Viinan kirot

Vesa Vatanen piano, Antti Teinilä basso, Timo Valkamo rummut, Kari U. klarinetti ja sax.

 Viime vuonna Suomessa juotiin viinaa sataprosenttiseksi  alkoholiksi muutettuna 10,8 litraa 15 vuotta täyttänyttä asukasta kohden. Suomessa asuu yli 300 000 alkoholin suurkuluttajaa eli  juoppoa.

Kesän jälkeen A-klinikoiden hoidossa on melko edustava näyte kansalaisista. Tärisevää naista ja miestä tuodaan Mersulla tai metrojunalla hoitoon kännikierteen katkaisemiseksi, kertoo klinikan lääkäri.

Hallituksesta kerrottiin jo vuosia sitten, että ”kansalaiskeskustelusta välittyy hyvin se tieto, että alkoholin kulutus on kasvanut ja alkoholin aiheuttamat terveys- ja sosiaaliset haitat ovat lisääntyneet….Valtioneuvoston periaatepäätökseen kirjataan hallituksen poliittinen tahto…Hallitus laatii hallitusohjelman mukaisesti alkoholihaittojen ehkäisyä koskevan ohjelman ja valtioneuvoston periaatepäätöksen…”

Periaatepäätöksinkö kansa raitistuu? Hallitus unohti puheet oluen laimentamisesta, kaljaan pitääkin saada lisäprosentteja ja laatuviinejä pitää voida ostaa jokaisen kotikunnasta. Se on tasa-arvoa; mikä onkaan puoluille tärkeäpää kuin pienten ihmisten tasa-arvo! Pian Peräkylissä nautitaan laatuviinejä illallisjuomana.

Mediassa on pantu ilahtuneena merkille, että peruskoulun yläasteen oppilaiden alkoholin käyttö on vähentynyt viime vuosina muutaman prosentin. Enää ei edes 40 prosenttia tytöistä käytä kuukausittain alkoholia ja viikkokännäreiden määräkin on pysynyt 10 prosentin paikkeilla. Eiköhän lasten ryyppääminen saada taas pian lisääntymään, kunhan hallituksen ”tahtotila” limuviinojen tuomisesta kauppojen hyllyille toteutuu.

Tänäänkin sadat tuhannet juopon lapset heräsivät möykky sisikunnassaan, se on takertunut henkitorveen eikä sitä saa nielaistuksi alas.  Juopon lapsi on tuskainen ja masentunut. Isä tai äiti tai molemat ovat olleet humalassa ensin viikonloppuisin, sitten myös arkisin, joillakin on ollut viikkojen juomaputki.

Juopon lapsi yrittää olla vanhemmilleen hyvä ja kiltti, jospa ne sitten olisivat selvin päin. Lapsi ei uskalla kertoa vanhemmilleen tuskastaan. Juopolle ei voi kertoa sellaista, koska juoppo pahoittaisi mielensä. Juopolle on liikaa, kun oma lapsikin syyllistää. Se ahdistaa niin, että pitää lähteä ryyppäämään. Juopon perheessä ei saa puhua suoraan mistään asiasta. Siellä leikitään että kaikki on hyvin.

Kun juopon lapsi menee iltaisin nukkumaan hän pelkää mitä yöllä tapahtuu. Hänen kainalossaan voi olla pikkuveli tai -sisko, joka pelkää vielä enemmän, joskus niin että tärisee. Koska lapsi ei pysty keskittymään, koulumenestys heikkenee. Koululaisen silmissä on kuva horjuvasta isästä ja korvissa kaikuu naapurin lasten ivanauru. Lapsi saa huonoja todistuksia ja alkaa pitää itseään tyhmänä, muita huonompana.

Alkoholismi on paha sairaus, juoppo tarvitsee hoitoa. Älkää kuitenkaan säälitelkö juoppoja, he ovat itsesäälin mestareita. Säälikää juopon lapsia. Antakaa heille hellyyttä, näyttäkää, että on aikuisia, joihin voi luottaa, joiden sylissä voi tuntea olevansa turvassa ja rakastettu.

Hei isukki, ota lapsi syliisi. Pistä vaikka blogin alussa oleva rauhallinen kappale soimaan taustalla. Silitä lasta, kerro miten paljon häntä rakastat, miettikää mitä mukavaa tekisitte tänään yhdessä. Äläkä haise tänään alkoholilta.

 

 

 

 

Jalkapallo, rakkaani

kari-jalkapOlen viettänyt nuoruudessani tuhansia tunteja jalkapallon kanssa, harjoitellut tekniikkaa, laukonut, nukkunut pallo kainalossani. Rakastan palloa, rakastin pelaamista.

Miten Suomen jalkapalloilu jaksaa? MM-karsinta alkoi kehnosti tasapelillä Kosovoa vastaan. Jos Suomen jalkapalloilun tasoa halutaan nostaa, tarvitaan paljon palloon rakastuvia lapsia. Katsokaa miten eteläisten maiden pallotaiturit käsittelevät palloa! Pallo on tarttunut hyökkääjän jalkoihin näkymättömin joustavin nyörein, se tottelee pelaajaa ajatuksen nopeudella.

