Eliitti ja pohjasakka

Emeritusprofessorit Yrjö Ahmavaara ja Tatu Vanhanen kirjoittivat vuosituhannen vaihteessa ahkerasti psykometrisen älykkyys- ja persoonallisuustutkimuksen puolesta. Kirjassa Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin  (2001) vaaditaan geeneihin perustuvien älykkyyserojen hyväksymistä luonnonlakina. Erojen tunnustaminen tulisi ottaa yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ja käytännön sosiaalipolitiikan lähtökohdaksi, professorit vaativat. Ajatukset saivat paljon kannatusta ”tasapäisyyden” vastustajien pirissä.  

On totta, että geenit vaikuttavat voimakkaasti älykkyyteen. Testiälykkyys on hyvä ominaisuus, älykäs kykenee ajattelemaan loogisesti ja oppii yleensä helposti. Älykkyys ei kuitenkaan takaa saavutuksia. Monet huippuälykkäät ovat vaatimattomissa ammateissa, koska heitä ei ole tuettu koulussa tai kotona, opiskelumotivaatio on puuttunut tai ymmärtämätön ympäristö on kohdellut lapsiälykköä huonosti.

Olisi kuitenkin kyseenalaista ohjata Ahmavaaran-Vanhasen opein lapsia lihanleikkaajiksi, poliiseiksi tai fyysikoiksi.  Älykkyystestit eivät kata läheskään kaikkea lahjakkuutta; ihminen voi olla lahjakas, vaikka menestyykin älykkyystestissä keskinkertaisesti. Lahjakkaaksi aikuiseksi kasvaminen edellyttää erityislahjakkuutta ja omaa halua opiskella. Vanhempien ylimotivaatio lapsen lahjakkuuden kehittämisessä saattaa tuhota lahjakkuuden ja  aiheuttaa lapselle mielenterveysongelmia.

Älykkyystestit eivät kerro mitään ihmisten luovuudesta, joka Ahmavaaran mukaan on vain tyhjä sana. Etevälle taiteilijalle tai käsityöläiselle riittää keskitason älykkyys. Ei kirjailijankaan tarvitse olla älykkö, vaikka moni kirjailija on.

Tatu Vanhasen perussanoma kirjassa Hyvinvointiyhteiskunnan tabut (1998) on se, että ihmisten erilaisuudella on evoluutioon perustuvat geneettiset juuret. Rodut ovat eriarvoisia, naisten ja miesten erilaisuus on luonnon laki, joka selittää esimerkiksi sen, miksi miehet johtavat talouselämää ja politiikkaa.

Olemassaolon taistelun voittavat parhaat valioyksilöt, ihmisten välinen yhteistoimintakin on yksi kilpailun muoto, jolla hamutaan itselle etuja, Vanhanen kuvailee.

Vanhanen ehdotti, että empiirisellä tutkimuksella tulisi määritellä eriarvoisuuden optimitasot. Afrikan negridirodulla ei ole ollut lämpimässä lojuessaan tarvetta kehittää älyään, kuten pohjoisen karuihin oloihin saapuneilla esi-isillämme. Niinpä rotu on jäänyt tyhmäksi, kun taas idän mongolidit ja Euroopan kaukasidit menestyvät älykkyystesteissä. Heidän on ollut pakko kehittää kylmissä ankarissa luonnonoloissa älynsä geneettiseksi potentiaaliksi.

Niin kauan kuin kirjoitellaan teorioita, ei ole hätää. Mutta kun Vanhanen alkaa pohtia kirjoissa ja artikkeleissaan geenien erilaisuuden vaatimia toimenpiteitä, on syytä valpastua. Englanninkielisessä artikkelissaan hän esitteli myötäsukaisesti amerikkalaisen Seymor W. Itzkoffin aatteita.  Itzkoff suosittelee mm. sitä että työpaikat annettaisiin ensisijaisesti perheellisille miehille. Älykkäille, menestyville pariskunnille säädettäisiin rangaistusvero,  ellei heillä ole lapsia.  Tyhmimpiä pitäisi suostutella pidättäytymään lasten hankinnasta rahakannustein.

Vanhanen esittelee artikkelissaan myös Itzkoffin pakkokeinoja tyhmien lisääntymisen estäjänä, mutta ilmoittaa, että hänellä itsellään ei ole kantaa siihen,  pitäisikö lisääntymislakeja rikkovia naisia rangaista, eli pitäisikö valtion huolehtia tyhmien pakkoaborteista. ”I don´t know,” Vanhanen pesee kätensä. Sosiaaliturvaa hän ei täysin hylkää, koska älykkäällekin voi syntyä joskus tyhmä jälkeläinen, josta pitää huolehtia. Rikoksen tehnyt, tyhmä maahanmuuttaja passitettaisiin heti kotimaahansa. Trump on Itzkoffinsa lukenut.

Pakolaisaaltojen ja raa’an taloudellisen kilpailun maailmassa, tuhannet ali-ihmiset hukkuvat mereen tai heidät on suljettu leireihin. YK:n ihmisoikeuksien julistuksella ei ole arvoa edes Euroopassa, puhumattakaan muusta maailmasta. Kyyninen oman edun tavoittelu ja viholliskuvien luominen on monen valtiopäämiehen vallan tae. Kidutus on hyväksytty keino saada ihmiset tunnustamaan mitä tahansa; tällainen tunnustus on tietenkin täysin arvoton.

