Ihanat ja karmeat opettajat

Näin muuan mies kertoi lapsuudestaan:

”Kasvoin viinan ja rikollisuuden ympäröimänä. Kansakoulussa jäin luokalle neljä kertaa ja joka vuosi sain ehtoja. Kipupisteeni oli, että jouduin köyhänä opettajan ja hänen puolisonsa hampaisiin. Enhän osannut edes laulaa enkä soittaa. Kävin lopulta kansakoulun loppuun ja sain päästötodistuksen.Selvisin hengissä lapsuuden ympäristöstä, vaikka minua hakattiin henkisesti ja fyysisesti 14 vuotta päivittäin. Sitten karkasin maailmalle.

Menin töihin tehtaalle. Persoonassani asui voimakas tiedonjano ja aloin lukea öisin vanhan keskikoulun oppimäärää. Tentin sen yksityisesti työni ohessa. Nyt teen väitöskirjaa.

Tein töitä yli 50 vuotta ennen kuin pystyin antamaan anteeksi henkiset ja fyysiset vammani kiusaajilleni. Yksi trauma on vielä läpi käymättä: minut nujertanut opettajapariskunta.”

On ehkä vaikea uskoa, että tällainen on ollut mahdollista Suomessa, mutta kertomus on epäilemättä tosi. Sodan jälkeinen kasvatusilmapiiri oli ankara ja autoritaarinen ja opettajat olivat aikansa lapsia. Suurin osa oli tietenkin asiallisia pedagogeja, mutta kouluyhteisö tarjosi työpaikan myös joillekin luonnevikaisille sadisteille, jotka aiheuttivat lapsille vaikeasti parannettavia sielun haavoja.

Hyvä opettaja on esimerkiksi tällainen: ( Muistelut ovat kirjastani Hyvä, paha opettaja)

Ensimmäisen luokan opettaja otti jokaisen vuorollaan syliin keinutuoliin. Yläkoulun hyvältä tuoksuva englanninopettaja kutsui luokan kotiinsa. Historian opettaja piirsi luokan tauluun höyrykoneen ja antoi meidän rakentaa barrikadit luokan perälle. Kuvaamataidon opettaja rakasti työtään ja oppilaitaan.

Olin ujo ja hiljainen peruskoulussa. Yhtenä päivänä yläasteen äidinkielen opettajani keskusteli kanssani ennen oppituntia kahden kesken. Hän kehui minua lahjakkaaksi ja sanoi, että minulla on ajatuksia. Hän ei suinkaan haukkunut minua passiivisuudesta vaan rohkaisi olemaan enemmän äänessä tunneilla. Kannustuksen ansiosta olin jatkossa huomattavasti aktiivisempi ja huomasin, etten olekaan niin ujo kuin luulin. On hienoa, että myöhemmin olen voinut sanoa ääneen omia ajatuksiani.

Vanha historian opettajani oli aivan loistava typpi. Hän panosti siihen, että jokainen oppisi. Hän osasi asiansa äärimmäisen hyvin ja osasi myös siirtää tietoa eteenpäin. Hän otti jokaisen oppilaan mukaan oppitunnin kulkuun, kyseli kaikilta vuorotellen ja antoi positiivista palautetta. Tulos oli se, että tunneilla ei esiintynyt häiriökäyttäytymistä. Myös häiriköt olivat aktiivisia ja saivat onnistumisen kokemuksia. Heiltä ei kysytty kaikista vaikeimpia kysymyksiä, vaan sellaisia joihin he saattaisivat tietää vastauksen. Näin ollen kaikki huomioitiin, kaikki oppilaat ja kaikilla oli työrauha ja uskoisin, että koko luokka edelleen muistaa nämä oppitunnit, joilla kaikki saivat tuntea itsensä fiksuiksi ja oli kiva opiskella yhdessä.

Muutin ala-asteella toiseen kaupunkiin. Vanhan luokkani joulujuhlissa opettaja piti minulle puheen ja toivotti onnea uuteen kouluun. Sitten luokka lauloi minulle jotain ja sain jakaa karkkia. Siellä olivat useiden oppilaiden vanhemmatkin ja hekin lauloivat.

Ennen oli tällaisiakin opettajia: 

Opettaja istui työpöydällään, luki mahdollisimman hiljaisella äänellä päivän kappaleen itse ääneen. Tämän jälkeen hän heitteli pilkkaavia kommentteja valitsemilleen silmätikuille.

Opettaja ei puuttunut koulukiusaamistapaukseen ja pahimmassa tapauksessa jopa antoi perusteluja kiusaamiseen. Kun opettaja kysyi miksi erästä oppilasta kiusataan ja sai vastaukseksi että kyseinen oppilas on muita lihavampi, opettaja sanoi että tämä oppilas ei harrasta tarpeeksi liikuntaa. Kiusaaminen ymmärrettävästi jatkui…

Lukion ensimmäisellä luokalla matematiikan opettaja kysyi ensimmäisellä tunnilla, luokan kuullen, olenko yhtä hyvä ja lahjakas ja ahkera kuin isoveljeni, jota hän opetti aikaisempina vuosina. Sen jälkeen hän kertoi luokalle kuinka ihanaa oli olla veljeni opettaja ja kuinka hyvin hän menestyi yo-kirjoituksissa. Sama opettaja laittoi kokeisiin aina numeron lisäksi ”luokansisäinen sijoitus” – numeron. Ja kertoi ketkä pääsivät mitaleille. Vaihdoin lyhyeen matikkaan…

Lukiossa  tyrannimainen äidinkielen opettaja tokaisi koulu käytävällä kaikkien ihmisten keskellä: ”Kirjoititpas muuten kuivan aineen!” Julkista nöyryyttämistä, jonka jälkeen tuli kauheat paineet ainekirjoituksessa.  En enää saanut aikaiseksi kiitettävää ainetta.

