Kasvatus – Kari Uusikylä

Onko kotiäiti laiska yhteiskunnan elätti?

Faarin sylissä Jurre Vitsaillaan, että naisen paikka on nyrkin ja hellan välissä. Se ei ole nykyäänkään pelkkä huono vitsi, mikä on suuri häpeä miehille.

Missä se naisen oikea paikka on? Perhe-elämä ja tulonjako herättävät vahvoja tunteita. Puolueiden tuore riita perhevapaista on noudattaneet tuttua kaavaa: Ensin vedotaan kuulijan tunteisiin, sitten haukutaan vastapuoli ja lopuksi kehutaan oman puolueen halua ja kykyä hoitaa asia parhaiten.

Kaikilla suomalaisilla lapsilla on oikeus päivähoitoon, kun vanhempainlomat loppuvat. Kotihoidon tukea alettiin maksaa 1980-luvulla kotona lastaan kolmivuotiaaksi asti hoitavalle vanhemmalle. Pitkään kotona lapsia hoitavalle kertyy muita heikompi työeläke tai ei työeläkettä lainkaan. Suuri köyhyysriski on äideillä, jotka jäävät yksinhuoltajiksi. Monet vaativat vauvojen äideille oikeutta siirtyä nopeasti työelämään, aivan kuten miehet tekevät. Vastapuoli korostaa äidin oikeutta kotihoitoon, koska se on lapselle parasta.

Muuan kansanedustaja moitti äskettäin kotiäitejä siitä, että he velttoilevat kotona, leipovat piparkakkuja ja ulkoiluttavat koiria, kun pitäisi olla töissä. Herralla on kovin kapea näkemys kotiäitiydestä. Näinkö hänen perheessään on eletty? Samaa tyyliä soveltaen voisi sanoa, että herra on itse niin vetelän oloinen, ettei tahdo tuolilla pysyä. Hän ei ehkä leivo pipareja, vaan kutoo hyvä veli -verkkoja. Ja nostaa isoa palkkaa.

Päättäjien keskinäisen haukkumisen keskellä vauva jää jalkoihin. Jokainen vauva ja taapero tarvitsee pysyvän hoivaavan ja hellivän ihmisen, joka on aina saatavilla. Lastenpsykiatrit, jotka ovat tätä korostaneet, ovat saaneet ryöpyn haukkuja silmilleen: Jokaisella pitää olla oikeus työelämään, muuten eläkekertymä pienenee, eikä ura etene – ja uranousuhan on nykyisin monille tärkeintä, sukupuolesta riippumatta.

Äiti ja isä ovat erilaisia. Äidin raskausaika ja imettäminen luovat äidin ja lapsen välille ainutlaatuisen yhteyden. Tämä ei kuitenkaan vapauta miestä isyyden velvollisuuksista. Mies voi olla ihan oikea hellä ”perheenisä,” jolle puolison ja lasten hyvinvointi on oman hyvinvoinnin edellytys. Kotityöt voidaan jakaa tasan. Puolisot voivat valvoa vauvan kanssa vuorotellen, isä voi siivota, pyykätä ja tiskata. Nuoret isät tekevät jopa hyvää ruokaa perheelle. Tunnen isiä, jotka ovat käyttäneet maksimaalisen perhevapaan äidin sijasta. Kuka voisi olla miehekkäämpi mies kuin koti-isä, jolle heräilevä lapsi hymyilee aamuisin ja jokeltaa ”isä.” Se suhde auttaa läpi vaikeiden nuoruusvuosien. Isä auttaa, isään voi aina luottaa.

Suomessa on huolestuttu syntyvyyden laskusta. Jos lapsia hankkii, pitää tajuta, että lapsen hyvinvoinnista pitää huolehtia ainakin 18 vuotta. Se voi olla välillä raskasta, mutta sankariteko se ei ole; vanhemmuus on etuoikeus.

Vanhempia ei voi jakaa hyviin ja pahoihin sen perusteella hoidetaanko heidän lapsensa kotona vai muualla. Jos lapsen hoitopaikka on kodinomainen ja rauhallinen, lapsi voi siellä hyvin. Kenenkään lapsia ei pitäisi säilöä meluisiin lapsivarastoihin; vastuun päivähoidon resursseista kantavat ne, jotka budjeteista päättävät.

JK Kirjoitin blogin tekstin eilen, aamupäivällä. Vierailin illalla perheessä, jossa on yksi- ja kaksivuotias lapsi. Lapset halusivat leikkien välillä isän ja äidin syliin, oikein lähelle. Se osoitti konkreettisesti mikä hoidossa on tärkeintä.

Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen!

Tämä blogi toistaa osittain viime aikojen blogieni sisältöä. Kirjoitan, koska aihe on äärimmäisen tärkeä, asia koskee, tai ainakin sivuaa, jokaista suomalaista.

Opetusministeri Grahn-Laasonen, olette asettanut osaamisen tulevaisuuspaneelin. Perusteena on tieteen ja teknologian kehitys sekä yhteiskunnalliset muutokset, esimerkkeinä tekoäly ja robotiikka, jotka muuttavat työelämää ja osaamistarpeita nopeasti.

”Osaamisen tulevaisuuspaneeli parantaa koulutuspolitiikan ennakoivaa päätöksentekoa. Paneelin tehtävänä on ennakoida yhteiskunnallisesti merkittäviä koulutuspolitiikan muutostarpeita sekä tehdä osaamisen ja oppimisen kehittämistä koskevia ehdotuksia kaikilla koulutusasteilla ja kaikissa koulutusmuodoissa.”

Koulutuspolitiikkaa sekä oppimista ovat uudistamassa kauppatieteilijän johdolla tietokirjailija, pääjohtaja, valtiosihteeri, kansleri, professori, tutkimusjohtaja, toimitusjohtaja, johtaja, kansliapäällikkö, pormestari, toimitusjohtaja, tutkimusjohtaja ja professori. Vain yksi panelisteista on oppimisen ammattilainen. Varsinaisia käytännön koulutyön, opetuksen, asiantuntijoita joukossa ei ole, opetushallituksen pääjohtajaa en pidä sellaisena.

Tässä on varsinainen ydinasia: ”Grahn-Laasosen mukaan koulutusjärjestelmää kehittämällä voidaan vastata yritysten ja muun työelämän osaamistarpeisiin.”

Asia tuli selväksi: Kouluun lisää tehoa, kilpailua, bisneskonsultit mukaan kouluttamaan nopeasti ”ilmiömäisiä tulevaisuusosaajia” työelämään. Päälle on siroteltu silmänlumeeksi tekstiä elinikäisestä oppimisesta, mahdollisuuksien tasa-arvosta ja peruskoulun hyvistä oppimistuloksista.

Mikä asia on nostanut Suomen maailman ihannevaltioksi? Yksiselitteisesti, se ”tasapäisten keskinkertaisuuksien peruskoulu” josta kilpailu- ja markkinakoulun ystävät halusivat päästä kiivaasti eroon. Pisa muutti kaiken vuonna 2001. Ennustin silloin kirjoituksissani, että vastaiskun aika tulee. Se aika on nyt.

Peruskoulun (90-luvulla kovasti pilkatut) isät suunnittelivat koulun, jossa kasvaa tasapainoisia, ahkeria kansalaisia, jotka löytävät omat lahjansa ja oppivat toimimaan sosiaalisissa yhteisöissä, kohtelemaan lähimmäisiään hyvin; ihmisiä, jotka saavat rakastua matematiikkaan, musiikkiin, taiteisiin, liikuntaan, käsitöihin, kieliin, jotka oppivat puhumaan ja kirjoittamaan suomea, äidinkieltään. Kaikki koulutyö tuki ”osaamista.” Miten ihmeessä Nokia pystyi luomaan menestyksensä? Siksi, että työntekijät olivat käyneet suomalaisen peruskoulun!