Jalkapallon kesyttäminen vaatii tuhansien tuntien palloleikkejä, nimenomaan leikkejä eikä ”nöyrää työtä,” kuten sanonta kuuluu. Etelä-Amerikan jalkapallojonglöörit kasvavat slummien kujilla ja rannoilla. Laihat pojat nauttivat jalkapalloilun hurmiosta.

Lapsuudessani pelikentät, takapihat ja niityt kuluivat palloilevien poikien tuhansista jalanjäljistä. Vaikka taitoerot huomattiinkin, ketään ei suljettu kaveripiiristä.

Tulevat edustuspelaajat rakastivat palloa enemmän kuin kaverinsa. Kilpailtiin kuka pomputteli parhaiten palloa, päällä, jalalla, polvella. Ennätykset paranivat ensin kymmeniin, satoihin, sitten tuhansiin kertoihin. Oli nautinnollista huomata, että harjoittelemalla tulokset paranevat.

Ajat ovat muuttuneet. Ottelun voittaminen on aina ollut upeaa, mutta  nykyään lasten peleissä voittaminen on usein pakkomielle. Moni yleensä järkevä  isä ja äiti muuttuu  kentän reunalla raakkuvaksi fanaatikoksi.

On turha asettaa vastakkain  lapsijoukkojen ja huippulasten valmentamista. Lasten taitoerot ovat suuria ja harjoituksissa eri taitotasoilla olevia pitää valmentaa eriytetysti. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, että kymmenvuotias aloittelija tulisi ohjata ulos kentiltä. Kuka tietää mitä hänestä voisi tulla kymmenen vuoden kuluessa? Ei kaikista voi, eikä tarvitse, tulla sarjapelaajia -saati kansainvälisiä tähtiä.

Vanhemmat ja valmentajat voivat tukea ja auttaa lapsia, mutta keneenkään ei voi väkisin istuttaa rakkautta peliin. Tehokas harjoittelu, tuhansien tuntien palloleikit edellyttävät omaa halua, sitkeyttä, kykyä kokea toistuvasti se nautinto, kun pallo tottelee, vastustaja eksyy harhautukseen tai kova laukaus upottaa pallon verkkoon.

Perinteinen lenkkimakkaraa syövä suomalainen mies on pitänyt italialaisia ja ruotsalaisia mammanpoikina. Miksi heistä kasvaa suomalaisia parempia pelaajia? Italiaan avioitunut suomalainen äiti sanoo järkyttyneensä palattuaan Suomeen. Italiassa on tärkeintä se, mikä lapsi on, ei se, mikä lapsesta tulee. Suomessa moni lapsi on kuin vanhempiensa käyntikortti! Italiassa lapsi saa olla erilainen. Italiassa jokaista lasta kehutaan, eikä aina arvostella. Italiassa lapsi saa olla rohkea, äiti sanoo.

Ruotsalainen valmentaja diskuteeraa pelaajien kanssa ja pyrkii ymmärtämään heidän psyykkisiä ominaisuuksia sekä vaikuttamaan itseluottamukseen. Iloinen itseensä luottava pelaaja voittaa, ahdistunut tai surullinen häviää, väittää eräs Jose Mourinho.

Lapsiurheilijan vanhempien pitää olla turvallisia, kannustavia realisteja. Jari Litmanen ja Sami Hyypiä ovat kehottaneet parhaitakin pelaajia käymään koulun loppuun ja pelaamaan kotimaan liigassa ennen ulkomaille lähtemistä. Väittääkö joku, että heitä ei kannata uskoa?

Ei ketään voi määrätä rakastumaan palloon. Anna pallo lapselle ja katso mitä tapahtuu. Iloitse, jos lapsi menestyy, hyväksy, jos hän valitsee mieluummin harrastuksen, jota et arvosta. Onhan sinullakin oikeus valita luetko kirjoja, pelaatko sählyä vai istutko ongella.

Kuka muuten mahtaa olla tuo tummatukkainen poju kuvassa?

hjk-5-9-66-stadion

 

 

Tulospalkkiot ja ihmisarvo

”Ei ole kiva kun moititaan ahneeksi,” totesi valtio-omisteisen ison firman johtaja synkkänä, kun media oli paljastanut hänen jättioptionsa. Ei ole kivaa monella muullakaan, kun työ on loppunut ja  leipä alkaa olla vähissä.

Kun pahin taloudellinen lama alkaa väistyä,  ahneus ja röyhkeys virkoavat taas nokosiltaan. Taas firmoille ja virastoille kaupataan  palkkio-ohjelmia ja kannustelisiä työtehon lisäämiseksi. Olisi aika pohtia mitä juhlapuheiden ”luottamus, välittäminen, kannustavuus” tarkoittavat työelämässä.