Mikä on ihmiskunnan ja Suomen seuraava kehitysvaihe maailmassa, jossa vain ”huippuyksilöt” kelpaavat? Jonon hännillä olevat sairaat ja väärärotuiset, eli geneettinen pohjasakka, ohjattiin  kaasukammioon vain muutamia vuosikymmeniä sitten. Mikään ei osoita ihmiskunnan moraalin, saati moraalisen lahjakkuuden kehittymistä noista ajoista. Pelastaako tulevia sukupolvia mikään? Tuhoutuuko maailma huippuälykkäiden kehittämin asein vai luonnon ja ilmakehän tuhoamisella, kasvun ja hyvinvoinnin nimissä tietenkin? Onko tällä mitään väliä suomalaisille, kun virallinen Suomi puhuu lapsistakin osaajina ja tulevan kilpailukyvyn takaajina.

Yhteensä lähes 1,4 miljoonaa lasta voi kuolla tänä vuonna nälkään neljässä maassa, varottaa Unicef, YK:n lastenjärjestö. Onko sillä meille mitään merkitystä?

 

Ystävänpäivänä

Ystävyyteen kuuluu vastavuoroisuus, kiintymyksen ja yhteenkuuluvuuden tunne. Ystävyydessä tunteet ovat voimakkaita ja pysyviä. Ystävä tuntee ystävänsä persoonallisuuden, ajatukset ja tavan ilmaista tunteita. Ystävät uskoutuvat toisilleen, jakavat ilonsa, surunsa ja pelkonsa. Ystävä ymmärtää, lohduttaa, hyväksyy ja antaa arvoa ystävälleen.

Ystävän tuntee siitä, että häneen voi luottaa, aina ja ehdottomasti. Sillä hetkellä kun ystävä pettää, särkyy, jotain sellaista, jonka korjaaminen on hyvin vaikeaa. Ystävä ei paljasta muille salaisuuksia, ei juoruile, eikä sotke suhteita muihin ystäviin. Ystävä ei pilkkaa, uhkaile eikä missään olosuhteissa käytä toista hyväkseen. Aito ystävä ei ole kateellinen, vaan iloitsee toisen menestymisestä.

Miesten ystävyyden ilmaisutavat eroavat ehkä naisten tavoista. Päällisin puolin voi kuvitella, että miesten tunneskaala on heikompi kuin naisilla, mutta se on erehdys. Kyllä mieskin tuntee syvästi, vaikka se ei ehkä aina näy päälle päin.

Opiskelijakavereistani opettajakorkeakoulun ajoilta on tullut vuosikymmenien kuluessa ystäviä. Tapaamme kerran vuodessa. Meistä on karissut nuoruuden ujous ja uhma, myös pelko siitä, mitä muut minusta ajattelevat, tarve olla jotain muuta mitä olemme. Olemme oppineet kuuntelemaan toisiamme. Ymmärrämme, että meidän ei tarvitse enää esittää mitään, ei hävetä itseämme, ei tappioitamme, ei typeryyksiämme, eikä yrittää tehdä muiden silmissä itsestämme parempia kuin olimme.

Puhumme tietenkin paljon opiskeluajoista. Ekiä muistutetaan aina siitä, että ensimmäisen vuoden harmoninpolkemisen jälkeen soitonopettaja antoi hänelle tunnustusta, koska ”polkeminen alkaa sujua, vaikka kädet eivät vielä osukaan oikeille koskettimille.”

Kun puristamme erotessamme toistemme käsiä, katsoimme ystävää suoraan silmiin. Käsien puristus oli luja ja pitkä. Kai tapaamme vielä?

Ystävä ei ole rakastettu, mutta aitoon rakkauteen liittyy syvä ystävyys.  Aito ystävyys ja rakkaus antavat voimaa ja rohkeutta taistella hyvyyden,  oikeudenmukaisuuden ja kauneuden puolesta, ”pilviä ja pahoja henkiä vastaan,” kuten seuraava runo kuvaa.

Meri ja Päivä (Eino Leino)

Aamu koitti. Päivä nousi aalloista.

Meri sanoi: Älä vielä nouse. Jää vielä hetkeksi luokseni.

 Päivä sanoi: Minun täytyy. Urani odottaa minua. Mutta minä palajan jälleen illalla sinun luoksesi,

 Meri sanoi: Mutta mitä minä teen sillä aikaa?

 Päivä sanoi: Sinä kannat sillä aikaa minun kuvaani.

 Ja meri kantoi päivän kuvaa rinnassaan ja päivä lähti taistelemaan pilviä ja pahoja henkiä vastaan.

 Mutta joka kerran kun hän katsahti alas, näki hän aalloissa oman kuvansa. Silloin säkenöi jälleen hänen säilänsä ja hänen vihollisensa väistyivät ja pakenivat.

 Ja he sanoivat: Paetkaamme, sillä meri rakastaa häntä.

 Niin mahtava on meri, kun se päivän kuvaa helmassaan kantaa. Ja niin voimakas on päivä, kun se tietää meren sitä rakastavan.

 Mutta kun ilta jälleen joutui, meni päivä mereen suurena ja säteilevänä ja meri kuivui hänen polttavien suukkojensa alla.

