Kuka kelpaa Suomen presidentiksi?

Donald Trump nousi Yhdysvaltojen presidentiksi, koska puolet kansasta arvioi hänet oikeiden arvojen puolustajaksi. Trump itse on arvioinut itsensä myös ”mieleltään vakaaksi neroksi,” joka palauttaa Amerikalle sen ansaitsemaan suuruuden.

Pian Suomeen valitaan tasavallan presidentti. Kenellä ehdokkaista on parhaat edellytykset vaativaan tehtävään? Onko jokainen ehdokas riittävän lahjakas tasavallan presidentiksi? Kuka osaa näyttää kansakunnalle oikean suunnan? Tarvitsemmeko uuden Kekkosen, joka seisottaa hallituksen tunareita asennossa käskynjaolla?

Tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen (1900-1986) on oiva esimerkki monilahjakkuudesta, jonka henkilökohtaiset ominaisuudet sopivat erityisen hyvin oman aikansa suomalaiseen yhteiskuntaan.

Kekkonen oli älykäs ja looginen. Hän oli myös loistava puhuja ja kirjoittaja, siis kielellisesti lahjakas. Nuorena Kekkonen osoitti kehollis-kinesteettiset lahjansa menestyvänä korkeushyppääjänä. Ehkä selvimmin Kekkosen lahjakkuus ilmeni interpersoonallisena, sosiaalisena lahjakkuutena: Kekkosella oli hämmästyttävä taito johtaa ja manipuloida ihmisiä, käyttää hyväkseen heidän pelkojaan ja toiveitaan. Hän pystyi luomaan itsestään kuvan johtajana, jonka varaan Suomen menestys, jopa kansallinen olemassaolo rakentuu.

Kekkosen lahjakkuus taiteiden alalla ei ollut yhtä ilmeinen: leipälapiosta luotu omakuva oli kyllä oivaltava ja humoristinen, musiikillista lahjakkuutta riitti vain illanistujaisissa ja saunan lauteilla lauleluun. Porilaisten marssia Kekkonen soitti mielellään huuliharpulla, mutta varmasti hän nautti siitä enemmän puolustusvoimien soittokuntien esityksenä, marssiessaan ylväänä kunniakomppanian edessä. Kekkonen viihtyi luonnossa, Kainuun lapsena hän arvosti luontoa, mikä on merkki ns. luontolahjakkuudesta.

Jos kainuulainen Urho Kekkonen olisikin sattunut syntymään pariisilaiseen taiteilijaperheeseen, hänestä olisi voinut kehkeytyä baletin ensitanssija, näyttelijä, taidekriitikko –tai Ranskan presidentti.
Kekkosen aika ei palaa. Millainen on ajan henki nyt, mitkä arvot Suomea hallitsevat? Millaista lahjakkuutta suomalainen yhteiskunta ja valtiovalta nyt tukevat?

Kansan johtajalle riittää kohtuullisesti väestön keskitasoa korkeampi älykkyys, kertoo kansainvälinen tutkimustieto. Älyköt ajatuksineen ovat liian etäällä kansasta, jotta heistä olisi suosituiksi johtajiksi.

Natsijohtajat olivat huippuälykkäitä julmureita. Yli-ihmismyytti on vaarallinen. Vuonna 1945 arvostettu suomalainen psykiatrian ylilääkäri kirjoitti näin: ”Tervettä kansanruumista jäytävät loiset ja lurjukset, jotka käyttävät hyväkseen kulttuuriyhteiskunnan humanitäärisiä oloja, lisääntyvät nopeammin kuin parempi kansanaines, eivätkä edes kaadu rintamalla. Sellaisia on Suomessa arviolta puoli miljoonaa. Sterilisoimistoimet ovat riittämättömiä – ’tiettyjä tuhansia’ olisi tapettava, jotta vapautuisi poliiseja, vanginvartijoita ja mielisairaanhoitajia.”

Se mitä ihmiskunnalle tulee tapahtumaan riippuu siitä, millainen sen tietoisuuden sisältö tulee olemaan: ideoista, joihin uskotaan, ja joita arvostetaan; siitä, minkä hyväksi ollaan valmiita toimimaan ja siitä, mitä vastustetaan.

Puhe presidentistä arvojohtajana ei ole turhaa. Tärkeitä arvojohtajan ominaisuuksia ovat riittävä oppineisuus, psyykkinen tasapainoisuus, rohkeus, oikeudenmukaisuus ja rehellisyys. Presidentin tulisi olla ennen kaikkea moraalisesti korkeatasoinen, viisas johtaja. Esimerkit maailman päämiehistä osoittavat, että juuri viisaudesta on huutava pula; röyhkeästä vallanhalusta ja julmasta raakuudesta on ylitarjontaa.

Olen usein siteerannut Leta S. Hollingworthin tekstiä vuodelta 1939. Teen sen taas, koska viesti on äärimmäisen tärkeä. ”Aika suorastaan huutaa johtajia, jotka kykenevät ohjaamaan kansoja tulevaisuuden maailmassa, jossa ihmisiä tuhotaan menetelmin, joista vielä ei ole tietoa.”

