikaa, amerikkalaisella CNN-kanavalla kokenut kardiologi, sydänlääkäri, puhui outoja. Hän totesi, että teknologia auttaa nykyään tekemään äärimmäisen tarkkoja havaintoja ihmisen fysiologisista toiminnoista ja diagnosoimaan sairauksia. Mutta sitten se yllätys: Lääkäri sanoi, että olisi palattava 30-40 vuotta taaksepäin; silloin lääkäri kysyi ensimmäiseksi miksi ihminen tuli lääkäriin ja miten hän voi. Inhimillinen kosketus, tapa kohdata ihminen, eikä pelkkä rahaa tuottava asiakas, oli silloin tärkeintä. Särkyneen sydämen syndrooma on tosi, ei vain pelkkä nyyhkyiskelmien lisuke.

Nykyään raha, tehokkuus, tavara ja tuottaminen on tärkeämpää kuin särkynyt, väsynyt ihminen. Ihminen on ”lahjakkuusresurssi” ja ”voimavara,” kunnes voima on imuroitu ja jäljellä on vain kustannuksia tuottava ongelmajäte.

Kilpailuyhteiskunta kovine arvoineen on omiaan tuottamaan narsistisesti häiriintyneitä ihmisiä, ellei peräti sosiopaatteja, jotka ovat valmiita tekemään miltei mitä hyvänsä varmistaakseen oman asemansa ja kukistaakseen todelliset ja kuvitellut kilpailijansa.

Moniin isoihin ja pieniin johtajiin sopivat psykiatrian oppikirjojen kuvaukset luonnehäiriöisistä persoonallisuuksista, joilta puuttuu empaatttisuus, kyky asettua kärsivien ja sorrettujen asemaan. Vääristynyt suuruusharhainen minäkuva ja vallanhimo ohjaavat kaikkea toimintaa. Valtioiden johtajat oikeuttavat moraalittoman ja julman toimintansa propagandan ja sopivien kansanjoukkojen tuen avulla. Suuri Johtaja pilkkaa, valehtelee, villitsee ja syyttää kaikesta pahasta edeltäjiään. Hän ei voi sietää, että on ollut häntä etevämpiä, mieleltään terveitä johtajia, jotka ovat asettaneet yhteiset edut omien suuruusharhojensa edelle. Heitä omaan mahtavuutensa rakastunut vaarallinen ressukka pilkkaa ja halveksii aina kun siihen on tilaisuus.

Taas lasketaan ihmisten ”pohjasakan” eli ns. lahjattomien ja köyhien aiheuttamaa rasitusta yhteiskunnan taloudelliselle hyvinvoinnille. Lastenpsykiatriseen hoitoon tai psykiatrien peruskoulutukseen ei ole ollut rahaa rikkaassa Suomessa. Rahaa on jaettu kuitenkin kahmalokaupalla vaikutusvaltaisille hyville veljille ja visonääreille, jotka paasaavat osaamisesta, huipuista ja elämän tehostamisesta rahan ehdoilla.

Tuore uutinen kertoo, että kohu vanhusten ”hoiva”kotien alennustilasta alkaa unohtua –minkä saattoi arvata. Kun krokotiilinkyyneleet on pyyhitty, on aika palata normaaliin bisnekseen. Attendon ”hoivakodissa” paljastui perushoidon laiminlyömistä, lääkkeitä annettiin vähän kenelle sattuu ja koska sattuu. Firmalla oli lupa 25 asukaspaikalle, asukkaita oli 40. Syyllinenkin löytyi: Hoitajia ei saatu, minkäs firma sille voi! Mistähän hoitajapula mahtaa johtua? Kenties hoitajien laiskuudesta. Kyseessä on siis vanhusten ”tehostetun hoidon hoivakoti.” Pääpaino on sanalla ”tehostettu,” sijoittajien voittoja maksimoiva.

Kun Mehiläisen sisarfirma pääsee kunnolla takomaan voittoja lastensuojelulla, alkaa Suomen arvomaisema olla ”huippua,” ihan amerikkalaisella tasolla. Nyt sijoittajien voitot lasten ”suojeluun” sijoittamisesta ovat olleet vain kymmenen prosentin luokkaa, vain joku yksittäinen firma on saanut sijoituksille ansaitsemansa yli 30 prosentin tuoton.

Sijoittakamme nyt lapsiin, erityisesti heidän suojeluunsa kansainvälisten jättifirmojen erityislaitoksissa. Onhan lapsi tulevaisuusosaaja, kilpailukykymme takaaja, Suomen onnellisuusbrändin myyvä tuote, pieni bisnesenkeli, tulevien diilieni mahdollistaja.