 Jokaisesta heidän suudelmastaan tuikahti tulinen tähti taivaalle ja heidän hellyytensä kohosi yli maan kuin lempeä kuu.

 Ja ihmiset, jotka sen näkivät, sanoivat: Rakastakaamme toisiamme niin kuin meri ja päivä toisiaan rakastaa.

 

Ihminen tuloskoneena

Tämä juttu on kirjoitettu vuonna 2005. Pohdin työelämän kehityssuuntaa ja sitä, mihin yliopiston muutospuheet ja tehokkuusmallit ovat työntekijöitä viemässä. Nyt se tiedetään.

Nuori mies kertoi minulle, että hänen vaimonsa nousi keskellä yötä, oli lähdössä jonnekin. Kun mies kysyi mihin vaimo on menossa, tämä kertoi lähtevänsä käynnistämään tuloksentekokonetta. Vaimo on kansainvälisen yhtiön palveluksessa, äärimmäisen tehokas ja ahkera, työlleen omistautunut nuori nainen, jonka työpäivän pituutta on vaikea ennustaa. Kilpailussa menestyminen on raakaa puuhaa.

Olen arvioinut viime ajat työtovereitani yliopistossa, koska olen jonkin sortin  pikkupomo. Yritysmaailman tulospalkkausmalli on otettu vaivihkaa käyttöön valtionhallinnossa ja nyt myös yliopistoissa. Ilmeisesti oletetaan, että virkamiehet tekevät töitään vajaatehoisesti ellei peräti laiskasti. Siitä tulee nyt loppu. Yliopistoissa esimiehet on pakotettu arvioimaan kavereitaan ja nuorempia kollegoitaan, tehtävien vaativuutta skaalalla 1-10 ja työntekijän suoriutumista skaalalla 1-5, onko ahkera, onko yhteistyökykyinen, onko ammattitaitoinen. Seurauksen on UPJ, uusi uljas palkkausjärjestelmä.

Tulospalkkausta on ”kehitetty” erään johtavan virkamiehen mukaan 15 vuoden ajan. Jos 15 vuoden suunnittelun työn tulos on se mikä se on, on kysyttävä minkälaisen tulospalkan uudistuksen laatijat työstään ansaitsisivat. Tehtävien haastavuus, yhteiskunnallinen merkitys ja henkilökohtainen suoriutuminen arvioidaan kuulemma ”analyyttisellä menetelmällä” – mikähän sekin lienee – mutta viime kädessä kyse on ”esimiesharkinnasta ja osaamisesta” meille kerrotaan.

Jos esimiehenä arvioisin synnytettyä toimintaohjelmaa ja sen laatijoiden palkkaa, ehdottaisin heidän palkkansa puolittamista. Niin suurta ihmisen käyttäytymisen ja tarpeiden  ymmärtämättömyyttä ehdotukset kuvastavat, niin vaarallisia oheisvaikutuksia inhimillisten tuloksentekokoneiden käynnistäminen aiheuttaa.  

Kannustelisiin ja luokitteluihin nojaava palkitseminen perustuu vanhaan behavioristisen psykologian periaatteeseen: Tee, kuten käsken, niin saat palkkiosi. Tämä on tehokas periaate, kun nälkäisiä rottia juoksutetaan kilpaa labyrintissa ja tavoitteeseen päässeet palkitaan ruokapalalla. Nyt ihmisrotat pakotetaan juoksemaan ruokapalansa perässä ja taistelemaan toinen toistaan vastaan samoista namupaloista. Kukaan ei kysy miltä ihmisrotasta tuntuu.

Tulospalkitun työ voi tehostua tilapäisesti, mutta psykologian lakien mukaisesti tehokkuus alkaa pian laskea; rotta alkaa odottaa isompaa ruokapalaa. Jos palkittuja on vähän, palkkiotta jääneiden työteho luultavasti laskee.

Voi olla, että joissain virastoissa jotkut virkamiehet ovat lorvineet ja paperinpyöritys alkaa ehkä saada uutta vauhtia. Voidaan laskea montako hakemusta tai anomusta on käsitelty kuukaudessa.

Se taas, että esimerkiksi korkeakouluihin, koululaitokseen ja terveydenhoitoon ajetaan tulospalkkausta, osoittaa pelottavaa yksisilmäisyyttä ja ymmärtämättömyyttä siitä, miten mahdotonta on mitata näiden alojen tärkeimpiä tuloksia. Inhimillinen hyvinvointi, turvallisuuden tunne, oppimisen halu, luovuus, mielenterveyden vaaliminen ovat esimerkkejä alueista, joita mitkään tulosmittarit eivät koskaan täsmällisesti tavoita.

Kun valtion viroissa jaettava kokonaisrahamäärä pysyy samana, seurauksena on se, että ihmiset pakotetaan kilpailemaan toinen toistaan vastaan mitättömistä lisäpalkoista. Jonkun palkka kasvaa ehkä vähän, toisen pienenee saman verran, koska palkkapotti pysyy samana. Vahvoilla ja röyhkeillä on erinomaiset menestymisen mahdollisuudet tässä alentavassa taistelussa. Jotkut esimiehet herkistyvät tunnetusti nuolemisestaan, jotkut suorastaan edellyttävät sitä, mikä aiheuttaa ongelmia ryhtinsä säilyttäville työntekijöille.    