Yläasteen matematiikan opettaja jakoi kokeet takaisin paremmuusjärjestyksessä. Samalla hän haukkui ja nöyryytti julkisesti huonoimman arvosanan saanutta, joka oli lähes aina sama tyttö. Hän pilkkasi tytön ulkonäköä, koska tyttö oli ylipainoinen.

Kivulla synnytetyn peruskoulumme opetussuunnitelma vuodelta 1970 viitoitti koulumaailman suurta muutosta siinä miten kouluyhteisön jäsenten tulee suhtautua toisiinsa. Näin siinä kirjoitetaan:

”Opetussuunnitelman tulisi ohjata oppilaita havaitsemaan, että jokaisella ihmisellä on ihmisarvo, joka on täysin riippumaton ammatista, varallisuudesta, rodusta, iästä, saavutuksista, terveydestä, kyvyistä ja muista henkilökohtaisista ominaisuuksista. Siksi opetuksessa on tähdennettävä että on arvokasta ponnistella itsensä kehittämiseksi. Konkreettisena lähitavoitteena oppilaiden omassa elämänpiirissä voidaan pitää sitä, että he eivät kohtele ketään väheksyvästi, vaan osoittavat ystävällisyyttä ja avuliaisuutta erityisesti heikompia, avun tarpeessa olevia sekä vanhuksia kohtaan. Oppilailla tulisi olla runsaasti tilaisuuksia eläytyä erilaisten ihmisyksilöiden ajatuksiin, tunteisiin, pyrkimyksiin sekä kehittyä ymmärtämään erilaisia elämänsuhteita ja niihin liittyviä ongelmia”.

Kun vertaa tekstiä nykyiseen pinnalliseen koulukeskusteluun, osaajahöpinään, tulee murheelliseksi. Lapsuuden ja nuoruuden itseisarvoa, leikin, tunteen, taiteen ja kehon merkitystä ihmiseksi kasvamisessa ei haluta tai ymmärretä nähdä. Ei elämän mittaista maratonia aloiteta pikajuoksunopeudella, koska siitä seuraa vain kohtalokas äkkipysäys, monelle täydellinen romahdus. Tervetuloa kilpailukoulu?

Ylivoimaisesti suurin osa kasvattajista, vanhemmista ja opettajista ymmärtää, että ihmiseksi kasvamista ei voi nopeuttaa.  Yritetään siis antaa lapsille maailman väkivallan ja vihankin keskellä turvaa ja luottamusta siihen, että elämä voi olla, hyvä ja kaunis.

 

 

 

 

 

 

Aikamme moraali, lyhyesti

Vuonna 1989 ilmestyi teos Ajan lyhyt moraali (toim. Hannu Tarmio, Art House). Tässä makupaloja kirjasta:

Aikamme moraali on relativismia,  ei ole totuuksia, arvoja, eikä sääntöjä. Totuus on poliitikolle kauhistus, sen voi löytää vielä edestään. On pakko välttää selviä vastauksia, ettei niistä joudu tilille. Aikamme lyhyen moraalin ensimmäinen käsky: Valehtele aina, kun siitä on hyötyä. Aikamme toinen käsky: Varasta aina kun voit, mieluummin köyhiltä.(V.-P.Koljonen, Ilta-Sanomien  päätoimittaja)

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksan mielisairaaloissa menehtyi 70 000 psyykkisesti sairasta nälkään ja infektioihin. Sitä pidettiin perintöopillisesti tervetulleena ”elinkelvottoman elämän tuhoamisena.” Nyt Suomessa ajatellaan, että yhteiskuntamme selviää taloudellisesti vain, jos se vapauttaa itsensä epäekonomisista potilaista. ”Ylilääkärinä kuulen poliitikkojen vaatimuksia talouden huomioonottamisesta hoitovalinnoissa. ’Epäedullisten potilaiden’ hoidosta luopuminen, budjetin ylittämisuhan takia, tuntuu vastenmieliseltä. Antavatko lääkärit naruttaa itseään tulosvastuullisuuden keisarin uusilla vaatteilla, teollisuudesta lainatulla panos-tuotos-ajattelulla?” (Tapani Tammisto, ylilääkäri, HYKS)

Politiikan on alistuttava rationaalisuuden pelisääntöihin. Jos politiikka ne unohtaa, sitä on ehkä kovinkin kourin ravisteltava. Muuten vaarana on, että politiikasta tulee manipulointia ja näennäisjärjen kaapuun verhottua kähmintää. Enimmäkseen päätökset tapahtuvat vallanhaltijoiden huoneissa. Siellä muotoillaan valmiit sopimukset demokratian kumileimasimen vahvistettavaksi, esim. johtajapaketit ja kaavoitusratkaisut. On ihmisjärjen ja demokratian ivaamista edes kuvitella demokratian toimivan sille asetettujen ihanteiden mukaan. Rohkea se poliitikko, joka tämän aidosti tunnustaa. (Aulis Aarnio, professori, oikeustieteilijä)

Näin siis vuonna 1989. Mikä on poliittisen- ja bisneseliitin moraalin taso nyt, vuonna 2017? Päivän Helsingin Sanomissa joku kysyy, onko oikein, että johtaja ansaitsee sata kertaa enemmän kuin työntekijä.