Palkkioita myyvä  pankkiiri  on todennut  kyynisesti, että palkka on vain korvausta työpaikalla vietetystä ajasta, tulospalkkaa pitää saada työn laadusta. Miten laiskoja jättikannusteita  saaneet ovatkaan olleet lorviessaan vuosikausia työpaikoillaan ilman kannustelisiä?  Entä miten on mahdollista tehostaa työpanosta vuodesta toiseen? Suurin osa ihmisistä on aina mennyt töihin tekemään ahkerasti töitä eikä odottamaan lisäpalkkioita.

On aivan oikein, että työntekijöitä palkitaan poikkeuksellisen erinomaisesta työstä kohtuullisesti, oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti. Tämä edellyttää kuitenkin, että palkitsemisen kriteerit ovat yksiselitteiset, eivätkä vaadi sitä, että ihminen raataa itsensä hengiltä potkujen ja häpeän pelossa.

Psykologisesti tulospalkkiot perustuvat ihmisten manipulointiin ja kontrolloiintiin: Kun raadat, saat  namun. Palkkiot ja rangaistukset ovat saman mitalin kaksi puolta. On tehtävä yhä enemmän yhä nopeammin. On ainakin näyteltävä tehokasta, kerättävä pisteitä, kehuttava itseään, tuotettava, hosuttava ja oltava parempi kuin työkaveri. Jos vain harvoja palkitaan, palkkiotta jääminen on muille rangaistus.

Palkkiot ruokkivat riippuvuutta eivätkä tuota pysyviä muutoksia käyttäytymiseen. Ne ruokkivat myös paremman palkkion odottamista. Moni ”muutosjohtaja” tuottaa tehokkaasti kurjuutta ihmisille eli ”säästää” ja ”tehostaa.” Onko häntä palkittava ruhtinaallisesti kahden vuoden työurakasta, jonka jälkeen hän saa valtavan lisäpalkkion ja lähtee ”kohti uusia haasteita.”

Työstä palkitsemisen kriteerit ovat usein mekaanisia ja pinnallisia. Bisneksessä tuloksen mittaaminen on helpointa. Ihmisyyden, hoivan ja välittämisen tason mittaaminen  on lähes mahdotonta.

Tehokkaasti koteihinsa säilötyt vanhukset, isot koululuokat ja jättipäiväkodit voivat tuottaa kunnille näennäistä ”tehokkuutta”eli ns. säästöjä.  Ihmisille ne tuottavat usein kärsimystä. Onko kärsimyksen tuottamisesta palkittava  ”tuottavuutta” kohottaneita?

Kotipalvelujen ovelta ovelle kiirehtivät ahkerat, työnsä näännyttämät naiset ehtivät katsoa, että vanhus elää ja on syönyt, eipä paljon muuta.  Käsite ”hoivapalvelu” voitaisiin heittää romukoppaan. Kustannustehokkuus tarkoittaa myös sitä, että nollasopimuksella riistetyt hoiva-avustajat katsovat päivittäin kännykästä onko tänään töitä. Isoissa kaupungeissa on tehtävä parin tunnin keikkoja kaukana toisistaan. Kympin tuntipalkasta avustaja maksaa matkansa.

Miksi jonkun työtulos on rahalla mitaten sata kertaa arvokkaampi kuin jonkun toisen? Onko johtaja sata kertaa lahjakkaampi ja ahkerampi kuin alaisensa?

Metrosiivooja kertoi saavansa pienen kannustelisän, kun siivoaa paikat verestä, oksennuksesta ja ulosteista. Virtsan luuttuamisesta ei tulospalkkaa makseta. Siivooja sanoo, että palkalla ei elä. ”Olisi hyvä, jos palkka riittäisi, ihmisarvoni nousisi,” pohtii nuori nainen.

Mikä on ihmisen arvo ahneuden ja röyhkeyden mitta-asteikolla?

 

 

 

 

 

 

 

 

Äidinkieli ja nettihurmos

”Voi olla, että ihmiselle on enemmän hyötyä vapaa-ajalla pelatusta kännykkäpelistä kuin äidinkielen sijamuotojen opettelusta,” kirjoittaa professori.

Lääkäri-kirjailija Juhani Kellosalo ajattelee toisin. Hän toteaa, että nettihurmos tuntuu toisinaan vievän kohti dystopiaa, katastrofia, jossa ihminen on koukussa kiiltokuviin ja keinotodellisuuteen, jota nimitetään sosiaalisuudeksi ja saadaan näyttämään jokaisen velvollisuudelta (Pohjalainen 17.8.2016).

Kellosalon viisas pohdinta herättänee monissa närkästystä. Visioiden ja strategioiden maailmassa yksinkertaiset totuudet voivat olla kiusallisia, varsinkin, jos ne kyseenalaistavat imagonrakentajien taloudellisten intressien  ja oman menestystien oikeutuksen. Kriitikko on helppo leimata edistyksen ja teknologian viholliseksi, muutosvastarintaiseksi.

