Takapuoli ja elämän tarkoitus

Kauneuskonsultti kertoo lehdessä katselleensa itseään saunan peilistä. Hän oli kauhistunut, kun ennen niin ylväästi pullottanut takapuoli oli tipahtanut jonnekin. Lapsen imetys oli kutistanut rinnatkin olemattomiin.

Oma ulkomuoto on monelle elämän keskipiste. Kaunotar julistaa kärsivänsä lattapeffastaan niin paljon, että on päättänyt keskittyä kuntosalilla seuraavat puoli vuotta peffalihaksiinsa. Pyrstönsä kasvattaja voi muokata muutenkin itseään. Rinnat voi suurentaa tai pienentää, polvet kiinteyttää, huulet suurentaa, hampaat valkaista ja kasvot kiristää, opastaa naistenlehti.

Mutta entä jos peilistä tuijottava isopeffainen töröhuuli onkin onneton ja kaipaa entistä itseään? Ei mitään hätää! Hän voi etsiytyä elämäntapakonsultin puheille, hänen, joka muutti oman elämänsä, kun huomasi, ettei ole onnellinen. Konsultti kertoi  miten löysi onnen: Hän vaihtoi asuinpaikkaa ja ammattia ja alkoi neuvoa muita elämän peruskysymyksissä. Yleisin kysymys asiakkailla on kuulemma ”mikä on elämän tarkoitus?”

Konsultti ei kertonut mitä vastaa elämänsä tarkoituksen kadottaneille, eikä sitä, ja mihin hintaan hän myy elämän tarkoituksia. No, niitähän saa ostaa aamuyöstä Astral-televisiosta, hinta puhelusta on pp+ 0,36,5 euroa minuutti. Soita elämällesi tarkoitus kymmenessä minuutissa neljällä kympillä! Soita vaikka joka yö kello 04, viikon ajan; saat muutamalla satasella elämällesi suunnan. Seija, Erkki, Pirkko ja muut katsovat korteista ja taivaanmerkeistä mikä sinulle olisi parasta ja millainen tulevaisuus sinua odottaa.

Ehkä kannattaa kuitenkin  pohtia aivan itse omaa elämäänsä. Huomio siirtyy takalistosta tärkeämpiin asioihin. Jos et ole tottunut rasittamaan aivojasi, se voi tuntua hankalalta, mutta ei kannata luovuttaa. En suosittele TV:7n Glorya, joka lupaisi varmasti nostaa Paholaisen laskeman lattapeffasi ja parantaa siinä sivussa pahimmat tautisi Pyhän Hengen avustuksella. Se edellyttää kuitenkin, että muistat Glorya pikku rahalahjalla. Silloin hän saattaa huudahtaa Hallelujah ja ottaa huikat vesilasista. Sitä ei aina vedeksi uskoisi, varsinkaan silloin, kun Glory nostaa lasin, sanoo ”skool,”  ja alkaa puhua kielillä.

Mainosrummutuksen ja aivopesun keskellä  pitäisi ymmärtää, että persoonallinen aitous on kauneutta, jota mikään ulkoinen ei korvaa. Ihmisen onnellisuus ei riipu kasvojen, hauiksen, takapuolen eikä rintojen täydellisyydestä. Joskus sairaus tai muu vastoinkäyminen auttaa oivaltamaan tärkeän ja yhdentekevän eron.

Näin kertoi komean ja menestyvän miehen vaimo miehensä aivoinfarktin vaikutuksista:  Mies on tullut suvaitsevaisemmaksi ja armollisemmaksi muita kohtaan, niitäkin jotka eivät ole ulkoisten kriteerien perusteella kauniita menestyjiä ja voittajia, kuten miehen lähipiiri aikanaan. Puolisoiden rakkaus ja hellyys on syventynyt, kun turha pintakiilto karisi ja turhuuden markkinat jäivät taakse.

Kumppania kaipaavan kannattaa nostaa katseensa ehdokkaan peffasta ja rinnoista silmiin, kuunnella miten tämä puhuu – ja mistä puhuu.  Kannattaa punnita tarkkaan jaksaako hänen puhettaan kuunnella koko päivän – saati vuosikausia, pohtia ohjaako puhetta aivot vai takapuoli.