Muistan kuuluneeni joskus yliopiston innostavaan työyhteisöön. Työpaikka on hyvä, kun se takaa toimeentulon ja siellä kunnioitetaan aidosti jokaista ihmistä riippumatta siitä, mikä on hänen toimenkuvansa tai asemansa organisaatiossa. Työn tulokset ovat silloin pitkällä tähtäyksellä paremmat kuin piiskan tai palkkioiden avulla puristetut saavutukset. Elämän mielekkyyden, ehkä jopa onnellisuuden, lisääntyminen ei ole työntekijöille aivan vähäinen lisäbonus. Jokaisella on näet luultavasti vain yksi elämä. Vaikeinta on luultavasti niillä, joiden aivot vielä toimivat, ja joiden selkäranka ei ole luisunut housuihin.

Kun kävelen nuoren lahjakkaan kollegani kanssa aamulla kohti työpaikkaamme yliopistolla ja hän kertoo miten töihin meno ahdistaa, jopa pelottaa, olen hänen puolestaan murheellinen. Onnittelen voittajia. Olette tuhoamassa suomalaisen yhteiskunnan yhtä viimeistä itsenäisen ajattelun, vapauden ja luovuuden tyyssijaa, yliopistoa.     

 

 

Ovatko opettajamme ammattitaidottomia?

Helsingin Sanomien kolumnisti esitteli 30.1. tuoreen kielenopetusta koskevan  väitöskirjan tuloksia. Hän päättelee sen perusteella, että koulujen kielenopetus on surkeaa. Opettajaksi opiskelevista osa ei ymmärrä mitä eroa on sanaluokilla ja lauseenjäsenillä.

Väittelijä viittaa tutkimukseen, jossa tulevista opettajista lauseen subjektin tunnisti 21 prosenttia ja objektin vain 9 prosenttia. Voiko tämä olla totta? Jos niin on, Suomesta on tulossa sivistyksen takapajula. Tähän en usko.

Hesarin kolumnistin mukaan  ongelmat kiertävät pahimmillaan kehää. Tuleva opettaja on saanut peruskoulussa ja lukiossa pirstaleista ja pin­nallista tietoa kieliopista, ei ehdi paikata puutteitaan opettajankoulutuksen aikana ja opettaja päätyy opettamaan  vajavaisesti tai  virheellisesti.”Kieliopin mielekästä opetusta on tavoiteltu jo vuosikymmeniä, mutta mekaanisuus ja ulkoa opettelu ovat yhä läsnä. Kun käsitteitä opetetaan irrallaan toisistaan, ne eivät ehkä koskaan yhdisty toimivaksi kokonaisuudeksi.”

Samassa lehdessä oli laaja artikkeli pänttäävän opiskelun vaaroista, tekstin alleviivaaminen on turhaa, jopa haitallista oppimisen kannalta. Täytyy kai uskoa, kun lehdessä lukee ja ihan Amerikassa on tehty aiheesta tutkimus.

Tutkija suosittelee kieliopin opiskeluun kielentämistä ja visualisointia. Kielentämisessä opiskelija – luokanopettajaopiskelija tai yhtä hyvin peruskoulun tai lukion oppilas – kertoo tarkkaan, miten hän on vaikkapa päätynyt nimeämään lauseesta sana­luokat ja lauseenjäsenet. Sen jälkeen opettaja tutkii epätarkkuudet ja virheet. Visualisointi taas on esi­merkiksi käsitekarttojen piirtämistä.

Mikäpä siinä; joillekin tällainen opiskelu sopii hyvin. On hyvä, jos opettaja ehtii opettaa jokaista oppilasta erikseen, tutkia epätarkkuudet ja virheet, mutta ehtiikö hän?

Opettelin 1950- ja -60 luvulla ulkoa ja alleviivaten Collinin ruotsinkielen sanaston.  Opiskelin yhden kesän aikana 5000 ruotsin sanaa mekaanisen pirstaleisella ja pinnallisella pänttäämisellä, opettelin yhden kirjan kappaleen sanat päivässä.  Kun panin sanoja peräkkäin, niistä muodostui lauseita. Se oli helppoa, koska kielioppi oli koulussa opetettu, opiskeltu ja opittu tehokkaasti. Kirjoitin ruotsista laudaturin. Kiitos siitä kuuluu opettajille, noille pänttäävän, pinnallisen  sirpaletiedon ystäville.

En tietenkään tarkoita, että pitäisi palata entiseen opettajakeskeiseen kouluun, jossa oppilaat istuivat tuppisuina ja vastasivat pari kertaa päivässä opettajan kysymyksiin. Opetuksella on tiedollisia, taidollisia ja tunteisiin liittyviä tavoitteita. Hyvä opettaja on kasvatuksen teorian ja käytännön asiantuntija. Hän osaa itse valita tavoitteiden ohjaamana opetustapansa. Välillä päntätään, sitten tutkitaan, keskustellaan, näytellään, suunnitellaan yhdessä, opiskellaan itsenäisesti tai ryhmissä. Opiskella voi luokassa, kirjastossa tai metsässä jos se palvelee tavoitteita. 

Hyvä opettaja ymmärtää, että joku oppii parhaiten pänttäämällä, toinen käsitekartoilla. Joku nauttii ilmiöopetuksesta, toinen ei sitä kestä, vaan tarvitsee oppiakseen selkeästi jäsenneltyjä asiakokonaisuuksia. Joku oppilas etenee mieluiten kokonaisuuksista osiin, toinen osista kokonaisuuksiin. Alleviivatakin saa.