Maailma ja Suomi tarvitsevat viisaita johtajia, ei pikkulapsen moraalitasolle jääneitä omahyväisiä ”neroja,” joiden suun sulkijalihakset ovat halvautuneet; siksi pyöreästä suuaukosta (mouth-hole) tulvii solkenaan…vaikka mitä.

Opiskelijavalintojen piilomotiivit

Korkeakoulujen opiskelijavalinnat uudistetaan tästä vuodesta alkaen.
Yksi keskeinen perustelu on ollut pääsykoestressin poistaminen. Myös tasa-arvoon on vedottu, maksulliset valmennuskurssit ovat suosineet varakkaita. Kertovatko perustelut koko totuuden?

Tärkeimmäksi valintakriteeriksi nousevat ylioppilastutkinnon arvosanat. On suunniteltu, että pitkän matematiikan laudatur antaisi jopa 47 pistettä ja reaaliaineiden laudaturit 16-30 pistettä, korkeakoulukohtaisin variaatioin.

Valintauudistusta perustellaan opiskelijoiden eduilla, mutta taustalla ovat etupäässä taloudelliset arvot, tehokkuus ja elinkeinoelämän palveleminen.
Nyt korostetaan matemaattisten ja teknisten alojen ”osaamisvajetta.” Teknologian uudet sovellukset edistävät kilpailukykyä ja kauppatieteet bisnestä. Väheksymättä näiden merkitystä, on kysyttävä, mikä on muiden tieteiden arvo suomalaiselle sivistykselle. Mitä sivistys on, ja onko sillä väliä?

Tutkimuksen tulisi olla ”hyötytutkimusta” eli palvella poliitikkojen ja elinkeinoelämän sanelemia tavoitteita. Kansainvälisessä huippuyliopistossa tämä ei tulisi kuulonkaan; tutkija saa päättää mitä tutkii ja miten tutkii, tutkimusetiikan periaatteita noudattaen. Ulkopuoliset vaikutusyritykset torjutaan määrätietoisesti. Suomessa ”yliopistoista on tehty ammattikouluja, joiden on mielisteltävä rahoittajia ja mainostettava itseään. Tutkimustulosten merkitystä suurennellaan medialle,” kuten tiedetoimittaja kirjoitti.

Matematiikan painotusta opiskelijavalinnoissa on perusteltu sillä, että matematiikka ”edistää kriittistä, analyyttistä ajattelutapaa sekä ongelmanratkaisukykyä.” Tämä on vain osatotuus. Matematiikassa menestyminen vaatii todella analyyttistä älykkyyttä. Laaja-alaisesta, kriittisestä, saati luovasta ajattelusta matematiikan numero ei kerro paljonkaan. Mitä kaivattuun ongelmanratkaisukykyyn tulee, ihmiskunnan isoja ongelmia ei ratkaista pelkällä matematiikalla. Miksi kriittisen ajattelun ydinaineen, filosofian, laudatur tuottaa valinnassa vain säälipisteitä?

Koulumenestyjien laudaturit kertovat ahkeruudesta ja pitkäjänteisyydestä. Huono koulutodistus ei kuitenkaan osoita aina laiskuutta tai lahjattomuutta; kotiongelmat voivat olla sen taustalla.

Älykkyystestien kehittäjä Lewis M. Terman seurasi vuosikymmenet 1528:aa älykästä, vauraiden asuinalueiden, koulumenestyjää. Yksikään ”lapsinero” ei saavuttanut elämässään mitään erityisen suurta. Paria tulevaa nobelistia ei edes testattu, koska opettaja piti heitä keskinkertaisina.

Maineikkaat amerikkalaiset lahjakkuustutkijat Robert Sternberg, Howard Gardner ja Mihaly Csikszentmihalyi sekä nobelistimme Bengt Holmström ovat todenneet, että huippuyliopistojen parhaat opiskelijat, etevät tulevat tutkijat, kaivatut ”innovaattorit,” eivät ole koulujensa priimuksia. He ovat innostuneita tieteestä, hahmottavat kokonaisuuksia ja uskaltavat kyseenalaistaa rohkeasti vanhoja totuuksia.

Maailmassa on pahoja ongelmia, jotka liittyvät ympäristöuhkiin, liikakansoitukseen, nälkään, ydinsodan mahdollisuuteen, väkivaltaan ja sairauksiin. Niiden hillitsemiseksi tarvitaan monitieteistä, luotettavaa tutkimustietoa. Tieteellinen pätevyys, tutkijoiden luovuus yhdistyneenä moraaliseen vastuuseen yhteiskunnan kehityssuunnasta on arvokkainta, mitä yliopistot voivat maailmalle tarjota. Tutkijan maine, urakehitys ja yksipuoliset ranking-listat ovat tämän rinnalla merkityksettömiä.

Opiskelijavalintojen uudistus ei vähennä opiskelijoiden stressiä; se kestää tulevaisuudessa koko kouluajan. Moni opiskelee jo nyt ahdistuneena matematiikkaa päästäkseen opiskelemaan jotain aivan muuta. Valmennusbisnes siirtyy koulujärjestelmään.

