Poika ja haukka, upea elokuva

Lauantai-iltana minulle tapahtui jotain outoa, lopetin brittijalkapallon katsomisen kesken pelin. Vilkaisin Ylen Teemalta elokuvaa Poika ja haukka, enkä voinut lopettaa.

Brittielokuva kertoo 14-vuotiaasta köyhästä pojasta, joka elää pienessä kaivoskaupungissa kurjissa oloissa. Äiti ja isoveli ovat…No, eivät sellaisia kuin heidän pitäisi olla.

Poika nousee aamulla jakamaan lehtiä, varastaa matkalla ruokaa, palaa kotiin, jossa saa ankarat haukut, koska on niin tyhmä ja laiska. Sitten hän juoksee kouluun, jossa odottaa ankara opettaja, kaverit, jotka kiusaavat sekä fyysisesti että henkisesti: pilkkaavat pojan laihaa ulkonäköä ja kertovat totuuksia äidistä.

Koulun rehtori on autoritaarinen hirmu, joka uhkailee ja kurittaa poikia, jotka ovat joutuneet hänen hampaisiinsa. Pojista on etsitty ne, joista ei ole mihinkään, ei varsinkaan opiskeluun. Heillä ei ole mitään edellytyksiä ymmärtää rehtorin ankaria moraalisaarnoja, he keskittyvät kestämään kepin iskut avokämmeniin. Osansa saa piskuinen poika, joka on tullut tuomaan rehtorille viestiä, kesken nuhdesaarnan. Takeltelevan pojan kasvot, niiden avuton hätä syöpyy mieleen.

Elokuvan vaikuttavuus perustuu näyttelijöiden uskottavuuteen, pojat eivät näyttele, he luovat eteemme luokkajaon seuraukset. Osa pojista on tuomittu elinkaudeksi vaaralliseen ja raskaaseen kaivostyöhön.

Loistava on kuvaus tukevasta jumppamaikasta, joka leikkii aivan vakavissaan suurta jalkapallotähteä. Hän lyllertää ManU:n punaisessa asussa kentällä ja laatii sääntöjä kesken pelin; opettajasta tulee tietenkin pelin sankari.

Laihojen poikien rääsyläisjoukko pelikentällä on niin realistinen, että se saa kyynelet nousemaan väkisin silmiini. Ei ole pelivarusteita, ei urheiluasuja, päähenkilö pakotetaan pukeutumaan aivan liian isoihin housuihin ja pelin jälkeen jääkylmään suihkuun kaikkien pilkattavaksi, pojalla ei ole alushousuja eikä pyyhettä.

Nykyään nuorten ihmisten on vaikea uskoa, että koulukuvaus sopii hyvin omiin kouluaikoihini. Oppilaat jaettiin vielä 50-luvulla varhain niihin, jotka kelpasivat opintielle ja niihin, jotka eivät. Sadisti-opettajien harrastama oppilaiden kiusaaminen on hyvin tuttua ikätovereilleni. Moni meni kouluun pelkäämään opettajia, jotkut (esim. pulskat) kavereita.

Muutama hyvä opettaja riitti kuitenkin antamaan Suomessakin toivon kipinän murjotuille. Britti-elokuvassa rääkätyn pojan kohdalle osuu tällainen. Opettaja opettaa käsitettä ”fakta.” Oppilaiden tulee antaa esimerkkejä faktoista.

Pieni, alipainoinen pääosan esittäjä on omissa maailmoissaan, pulassa. Kaveri kuiskaa ”kerro haukasta.” Opettaja kiinnostuu: Mistä haukasta? Poika alkaa kertoa, pian hän on kirjoittamassa tauluun erityissanastoa haukan kouluttamiseen tarvittavista välineistä ja siitä, miten hän on harrastanut lintujen ja muiden eläinten elämän tutkimista. Poika ei kertonut luokalle, että varasti kirjakaupasta kirjan, josta imi tietonsa. Kirjasto ei sallinut lainaa ilman äidin suostumusta. Poika tiesi, että äiti ei lupaa antaisi; ei kaivoksessa lueta lintukirjoja, siellä tehdään likaista, raskasta työtä.

Pojan elämän kuvaus, haukan ja pojan suhde sekä köyhyyden ja oppimattomuuden seurauksien kuvaaminen on liikuttavaa, järkyttävää. Englantilaisen kaivoskaupungin elämän kuvaus, joidenkin lasten putoaminen kurjuuteen, antaa terveellistä ajateltavaa nytkin, kun kasvatuksessa olennainen uhkaa hautautua omahyväisyyden ja itsensä korottamisen alle.

Surkea poika varasti kirjan, josta imi tietoa ja sai elämäänsä sisältöä. Hän ei ollutkaan tyhmä, vaan köyhä ja halveksittu, mutta tilaisuuden tullen hän olikin etevä yhden alan asiantuntija, joka löysi puhetaitonsa, kun luennoi luokan edessä kuin haukkatieteen dosentti. Ja jälleen kerran: Tarvitiin vain se yksi ihminen, yksi opettaja, joka kuunteli ja tuki. Halusipa jopa lähteä pojan mukaan katsomaan haukan kouluttamista.

Tuskin monikaan kehtaa väittää katsomisen jälkeen, että yhteiskunnalla ja kotioloilla ei juuri ole merkitystä lapselle , jos lapsi on lahjakas. Kuka uskaltaa nyt nähdä suomalaisen perheen ja koulun kasvot aitoina, eikä puhein meikattuina ja falskeina ”hyvinä tarinoina.”

Elokuvan loppu on traaginen, katsokaa kuitenkin ihmeessä Areenalta elokuva Poika ja haukka. Se näyttää mikä elämässä, ihmisyydessä, kasvatuksessa ja opetuksessa on tärkeintä. Tärkeintä on ensin kohdata totuus; vain sen pohjalta realistisille unelmillekin on tilaa.

Äly hoi, älä jätä!

Korkea älykkyysosamäärä on arvokas lahja sekä yksilölle että yhteiskunnalle –edellyttäen, että siihen yhdistyy korkeatasoinen moraali.

Ihmiskunta kaipaa huippuälykkäitä tutkijoita, joiden on mahdollista esim. kehittää rokotteita ja lääkkeitä sekä luoda teknologiaa, joka suojaa ja helpottaa ihmisten elämää. Aivotutkijat ovat älykkäitä ja tekevät tärkeää tutkimustyötä. Ei heitä kuitenkaan pidä uskoa, saati palvoa, kritiikittä.

Ihmiskunta ei kaipaa älykkäitä, suuruudenhulluja ja moraalittomia johtajia, jotka ovat oman vallanhimonsa ja narsisminsa pauloissa. Sellaiset kylvävät tuhoa kansakuntien johtajina, politiikassa, tiedemaailmassa, työelämässä ja uskonlahkoissa.

***

Geenien ja älykkyyden tutkijat ovat saaneet viime aikoina paljon huomiota mediassa. Isot otsikot ovat joskus suorastaan vaarallisia, kun maallikko omaksuu niiden sanoman totena, ilman kritikkiä: ”Vanhemman on turha yritää muokata lastaan kasvatuksella, sanoo maailmankuulu tutkija: Lopulta geenit muotoilevat elämämme. Professori Robert Plominin ajatukset ravistelevat uskoa kotikasvatuksen voimaan.” (HS 19.8.2019).

