Osta lapsellesi tulevaisuus!

Kalle pääsi vuonna 2000 kunnalliseen päiväkotiin. Hän oli aluksi surullinen ja piti aamuisin tiukasti sylissään Karvareuhkaa, pehmolelua. Kyynelet valuivat pojan silmistä, kun äiti tai isä erkani näköpiiristä.  Kalle itki ikäväänsä, koska oli terve lapsi. Ei vuoden ikäinen ymmärrä, että kello 16.15 toinen vanhemmista ilmestyy päiväkodin portille.

Vähitellen Kalle tottui Lillukka –osastonsa tapoihin ja ihmisiin. Tuttu täti otti hänet iloisesti vastaan aamuisin, turvallinen aikuisen syli oli avoinna, kun murhe yllätti, Helmi ja muut päiväkodin lapset alkoivat tulla tärkeiksi. Kalle viihtyi päiväkodissa.

Parasta oli se, että Kalle oppi ottamaan muutkin ihmiset huomioon, ei alistuvasti, vaan myönteisesti. Hän ei enää rohmunnut kotonakaan itselleen ensimmäisenä kaikkia herkkuja, vaan osasi odottaa vuoroaan ja huolehtia, että jokainen saa osuutensa. Hän oppi kuuntelemaan keskittyneenä tätien opetuksia.

Nyt monet päiväkodit ovat erilaisia. Kunnallisten päiväkotien lapsiryhmiä on  suurennettu vähitellen, sijaisia ei saa palkata ja henkilökunnan kestävyys on äärirajoilla. Monet päiväkodit ovat lapsivarastoja, täynnä kasvottomia taaperoita, joiden yksilöllinen huomioiminen ja kasvattaminen on vaikeaa.

Mutta eipä hätä ole tämän näköinen! Yksityiset päiväkodit tarjoavat laatupalveluja. Muuan äiti kehuu lehdessä lastensa päiväkotia erinomaiseksi, vaikka kertookin kantavansa huonoa omaatuntoa, koska vain varakkaimmat voivat käyttää kallista yksityistä päiväkotia.

Muuan yksityinen laatupäiväkoti mainosti jo vuosia sitten itseään premium -tasoiseksi. Päiväkotiketjun toimitusjohtaja kertoi, että ”lähdimme tuotekehittelyssä siitä, millainen olisi ihannepäiväkoti, jossa ei tarvitsisi miettiä rahaa.” Toimitusjohtaja ei malttanut olla kertomatta, että kaupungilta juuri vapautuneen päiväkodin tilat suorastaan ”huokuvat laatua.” Luksus ei kuitenkaan ole tavoitteena, hän vakuutti.

Päiväkodin nettisivuilla toimitusjohtaja kertoi, että päiväkodin laadussa kyse on samasta asiasta kuin lomalennoilla. Toiset istuvat ahtaasti, mutta vaativa asiakas on kuningas, joka ostaa itselleen jalkatilaa. Onpa upea kasvatuksellinen näkemys, vai pitäisikö sanoa nykykielellä ”innovatiivinen visio!”Hoitomaksu on korkea, siksi keskitytään vain maksukykyiseen asiakasryhmään. Näinhän se on, ensiluokan lentomatkustaja ei suostu rahtitavaraksi.

Päiväkoti lupaa joustaa hoitoajoissa, koska vanhemmilla ei ole aina mahdollisuutta hakea lapsiaan kotiin määräaikana. Otaksun syyksi, että vanhempien uraputki alkaisi kiertyä mutkille, henkilökohtaiset tulostavoitteet jäisivät saavuttamatta. Mitä tulosta tekevässä firmassa ajatellaan, jos työntekijä kesken työillan karkaisi lastensa pariin? Se ei taitaisi olla meriitti, kun  koittaa henkilöstöresurssien uudelleen kohdentamisen aika.

Johtaja kertoo, että päiväkodin henkilöstö on kasvatuksen ammattilaisia, mutta tämä ei riitä premium –tasolla. Päiväkodeissa ilmaisu-, tutkimus-, englannin- ja kuvataidekerhot toimivat alan ammattilaisten johdolla. Laatukoti, laatulapsi, laatuvalmennus, you know.

Kun premium –päiväkodissa opiskellaan englantia, on ainakin henkilökunnan hyödyllistä opetella sanan ”premium” merkitykset. Niitä ovat bonus, lisäpalkkio, erinomainen ja ylihinta. ”To buy at a premium” eli maksaa ylihintaa, voivat kielellisesti lahjakkaat päiväkotilapsetkin oppia päiväkodin  ”valmentajan” johdolla.