Akateeminen, maisteritasoinen opettajankoulutus alkoi 1979. Se kasvatti Suomeen itsenäisiä, ajattelukykyisiä opettaja-kasvattajia, joiden ammattitaidon ja moraalin varassa suomalainen koulu nousi maailmalla ihanteeksi.

Nyt on uusi aika. Lapsi ”ilmiömäisenä tulevaisuusosaajana,” ja koulu konsultti- ja tietokonefirmojen sponsoroimana kilparatana, voittamisen ja minä-minä kulttuurin edistäjänä, on voittamassa. Enää ei muutosagenttien tarvitse pilkata peruskoulun puolustajia tasapäisiksi typeryksiksi. Ei heistä enää ole vastustajiksi, kun voittaja-menestyjät vievät Suomen huipulle – ja itsensä siinä siivellä.

Koulut ovat eriytymässä, kuilu köyhien ja varakkaiden kotien lasten välillä kasvaa, kun koulutetun eliitin lapset pakenevat kurjistuvia peruskouluja. Sitä on tapahtunut jo kauan kulissien takana, pian lienee aika perustaa premium-tason koulut maksukykyisille. Kyllä se sopii, ikävä vain, että kehitys ennakoi koko yhteisen koulumme romahtamista. Köyhien ongelmakotien lapset jäävät jo nyt helposti heitteille.

Pian siunaillaan entistä pontevammin ”mihin ne pojat ovat kadonneet”. Syrjäytyminen alkaa jo ennen koulua; yläkoulussa tilanne on jo monen kohdalla hyvin paha. Ammattiopetuksessa ohjaudutaan itsenäisesti minne sattuu ja opettajat on siirretty syrjään työharjoittelun ohjaajan tieltä. Ei kai ammattiin valmistuja tarvitse koulusivistystä; hyvä rautakaupan osastonhoitaja tai kosmetologi tekee harjoittelijasta alansa ammattilaisen halvalla ja nopeasti.

Opettajat, jotka eivät jaksa pokkuroida alastomien keisareiden edessä ovat vaikeuksissa. Vakaumuksellisen opettaja-kasvattajan on mahdotonta myydä pedagogiset arvonsa, ammattitaitonsa ja sielunsa turhuuden markkinoille. Kun opettajisto uupuu ja kyynistyy lopullisesti, 100-vuotiaan isänmaamme koulun alamäki jyrkkenee rajusti. Kuka tästä kaikesta kantaa vastuun? Tuskin kukaan, korkeintaan kasvoton yhteiskunta.

Isyys on upea etuoikeus

Mies! Jos olet isä, pappa, iskä, tai isukki, ainakin kerran vuodessa kannattaa miettiä mitä se tarkoittaa ja vaatii. Olet etuoikeutettu, saat tuntea pienen taaperon lämmön sylissäsi, avoimen katseen, hymyn; saat seurata hänen kasvuaan nuoreksi naiseksi tai mieheksi.

Sinulla on vastuu siitä millaiseksi suhde lapsiisi muodostuu. Sinä edustat eri sukupolvea, sinä olet tuki ja turva, sinä näytät, että lapset ovat sinulle ilon aihe. Sinä näytät, että rakastat lapsiasi – eikö niin? Ole pojillesi miehen malli, turvallinen, neuvova ja kuunteleva. Opeta heidät puolustamaan heikkoja ja turvattomia. Ole tyttärillesi isä, johon voi luottaa, jolle voi kertoa murheensa, jolta saa lohdutusta ja apua.

Tee kaikkesi, että kotinne olisi vakaa ja turvallinen. Anna lapsen tuntea, että hän on sinulle tärkeä. Anna hänen ilmaista tunteensa, mutta opeta, että kielteisetkään tunteet eivät oikeuta muiden loukkaamista tai vihan suuntaamista heikompiin. Anna malli yhteistyökyvystä ja kärsivällisyydestä, opeta että on erilaisia ihmisiä ja tunnusta virheesi.

Jos haluat että lapsestasi tulee itseensä luottava, kiitä ja kehu häntä riittävän usein, ei vain hyvistä koulunumeroista, vaan myös hyvästä käytöksestä. Älä osoita pettymystäsi lapsen epäonnistuessa, äläkä vertaile lasta sisaruksiin tai muihin lapsiin.

Opeta lapsi omatoimiseksi ja vaadi lapselta iän karttuessa yhä enemmän vastuullisuutta. Hänen tulee huolehtia tavaroistaan, koulutehtävistään ja velvollisuuksistaan. Vaativuus ja rajojen asettaminen voi tapahtua hyvässä hengessä, se ei ole sama asia kuin mielivaltainen, satunnainen määräysten jakeleminen.

Keskustele oikeasta ja väärästä esimerkkien avulla. Kerro mitä itse ajattelet asioista, auta lasta löytämään moraalitajunsa. Ihmisen arvo mitataan sillä mitä hän antaa muille, ei sillä, mitä hän itselleen rohmuaa. Opeta lapsille, että jokaisella ihmisellä on sama ihmisarvo olivatpa heidän lahjansa, älynsä tai perhetaustansa millaiset tahansa.

Lue huolellisesti seuraavat rivit. Mitä ajatuksia ne sinussa herättävät?

”Minä menestyin koulussa kaikessa. Mielestäni yhdeksikkö oli sopivin numero ja varsinkin yläasteella vältin saamasta puhtaita kymppejä. Arvosana yhdeksän riitti saamaan vanhemmilta ja opettajilta janoamaani hyväksyntää.

Murrosiässä rinnassani oleva kuristava tunne elämän tarkoituksettomuudesta kiristi päivä päivältä hitaasti mutta varmasti rusentavaa otettaan. Minulle puhkesi kolmetoistavuotiaana Se Riivattu Tauti.

Tein mitä tahansa, että saisin edes pienen hetken kokea sen mystisen lohdutuksen, hyvän olon tunteen, ikään kuin paluun äidin kohtuun, jonka ruoka minulle toi. Ruoka vatsassani kuuli minun tuskaani, se täytti hetkeksi sisäisen tyhjyyteni olemassaolonsa suloisella täyteydellä. Ruoka hyväili päätäni lohduttavasti, makea possumunkki kertoi hyväksyvänsä minut sellaisena kuin olen. Ruoka oli olemassa minua varten. Se oli uskollinen ystävä, joka ei minua hylkäisi”.

Huomasitko ytimen? Nuori tarvitsee hyväksymistä, tunnetta että hänestä välitetään. Isä, mies, sinulla on avaimet käsissäsi. Juuri sinä voit antaa turvallisuutta lapsellesi

Kaikki lapset eivät ole vaivattomia, on myös kapinallisia ja niskuroivia nuoria. Älä luule, että he ovat itsenäisiä. Nuoruuden kapinallaan he testaavat sitä, välitätkö heistä aidosti vai hylkäätkö onnettoman. Älä koskaan hylkää lastasi!

Kun lepäät ajan tullen hoitokodissa, toivot, että lapsesi tulevat katsomaan sinua ennen iltavelliä. Usein he tulevatkin, jos olet heitä rakastanut. Heille on tärkeää, että faari voi hyvin. Ja mikä parasta: heillä voi joskus olla mukanaan pieniä ihania taaperoita, heitä, joiden kautta sinunkin elämäsi jatkuu sukupolvien ketjussa.