 

 

 

 

 

 

 

 

Minä itse, vai me yhdessä?

Lapsuudessani lauloimme koulussa hartaina laulua kodista: ”Tiedän paikan armahan, rauhallisen ihanan.” Kodissa oli ”olo onnekas ja elo tyyni rauhakas.” Kauniit ovat laulun sanat, varsinkin kun kodissa oli laulun mukaan ”isä rakkahin” ja ”äiti armahin.”

Monessa kodissa elo oli kuitenkin 50-luvulla reuhakas eikä rauhakas, kun ”isä rakkahin” veteli lastaan remmillä takapuolelle ja pieksettävän ”riemurinnat veikkoset” odottivat vapisten vuoroaan. Isä oli ollut sodassa ja demonit olivat asettuneet häneen. Hän olisi tarvinnut hoitoa, viinapullo vain lisäsi miehen tuskaa.

Onneksi aina on ollut armaitakin koteja. Liian monet nykyisen stressiyhteiskunnan ”kodit” ovat pelkkiä asuntoja, joissa ilmapiiri vaihtelee ahdistuneisuuden ja masennuksen välillä. Moni ei osaa asettua rauhassa kotiinsa, jossa on pakko kohdata oma perheensä. Onneksi kapakat ovat auki aamukolmeen, lapsilla on kuusi harrastusta ja joku päiväkoti on auki yölläkin.
Juopottelu ei ole enää häpeä armahimmalle äidillekään. Lasten palvelevat puhelimet ruuhkautuvat, kun koti-idylli ylittää lapsen kestokyvyn. Turvakoti on monen paras koti. Lastensuojeluväki yrittää tehdä parhaansa kovassa paineessa.

Usko on henkilökohtainen asia. Monet uskovat tekevät pyyteettömästi hyviä tekoja kärsiville lähimmäisille. On kyllä niitäkin, jotka jakavat mediassa meille syntisille tuomioita. He heittävät surutta ensimmäisen kiven suoran päin lähimmäisen naamaa. Hurskastelija voisi keskittyä oman syntisäkkinsä kantamiseen. Jeesus kehotti rakastamaan ja hoivaamaan lähimmäistä, ei suinkaan tuomitsemaan eikä halveksimaan. Valitettavasti on myös ihmisiä, jotka pukeutuvat julkiuskovaisen kaapuun ja ottavat hyvän ihmisen naamarin; onneksi heitä on hyvin vähän. Ei oikea uskova haali itselle avuttoman lähimmäisen rahoja. Hän ei vaadi keneltäkään lahjuksia eikä lupaa taivaspaikkaa ostopalveluna itseltään.

Kotimaakunnassani Pohjanmaalla ollaan isänmaallisia, se on hienoa. Kukaan ei voi kuitenkaan omia isänmaallisuutta. Vielä sata vuotta kansalaissodan jälkeen leimaamme toisiamme lahtareiksi tai punikeiksi. Linnan ”Tuntemattomassa” kommunisti Lahtinen ja porvaripoika Kariluoto taistelivat kuitenkin rinnakkain ”koron ja isänmaan puolesta,” henkensä antaen.
Ele Alenius, SKDL:n sivistyssosialisti, vastusti 1968 Tšekkoslovakian miehitystä, huolimatta neuvostolähetystön tappouhkailusta. Alenius oli rohkea, moraalinen esikuva, joka meni rintamalle vapaaehtoisena. Ihmisyys ja oikeudenmukaisuus olivat hänen arvojaan.

Mitä pitäisi nyt ajatella niiden palvottujen suomalaisten isänmaallisuudesta, jotka siirtävät miljoonansa veroparatiiseihin? Eipä kai meidän kannata vaivata päätämme puolen miljoonan kärsivän lähimmäisen kohtalolla. On helppo sulkea silmät ja kiertää ruokajonot.

Kaipaan kovasti vanhan ajan sivistysporvareita, joiden povitaskussa oli lompakko ja sen alla sydän. He arvostivat duunareita, jotka työllään sen lompakon täyttivät. Heidän moraalinsa oli tekoja eikä tekohurskastelua. He avustivat köyhiä perheitä rahalla ja vaatteilla. He eivät pröystäilleet mediassa hyvillä teoillaan, he olivat hyviä ihmisiä.