Nykyopettajan tulee olla vahva yhteiskunnan, kotien ja oppilaiden vaatimusten ristitulessa. Opettajan moraali vaatii olemaan kohtelias ja avulias kaikille, myös heille, jotka esittävät vaatimuksiaan tuntematta lainkaan koulun arkea, mikä on mahdollista, mikä ei.

Jos tulevat opettajat eivät osaa edes kieliopin alkeita, on syytä pohtia onko vika pinnallisen sirpaletiedon pänttäämisessä vai pänttäämisen vähäisyydessä. Opettamisesta kun on tehty melkein syntiä; nyt oppilaan pitäisi itse konstruoida tiedot aivoihinsa. Opetuksessa tarvitaan opetusmuotojen tasapainoa sekä oppilaiden erilaisten opiskelutyylien tunnistamista ja  ymmärtämistä. Se on opettajalle vaativa tehtävä, kun suurten murkkuluokkien oppilaita kiinnostavat aivan muut asiat kuin pluskvamperfekti eli entispäättymä.

 

 

 

 

 

Älä hylkää kapinoivaa nuorta!

Näin muisteli naispuolinen taiteilija:

 ”Vihaan ja inhoan yli kaiken sitä, että aikuiset, omat vanhemmat, kohtelevat lapsiaan kylmän alistavasti. Se on sairasta! Olkoonkin, että siihen on omat psykologiset syynsä, ei sitä saa hyväksyä.

Koulusta ei ole paljon myönteisiä muistikuvia…Se oli mulle ahdistava paikka, vaikka olinkin monta vuotta hyvin kiltti oppilas. Opettajat rankaisivat mua huonoilla numeroilla, kun en nuollut ketään, en mairitellut ketään. Aikani kestin sitä ja sitten tuli stoppi. Lähdin polkupyörällä kouluun, tein sopivassa paikassa U-käännnöksen ja menin vaikka jonkun talon vintille kirjoittaman runoja ja miettimään omia asioitani. Nautin ajatuksesta, että muut istuvat tunnilla ojennuksessa kuuntelemassa kun opettaja puhuu potaskaa ja kirjoittaa tauluun, muka opettaa. Nautin, kun uskalsin lintsata ja vastustaa mutsia, sain olla yksin. Poissaolotodistuksiin väärensin mutsin nimen; meillä oli siinä vaiheessa välit poikki.”

Murrosiässä monen nuoren elämä tuntuu sekasortoiselta. Nuoren psyykkistä hyvinvointia vaarantavat jostain ulkopuolelta tulevat ”yhteiskunnan vaatimuksiksi” nimetyt uhkaukset, joiden varjolla nuoria vaaditaan opiskelemaan tehokkaammin, pyrkimään voittajiksi, saamaan huipputodistukset, joiden avulla voi varmistaa korkeakoulupaikan.

Koulussa pitää oppia ahkeroimaan, mutta opetussuunnitelmien mukaan koulun tulisi sen ohella kasvattaa ihmisiä, jotka tuntevat vastuunsa, ei vain omasta menestyksestään, vaan myös yhteisöjen hyvinvoinnista. Tämä tavoite nähdään usein sanahelinänä, ”opetussuunnitelmarunoutena.” Näin ei saisi olla. Opetussuunnitelmien päämäärä, ”eheäksi persoonallisuudeksi kasvaminen,” tulee ottaa vakavasti. Ihmisellä on järki, tunteet ja tahto; jokaista näistä on ravittava kodeissa ja kouluissa.    

Nuoren hyvinvointi rakentuu realistisen ja myönteisen minäkuvan varaan. Tärkeää on, että nuori tunnistaisi omat kykynsä ja uskaltaisi lähteä kehittämään niitä itsenäisesti, luottaen siihen, että harjoitellen ja opiskelleen taidot kehittyvät. Onnellisinta on, jos rakkaan harrastuksen piiristä löytyy tuleva ammatti.

Kaikki ihmiset eivät ole sosiaalisesti suuntautuneita; nuorella on oikeus ajoittaiseen yksinäisyyteen, kun se on vapaaehtoista, eikä johdu yhteisön torjunnasta. Yksilöpalvonnan ja kuuluisuuteen pyrkivien päiväperhojen kulta-aikanakin nuorten tulisi oppia ymmärtämään aitojen kestävien ihmissuhteiden merkitys. Aidot ihmissuhteet, jossa tajutaan oma vastuu ja tekojen seuraamukset, ovat nuoren onnellisen elämän perusta. Oman arvon ja omien lahjojen tunnistaminen ei saa johtaa muiden väheksymiseen ja empatian katoamiseen.

Ihmisellä on oikeus toteuttaa itseään, mutta ei siten, että käyttää muita hyväkseen. Kaikkialle tunkeutuneen kilpailumentaliteetin vuoksi kasvatamme liikaa sopeutuvia suorittajia, jotka kätkevät luovuutensa eivätkä anna itsestään mitään kanssaeläjilleen, vaan ottavat häikäilemättömästi muista kaiken hyödyn saavuttaakseen menestystä ja kunniaa. Monet lahjakkaat ja luovat nuoret maksavat kovaa hintaa kun asettuvat ympäristön odotuksia vastaan tai alistuvat sokeasti niiden ohjattavaksi.