JK
Länsisuomalaisen kaupungin omistama, asuntoja vuokraava yhtiö myi juuri omistamiaan taloja sijoittajalle, joka saneeraa niistä omistusasuntoja. Puoli vuotta on asukailla armonaikaa, sitten tavarat kannetaan ulos. Mummo kyselee lehdessä hädissään mitä hän nyt tekee, kun pesutupaankin vaihdettiin heti lukot.
Nyt vain päättäjien selityksiä kuuntelemaan; Iso Pesula Oy pesee taatusti kaikkien asukkaiden kuvitteelliset likatahrat vitivalkoisiksi. Eihän kukaan mummoja unohda! Kaikki hoituu kuin Amerikassa. Mummoilla on sitä paitsi oikeus ostaa asuntonsa markkinahintaan.

Superlapsen tragedia

Äiti kertoi ystävälleen junassa: ”Tyttö jännitti monta kuukautta eilistä esiintymistään. Hän soitti juhlissa kahta instrumenttia ja esiintyi vielä näytelmässä. Kaikki sujui täydellisesti. Seuravaana päivänä tyttö halusi vain syliin ja itki.” Ja sitten äiti nauroi, hän oli ylpeä lahjakkaasta lapsestaan ja halusi kertoa ilostaan. Sitten naurettiin yhdessä. Miksi?

Huolestuin, näinkö vanhemmat ajattelevat? Äidille oli tärkeintä se, että lahjakas tyttö esiintyi edukseen näyttämöllä. Tytön itkulla ja sylin kaipuulla tuntui olevan vähemmän merkitystä.

Lapsi työholistina

Jotkut haluavat, että heidän lapsensa ovat superlapsia. Jo vauvalle kasataan harrastuksia: vauvajumppaa, uintia, musiikkitunteja. Kouluiässä superlapset ovat aikataulutettuja. On pianotunteja, balettitunteja, kieliopintoja, taitoluistelua, uintia, taidekursseja ja näytelmäryhmiä. Kohtuullisesti käytettyinä kaikki ovat hyviä harrastuksia, mutta liiallisina niistä tulee raskas taakka.

Lapsista voi kasvaa työholisteja, jos heitä palkitaan aina saavutuksista, täydellisistä arvosanoista, mutta ei koskaan siitä, että ovat miellyttäviä, huumorintajuisia ja ystävällisiä. Ylisuorittaminen voi olla yhtä koukuttavaa kuin huumeet ja uhkapelit; erona on vain se, että vanhemmat tukevat ylisuorittamista tajuamatta sen vaaroja. Työholisti kärsii korkeasta stressitasosta ja on vaarassa palaa loppuun, kun ei osaa koskaan rentoutua.

Jokaisen pitäisi uskaltaa yrittää jotain aivan uutta, missä ei todennäköisesti ole erityisen hyvä. Kasvattajien pitäisi opettaa lapselle, että epäonnistuminen on normaalia, jopa toivottavaa. Luovuuden ilo ei ole mahdollista, jos ei uskalla kokeilla rohkeasti.

Perfektionisti uskoo näin:

Ellen aseta itselleni korkeimpia tavoitteita, päädyn toisen luokan kansalaiseksi. Ihmiset pitävät minusta vähemmän, jos erehdyn. Jos en osaa tehdä jotain erinomaisesti, ei ole mieltä tehdä sitä ollenkaan. Jos yritän kylliksi, pystyn ylittämään aikaisemmat saavutukseni. On häpeällistä osoittaa heikkoutta tai olla lapsellinen. Samaa virhettä ei saa toistaa, eikä keskitasoinen suoritus kelpaa. Epäonnistuminen tarkoittaa, että olen huono ihminen.

Lahjakkaan lapsen pitäisi koko ajan kuunnella aikuisten neuvoja, olla täydellinen. Jos lapsi toimii odotusten vastaisesti, hänelle koituu ongelmia. On hankala tehdä asioita luovasti omalla tavallaan, kun aikuiset ovat aina tietävinään, mikä on oikea tapa toimia.

Nykyisen suomalaisen koulutuspolitiikan kohtalokas virhe on se, että lapset eivät saa kehittyä luonnon aikataulun mukaan, pojat vähän tyttöjä hitaammin. Kouluista on tehty kilparatoja,vain parhaille on luvassa opiskelupaikka korkeakoulussa ja pääsy toiveammattiin –joka saattaa olla vain vanhempien toiveammatti, ei nuoren. Koulussa monilta nuorilta viedän oikeus löytää omat erityislahjansa, jos ne eivät sisälly virallisen osaamisliturgian käsikirjoitukseen.