Vanha englantilainen runo, meille jokaiselle:

Enemmän – vähemmän

Vähän enemmän valoisaa hymyä
vähän vähemmän katkeruutta

vähän vähemmän iskuja niille
jotka on jo lyöty maahan

Vähän enemmän Meitä
vähän vähemmän Minua

vähän useammin ”kyllä”
vähän harvemmin ”ei”

Vähän enemmän kukkia
elämän vaikeilla poluilla

vähän vähemmän paareilla
kun taistelu on ohi

JK. Aikamme kuva: Aamutelevisiossa nuoret miehet keskustelevat juuri innoissaan kivoista merkkitennareista, jotka maksavat tuhansia euroja…Niillä ei tarvitse tallata liejussa pakoon vainoojaa, isoäiti selässä ja toistaiseksi elossa säilyneet lapset perässä. Tossuilla voi tehdä bisnestä, pojat kertovat.

Annos arvopohjaista älämölöä

Kun maan hallitus oli eilen (13.06.) eron partaalla, poliitikot alkoivat yllättäen toistella sanoja ”arvot” ja ”arvovalinnat.” Jo oli aikakin, arvoista ei ole juuri puhuttu, on pistetty toimeksi eikä vatuloitu arvopohdinnoilla. Ikävä kyllä eilinen näytelmä jyrsi pahasti uskoa poliitikkoihin ja politiikkaan. Populistisesti ilmaisten: Vallassa roikkuminen näyttää olevan tärkeintä, hinnalla ei ole väliä.

Seuraava juttuni sensuroitiin vuonna 2010,eikä sitä ole koskaan julkaistu. Olin närkästynyt koulujen lakkauttamisista ja terveydenhoidon leikkauksista. Näin kirjoitin:

Koulujen ja terveydenhoidon lisämenoja puolustavia on kutsuttu ”populisteiksi ja kansan mielistelijöiksi.” Omaa järkeään ei kenenkään pitäisi antaa muiden käsiin. Kun reaalikommunismin totaalisesta valheellisuudesta on vapauduttu, kannattaa miettiä minkä sorttisen pakkovallan käsiin sielunsa myy; sielu on kuitenkin oma, vaikka keho olisikin pelkkä markkinahyödyke.

Subjektiiviset arvovalinnat esitetään kansalle usein pakkoina. Otan pari esimerkkiä.

Suomi on rikas maa, eikö niin? Peruskoulutuksesta on kuitenkin leikattu. Entä terveydenhoito? Monet avuttomat, sairaat ja vanhukset jätetään heitteille, todisti vanhusten hoitoon erikoistunut lääkäri, karmein esimerkein.
Itsekkyyteen ja ahneuteen nojaava yhteiskunta kieltää ihmisen arvokkuuden. Rahat sijoitetaan sinne, mistä odotetaan taloudellisia voittoja, mieluiten tietenkin itselle.

Koulujen rehtorinvirkojen lakkauttamista vastustavat on leimattu ”järjettömiksi älämölyäjiksi”. Onhan kouluyksiköissä vararehtorit, sanotaan. Aivan niin, komppaniassakin on varapäällikkö ja lehden toimituksessa varapäätoimittaja. Jos lehti kuuluu konserniin, olisiko järkevää lopettaa päätoimittajuus osakkeenomistajien etujen nimissä? Eikö muka päätoimittaja onnistuisi johtamaan toimitusta etänä, siellähän on väkeä vain lakkautettavan kyläkoulun verran.

Työyhteisöstäkin höpötetään yhä. Onko kiva leikkiä työyhteisöä? Minä en tarvitse päivästä toiseen samoja naamoja häiritsemään työtäni. Minä kirjoitan tätäkin juttua junassa (Kouvola meni juuri.). Olkaa tekin edes vähän tietoyhteiskuntaorientoituneita moniosaajia! Kannettava tietokone vain kainaloon ja inspiraatioita etsimään mökille tai metsään! Älkää kuitenkaan menkö kapakkaan etätöihin, ainakaan kaikki.