Ja toinen nykyaikainen esimerkki: Nettisivujensa mukaan Pilke päiväkodit Oy on kotimainen varhaiskasvatuspalveluja tarjoava yritys,  jolla on 61 päiväkotia ympäri Suomea. Pilkkeen omistavat Palvelurahasto I Ky sekä ”yksityishenkilöitä,” keitä sitten lienevätkään.

Palvelurahasto I Ky:n sijoittajia ovat: Sitra, ELO, Suomen Kulttuurirahasto, Jenny ja Antti Wihurin rahasto, Emil Aaltosen säätiö, Liikesivistysrahaston kannatusyhdistys, Maa- ja vesitekniikan tuki ry, Pohjantähti Keskinäinen Vakuutusyhtiö, Tradeka-sijoitus Oy, Orionin Eläkesäätiö, Aroinvest Oy, Vistanovo Oy, Oy Mobility Finland Ab (Invalidiliitto), Päivikki ja Sakari Sohlbergin Säätiö rs, Privatum Oy, ProConsilium Oy, Korona Invest & Advisors.

Upea lista kertoo miten hienosti verorahoin toimiva julkinen palvelu ja yksityiset sijoittajat voivat toimia yhdessä ja miten tärkeää on sijoittaa lapseen, nimenomaan maksukykyisten vanhempien premium-tasoiseen lapseen. Muutosvastarintaiset, menneisyydessä roikkujat, nuo puolikommarit, kitisevät tietenkin kaikkien lasten oikeudesta hyvään varhaiskasvatukseen.

Tasapäisyyteen ei nyt ole varaa. Kun vielä piilossa lymyilevät premium-peruskoulut sallitaan virallisesti, Suomi nousee maailman absoluuttiseksi huipuksi kaikilla mahdollisilla paremmuuslistoilla, kaikilla mittareilla mitattuna. Premium-lapsissa on toivomme paremmasta Suomesta! Kasvattakaamme lapsistamme kauniita kukkasia, rikkaruohoja ei tarvitse kasvattaa, nehän kasvavat ihan itsekseen.

Trumpin arvojen suomalaismallit

”Kasvottoman rahan diktatuuri uhkaa. Keskeisillä talousmittareilla Suomella pyyhkii hienosti. Kuulumme aivan valiokaartiin. Meillä on nyt maine todellisena huipputeknologian lintukotona. Mutta miksi niin monet ihmiset ovat hämmentyneitä, usein jopa pelokkaita? Elämme nyt kovuuden ja itsekkyyden aikaa, joka tuntuu vain voimistuvan. Kun markkinat niin edellyttävät, monet vieraat mallit on meilläkin otettu käyttöön, vaikka ne eivät suomalaiseen tapaan toimia sopisikaan. Markkinatalous on yltänyt huikeisiin saavutuksiin. Nyt elämme kuitenkin sellaisen kovan markkinatalouden aikaa, joka tuntee vain rahan. Varsinkaan kasvoton omistus ei ihmisistä piittaa.” (Uolevi Manninen, TUKO:n entinen pääjohtaja, HS taloussivut, 15.12.1999)

Ison firman entinen pääjohtaja kuvasi lähes 20 vuotta sitten aivan oikein kehityksen suunnan. Elämme nyt kovien arvojen puristuksessa, ahne ja röyhkeä menestyvät.

Taannoin ministeri vaati, että  ”järjestelmää pitäisi muuttaa siten, että sosiaaliturvan saajan olisi pakko osallistua yhteiskunnan toimintaan. Osallistuminen ja toisaalta osallistumattomuus näkyisi sosiaaliturvan määrässä.”

Mitä se ”osallistuminen” olisi?  Ovatko kaikki köyhät kelmejä, joilla on kädet lompakollamme?  Pitäisikö valtion ottaa leivänkannikka työttömän yksinhuoltajan lasten suusta, koska äiti ei ”osallistu yhteiskunnan toimintaan?” Mallia on kokeiltu Saksassa eikä työttömien köyhien polvilleen pakottaminen tuonut mitään hyvää, ei työpaikkoja, ei hyvinvointia eikä ongelmienien vähenemistä. Koululaisten polkupyöriä vartioivat ihmiset kokivat itsensä nöyryytetyiksi.

Sosiaaliturvalla keinottelijoitakin on. He eivät ole läheskään aina köyhimpiä,  vaan  kieroja ja itsekkäitä huijareita. Kuka  puolustaa oikeita köyhiä, joita meillä on lähes puoli miljoonaa? Kuka välittää köyhistä mummoista, heitteille jätetyistä mielenterveyspotilaista tai köyhän lapsista?