Peli- ja viihdekielen englanti ei voi korvata koulun äidinkielen, kieliopin ja kirjallisuuden opiskelua. Kirjoja lukemalla ihminen oppii ajattelemaan ja sivistyy.  Koululaisten lukutaito on heikentynyt rajusti. Monen aikuisenkin puhe on tavallaan niinku tota ihan oikeesti sillee aika niinku sekavaa tota höpötystä.

Selkeäkään puhe ei aina takaa, että puheessa olisi sisältöä. Kolme ekonomistia on hokenut vuosikaudet mediassa sanoja kestävyysvaje, kilpailukyky ja kasvu. Poliitikoilla on oma höpökielensä. He puhuvat ”isosta kuvasta” ja ”loikista;”  on tuottavuusloikka, digiloikka, kilpailukykyloikka ja kärkihankeloikka. Nyt on tärkeintä  loikkia, etten sanoisi koikkelehtia. Suunnalla ei aina tunnu olevan väliä.

Uudistajien tapana on vedota siihen, että koulussa pitää valmistua tulevaisuuden maailmaan. ”Kun koululainen penää, että mitä hyötyä tästä muka on ja miks mun pitää opetella tää, hänelle on aiempaa vaikeampi vastata. Kuilu muun elämän ja koulutuksen välillä on aiempaa suurempi, koska maailma on muuttunut koulutusjärjestelmää nopeammin.”

Vaikka maailma muuttuu, ihmisen psykofyysinen kehitys etenee kuten ennenkin vaiheittain kohti aikuisuutta, eikä sitä voi keinotekoisesti kiihdyttää. Moderni oppimisympäristö ei opi, oppilas oppii vain, jos suostuu opiskelemaan. Se mikä on yhdelle oppilaalle turhaa, onkin toiselle motivoivaa ja mielenkiintoista. Opiskelun ilo on tärkeää, mutta ei aina mahdollista eikä se voi olla tärkein kriteeri oppiaineksen valinnassa.

Kieliopin  vähättelyn rinnalle sopii hyvin ehdotus, ettei kaikkien tarvitse opiskella historiaa lukiossa. Annetaanko kielipuolisille lukiolaiselle lupa ajatella näin: ”Voi tu, mä en kestä sen open puheita. Miks mun pitää sitä tun historiaakin kuunnella! Mähän opin sen yhden tun sodan ja Risto Rydyn jo tota ysillä. Ja miks tu autokoulussa pitää tu opetella ne tun typerät merkit, vaikka mä tu oon ajanu autoo jo monta vuotta. Ja musta tulee peliammattilainen, niin tu miks mun pitäs lukee jotain tun absesiivin pronominiä, häh?”

Entä mikä on kauneuden ja ihmisyyden painoarvo osaaja-Suomen koulujen tulevaisuusvisioissa? Näin kirjoitti nuori isoisäni päiväkirjaansa 12. maaliskuuta 1913.

”Ihmisen tärkeimpiä tehtäviä tässä elämässä pitäisi olla sielunsa kypsyttäminen likemmäksi täydellisyyttä, eikä ainoastaan pintapuolisten elämänmuotojen, kuten rikkauksien, hyvinvoinnin ja mukavuuden etsiminen. Nämä ovat katoavaista omaisuutta, jota vastoin sielullisia rikkauksia ei mikään voima hävitä. Ihmissydän on kanteleen kaltainen. Siellä on viritetty eri tunteet sointuviksi kieliksi, joita Elämä soittelee. Kokemukset muodostuvat sydämessä taruiksi, jotka yksinäisinä hetkinä alkavat soida ja herättävät tuhansia kuvia mielikuvituksen maailmassa. Näitä säveliä tulisi ottaa talteen ja muodostaa pysyviksi. Taiteen tehtävä on näiden sävelien kokoaminen.”

Pelkään, että isoisä, herkkä kummajainen, olisi ollut tulevaisuusosaajien nykykoulussa kiusattujen listan kärkisijalla.

 

 

Koulun ympärillä kuohuu

 

Koulujen alkaessa lehtien pääkirjoitukset ja mielipideosastot tulvivat kirjoituksia koulun tilasta. Kirjoittajien asiantuntemus vaihtelee.

Pyydän anteeksi, että palaan taas kerran peruskoulun halveksimiseen ennen ensimmäistä Pisa-selvitystä. En nauti asian jankuttamisesta, mutta se valaisee miten kohtalokkaita uudistuksia voidaan ajaa, kun tukena on kaikkitietävän eliitin tahto. Talouseliitti halusi ennen vuoden 2001 Pisaa eroon tasapäistävästä peruskoulusta, tilalle haluttiin luoda tehokkaampi kilpailu- ja markkinakoulu.