Entä naurettavat menneisyyden perään haikailut? Eikö se paikallislehden perinnehuonekin romuineen voitaisi hävittää, pistää ehkä koko toimitalo lihoiksi. Se olisi ”kokonaistaloudellisen konseptin mukaista” ja järkevää.
Ja mitä isot miehet ruikuttavat armeijan perinneyksiköistä? Sotilassoitto see-eis! Asentooo! Ja pulinat pois, perkele! Onko miehillä ikävä ylikersantti Aronpuron tuubaa vai? Tuulella (entinen kapellimestari oli Leo Tuuli) ei ole enää ystävää, näin on. Soittokunta! Taak-seee stu! Soitto loppuu nyt!

Mummot siellä sängyn pohjalla ja lapset päiväkodeissa! Suut heti kiinni taikka minä… Jo on ideologinen älämölö huipussaan. Hoitaja ja opettaja tulevat huomenna, jos talous ja sairauslomat sallivat. Ja vastahan Elliä toissa kesänä ulkoilutettiin. Tauno, pidätä! Sinähän haiset tunkiolta ja vaippa vuotaa jo läpi! Häpeä edes! Ja sitten te kaikki lihavat läskitakalistot, huomio! Kyykkyhyppelyasentoon, käy! Hyppylauluna laulamme diiliä, diiliä, dallallaa.

Kansalaiset, medborgare! Lopuksi kajautamme rikkaalle, tietointensiiviselle osaamis-Suomelle, maailman huipulle, kolmasti eläköön -huudon. Nyt!

JK 14. 06.2017: Juttua ei julkaistu. Päätoimittaja oli kysynyt ”Mikä Kariin on oikein mennyt?” Luulen, että saman kysymyksen on esittänyt moni muukin vuosien kuluessa. Tahtoisin vielä möläyttää, että arvopohja-sanan toistelu ei johda mihinkään. Mikä on sosiaalisten arvojen, luottamuksen, ystävyyden, rakkauden ja turvallisuuden merkitys suhteessa taloudellisiin ja hedonistisiin arvoihin, itsekkyyteen ja ahneuteen? Rehellisyyden arvoa taitaa olla turha edes mainita. ”Ihmisarvo” on vain hyvä lisuke propagandapuheen sivulauseessa.

Kotikaupungissani on myyty arvokkaita kaupungin arvokiinteistöjä sijoittajalle jopa yhdellä eurolla, velkoineen tosin. Upea lakkautettu vanha koulurakennus voisi olla seuraavana listalla. Psykiatrisen sairaalan turhista tiloista voisi tehdä loistoasuntoja. Sairaathan hoitaa nykyään pilleripurkki kotikaapissa ja etätohtorille voi soittaa, kunhan muistaa soittoajat. Huumenuoret hoitaa aika.
Miksi näihin asioihin pitäisi sotkea jaarittelua ihmisarvosta, miksi?

Valtapelit tuhoavat moraalin

Suomi kuuluu maailman vähiten korruptoituneiden maiden eliittiin. Vaasan yliopiston emeritusprofessori Ari Salmisen johtama korruptiotutkimus on kuitenkin paljastanut karusti, ettei meilläkään olla puhtoisia pulmusia. Suomessa ei tosin mennä virkamiehen puheille rahakassin kanssa, kuten aasialaisen tuttavani oli tehtävä saadakseen perustaa yrityksen.

Meillä ”verkostoidutaan,” jaellaan edut ja rahat kavereille, sukulaisille ja aateveljille. Valitaanko meillä julkisiin virkoihin aina se, joka on pätevin, vai aivan tietoisesti se, joka on ”sopivin.”?

Muutama ns. huippuprofessori kavalsi aikanaan valtavia rahasummia. Missä olivat kollegat, kun rikoksia tehtiin? Eikö kukaan aavistanut mitään? Miten rikokset alkoivat paljastua? Siten, että kiinni jääneet kavaltajat juorusivat muista kelmeistä, kavereistaan.