Monet heistä oppivat miellyttämään muita ihmisiä, vanhempia, opettajia ja tovereita. Hyvät arvosanat koulussa kuvaavat usein epävarmuutta, ei niinkään poikkeuksellisia kykyjä. Monen on pakko etsiä ulkoista hyväksyntää, mainetta ja erilaisia palkkioita, jotta pysyisi henkisesti kasassa. Jos muiden miellyttäminen on elämän tärkein tehtävä, oma luovuus ja riippumattomuus on tukahdutettava. Kaiken takana on hylätyksi tulemisen pelko.

Jotkut nuoret ryhtyvät kapinoimaan. Vastoin yleistä luuloa, kapinalliset ovat  usein riippuvaisia, eivätkä itsenäisiä. Sääntöjä ja auktoriteetteja vastustaessaan he testaavat muita ja ajattelevat, että  “jos minut hyväksytään näin vihaisena, laiskana ja itsekkäänä, aikuiset todella rakastavat minua.”

Kypsä aikuinen ei hylkää nuorta kapinallista. Hän välittää: ohjaa, neuvoo ja auttaa. Nuoren on kuitenkin otettava vähitellen vastuu omasta elämästään, kasvettava itsenäiseksi vastuulliseksi aikuiseksi. Kun nuori tietää, että välittävän vanhemman ovi on hänelle aina avoinna, se riittää. Jokaisen nuoren on opittava kasvuvuosina vastaamaan  itsestään; vanhemmat eivät voi elää lastensa puolesta. Pian nuori on itse äiti tai isä, ja toivottavasti tasapainoinen aikuinen, jolle oma lapsi on ihana ihme, onnen täyttymys.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Osta lapsellesi tulevaisuus!

Kalle pääsi vuonna 2000 kunnalliseen päiväkotiin. Hän oli aluksi surullinen ja piti aamuisin tiukasti sylissään Karvareuhkaa, pehmolelua. Kyynelet valuivat pojan silmistä, kun äiti tai isä erkani näköpiiristä.  Kalle itki ikäväänsä, koska oli terve lapsi. Ei vuoden ikäinen ymmärrä, että kello 16.15 toinen vanhemmista ilmestyy päiväkodin portille.

Vähitellen Kalle tottui Lillukka –osastonsa tapoihin ja ihmisiin. Tuttu täti otti hänet iloisesti vastaan aamuisin, turvallinen aikuisen syli oli avoinna, kun murhe yllätti, Helmi ja muut päiväkodin lapset alkoivat tulla tärkeiksi. Kalle viihtyi päiväkodissa.

Parasta oli se, että Kalle oppi ottamaan muutkin ihmiset huomioon, ei alistuvasti, vaan myönteisesti. Hän ei enää rohmunnut kotonakaan itselleen ensimmäisenä kaikkia herkkuja, vaan osasi odottaa vuoroaan ja huolehtia, että jokainen saa osuutensa. Hän oppi kuuntelemaan keskittyneenä tätien opetuksia.

Nyt monet päiväkodit ovat erilaisia. Kunnallisten päiväkotien lapsiryhmiä on  suurennettu vähitellen, sijaisia ei saa palkata ja henkilökunnan kestävyys on äärirajoilla. Monet päiväkodit ovat lapsivarastoja, täynnä kasvottomia taaperoita, joiden yksilöllinen huomioiminen ja kasvattaminen on vaikeaa.

Mutta eipä hätä ole tämän näköinen! Yksityiset päiväkodit tarjoavat laatupalveluja. Muuan äiti kehuu lehdessä lastensa päiväkotia erinomaiseksi, vaikka kertookin kantavansa huonoa omaatuntoa, koska vain varakkaimmat voivat käyttää kallista yksityistä päiväkotia.

Muuan yksityinen laatupäiväkoti mainosti jo vuosia sitten itseään premium -tasoiseksi. Päiväkotiketjun toimitusjohtaja kertoi, että ”lähdimme tuotekehittelyssä siitä, millainen olisi ihannepäiväkoti, jossa ei tarvitsisi miettiä rahaa.” Toimitusjohtaja ei malttanut olla kertomatta, että kaupungilta juuri vapautuneen päiväkodin tilat suorastaan ”huokuvat laatua.” Luksus ei kuitenkaan ole tavoitteena, hän vakuutti.

Päiväkodin nettisivuilla toimitusjohtaja kertoi, että päiväkodin laadussa kyse on samasta asiasta kuin lomalennoilla. Toiset istuvat ahtaasti, mutta vaativa asiakas on kuningas, joka ostaa itselleen jalkatilaa. Onpa upea kasvatuksellinen näkemys, vai pitäisikö sanoa nykykielellä ”innovatiivinen visio!”Hoitomaksu on korkea, siksi keskitytään vain maksukykyiseen asiakasryhmään. Näinhän se on, ensiluokan lentomatkustaja ei suostu rahtitavaraksi.

Päiväkoti lupaa joustaa hoitoajoissa, koska vanhemmilla ei ole aina mahdollisuutta hakea lapsiaan kotiin määräaikana. Otaksun syyksi, että vanhempien uraputki alkaisi kiertyä mutkille, henkilökohtaiset tulostavoitteet jäisivät saavuttamatta. Mitä tulosta tekevässä firmassa ajatellaan, jos työntekijä kesken työillan karkaisi lastensa pariin? Se ei taitaisi olla meriitti, kun  koittaa henkilöstöresurssien uudelleen kohdentamisen aika.