Voit nukahtaa rauhassa, kiitollisena siitä, että olet saanut olla isä.

Ihanat ja karmeat opettajat

Näin muuan mies kertoi lapsuudestaan:

”Kasvoin viinan ja rikollisuuden ympäröimänä. Kansakoulussa jäin luokalle neljä kertaa ja joka vuosi sain ehtoja. Kipupisteeni oli, että jouduin köyhänä opettajan ja hänen puolisonsa hampaisiin. Enhän osannut edes laulaa enkä soittaa. Kävin lopulta kansakoulun loppuun ja sain päästötodistuksen.Selvisin hengissä lapsuuden ympäristöstä, vaikka minua hakattiin henkisesti ja fyysisesti 14 vuotta päivittäin. Sitten karkasin maailmalle.

Menin töihin tehtaalle. Persoonassani asui voimakas tiedonjano ja aloin lukea öisin vanhan keskikoulun oppimäärää. Tentin sen yksityisesti työni ohessa. Nyt teen väitöskirjaa.

Tein töitä yli 50 vuotta ennen kuin pystyin antamaan anteeksi henkiset ja fyysiset vammani kiusaajilleni. Yksi trauma on vielä läpi käymättä: minut nujertanut opettajapariskunta.”

On ehkä vaikea uskoa, että tällainen on ollut mahdollista Suomessa, mutta kertomus on epäilemättä tosi. Sodan jälkeinen kasvatusilmapiiri oli ankara ja autoritaarinen ja opettajat olivat aikansa lapsia. Suurin osa oli tietenkin asiallisia pedagogeja, mutta kouluyhteisö tarjosi työpaikan myös joillekin luonnevikaisille sadisteille, jotka aiheuttivat lapsille vaikeasti parannettavia sielun haavoja.

Hyvä opettaja on esimerkiksi tällainen: ( Muistelut ovat kirjastani Hyvä, paha opettaja)

Ensimmäisen luokan opettaja otti jokaisen vuorollaan syliin keinutuoliin. Yläkoulun hyvältä tuoksuva englanninopettaja kutsui luokan kotiinsa. Historian opettaja piirsi luokan tauluun höyrykoneen ja antoi meidän rakentaa barrikadit luokan perälle. Kuvaamataidon opettaja rakasti työtään ja oppilaitaan.

Olin ujo ja hiljainen peruskoulussa. Yhtenä päivänä yläasteen äidinkielen opettajani keskusteli kanssani ennen oppituntia kahden kesken. Hän kehui minua lahjakkaaksi ja sanoi, että minulla on ajatuksia. Hän ei suinkaan haukkunut minua passiivisuudesta vaan rohkaisi olemaan enemmän äänessä tunneilla. Kannustuksen ansiosta olin jatkossa huomattavasti aktiivisempi ja huomasin, etten olekaan niin ujo kuin luulin. On hienoa, että myöhemmin olen voinut sanoa ääneen omia ajatuksiani.

Vanha historian opettajani oli aivan loistava typpi. Hän panosti siihen, että jokainen oppisi. Hän osasi asiansa äärimmäisen hyvin ja osasi myös siirtää tietoa eteenpäin. Hän otti jokaisen oppilaan mukaan oppitunnin kulkuun, kyseli kaikilta vuorotellen ja antoi positiivista palautetta. Tulos oli se, että tunneilla ei esiintynyt häiriökäyttäytymistä. Myös häiriköt olivat aktiivisia ja saivat onnistumisen kokemuksia. Heiltä ei kysytty kaikista vaikeimpia kysymyksiä, vaan sellaisia joihin he saattaisivat tietää vastauksen. Näin ollen kaikki huomioitiin, kaikki oppilaat ja kaikilla oli työrauha ja uskoisin, että koko luokka edelleen muistaa nämä oppitunnit, joilla kaikki saivat tuntea itsensä fiksuiksi ja oli kiva opiskella yhdessä.

Muutin ala-asteella toiseen kaupunkiin. Vanhan luokkani joulujuhlissa opettaja piti minulle puheen ja toivotti onnea uuteen kouluun. Sitten luokka lauloi minulle jotain ja sain jakaa karkkia. Siellä olivat useiden oppilaiden vanhemmatkin ja hekin lauloivat.

Ennen oli tällaisiakin opettajia:

Opettaja istui työpöydällään, luki mahdollisimman hiljaisella äänellä päivän kappaleen itse ääneen. Tämän jälkeen hän heitteli pilkkaavia kommentteja valitsemilleen silmätikuille.

Opettaja ei puuttunut koulukiusaamistapaukseen ja pahimmassa tapauksessa jopa antoi perusteluja kiusaamiseen. Kun opettaja kysyi miksi erästä oppilasta kiusataan ja sai vastaukseksi että kyseinen oppilas on muita lihavampi, opettaja sanoi että tämä oppilas ei harrasta tarpeeksi liikuntaa. Kiusaaminen ymmärrettävästi jatkui…

Lukion ensimmäisellä luokalla matematiikan opettaja kysyi ensimmäisellä tunnilla, luokan kuullen, olenko yhtä hyvä ja lahjakas ja ahkera kuin isoveljeni, jota hän opetti aikaisempina vuosina. Sen jälkeen hän kertoi luokalle kuinka ihanaa oli olla veljeni opettaja ja kuinka hyvin hän menestyi yo-kirjoituksissa. Sama opettaja laittoi kokeisiin aina numeron lisäksi ”luokansisäinen sijoitus” – numeron. Ja kertoi ketkä pääsivät mitaleille. Vaihdoin lyhyeen matikkaan…

Lukiossa tyrannimainen äidinkielen opettaja tokaisi koulu käytävällä kaikkien ihmisten keskellä: ”Kirjoititpas muuten kuivan aineen!” Julkista nöyryyttämistä, jonka jälkeen tuli kauheat paineet ainekirjoituksessa. En enää saanut aikaiseksi kiitettävää ainetta.

Yläasteen matematiikan opettaja jakoi kokeet takaisin paremmuusjärjestyksessä. Samalla hän haukkui ja nöyryytti julkisesti huonoimman arvosanan saanutta, joka oli lähes aina sama tyttö. Hän pilkkasi tytön ulkonäköä, koska tyttö oli ylipainoinen.

Kivulla synnytetyn peruskoulumme opetussuunnitelma vuodelta 1970 viitoitti koulumaailman suurta muutosta siinä miten kouluyhteisön jäsenten tulee suhtautua toisiinsa. Näin siinä kirjoitetaan:

”Opetussuunnitelman tulisi ohjata oppilaita havaitsemaan, että jokaisella ihmisellä on ihmisarvo, joka on täysin riippumaton ammatista, varallisuudesta, rodusta, iästä, saavutuksista, terveydestä, kyvyistä ja muista henkilökohtaisista ominaisuuksista. Siksi opetuksessa on tähdennettävä että on arvokasta ponnistella itsensä kehittämiseksi. Konkreettisena lähitavoitteena oppilaiden omassa elämänpiirissä voidaan pitää sitä, että he eivät kohtele ketään väheksyvästi, vaan osoittavat ystävällisyyttä ja avuliaisuutta erityisesti heikompia, avun tarpeessa olevia sekä vanhuksia kohtaan. Oppilailla tulisi olla runsaasti tilaisuuksia eläytyä erilaisten ihmisyksilöiden ajatuksiin, tunteisiin, pyrkimyksiin sekä kehittyä ymmärtämään erilaisia elämänsuhteita ja niihin liittyviä ongelmia”.