Ulkopuolisen on joskus vaikea sanoa onko kysymys korruptiosta vai asioiden joustavasta hoitamisesta. Vuodet 1973-2008 yliopistotyössä näyttivät minulle karusti miten virat jaettiin joskus suosikeille ja samanmielisille. Tärkeintä oli usein se, että tietty hakija piti torjua, ”väärän” koulukunnan tai tutkimussuunnan edustajana. Asia hoitui sopivien asiantuntijoiden avulla, heidän tehtävänään oli asettaa hakijat paremmuusjärjestykseen. Itsenäistä ajattelijaa ei voitu päästää häiritsemään itsevaltaisen johtajan ja hänen suosikkiensa elämää.

Pelkään pahoin, että tilanne ei ole parantunut, kun yliopistouudistus 2010 lisäsi rutkasti eri portaiden johtajien valtaa ja lopetti pysyvät virat. Korkekouluissa rohkea, liian itsenäinen tutkija-opettaja voidaan taluttaa helposti ulko-ovelle. Usein ne, jotka eniten olisivat ulkoilman tarpeessa, ovat sementoineet asemansa ja etunsa lukinverkoissaan.

Kateus ja pienisieluisuus, usein yhdistyneenä vääristyneeseen käsitykseen itsestä ja omista kyvyistä, tekee työyhteisöstä sairaan ja johtaa outoihin reaktioihin. Kollegan saama julkinen tunnustus tai vaikkapa hänen uusi kirjansa kuitataan hiljaisuudella; joskus on vaikuttanut suorastaan siltä, että jonkun saama myönteinen huomio on kuin isku vasten työkaverin kasvoja.

Pikku esimerkki oudosta manööveristä, jonka vaikuttimia en ymmärrä. Järjestin Vaasan kesäyliopistossa noin 40 vuotta kasvatustieteen perus- ja aineopintoja (approbatur- ja cum laude -opintoja) Helsingin yliopiston vaatimusten mukaan. Virkaurani lopulla yliopiston kasvatustieteiden tiedekuntaneuvoston kokouksessa hyvät työtoverini halusivat evätä opintojen järjestämisen. Ihmettelin kovasti, kun Vaasassa opettajat olivat peräti oman tiedekunnan dosentteja ja tohtoreita, taatusti päteviä. Kun kysyin olenko siis itsekin kasvatustieteen professorina epäpätevä opettamaan alani perusopintoja, tiedekunnan opiskelijajäsen vaati asian panemista pöydälle ”opiskelijoiden oikeusturvan takia.” Joku rakas kollegani oli ehkä valistanut opiskelijaa ennen kokousta. Miksi? En tiedä.

Voi vain kuvitella miten härskisti politiikassa ja yritysmaailmassa voidaan pelata. Yhä jatkuvat poliittiset virkanimitykset ovat perustuslain vastaisia.
Entä keille myönnetään poikkeuslupia rakentamiseen tai muuhun bisnekseen? Kuka hyötyy eniten sotesta; se kuuluisa mökin mummo,”pieni ihminen” vai amerikkalainen sijoittaja, suomalaisia aateveljiä unohtamatta?

Vaikka moraaliset valinnat saattavat olla hankalia, niiden peruskriteeri on se, että oikeat valinnat luovat harmoniaa, väärät kaaosta ja epätoivoa. Mikä on ”hyvää” tai ”pahaa” on ratkaistava ihmisen motiivien valossa. Pahuutta on sanottava pahuudeksi, vallanhimoa vallanhimoksi, itsekkyyttä itsekkyydeksi varsinkin silloin, kun sitä esiintyy valtaa käyttävien auktoriteettien taholla. Se vaatii rohkeutta, kosto vaanii aivan nurkan takana.

Usko, toivo ja känni

Kansanedustaja Pekka Puska (kesk) on lääkäri, professori, Pohjois-Karjala projektin toteuttaja ja THL:n entinen pääjohtaja. Hän on toiminut vuosikaudet aktiivisesti oikeudenmukaisen terveyspalvelujen saatavuuden puolesta. Puska on nyt asettunut julkisesti vastustamaan uutta alkoholilakia, jonka oman puolueen johto on  jo kerran ilmoittanut hyväksyvänsä, koska ”porukka niin päätti.”  ”Minun taustallani on ihan selvää, että en voisi äänestää sellaisen esityksen puolesta, jossa suomalaisten kansanterveys kärsii. Tämä esitys on ehdottomasti turmiollinen,” ilmoitti edustaja Puska (HS 23.5.)