Johtaja kertoo, että päiväkodin henkilöstö on kasvatuksen ammattilaisia, mutta tämä ei riitä premium –tasolla. Päiväkodeissa ilmaisu-, tutkimus-, englannin- ja kuvataidekerhot toimivat alan ammattilaisten johdolla. Laatukoti, laatulapsi, laatuvalmennus, you know.

Kun premium –päiväkodissa opiskellaan englantia, on ainakin henkilökunnan hyödyllistä opetella sanan ”premium” merkitykset. Niitä ovat bonus, lisäpalkkio, erinomainen ja ylihinta. ”To buy at a premium” eli maksaa ylihintaa, voivat kielellisesti lahjakkaat päiväkotilapsetkin oppia päiväkodin  ”valmentajan” johdolla.

Ja toinen nykyaikainen esimerkki: Nettisivujensa mukaan Pilke päiväkodit Oy on kotimainen varhaiskasvatuspalveluja tarjoava yritys,  jolla on 61 päiväkotia ympäri Suomea. Pilkkeen omistavat Palvelurahasto I Ky sekä ”yksityishenkilöitä,” keitä sitten lienevätkään.

Palvelurahasto I Ky:n sijoittajia ovat: Sitra, ELO, Suomen Kulttuurirahasto, Jenny ja Antti Wihurin rahasto, Emil Aaltosen säätiö, Liikesivistysrahaston kannatusyhdistys, Maa- ja vesitekniikan tuki ry, Pohjantähti Keskinäinen Vakuutusyhtiö, Tradeka-sijoitus Oy, Orionin Eläkesäätiö, Aroinvest Oy, Vistanovo Oy, Oy Mobility Finland Ab (Invalidiliitto), Päivikki ja Sakari Sohlbergin Säätiö rs, Privatum Oy, ProConsilium Oy, Korona Invest & Advisors.

Upea lista kertoo miten hienosti verorahoin toimiva julkinen palvelu ja yksityiset sijoittajat voivat toimia yhdessä ja miten tärkeää on sijoittaa lapseen, nimenomaan maksukykyisten vanhempien premium-tasoiseen lapseen. Muutosvastarintaiset, menneisyydessä roikkujat, nuo puolikommarit, kitisevät tietenkin kaikkien lasten oikeudesta hyvään varhaiskasvatukseen.

Tasapäisyyteen ei nyt ole varaa. Kun vielä piilossa lymyilevät premium-peruskoulut sallitaan virallisesti, Suomi nousee maailman absoluuttiseksi huipuksi kaikilla mahdollisilla paremmuuslistoilla, kaikilla mittareilla mitattuna. Premium-lapsissa on toivomme paremmasta Suomesta! Kasvattakaamme lapsistamme kauniita kukkasia, rikkaruohoja ei tarvitse kasvattaa, nehän kasvavat ihan itsekseen.

Trumpin arvojen suomalaismallit

”Kasvottoman rahan diktatuuri uhkaa. Keskeisillä talousmittareilla Suomella pyyhkii hienosti. Kuulumme aivan valiokaartiin. Meillä on nyt maine todellisena huipputeknologian lintukotona. Mutta miksi niin monet ihmiset ovat hämmentyneitä, usein jopa pelokkaita? Elämme nyt kovuuden ja itsekkyyden aikaa, joka tuntuu vain voimistuvan. Kun markkinat niin edellyttävät, monet vieraat mallit on meilläkin otettu käyttöön, vaikka ne eivät suomalaiseen tapaan toimia sopisikaan. Markkinatalous on yltänyt huikeisiin saavutuksiin. Nyt elämme kuitenkin sellaisen kovan markkinatalouden aikaa, joka tuntee vain rahan. Varsinkaan kasvoton omistus ei ihmisistä piittaa.” (Uolevi Manninen, TUKO:n entinen pääjohtaja, HS taloussivut, 15.12.1999)

Ison firman entinen pääjohtaja kuvasi lähes 20 vuotta sitten aivan oikein kehityksen suunnan. Elämme nyt kovien arvojen puristuksessa, ahne ja röyhkeä menestyvät.

Taannoin ministeri vaati, että  ”järjestelmää pitäisi muuttaa siten, että sosiaaliturvan saajan olisi pakko osallistua yhteiskunnan toimintaan. Osallistuminen ja toisaalta osallistumattomuus näkyisi sosiaaliturvan määrässä.”

Mitä se ”osallistuminen” olisi?  Ovatko kaikki köyhät kelmejä, joilla on kädet lompakollamme?  Pitäisikö valtion ottaa leivänkannikka työttömän yksinhuoltajan lasten suusta, koska äiti ei ”osallistu yhteiskunnan toimintaan?” Mallia on kokeiltu Saksassa eikä työttömien köyhien polvilleen pakottaminen tuonut mitään hyvää, ei työpaikkoja, ei hyvinvointia eikä ongelmienien vähenemistä. Koululaisten polkupyöriä vartioivat ihmiset kokivat itsensä nöyryytetyiksi.

