Näin pari vuotta sitten Helsingin Sanomissa kuvan nuoresta Yrjö Engeströmistä, 70-luvulla vasemmistolaisen koulutuspolitiikan keulakuvasta, joka kirjoitti teoksen ”Koulutus luokkayhteiskunnassa.” Radikaalista kehkeytyi arvostettu koulutusalan professori, joka osasi uudistua.
Lehtikuvassa ei ollutkaan Yrjö, vaan hänen poikansa Jyri Engeström, nuoren Yrjön kaksoisolento. Piilaaksossa elävä sosiaalisen median kehittäjä, sosiologi ja yrittäjä, vastustaa netin ylivaltaa, koneriippuvuutta ja koukuttavia pelejä. Hän haluaa tilalle leikkiä, taidetta ja ulkoilmaelämää, koska ”netillä ei ole sielua.”
Jyri Engeström on tuottanut Amerikassa avioerolapsille kuvanjakopalvelun, jossa poseeraus ja asioiden peittely korvautuvat aitoudella. Vaikka vastustin Yrjö Engeströmin yhteiskunnallisia ajatuksia, olen varma, että hän uskoi luovansa parempaa maailmaa. Pojalla on sama moraalinen pyrkimys.
Uuden opetussuunnitelman teknologiaa ja viestintää koskeva osaamisalue on nostettu koulukeskustelun keskiöön. Opettajia nimitellään mediassa digimuukalaisiksi, jopa uhkaillaan sillä, että jokaisessa oppiaineessa pitää käyttää teknologiaa viikoittain. ”Tieto kulkee nyt taskussa” mainospuhe kelpaa varmasti ainakin niille, jotka tietotekniikkaa kouluille myyvät. Köyhät lukiolainen kertoo, että opiskelu on pakko lopettaa, kun se on maksanut jo yli 800 euroa, heti alkuun; tietokone on suurin menoerä digimateriaaleja unohtamatta.
Oppilaiden vapaa-aika kuluu yömyöhään sosiaalisessa mediassa, älypuhelimen tai tietokoneen parissa. Konemaailma on niin kiinnostava varsinkin monelle murrosikäisille pojalle, että sen rinnalla koulunkäynti on yhdentekevää ja vastenmielistä. Sen sijaan, että kaksikymmentä vuotta on kauhisteltu suomalaisten lasten huonoa kouluviihtymistä, olisi syytä kauhistella sitä, että niin moni koululainen ei ole lainkaan motivoitunut opiskelemaan; opiskelu on tylsää nettimaailman rinnalla.
Miksi pitää opiskella asioita, joita kapitalistinen riistoyhteiskunta vaatii, kysyivät teiniliittolaiset 70-luvulla. Miksi pitää opiskella kielioppia ja muuta typerää, kysyvät koululaiset nyt, ja ”asiantuntijat” antavat heille tukeaan: Jokaisessa oppiaineessa tulee käyttää viikottain älylaitteita.
Kaikki nuoret eivät tätä hyväksy. Lainaan Sanna Pennasen mielipidettä Hesarissa: ”Olen lukion toisen vuoden opiskelija ja voin sanoa olevani täysin kyllästynyt digiin. Teen töitä jatkuvasti tietokoneella. Tämä johtaa silmien väsymiseen. Usein asento pulpetissakin on hankala. Osassa oppiaineista käy vain digikirja. Niitä opettajia, jotka hyväksyvät sekä digi- että paperikirjan, pidän sivistyneinä. He näkevät, että eri opiskelijoilla on erilaisia oppimistapoja. Monet opettajat vain teettävät erilaisia tehtäviä – tietenkin tietokoneella. Lisäksi sähköisten yo-kirjoitusten vuoksi pitää opetella suuri määrä uusia ohjelmia, jotka ovat todellisessa elämässä täysin hyödyttömiä. On hassua, että samat opettajat, jotka varoittavat ruutuajan vaaroista, haluavat teettää vain digitehtäviä. Kaipaan opetusta, tarinoita ja läsnäoloa.”
Anna Kaila, kolmen diginatiivin äiti, kysyy, onko digiloikassa menty liian pitkälle. ”Digimaailman sydämessä Piilaaksossa on palattu perusasioihin. Teknologiagurut jonottavat lapsilleen paikkoja kouluista, joissa ei ole tietokoneita eikä tabletteja. He ovat nähneet teknologian vaarat ytimestä käsin. Digiä pidetään uhkana kehityksen kannalta keskeisten perusarvojen toteutumiselle. Opetuksessa panostetaan lasten kykyyn ajatella ja kehittää ominaisuuksiaan; synkronoidaan aivojen yhteyttä kehoon käyttöjärjestelmien sijaan.”
Älylaitteet ja digitalisaatio ovat ihmisälyn upeita saavutuksia. Älyn lisäksi maailmassa kaivattaisin järkeä, viisautta ja tunneälyä, jotka liian monilta älyköiltä ovat kateissa. Innovaatiota julistavilla koulutusguruilla on usein valitettavan ohut side koulun reaalimaailmaan. Arjen realiteeteissa eläville opettajille on varattu vanha tuttu haukkumanimi: muutosvastarintainen.
Jos opettajan oikeus itsenäiseen opetussuunnitelman toteuttamiseen typistetään hallinnollisin määräyksin, tuhotaan pedagogisen ajattelun vapaus, juuri se, mistä suomalaista koulua on maailmalla ylistetty. Älylaite on opiskelun apuväline, ei sen enempää. Kaikista ei tarvitse tulla koodaajia eikä peliammattilaisia.
Digin pitäisi olla ihmisen palvelija, nyt se on herra, joka on sekoittanut palvelut ja ahdistanut ihmiset palvelijoikseen. Kun vanhuksen syliin pantiin hoitokodissa robottikissa, mies antoi sen heti pois ja totesi, ettei meitä vanhoja voi näin kohdella. Ymmärtääkö hurahtanut robottikauppias, mitä mies tarkoitti? Tuskinpa vain, hän alkaa kehittää innoissaan robottia, joka ”ymmärtää tunteita.” Joku säätiö varmaan rahoittaa hanketta ja media mainostaa kritiikittä upeaa innovaatiota.
Mitä ihmisestä jää jäljelle kun sekä äly että tunteet on ulkoistettu digille? Pelkkä ihmisen kuori, ohjelmoitava keho, ihmisrobotti. Bisnes kiittää!
Kari Uusikylä 