Lakiesitys toisi vahvat oluet, lonkerot ja limuviinat kauppoihin kautta maan. On vaikea uskoa, että keskustan johto tekisi poliittisen itsemurhan ajamalla alkoholismia, viinakuolemia,  perheiden ja lasten kärsimyksiä lisäävää lakia millään tekosyyllä. Edustaja Puskan rankaiseminen uppiniskaisuudesta ja väärin äänestämisestä olisi puoluejohdolta järjetön teko.

Puskan rohkea esiintyminen, ja  järkevät puheenvuorot eduskunnassa myös sote-asiassa, herättävät kysymyksen: Miksi ministereiksi valitaan niin harvoin Puskan kaltaisia todellisia alansa asiantuntijoita? Miksi kansalaisten pitää sietää vuodesta toiseen poliittisia farsseja, joissa vallan kahvassa olevat amatöörinäyttelijät toistelevat suihinsa istutettuja repliikkejä? He sitten päättävät terveydenhoidostamme, koulutuksestamme ja työelämästämme.

Eräs ministeri nälväisi pääministeriä ”puskajohtamisesta.” Se oli näyte samaa kansan kosiskelua, jolla mies on aina kerjännyt unohdetun kansan ja pienen ihmisen suosiota. Lisää  limuviinaa Espoon lapsille ja kännikaljaa eläkeläisille, vai? Siittäkö hyvää seuraisi herra ministeri? Ei! Siittä seuraisi krapulan lisäksi paljon pahempaa pienen ihmisen perheille ja te kyllä tiedätte mitä kaikkea siittä seuraisi. Kysykää lääkäriltä, jos satutte joskus kiireiltänne sellaisen tapaamaan.

Eikö Suomesta todella saa riittävän vahvaa alkoholia, jolla voi päänsä sekoittaa? Puhe kansan sivistyneistä juomatavoista on lööperiä. Menkääpä tulevana viikonloppuna katsomaan koululaisten päättäjäisiloa rannoilla ja luonnon helmassa. Toivottavasti limuviinaa lätrännyt lapsukaisenne ei huku tai joudu sairaalan teholle alkoholimyrkytyksen vuoksi. Oksennukset ym. kännisen eritteet voi onneksi pestä juhlavaatteista ja pahoinpitelyn jäljet katoavat aikanaan.

Kun ministerit perustelevat toimiaan sillä, että viina-asia on jo päätetty hallitusohjelmassa, tai joku kuppikunta on siitä sopinut,  herää ihmetys: Jos on ilmiselvää, että valittu lentoreitti johtaakin lennonjohdon mukaan ukkosmyrskyyn tai vuoren seinään, eikö koneen reittiä voi korjata? Luovuudesta virkansa puolesta höpöttävät taitavatkin olla ajattelutyypiltään kaavamaisia jäykkiksiä.

Yksi entinen ministeri tviittaili juuri, miten hän jo vuonna 1988 vaati alkoholiuudistusta. No, hän pääsi onnekseen  työpaikkaan, jossa alkoholi ei lopu, ja mikä parasta, sitä ei tarvitse edes maksaa itse.

Kansalaiset! Ei muuta kuin päät täyteen ja veneet vesille. Pianhan on juhannuskin!

Manu ja Urkki akateemisina juhlakaluina

Sain vuonna 2011 kutsun Turun yliopiston promootiojuhlaan, jossa promovoitiin ”nuoria tohtoreita,” kunniatohtoreita ja kolme riemutohtoria, joiden väittelystä oli kulunut 50 vuotta. Riemutohtori Mauno Koiviston karisma oli tallella.

Juhlaan oli tehty kaskukirja menneiden promootioiden sattumuksista. Näin kirja kertoo:

Kun Mauno Koivisto väitteli 1956 Turun sataman sosiaalisista suhteista, paikalle tuli paljon satamajätkiä, Manun työkavereita. Vastaväittäjän päästyä vauhtiin, salin takaosasta kuului liikehdintää ja murinaa. Joku sanoi kuuluvasti: ”Mitä sä äijä väität siellä! Kyl Manu nämä asiat paremmin tietää”.

Herra ylivahtimestari marssi rauhoittelemaan Manun kavereita.