Olemmeko palaamassa aikaan, jolloin yliopistotie oli varattu oppikoulun kautta vain osalle oppilaista? Alkaako valintaprosessi jo peruskoulussa, tai peräti premium-tason päiväkodeissa, joita on jo mainostettu? Työnnetäänkö köyhät ja kotiongelmista kärsivät, varsinkin pojat, ulos koulujen kilparadoilta? Moni tunnollinen oppilas uupuu suorituspaineissa, häpeää huonoja numeroitaan, masentuu ja luovuttaa – ehkä ainiaaksi. Kaukoidän kouluissa ankara kilpailu yliopistopaikoista on ollut tuhoisaa oppilaiden mielenterveydelle. Miksi meidän pitäisi lähteä samalle tielle?

Muuan tohtorin tutkinnon suorittanut, monipuolisen uran luonut ikätoverini sai kerran koulutodistukseensa seitsemän nelosta. Arvaa oliko hän tyttö vai poika.

Inhimillisyys, suvaitsevaisuus, kaunis turhuus

Elämän loppupuolella ihmisellä on ehkä parhaat mahdollisuudet löytää harvinainen lahja, ihmisestä voi tulla viisas. Ja viisaudestahan maailmassa on pula, ei älykkyydestä tai muusta lahjakkuudesta. On menty kuuhun, kehitetty mahtava tietoteknologia, voitettu sairauksia. Samalla kuitenkin maailmassa jatkuu säälimätön tappaminen, luonnon tuhoaminen, lasten ja naisten alistaminen prostituoiduiksi ja orjatyövoimaksi. Härski oman edun tavoittelu, rahan ja vallan kahmiminen vahvemman oikeudella näyttää olevan hyvin suosittu lahjakkuuden sovellusalue kautta maailman, myös Suomessa.

Tunnumme olevan matkalla kiihdytetyllä, tulosvastuullisella matkalla kohti kuolemaa, kuten säveltäjä Kalevi Aho on todennut. Harvalla näyttää olevan halua ja rohkeutta kysyä ”miksi?” Kysyjät ovat usein luovia,lahjakkaita persoonia, siinä mielessä etuoikeutettuja, että heillä on juuri lahjakkuutensa takia mahdollisuus elää rohkeasti itsenäistä elämää.

Viisaat eivät ole riippumattomuudessaan itsekkäitä oman edun tavoittelijoita, muita hyväkseen käyttäviä loisia tai vallanhimoisia alistajia, vaan he tuntevat vastuunsa perheestään, kanssaihmisistään ja koko maailmasta. Viisas ei elä lahjojensa lumossa, kaikkivoipaisuuden harhan vallassa; se johtaa usein vain kyltymättömään haluun kukistaa muut ihmiset, kuvitellut kilpailijat. Ahdistus pakottaa joka päivä heräämään samaan onnettomaan tilanteeseen: Tänäänkin minun on ansaittava teoillani muiden hyväksyntä, osoitettava itselleni ja muille, että olen parempi kuin muut.

Kun Lewis M. Termanin jättimäisen seurantatutkimuksen 1500:lta entisiltä ”lapsineroilta” kysyttiin 60-vuotiaina mikä oli tuottanut heille eniten tyydytystä elämässä, järjestykseksi muodostui perhe, kyky nauttia elämästä ja työ. Tutkijat huomasivat verratessaan sataa parhaiten alallaan menestynyttä, tasapainoista lahjakkuutta ja sataa heikoimmin menestynyttä ja onnetonta, että hyvinvoivien elämässä kulki johdonmukainen lanka lapsuudesta aikuisuuteen.

Huolehtiva, kannustava ja tunneilmastoltaan turvallinen koti ennusti parhaiten mahdollisuuksia tyytyväiseen elämään ja arvostettuihin ammatteihin. Heikoimmin menestyneet näyttivät kantavan lapsuutensa traumoja mukanaan koko elämänsä ajan; heidän psyykkinen ja fyysinen terveytensä oli heikko verrattuna menestyviin. Aineistossa oli tosin hyvin vähän kirjailijoita, taiteilijoita tai keksijöitä; näiden kotitausta on usein kaukana keskiluokkaisesta harmoniasta.

En tiedä olisiko Mika Waltari päässyt Termanin tutkimusjoukkoon. Waltari täytti ainakin yhden etevän luovan ihmisen tunnuspiirteen: hänen isänsä kuoli varhain. Waltari kuvaa Ihmisen ääni -teoksessa oman luovuutensa ehtymistä, sitä tuskaa ja ahdistusta mikä seuraa, kun kesä toisensa jälkeen kuluu ilman uuden kirjan syntymistä.