Onko verorahoilla ja yritystuilla tuetun yrityksen ruhtinaallisesti palkittu pomo  sata kertaa  muita ahkerampi, lahjakkaampi ja taitavampi – vai pelkästään tavattoman ahne ja röyhkeä?

 

 

 

 

 

 

 

Älykäs lapsi ei ole pikkuaikuinen

Televisiossa esitettiin brittidokumentti erittäin älykkäistä lapsista.  Lapsissa konkretisoitui yksiselitteisesti se, mitä lahjakkuustutkimus on osoittanut: Huippuälykkyys on sekä siunaus että kirous.

Älyköt puhuivat kuin pikkuaikuiset, heidän sanavarastonsa oli laaja ja tietomääränsä mykistävä. Useimmat lapset olivat kuitenkin onnettomia, jotkut hyvin onnettomia. Elämä ei ole helppoa, jos on aikuisen älykkyys, mutta lapsen keho ja mieli. Moni aikuinen luulee, että pikku älykkö on kuin pienikokoinen aikuinen. Lapsi on kuitenkin aina lapsi. Poikkeavan yksilön tärkeimpiä taitoja on se, että oppii elämään tavallisten ihmisten parissa. Älykön tulee oppia sietämään meitä, joilla leikkaa hitaammin, jotta hän jaksaisi elää jotakuinkin onnellisena.

Dokumentissa monen lapsen vanhemmat olivat kuin pelkistettyjä varoitusmerkkejä: Älä toimi näin! Kävelyllä ja automatkallakin lasta valmennettiin kaiken aikaa. Joku oli ottanut lapsensa pois koulusta ja muuttanut perheineen kauas muista ihmisistä. Näin lasta ei kiusattaisi ja hän voisi keskittyä vain itsensä kehittämiseen.

Yksi lapsi vaihtoi jatkuvasti koulunsa ”parempaan,” koko perhe muutti lapsen mukana – myös älykön ”tavalliset” sisarukset, joiden mielipidettä ei tietenkään kysytty. Kun kuusivuotiasta oltiin lähettämässä sisäoppilaitokseen eroon perheestään, oli jotain pahasti vialla.

Vanhempien kunnianhimo oli mahdollisia tunnontuskia suurempi. Ansioitunut lahjakkuustutkija neuvoi vanhempia ystävällisesti, mutta selväsanaisesti: Lapsenne tarvitsee myös muiden lasten seuraa! Lapselta ei saa vaatia täydellisyyttä! Lapsella on lupa epäonnistua! Lasta tulee rakastaa omana arvokkaana itsenään eikä vain täydellisenä suorittajana! Kannattaa muistaa, että ”ihmelapsistakin” kasvaa usein melko tavallisia aikuisia. Moni aikuinen lahjakkuus on menestynyt koulussa huonosti.

Jokainen luova nerokin  epäonnistuu joskus. Suoritus- ja menestyspakko tappaa tehokkaasti luovan rohkeuden idut. Meilläkin monet vanhemmat vaativat jo alimpien luokkien opettajia terästämään otettaan: lapsilta on vaadittava enemmän, on opittava kilpailemaan ja voittamaan. Kun isä on omasta mielestään fiksu, lapsen pitää olla isänsä arvoinen. Paineiden keskellä moni lapsi ja nuori masentuu ja pelkää, ettei pärjää.

Toivon olevani väärässä, mutta ennustan, että koulumaailmaankin on tulossa huippuyliopistovouhotuksen kaltaisia pyrkimyksiä. Huippuvanhemmat haluavat perustaa huippulapsilleen omat yksityiset huippupäiväkotinsa ja huippukoulunsa. Maailman parhaita tuloksia saavuttanut kaikille yhteinen peruskoulumme ei kelpaa.

Seurataanko meillä tulevaisuudessa terveydenhoitoalan mallia: köyhät jäisivät kurjistuviin päiväkoteihin ja peruskouluihin, varakkaat maksaisivat osittain omat hyvin resursoidut koulunsa, valtion tukemina tietenkin. Tätäkö haluamme? Ei se ainakaan Suomen kansan lahjakkuutta lisäisi, onnellisuudesta puhumattakaan. Onnettomimpia voisivat olla ”huippulapset”. Aina löytyy joku vielä parempi, älykkäämpi, erityslahjakkaampi. Huippu karkaa, elämästä tulee suoritus.