Pohjaton ahneus ja lipeväkielisyys ovat muuttuneet Suomessa hyveiksi. Rikkaimmat veronkiertäjät, outoja ”innovatiivisia” projekteja keksivät puliveivarit, hyvät ja pahat veljet sekä Amerikasta apinoituja muotisanoja suoltavat visionäärit huseeraavat miten tahtovat, monet heistä median lempilapsina. Miljonäärit ovat saaneet suunnitella itse veronsa ja päättää mihin maahan ovat miljoonansa piilottaneet -eräiden johtavien poliitikkojemme siunauksella.

Onko tekstini tunnepitoista? Kyllä se on, eikä suinkaan syyttä. Muistan häpeäni, kun äitini nöyrtyi 50-luvun lopulla pyytämään sosiaalilautakunnasta apua kolmen lapsensa elatukseen, siis ruokaan. Sitä ei annettu. Onneksi silloin oli vielä ihan oikeita sivistysporvareita, joilla oli povitaskussaan olevan paksun lompakon alla hyvä sydän. Yksi heistä teki minulle ylioppilaslahjaksi ison hammasremontin, joku tuntematon osti murrosikäisenä housut, lastenlääkäri lahjoitti ylioppilaslakin ja lukiokesien aikainen työnantajani takasi opintolainan, jonka avulla opiskelin kahdessa vuodessa opettajaksi.

Kovien arvojen Suomessa pärjääminen on muka kiinni vain omasta itsestä, yrittämisestä ja omista kyvyistä. Kotimaiset pikku-trumpimme puhkuvat erinomaisuuttaan, vailla sosiaalista vastuuntuntoa ja moraalia.  Vain oma hyvinvointi, raha, julkisuus ja kiipiminen johtopaikoille kiinnostavat heitä.

”Valinnanvapaudestamme” huolehtivat yhä enemmän kansainväliset pörssiyhtiöt ja jokaiselle hyvää lupailevat poliitikot ja visionäärit,  nuo itsetyytyväiset satusedät ja satutädit. Itse he ”osallistuvat yhteiskunnallisesti” kiitettävästi, varsinkin kissanristiäisiin, joissa media on paikalla. Myös ruhtinaallisia kokouspalkkioita maksavat yksityisten yritysten ja valtion firmojen, Ylen ja rahapelimonopolien  hallituspaikat ovat kelvanneet hyvin poliitikoille, ihan puolueesta riippumatta. Jotkut urheilujärjestöjen pomot ovat toimineet röyhkeästi,  kuin pikku-blatterit. Palkkoja on nostettu huimasti. On ollut ihan pakko lähteä kavereiden kanssa Pariisiin kokoustamaan, laatimaan huippustrategioita.

Meille julistetaan, että kaikki ovat samalla viivalla kunhan sotet, väyläuudistukset, julkisen sektorin yhtiöittäminen ja muut innovaatiot toteutetaan. Tehdäänpä vielä koulusta markkinavetoinen ”osaamislaitos,” niin kaikista kasvaa menestyjiä. Pudokkaat hoitanee kansainvälinen lastensuojelufirma.

Kun kaikilla on oikeus valita lääkärinsä, koulunsa ja työpaikkansa, meistä tulee kuulemma onnellisia. Onnellisimpia ovat kuitenkin rikkaat amerikkalaiset eläkeläiset, jotka sijoittavat terveysalan jättiyrityksiin, jotka imevät Erkin ja Kertun elinikäiset säästöt vanhusten  ””hoivakodeissa,”” joiden mainostama ”välittäminen” on liian usein vain huono vitsi. Hoitajia on liian vähän, koska voitot pitää maksimoida.  Moni hoitaja muuttuu kyyniseksi, uupuu eikä jaksa enää välittää makaako vanhus vaippa täynnä tavaraa tai valittaako hän kipujaan.

Onneksi hoitoa ei ole ihan vielä teollistettu kokonaan On ihan oikeita suomalaisia hoivakoteja, joissa vanhus on yhä arvokas ihminen eikä ongelmajäte. Kuinka kauan ne pystyvät kilpailemaan jättiyritysten kanssa, kun amerikkalainen valinnanvapaus toteutuu meilläkin kunnolla? Monelle kelpaisi Trumpin malli; hän lupaa lopettaa ensitöikseen Obaman taisteleman hoitotakuun, vakuutuksen, jonka avulla 30 miljoonaa köyhää saisi oikeuden terveydenhuoltoon.

Tuoreen uutisen mukaan kahdeksan bisnesmiehen varallisuus on yhtä suuri kuin maailman väestön köyhimmän puolikkaan varallisuus. Riistokapitalismi ei ole aitoa markkinataloutta, se on kommunismin kaksoisveli. Etuoikeutetut kahmivat kaiken, suu suoltaa propagandaa, toisinajattelijoita ei suvaita.

Luepa vielä kerran mitä pääjohtaja Manninen, ihan oikea sivistysporvari ja entinen huippukoripalloilija ennusti vuonna 1999. Oliko hän oikeassa?