”Ja aika kuluu. Kirjoituskoneen ääressä, mitään tekemättä, aika kuluu uskomattoman hitaasti. Kunnes on taas aika laskeutua alakertaan, katsella pilviä, päivänlaskua, sydän kivistäen, kouristuksia mahassa. Syödä tai olla syövinään, kun pala tarttuu kurkkuun. ..Ehkä huomenna pääsen alkuun…Mutta kirja ei löydä muotoaan.. Kunnes pohjattoman pettymyksen ja surun vallassa huomaan: turhaan, turhaan….
Waltari sanoo, että hänellä on ollut onnea. Työkyky säilyi pitkään. ”Ehdin kirjoittaa paljon. Ehdin kirjoittaessa elää monta elämää.” Kirjailija korostaa, että ihminen on ihmisen ainoa veli tässä maailmassa. Ihmisen on opittava elämään lyömättä veljeään. ”Tärkeitä arvoja ovat inhimillisyys, suvaitsevaisuus ja kaunis turhuus” sanoo Waltari. Jokainen vaikuttaa omalla toiminnallaan joka hetki siihen kumpi on voitolla inhimillisyys vai epäinhimillisyys, suvaitsevaisuus vai suvaitsemattomuus, siihen, onko ihmiselämässä sijaa kauneudelle vai onko kauneuden kaipuu turhaa, tehokkuuden este.

Irvokas pikanäyttö uuden alkoholilain seurauksista

Pari päivää sitten tapahtui näin: Näyttämöllä esiintyi kymmenien nuorten ryhmä; iso sali oli täynnä vanhempia ja kavereita. Kesken upean esityksen salista oli pakko poistaa älyttömyyksiä huuteleva humalainen nainen. Hän oli yhden esiintyjän äiti.

Asiantunteva nettikirjoitus sen kertoo: ”Alkoholiriippuvuus ja alkoholismi on helvettiä. Se on läheisille ja alkoholisteille uloste ja virtsa housussa, itku kurkussa, tuska sielussa ja pelossa elämistä ja olemista. Kulisseja, jännittämistä ja pahaa oloa töissä, vapaalla, kotona ja konferenssissa. Alkoholismi on suomalainen kansantauti, joka tappaa.”

Alkoholisteja on Suomessa arviolta 400 000. Kun alkoholin hintoja laskettiin ja viinan tuontia Virosta helpotettiin 2004, katkaisuasemien ja poliisiputkien työntekijät kertoivat, että joka päivä on yhtä viikonloppua ja tolkuttomassa kännissä sisään kannettavia riitti: nuoria, vanhoja, naisia ja miehiä. Kun helsinkiläisen putkan sairaanhoitajalta kysyttiin mitä hän odottaa tulevaisuudelta, hän vastasi yhdellä sanalla: ”Hirveitä.” Ja lähti toimittamaan raskaana olevaa juopunutta sairaalaan.

Uudesta, tuoreesta alkoholilaista on iloittu, koska nyt kuulemma loppui holhous, alkoi vapaus ja eurooppalaisten sivistyneiden juomatapojen omaksuminen kautta Suomen. Sivistyneen on kai ihan pakko saada sitä viisi-prosenttista saksalaista olutta.

Samaan aikaan, kun eduskunnassa riemuittiin uudesta alkoholilaista, talosta kuskattiin umpihumalaista sairaalaan ja toinen riehui kännissä, halusi tapella, heitteli juomia lattialle ja yritti suudella väkisin toista kansanedustajaa. Että se niistä eurooppalaisista juomatavoista, joihin vahvemmalla oluella ja limuviinalla totutellaan pian maamme joka kolkassa.

Vielä 1960-luvulla lähes puolet 30–49-vuotiaista naisista ilmoitti olevansa raittiita, vuonna 2000 enää neljä prosenttia. Alkoholismi lähtee usein liikkeelle päivittäisestä keskioluen käytöstä, kertoo tutkimus.

Viinilasillinen ruuan kanssa ei liene pahaksi. Yhä useammat ”tavalliset ihmiset” tuhoavat kuitenkin oman ja perheensä elämän liialla alkoholilla. Päihderiippuvaisten kaunistelut eivät tätä totuutta muuksi muuta.

Mitä helpommin alkoholia saa, sitä enemmän sitä käytetään. Mitä vahvempaa väkijuomaa juodaan, sitä nopeammin mm. terveyshaitat, alkoholikuolemat ja rattijuoppous lisääntyvät. On ennustettu, että vahvan oluen vapauttaminen Alkosta vähittäiskauppaan laskee hintoja jopa 40 prosenttia. Joka kyläkauppa myy pian kännin ainekset halvalla. Ennustan sivistyneen nautiskelun sijasta lisää sikamaista juopottelua kaikkine lisämausteineen, joista lehdet päivittäin uutisoivat.

Kun ajattelen humalaisen äidin lasta näyttämöllä, kavereidensa keskellä, kyynelet tulevat silmiin. Nuoren tuskan täytyy olla hirveä. Äidille toivon aidosti ja koko sydämestäni hyvää ja paljon iloa lahjakkaasta lapsestaan. Jos Teillä on alkoholiongelma, hakekaa nopeasti apua! Elämänne voi olla hyvä ja kaunis.

Joulu, ilon ja rauhan juhla

Jouluna on lupa nostaa jalka kaasupolkimelta ja vaihtaa vapaalle. Moni huomaa kuitenkin, että kaasu on hirttänyt kiinni. Vaikka jalka nousee polkimelta, auto kiitää yhä pimeydessä pelottavaa vauhtia. Ulvova moottori vaikenee vasta kun virran kytkee pois päältä. Se pitää tehdä rauhallisesti, ajoväylän ulkopuolella.