On kuitenkin tärkeää, että hyvin älykkäiden oppilaiden ei tarvitse kärsiä älystään kotona, kaveripiirissä tai koulussa. Nopeasti oppivat älyköt tarvitsevat kykyihinsä sopivaa opetuksen rikastamista ja nopeuttamista. Alakoulussa se ei vaadi erityisluokkia. Osa-aikainen opiskelu  vaikkapa ”tutkijaryhmässä” sekä omatahtinen opiskelu sopivine tehtävineen auttavat.

Pakkotahtinen marssi hitaiden tahdissa tappaa opiskelumotivaation ja voi aiheuttaa ikäviä seurauksia, kun älykkö alkaa purkaa tylsyyden tuskaa opettajaan, oppilastovereihin tai itseensä: ahdistuu, masentuu tai alkaa leikkiä lahjatonta. Huippuälykäs lapsi on kuitenkin lapsi, hänellä on oikeus olla lapsellinen; se on terveyden merkki. Älykköoppilaskin tarvitsee aivan tavallisten luokkakavereiden seuraa, ettei leimaudu kummajaiseksi, pelkäksi älykkyysosamääräksi.

Älykköjä ei pidä kadehtia, kaikkia lapsia pitää auttaa löytämään parhaat lahjansa. Monilla erityisalojen huippulahjakkuuksilla on keskinkertainen älykkyysosamäärä. He ovat löytäneet oman alansa, ja nauttivat sen vuoksi elämästään. Jos lapsi kelpaa itselle ja kasvattajille vain täydellisenä, virheettömänä suorittajana, elämä on raskasta. Kukaan ei ole täydellinen, kenenkään ei tarvitse olla täydellinen. Jokainen lapsi tarvitsee lähelleen aikuisen, joka välittää ja osoittaa sen kuuntelemalla ja antamalla turvallisuutta ja elämäniloa.

,

 

 

 

 

 

 

 

Äidin banaani ja Jimmy Choo

Pari päivää sitten kaupan kassalla perässäni jonotti mies, joka osti yhden banaanin. Sanoin, että hän voi pistää banaanin hihnalle ostosteni joukkoon. Mies halusi maksaa  itse, hymyili ja näytti, että kädessä oli 25 senttiä, banaani maksoi 23. Hän kertoi vievänsä banaanin äidilleen vanhainkotiin.

Olin kävelyllä. Pyöräilevä mies pysähtyi kohdalleni ja esittäytyi ”hampuusin pojaksi Präntööltä” eli Vaasan Palosaarelta, entisestä työläiskaupunginosasta. Mies kertoi asuneensa lapsuutensa yhdessä huoneessa, vanhempiensa ja seitsemän sisaruksensa kanssa. Hän muisteli millaista oli olla viisikymmentäluvulla köyhä präntööläislapsi, jota kutsuttiin ”hampuusin kakaraksi.” Sen voi kuvitella, varsinkin, kun tilipäivänä isä ryyppäsi rahansa Lemmenkujalla. ”Meidän lasten piti hakea isä sieltä pois.”

Nyt eletään erilaista aikaa. Lehtijuttu kertoi joitain vuosia sitten tunteikkaasti nykyköyhästä nuoresta perheestä. Perhe asui isossa lukaalissa. Mutta voi kauhistus! Autolaina ja kännykkälaskut kiusaavat ja sämpylöitäkin on pitänyt joskus leipoa ihan itse. Auto on pakko maksaa, eikä  karkkinannaa ole varaa mässyttää ihan aamusta iltaan. Voi, että voi elämä olla raskasta! Varsinkin helsinkiläiset elävät ahtaasti. Joitain vuosia sitten lapsiperheillä oli tilaa keskimäärin 24 neliötä asukasta kohden, kun muualla maassa niitä oli 28. Miten neljä ihmistä voi elää vain sadan neliön kämpässä?

Aamun sanomalehti  26.7. kertoo, että suositun tv-sarjan tähdillä on Jimmy Choo kengät, joissa on glamouria. Verkosta voit nyt ostaa sellaiset, jos 3500 egee tuntuu sopivalta hinnalta. Toki brändätyt muoviset kumisaappaat maksavat vain 275 euroa. Eiköhän tilata trendikengät ja lähdetä kävelylle, siis me tyylitietoiset kaupunkilaiset, landepaukuille riittävät pieksut, Nokian kumisaappaat ja Jalas-monot. Pikavippi hoitaa muotitietoisen maksuongelman ja velkarahojen ulosmittaukseen on pitkä aika.

Meille heti sodan jälkeen syntyneille opetettiin, että raha on ansaittava omalla työllä eikä toisen omaa saa ottaa. Muistan kauhuni, kun kaverini kiipesi tuolille ja nappasi ylähyllyltä isänsä kolikon, jolla ostimme lakritsipötkön. Olin kanssarikollinen ja asia vaivasi pitkään. Kaupasta ostimme 50-luvulla leipää, voita, maitoa sekä läskisoosin tai hernesopan aineksia. Kahviakin alkoi saada kaupasta. Muistan, kun pari leidiä kiljui toisilleen solvauksia keskellä katua, koska toinen oli unohtanut korvata kahvilainansa.