Onko kotikasvatus siis turhaa? Ei tietenkään. Vanhemmat eivät voi muuttaa lastensa geeniperimää, joka vaikuttaa älyyn ja temperamenttiin. Plominkin korostaa, että lapsen ja vanhemman suhde on kuitenkin tärkeä ihmissuhde eikä valmennussuhde.

BBC:n toimittaja oli epäuskoinen, kun geenien merkitystä aina korostanut Plomin sanoi, että kaikkien lasten tulisi saada hyvä koulutus, ei tarvita englantilaista yhteiskuntaluokkiin perustuvaa koulujärjestelmää. Geenit selittävät menestyksestä yli puolet, mutta on myös se toinen puoli. Jos tarra-aivo ei opiskele, hän ei opi. Jos tavallinen lapsi innostuu opiskelusta, hänestä voi kasvaa jonkun alan erityislahjakkuus. Peruskoulumme tämän on osoittanut, vaikka jotkut ns. huippuyksilöt julistivat sen sivistyksen ja oppineisuuden tappajaksi.

Helsingin Sanomien iso juttu ”Äly ennustaa elämän” herättää kysymyksiä. Psykologian professori Markus Jokela ilmottautuu ilonpilaajaksi, kun kertoo tutkimustuloksista. Ei ole kuulemma soveliasta kertoa älyn merkityksestä.

Kuka asiallista tietoa vastustaa? Kuulemma yhteiskuntatieteilijät, jotka selittävät yhteiskunnan ja elinympäristön vaikutuksia ihmisiin, koulutukseen ja elämään. Jos ihminen kasvaa köyhänä eikä saa käydä koulua, sillä lienee joku vaikutus elämänkulkuun. Sitäkin pitää voida tutkia ja pohtia seurauksia. Olen ollut havaitsevinani, että joissain maissa tiedetään jo syntymähetkellä kuka on tyhmä, pohjasakkaa.

Jokela vastustaa ”taipumusta hyppiä poliittisiin päätelmiin esimerkiksi sosiaalisten olojen vaikutuksesta.” Itse hän sanoo: ”Ei ole soveliasta huomauttaa, että koulumenestyksen takana on myös perinnöllisiä tekijöitä.” Miten niin? Kai sen jokainen tajuaa. Mutta saattaisiko ympäristölläkin olla osuutensa ihmisen elämään ja kehitykseen?

Professori sanoo: ”Perityn älyn ohittaminen johtaa helposti virhepäätelmiin, kuten osoittaa vaikkapa keskustelu kotihoidon tuesta ja varhaiskasvatukseen panostamisesta.” (Aivotutkijasta tulikin äkkiä yhteiskuntatietetelijä ja poliitikko, joita hän vastustaa.) Professori kertoo, että ”kotona lapsiaan hoitavat äidit eivät ole todennäköisesti yhtä älykkäitä kuin uraäidit ja äly siirtyy geneettisesti lapsille,” (eli myös kotäitien lapset ovat tyhmempiä).

Tämä päätelmä ei ole ilmeisesti yhteiskuntatiedettä, vaan aivotiedettä. Vai olisiko peräti politiikkaa? Onko äitiryhmien keskiarvoero kaksi vai kolme ÄO-pistettä –ja mitä helekutin merkitystä sillä on?

Jotkut tutkijat tekevät mitättömista korrelaatioista radikaaleja ja usein älyttömiä yleistyksiä. Jos joku tekijä selittää kaksi prosenttia toisesta ei siitä kannata messua nostaa, varsinkin kun syy-tekijöitä voi olla monia ja niillä on yhdysvaikutuksia.

Jokelan mukaan ”moni karsastaa älykkyystutkimusta, myös siksi, että luulee sen johtavan kaikenlaiseen pahaan, kuten yhteiskunnallisen eriarvoisuuden perustelemiseen.” Moni ei luule, vaan tietää, että juuri näin on ollut 1800-luvulta alkaen. Kysykää vaikka Mustalta Pekalta.

Ei geeni- ja älytutkimuksen yhteiskunnallisia seurauksia pidä vähätellä. Saksalaiset ja ruotsalaiset ”germaanit” julistivat suomalaiset 30-luvulla itä-balttilaiseksi roskaväeksi, saamelaiset olivat ”kongo-neekereiden ja ainujen välimuoto.”

Vielä 2000-luvun taitteessa meillä pari professoria julisti rotujen, geenien ja älyerojen suurta merkitystä. Tatu Vanhanen ehdotti ”eriarvoisuuden optimaalisten tasojen määrittelemistä” tutkimuksen keinoin, ja jopa keskustelua tyhmien pakkoaborteista. Yrjö Ahmavaara pilkkasi peruskoulua Suomen oppineisuuden ja sivistyksen tuhoamisesta ja älykkäiden sortamisesta. Hän määritteli ammateissa vaadittavat minimi-älykkyystasot

”Peruskoulussa kasvatetaan idiootteja,” julisti muuan oppinut tohtori pari vuotta sitten. Kun on itse piispan sukua, lienee vaikea kestää rahvasta, joka on tunkemassa etupenkkiin huippuyksilöiden rinnalle. Jeesus kyllä viihtyi siinä sakissa.

Psykologian professori Jokela väheksyy lahjakkuuden ja luovuuden tutkija Howard Gardneria: ”Kukaan vakavasti otettava älykkyystutkija ei ole enää aikoihin uskonut Gardnerin moniälykkyysteoriaan.”

Ehkä näiden tutkijoiden olisi syytä ottaa itsensä vähemmän vakavasti, muuten oma uskottavuus saattaa kärsiä. Ennen kaikkea: kannattaa lukea Gardnerin teoksia, tutkailla, mitä hän on kirjoittanut.

Väite ”Gardner itse myöntää joissain kirjoituksissaan, että toki yleisälykkyyskin on olemassa,” on huvittava. Howard Gardner ei koskaan ole kieltänyt yleisälykkyyden arvoa. Hän on aina korostanut, ettei halua laskea testien mittaamaa yleistä älykkyyttä jalustalta, jonne se on nostettu. Hän haluasi nostaa sen rinnalle erityislahjakkuuksia. Ei voi olla oikein, että älykkyystesti sanelee amerikkalaisessa yhteiskunnassa lapsen koulutusuran ja tulevaisuuden, Gardner toteaa.

Gardner halusi (1983, Frames of Mind-kirjassaan) nostaa yleisälykkyyden rinalle matemaattis-loogisen, kielellisen, visuaalisen, musiikillisen, psykomotorisen, sosiaalisen lahjakkuuden sekä itseymmärryksen eli intrapersonallisen lahjakkuuden sekä luonnon ymmärtämisen.

Lahjakkuuksien löytäminen ja tukeminen kodeissa ja kouluissa on tärkeämpää kuin akateeminen saivartelu siitä, miten paljon erityislahjakkuudet korreloivat yleisälykkyyden kanssa. Ei ole takuuta siitä, että yleisälykäs olisi lahjakas laulaja, opettaja, rakentaja, psykoterapeutti, jalkapalloilija, runoilija tai kuvataiteilija –vaikka ÄO olisi 142.