 

 

 

 

 

 

Urheilun pimeä puoli

Entinen naispikajuoksija kertoi lopettaneensa huipulle pyrkimisen 70-luvulla. Syynä oli se, että kämppäkaveri, toinen naisjuoksija, ajoi  SM -kisoissa aamuisin partaansa. Urheilun sairausilmiöt eivät loppuneet 70-lukuun.

Tenniksen ihmelapsi Jennifer Capriatin ura oli valmiiksi suunniteltu jo ennen syntymää. Odotusaikana äiti Denice päätteli sikiön liikahdusten  viittaavan selvästi tulevaan tennistähteen. Isä Stefan ei väsynyt kuvailemaan  kukkaa, joka puhkeaa pian loistoon  tenniksen puutarhassa. Jenniferin valmennus alkoi 3-vuotiaana. Hän oli kuukauden vaille 14-vuotias tehdessään ammattilaissopimuksen, parin vuoden päästä olympiavoittaja. Tennistähti käytti sekä kokaiinia että heroiinia. Hän myös varasteli ja oli onneton, kuten moni muukin väkisin valmennettu huippu-urheilija. André Agassikin kertoi vihanneensa tennistä. Isä antoi pojalle jo vauvana mailan, jolla tämä hutki sängyssä narussa roikkuvaa palloa.

Aikanaan DDR:n huippu-urheilijoita valmentava lääkäreiden, valmentajien ja politrukkien vetämä urheilijatuottamo poimi sopivat pikkulapset valmennukseen. Taitoluistelija kertoi harjoitelleensa pakosta kahdeksan tuntia päivittäin, 14 vuoden ajan. Muistissa on  DDR: n uintivalmentajan vastaus mediaväelle, joka ihmetteli Montrealin 1976 olympiakisoissa miksi maan uimaritytöt ovat niin ronskeja ja puhuvat bassoäänellä. ”Me emme ole tulleet tänne laulamaan, vaan uimaan,” valmentaja vastasi.

Murrosiässä urheilijoille syötettiin ns. vitamiinipillereitä, jotka tuottivat muutamassa vuodessa sydänvaurioita, diabetestä ja lisäpainoa kymmeniä kiloja. Mieshormonilla tytöistä tehtiin miehiä. Oli järkyttävää, kun televisiodokumentin loppupuolella paljastui, että parrakas sympaattinen herra olikin entinen naisten kuulantyönnön mestari. Onneksi hän kohtasi entisen naisuimarin, joka alkoi voida pahoin nähdessään vettä, siksi esimerkiksi hampaiden pesu oli hänelle vaikeaa. Syntyi pariskunta, joka oli hyvin kiintynyt tosiinsa. Yhteiset kokemukset yhdistivät lujin sitein.

Meilläkin nuoret urheilijat rasitetaan joskus raakeiksi jo ennen rippikouluikää. Hiusmurtumilla, revähdyksillä ja kolhuilla ei ole väliä, kun kunnianhimoiset valmentajat ja vanhemmat vaativat lapsilta menestystä ja rankkaa harjoittelua. Tärkeintä on voittaminen, ei urheilusta nauttiminen. Moni yleensä suhteellisen täyspäinen vanhempi taantuu urheilukentän reunalla riehuvaksi typerykseksi.

Murhasta syytetty 20-vuotias mies kertoi oikeudessa oman versionsa Helsingin ydinkeskustassa tapahtuneesta surmasta. Poika ampui isänsä siksi, että isä oli valmentanut armottomasti lastaan urheilijaksi. Pojasta ei tullut urheilijaa, vaan sietämättömistä jalkakivuista kärsivä nuorukainen.

Kun poika ei pystynyt edes tapaamaan kavereitaan kipujen takia, hän alkoi lähetellä isälleen katkeria teksti- ja puhelinviestejä vaatien isää pyytämään rääkkäämistä  anteeksi. Isä ei suostunut.

Moni huippu-urheilija on kertonut henkisestä tuskastaan. Kuka muistaa Mika Myllylän kärsimystien? Ian Thorpe, jolla on uinnissa yhdeksän olympiamitalia ja neljätoista maailmamestaruutta kertoi  horjuneensa itsemurhan partaalla, koska oli pelkkä masentunut ”näytöshylje.”

Varsinkin murrosikäisen psyyke on hyvin haavoittuva. Jotkut valmentajat ovat kuin omistaisivat nuoren urheilijan ruumiin ja sielun. Hyvä valmentaja ymmärtää vastuunsa urheilijan henkisestä hyvinvoinnista. Urheilun huipulle pitäisi kiiruhtaa hitaasti. Ulkomaisiin nuorten urheiluakatemioihin lähtemisessäkin on riskinsä. Moni 16-vuotias huippu on palannut kotiin häntä koipien välissä. On ollut liian raskasta kuulla kirosanojen säestämänä olevansa surkimus, josta ei ole mihinkään. Fanaatikot eivät saa vaurioittaa urheilevan lapsen tai nuoren fyysistä tai henkistä terveyttä.