Kun vertaa tekstiä nykyiseen pinnalliseen koulukeskusteluun, osaajahöpinään, tulee murheelliseksi. Lapsuuden ja nuoruuden itseisarvoa, leikin, tunteen, taiteen ja kehon merkitystä ihmiseksi kasvamisessa ei haluta tai ymmärretä nähdä. Ei elämän mittaista maratonia aloiteta pikajuoksunopeudella, koska siitä seuraa vain kohtalokas äkkipysäys, monelle täydellinen romahdus. Tervetuloa kilpailukoulu?

Ylivoimaisesti suurin osa kasvattajista, vanhemmista ja opettajista ymmärtää, että ihmiseksi kasvamista ei voi nopeuttaa. Yritetään siis antaa lapsille maailman väkivallan ja vihankin keskellä turvaa ja luottamusta siihen, että elämä voi olla, hyvä ja kaunis.

Lahjakkuuspuhe polkee paikallaan

Olen harrastanut 30 vuotta lahjakkuuden olemuksen pohtimista. Tunnepitoinen puhe lahjakkuudesta on polkenut tuon ajan paikallaan.

Kun lahjakkaiden opetuksesta väitellään vähäisin tiedoin ja vahvoin asentein, eri tavalla ajatteleva on joko elitistinen kiipijä tai latvastaan laho puupäisen keskinkertaisuuden kannattaja. Käsitys omasta, tai omien lasten, lahjakkuudesta tai lahjattomuudesta tuo keskusteluun lisämausteen, jonka voimakkuus lamauttaa monelta ajattelukyvyn, mutta saa posket punoittamaan ja äänen kohoamaan.

Ensimmäinen ongelma on se, millainen lahjakkuus on tärkeää: älykkyys, kielellinen lahjakkuus, taiteellisen lahjakkuus, käden taitavuus tai joku muu? Käyty kiivas taistelu koulujen tuntijaosta kuvaa hyvin tunteiden paloa oman näkemyksen puolesta.

Entä onko lahjakkuus synnynnäistä? Osittain on. Ihmisen ominaisuudet periytyvät. Jollekin matematiikka, musiikki, kuvataide tai rakentaminen on jo viisivuotiaana mieluista ja helppoa. Ei pidä kuitenkaan määritellä koulutulokkaan erityislahjoja lopullisesti. Lahjakkuutta syttyy ja sammuu matkalla aikuiseksi. Kun joku rakastuu viuluun, kemian kokeisiin tai jalkapalloon, hänestä voi tulla alan erityislahjakkuus. Lahjakas laiskuri ei kehity pelkillä geeneillään miksikään erityiseksi. Aikuiseksi talentiksi kasvaminen vaatii intohimoista opiskelua ja harjoittelua.

Lahjakkuuden sisältö vaihtelee kulttuurista toisen. Kun kulttuurissa vallitsevat arvostukset ja yksilön kyvyt kohtaavat, on lahjakkuudella käyttöä. On älytöntä ja moraalitonta väittää, että jotkut rodut tai ihmisryhmät ovat ikuisesti tyhmiä, koska eivät menesty länsimaisissa älykkyystesteissä.

Perinteiset älykkyystestit mittaavat yleisälykkyyttä, jossa korostuu kyky ajatella loogisesti. Erityislahjakkuudet perustuvat aivojen eri osien erikoistumiseen. Länsimaissa on tapana erotella lahjakkuus seuraaviin alueisiin Howard Gardnerin mukaisesti : loogis-matemaattinen, kielellinen, spatiaalinen (avaruudellinen hahmotuskyky), musiikillinen, kehollis-kinesteettinen (käden taidot, liikunta), intrapersoonallinen (kyky ymmärtää omien tekojen ja tunteiden syitä) ja interpersoonallinen (henkilösuhteiden taito, sosiaalinen lahjakkuus), luonnon tuntemiseen ja ymmärtämiseen liittyvä lahjakkuus.

Jokainen ihminen syntyy varustettuna omalla ainutkertaisella geeniperimällään, jonka varaan hän voi lahjakkuutensa rakentaa. Myytti jumalaisesta lahjakkuudesta, joka kypsyy itsestään neroudeksi on pelkkä myytti. Lapsen lahjakkuuspotentiaalin kehittäminen riippuu omasta kiinnostuksesta, kotikasvatuksesta sekä ympäröivän yhteiskunnan arvoista ja odotuksista. Ympäristön ymmärtävä tuki on lapselle aina tarpeen, mutta omaa palavaa intoa se ei korvaa.

Koulussa kaikkia oppilaita pitää opettaa kykyjensä ja taitojensa mukaisesti. Peruskoulussa oppilaita ei pidä kuitenkaan jakaa pysyvästi lahjakkuutensa mukaisiin ryhmiin. Jotkut kehittyvät hitaasti, kotona voi olla ongelmia eikä ujo osaa tuoda lahjojaan esiin. Lahjakkuuden olemuskin muuttuu iän mukana, esimerkiksi musiikissa ei lapsen tekninen taituruus takaa aikuisen muusikon luovaa tulkintakykyä. Koulumenestyskään ei kuvaa aina lahjakkuutta, vaan usein ahkeruutta.

Lahjakkaan leima on monelle herkälle lapselle taakka. Maissa, joissa koulukilpailu käy ankarana, monilla lahjakkailla koululaisilla on siitä johtuvia mielenterveysongelmia, masennusta ja itsetuhoisia ajatuksia. Tunne-elämän tasapainon vaaliminen käy kasvatuksessa kaiken muun edellä. Lahjakas tarvitsee samaa tukea kuin kaikki muutkin. Tärkeintä on se, että lasta rakastetaan omana itsenään, ei vain suorittajana, perheen ja opettajien ylpeyden, saati ylvästelyn aiheena. Saavutuksista voi iloita yhdessä, mutta jatkuva lapsen ylistäminen ja siitä aiheutuva täydellisyyden tavoittelu, perfektionismi, on monelle lapselle ja nuorelle taakka, joka vie elämänilon ja salpaa luovuuden. Lahjakkaankin tulisi oppia nauttimaan monipuolisesta yhteiselosta, ei vain haalimaan mainetta ja kunniaa.

Moraaliselle lahjakkuudelle ei ole päteviä mittareita, se on kuitenkin tärkein kaikista. Kuten Albert Einstein sanoi: Kunnioita jokaista ihmistä! Älä ihannoi ketään!

Koululainen, itseohjaudu surman suuhun!

Kouluopetusta uudistetaan palopuhein, jotka ovat usein viihdyttäviä, mutta vailla tuntumaa koulutodellisuuteen. Opetus on kypsän turvallisen aikuisen opettajan ja oppilaiden välistä vuorovaikutusta, opiskelua ja kasvatusta, jota säätelevät opetussuunnitelman tavoitteet.

Opettajan tulee olla optimistinen realisti. Oppilaiden kotiongelmien, emotionaalisten ja sosiaalisten ongelmien keskelläkin opettajan tulee jaksaa toimia ammattietiikkansa ohjaamana. Monen opettajan on vaikea hyväksyä koulun ulkopuolelta, kirjoituspöytien ääreltä, tutkijankammioista tai bisnes- ja mainosmiesten robottipäistä toistuvaa sanahelinää. Suomea nostetaan maailman huipulle taikatempuin, varsinkin yhdellä opetusmenetelmällä, sillä, jossa opettaja muuttuu kaveriksi ja kanssaoppijaksi.