Eräät professorit saivat runsaasti palstatilaa pilkatessaan sivistystä ja oppineisuutta tuhoavaa kouluamme. Muutama eliittikoulun rehtori yhtyi kuoroon ja haukkui peruskoulun puolustajia oman häntänsä nostelijoiksi, jotka ovat kaivaneet kaapeista tuekseen peruskouluisien luurangot. Teksti oli loukkaavaa, varsinkin peruskouluisiä kohtaan. Monet heistä olivat yhä lihaa ja verta. Kun joku pitää itseään muita parempana pelkästään virkansa tai tittelinsä vuoksi, hänen on vaikea sietää omien mielipiteidensä kritisoimista. Kritisoiminen ei ole tietenkään itseisarvo, kuten 70-luvun taistolaisilla, sen pitää perustua faktoihin.

Koulun tehtävänä on opettaa ja kasvattaa lapsia eheiksi, ahkeriksi ja itseensä luottaviksi kansalaisiksi, jotka löytävät omat erityiskykynsä ja ymmärtävät muiden ihmisten arvon ystävinä, yhteistyökumppaneina ja lähimmäisinä.

Kun koulusta puhutaan, pitäisi määritellä peruskäsitteet. Me opetuksen tutkijat puhumme opetus-opiskelu-oppimisprosessista. Se tarkoittaa sitä, että pätevä opettaja harkitsee mitä opettaa ja millä tavalla opettaa. Opetuksen tavoitteet ratkaisevat valitseeko opettaja opettajajohtoisen, yhteistoiminnallisen vai oppilaskeskeisen työtavan. Oppilaiden tehtävänä on opiskella, vain silloin he oppivat. Nyt puhutaan vain oppijoista, parempi olisi puhua opiskelijoista ja oppilaista. Tämä ei ole vanhakantaista saivartelua, vaan yksi opetuksen perusasia.

Välillä suorastaan hurmahenkiseksi yltänyt kasvatuspsykologinen oppi, konstruktivismi, on noussut valta-asemaan kautta koulutusjärjestelmän. Sen pääsanoma eli oppilaiden itsenäinen, aktiivinen tiedon rakentaminen on tärkeä. Ikävä kyllä oppi kääntyy liian usein äärikonstruktivismiksi: Tieto ei ole todellista ellei se ole itse hankittua. Asiaan on kuulunut opettamisen leimaaminen pahaksi oppilaiden manipuloimiseksi; opettaja kaataa tietomyrkkyä passiivisten oppilaiden päihin.

Tämä loukkaa opettajia ja heidän ammattitaitoaan. On huolestuttavaa, kun kautta koulutusjärjestelmän kuuluu viestejä siitä, että ”ottakaa itse asioista selvää,” on pedagogiikan pääsuunta. Oppilaiden oma-aloitteisuus, ahkeruus ja vastuuseen kasvaminen on keskeistä, mutta sillä perusteella ei pidä vetäytyä opettamisesta ja kasvatusvastuusta eikä heittää uimataidottomia avoveteen.

Kun vastuuta siirretään oppilaille usein säästösyistä, seurauksena on se, että monet oppilaat haluavat päästä mahdollisimman helpolla. Jos ammattia opiskellaan työpaikoilla, onko varmaa, että murkkuja siellä ohjaavat ovat sopivia opettajiksi –ja onko sillä mitään väliä? Kuuluuko ammattikasvatukseen yleissivistys?

Koulu ei voi olla pelkkä ”oppimiskeskus” eikä varsinkaan markkinatori. Koulu on sivistyslaitos, jonka varaan rakentuu myös kansakunnan taloudellinen menestys ja kilpailukyky.

Oppilaat tuovat päivittäin kouluun kotinsa ja persoonansa. Liian monille oppilaille koulu on ainoa turvapaikka, josta saa ruokaa ja aikuisen huolenpitoa. Ilman kasvatusta ja edes yhtä aidosti välittävää aikuista lapsen edessä on synkkä tulevaisuus.

Vuoden 2016 opetussuunnitelmat tarjoavat hyvät lähtökohdat opetukselle. Kokeneet opettajat tosin sanovat, että nuo ”innovaatiot” ovat meille tuttuja 70-luvulta alkaen. Puhe muuttuu helposti kyyniseksi: ”Ai, että vuorovaikutus ja oppilaskeskeisyys on tärkeää…Ai, että ilmiöoppiminen mullistaa kaiken. Voi voi…”

Kyynisyyttä pitää välttää. On hyvä, että vanhat hyvät pedagogiset ideat kirjataan uusille ikäpolville. Uudistajien liiallinen, usein asiantuntematon intoilu yhdistyneenä nykykoulun ja opettajien moittimiseen, on kuitenkin harkitsematonta. Vaaralliseksi se muuttuu, jos media toistelee näyttävästi uudistajien utopioita.

Koulussa näkyvät yhteiskunnan arvot. Kovien arvojen maissa oppilaiden kotitausta ratkaisee menestyksen, koulutusuran ja tulevaisuuden. Oikeudenmukainen peruskoulumme on ollut sensaatio, joka on nostanut Suomen ihannevaltioksi kautta maailman. Mihin suuntaan yhteiskuntaa ja koulua nyt kammetaan?