Entä jos lahjakas nuorimies ei haluakaan lääkäriksi tai robottitieteilijäksi, vaan käsityöläiseksi tai peräti luokanopettajaksi! Onhan se perheelle kohtuutoman raskasta. Tai jos kahdeksan laudaturin Elina Maaret kirjoittaa päivät pitkät runoja tai romaanikäsikirjoitusta ja torjuu median lähentelyt. Traagisinta on, että moni nuori selviää iltaan asti vain lääkepurkin avulla.

Ei Suomessa lahjakkuutta, eikä sitä kaiken aikaa toitotettua ”osaamista,” puutu, terveestä järjestä ja suhteellisuudentajusta täällä on yhä enemmän puutetta. Arvomuutos on ollut raju, lipeväkielisyys on korvannut aitouden, maineen tavoittelu ja ahneus ihmisyyden ja yhteisöllisyyden. Tärkeintä on minä ja menestykseni –ja tietenkin huippulapseni, kympin tyttöni Elina ja poikani Elmo, tuo monilahjakas sankari, jonka kateelliset opettajat ovat pakottaneet kriisikeskuksen asiakkaasi. Ei masennuslääke auta Elmoa matkalla maailmanmestariksi. Elmo tarvitsee lisää punttia ja muuta treeniä, sillä homma hoituu.

”Älä koskaan luota yli 30-vuotiaaseen!”

Ministerin avustaja kertoi julkisuuteen, ettei kuuntelisi yhteiskunnallisessa kehityksessä yli 60-vuotiaita. ”Älä koskaan luota kehenkään yli 30-vuotiaaseen.”

Pekka Haavistolla on pari vuotta armonaikaa, Sauli Niinistö voisi väistyä vapaaehtoisesti jo nyt. Kyllä taistolaiset pojat ja tytöt tiesivät aikanaan miten yhteiskuntaa kehitetään! Nuoruuden voima, massojen paine ja mediamonopoli, siinä hyvän kehityksen innovoimat. Muuan Aatu-parka kupsahti Saksassa suunnilleen Pekka Haaviston ikäisenä, mutta paljon hän sai aikaan nuoruusvuosinaan.

Miksi Peka Himasta, 33, ei tuettu riittävästi, kun hän lupasi pelastaa Suomen yhdessä eurooppalaisten nelikymppisten liikemiesten kanssa? Miksi Aalto- yliopisto, Sitra, Akatemia, Tekes, Kone Oy ja muut sponsorit lopettivat Suomen pelastusoperaation rahoituksen, vaikka mukana oli Norjan prinssi ja Amerikan kaverit? Olivatko sponsorit ikäihmisiä, joilla ei ollut enää realiteettien tajua?

Ei meidän ikivanhojen kannata pahoittaa mieltämme siitä, että nuoret ovat aina oikeassa. Niinhän mekin olimme. Tiedämme kuitenkin, että lääkärikunnan keulakuva, viisas arkkiatri Risto Pelkonen, 88, kertoi totuuden, omalla kiihkottomalla tavallaan. Hän sanoi, että vanhana ihminen on noussut melkein vuoren huipulle. Sieltä näkee kauas, joka suuntaan. Mitä hän mahtoi tarkoittaa? Sitä kannattaisi poliittisissa nuoriso-osastoissa pohtia.

Älyllinen suorituskyky alkaa hitaasti laskea useilla osa-alueilla heti parinkymmenen ikävuoden paikkeilla. Tämä koskee nimenomaan ongelmanratkaisukykyjä. Nuorella leikkaa nopeammin kuin vanhalla. Esimerkiksi sanavarasto ja muisti säilyvät kuitenkin ennallaan pitkälle vanhuuteen. Testein vaikeasti mitattava, kokemuksen antama ymmärrys, niin sanottu karttuva älykkyys, kehittyy vasta vuosikymmenien mukana. Sitä voidaan kutsua viisaudeksi tai suhteellisuuden tajuksi.

Suurimmat luovat saavutukset tieteiden ja taiteiden alalla sattuvat noin 40 ikävuoden paikkeilla. Silloin on usein tehty työt, jotka on palkittu luonnontieteiden Nobelilla. Parina yksityiskohtana voidaan mainita, että säveltaiteen aloilla jopa 80-vuotiaille koittaa uusi nuoruus, luovuuspiikki, matemaatikkojen kohdalla tämä tapahtuu noin 60:n ikävuoden paikkeilla.