Vastuulliselle, turvalliselle opettajalle varataan konnan rooli, hänet leimataan helposti oppilaita alistavaksi kehityksen jarruksi. Se on loukkaavaa, moni opettaja ei suostu hokemaan muotimantroja. Monen opettajan moraali estää oman sielun myymisen mainostoimistoille ja muotikonsulteille, vaikka siten pääsisi valittujen joukkoon, sinne missä kiivas uudistuspöhinä ja pinnallinen muutospuhe lyövät iloisesti kättä ja taustalla lymyilee joukko heitä, jotka haluavat ottaa koulumme maineesta irti kaiken hyödyn ennen kuin se on myöhäistä.

Artikkeleissa esitetään mm. ”aivokemiallisten bonussysteemien” suotuisia vaikutuksia oppimiseen. On toki ilahduttavaa, että seitsemän miljoonaa ihmistä on katsonut amerikkalaistutkijan julistuksen ”Luovuus on yhtä tärkeää kuin lukutaito.” Luovuus ja lukutaito ovat todella tärkeitä, mutta millähän mittarilla luovuutta on mitattu ja miten käsitteitä verrattu? Onko sillä väliä, kun tärkeintä on keksiä raflaavia iskulauseita maksavalle kuulijakunnalle.

Kun flow-teoria yhdistetään suoraviivaisesti oppimisen tehokkuuteen, ollaan hieman hakoteillä. Flow kuvaa luovaa prosessia, se ei ole oppimisen teoria. Luova flow-prosessi ei tee opiskelua turhaksi. Muistitikku taskussa ei riitä. Mitä enemmän yksilöllä on tietoa tai automatisoituneita taitoja, sitä paremmin hän saavuttaa palkitsevan flow-kokemuksen, jossa oma persoonaa sulautuu luovaan prosessiin.

Miksi muuten koululaistemme luku-, lasku- ja kirjoitustaito ovat nopeasti romahtaneet uudistuspöhinän keskellä? Miksi pojat jäävät tytöistä jälkeen? Miksi pojat syrjäytyvät? Miksi tytöt ovat ahdistuneita ja onnettomia? Miten ihmeessä aivan tuoreessa Pisa-mittauksessa Suomen 15-vuotiaat ovat viidenneksi tyytyväisimpiä elämäänsä? Miksi 20 vuotta hoettu suomalaisten kouluviihtymättömyys kääntyi yhdessä yössä mittauksessa, jossa selvitettiin koululaisten tyytyväisyyttä elämään? Surkea koulu, mutta hyvä elämä –vai miten se oikein menee? Vai ovatko mittaukset viihdettä, joissa tuloksia tulkitaan vetämällä mutkat suoriksi? Tutkijat eivät näin tee, mutta entä muut?

Kun koulun ja opettajien surkeudesta rähjäävät vaativat lisää kriittisyyttä, suosittelen heillekin hippusen itsekriittisyyttä. On muodikasta väittää, että koulu ja opettajat ovat pudonneet kehityksen kelkasta ja koulun rakenteet on myllättävä täysin uusiksi. Muistuu mieleen aika ennen Pisaa, jolloin korkeasti oppineet harhaanjohtajat ivasivat peruskoulua ja oppimistulosten surkeutta. Väite, että nykykoulu toimisi satojen vuosien takaisten mallien mukaan, on pötyä. Ei ole fiksua ivata kauniilla käsialalla kirjoittamista, päässälaskua ja sitä, että ennen käyttäydyttiin ihmismäisesti. Eivät nämä taidot tuhoa ajattelukykyä, eivät lahjakkuutta, eivätkä edes luovuutta.

Työelämässä pitäisi jaksaa puurtaa keskittyneenä enemmän kuin viisi minuuttia. Kertotauluakin saatetaan tarvita, jopa prosenttilaskutaitoa ilman koneapua. Lienee myös suotavaa, että koulussa vaadittaisiin tunnollisuutta, ahkeruutta ja hyviä tapoja. Ammattikoulun opettajan kuvaus (HS 20.4) tuoreen koulu-uudistuksen vaikutuksista on karmiva. Pääasia on, että säästetään eli leikataan. Millään ei tunnu olevan väliä, ei edes kaikille opettajille, saati oppilaille. Itseohjautuvat oppilaat pyörivät missä pyörivät, pian he ehkä ajelehtivat valtavassa virrassa yhdessä kymmenien tuhansien muiden kanssa kohti suurta tuntematonta. Edessä odottaa kivikkoinen koski, joka päätyy jyrkkään putoukseen, kertoo perimätieto.

Hyvää tarkoittavat, hauskat pelle-esitykset ja muu viihde virran reunalla eivät pelasta yhtäkään onnetonta hukkumasta. Pitää estää ajoissa virtaan putoaminen, eikä työntää nuoria sinne! Vain kollektiivinen järkiintyminen ja arvomuutos estää katastrofin. Mutta eihän näin saisi puhua, sehän on pessimismiä, pitäisi ajatella positiivisesti ja unelmoida. Eihän niitä masentuneita, ahdistuneita, paniikkihäiriöisiä tai päihteiden käyttäjiä ole kouluissa edes sataa tuhatta yksilöä. Enemmistöllä kaikki on hyvin, toitottavat poliitikot.

Yksi asia koulukeskustelussa unohdetaan. Opetuksen tulokset riippuvat ratkaisevasti kouluympäristön aineellisista ja henkisistä kehystekijöistä: asuinalueesta, sosiaalisesta rakenteesta, varallisuudesta, vanhempien koulutustasosta ja koulujen resursseista, joita on supistettu jatkuvasti. Nykyhallitus jatkaa perinteitä.

Opetuksen tutkijoilla olisi tarjolla paljon tutkimustietoa hyvästä opetuksesta, mutta kuka sellaista jaksaisi nykyään kuunnella! Yksi tärkeä fakta: Tuoreet, tieteellisesti pätevät megatutkimukset todistavat, että opetuksen tehokkuuden kannalta opettajan opetustaitojen merkitys on ylivertainen; sen rinnalla opetusvälineiden, opetusjärjestelyjen ja muun tilpehöörin vaikutus on vähäinen.

Hyvin organisoitu ESY- opetus, entiset pahamaineiset tarkkailuluokat, joita nyt pilkataan oppilaiden leimaamisesta ja ihmisarvon riistämisestä, voi usein olla ainoa keino pelastaa nuori takaisin elämään. Vierailin Turun Mikaelin koulussa, johon oppilaat pääsevät, eivät joudu. Koulun säännöt sitovat sekä opettajia ja että oppilaita. Mitään ei katsota sormien läpi. Tärkeintä on aito, luja välittäminen: vastuu, puuttuminen, ohjaaminen. Se ei ole alistamista. Yhteiset liikuntatunnit ja muu toiminta tuovat yhteisöllisyyttä ja iloa.

Toimistobyrokraattien olisi hyvä tutustua joskus oikeaan kouluun, mieluiten kouluun, mistä ns. parempi väki pakenee minkä tahansa tekosyyn varjolla. Lähitulevaisuudessa on todennäköistä, että lasten hyvä tulevaisuus voidaan ostaa Koulu Oy:ltä. Miksi koulu olisi erillään arvomaailmastamme, jossa raha, maine ja menestys polkevat alleen ihmisyyden? Lastensuojelu on jo nouseva bisnes, neuvolatoiminta tulee perässä. Esimerkiksi Mannerheimin Lastensuojeluliitolta on viety oikeus tuottaa ”liian halpoja” tilapäisiä lastenhoitopalveluja. Se kun on vapaiden markkinoiden häiriköintiä. Jo kapaloissa on hyvä tottua valitsemaan vapaasti. Siitä sijoittajamiljonääritkin iloitsevat, täällä kotona ja Amerikassa.