Gardnerin olisi ollut ehkä järkevämpi nimetä kykyalueet ”erityislahjakkuuksiksi,” eikä intelligensseiksi. Se kun sai heti jotkut neurotieteiljät näkemään punaista.

Kasvattaja-opettajat kautta maailman olivat kuitenkin kiitollisia Gardnerille: On tärkeää tukea ja arvostaa lasta, joka urheilee, on taitava käsityöläinen, musisoi, rakenetelee ja hahmottaa ympäristöään, johtaa kavereitaan, kirjoittaa ja puhuu mielellään, keksii luovia, hulluja ideoita, runoilee tai rakastaa matematiikkaa.

Gardner ei kuitenkaan pitänyt siitä, että hänen malliinsa vedoten jotkut perustivat kouluja, joiden tarkoituksena oli vain tuottaa paljon rahaa omistajilleen. Koulutushumpuukille on ns. kansainvälinen markkinarako.

Howard Gardner on kirjoittanut monia syvällisiä kirjoja, joissa hän sitoo erityislahjakkuudet yksilöön (person), kulttuurin määrittelemiin erityisalohin tiettynä historiallisena ajanjaksona (domain) sekä kullakin alalla työskenteleviin vaikutusvaltaisiin portinvartijoihin, jotka hyväksyvät tai hylkäävät alalle pyrkivän lahjakkuuden (kenttä, field).

Kannattaa lukea Gardnerin kirjoja geeni- ja rotututkimusten rinnalla. Niistä sivistyy ja viisastuu, varsinkin älykkyyden ja moraalin suhteen pohdinnoista.

Kasvatustieteen todellinen EksPertti

EksPertti on ollut aina ihanteeni kasvatuksen ja opetuksen tutkijana. Tiedän, että hän saattaa vaivaantua tällaisesta tunnustuksesta, koska hän ei koskaan ole tuonut itseään esiin.

Luulen, että hänkin lähti yliopistosta eläkkeelle, kun tiede ja tutkimus valjastetiin maineen metsästykseen ja rahan keräämiseen.
Ei varmaan ollut mukava pitää tutkijakavereille kehityskeskusteluja, kun tiesi, että heille oli tärkeintä tiede ja tutkimus. Siihen perustuu oikea yliopisto-opetus. Ei ollut mukava määritellä tutkijoiden vaati-tasoja palkan perusteeksi. Tutkija-opettajasta tuli laboratoriorotta, jonka piti juosta henkensä edestä kohti namupalaa ja talloa kavereita jalkohinsa, esiintyä huippuyksilönä, jotta ansaitsisi palkkansa ja saisi pitää työnsä.

Kasvatuksen etiikkaa tutkineelle EksPertille, esimiehelle, tämä ilveily oli varmasti kärsimys. Hän ei ikinä korostanut itseään, hän tutki, kirjoitti ja opetti. Ansiot kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen alalla ovat mittavat,  professori, moninkertainen kunniatohtori ulkomailla, saksalaisen didaktiikan ja amerikkalaisen kasvatuspsykologian asiantuntija, opettajien pedagogisen ajattelun kehittäjä ja paljon muuta.

Moni on ominut suomalaisen peruskoulun maineesta hyödyn, hanakimmin he, jotka haistavat rahan ja ovat valmiita esiintymään suurina hyväntekijöinä, kun tekevät koulustamme myyntituotteen, vailla pedagogista sisältöä.

Vaikka EksPertti karttaa konflikteja, pelkuri hän ei ole. Hän puolustaa sitä, minkä kokee oikeaksi. Pakinoissaan hän osaa olla viiltävän sarkastinen, kun kuvaa esimerkiksi yliopiston muutosta. Graduntekijä selviää nyt helpoiten hakemalla netistä hakusanojen avulla ainesta. Mitä sekavampi sepustus syntyy, sitä korkeampaa arvosanaa voi odottaa. Pääasia on opiskelijoiden läpivirtaus ja tulosraha, EksPertti irvailee.

Olen suositellut kaikille EksPertin kirjaa Opetuksen käsitemaailma (2014); varsinkin kouluhallinnon edustajille ja opiskelijoille sen lukeminen olisi tarpeen.

Pertsa, tämä on vähän noloa, mutta totta: Tunnen sua kohtaan aivan samaa poikasen kunnioitusta, joka alkoi, kun kesällä 1973 kerroit, mitä mun pitäisi ensimmäiseksi tehdä, kun tulen Kontulan opettajanvirasta Helsingin yliopistoon, Matti Koskenniemen Didaktisen prosessianalyysin (DPA-Helsinki) tutkimusryhmään tutkimusapulaiseksi. Kunnioitukseni sua kohtaan perustuu nyt vuosikymmenien työkaveruuteen ja kokemuksiin yhteisistä projekteistamme. Olet ihan oikea kasvatustieteen tutkija-opettaja.

Tiedän, että olet pohjimmiltasi myös herkkä taiteen, musiikin ja kauneuden ymmärtäjä. Älä yritä kieltää! Valitsin sulle tähän loppuun kauniin laulun, runoilijan tunnet. Ehkä meidän kaikkien olisi ollut hyvä kuunnella tätä laulua aikaisemmin ja usein elämämme varrella, mutta ei se turhaa ole nytkään.

Onnea sulle, 12.6. Pertti (Kansanen)!

 

Ritva Sorvali laulaa Kaj Chydeniuksen sävellyksen Kaarlo Sarkian runoon

Konsultti loi muovi-ihmisen

Vuosia sitten kirjoittamani teksti tuntuu tänään ajankohtaiselta:
”Tunneälykäs poliitikko osaa manipuloida ihmisten tunteita, osaa antaa itsestään vaikutelman yhteisen hyvän edistäjänä, nimenomaan sinun etujesi ja minun etujeni puolustajana. Ei ole väliä, vaikka etumme olisivat yhteensovittamattomat.”

Kun tunneälykäs poliitikko tai johtaja joutuu umpikujaan, hän heittäytyy usein marttyyriksi. Itse aiheutetut ongelmat ovat muiden syytä, koska kukaan ei tue, ei ymmärrä. Media herkuttelee sankaritarinoilla, joissa masentunut nousee uljaasti murheen alhosta mestyksen kukkuloille.

Helsingin Sanomat julkaisi fantastisen yliopistouudistuksen aikaan, kymmenisen vuotta sitten Suomen Akatemian vanhemman tutkijan artikkelin ”Minuuden muuttamisen tärkeydestä.” Minuuden muokkaamisesta on tullut liiketoimintaa, tutkija totesi. Dosentti neuvoi häpeilemättä, miten itsestä rakennetaan myyvä tuotemerkki markkinoille!

Ei ihmisen syvintä aitoa minuutta, temperamenttia, voi muuttaa. Valehenkilön valeminä elää vale-elämää. Itseään korostamaton, ujo, ahkera ja taitava työntekijä jää helposti työelämässä tunneälykkäiden ns. hyvien typpien jalkoihin.