Jokainen meistä on omaleimainen persoonallisuus. Jokainen elää oman elämänsä, kokee omat kriisinsä, saa ympäristöltä tukea tai joutuu sen syrjimäksi ja väheksymäksi, sairastuu tai elää pitkään terveenä. Kukaan ei elä ikuisesti, jossakin vaiheessa vaikeudet voivat kasautua niin, että tuotteliaisuus yksinkertaisesti laskee tai loppuu kokonaan. Juopottelemalla ja huumeilla ei luovaa lahjakkuutta edistetä, niillä se usein sammutetaan tehokkaasti ja pysyvästi.

Olen toistellut jutuissani Leta S. Hollingworthin, lahjakkuustutkimuksen äidin sanomaa, en siksi, että en sitä muistaisi, vaan siksi, että sanoma on niin tärkeä ja yllättävä älykkyyden arvoa voimakkaasti korostaneelta tutkijalta.

Nainen, jota kutsutaan lahjakkuustutkimuksen äidiksi kirjoitti vuonna 1939 näin: ”Aika huutaa johtajia, jotka kykenevät johtamaan kansoja maailmassa, jossa ilman kaukonäköistä viisautta ihmisiä tuhotaan menetelmin, joista ei vielä nyt ole tietoa.” Ja vielä: ”Korkeatasoinen älykkyys ilman kauneuden tajua ei ole mahdollista”.

Katson kuvaa isoisästäni, taidemaalari Einarista (1890-1973): hyvin kaunis nuori mies, vakavat silmät katsovat jonnekin, kenties oman sielunsa syvyyksiin. Tätä kuvan nuorta miestä en tietenkään tuntenut, tunsin harmaahapsisen, reumatismin kumaraan koukistaman, melkein sokean, mutta yhä maalaavan valkeapartaisen vanhuksen, joka kulki taulunippu kainalossaan kohden kaupungin keskustaa.

Vanhuksen luovuus, imhimillisyys ja moraali ohjasivat kaikkea elämässä. Minun on helppo nähdä isoisäni Kauneuden maassa, siellä missä ei enää ole köyhyyttä, ei sisäistä tuskaa eikä fyysistä sairautta; siellä missä ”tuuli soittaa hiljaista urkusoittoaan ja tunteiden kantele soi ikuisesti kauneuden, pyhyyden ja ihmisyyden säveliä.”

Myös näin isoisä kirjoitti päiväkirjaansa:
”Ihmisen tärkeimpiä tehtäviä tässä elämässä pitäisi olla sielunsa kypsyttäminen likemmäksi täydellisyyttä, eikä ainoastaan pintapuolisten elämän nautintojen, rikkauden, hyvinvoinnin, mukavuuden ja kunnian etsiminen, sillä kaikki nämä ovat katoavaista omaisuutta, jota vastoin sielullisia voimia ei mikään voima hävitä.
Ihmissydän on kanteleen kaltainen. Siellä on viritetty eri tunteet sointuviksi kieliksi, joita Elämä soittelee. Kokemukset muodostuvat sydämessä taruiksi, jotka yksinäisinä hetkinä alkavat soida ja herättävät tuhansia kuvia mielikuvituksen maailmassa. Näitä säveliä tulisi ottaa talteen ja muodostaa pysyviksi. Taiteen tehtävä onkin näiden sävelien kokoaminen.

Kaukana, aavan meren sylissä on saari. Saarella kohoaa valkoinen marmoripalatsi, jonka ympärillä ijäti kukkivat ruusut tuoksuvat ja tummissa sypresseissä soittaa tuuli hiljaista urkusoittoa. Rannan valkoiseen hiekkaan laineet laulaen kuolevat….Rauhan, onnen, levon saari; unteni utuinen unhola…Sieluni pyhä temppeli on tuo palatsi. Silloin, kun maailman myrskyt pauhaavat, lentää sieluni kotkan siivillä yli maiden ja manterien unteni valkoisen temppelin pyhään suojaan…”
*****

PS. Kauneudentaju ei vaadi tosikkomaisuutta. Huumorintaju vaatii älykkyyttä. Klikkaa Facebook- sivultani Areenasta kopioitu Bändi-klippi. Se kertoo humoristisesti todellisesta ystävyydestä. Terveisiä kaikille opettajankoulutuslaitosten bändikavereilleni vuosilta 1976-2008!