Lopuksi: Kyllä uuden opetussuunnitelman 500 sivulle olisi pitänyt mahtua useammin sana ”opetus,” pelkkä ”ohjaus” ei riitä. Väittelin muuten vuonna 1977 opetuksen yhteissuunnittelusta didaktisen prosessin osana. Keräsin aineistoni kaksivuotisesta  peruskoulun ala-asteen yhteissuunnittelukokeilusta. On hienoa, että yhteissuunnittelua korostetaan uudessa opetussuunitelmassa. Myös opettajan didaktinen asiantuntemus, opetuksen teorian ja käytännön hallinta, tulisi nostaa uudelleen sille kuuluvaan arvoonsa. Sen varaan perustuu koulutuksemme korkea taso.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ihminen ei ole kone

Etevät teknologit ovat luoneet laitteita, jotka helpottavat elämäämme, lisäävät tuottavuutta ja tehokkuutta, tuovat jopa musiikin ja taiteen helmet jokaisen ulottuville.

Teknohuumassa unohtuu kuitenkin helposti, että ihminen ei ole kone. Vaikka kehossa olisi kaikki ne 40 anturia, joita mies esitteli televisiossa innoissaan, se ei takaisi terveyttä saati hyvää, tasapainoista elämää. Omien elintoimintojen tarkkailusta voi tulla huume, jos pitää jatkuvasti katsoa mittarista miten oma keho voi. Mieli ei ainakaan voi hyvin, jos se askartelee pakkomielteisesti mittaustulosten maailmassa.  Aivot ja terve harkintakyky ovat tärkemmät kuin rasvaton, lihaksikas takapuoli, jota on tiukennettu vuoden salirääkillä.

Mistä johtuu ihmisten synkkyys ja elämänilon puuttuminen? Yksi perussyy on välittävän ihmisen, ystävän tai kumppanin puuttuminen elämästä. Tiedämme, että jos lapsi jätetään vaille hoivaa, hellyyttä ja kosketusta ensimmäisen ikävuotensa kriittisimpinä aikoina, vauva voi masentua syvästi, jopa kuolla. Koneet voivat auttaa ylläpitämään lapsen elintoimintoja, mutta se ei riitä korvaamaan ihmistä.

Jokaisella lapsella pitää olla vahva aikuinen turvanaan. Nuorenkin pitää saada elää kapinavaiheensa tietäen, että häntä ei hylätä. Aikuiset asettavat rajat, valvovat ja ohjaavat. Kodin ovet nuorelle aina avoinna, satoi tai paistoi.

Nykyinen  kulutus- ja menestyskulttuuri luo ihmisiä, joille omat kasvot,  ulkoinen menestyminen ja raha ovat tärkeämpiä kuin lähimmäiset ja tavallinen tasapainoinen elämä.

Köyhyys näkyy karusti monen ihmisten ulkoisessa olemuksessa, vaatetuksessa ja apaattisissa ilmeissä.  Ruokajonot pidentyvät, monilta työttömiltä on viety toivo paremmasta huomisesta. Laskun siitä maksavat myös lapset; monen koulunkäynti on vaikeaa kotiongelmien aiheuttaman ahdistuksen vuoksi. Kaveripiiristä saatu hyväksyntäkin riippuu usein merkkivaatteista ja älylaitteiden laadusta.

Useimmat lapset kasvavat kuitenkin vailla rahahuolia, monet vanhemmat tasoittavat tien eikä lapsi kypsy aikuiseksi, jolla on oikeuksien lisäksi velvollisuuksia. Ihanien satuhäiden jälkeen alkaa arki, johon kuuluu vaimon meikitön aamunaama ja ärsyttävästi kevytjugurttia ryystävä mies.  Näillä asioilla ei ole mitään merkitystä, jos katseet kohtaavat avoimina, jos hellät kädet koskettavat toisiaan.

Hyvä elämä on yhdessä elettyä, tasapainoista arkea. Epäkypsä, lapsena pilalle lellitty tai julmasti hylätty lapsi ei aikuisena siihen pysty. Hän tarvitsisi eheytyäkseen ihmistä, terapeuttia, auttajaa, mutta saa liian usein vain annoksen tunteet turruttavaa lääkettä, jos sitäkään.

Jos kuvitellaan, että koneet ja pillerit korvaavat ihmisen, ollaan hakoteillä. Onko ihanne todella se, että jokaisella kotiinsa hylätyllä sairaalla vanhuksella on tulevaisuudessa ”omalääkärinä” netti- tai puhelinlääkäri Helsingissä ja ruokarobotti tarjoaa maksalaatikon? Jos uudet mengelet pääsevät tulevaisuudessa manipuloimaan täsmäiskuin geenejämme, tunteitamme ja aivotoimintaamme,  ihmisyys on tullut tiensä päähän.