Politiikka on nykyään kuin muovista tehtyjen teflonihmisten pelikenttä. Kaipaan ympäri Pohjois-Karjalaa vaalityötä ”mopetilla” tehnyttä vennamolaista Eino Poutiasta. Vielä 70-luvulla poliitikko oli aito ihminen. Oli tärkeintä että poliitikko kykeni ajattelemaan itsenäisesti ja toimi arvojensa ohjaamana: Rafael Paasio, Kalevi Kivistö, Harri Holkeri, Veikko Vennamo, Mauno Koivisto, Aarne Saarinen eivät olleet kauko-ohjattavia robotteja, vaan ihmisiä. Miehet hallitsivat tosin liikaa, Vappu Taipale, Pirkko Työläjärvi ja Riitta Uosukainen olivat poikkeuksia politiikan huipulla.

Eivät aidot poliitikot kaivanneet imagokonsulttia tai puhevalmentajaa, ”sparraajaa.” Oli aivan samantekevää, jos Ele Alenius lespasi tai Johannes Virolaisen puhetyyli oli kuin 40-luvun evakkoleffasta. Kekkonen ei imagokonsulttia kaivannut. Hän ajatteli, kirjoitti ja puhui niin selkeästi, että kaikki ymmärsivät.

Jämäkkyyskoulutus ja syvimpiin tunteisiin kohdistunut ”sensitivity training,”  tuli muotiin jo 70-luvulla. Taitamaton koulutus aiheutti monille psyykkistä tuskaa, joka johti jopa elämän loppumiseen. Kun ideoita sovellettiin opettajankoulutuksessa, herkkä opiskelija ei pystynyt vuoteen tulemaan laitokselle. Kaverit olivat asettaneet hänet toistuvasti soveliaimmaksi esittämään tyhmää piikaa. Kun työkaverit kertoivat viikon ajan korpihotellissa mitä ajattelivat televisiokasvosta, tämä ampui itsensä.

En suostunut 70-luvulla yliopiston ”vuorovaikutuskoulutuksessa” kaikkeen. Katselin touhua tarpeen tullen seinän vierestä ja sain ilonpilaajan maineen, jota olen uskollisesti vaalinut vuosikymmenet – kuten tässäkin kirjoituksessa. Ei sisintään voi luovuttaa kenen tahansa ronkittavaksi.

Entä nykyinen poliitikkojen imagonmuokkaus? Kuvitelkaa Jussi Halla-ahoa ja Mika Lintilää imagokonsultin käsittelyssä. ”Lisää räiskyvyyttä pojat! Katsokaa toisianne silmiin ja huutakaa kolmasti Wau! Ja nyt patjalle makaamaan. Kosketelkaa toisianne empaattisesti, kehukaa toisianne, älkää unohtako hymyä!”

Vuosikymmeniä jatkunut amerikkalaisuuden matkiminen on muuttanut varsinkin nuorta polvea. Yhtenäinen koulu on tulevaisuudessakin paras turvamme. Koulun ns. kehittämistä ei pidä antaa konsulteille, joille ”sivistys” on pelkkä tyhjä sana. Onneksi on nuoria, jotka puolustavat ihmisyyttä ja uskaltavat julkisesti vastustaa sen loukkaajia sekä omassa koulussa että koko maailmassa. On hienoa että oppilas puolustaa kiusattua oppilasta, mutta joku on jopa puolustanut julkisesti oppilaiden kiusaamaa opettajaa!

Vakaa Nero (hänen oma arvionsa), imagon muokkaajien  paratiisista, totesi juuri, taivasta osoitellen, että poliisin julmasti tukehduttama herra Floyd iloitsee nyt tuolla ylhäällä, kun Amerikan talous kääntyi nousuun. Toivottavasti Vakaa Nero ei käynnistä suursotaa ennen tulevia vaaleja.

Kun poliisi tappaa

29.05.klo 21

Olen katsonut amerikkalaisen CNN-kanavan tv-lähetystä monta tuntia. Osassa Minneapolisia on vallinnut kolme vuorokautta kaaos. Taloja poltetaan, kauppoja ryöstetään, kaduilla on poliisijoukkojen lisäksi aseistettuja kansalliskaartilaisia. Aina urhea maan presidentti uhkaa ryöstäjiä ampumisella.

Mellakka alkoi,kun musta mies pidätettiin kauppakeskuksen ulkopuolella. Poliisi painoi polvellaan maassa makaavan kaulaa kahdeksan minuuttia,vaikka mies aneli armoa, toisteli, ettei voi hengittää ja pelkää kuolevansa. Poliisikaverit katselivat vieressä, kun verta valuva mies kuoli. Ihan samoin tapahtui vuonna 2014.

Eilen, perjantaina, Minneapolisissa poliisi pidätti CNN:n uutisryhmän mustan toimittajan, joka raportoi mielenosoituksista. Toimittaja ihmetteli suorassa lähetyksessä mistä on kysymys, kun käsiä sidottiin selän taakse. Valkoista toimittajaa ei tilanteessa pidätetty.

Viime vuonna poliisi pysäytti valkoisen naisen ajaman auton, ja nainen tallensi episodin kännykkäänsä. Nainen pyyteli armoa ja poliisi sanoi, että ”ammumme vain mustia.” Näin poliisi on vuosikymmeniä tehnytkin ja viattomia on kuollut.

Mustat, orjien jälkeläiset, ovat olleet Yhdysvalloissa pohjasakkaa, joista osa on ajettu slummeihin vailla terveydenhoitoa ja kunnon koulutusta. Korona-aikaan he ovat kelvanneet sairaaloihin hoitamaan sairaita ja hautaamaan kuolleita oman sairastumisen uhallakin, aluksi ilman kunnollisia suojavarusteita. Mustien kuolleisuusluvut tautipeäkkeissä ovat suhteettoman suuria, osittain heikon perusterveyden vuoksi.

Kun valkoisten ja mustien ihmisoikeusaktivistien bussi saapui 60-luvulla Alabamaan, viranomaiset lupasivat satapäiselle valkoiselle roskajoukolle, että se saisi toimia vapaasti viidentoista minuutin ajan. Sen jälkeen poliisi tulisi paikalle, kiirettä pitämättä. Bussin renkaat puhkottiin, ikkunat rikottiin ja sisään heitettiin polttopulloja. Ulos pyrkiviä hakattiin laudanpätkillä. Ei ollut väliä, osuiko metalliputki mustan tai valkoisen kalloon, ei silläkään, oliko hakattava nainen tai mies.

Syvässä etelässä arvomaailma elää yhä, Georgiassa isä ja poika ampuivat äskettäin mustan lenkkeilijän takaapäin. Heidät pidätettiin vasta mielenosoitusten jälkeen.