Esikaupunkialueilla asuttiin usein ahtaasti, puilla lämmitettiin, ei ollut jääkaappia eikä puhelinta, ns. puucee,  oli pihan perällä. Kotiini, Vaasan Kotirannalla, vesi kannettiin yhteisestä kaivosta.

Nyt kovaa työtä tehnyt, Suomen sodan jälkeen rakentanut, sukupolvi kertoo, miten leipäjonossa seisominen hävettää. ”Vaimon arkkuunkaan ei ollut rahaa säästössä,”  kertoo murheinen sotaveteraani kirkon diakonille. Suomessa olisi varaa turvata jokaiselle ihmisarvoinen elämä. Köyhyys ei ole häpeä, mutta tolkuton rahan rohmuaminen ja voittojen tavoittelu vahvemman oikeudella on. Valitettavasti on myös tukia haalivia valittajia, jotka eivät jaksa, eivätkä viitsi, koska sossu hoitaa kaiken. Kipeästi apua tarvitsevia on aivan tarpeeksi; vapaamatkustajia ei tarvita. Heitä on kaikissa yhteiskuntaryhmissä.

Kirjastossa sekä kansalais- tai työväenopistossa köyhäkin voi vielä opiskella, sivistyä, harrastaa ja nauttia taidoistaan. Mutta kuinka kauan sivistysaate saa elää kansaa tyhmentävän huomiotalouden puristuksessa, kun älyttömät höpinät ja kuvaruutu täyttävät koko aivokapasiteetin.  Eiköhän kansalaisopistot saada lopullisesti hengiltä, kun lisätään taas kurssimaksuja. Me maksukykyiset voimme sitä odotellessamme täyttää kurssit, kun köyhät poistuvat sinne, mihin kuuluvat: leipäjonoon.

Me fiksut voimme tepastella muotikengissämme, tviittailla ja tsättäillä, aivan kuin Donald T. Minä ja Yhdysvaltain presidentti! Eikö tämä ole upeaa, täydellistä tasa-arvoa! Älykkyyden määräkin pysyy vakiona; kun älykkyys vähenee omasta päästä, se kasvaa älykoneissa. Eikö olekin aivan fantastista!

Tsättäilemisiin! Hymy, hymy, hymy ja iso sydän tietysti! Ja terkkuja bantskumummolle sinne vanhainkotiin.

JK Luin juuri, että Michael Kors ostaa Jimmy Choo-brändin. Voiko olla totta, aivan hirveetä! Korsithan on ihan sekundaa, mitä mä nyt paan jalkaani! Surkea naama, surkea naama, vihainen naama.

 

 

 

 

 

 

Menestymisen pakkomielle

Aluksi pieni lainaus englanniksi:

Albert Einstein: “Therefore one should guard against preaching to the young man success in the customary sense as the aim of life. For a successful man is he who receives a great deal of his fellowmen, usually incomparably more than corresponds to his service to them. The value of a man, however, should be seen in what he gives and not in what he is able to receive.”

Yksilön ja yhteisöjen ”menestys” on nostettu koko elämää ohjaavaksi tavoitteeksi. Helpoin menestyksen mittari on kansakunnan ja yksilön varallisuus. Kukaan ei pysty mittaamaan luotettavasti menestystä ihmissuhteiden, mielenrauhan, moraalin tai henkisen kasvun alueilla. Onnellisuusmittarit ovat suosittuja –ja mittaustulokset usein sattumanvaraisia. Uskotko, että Suomi on todella maailman viidenneksi onnellisin kansakunta, kun media on näin kertonut?

Omalla työllä ansaittu varallisuus ei tee kenestäkään pahaa tai itsekästä. Kunnioitan yrittäjiä, jotka ovat luoneet työpaikkoja ja jopa rikastuneet luovien ideoidensa ja oman ahkeruutensa avulla. He ovat eri kastia kuin ne keinottelijat, jotka repivät menestyksensä alaistensa selkänahasta ja kiittävät näitä antamalla tylysti potkut, kun voiton maksimointi sitä vaatii.

Yksi tapa nousta menestyksen portailla on vaikutusvaltaisten ihmisten mielistely. Se on aivan eri asia kuin kohteliaisuus ja hyvät käytöstavat. On opettajia, esimiehiä ja yhteisten asioiden hoitajiksi valittuja, jotka nauttivat pokkuroinnista, elleivät suorastaan vaadi sitä.

Yliopistossakin on tietenkin hyvien tapojen mukaista kiittää aidosti ja rehellisesti kaikkia niitä, jotka ovat vaikuttaneet akateemisen väitöskirjan edistymiseen. Oman edun nimissä väittelijän voi olla parasta olla kiittämättä julkisesti niitä, joiden tietää olevan arvosanaan vaikuttavien yksilöiden kilpailijoita akateemisilla kentillä. Kun väittelijä ylistää tutkimuksensa ohjaajaa maailman älykkäimmäksi monilahjakkuudeksi, upeaksi sivistyksen henkilöitymäksi, jossa syvä humaanisuus yhdistyy kauniisti käsittämättömän laajaan tietomäärään, kyse on vastenmielisestä nuolemisesta, usein oman edun tavoittelusta. Menetelmä toimii joskus valitettavan tehokkaasti, eximia cum laude approbatur!