Sosiaaliturvalla keinottelijoitakin on. He eivät ole läheskään aina köyhimpiä,  vaan  kieroja ja itsekkäitä huijareita. Kuka  puolustaa oikeita köyhiä, joita meillä on lähes puoli miljoonaa? Kuka välittää köyhistä mummoista, heitteille jätetyistä mielenterveyspotilaista tai köyhän lapsista?

Pohjaton ahneus ja lipeväkielisyys ovat muuttuneet Suomessa hyveiksi. Rikkaimmat veronkiertäjät, outoja ”innovatiivisia” projekteja keksivät puliveivarit, hyvät ja pahat veljet sekä Amerikasta apinoituja muotisanoja suoltavat visionäärit huseeraavat miten tahtovat, monet heistä median lempilapsina. Miljonäärit ovat saaneet suunnitella itse veronsa ja päättää mihin maahan ovat miljoonansa piilottaneet -eräiden johtavien poliitikkojemme siunauksella.

Onko tekstini tunnepitoista? Kyllä se on, eikä suinkaan syyttä. Muistan häpeäni, kun äitini nöyrtyi 50-luvun lopulla pyytämään sosiaalilautakunnasta apua kolmen lapsensa elatukseen, siis ruokaan. Sitä ei annettu. Onneksi silloin oli vielä ihan oikeita sivistysporvareita, joilla oli povitaskussaan olevan paksun lompakon alla hyvä sydän. Yksi heistä teki minulle ylioppilaslahjaksi ison hammasremontin, joku tuntematon osti murrosikäisenä housut, lastenlääkäri lahjoitti ylioppilaslakin ja lukiokesien aikainen työnantajani takasi opintolainan, jonka avulla opiskelin kahdessa vuodessa opettajaksi.

Kovien arvojen Suomessa pärjääminen on muka kiinni vain omasta itsestä, yrittämisestä ja omista kyvyistä. Kotimaiset pikku-trumpimme puhkuvat erinomaisuuttaan, vailla sosiaalista vastuuntuntoa ja moraalia.  Vain oma hyvinvointi, raha, julkisuus ja kiipiminen johtopaikoille kiinnostavat heitä.

”Valinnanvapaudestamme” huolehtivat yhä enemmän kansainväliset pörssiyhtiöt ja jokaiselle hyvää lupailevat poliitikot ja visionäärit,  nuo itsetyytyväiset satusedät ja satutädit. Itse he ”osallistuvat yhteiskunnallisesti” kiitettävästi, varsinkin kissanristiäisiin, joissa media on paikalla. Myös ruhtinaallisia kokouspalkkioita maksavat yksityisten yritysten ja valtion firmojen, Ylen ja rahapelimonopolien  hallituspaikat ovat kelvanneet hyvin poliitikoille, ihan puolueesta riippumatta. Jotkut urheilujärjestöjen pomot ovat toimineet röyhkeästi,  kuin pikku-blatterit. Palkkoja on nostettu huimasti. On ollut ihan pakko lähteä kavereiden kanssa Pariisiin kokoustamaan, laatimaan huippustrategioita.

Meille julistetaan, että kaikki ovat samalla viivalla kunhan sotet, väyläuudistukset, julkisen sektorin yhtiöittäminen ja muut innovaatiot toteutetaan. Tehdäänpä vielä koulusta markkinavetoinen ”osaamislaitos,” niin kaikista kasvaa menestyjiä. Pudokkaat hoitanee kansainvälinen lastensuojelufirma.

Kun kaikilla on oikeus valita lääkärinsä, koulunsa ja työpaikkansa, meistä tulee kuulemma onnellisia. Onnellisimpia ovat kuitenkin rikkaat amerikkalaiset eläkeläiset, jotka sijoittavat terveysalan jättiyrityksiin, jotka imevät Erkin ja Kertun elinikäiset säästöt vanhusten  ””hoivakodeissa,”” joiden mainostama ”välittäminen” on liian usein vain huono vitsi. Hoitajia on liian vähän, koska voitot pitää maksimoida.  Moni hoitaja muuttuu kyyniseksi, uupuu eikä jaksa enää välittää makaako vanhus vaippa täynnä tavaraa tai valittaako hän kipujaan.

Onneksi hoitoa ei ole ihan vielä teollistettu kokonaan On ihan oikeita suomalaisia hoivakoteja, joissa vanhus on yhä arvokas ihminen eikä ongelmajäte. Kuinka kauan ne pystyvät kilpailemaan jättiyritysten kanssa, kun amerikkalainen valinnanvapaus toteutuu meilläkin kunnolla? Monelle kelpaisi Trumpin malli; hän lupaa lopettaa ensitöikseen Obaman taisteleman hoitotakuun, vakuutuksen, jonka avulla 30 miljoonaa köyhää saisi oikeuden terveydenhuoltoon.

Tuoreen uutisen mukaan kahdeksan bisnesmiehen varallisuus on yhtä suuri kuin maailman väestön köyhimmän puolikkaan varallisuus. Riistokapitalismi ei ole aitoa markkinataloutta, se on kommunismin kaksoisveli. Etuoikeutetut kahmivat kaiken, suu suoltaa propagandaa, toisinajattelijoita ei suvaita.

Luepa vielä kerran mitä pääjohtaja Manninen, ihan oikea sivistysporvari ja entinen huippukoripalloilija ennusti vuonna 1999. Oliko hän oikeassa?