Rohkeuskasvatus ruokkii luovaa lahjakkuutta

http://www.operafestival.fi/fi/Inspired-in-Finland

Savonlinnan Oopperajuhlien projekti INSPIRED IN FINLAND edistää suomalaista osaamista, lahjakkuuden ja luovuuden tukemista. Tässä on panokseni projektille:

”Suomalainen kapellimestari tietää miten hän voi saavuttaa tavoitteensa ja miten pitää toimia, että ideat toteutuvat. Menestyvällä kapellimestarilla on voimakas tahto, selvät tavoitteet ja kyky toteuttaa suunnitelmansa erittäin tehokkaasti. Sinfoniaorkesterin johtaminen on hyvin yksinäistä työtä. Kaikki me kapellimestarit olemme outoja, tietyllä tavalla hulluja yksilöitä, hengeltämme takametsien miehiä..”

Näin maailmanmainetta niittänyt suomalainen kapellimestari pelkistää olennaiset seikat siitä, miten lahjakkuus voi jalostua jonkin alan erityislahjakkuudeksi.Synnynnäisesti kyvykäs lapsi voi kasvaa suotuisissa olosuhteissa jopa kansainvälisesti tunnustetuksi taiteilijaksi, keksijäksi, tiedemieheksi, urheilijaksi tai minkä tahansa erityisalan talentiksi, osaajaksi. Tämä vaatii palavaa rakkautta omaan erityisalaan. Halu kehittyä ja kyky opiskella ja harjoitella pitkäjänteisesti kuvaa kansainvälisiä huippuja. Anders Ericssonin tunnettu ns. 10 000 tunnin sääntö kertoo, että huipulle pääsee vain, kun harjoittelee ja opiskelee tuon tuntimäärän keskittyneesti, järkevästi työtä ja lepoa vuorotellen.

Lahjakkuus on kulttuurisidonnainen käsite. Kun ympäröivän kulttuurin arvostukset ja yksilön ominaisuudet kohtaavat, voi syntyä talentti, erityislahjakkuus. Suomessa arvostetaan mm. kilpa-autoilijoita ja jääkiekkoilijoita, toki myös muusikoita, käsityöläisiä, taiteilijoita, tiedemiehiä ja kirjailijoita.

Koulujen opetussuunnitelmat määräävät mikä on tärkeää, painottuuko opetus teknologiaan, kieliin, taiteisiin, urheiluun vai musiikkiin. Saako tuleva runoilija tai taitava käsityöläinen yhtä paljon tukea ja ymmärrystä kuin jääkiekkotähti tai koulun supernörtti? Pitäisi saada.

Sattumalla on usein osuutensa lahjakkuuden löytymiseen. Nuori kyky kohtaa oikeaan aikaan opettajan tai mesenaatin, joka tarjoaa oikotien huipulle. Esa-Pekka Salonen on tunnettu esimerkki; hän joutui 25-vuotiaana pikakomennuksella Lontoon kuuluisan Philarmonia-orkesterin kapellimestarin sijaiseksi ja valloitti taidollaan ja karismallaan yleisön. Tie tähtiin oli auki.

Moni lahjakas on kiittänyt sattumaa menestymisestään. Sattuma ei kuitenkaan yksin selitä kenenkään menestystä. Tärkeintä on se, että nuori tarttuu rohkeasti avautuvaan mahdollisuuteen. Se vaatii itseluottamusta; ikävä kyllä monen nuoren lahjakkuuden kasvu on padottu kotona tai koulussa sarkastisilla ja väheksyvillä huomautuksilla. Kaipaisimme kannustava rohkeuskasvatusta kouluihin ja vapaaehtoisiin harrastuksiin.

Modernin luovuustutkimuksen yksi uranuurtaja E. Paul Torrance on julkaissut seuraavan lapsille ja nuorille tarkoitettuun julistuksen:

Älä pelkää rakastumista johonkin itsellesi tärkeään asiaan!
Tunne vahvuutesi, harjoittele, kehity, iloitse ja ole ylpeä niistä!
Vapauta itsesi muiden odotusten taakasta!
Yritä löytää hyviä ohjaajia ja opettajia!
Älä tuhlaa energiaa muiden miellyttämiseen!
Tee sitä, mistä pidät ja missä olet hyvä!
Kasva itsenäiseksi ja riippumattomaksi.

Pelaamme liian usein pelejä, joiden epäoikeudenmukaiset säännöt ovat jonkun sanelemia. Ihmisen luovuus vapautuu, kun hän ymmärtää, että hänellä on oikeus valita oma polkunsa, kunhan ei vahingoita muita.

Ei kaikista tule huippuosaajia eikä maailmantähtiä. Jokaisella lapsella on kuitenkin omat erityislahjansa, joiden varaan voi rakentaa oman tulevaisuutensa. Kaikille yhteinen peruskoulumme on ollut upea menestystarina. Kiitos peruskoulun, suomalainen menestyjä voi nykyään olla kotoisin maalta tai kaupungista eikä kotien sosioekonominen asema ratkaise nuoren uranvalintaa ja tulevaisuutta.

Lahjakkuuteen liittyvät sukupuolta koskevat väärät uskomukset ja ennakkoluulot ovat onneksi karisseet; menestyvän kapellimestarin ei tarvitse enää olla takametsien mies, kuten Susanna Mälkki ja Eva Ollikainen ovat osoittaneet. Suomalaiset tytöt ja naiset ovat näyttäneet olevansa monilla aloilla vähintään poikien ja miesten veroisia osaajia.

Jokaiselle lapselle ja nuorelle pitäisi antaa mahdollisuudet löytää omat lahjansa, nauttia elämästään, ystävistään ja lahjakkuudestaan 100-vuotiaassa Suomessa, ”ihanuuksien ihmemaassa,” josta kansakoulussa laulettiin.

Naistenpäivä

YK:n julistamaa kansainvälistä naistenpäivää vietettiin ensimmäisen kerran maaliskuun 8. päivänä vuonna 1975. Sen tavoitteena on sukupuolten tasa-arvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden edistäminen.

Aina 1900-luvun alkupuolelle asti naista on pidetty monin tavoin miestä huonompana. Vuosisadan alun psykologian uranuurtajat olivat sitä mieltä, että naiset eivät ole henkisesti miesten tasolla. Siksi heille ei voida antaa yhtä laajaa koulutusta kuin miehille. Koska kuukautiskierto vaikuttaa naisiin siten, että he ovat “suuren osan ajasta invalideja tai puoli-invalideja,” he eivät voi toimia yhtä tehokkaasti kuin miehet, miespsykologit todistelivat.

Tiedemiehet väittivät, että naisen aivojen käyttö vähentää heidän hedelmällisyyttään ja että naisen ja neekerin aivot voivat halkaista kallon, jos ne kasvavat liikaa opiskelun tuloksena. Siksi kumpiakaan ei pidä opettaa liikaa. Monet antropologit korostivat vielä 1800-luvun loppupuolella, että naisten aivot muistuttavat eläinten aivoja. Naisten aivojen tunnekeskukset ovat ylikehittyneet, mikä on haitallista tehokkaalle aivotoiminnalle. Uskoteltiin myös, että naisen äly on ”äitiyden kahlitsema.”