Kun yön töitä tehnyt leipuri lähtee kotiin, hän voi jättää taikinan leipomoon. Monella alalla työntekijä kuljettaa taikinaa aina korviensa välissä. Kiireen, ahdistuksen ja velvollisuuksien täyttämä pää ei koskaan pysähdy, vaan alitajunta vaivaa ja vatkaa taikinaa yötä päivää. Ensimmäinen aamun ajatus on ehdinkö, unohdinko jotain, koska saan sen ja sen asian valmiiksi? Moni joutuu miettimään jatkuuko pätkätyö ja miten rahat riittävät asumiseen ja elämiseen.

Kun ahdistuneeseen arkeen tuodaan kilpailemisen pakko, voi taakka käydä ylivoimaiseksi. Raskasta on kokea, ettei itse voi vaikuttaa asioihin mitenkään. Jostakin ylhäältä niskaan pudotetaan nippu tehtäviä ja määräyksiä. Monen on pakko taistella töissä kuin mies miestä vastaan, aivan sukupuolesta riippumatta.

Suomen pitää olla maailman kärkitasavalta. Ja mehän olemme! Suomalaisten verenpainekin on huipputasoa. Heitetään siis aamulla pari painepilleriä huuleen, vähän puuroa masuun ja rynnätään päivän urotöihin. Tuottavuuden mittaaja kolkuttaa jo ovella. Hikiset sormet puristavat rattia, peilejä on vilkuiltava kaiken aikaa: kuka kilpailijoista kiilaa rinnalle, kuka on menossa ohi. On hosuttava ja puuhasteltava kuin robotti, tuleva kilpailija, joka ensi töikseen uhkaa taluttaa minut työpaikan ulko-ovelle.

Monessa työssä pahin synti on luovan ajattelun harjoittaminen, se kun vaatii aikaa ja voi näyttää laiskottelulta. Luovuuden ja tehotuottavuuden vaatiminen samanaikaisesti on jakomielistä. Hosuminen on luovuuden pahin tappaja. Luovuutta vaaditaan ”koska on meidän on pakko sopeutua muutokseen.” Luova ihminen ei sopeudu sokeasti, hän ajattelee itsenäisesti.

Itämaisen viisauden mukaan kulttuuri on vapaa-ajan tuote, se vaatii joutilaisuutta. Sivistynein on ihminen, joka osaa joutilaisuuden taidon. Alati hosuva ei voi olla sivistynyt. Mutta maltammeko pysähtyä edes jouluna, pystymmekö enää siihen? Miten kestämme monta vapaapäivää, kun on pakko kohdata itsensä, on pakko ajatella miten itse voi ja miten perhe todellisuudessa voi sen hetken jälkeen, kun lahjapaketit on avattu, kinkku syöty, eikä pakotietä enää ole.

Käynti hautausmaalla rauhoittaa. Lepattava joulukynttilä palaa haudalla aikansa, sitten se sammuu. Sisäisen rauhan voi saavuttaa parhaiten, kun ymmärtää kuolevaisuutensa. Tittelit, saavutukset, huippupalkat ja kunniamerkit ovat yhdentekeviä jos niiden hintana on tunteiden näivettyminen, yhteisöllisyyden, kauneuden ja pyhyyden katoaminen elämästä.

Seimen lasta ei pidä unohtaa jouluhulinassa. Vaikka lapsen usko olisikin meistä karissut, Jeesuksen sanoja ja tekoja on hyvä palauttaa mieliin. Hän salli lasten tulla luokseen, hän varotti itsensä korottamisesta, hän osoitti ihmiskunnalle rakkauden, rohkeuden ja oikeudenmukaisuuden voiman.

Joulun rauhan ja ilon rinnalla monessa perheessä väijyy pelko, suru ja tuska Pahinta mitä itsellesi ja perheellesi voit jouluna tehdä, on juoda pääsi täyteen tai sekoittaa se huumeilla. Ole jouluna selvin päin, itsesi ja perheesi tähden! Se on lapsillesi paras lahja.

Äiti toivoo kirkon joululahjakeräykseltä parivuotiaalle kerrastoa ja leikkiautoa, josta lähtee ääni. Murrosikäinen toivoo paitaa ja sukkia.
Ajattele, ja toimi!

Eduskunta siunasi sivistysyliopiston tuhon äänin 168-16

Seuraavassa on lyhyt kuvaus sivistysyliopistomme tuhon tien eräistä merkkipaaluista.

Åbo Akademin rehtori Gustav Björkstrand, syyskuussa 2005:
”Shaghain Jiao Tong yliopisto julkaisi maailman yliopistojen rankinglistan, joka oli karua luettavaa. Viidensadan parhaan joukossa kun on vain viisi yliopistoa Suomesta. Listan arvojärjestyksen ratkaisevat tutkijoiden siteeraukset johtavissa tieteellisissä julkaisuisssa, Nobelin ja muut tieteelliset palkinnot ja yliopiston koko.”