Vammalassa on hyvä divari. Sen kirjaluettelossa Koiviston väitöskirja oli saanut uuden nimen: ”Koivisto, Mauno: Seksuaaliset suhteet Turun satamassa.”

Noihin aikoihin alkoi aineistonkeruumenetelmänä yleistyä ns. osallistuva havainnointi eli tutkija osallistuu itse tutkimaansa tapahtumaan kertomatta olevansa aineistoa keräävä tutkija. Koivisto oli ollut satamassa töissä, joten tutkimusaineisto oli todella aitoa.

Aivan väitöstilaisuuden lopulla kuka tahansa voi ilmoittaa halustaan kritikoida väitöskirjaa. Kerran Turussa eräs professori oli halunnut omia oppilaansa väitöskirjan ja selitti, että hän itse on tehnyt tutkimuksen ja väittelijä oli vain koonnut aineiston virtsanäytteet.

Tilaisuuden virallinen valvoja, kustos, tiesi, että professori valehteli. Hän totesi nopeasti käsikirjoituksen mukaisesti: ”Julistan väitöstilaisuuden päättyneeksi”.

Sen jälkeen kustos lausui epävirallisesti: ”Totean vielä omasta puolestani, että tulihan nuokin lorinat kuulluksi”.

Urho Kekkosen promovointi lääketieteen kunniatohtoriksi Turussa tapahtui hyvin poikkeuksellisesti. Muodolliset valintamenettelyt ohitettiin ja delegaatio kävi pyytämässä presidenttiä juhlittavaksi. Kekkonen suostui sillä ehdolla, että promootio järjestetään vain hänen kunniakseen, muita ei saa promovoida. Tähän suostuttiin, kuin myös siihen, että Kekkonen ei juhlassa frakkiin pukeudu. Tumma puku saa kelvata, presidentti ilmoitti.

Presidentin promootiojuhlat olivat kosteat. Seuraavana päivänä Turun linnasta löytyi paljon irtotavaroita, joiden omistajia jouduttiin etsimään pitkään. Kekkonen kätteli kotiin lähtiessään jyrkissä portaissa sodassa vammautunutta professoria niin miehekkäästi, että tämä putosi pää edellä portaat alas. Kivilattian kohdatessaan pää rusahti kuin rikottu kananmuna. Kekkonen hoki ”enhän minä häntä tuupannut, enhän”.  Onneksi mies elpyi  sairaalahoidossa.

Miksi Kekkosesta leivottiin Turussa peräti lääketieteen kunniatohtori? Siksi kai, että hän hoiti terveyttään hölkäten ja hiihtäen. Onhan siinä akateemisia meriittejä.

Niin, promovoitiin  siellä Turussa vuonna 2011 kunniatohtoriksi myös muuan Sauli N.

 

Promotio 2011 043

Lahjakkuuspuhe polkee paikallaan

Olen harrastanut 30 vuotta lahjakkuuden olemuksen pohtimista. Tunnepitoinen puhe lahjakkuudesta on polkenut tuon ajan paikallaan.

Kun lahjakkaiden opetuksesta väitellään vähäisin tiedoin ja vahvoin asentein, eri tavalla ajatteleva on joko elitistinen kiipijä tai latvastaan laho puupäisen keskinkertaisuuden kannattaja. Käsitys omasta, tai omien lasten, lahjakkuudesta tai lahjattomuudesta tuo keskusteluun lisämausteen, jonka voimakkuus lamauttaa monelta ajattelukyvyn, mutta saa posket punoittamaan ja äänen kohoamaan.

Ensimmäinen ongelma on se, millainen lahjakkuus on tärkeää: älykkyys, kielellinen lahjakkuus, taiteellisen lahjakkuus, käden taitavuus tai joku muu? Käyty kiivas taistelu koulujen tuntijaosta kuvaa hyvin tunteiden paloa oman näkemyksen puolesta.