*****
Suomalainen poliittinen nuorisojärjestö esitti joitain vuosia sitten, että rikoslaista pitää poistaa pykälä, joka tuomitsee kiihottamisen kansanryhmiä vastaan. Järjestön varapuheenjohtaja vaati ”heikon ihmisaineksen” etuoikeuksien kaventamista. Mies on itse sitä ”ihmisainesta,” jota tuhottiin keskitysleireissä. Hänen ajatuskulkunsa meni jotenkin niin, että kun tyhmiltä eli köyhimmiltä viedään lapsilisät, pohjasakka lakkaa lisääntymästä ja kansantalous kohenee. Näinhän suomalainen professori meitä valisti vuonna 2000, amerikkalaisen esikuvansa hurmaamana.

Kaipasiko nuorisojärjestö perinteistä kiihotusta, kuten kommunistit vastaan porvarit ja finnjävelit vastaan hurrit? Vai pitäisikö meidän matkia maita, joissa kiihotuksen seurauksia voi ihastella joka päivä uutislähetyksissä.

Monet maa ovat näyttäneet meille tehokkaan kiihottamisen mallia. Kansanmurhat ovat arkipäivää. Jumalten nimissä vaaditaan verta ja kostoa. Oikeauskoiset kertovat, että jumala sotii, ihminen on vain jumalan välikappale. Kun leikataan vihollisen pää irti, ammutaan ohjus sairaalaan, tuhotaan koulu tai asuinrakennus, ihminen palvelee jumalansa tahtoa.

Minun Jumalani käskee ”Älä tapa!” Onko hän heikko pelkuri, kun ei silvo lapsia pommein eikä tapa vanhuksia janoon ja nälkään. Toki hänen poikansa oli leppymätön kansankiihottaja, joka tuomitsi tekopyhyyden, joidenkin ihmisryhmien itsekkään ylivertaisuusharhan ja heikomman polkemisen. Hän kuitenkin varotti väkivallasta, pahan kostamisesta pahalla.

Olen 30 vuoden aikana kirjoitanut monta juttua Amerikan väkivallasta, myös poliisiväkivallasta, joka hämmästytti ja kauhistutti, kun asuin 90-luvulla kaksi vuotta Atlantan lähellä, Georgiassa. Kirjoitin, että taas puhutaan kiihkeästi siitä, että tämmöistä ei enää koskaan saa tapahtua. Ja sitten tapetaan taas. Yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus , köyhyys ja eliitin itsekkyys ruokkivat väkivaltaa. Ei se tienkään anna oikeutusta anarkialle, tuhotöille ja rosvoamiselle, joihin joukko syrjäytyneitä ja huumeiden orjia ryhtyy tilaisuuden tullen.

Suomi on yksi maailman turvallisimmista maista. Mutta jos vuosia jatkunut röyhkeyden, itsekkyyden ja ”menestyksen” palvonta meillä jatkuu, ja osa nuorista kokee jo kouluaikana ajatuvansa kilpailuyhteiskunnassa häviäjiksi tai loppuun palaneiksi ”lapsi-osaajaksi,” on odotettavissa paljon tragedioita. Pahinta nuorelle on kokemus, että kukaan ei välitä, ei ole ainuttakaan aitoa ystävää, vain vaatimuksia ja ahdistavia uhkakuvia tulevaisuudesta.

Koronan henkiset seuraukset ovat edessä, kun shokkivaihe on ohitettu. Voi olla, että turvakodit täyttyvät ja osa kouluikäisistä katoaa jonnekin. Politiikassa palataan ”vanhaan normaaliin” eli keskinäiseen syyttelyyn ja omien ansioiden suurenteluun. ”Me ehdotimme jo viime vuonna, ” me vaadimme, että nyt pitää viipymättä..”

30.5. klo 4.30

Avasin television. Ihmismassojen protestit ovat levinneet moniin Amerikan suurkaupunkeihin. Koronasta ei tungoksessa välitetä. Päivä näyttää mitä tästä seuraa. Atlantan downtownissa CNN-talo on tapahtumien polttopisteessä.

Taitoluistelu nykyelämän peilinä

Tänään Helsingin Sanomat kuvailee laajasti taitoluisteluvalmentajan synninpäästöä. Hän oli ”vuosien aikana nöyryyttänyt valtavan määrän lapsia ja rikkonut heidän ystävyyssuhteitaan.” Taitoluisteluliitto ja luisteluseura ovat sopineet vuoden kiistelyn jälkeen valmentajan jatkamisen ehdoista.

Valmentaja on valmentanut nuoria taitoluistelijoita loistaviin kansainvälisiin saavutuksiin. Hymyilevä tyttöryhmä toimii yhtenäisesti, kuin näkymättömän kauko-ohjauksen käskystä, kukaan ei erotu muista, ulkonäkökin oli meikattu yhteneväiseksi.

Kulissit murtuivat viime vuonna. Osa luistelijoista kertoi julkisuuteen valmentajan alistavista menetelmistä, haukkumisesta, kiusaamisesta ja epäonnistuneen luistelijan asettamisesta yhteisen halveksinnan kohteeksi. Totuus oli karmea.

Tuntui selviöltä, että valmentaja ei voi jatkaa työssään. Se oli erehdys. Hän sai voimakasta tukea osalta vanhempia. Masinoitiin kokous, jossa seuraan valittiin uusi johtokunta valmentajan kannattajista.

Puheenjohtaja, virkamies, piti valmentajan kohtelua ja kielteistä julkisuutta kohtuuttomana. ”Valmennus on seuran asia, eikä siihen ole liitolla mitään sanomista.” Olipa röyhkeästi sanottu, mutta olihan tukena lainoppineen tulkinta tapauksesta. Valmentajan työvelvoite palautettiin. En tiedä mikä vanhemmille oli tärkeintä. Ei kai vain se, että Minun huipputyttäreni….

Miten kasvatamme lapsia ja nuoria? Miksi törkeä kielenkäyttö ja muiden solvaaminen on jo osa ”vanhaa normaalia.” Somessa voi itse kukin päästää valloilleen kaunansa, ilkeytensä ja typeryytensä. Televisiossa etsitään ryhmän heikointa lenkkiä.

Kirsi Hämäläinen kuvasi väitöskirjassaan vuonna 2008 urheilun eetosta ja valmennussuhteita. Huolenpidon eetokseen kuuluu, että urheilija tuntee, että hänestä välitetään ja häntä arvostetaan. Turvallisuuden tunne on olennainen osa tätä eetosta. Epäonnistumisen hetkellä valmentaja on läsnä lohduttamassa ja kannustamassa eteenpäin. On selvää, että lasten ja nuorten valmennus edellyttää huolenpidon eetosta silmittömän voiton tavoittelemisen sijasta.

Taitoluistelijoiden kohtelu on surullinen kuvaus nykyajan arvoista. Kilpaileminen ja voittaminen on kaikkialla tärkeintä. Lasten ei anneta kehittyä normaalin, luonnon säätelemän aikataulun mukaisesti, vaan heidän tulee osoittaa jo päiväkodissa ja koulussa erinomaisuutensa. Kuinka moni ajattelee lasten parasta, oikeutta leikkiin, kavereista ja elämästä nauttimiseen? Pitää olla hyvä, parempi, paras.

