Kokemusasiantuntijan lausunto varhaiskasvatuksesta

Sain jo vuosia sitten sisältörikkaan haastattelun varhaiskasvatuksen kokemusasiantuntijalta. Tilan säästämiseksi olen jättänyt haastattelukysymykset pois.

”Näin vapaapäivänä on mukavaa, kun ei tarvitse olla päiväkodissa. Siellä on niin paljon ääntä, täällä on rauhallista. Se on ihanaa. Mä sain eilen köniin päiväkodissa. Janne ja pojat halusivat multa pari Lego -palikkaa. Ne uhkasivat vetää mua turpaan, ellen anna. Ajattelin, että katon antavatko ne mulle köniin, jos en anna palikoita. Janne löi mua nyrkillä.

Tädit antoi sille rangaistuksen, se ei saanut leikkiä sinä päivänä muiden kanssa. Sen piti leikkiä yksin. Tädit sanoivat Jannelle, ettei ketään saa lyödä. Jannella ei ole yhtään kaveria kun se on niin ilkeä. Janne aina suuttuu, kun sille sanoo jotain. Vaikka kun joku tyttö sanoo sille, että ”mä rakastan sua,” se suuttuu.

Mä rakastan Nikoa, ja se sanoo, ettei rakasta mua, vaikka rakastaakin. Mä tiedän sen siitä, kun se kiertää mua koko ajan ja haluaa aina leikkiä mun kanssa.

Mulla on paljon kavereita, Emma, Kia, Niklas, Niko, Sara ja paljon muitakin. Mä olen suosittu, kun kaikki haluaa olla mun kanssa.

Päiväkodin tädit sanoo, että jokaisella on kavereita, mutta ei se ole totta. Jannella ei ole kavereita. Päiväkodin pojat ja pikkutytöt on ilkeitä. Isot tytöt on aina kilttejä.

Mä harrastan ulkoilua ja balettia. Mun serkku lopetti viis’-vuotiaana baletin, kun sen jalat tuli kipeäksi ja se oppi sen baletin jo. Nyt se on yhdeksän ja haluaisi perustaa tyttöjen jalkapalloseuran, mutta se ei ole vielä saanut siihen tarpeeksi tyttöjä.

Mun veli on kolmannella ja se kerää pantteja. Joka päivä se lähtee koulun jälkeen kävelylle ja se kerää kaikki pullot ja tölkit mitä se löytää. Se on tosi ahkera. Se on tienannut jo yli 500 euroa niillä panteilla. Alepan edessä on parhaat paikat, kun ne rupumiehet juo siellä kaljaa ja nuoriso limsatölkkejä.

Mä en jaksaisi enää olla päiväkodissa, kun mä olen ollut siellä niin monta vuotta. Mä haluaisin mennä jo esikoulusta kouluun. Mä osaan jo lukeakin. Mä voin näyttää, mä luen sulle tästä kirjasta: Pin-pie-pini-pieeeni-koi-koi-koir-aan-pe-pent-penttu ju-oo-ksi…

Musta on kiva olla yökylässä. Mutta ei kovin monta yötä kuitenkaan, kun mun tulee ikävä äitiä ja iskää.

Mä haluaisin suloisen koiranpennun, sellaisen pienen ihanan karvaturrin, jota voi silittää ja ulkoiluttaa”.

Tällaista on esikoululaisen elämä. Kunpa Jannekin saisi kavereita ja voisi uskoa, että joku rakastaa häntäkin. Ei tarvitsisi enää antaa ketään köniin. Uskaltaisi vaikka halata tyttöä.

Ymmärtävätkö aikuiset mitä päiväkotilapsi eniten tarvitsee? Ei vieraan kielen opetusta, koodauskurssia eikä edes koulumatematiikkaa, vaan sitä, että hänet huomataan, häntä kuunnellaan ja häntä arvostetaan. Jos vielä ihminen tai koira häntä rakastaisi, se olisi jo melkein liikaa.

JK Serkkutyttö perusti todella tyttöjen  jalkapallojoukkueen ja hänestä kehittyi taitava sarjapelaaja. Hän itse halusi harjoitella ja pelata, siinä syy kehitykseen. Tyttöjoukkue  iloitsi aina pelatessaan, oli lopputulos mikä hyvänsä. Kun oikeat valmentajat astuivat remmiin, ilo loppui monelta lyhyeen. Pelaajaura loppui, kun voittamisesta tuli pääasia.

 

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s