Kielellisesti lahjakkaalle, nöyristelijälle on aina paikka hovinarrina.  Joku nuolee esimiehensä varpaanvälitkin, jos olettaa hyötyvänsä siitä. Mielistelijä ei ole koskaan toista mieltä, hän asettuu aina vahvimman puolelle.

Kuka muistaa kun kommunistimaiden punaposkinen nuoriso kokosi paratiisissaan viljaa ja korjasi traktoreita ylistäen suuria johtajiaan? Monet suomalaisetkin kävivät Neuvostoliitossa, kurjassa ja pelottavassa diktatuurissa, jossa kansa jonotti ruokaa ja eliitti eli yltäkylläisyydessään. Oikeaoppiset palasivat kotiin ylistäen kolhoosien ihanuutta ja tehtaiden demokratiaa. Suuri ja mahtava kiehtoi, oman edun tavoittelu peittyi tyhjiin sanoihin ”solidaarisuus,” ”demokratia” ja ”ystävyys.”

Tyhjät sanat on korvattu uusilla ontoilla hokemilla, kuten ”luova talous,”  ”luova luokka,” ”ketterä johtaminen” jne. Luovan luokan rinnalla kulkee ”höpöttäjäluokka”; alan menestyjät puhuvat eliitille jargonia eli puuta heinää ja kirjoittavat ison laskun. Yksi päähöpöttäjistä ylvästeli sillä, että myi johtajalle yhden lauseen ja laskutti 30 000 euroa. Huomaa: En sanonut, että kaikki konsultit ovat höpöttäjiä. Sellaisia on kuitenkin liikaa ja monet heistä ovat median ja päättäjien kavereita ja suosikkeja.

Meillä on oikeus ja velvollisuus seurata päätöksentekijöiden ja esimiesten  puheiden ja tekojen vastaavuutta. Jos ne  ovat ilmiselvässä ristiriidassa, tämä tulee ilmaista julkisesti. Harva uskaltaa kuitenkaan riskeerata työpaikkaansa tai altistua kostotoimille, kun työpaikkaa tulevaisuudessa saneerataan.

Vahvat, ahneet ja röyhkeät ottavat mitä  haluavat. Diktatuurit nostavat päätään jopa Euroopan sydämessä, ihmisen ja luteen elämä tuntuu olevan samanarvoinen monissa maailman maissa. Ellei käännettä tapahdu, olemme tuhon tiellä. Eivät kansojen johtajat ole yksin vastuussa sortamisesta ja tappamisesta, useimmilla on siihen kansan enemmistön antama valtuutus. Kun alistettu ja petetty kansa herää, pelottava itsevaltias onkin äkkiä vain säälittävä surkimus –joka tietenkin kieltää kaikki pahat tekonsa. Raaka diktaattori on vain puolustanut ”demokratiaa” ja ohjannut kansaansa menestykseen.

Ellei maailman uusia sukupolvia kasvateta itsekkään menestymisen, muukalaisvihan ja ahneuden sijasta yhteisvastuuseen, loppu lähenee.

 

 

 

 

 

 

 

 

Järjetön korkeakoulujen pääsykoeuudistus

Hallitus haluaa luopua korkeakoulujen pääsykokeista. Valinnat tehtäisiin koulutodistuksen ja ylioppilaskirjoitusten tulosten perusteella. Nuoren tulevaisuutta  ei saa ratkaista kertalaakilla kirjoituksissa; opintie pitää olla avoin myös heille, joilta koulu on sujunut huonosti. Syitä siihen voi olla monia, maa on täynnä entisiä ”koulutyhmiä” oppineita. Yksi  nobelistimme jäi luokalle, toinen reputti kirjoituksissa, muistaakseni äidinkielessä. Nykyinen tasavallan presidentti voisi pelkän koulutodistuksensa perusteella olla salolainen työmies, sellainen ihan oikea ”työväen presidentti,” kuten vaalimainos aikanaan julisti.

Seuraava tekstini on viidentoista vuoden takaa. Julkaisen jutun, koska se on ajankohtaisempi kuin vuonna 2002.

Näin kirjoitin:

Helsingin yliopiston kansleri Risto Ihamuotila esitti 15.4.2002 Helsingin Sanomissa yliopiston pääsykokeiden poistamista kalliina, aikaa vievinä ja kyseenalaisina. Ihamuotila muistutti, että  yliopiston pitää huolehtia siitä, että opiskelijat pääsevät työmarkkinoille nykyistä aikaisemmin.

Suomen Kuvalehden päätoimittaja kirjoitti lehdessään 19.4.2002, kanslerin kaikuna. ”Yliopistomiehiä on syytä kuunnella. Valintakokeista luopuminen on järkevä ajatus.”

Samansuuntaisia vaatimuksia on esitetty talouselämän johdon taholta jo pitkään. Koulu pitäisi kuulemma aloittaa kuusivuotiaana ja töihin pitäisi päästä viimeistään 22 -vuotiaana, muuten Suomen kansantalous ei kestä, kilpailukyky ei säily.