On aidosti lahjakkaita yksilöitä, joitakin harvoja voi kutsua suorastaan neroiksi tai huipuiksi. Hyvin älykkäitä ja muita poikkeavia pitää ymmärtää ja tukea jo varhaislapsuudessa. Ei ole helppoa olla lapsi, jolla on aikuisen äly, mutta lapsen mieli ja tarpeet, halu olla hyväksytty ja rakastettu omana itsenään.

Koulujen ja korkekoulujen maaninen pyrky ”huipulle” on surullinen osa nyky-yhteiskunnan menestyseetosta. Monille korkeakouluille tärkeintä on brändi ja itsensä ylentäminen. Sivistys kaivetaan esiin avajaispuheissa. Aikanaan Helsingin yliopiston rehtori kätteli jokaisen uuden opiskelijan ja toivotti: Menkää ja tuottakaa iloa isänmaalle. Nyt sopisi paremmin kehotus: Huutakaa yhdessä Me olemme huippuja. Wau!

Ihailen arkkiatri Risto Pelkosta. Näin hän sanoi juhlapuheessaan Helsingin yliopistossa vuonna 2015: ”Lääkäriksi kasvamisessa ei tavoitella täydellisyyttä vaan vaalitaan keskeneräisyyttä. Keskeneräisyydessä asuvat luova uteliaisuus, totuuden etsimisen eetos, ja uuden oppimisen intohimo.”

Pitääkö jokaisen ihmisen pyrkiä huipulle, jota ei voi saavuttaa? Kannattaa tehdä iloiten parhaansa ja elää; tänäänkin aurinko paistaa, puihin on ilmestynyt lehtiä. Päivällä kotiarestia pakeneva näkee isolla nurmikentällä iloisia koululaisten kasvoja, puhe pulppuaa, kaikilla on asiaa toisilleen.

Kadulla kulkee äitejä ja isiä, jotka työntävät lastenvaunuja, vierellä taapero potkii kadusta vauhtia kaksipyöräiselle menopelilleen. Ei kuulu uhkailua, ei karjumista, ei kiroilua. Jokainen lapsi kelpaa ja on rakas.

Kaatuneiden muistopäivä on tänään

Kaatuneiden muistopäivä toukokuun kolmantena sunnuntaina on kaikkien sodissamme ja muissa taistelutehtävissä kuolleiden muistoksi vietettävä päivä. Rauhanturvaajat, sotavankeudessa kuolleet ja teloitetut kuuluvat joukkoon.

Sodat ovat hulluutta, mutta ne jotka ovat sotaan joutuneet ja taistelleet hyökkääjää vastaan Suomen itsenäisyyden puolesta ovat sankareita, jokainen heistä.

Näin kirjoitti 19-vuotias isäni rintamalta.

Etulinjassa 9.5.43:

Jos koskaan, niin viime retkelläni aivan silmittömästi kaipasin luoksesi. Olisin halunnut huutaa, varoittaa ampumasta minua. Halusin paeta. Kuitenkin oli voitettava itsensä ja otettava avuksi kylmä järki. Eihän peli ollut vielä menetetty. Vielä on lippaat täynnä ja oikealla ja vasemmalla puolellani kohtalotovereita, ankarin katsein, tähyämässä sateiseen tiheikköön. Mitä nyt? Laukaus ja voivoitusta, vieraskielistä. Hyvä.

Poskia kuumottaa ja kädet vapisevat hiukan, mutta vielä en näe mitään, enkä voi ampua. Yksi, kaksi, kolme – kuusi vihollista ja matkaa vain toistakymmentä metriä. He kävelevät pystyssä suoraan kohti eivätkä huomaa minua, koska tähyävät oikealle minusta. Koko sekamelska asioita vilisee aivoissani ja lamauttava turvattomuuden tunne valtaa minut. Epävarmuus siitä, toimiiko ase. Jos ei toimi, olen menettänyt pelin. Koko ruumiini vapisee. Ja konepistoolini laulaa tappavaa lauluaan. Hermoni kestivät ja niin muidenkin poikien. Tuntuu kuin olisi saanut armahduksen kuolemanrangaistuksesta ja päässyt takaisin.

Kuukautta myöhemmin, korsussa 9.6.43

Nyt olen taas täällä, kaukana. Kaikki samat iloiset kasvot eivät olleetkaan toivottamassa tervetulleeksi omalla tutulla tavallaan. Heistä oli poissa moni, liian moni hyvä poika. Keäisessä metsässä oli heidän verensä vuotanut isänmaan alttarille. Poissa on nyt kunnon luutnantttimme Ja myös se tumma poika joka oli minua vastapäätä siinä korttipelikuvassa. Sitten eräs Teittinen, jolta sain lainaksi rahaa kun lähdin lomalle.
Kunnon poikia, kunnia heidän sankarimuistolleen! Katkeralta tuntuu nyt ajatella että sillä aikaa kun olin rakkaimpani luona pojat taistelivat ja kaatuivat kaikkien meidän puolestamme. Rakas, sinun ja minunkin puolestani. Noita poikia emme saa koskaan unohtaa.
Rakas, nyt menen nukkumaan, mutta ensin laulan hiljaa ”Sua vain yli kaiken mä rakastan” Pojatkin haluaisivat kuulla sen.

Kirje kertoo karusti sodan kauheudesta. Nuoret pojat taistelemassa, tappamassa tai tulemassa tapetuiksi. Nuoret naiset, tytöt kotirintaman vaikeissa oloissa huolehtimassa elämän jatkumisesta, töistä, lapsista, vanhuksista. Lotat rintamalla omissa tehtävissään, kuka huolehtimassa muonituksesta, kuka haavoittuneista, kuka lähettämässä pinoihin kasattuja pokia, isiä ja veljiä puhtaina kotiin, viimeistä kertaa.

*

Kävelin aamulla Vaasan sankarihaudoilta läheisen lammen rantaan.
Juuri ketään ei ollut liikkeellä. Lammen reunalla seisoi hievahtamatta, käsi kädessä, parikymppiset tyttö ja poika. Vaihdoin pari sanaa, kerroin, että tällä lammella Vaasan lapset luistelivat joskus lokakuusta alkaen, nyt lampi ei jäädy koskaan kunolla. Pari suhtautui kohteliaasti vanhaan mieheen.

Mietin miten monet heidän ikätoverinsa kaatuivat sodissa ja lepäävät aivan lammen lähellä sankarihautojen suorissa riveissä. Toivotimme tosillemme terveyttä ja lähdin. Ajattelin miten kaunista onkaan nuori rakkaus, joka parista säteili. Moni nainen ei toipunut koskaan, kun kumppani kaatui sodassa. Luoja meitä sodan kauhuilta varjelkoon.

Ketkä saavat valtiolta koronarahaa?

Kaksi Helsingin asunnottomista työkseen huolehtivaa herrasmiestä kertoi televisiossa miten lähes 5000 kadulla asuvaa voivat. He voivat huonosti. On nälkä, väsyttää, pesulle ei pääse, yösijaakaan eivät kaikki enää saa laupeudentyötä tekeviltä järjestöiltä, koronan vuoksi. Sairaudet ja uupumus vaivaavat, vastustuskyky tauteja vastaan on heikko.