Sen sijaan, että Björkstand olisi arvioinut edes sivulauseen verran listan yksipuolisia kriteerejä, hän kehotti Suomea panostamaan ja erikoistumaan luonnontieteisiin, lääketieteeseen ja tekniikkaan sekä suurentamaan yliopistojen kokoa. ”Suomen maine johtavana tutkimusmaana joutuu kyseenlaiseksi, jos yliopistomme eivät menesty kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa,” uhkaili rehtori Björkstrand, oppiarvoltaan jumaluusopin tohtori. Maallinen maineko on tärkeintä?

Alkoi HUIPPUVOUHOTUS, piti esimerkiksi saada yksi nobelisti. Niitä saatiin vahingossa kaksi, muuttuiko Suomi paremmaksi maaksi? Yliopistojen tärkeimmiksi tehtäviksi tuli talouden ja bisneksen palveleminen ja kiito ranking-listoilla maailman kärkeen.

Päämisteri Matti Vanhanen, kesällä 2008: ”Hallituksen tärkein tehtävä on yliopistouudistus.”

Ihanko totta, näinkö oli? Olen sanaton. Eikö tärkeämpää tekemistä ollut?

Opetusmisteri Sari Sarkomaa, elokuussa 2008: ”Sinivihreän hallituksen keskeinen tavoite on vahvistaa yliopistojemme mahdollisuuksia toimia laaja-alaisina sivistysyliopistoina. Hallitus edisti jo viime syksyn iltakoulupäätöksellään yliopistolain uudistusta sitoutumalla siihen, että yliopistolain uudistuksen jälkeen yliopistojen perusrahoitus turvataan korottamalla sitä vähintään kustannuskehitys huomioon ottaen. Yliopistolain uudistus sekä yliopistojen perusrahoituksen kasvattaminen on välttämätöntä, jotta voimme turvata suomalaisten sivistysyliopistojen toimintamahdollisuudet muuttuvissa olosuhteissa. Kyseessä on mittava ja Suomen tulevaisuuden kannalta välttämätön uudistus. Tähän työhön tarvitaan koko akateemisen yhteisö sitoutumista.”

Kuka oli kirjoittanut moisen tekstin sivistysyliopiston turvaamisesta?

Helsingin yliopiston kasvatustieteen, erityisesti didaktiikan, professori elokuussa 2008:

”Yliopistoa on muutettu radikaalisti ja tahti sen kun yltyy. Yliopistoissa työskentelevistä valtaosa on kritikoinut menoa, mutta byrokraatit ja poliitikot ovat tietävinään asiat paremmin. Heillä on visiot kirkkaina, strategiat mapeissa; he tuovat terveiset Kaliforniasta tai Shanghaista. Hoetaan, että tärkeintä on nyt muutos, tehokkuus, näkyvyys ja ennen kaikkea nousu maailman kärkeen.

Useimmat yliopistoväkeä manipuloivista ja tanssittavista päättäjistä ymmärtävät hyvin vähän tieteellisestä tutkimuksesta ja sen edistämisestä. He eivät ymmärrä tai halua ymmärtää millaista yhteisöllisyyden tuhoa ja pahoinvoinnin aaltoa he ovat olleet kylvämässä yliopistoihin typerillä tehostamis-, kilpailuttamis- ja tuottavuusohjelmillaan. Etevä biotieteiden professori kysyi äskettäin julkisesti ovatko päättäjät tyhmiä vai kieroja. Ymmärrän hyvin miksi hän näin kysyi.

Ei yliopistoväki ole laiskaa tai muutosvastarintaista. Kysymys on siitä voittaako röyhkeys järjen.Pari keskinkertaista korkeakoulua kerää nyt jättipotin löysin lupauksin ja ontoin puhein. Yksi on julistautunut HUIPPUYLIOPISTOKSI. Ei ”huippuylipiston” kritikoijan tarvitse olla kateellinen. Jokainen tajuaa, ettei keskinkertainen voi huipuksi julistautua.

Poliitikot opettavat yliopistoväelle miten kansakunnan sivistys ja tiede edistyvät: rahaa kerjäämällä ja kehumalla itseä. Kieltäydyn esittämästä narrin, sankarin, kulissin tai kynnysmaton osaa näytelmässä, jossa alastomat keisarit ja keisarinnat hoveineen lukevat näkymättömien kummisetien propagandistisia käsikirjoituksia.

Olen työni tehnyt, 41 vuotta riitti; lähden helpottuneena vapauteen. Upea työpaikkani on muuttunut mainostehtaaksi, jossa entinen työtoveri on kukistettava kilpailija juoksumatkalla maailman huipulle, johon ei koskaan päästä. Hurmoksellinen huippuvisio on harhanäky.”