Olen viime viikkoina lukenut 1323 esseevastausta opettajankoulutuksen ”lisäkiintiön” valitsemiseksi. Työ on ollut tylsää, mutta välttämätöntä, koska on tärkeä valita opettajia, jotka osoittavat kykynsä ymmärtää, soveltaa ja analysoida lukemaansa tekstiä. Jatkoon päässeille on soveltuvuuskoe haastatteluineen. Se, joka on lukenut hyvin pääsykoekirjat, on todennäköisesti hyvin motivoitunut opiskelemaan alaa. Opiskelumotivaatio taas on paras opintomenestyksen ennustaja.

Jos koulutodistukset toimisivat yliopistoon pääsyn kriteereinä, seuraisi  suoritushelvetti, armoton pudotuspeli, joka tietenkin sopii hyvin taloutta ja rahaa palvovan narsistisen kilpailuyhteiskunnan arvomaailmaan. Ulkomaisten esimerkkien mukaisesti yliopiston pääsykokeiden ensimmäinen vaihe olisi tulevaisuudessa pääsy paremman väen esikouluun, sitten eliittiperuskouluun ja lukioon. Eivätkä Suomessakaan valmennuskurssit suinkaan loppuisi, vaan ”suuntauduttaisiin ylioppilastutkintoon,” kuten Valmennuskeskuksesta todetaan (HS 17.4.2002). Miksi vasta ylioppilastutkintoon? Ulkomaiset esimerkit osoittavat, että valmennuksen rajoja voi laajentaa sikiöiden koulutukseen puhumattakaan esikouluista ja peruskouluista. Se olisi hyvä bisnes valmennusfirmoille.

Maissa, joissa koko lapsuus on ollut kilpailua yliopistopaikasta seuraukset ovat tutut: koulupelkoa, väkivaltaa ja vandalismia, kun paineet ja tuska käyvät lapselle ylivoimaisiksi, jopa lasten itsemurhia, kun perhe on häpäisty putoamalla koulukilpailun kärjestä.  Televisiossa meilläkin nähdyt dokumentit paljastavat ulkomaisten, esim. brittiläisten, eliittikoulujen oppilasvalinnan piilokriteerit: varakas perhe, koska (yksityinen) koulutus on kallista, ”hauskan näköinen,” oikeaa rotua ja akateemiset vanhemmat.

On helppo ennustaa, keiden akateeminen tie nousisi Suomessa pystyyn, jos koulu karsisi yliopistoon pääsevät: hitaasti kypsyvien (etenkin poikien), oppimisvaikeuksista kärsivien (joukossa hyvin lahjakkaita), köyhien ja niiden tuhansien nuorten, jotka yrittävät sinnitellä järjissään kotiongelmien keskellä. Jokainen huomaa ympärilleen katsomalla, että Suomi on täynnä myöhään kypsyneitä, koulussa huonosti menestyneitä eri alojen lahjakkuuksia, akateemisia ja muita.”

***

Opetusministeriön asettaman työryhmän mielestä ylioppilaskokeet voitaisiin lyhentää nelituntisiksi nykyisestä kuudesta tunnista. Kokeiden rakenne, sisältö ja laajuus ”sopeutettaisiin” lyhempään aikaan. Sähköiset kokeet tulevat voimaan vuoteen 2019 mennessä. Kansliapäällikön mukaan uudistuksella pyritään ajanmukaisuuteen. ”Esitetyt uudistukset tähtäävät jatkuvaan yo-kokeen kehittämiseen, jolla koe pidetään ajassa kiinni. Haluamme kehittää sitä paitsi lukion päättötutkintona, myös erittäin vahvasti todistuksena, jota voidaan hyödyntää nykyistä huomattavan paljon enemmän yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen pääsykokeena.”

Yläkerran puheissa hehkutetaan jatkuvasti  ”luovan epäonnistumisen” autuutta, itsensä munaamisen ihanuutta, mutta ylioppilaskokeessa epäonnistuneen tie unelma-alalleen olisi poikki kertalaakista. Lahjakkuutta tuhotaan surutta pakottamalla koululaiset kilparadalle; ymmärrys lahjakkuuksien kasvattamisen perusteista puuttuu.

Nyt siis kehitetään, sopeutetaan ja ajanmukaistetaan. Mihin nuoria sopeutetaan? Onko rauhallinen asioiden pohdiskelu turhaa? Ei hidas työskentely ole tyhmyyden merkki, vaan usein osoitus siitä, että koneälyn lisäksi omatkin aivot toimivat, niissä syntyy jopa luovia ajatuksia.  ”Ellei meillä ole aikaa kiireettömään asioiden pohtimiseen ja kypsyttelyyn, seurauksena on yksiselitteisesti typeryyden lisääntyminen,” kirjoittaa Howard Gardner, maineikas lahjakkuuden tutkija.