Suurin osa vanhemmista ja valmentajista on kuitenkin täyspäisiä kasvattajia, jotka ajattelevat lapsen ja nuoren parasta, eivätkä tavoittele omaa kunniaansa keinoja kaihtamatta. He ymmärtävät, että huipulle nousua pitää tavoitella vain, jos se on nuoren oma tahto. Jos halu loppuu, ei ole syytä jatkaa.

 

 

 

 

Kiusaajien edessä ei pidä alistua

Televisiossa on valittu heikoimpia lenkkejä, ala-arvoisia kokkeja ja muita surkimuksia, joille kerrotaan miten huonoja he ovat. Ja meillä muilla on niin mukavaa. Pahan puhuminen muista ja panettelu ovat nykyajan kansalaistaitoja. Moni juoruäijä ja juoruämmä käyttää ilkeytensä ja kostonhalunsa peittona totuuden kaapua.

Niin sanotussa sosiaalisessa mediassa kuka tahansa voi levittää valheita, jotka muuttuvat totuuksiksi, kun niitä tarpeeksi toistelee. Kun joku joutuu kuunteleman perusteetonta huorittelua tai uhkailua, hänen on vaikea puolustautua, koska korppikotkat ovat tietävinään totuuden ja odottavat uhrinsa murtumista. Se on tietenkin osoitus halvennetun syyllisyydestä eikä törkyä syytäneiden halpamaisuudesta.

Kokemus osoittaa, että pahanpuhujat ovat kahta päätyyppiä: ensiksi me tavalliset kansalaiset,  jotka lankeamme halpamaiseen juoruiluun ja toiseksi patologiset muiden kiusaajat, luonnevikaiset. Varsinkin  narsistiseen ylivertaisuusharhaan yhdistyvää kiusaamista on vaikea estää, koska asianomaiselta puuttuu sairaudentunto. Iskijä yrittää aina osoittaa oman ylivertaisuutensa uhriinsa nähden. Herkän uhrin mieli voi sairastua tai hän uskoo, että itsemurha on ainoa keino vapautua tuskasta.

Lähimmäisen vainoaja on yhteiskunnallisesta asemastaan ja ammatistaan riippumatta pelkkä sivistymätön törkimys, joka ei pysty pidättelemään kun ripuliannos on tullakseen. Törkimys ei ripuloi törkyään omiin housuihinsa, vaan näkyvästi ja kuuluvasti päin uhriensa naamaa. Mitä laajemmalle hajuhaitta leviää, sitä parempi, kuvittelee ripuloija.

Usein julmuuden uhri ajattelee, että hänen pitää uskonnollisen vakaumuksensa, säälin tai inhimillisyyden vuoksi ymmärtää alistajaansa. Näinhän tekevät lukemattomat vaimot kautta maailman.

Sivistynyt yhteiskunta puolustaa viatonta uhria ja vastustaa henkisen tai fyysisen väkivallan käyttäjää,  joka on ilman huutosakkiaan vain onneton pikkupoika tai –tyttö.  Hän itse on ehkä lapsena kohdannut  raakaa kohtelua, sellaista,  jota itse kylvää aikuisena ympärilleen.

Kostonhimon ja vihan sijasta uhri voi antaa kärsimänsä vääryydet anteeksi, ymmärtää kiusaajansa psykologista taustaa, lapsuutta, joka on vaurioittanut tämän moraalia. Anteeksianto ei kuitenkaan saa koskaan merkitä  sitä, että uhri hyväksyy häneen suunnatut valheet, uhkaukset ja lyönnit. Niistä on tultava loppu.

 Koulukiusaajat, perheensä kiusaajat ja työpaikkaterroristit toimivat niin pitkään, kun se sallitaan. Silmänsä pahuudelta sulkeva myötäilijä tai seurailija ovat raukkamaisia pelkureita. Jos pahuutta on vaikea vastustaa yksin, yhdessä ja yhteistoimin se on mahdollista. Uhria ei saa jättää yksin, vainooja on saatettava vastuuseen teoistaan.

Hyvä-paha kasvattaja

Kaduilla näkee aivan liikaa lapsia ja nuoria, joista paistaa se, että heistä ei kukaan välitä. Nuoruuteen kuuluu usein kapinavaihe, mutta mieleltään terve nuori ei huutele kadulla törkeyksiä, ei varasta kaupoista, ei juopottele eikä käytä huumeita. Käytös kertoo kodin ongelmista, vanhemmat eivät kyenneet hoitamaan kasvatustehtäväänsä.