Darwinin aikalainen, sosiaalipsykologi Gustave Le Bon (1841-1931) todisti näin vuonna 1879: ”Älykkäimpien rotujen joukossa on joukoittain naisia, joiden aivojen koko on lähempänä gorillan kuin kehittyneen miehen aivojen kokoa. Naisen huonommuus mieheen verrattuna on niin ilmeinen, että sitä ei kannata epäillä hetkeäkään. Naiset edustavat inhimillisen kehityksen alkeellisempia muotoja. He ovat lähempänä lapsia ja villejä, kuin aikuisia sivistyneitä miehiä. Naisilta puuttuu logiikka ja järkeilykykyä, sen sijalla heidän ajattelunsa on epäjohdonmukaista ja harhailevaa. Epäilemättä on muutamia eteviä naisia, joiden lahjakkuus ylittää keskitason miehen lahjakkuuden, mutta he ovat yhtä harvinaisia, kuin mikä tahansa hirviö, esimerkiksi kaksipäinen gorilla. Voimme unohtaa naiset kun puhumme lahjakkuudesta”.

Vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla länsimaissa alettiin tunnustaa, että sukupuolten väliset lahjakkuuserot ovat suureksi osaksi pelkkää kuvittelua. Sitä mukaa, kun tytöillä ja pojilla on ollut yhtäläiset koulutusmahdollisuudet, saavutuserot ovat pienentyneet. Eroja on, mutta kyse on vain pienistä keskimääräisistä eroista, eikä ole mitenkään sanottu, että nuo erot ovat ikuisia ja pysyviä. Erot ovat osittain kulttuurin tuottamia; esimerkiksi Kiinassa on huippulahjakkaita matemaatikkotyttöjä paljon enemmän kuin länsimaissa.

Suomea pidetään yhtenä tasavertaisuuden mallimaista. Siitä huolimatta monilla aloilla naiset saavat miehiä huonompaa palkkaa samasta työstä. On häpeällistä, että naisiin kohdistuvaa perheväkivaltaa ja seksuaalista häirintää on Suomessa eniten Euroopan maista. Voi olla, että monen miehen on vaikea kestää naisen tai tytön itsenäisyyttä ja rohkeutta, puhumattakaan älyllisestä ylivertaisuudesta. Yksipäisen gorillan raivo voi purkautua henkisenä tai fyysisenä väkivaltana, joka tuhoaa onnellisen perhe-elämän edellytykset.

Naistenpäivää tarvitaan vielä kauan muistuttamaan, että Suomessakin yhdenvertaisuudessa on parannettavaa. Hyvin monissa maissa tytöt ja naiset ovat sorrettuja ja vainottuja, orjan asemassa. Vauraana maana Suomen on tehtävä osansa köyhien maiden tyttöjen ja naisten asemaa parantamiseksi. Koulujen perustaminen ja opiskelun tukeminen on parasta kehitysapua ja rauhantyötä. Siihen panostaminen on yksi kansakunnan moraalin keskeinen mitta.

Fantastinen haave koulu-uudistuksesta

Kerroin fiksulle viisikymppiselle, että omasta ikäluokastani vain osa pääsi kansakoulun neljänneltä oppikouluun ja enemmistö jatkoi kansakoulussa. Syrjäseudulla lapset joutuivat muuttamaan 10-11-vuotiaana kuudeksi päiväksi viikossa sinne, missä oli lähin oppikoulu! Ystävä kysyi mikä se sellainen ”oppikoulu” oli.

Ensin oppikoulussa käytiin viisivuotinen keskikoulu ja sen jatkoksi lukio, jos kodilla oli siihen varaa. Usein ei ollut. Peruskoulu levisi maahan 1972-77 ja muutti kaiken. Lukion aloitti vuonna 1960 vain noin 20 prosenttia ikäluokasta. Ylioppilaan valkolakki oli monen suvun suuri ylpeyden aihe. Vuonna 1980 lukion aloitti jo 40 prosenttia ikäluokasta, kiitos kaikille yhteisen peruskoulun.

Peruskoulun ympärillä on käyty keskustelua, ajoittain ankaraa taistelua, sen koko olemassaolon ajan. Sen puolustajat ovat puhuneet jokaisen suomalaisen lapsen oikeudesta hyvään koulutukseen, koulun kasvatustavoitteista, yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden tasapainosta ja persoonallisuuden eheästä kasvusta. Vastustajat ovat toistelleet, että peruskoulu tuottaa tasapäisiä, lahjattomia keskinkertaisuuksia.

Varsinkin vuoden 1999 lakiuudistuksen alla julkisuudessa käytiin ankara taistelu peruskoulun suunnasta. Vastakkain olivat kaikille yhteisen peruskoulun kannattajat ja suurempaa valinnan vapautta ja eriyttämistä vaativat, jotka halusivat kouluihin lisää tehokkuutta, kilpailua ja julkista arviointia.

Vuoden 2001 loppua kohti peruskoulukritiikki kasvoi, elinkeinoelämän johtajat, eräiden eliittikoulujen rehtorit ja poliitikot vaativat koulujärjestelmän uudistamista. Suunnitelmat olivat valmiina. Väitettiin, että yhteinen peruskoulu oli syypää kansan sivistystason romahtamiseen. Yhä eli ajatus, että suuri osa kansasta on liian tyhmää opintielle. ”Koulu tuottaa tasapäisiä keskinkertaisuuksia,” oli hokema.

Joulukuussa 2001 julkaistu ensimmäinen kansainvälinen PISA-vertailu osoitti, että suomalaisen peruskoulun tulokset olivat ällistyttävän hyvät. OECD:n koulutusvertailun johtaja Norberto Bottani julisti kesällä 2003, että Suomen on syytä olla ylpeä kouluverkostaan. ”Suomalaisilla olisi syytä olla erittäin ylpeitä siitä, että koulujen tasoerot esimerkiksi lukutaitotutkimuksen mukaan ovat täällä lähes olemattomat. Tasaisella kouluverkolla on maalle suuri poliittinen merkitys.”

Opettajille kuuluu erityinen kiitos menestyksestä. Kansan sivistyneisyys on turvattu niin kauan kuin opettajat uskovat kasvatuksen voimaan ja jaksavat. Peruskoulun alkuperäinen kasvatuspäämäärä, eheiden ihmisten kasvattaminen on yhä äärimmäisen tärkeä.

Oppilaiden erityislahjakkuuksien ja luovuuden parempi tunnistaminen ja vaaliminen voisi olla yksi koulun kehittämisen kohde. Jokaisen oppilaan erityiskyvyt tulisi löytää ja niitä tulisi arvostaa ja kehittää. Nykypuhe lahjakkaiden osaajien tuottamisesta taloudellisen kilpailukykymme takaajiksi kuvastaa nykyarvoja. Yhteenkään lapseen ei pidä lyödä tyhmän ja lahjattoman leimaa. Lapsen lahjakkuus ei riipu vain vanhempien ammatista tai lompakon paksuudesta eikä kaikkien lasten lahjakkuus ei näy vielä alakoulussa. Joidenkin vanhempien tulisi hillitä ylimitoitettua intoilua ja vaatimuksia oman superlapsensa palvelemisesta. Kyky hyviin kaverisuhteisiin on monelle älykölle tärkeämpi tavoite kuin kympin keskiarvo.