Entä onko lahjakkuus synnynnäistä? Osittain on. Ihmisen ominaisuudet periytyvät. Jollekin matematiikka, musiikki, kuvataide tai rakentaminen on jo viisivuotiaana mieluista ja helppoa. Ei pidä kuitenkaan määritellä koulutulokkaan erityislahjoja lopullisesti. Lahjakkuutta syttyy ja sammuu matkalla aikuiseksi. Kun joku rakastuu viuluun, kemian kokeisiin tai jalkapalloon, hänestä voi tulla alan erityislahjakkuus. Lahjakas  laiskuri ei kehity  pelkillä geeneillään miksikään erityiseksi.  Aikuiseksi talentiksi kasvaminen vaatii intohimoista opiskelua ja harjoittelua.

Lahjakkuuden sisältö vaihtelee kulttuurista toisen. Kun kulttuurissa vallitsevat arvostukset ja yksilön kyvyt kohtaavat, on lahjakkuudella käyttöä. On älytöntä ja moraalitonta väittää, että jotkut rodut tai ihmisryhmät ovat ikuisesti tyhmiä, koska eivät menesty länsimaisissa älykkyystesteissä.

Perinteiset älykkyystestit mittaavat yleisälykkyyttä, jossa korostuu kyky ajatella loogisesti. Erityislahjakkuudet perustuvat aivojen eri osien erikoistumiseen. Länsimaissa on tapana erotella lahjakkuus seuraaviin alueisiin Howard Gardnerin mukaisesti : loogis-matemaattinen, kielellinen, spatiaalinen (avaruudellinen hahmotuskyky), musiikillinen, kehollis-kinesteettinen (käden taidot, liikunta), intrapersoonallinen (kyky ymmärtää omien tekojen ja tunteiden syitä) ja interpersoonallinen (henkilösuhteiden taito, sosiaalinen lahjakkuus), luonnon tuntemiseen ja ymmärtämiseen liittyvä lahjakkuus.

Jokainen ihminen syntyy varustettuna omalla ainutkertaisella geeniperimällään, jonka varaan hän voi lahjakkuutensa rakentaa. Myytti jumalaisesta lahjakkuudesta, joka kypsyy itsestään neroudeksi on pelkkä myytti. Lapsen lahjakkuuspotentiaalin kehittäminen riippuu omasta kiinnostuksesta, kotikasvatuksesta sekä ympäröivän yhteiskunnan arvoista  ja odotuksista. Ympäristön ymmärtävä tuki on lapselle aina tarpeen, mutta omaa palavaa intoa se ei korvaa.

Koulussa kaikkia oppilaita pitää opettaa kykyjensä ja taitojensa mukaisesti. Peruskoulussa oppilaita ei pidä kuitenkaan jakaa pysyvästi lahjakkuutensa mukaisiin ryhmiin. Jotkut kehittyvät hitaasti, kotona voi olla ongelmia eikä ujo osaa tuoda lahjojaan esiin. Lahjakkuuden olemuskin muuttuu iän mukana, esimerkiksi musiikissa ei lapsen tekninen taituruus takaa aikuisen muusikon luovaa tulkintakykyä. Koulumenestyskään ei kuvaa aina lahjakkuutta, vaan usein ahkeruutta.

Lahjakkaan leima on monelle herkälle lapselle taakka.  Maissa, joissa koulukilpailu käy ankarana, monilla lahjakkailla koululaisilla on siitä johtuvia  mielenterveysongelmia, masennusta ja itsetuhoisia ajatuksia. Tunne-elämän tasapainon vaaliminen käy kasvatuksessa kaiken muun edellä. Lahjakas tarvitsee samaa tukea kuin kaikki muutkin. Tärkeintä on se, että lasta rakastetaan omana itsenään, ei vain suorittajana, perheen ja opettajien ylpeyden, saati ylvästelyn aiheena. Saavutuksista voi iloita yhdessä, mutta jatkuva  lapsen ylistäminen ja siitä aiheutuva täydellisyyden tavoittelu, perfektionismi, on monelle lapselle ja nuorelle taakka, joka vie elämänilon ja salpaa luovuuden. Lahjakkaankin tulisi oppia nauttimaan monipuolisesta yhteiselosta, ei vain haalimaan mainetta ja kunniaa.

Moraaliselle lahjakkuudelle ei ole päteviä mittareita, se on kuitenkin tärkein kaikista. Kuten Albert Einstein sanoi: Kunnioita jokaista ihmistä! Älä ihannoi ketään!