Hyvä kasvattaja kuuntelee lasta, välittää ja rakastaa. Hän asettaa rajat, mutta ei telje lasta komeroon. Lapsen tulee kyetä astumaan aikanaan ulos aikuisen maailmaan, jossa on tehtävä omia valintoja.

Paha kasvattaja nujertaa lapsen. Hän lastaa lapselle kivikuorman, jota moni kantaa elämänsä loppuun saakka. Lapseen kohdistuva fyysinen väkivalta on rikos, sitäkin pahempaa voi olla henkinen väkivalta, alistaminen ja vähättely. Monille vanhemmille ei kelpaa enää tavallinen lapsi, lapsen pitää olla muita lapsia etevämpi ja tuottaa kunniaa isälle ja äidille. Se on lapselle raskas tehtävä, joka johtaa usein kuilun partaalle.

Alice Miller on korostanut, että lapset, joita suojellaan ja kunnioitetaan kasvavat psyykkisesti terveiksi,  vastuuntuntoisiksi ja empaattisiksi He pystyvät nauttimaan elämästä eikä heillä ole tarvetta tuhota itseään tai muita. He käyttävät voimaansa vain itsepuolustukseen. Kaltoin kohdeltu lapsi toistaa aikuisena valitettavan usein väkivaltaista kasvatusmallia.

Me 50-luvun koululaiset saimme kokea mitä opettajiemme kehoissa kiertäneet kranaatinsirpaleet ja mieleen pesiytynyt kiväärien pauke saivat miehissä aikaan.

Olli Jalosen teos Poikakirja (2010) on upea ajankuva 50- ja 60-lukujen Suomesta, koulusta ja poikien maailmasta ja kouluelämästä. Kirjan Elefantti on opettajan ja kavereiden pilkkaama ja inhoama läskikasa. Elefantti kaadetaan maahan, sitä potkitaan ja hakataan läskeihin, jotka hyllyvät kuin aladoopi. Se ulisee kuin koiranpentu kun sitä lyödään. Me tuon ajan koululaiset muistamme varmasti miten huonosti kohtelimme usein heitä, jotka olisivat tarvinneet suojeluamme. Me käänsimme heille selkämme ja suljimme korvamme.

Elefantti kanteli opettajalle yhden ainoan kerran. Opettaja käski hänet luokan eteen häpeämään. ”Suomalainen mies ei ole ämmä, ei ankerias eikä lapamato” julisti opettaja ja ajoi Elefantin ulos luokasta.

Nykykoulussa opettaja ei voi toimia näin. Hänet erotettaisiin tai vietäisiin hoitoon. Nyt moni hyvä opettaja pelastautuu muihin töihin, kun ei jaksa ottaa koulussa vastaan päivittäistä törkyannosta oppilailta tai jopa vanhemmilta.

Joku opettaja saa tarpeekseen päättäjien syöttämistä utopioista, koulusäästöistä ja siitä, että oma pedagoginen ammattitaito ja jopa moraali pitää korvata toistelemalla virallista liturgiaa opetusta parantavista ihmelääkkeistä. Sellaisia kun ei ole.

Opettajat tarvitsevat kotien ja yhteiskunnan tukea, eivätkä asiatonta nälvimistä niiltä, jotka eivät kestäisi päivääkään opettajan arkista koulutyötä.

*********************************

Liite  Hyvä – paha opettaja

(Teoksesta Jyrhämä, Hellström, Uusikylä, Kansanen (2016): OPETTAJAN DIDAKTIIKKA, (PS-kustannus), sivuilla 118-119

Millainen on hyvä opettaja? Tämä on yksi didaktiikan vaikeimmista kysymyksistä. Uusikylä (2006) selvitti asiaa sekä kirjallisuuden että 500 opettajaksi opiskelevan koulumuistotekstien avulla. Opettaja voi olla tehokas ja hyvä. Hän voi olla myös huono ja paha. Opettajan suhde oppilaaseen on kaikkein tärkeintä, jopa tärkeämpää kuin oppimistulokset. Opettaja on tärkeä, ehkä tärkein ihminen pienen koululaisen elämässä heti omien vanhempien jälkeen. Kouluissamme on paljon hienoja opettajapersoonallisuuksia. Mutta opettajissa on myös niitä, joille joku muu ammatti sopisi paremmin.