Mies nimeltä Taru

Taru Armas Unteloinen ei ollutkaan mikä tahansa mies, vaan virkamies. Taru oli noussut korkeaan asemaan valtionhallinnossa jäsenkirjansa ja puhelahjojensa avulla. Hymyilevän ja sosiaalisen Taru-tarinoijan puhe soljui sulavasti niin kokkareilla kuin puhujapöntöissäkin. Kun koulutuksen alalla tarvittiin visioiden kirkastajaa ja kannustepiiskuria, Taru kutsuttiin luomaan pöhinää pyttyyn.

”Lisää innovatiivisuutta ja osaamista!” kuului Tarun suusta ponnella, joka sai jokaisen ymmärtämään, että armonaika on vähissä. ”Vaikuttavuus, brändi ja kilpailukyky! Painakaamme nämä sanat tulikirjaimin sydämiimme,” hehkutti Taru.

Melkein jokainen oli valmis seuraamaan Tarua koulutuksen taivaisiin, tuloslistojen kärkeen, kirkkaimman laadun lähteille, kansainväliseen maineeseen. Vielä elää kuitenkin muutamia Vanhan liiton miehiä, jotka puhuivat aikuiskasvatuksesta, ihmisarvosta, yhteisöllisyydestä ja kauneudesta. Taru antoi koulutustilaisuuksissaan näillekin puheenvuoron hymyillen tavalla, jonka voi tulkita joko lempeydeksi tai ivallisuudeksi.

Tuskin kukaan tajusi, miten Taru kärsi ja häpesi sisimmässään. Ei Taru tyhmä ollut, hänellä oli omatunto. Hän häpesi sitä, että toisteli mitä suuhun oli ahdettu. Tarun puheiden sisällöntuotannon sylttytehdas oli aivan muualla kuin Tarun työhuoneessa. Taru oli pelkkä puheautomaatti ja sisälukija. Hän omaksui nopeasti ”ketterät ja fluidit ilmiöt”, tarjosi kolme pointtia sitä ja viisi pointtia tätä. ”Pöhinä” oli sana, jota Taru toisteli kuvaamaan dynaamista innovatiivisuutta.

Taru alkoi ahdistua yhä enemmän. Puhe sujui entiseen malliin, mutta outo sivusävy siihen ilmaantui. Puolituttu eläkeläinen puhutti Tarua erään koulutustilaisuuden jälkeen. ”Taru! Sinä olet aivan kuin Punahilkka, joka juoksee metsässä sutta pakoon. Paasaat pöntöstä puuta heinää, kerrot urotöistäsi. Taru oletko sinä mies vai luikuri?” Ukonturjake oikein kiihtyi.

Taru kääntyi kannoillaan, hän ymmärsi, ettei enää voinut peittää sisikuntaansa. Taru muuttui alakuloiseksi, sitten masentuneeksi. Kun Tarun ylistämä, palkittu oppilaitos paljastui taloudellisten väärinkäytösten pesäksi ja pelkäksi itseään kehuneeksi mainoskuplaksi, Taru alkoi saada paniikkikohtauksia. Hän linnoittautui kotiinsa vastaamatta puhelimeen.

Vuoden sairasloman ja terapiajakson jälkeen Taru muutti Peräseinäjoelle ja kouluttautui pirssiautoilijaksi. Vanhapoika avioitui paikallisen erityisopettaja Lillin kanssa. Koulutuksensa perusteella vaimo ymmärsi, että Taru-poika oli alemmuudentuntoinen ressu, joka tarvitsi paljon haleja ja hyviä lihapullia.

Kun Tarun alitajuinen höpötyshihna alkoi pyöriä kotona vanhaan malliin, vaimo alkoi soittaa pianolla Nino Rotan tunnussävelmää elokuvasta Kummisetä. Naapuritkin herkistyivät usein kyyneliin iki-ihanien sävelten kiiriessä avoimesta ikkunasta. ”Kun puhut rakkaudesta hiljaa kuiskaten…”
Tarusta kasvoi kuin uusi mies, hellä, herkkä, iloinen ja itselleen kelpaava. Hänelle kelpasi jopa oma etunimi eikä Taru enää harkinnut sen muutamista Turoksi. Sen sijaan hän joskus pohti pitäisikö sukunimi Unteloinen muuttaa, ottaa yhteiseksi vaimon sukunimi. ”Lilli ja Taru Ritari” kuulostaisi upealta.

Tämän pituinen oli tämä satu. Onhan se vähän lapsellinen, mutta sellaisiahan sadut ovat.