Toinen uutinen kertoo, keille valtio on jakanut ensimmäiset korona-tukirahansa: Business Finland lapioi rahaa konsultti- ja it-firmoille ”tulevaisuuden innovaatioiden suunnitteluun.” Ely-keskukset huolehtivat, että puoluetoverien firmat, hyvät veljet ja sisaret, oman maakunnan äänestäjiä unohtamatta, saivat rahansa tulevaisuuden lupauksistaan, joista monille ei ole mitään katetta. Masentavaa.

Helsingin Sanomin tuore, laaja selvitys rahanjaosta raivostuttaa. On selvää, että yritykset tarvitsevat valtion tukea. Mutta miten ihmeessä voidaan jakaa isoja summia näin pikaisesti mihin sattuu. Kun Hesari julkaisi juttunsa, päätöksistä vastanneet kertovat että ”nyt päätökset kammataan tiheällä kammalla” ja ”tiesimme kyllä, että nämä käydään uudelleen läpi.” Ai, miksi tiedettiin? Miksi vasta jälkikäteen kammataan?

Suomenhan piti olla Luottamus-Suomi. Miksi rahaa lapioitiin minne sattuu, konsultit eturivissä saamamiehinä, valmiina taas visioimaan innovatiivisista strategioista. Säkillä on meillä ennenkin kannettu valoa umpipimeään tupaan, jossa ei ole ikkunoita.

Entä mikä on ihmisen arvo, onko sairaalla kadun asukkaalla meille mitään merkitystä? Muistamme sen ylimielisen köyhien ja työttömien simputuksen, jossa heidät pakotetiin jonottamaan luukulta luukulle, ilmottautumaan laiskan loisen leima otsassaan. Kukaan heistä ei ollut saanut sopeutumiseläkettä eikä kultaista kädenpuristusta.

Nyt pohditaan kasvaako humaani inhimillisyys koronan vaikutuksesta. Rohkenen epäillä. Kuljemme yhä tietä, joka ohjaa menestykseen, kunniaan ja rikkauteen; tiellä, jolla heikko ja hauras ihminen on pohjasakkaa, jossa vahva käyttää heikkoa hyväkseen. Lapsille ja nuorille syötetään unelmapuuroa matkalla menestykseen ja maineeseen. Kun nuori oikein unelmoi ja yrittää olla parampi kuin muut, paras, liian monelle käy huonosti. Tuskin kukaan arvaa, että se asunnoton kultakutrinen nuorukainen San Franciscon kadulla oli yksi maan lupaavimmista urheilijoista, kertoo suomalainen it-yrittäjä Piilaakson kovuudesta.

Amerikan koronakriisin eturintamassa, sairaaloissa ja sosiaalityössä taistelevat värilliset, ”persons of color.” Heikosti palkatut naiset, black and brown, tekevät työtään oman henkensä vaarantaen, työtunteja laskematta, samalla kun hyvinvoivat elävät luksuskodeissaan. Näin sanoi New Yorkin osavaltion kuvernööri Andrew Cuomo eilen, päivittäisessä tilannekatsauksessaan. Hän lupasi eturintaman raatajille palkanlisää ruuan hankkimiseksi. Kattavia suojavarustuksia hän ei pystynyt lupaamaan.

Suomenkaan koronataistelu ei helppoa, vihollinen on näkymätön. Yrityksiä tulee tukea ja koulutuksesta tulee huolehtia. Ihmisarvo on kuitenkin tärkein arvo. Päättäjien sivistys ja moraali paljastuu tekoina, eikä tyhjinä lupauksina. On aika nostaa hoitajien palkkoja joka alalla.

Suomessa nuoret naisministerit johtavat taistelua koronavirusta vastaan

Yhdysvalloissa 121 000 ihmistä on saanut koronatartunnan (tieto 29.03). Osavaltioiden kuvernöörit ovat esittäneet epätoivoisia vetoomuksia Trumpille hengityslaitteiden ja muiden elämää pelastavien varusteiden saamiseksi. Trump leimasi aluksi koronapuheet demokraattien keksimäksi propagandaksi. Sitten hän lupasi äänestäjilleen pikaista paluuta arkeen. Pari vikkoa vain, niin kaikki on hyvin….

Suomalainen hyvinvointivaltio on osoittanut ylivoimaisuutensa, kun kansakunta on hädässä. Mitä mahtaa ajatella nyt esimerkiksi hän, joka leimasi viime laman aikaan koulujen ja terveydenhoidon lisämenoja vaativat populistisiksi kansan mielistelijöiksi. Kuka silloin mielisteli ja keitä?

Hallitus on toiminut analyyttisen järkevästi. Se on nojautunut päätöksissään todellisiin asiantuntijoihin eikä höpöttäjiin.

Hallituksen pääministeri ja avainministerit ovat nuoria naisia. Oletteko huomanneet, että televisiossa terveysalan asiantuntijoissa on ollut vahva naisedustus? Naisilla on ollut analyyttistä älyä ja kykyä perustella kansalle nykytilanteen vaatimia toimia. Nyt on syytä arvioida uudelleen Suomen Palvotun Neuvonantajan vaatimuksia: ”Julkista sektoria ja sosiaaliturvaa olisi syytä ryhtyä leikkaamaan vauhdikkaasti. Tällaiset toimet ovat välttämättömiä. Paasikivikin sanoi, että viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen.”

On suuri siunaus, että joidenkin kiusaksi Suomessa on haluttu taistella 2000-luvulla yhteisen koulun ja terveydenhoidon määrärahojen puolesta. Taistelu on ollut välillä aika toivotonta, koska vastapuolella ovat olleet Isot Pojat ja heidän aatesiskonsa.

Naiset on leimattu vuosisatoja miehiä tyhmemmiksi. Heistä ei ole johtajiksi, todistelivat eräät suomalaiset professorit vielä 2000-luvun alussa. Syynä oli kuulemma geenien sanelema hoivavietti, joka häiritsi aivotoimintaa ja ylikorosti hoivan ja hellyyden merkitystä.

Entäpä jos nämä naisellisina pidetyt heikkoudet ovatkin ihmiskunnan tulevaisuuden toivo. Ehkä ominaisuudet ovat läheistä sukua moraalille ja yhteisvastuulle muista ihmisistä.
Jos kansainvälisiä firmoja olisi kiinnostanut, kehitysmaiden pahat tautiepidemiat olisi ehkäisty jo aikoja sitten rokotuksin. Ei se ole kiinnostanut lääkefirmoja, raha on ohjannut kiinnostuksen kohteita.

Pirjo Mäkelä 1930 – 2011 oli suomalainen bakteriologian tutkija ja akateemikko. Hänen tutkimusryhmänsä kehitti rokotteita, joista esimerkkinä epidemiauhan alla, vuonna 1973, nopeasti kehitetty aivokalvontulehdusrokote.

Haastattelin akateemikko Pirjo Mäkelää vuonna 2003, kun kirjoitin kirjaa Naislahjakkuus. Näin akateemikko kertoi: ”Asia, jota olen tehnyt suurimman osan elämääni, on rokotteiden tutkiminen. Se on ollut hyvin käytännönläheistä työtä. Meillä Suomessa oli epidemia, johon tarvittiin uutta rokotetta ja sen tutkimista. Pian kävi selväksi, että vastaavanlaisia rokotteita voidaan kehittää muihinkin bakteeritauteihin, ja niin päädyin jatkamaan niiden tutkimista. Näillä rokotteilla on ollut käytännön vaikutuksia lasten terveyteen sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti.”