 

 

 

 

 

 

 

Koulutuspolitiikka puoskareiden käsissä

Kirjoitin seuraavan tekstin tietokoneeni muistiin 20.12.2000,  kun Teollisuuden  ja työnantajien keskusliitto TT oli vaatinut surkean koulujärjestelmämme remonttia.  Yliopistoissa ”tekotieteellistä” opettajankoulutusta ajettiin ulos, koska ”tiedot voitaisiin takoa opiskelijoiden kalloon” kolmessa vuodessa. Opettajankouluttajia vaadittiin todistamaan, että koulumme on tuloksiltaan muita parempi, jos he  haluavat rahoituksensa jatkuvan yliopistoissa.

Aivan pian, vuonna 2001, tuli ensimmäinen Pisa-mittaus.  Surkea tasapäinen koulumme olikin kohtuullisen hyvä ja akateemista opettajankoulutustamme tultiin ihmettelemään kaikkialta maailmasta. Koulutuksen teilaajat vaikenivat. Onko nyt revanssin aika? Alla on tekstini 16 vuoden takaa.

Jokaisen maan koulutusjärjestelmä heijastelee ajan henkeä ja vallitsevia arvoja. Nyt ihmisarvo sopii meilläkin parhaiten juhlapuheiden lisukkeeksi, todellisuudessa taloudelliset arvot ja   ns. tehokkuus tuntuvat ohjaavan kaikkea toimintaa. Opetuksestakin puhutaan yhä useammin teollisuuden ja kaupan termein. Koulun oppilaat ovat kuulemma ”asiakkaita,” ja yliopisto ”tuottaa” tulossopimusten perustella maistereita, tohtoreita ja vieraskielistä tekstiä. Kertoipa eräs ammattikorkeakoulu taannoin ylpeänä valmistavansa ISO 9000 laatustandardien mukaisia insinöörejä!

Kun ”sivistysyliopiston” lausuntoluonnoksessa ehdotettiin koulun aloittamista vuotta nykyistä aikaisemmin, jotta ”jokaiselle saataisiin yksi tehokas työvuosi lisää,”  havainnollistuu mihin kouluakin ollaan viemässä.

Peruskouluissa ja päiväkodeissa huonosti palkatut opettajat kasvattavat ja opettavat  suurissa ryhmissä lapsia, jotka voivat yhä huonommin, koska ylitöihin pakotetuilla vanhemmilla ei ole heille aikaa. Valtiolla ei ole muka varaa palauttaa sadoille tuhansille peruskoululaisille sitä miljardia,  joka laman aikana otettiin pois. Kirjat kiertävät, homekoulut sairastuttavat rikkaassa Suomessa.

Korkeakoulut ovat talouden tehokkuusarvoja matkivia oppineiden laboratoriorottien lajittelu- ja kilpailuttamiskeskuksia. Opettajiin ja tutkijoihin on alettu soveltaa vanhoja behaviorismin  periaatteita; nälkäiset rotat pakotetaan henkensä pitimiksi juoksemaan labyrintissä ruokapalojen perässä. Kilteimmät tai väärää tieteenalaa edustavat yliopistorotat kuolevat nälkään tai tallautuvat jalkoihin, herkimmät luhistuvat henkisesti. Kakolan vankimielisairaalan ylilääkärinä toimiva dosentti sanoi äskettäin viihtyvänsä paremmin Kakolassa kuin yliopistossa, jonka henkinen ilmapiiri on  väkivaltaisempi kuin Kakolan.

    Yliopisto-Kakolan periaatteita vaaditaan siirrettäväksi kouluun. Teollisuuden ja työnantajien keskusliitto vaati marraskuisessa Finlandia -talon jättiseminaarissaan tulevaisuuden koulutukselta lisää kilpailua, tehokkuutta, arviointia, kouluiän alentamista ja koulujärjestelmän uudistamista teollisuutta paremmin palvelevaksi. Koulut tulisi saattaa tulosvastuulliseksi ja opettajien kannustuspalkkausta tulisi harkita. Pedagogista asiantuntemusta 1300:n osanottajan seminaarissa edusti näkyvimmin ex-presidentti, kansakoulunopettaja Martti Ahtisaari. 

Teollisuuden huoli aliarvostetusta ammattikoulutuksesta ja Suomen kilpailukyvyn kehityksestä on oikeutettu. Mitä käytännön toimenpide-ehdotuksiin tulee, herrojen pitäisi kuitenkin ymmärtää ihmisen ja teollisuuden raaka-aineen ero. Ehdotus koulujen tulosvastuusta on lievästi ilmaistuna outo ja kertoo kovin suppeasta opetuksen, sen tulosten ja laadun ymmärtämisestä. Tulisiko vanhat opettajanpalkkani periä minulta takaisin, koska monet oppilaani menestyivät koulussa huonosti, eivät oppineet, jotkut jopa pinnasivat? Paljonko arvosanojen tulisi nousta, jotta opettaja saisi kannustelisänä yhden palkkaluokan lisää? Onkohan oppilaiden ominaisuuksilla mitään vaikutusta oppimistuloksiin? Kuka pystyy mittaamaan opettajan vaikutukset oppilaiden minäkuvaan, mielenterveyteen, luovuuteen, opiskelumotivaatioon ja itseluottamukseen? Vai ovatko nämä koulusaavutukset toissijaisia ja vähäarvoisia?