Ministeri Jyrki Katainen, maaliskuussa 2009: ”Yliopistouudistus on fantastinen uudistus. Aivan loistava uudistus. Se on parasta mitä suomalaiselle yliopistosektorille on tapahtunut sen jälkeen kun se on perustettu,” Katainen julistaa kasvot onnesta loistaen. ”Yliopistot saavat lisää autonomiaa, yliopistoille annetaan mahdollisuus keskittyä niiden omiin vahvuusalueisiin, sanotaan että teidän ei tarvitse olla, kaikkien ei tarvitse olla, täyden palvelun taloja. Fantastinen juttu.”

Professori Heikki Patomäki, toukokuussa 2008:

” Vapaa tiede ja autonominen yliopisto ovat kaikkien yhteinen etu. Hallituksen tavoitteena on tehdä yliopistot riippuvaiseksi yksityisten rahoittajien eduista. Jos valta annetaan yliopiston ulkopuolelle, se merkitsee perustuslain vastaistavallankaappausta. Päätösoikeuden jakaminen yliopiston ulkopuolelle vähentää yliopistojen itsehallintoa ja syventää riippuvuutta rahoittajasta. Se murentaa sen perustaa, jolle suomalaisen koulutuksen menestys ja saavutukset on rakennettu.”

Eduskunta hyväksyi kiistellyn yliopistouudistuksen 16.6.2009 äänin 168–16. Kansanedustajista 15 oli poissa. Eduskunnan hyväksymän uuden lain mukaan yliopistot eivät kuulu enää valtiolle vaan ovat itsenäisiä laitoksia tai säätiöitä. Yliopistojen hallitukseen voidaan valita enemmistö yliopiston ulkopuolisia jäseniä.

Suomen Kuvalehti, lokakuussa 2012: ”Yliopistouudistuksesta tuli kaikkein aikojen fiasko”

Lokakuu 2017: Yorkin yliopiston professori Sue Scottin johtama riippumattoman tutkimusryhmän raportoi siitä, miten Helsingin yliopiston henkilökunta on kokenut uudistukset. Tulos: Yliopisto on ajettu tilaan, jossa työntekijät ovat menettäneet autonomiansa ja vapautensa. Vain viisi prosenttia kommentoi uudistuksia myönteisesti, 95 prosenttia kielteisesti. Raportti julkaistiin vain yliopiston sisäisesessä netissä. Ei tarvitse ihmetellä miksi.

Poliitikot puhuvat luottamuspääomasta. Mihin pitäisi luottaa? Päättäjien järkeen, moraaliin, sivistykseen ja rehellisyyteenkö? Ketkä vetelevät naruja, kun poliitikot hyppivät menestysjenkkaa ja heiluvat visiovalssin tahdissa? Lopettakaa se luottamuspääomasta puhuminen, tuhositte sen. Ei suomalaisia ole vielä tyhmistetty tarpeeksi, moni osaa vielä ajatella.

Eläköön satavuotias Suomi!

Näin kirjoitti 18-vuotias isäni rintamalta morsiamelleen, äidilleni. Taistelu oli juuri ohi. Isä istui melkein pimeässä korsussa ja kirjoitti hienolla kaunokirjoituksella kirjeensä.

Korsussa 14.12.42

Rakas!

”Vuorokausi vuorokauden perästä kuluu täällä etulinjassa. Jälleen on päivä muuttumassa yöksi. Olin vartiossa iltapäivällä juuri kun hämärä laskeutui. Ohut pilvikerros on vetäytynyt taivaalle ja hiljaa leijaillen putoavat kevyet lumihiutaleet metsään ja kutovat juoksuhaudan pohjalle ohuen maton.

Tienoo hämärtyy hämärtymistään. Enää ei näe niin hyvin kuin tunti sitten ja silmälasejani hämärtää usein kevyt lumihiutale. On aivan hiljaista, ja kuuluu suloisesti lumen putoilu ja oksien rasahtelu. Mieli unohtaa väkisinkin väijyvän todellisuuden ja palaa kauas kotiin rakkaitten luo. Muistelen sinua ja menneitä kauniita hetkiä mutta silloin havahtuu ajatus kylmään todellisuuteen. Tuntuu kuin avaruus repeäisi ja syöksyisi alas. Ilmassa surisee ja korvien ohi singahtelee pirulliset sirpaleet.

Edessä ja takana räjähtää. Kivien järkäleet lentävät humisten. Mustia ammottavia aukkoja ilmestyy lumeen etumaastossa ja juoksuhaudan yli metsässä. Mitä nyt? Yhtäkkiä on ulvonta lakannut ja kuuluu vain omien konekiväärin ja kiväärin katkeamaton laulu. Miehiä juoksee kyyrysillään mitään puhumatta juoksuhautaan. Pian on mies miehen vieressä.

Hämärässä leimahtelee ja kuuluu huumaava pauhu mutta siitä huolimatta kuulen sydämeni kiivaan läpätyksen. Olen varmaankin kalpea. Ohitseni kannetaan viereisen pesäkkeen vartiomiestä. Hän on kalpeampi varmaan kuin minä. Joku sanoo hiljaa: ”Suoraan sydämeen”. Koneellisesti pistän lippaan pistooliini ja kuin unessa nostan päätäni tähystämään. Pään ympärillä surisee.