Millainen opettaja on hyvä? Näin häntä muisteltiin:

Hyvä opettaja on aito, empaattinen, esteettinen, halukas ja pystyvä yhteistyöhön, huumorintajuinen, hyvämuistinen, ilomielinen, innostunut, kasvatusoptimisti, kiinnostunut oppilaiden ideoista ja oppilastöistä, kiltti, kriittinen vaihtuvia muoteja kohtaan, kypsä, kärsivällinen, luova, läheinen, lämmin, monipuolinen, nöyrä, persoona, positiivinen, sosiaalisesti kehittynyt, terve, tietoelämältään vireä, toverillinen, tunne-elämältään tasapainoinen, tunneälykäs, viisas, ystävällinen kaikille ja äidillinen.

Hyvällä opettajalla on hyvä auktoriteetti ja omakohtainen kristillinen usko. Hänellä on siveellinen ihanteellisuus ja tahdonvoimaa. Hän on humaani, moraalisesti ja eettisesti kehittynyt, oikeamielinen, oikeudenmukainen ja velvollisuudentuntoinen. Hän pyytää anteeksi.

Hyvällä opettajalla on herkkä silmä oppilaiden vaikeuksille, kurinpitokykyä, kutsumus työhönsä ja pedagoginen eetos. Hänen opetuksensa on ilmapiiriltään turvallista ja kiireetöntä. Hyvä opettaja antaa arvostavaa palautetta, kiitosta ja turvaa, arvioi oppilaiden omaa edistymistä, auttaa, estää kiusaamista, hallitsee opetusmenetelmät ja sisällöt, hyväksyy kaikki, hyväksyy senkin, ettei oppilas aina yritä parastaan, joustaa tarvittaessa suunnitelmistaan, järjestää oppilaille onnistumisen elämyksiä, kannustaa, kohtaa oppilaat erilaisina ihmisinä, kohtelee oppilaita hyvin ja kykenee kehittämään itseään, kuuntelee ja kunnioittaa vanhempia, mutta tekee silti ratkaisunsa itsenäisesti, käyttää aikaa yhteisten pelisääntöjen sisäistämiseen, opettaa selkeästi pieninä annoksina välillä harjoitellen ja oppilaille palautetta antaen, pitää opiskelurauhan yllä, pitää opettamistaan aineista ja oppilaistaan, poistaa pelkoja, selittää oppilaiden epäonnistumisia yrityksen puutteella, tietää, mitä opettaa, tukee jokaisen itsetunnon kehittymistä, tyydyttää lasten perustarpeita, vaatii työrauhaa, vaihtelee opetustapojaan, valaa uskoa, välittää kaikista ja ymmärtää oppilaita.

Millainen opettaja on paha? Näin häntä kuvattiin:

Ainakin yksi piirre tekee opettajasta ehdottomasti alalle sopimattoman: Se on tietoinen tai tiedostamaton halu nöyryyttää, alistaa ja nolata oppilaita. Paha opettaja jättää vakavat jäljet oppilaaseen.

Paha opettaja on ajattelematon, arvaamaton, arviointikyvytön, epäilevä, epäjohdonmukainen, hidas, kylmä, tunneälytön ja yhden opetustavan vanki.

Paha opettaja on halveksiva, hirmu, kaksimielinen, puolueellinen, sadisti, seksistinen, tahditon ja väkivaltainen. Hän alistaa, jakaa rangaistuksia umpimähkään, kiusaa ja sallii kiusaamista, leimaa kevein perustein, luokittelee, mitätöi persoonaa, nimittelee, nolaa, nöyryyttää, pelottelee, sortaa, syrjii, uhkailee.

Paha opettaja antaa liikaa ohjeita ja tarpeettomia selityksiä,  ei myönnä koskaan olevansa väärässä, haaskaa aikaa, halveksii oppilaiden töitä, huutaa ja käyttää häpeärangaistuksia, kehuu itseään ja lapsiaan, kilpailuttaa oppilaita ja vertailee oppilaita toisiinsa, kiroilee ja saa raivokohtauksia,  selittää oppilaiden epäonnistumisia heidän lahjattomuudellaan, valittaa oppilaille oman työnsä raskautta.

Pahan opettajan opetuksessa ilmapiiri on pelottava ja siinä tehdään äkkiarvaamattomia siirtymiä. Pahalla opettajalla on ennakkoluuloja sukupuolen tai älykkyyden suhteen.

Se, millainen opettaja oppilaalle osuu, ei ole pikkuasia. Paha opettaja tuhoaa pahimmillaan lapsen itsetunnon, istuttaa häneen lahjattomuuden, häpeän ja huonommuuden tunteen. Pahan opettajan käsissä kasvaa katkera aikuinen. Hyvä opettaja sen sijaan rakentaa itsetuntoa ja tuottaa oppilaille iloa ja ehkä kiitollisuuttakin.

 

Suomi, ketterä harvainvalta

Sitran yliasiamies Mikko Kosonen esitti heinäkuussa 2013 Suomen Kuvalehdessä näyttävästi liike-elämän ”ketterän ja fluidin” konsernijohtamisen siirtämistä valtion hallintoon: Valtioneuvoston kansliassa pieni ryhmä laatisi viiden kohdan ohjelman, joka vain annetaan tiedoksi eduskunnalle.