Maailmalta saadut kokemukset oppilaiden kilpailuttamisesta ovat huonot. Monet koulussa kilpailutetut nuoret raakit eivät aikuisina kilpaile, perusta yrityksiä eivätkä luo uutta. He yrittävät vain jaksaa iltaan asti.

Japanissa älykäs eliittikoulun oppilas irrotti kaverinsa pään ja toi sen koulun portille. Mukana oli tappajan terveiset ahdistavan koulukilpailun turmiollisuudesta. Amerikkalainen koulupoika teurasti koulussa tovereitaan, kun oli ensin tappanut vanhempansa –siksi, että näiden ei tarvitsisi hävetä poikansa huonoa koulumenestystä. Poikaa oltiin vertailtu jatkuvasti sisareensa. Yksittäistapauksiako? Kyllä, mutta paljastavia. Eivät nuoret huvikseen ole anorektikkoja, huumeiden käyttäjiä, juoppoja tai rikollisia. Lapset ja nuoret ovat yhteiskunnan peili, kotien henkisen tilan armoton kuvastin. Syrjäytyneiden kotien ohella monen ”osaajankin” kodissa lapset maksavat kovaa hintaa kovan arvomaailman seuraamuksista. Heroiini tappaa nuoria vanhempien ammatista ja saavutuksista riippumatta.

Työnantajien paras keino lisätä tulevaisuudessa suomalaista hyvinvointia, ”osaamista” ja kilpailukykyä saattaisi olla se, että isät ja äidit pakotettaisiin lähtemään töistä lastensa luokse kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen. Jos  ”osaamista”, lahjakkuutta ja luovuutta halutaan edistää, oppilaita tulee auttaa luottamaan itseensä, löytämään luontaisimmat kykynsä ja innostuman niiden kehittämisestä. Lian nuoria ei saisi käyttää työvoimana. Muuan huolestunut opiskelija kertoi luentotauolla, että  pari hänen lahjakasta opiskelukaveriaan makaa peiton alla ja syö psyykenlääkkeitä. Pojat olivat antaneet jo lukioaikana luovuutensa ja kykynsä bisneksen käyttöön. Kun mehut oli imetty, pojat saivat mennä.

Lapsen ja nuoren psykofyysistä kehitystä ei voi nopeuttaa.  Kannattaisi muistaa mitä muuan Albert Einstein neuvoi: Koulussa ei pidä erikoistua liian aikaisin, luonnontieteitä ja humanistisia tieteitä ei pidä asettaa oppiaineina vastakkain. Tärkeintä olisi kiireetön opiskelu, ajattelutaitojen harjaannuttaminen ja yhteistyötaitojen oppiminen.  Yksilöpalvonta on vastenmielistä,  jokaista ihmistä tulee kunnioittaa, kirjoitti Einstein.

Pääjohtaja Jorma Ollila kehui Suomen koulujärjestelmää TT:n seminaarissa, koska se antaa jokaiselle lapselle tasavertaiset mahdollisuudet, mutta sallii myös yksilöllisten kykyjen kehittämisen. Onko Ollila siis ”bresneviläinen peruutuspeiliin katsoja”, millä nimellä tällaisten näkemysten esittäjät on  joissain piireissä leimattu?

Suomen koulutusjärjestelmän ydin on hyvä, mikä ei tietenkään oikeuta liialliseen itsetyytyväisyyteen. Opettajat ovat meillä hyvin koulutettuja ja useimmat heistä ymmärtävät yksisilmäisen propagandan ja asiallisen koulun kehittämisen eron. Onneksi vielä on myös sivistyneitä, oppineita opetusviranomaisia. Mutta kuinka kauan wahlroosit voivat sietää ns. hyvinvointivaltion aikaista koulusysteemiämme? Tulevatko testifirmat piankin pinnallisine mittareineen testaamaan lapsia, myymään kouluille palvelujaan, standardoimaan laatua, laatimaan paremmuuslistoja? Ryhdytäänkö kenties perustamaan maksullisia kouluja ja jakamaan lapsia niihin, jotka kelpaavat ja niihin köyhiin ja ”tyhmiin”, jotka kelpaavat vain tunkion täytteiksi. Tämäkö olisi Suomen kotien tahto –ja onko tuolla tahdolla tulevaisuudessa mitään merkitystä?

 

JK. Kuvassa on joukko Vaasan lyseon tyhmiä ja laiskoja oppilaita vuonna 1962. Lisäksi kuvassa on Pekka Puska.Lyseo011 Näistä pojista kasvoi sivumennen sanoen oppineita, menestyviä kansalaisia, niistäkin, jotka olivat muka sekä tyhmiä että laiskoja.