Harmaita varjoja syöksyy esteillä vähän matkan päässä. Kuulen oman konepistoolini laulavan ensi kuin etäisenä huutona mutta sitten tunnen ainoan turvani ja pistoolin terävä papatus hivelee korvia. En huomaa enkä tunne muuta kuin taistelunhuuman. Olen ihan hullu. Panokset loppuvat mutta en lähde hakemaan uusia. Heittelen käsikranaatteja. On kuin olisin saanut hirveät voimat. Käsikranaattini lentää mielestäni hirvittävän kauas. Esteeltä kuuluu vaikertamista mutta pimeä on peittänyt maiseman. Ei kuulu enää muuta kuin yksityisiä laukauksia. Valoraketti valaisee huikealla valollaan. Esteellä on muutamia ruumiita. Linjamme kestivät taas.

Nyt herään vasta kummasta tunteesta kun uusi vartiomies puhuttelee. Tunnen olevani hiestä märkä ja silmälasini ovat läpinäkymättömät. Kompuroin korsuun ja vaihdan vaatteita. Sormeni vapisevat kun sytytän vänrikkimme tarjoaman tupakan. Juon korviketta ja taas tuntuu kuin olisin entinen minä. Tänä yönä minun ei tarvitse enää vartioon.”

Usein kysytään miksi me yhä muistelemme viime sotia, kun olisi aika suuntautua tulevaisuuteen. Sotia on syytä muistella ainakin siksi, että Suomessa elää yhä tuhansia sotaveteraaneja. Hiljaisia miehiä pilkattiin 60- ja 70-luvuilla sotahulluiksi, jotka lähtivät luomaan suur-Suomea. Nuoret miehet lähtivät puolustamaan isänmaataan. Hinta oli kova, noin 90 000 vainajaa.

Miltä tuntuisi nyt, jos lukioikäiset pojat joutuisivat sotaan? Miltä tuntuisi äidistä, joka juuri helli pientä vauvaa sylissään, entä isästä, joka on nauttinut pojan kasvusta mieheksi? Miltä tuntuisi, kun sodan aikana kotia lähestyisi tumma hahmo: hetki pelkoa, toivoa ja sitten synkkä pimeys?

Sodan kokeneet miehet ja naiset eivät olleet sotahulluja, he ovat rauhan ystäviä, koska tietävät mitä sota tarkoittaa. He tekivät velvollisuutensa, ei muuta.

Nyt mediassa kerrotaan rintamasotilaista, jotka pakenivat suin päin ylivoimaista vihollista, sotilaista, jotka murtuivat psyykkisesti.
Oliko se ihme noissa olosuhteissa? Suomalainen rintamasotilas ei tarvitse palvontaa, hän ansaitsee kunnioitusta ja syvää kiitollisuutta.

Ihmiskunta ei näytä kehittyvän. Sodat, ihmisten alistaminen, ahneus, julmuus ja itsekkyys kukoistavat maailmassa, samalla lailla kuin aina. Nykymaailmassa tilanne on entistä vaarallisempi aseiden tuhovoiman vuoksi.

Itsenäisyystaistelumme jatkuu. Vastus on salakavala ja mahtava. Suuret kansainväliset konsernit ahneine juoksupoikineen valloitavat maata. Tiltu ei enää huutele sotilaille kehotuksia tappaa lapualaiset upseerinsa ja tulla hakemaan isolta ja mahtavalta leipää. Leivän tilalle tarjotaan taloudellisia voittoja ja pääsyä pöytiin, jossa raha ja hyvät veljet viihtyvät keskenään. Ero siihen veljeyteen, jota rintamalla taistelleet keskenään tunsivat on valtava. Suomalainen sotilas haki kaatuneen veljensä taistelutantereelta, haudattavaksi kotiseudun sankarihautaan.

”Korsussa 9.6.43.

Nyt olen taas täällä, kaukana. Kaikki samat iloiset kasvot eivät olleetkaan toivottamassa tervetulleeksi omalla tutulla tavallaan. Heistä oli poissa moni, liian moni hyvä poika. Kesäisessä metsässä oli heidän verensä vuotanut isänmaan alttarille. Poissa on nyt kunnon luutnanttimme Ja myös se tumma poika joka oli minua vastapäätä siinä korttipelikuvassa.

Kunnon poikia kaatuneet olivat, kunnia heidän sankarimuistolleen! Katkeralta tuntuu nyt ajatella, että sillä aikaa kun olin lomalla rakkaimpani luona, pojat taistelivat ja kaatuivat kaikkien meidän puolesta. Rakas, he kaatuivat sinun ja minunkin puolestani. Noita poikia emme saa koskaan unohtaa.
Rakas, nyt menen nukkumaan, mutta ensin laulan hiljaa ’Sua vain yli kaiken mä rakastan.´ Pojatkin haluaisivat kuulla sen.”

Minulle on suuri ihme, että isäni ei koskaan puhunut sanaakaan sodasta, vaikka ei yleensä piilotellut saavutuksiaan. Aihe oli liian kipeä: Joko minä tai tuo toinen, ihminen hänkin, nyt vain vihollinen konepistoolin tähtäimessä.

Pena sotilas