Saa nähdä koska koko nuoriso on sopeutettu ja ajanmukaistettu.; sivistys-Suomen koulua ”kehitetään” esimerkiksi väheksymällä äidinkielen asemaa –olipa tarjolla myös historian opetuksen vapaaehtoisuus joillekin lukiolaisille. Mitä ihmettä tulevaisuuden osaaja-menestyjä tekeekään jollain fucking paksulla romaanilla,  posesiivisufiksella tai Kekkosella?   ”Mä opin tu sen tun historian jo niinku yläkoulussa ja mulla on paljo sotapelejä, joissa on oikeesti niinku tavallaan historiaa ja sillee. Musta tulee pelimies, tai oikeesti mä oon jo. ”

Mitäpä tähän lisäisi.  Jaa, ehkä tämän: Työikäisistä suomalaisista 15 prosenttia syö kipu- tai masennuslääkkeitä jaksaakseen elää arkeaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Työhullun kärsimysviikot

Suomessa monessa huushollissa ja kesämökissä on tänään raskasta herätä uuteen aurinkoiseen loma-aamuun. Vaikka työputkessa on katko, hihnan pysäyttäminen ei tahdo onnistua. Levoton mieli ei osaa rauhoittua, pitää touhuta jotain, ettei tarvitse pohtia mitä perheelle kuuluu ja miten lapset voivat.

Helsingin Sanomat kertoo tänään 09.07, että Japanin johtaviin kuuluva mainosfirma Dentsu on saanut syytteen työntekijänsä itsemurhasta; 24-vuotias nainen  oli työskennellyt Dentsulla vajaan vuoden ja hän nukkui ystäviensä mukaan vain kymmenen tuntia viikossa. Naista oli jo pidemmän aikaa kuormitettu yli sadan tunnin kuukausittaisilla ylitöillä. Nainen oli jättänyt äidilleen jäähyväisviestin. Siinä hän oli kysynyt: ”Miksi kaiken täytyy olla niin raskasta.”

Japanista kerrottiin jo vuosituhannen alkuvuosina, että kilpailemisen ja ylitöiden fyysiset ja psyykkiset yhdysvaikutukset tappavat yli 10 000 työntekijää vuosittain. Oireettoman aikuisen äkkikuolemalle on annettu nimi karoshi. Se tarkoittaa suomeksi ”liian paljon työtä”.

Eliittifirmojen työntekijät ovat samurai-taistelijoiden kaltaisia ihanneyksilöitä, jotka antavat firmansa menestyksen ja voittamisen vuoksi vaikka henkensä. Kun fyysinen rasitus yhdistyy kaiken aikaa piinaavaan tuloksenteon ja voittamisen pakkoon, kun koko työyhteisö henkii uhrautumista, monen ura ja elämä loppuvat äkkiarvaamatta.

Japanilaistutkijat sanovat, että varsinkin miesten hullu raataminen on oikeastaan ymmärrettävää, koska he ovat irronneet henkisesti täysin perheestään; työ on työhullun koti ja ainoa pakopaikka.

Meilläkin jokaisen on revittävä itsestään lisää tehoja. Jos ei se onnistu, Suomesta tulee kuulemma vanhainkoti ja Euroopan ulkomuseo, jota kilpailukyisten supermaiden väki käy ihmettelemässä viikon vuosilomallaan.

Työhulluudesta on tehty hyve. Hyvän työntekijän pitää viihtyä ylitöissä ja olla tehokkaampi kuin muut. Työhulluuteen voidaan myös pakottaa. Pienipalkkainen yksinhuoltaja joutuu raatamaan monessa työssä saadakseen katon päänsä päälle ja lapsilleen aamumurot. Sairaanhoitaja ja opettaja tekee monen ihmisen työt, kun sijaisia ei saa. Moni yrittäjä ei voi levätä koskaan, kun huoli firman kannattavuudesta jäytää mieltä.

Yhdysvallat on työhulluuden supervaltio. Harvardin Business Schoolissa tehdyn tutkimuksen mukaan ylipitkät työviikot aiheuttavat ylensyöntiä ja viinanjuontia, ne haittaavat kotielämää, vievät halut ja kyvyt.

Tilansa tunnistaneet ovat perustaneet juoppojen AA-kerhojen kaltaisia Worcholic Anonymous, ”nimettömät työhullut”, kerhoja, joiden avulla he yrittävät vapautua kierteestä. Enää ei suostuta tekemään 12 -tuntisia työpäiviä, kantamaan töitä kotiin tai luopumaan lomista pomon vaatimuksesta. Lomalla ei soitella työpaikalle, vaikka puhelu toisikin hetken helpotuksen, aivan kuin ryyppy alkoholistille. Työhullujen onneksi Yhdysvalloissa ei ole lain takaamia palkallisia vuosilomia.

Kun työhullu istuu yksinäisenä talossaan, hän voi havaita, että suuri talo merkitseekin vain suurta autioita tilaa ympärillä, ei muuta. On aikaa miettiä missä ovat ihmiset, mihin hävisi perhe, missä ovat lapset, mihin katosi elämä. On aikaa kysyä välitinkö aidosti kenestäkään, välittääkö kukaan minusta?

Kokonaan toisenlainen asia on niiden ihmisten kohtalo, jotka eivät saa töitä vaikka haluaisivat, tai joita käytetään hyväksi nollasopimuksilla. Tuore uutinen kertoo, että suomalainen laivayhtiö, on maksanut jäänmurtajansa filippiiniläisille merimiehilleen 485 euron kuukausipalkkaa! Aivan vielä suomalainen ei tuolla hinnalla töitä tee. Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä; kiky kun velvoittaa ihan jokaista uhrauksiin isänmaan puolesta.