***************

Tulevina kuukausina on varmasti tilaisuuksia läimäytellä hallituksen ministereitä milloin mistäkin virheestä. Työ on epäinhimillisen raskasta ja vastuullista. Kun hallitus tekee 16 tunnin työpäiviä, on turha ahdistella ministereitä siitä, mitä eilen tehtiin väärin.

Miltä sinusta tuntuisi kantaa nyt vastuuta kansalaisten elämästä? Jokainen voi miettiä omia arvojaan ja tekojensa vaikuttimia. Eivät tiukasti istuvat poliittiset intohimot ole kadonneet. Vastustajaa läimitään yhä poskille, kun siihen on mahdollisuus. Se on moraalitonta ja raukkamaista, monen läimijän mielestä ilmeisesti miehekästä. Naisministereissä on kuitenkin ollut enemmän määrätietoista kekkosta kuin pilkkaajien kuorossa, joka on onneksi huvennut muutaman poskisolistin huuteluksi panssariaidan takaa. Ministerit ovat tarkoittaneet aidosti sitä, mitä ovat sanoneet. Heillä on ollut varaa tunnustaa tukeutuvansa avustajiin, terveysalan asiantuntijoihin; sekin on ollut joillekin kaikkivoiville heikkouden merkki.

Tulevina kuukausina testataan suomalaisten viisaus ja moraali. Mikä on ns. hyvinvointivaltio? Mikä on itsekkyyden ja yhteisvastuun suhde? Kukaan ei pääse tässä tilanteessa itseään pakoon.

Kun kouluun voi mennä vain lääkittynä

Sain viestin lääkäriltä: ”Ideologiat (ja raha?) ohittavat arkijärjen ja kokemuksen. Olen joskus miettinyt, olenko yksi ihmiskokeen osallistuja kirjoittaessani lapselle lääkettä, jotta hän pärjäisi jättiluokassa, kun opettajaresurssit ovat riittämättömät ja oppimisen ympäristö sopimaton.”

Lähdin aamukävelylle. Tuttu opettaja tuli vastaan, kertoi, että murrosikänen koululainen oli tehnyt itsemurhan, hirttäytynyt.

Puhelimeeni tuli ote sanomalehdestä. Opettaja ihmetteli jättikoulujen rakentamista, niiden valtavaa hintaa, esim. 26 miljoonaa euroa, sekä joidenkin virkamiesten omistamien firmojen ja koulubisneksen outoja yhteistyökuvioita. Opettajia ei kuunnella kuin silmän lumeeksi, koulukirjoihin eivät rahat riitä, mutta bisnes pyörii, innovaatiostrategioiden ohjaamana tietenkin.

***

Opetushallinto markkinoi edelleen konstruktivistista (tai sosiokonstruktivistista) oppimiskäsitystä virallisena koulun oppina: ”Ei ole tärkeää mitä opetetaan, vaan miten opetetaan.” Korostetaan ”uutta” oppimiskäsitystä, ( opettajille tuttua vuosikymmenien takaa), jonka mukaan tieto pitää hankkia itse. Siksi nyt rakennetaan ”uuden opsin mukaisia” kouluja, joissa ”ilmiöopitaan” ja ”itseohjaudutaan.”

Hyvä oppimisympäristö on emotionaalisesti turvallinen ja kannustava, siellä opitaan sosiaalisia taitoja ja hyviä käytöstapoja. Sopiva fyysinen oppimisympäristö (oikeastaan opiskeluympäristö) voi innostaa opiskelemaan, mutta pahimmillaan koulu voi olla joillekin helvetti. Moni oppilas kestää uuden ”ilmiö-oppimisympäristön” vain lääkittynä, kuten lääkäri viesti tämän blogin alussa.

Pätevyysmittaus koulusta vastaaville

Opettajan on vaikea pitää ilmeensä peruslukemilla, kun opetushallinnon konsultti neuvoo nyt, että ”nyt koulussa pitää vuorovaikuttaa.” Opetushan on aina vuorovaikutusta, suoraa tai epäsuoraa. Se on opittu jo 70-luvun kouludidaktiikan (opetusopin) peruskirjallisuudesta.

Jos olisin kouluasioiden Suuri Johtaja, pistäisin jokaisen opetushallinnon kouluopetuksesta vastaavan toimihenkilön ja koulukonsultin tenttimään seuraavat teokset pätevyytensä osoittamiseksi:
– Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet(POPS I, 1970)
– Pertti Kansanen: Opetuksen käsitemaailma 2.painos, 2014 (auttaa ymmärtämään mistä puhutaan, kun puhutaan opetuksesta)
– Yksi valinnainen suomalainen yleisdidaktiikan (opetusopin) oppikirja 2000-luvulta

Armovitosia ei jaettaisi, vaan improbatur napsahtaisi huonoista vastauksista. Olisi toivoa, että joku innovaattori alkaisi ymmärtää mistä puhutaan, kun puhutaan ”opetuksesta.”

Tietenkin testien henkilökohtaiset tulokset julkistettaisiin näyttävästi, niinhän oppilaidenkin suorituksille tehdään.

Eikä tässä kaikki; jokaisen virkahenkilön pitäisi kirjoittaa kaksi esseetä kotitehtävinä (3000 merkkiä kummassakin):

1.Miksi kouluopetus herättää julkisuudessa voimakasta kritiikkiä? Onko syynä kelvoton OPS 2014 vai muut syyt. Mitkä syyt?

2.Analysoi seuraavan terapeutin tekstin perusteella nuorten pahoinvoinnin syitä. Mitä NYT pitäisi tehdä?

”Uusi asiakasryhmä vastaanotollani ovat ahdistuneet nuoret, jotka pelkäävät etteivät täytä aikuisena olemisen vaatimuksia. Opiskelu on heille niin rankkaa, että heistä tuntuu mahdottomalta valmistua ja astua työelämään. He yrittävät vuoroin puristaa itsestään mahdollisimman paljon tentti- ja työsuorituksia, vuoroin he vajoavat sängyn pohjalle itkemään tai syöpöttelemään ja juopottelemaan hällä väliä –tunnelmissa. He elävät tavattoman pitkiä aikoja burn outin rajamailla, usein valtavassa univelassa, hermostoltaan yliaktiivisessa tilassa. Moni heistä uskoo varmasti olevansa muita heikompi ja ilmiselvästi luuseri.
Miten heitä voi auttaa? Masennuslääkkeet voivat hetkellisesti antaa heille lisäpotkua, empaattisen aikuisen henkilön tuki ja yhteiskunnan epäinhimillisten vaatimusten tiedostaminen auttaa vähän enemmän, mutta kuka tai mikä muuttaisi yhteiskuntaa. Mikä palauttaisi sen jälleen palvelemaan ihmisyyttä ja vaalimaan inhimillisiä arvoja.”