Nykypuhe koulusta, opetuksesta ja kasvatuksesta on yksipuolista, usein myös asiantuntematonta. Peruskoulua on murennetu kulissien varjossa jo pitkään. Kauniilla puheilla peitellään sitä, että monelle on tärkeintä oman viiteryhmän edut, joillekin jopa taloudellinen hyötyminen peruskoulumme kansainvälisen maineen avulla. Pian jokaisella on vapaus valita elämänsä tukipuut, miksi koulu olisi poikkeus?

Monet vaikutusvaltaiset päättäjät ovat puhuvia päitä, jotka toistelevat koulutuksesta sitä, mitä päihin on ohjelmoitu. Nähdäänkö piankin fantastinen koulu-uudistus, joka perustuu fantastinen yliopistouudistuksen arvopohjalle? Luvataan ensin kaikille kaikkea hyvää ja hetken kuluttua leikataan yhteisestä puusta ns. heikot oksat yhteisen edun nimissä. Mitä kympin tuntipalkalla marketin lattialla konttaava nuori hyllyjen täyttäjä koulutuksella tekisi? Hän tarvitsee vain älykännykän, joka piippaa, kun jossain on kolmen tunnin työkeikka tarjolla ensimmäiseksi ilmoittautuvalle.

”Ei pidä lannoittaa koko peltoa, silloin rikkaruohotkin saavat ravintoa,” julisti opetusministeri 90-luvulla. Jos pelkästään kohti korkeuksia kurkottavat koulujemme auringonkukkalapset saavat vettä ja ravintoa, varreltaan heikot kasvit on helppo leikata tai unohtaa varjoihin kuihtumaan. Kikyä ei saa vaarantaa rikkaruohoilla; tarvitsemme lisää tehoa, kilpailukykyä ja brändejä! Ja paineissa henkisesti romahtaneille nuorille lisää masennuslääkkeitä ja hoitopaikkoja.

Älä hylkää kapinoivaa nuorta!

Näin muisteli naispuolinen taiteilija:

”Vihaan ja inhoan yli kaiken sitä, että aikuiset, omat vanhemmat, kohtelevat lapsiaan kylmän alistavasti. Se on sairasta! Olkoonkin, että siihen on omat psykologiset syynsä, ei sitä saa hyväksyä.

Koulusta ei ole paljon myönteisiä muistikuvia…Se oli mulle ahdistava paikka, vaikka olinkin monta vuotta hyvin kiltti oppilas. Opettajat rankaisivat mua huonoilla numeroilla, kun en nuollut ketään, en mairitellut ketään. Aikani kestin sitä ja sitten tuli stoppi. Lähdin polkupyörällä kouluun, tein sopivassa paikassa U-käännnöksen ja menin vaikka jonkun talon vintille kirjoittaman runoja ja miettimään omia asioitani. Nautin ajatuksesta, että muut istuvat tunnilla ojennuksessa kuuntelemassa kun opettaja puhuu potaskaa ja kirjoittaa tauluun, muka opettaa. Nautin, kun uskalsin lintsata ja vastustaa mutsia, sain olla yksin. Poissaolotodistuksiin väärensin mutsin nimen; meillä oli siinä vaiheessa välit poikki.”

Murrosiässä monen nuoren elämä tuntuu sekasortoiselta. Nuoren psyykkistä hyvinvointia vaarantavat jostain ulkopuolelta tulevat ”yhteiskunnan vaatimuksiksi” nimetyt uhkaukset, joiden varjolla nuoria vaaditaan opiskelemaan tehokkaammin, pyrkimään voittajiksi, saamaan huipputodistukset, joiden avulla voi varmistaa korkeakoulupaikan.

Koulussa pitää oppia ahkeroimaan, mutta opetussuunnitelmien mukaan koulun tulisi sen ohella kasvattaa ihmisiä, jotka tuntevat vastuunsa, ei vain omasta menestyksestään, vaan myös yhteisöjen hyvinvoinnista. Tämä tavoite nähdään usein sanahelinänä, ”opetussuunnitelmarunoutena.” Näin ei saisi olla. Opetussuunnitelmien päämäärä, ”eheäksi persoonallisuudeksi kasvaminen,” tulee ottaa vakavasti. Ihmisellä on järki, tunteet ja tahto; jokaista näistä on ravittava kodeissa ja kouluissa.

Nuoren hyvinvointi rakentuu realistisen ja myönteisen minäkuvan varaan. Tärkeää on, että nuori tunnistaisi omat kykynsä ja uskaltaisi lähteä kehittämään niitä itsenäisesti, luottaen siihen, että harjoitellen ja opiskelleen taidot kehittyvät. Onnellisinta on, jos rakkaan harrastuksen piiristä löytyy tuleva ammatti.

Kaikki ihmiset eivät ole sosiaalisesti suuntautuneita; nuorella on oikeus ajoittaiseen yksinäisyyteen, kun se on vapaaehtoista, eikä johdu yhteisön torjunnasta. Yksilöpalvonnan ja kuuluisuuteen pyrkivien päiväperhojen kulta-aikanakin nuorten tulisi oppia ymmärtämään aitojen kestävien ihmissuhteiden merkitys. Aidot ihmissuhteet, jossa tajutaan oma vastuu ja tekojen seuraamukset, ovat nuoren onnellisen elämän perusta. Oman arvon ja omien lahjojen tunnistaminen ei saa johtaa muiden väheksymiseen ja empatian katoamiseen.

Ihmisellä on oikeus toteuttaa itseään, mutta ei siten, että käyttää muita hyväkseen. Kaikkialle tunkeutuneen kilpailumentaliteetin vuoksi kasvatamme liikaa sopeutuvia suorittajia, jotka kätkevät luovuutensa eivätkä anna itsestään mitään kanssaeläjilleen, vaan ottavat häikäilemättömästi muista kaiken hyödyn saavuttaakseen menestystä ja kunniaa. Monet lahjakkaat ja luovat nuoret maksavat kovaa hintaa kun asettuvat ympäristön odotuksia vastaan tai alistuvat sokeasti niiden ohjattavaksi.

Monet heistä oppivat miellyttämään muita ihmisiä, vanhempia, opettajia ja tovereita. Hyvät arvosanat koulussa kuvaavat usein epävarmuutta, ei niinkään poikkeuksellisia kykyjä. Monen on pakko etsiä ulkoista hyväksyntää, mainetta ja erilaisia palkkioita, jotta pysyisi henkisesti kasassa. Jos muiden miellyttäminen on elämän tärkein tehtävä, oma luovuus ja riippumattomuus on tukahdutettava. Kaiken takana on hylätyksi tulemisen pelko.

Jotkut nuoret ryhtyvät kapinoimaan. Vastoin yleistä luuloa, kapinalliset ovat usein riippuvaisia, eivätkä itsenäisiä. Sääntöjä ja auktoriteetteja vastustaessaan he testaavat muita ja ajattelevat, että “jos minut hyväksytään näin vihaisena, laiskana ja itsekkäänä, aikuiset todella rakastavat minua.”

Kypsä aikuinen ei hylkää nuorta kapinallista. Hän välittää: ohjaa, neuvoo ja auttaa. Nuoren on kuitenkin otettava vähitellen vastuu omasta elämästään, kasvettava itsenäiseksi vastuulliseksi aikuiseksi. Kun nuori tietää, että välittävän vanhemman ovi on hänelle aina avoinna, se riittää. Jokaisen nuoren on opittava kasvuvuosina vastaamaan itsestään; vanhemmat eivät voi elää lastensa puolesta. Pian nuori on itse äiti tai isä, ja toivottavasti tasapainoinen aikuinen, jolle oma lapsi on ihana ihme, onnen täyttymys.