Ei tarvittaisi enää kankeaa hallintokoneistoa, joka puhuu ensin arvoista, sitten suunnittelee ja lopuksi toimii. Valta ei enää kuuluiskaan kansan valitsemalle eduskunnalle, kuten perustuslaki sanoo, vaan ”puolueeton viisaiden ryhmä” päättäisi  kansalaisten elämästä. Kuka takaa, että ryhmä ei olisi pelkkä yksisilmäisten kerho?

Sipilän hallitus omaksui empimättä konsernijohtamisen periaatteet. Kososen ehdotamassa fluidissa Suomessa suunnittelu ja toteutus tehdään samanaikaisesti, siis hosutaan. Hallituksen taival on ollut täynnä nopeita päätöksiä ja niiden perumisia, lupauksia ja näyttäviä ”ulostuloja.” Pian sote on valmis, kaikki saavat valita tasavertaisesti. Saloseutujen mummo voi pian valita samaan hintaan kansainvälisen pörssifirman tai paikallisen lääkäri Römppäisen palvelujen välillä.

Hosuminen lisää typeryyttä eikä ”innovatiivisuutta” sanovat oikeat luovuustutkijat. Kansanperinne kertoo, että hosumisella on väestöpoliittisestikin kohtalokkaita seurauksia; hosuja tuottaa jälkeläisiä, joiden päissä hölskyy, kun niitä vähän heiluttaa.

Kirja ”Konsulttidemokratia. Miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton” osoittaa, miten suomalainen demokratia on murentumassa harvainvallaksi. Tutkijatohtori Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen, entisen lobbarin, kansantajuistettu haastattelututkimus on karua luettavaa.

Valtion tuottavuusohjelma on iskenyt radikaalisti vähentyneen virkamieskunnan polvilleen. On luotu mielikuva, että konsultit pelastavat valtakunnan. Liian usein konsultti on vain löysiä puhuva rahastaja. Moni myy  johtajuusoppeja, ja nimeä vaihtamalla sama paketti myydään parin vuoden välein uudelleen.

Kuuselan ja Ylösen mukaan valtio on myynyt hyvän it-osaamisensa firmoille, jotka nyt keräävät itselleen valtavat voitot juuri noilla valtion ”tehottomilla palveluilla”. Ne kun myydään niiden alkuperäisille kehittäjille. Pinnallisia laatumittaristoja ja yksipuolista ”arviointia” ostetaan konsulteilta. Hintapyyntö palveluista on usein 29 900 euroa eli sata euroa alle kilpailutuspakon. Eihän verorahoja junailla kaverille, eihän?

Edustuksellista demokratiaa ja kansanedustajia on helppo moittia, ja usein aivan syystä. Eduskunnasta kuluu liikaa itsetyytyväistä höpinää, josta puuttuu johdonmukaisuus ja aitous. Moni puhuva pää julistaa siihen ohjelmoitua propagandaa. Mutta onko parempi siirtyä harvainvaltaan, jossa itsevarmoille, sekavaa markkinakieltä puhuville saarnaajille annetaan valta konsultoida meidät innovatiivisuuden ja tehokkuuden taivaaseen – ja vielä kutsua itseään viisaiksi!

Voikin käydä niin, että elämme pian tyhmyyden ja sivistymättömyyden teknohelvetissä. Siellä kaikuvat suuret puheet, siellä fluidit ja ketterät besserwisserit konsultoivat ja rahastavat kansalaiset tuottaviksi ja nöyriksi. Siellä palkitaan häntä, joka kumartelee oikeaan suuntaan ja toistelee sanoja innovatiivisuus ja osaaminen. Sanat oikeudenmukaisuus ja suhteellisuudentaju kannattaa unohtaa, jos haluaa kiipiä viisaiden ryhmän apupojaksi tai aputytöksi.

Pitäisikö meidän lusikoida höpinäpuuroa kyselemättä, aivan kuin kansakoulun kylmää klönttikaurapuuroa aikoinaan? Jos yököttää ja kysyy onko tätä pakko syödä, leimautuu kateuden mankelin pyörittäjäksi, joka ei tajua, että puuro on tehty hienoimmasta innovaatiolörtsyjauhosta.

Kosonen ehdotti, että kansa saisi valita äänestämällä Suomen kehittämisen ”voittajavisiot” ja ”megatrendit” puolueiden tarjoamista viidestä vaihtoehdoista.

Voidaanko demokratia typistää moiseksi ilveilyksi! Television ”Tanssii tähtien kanssa” -kilpailu voitaisiin silloin korvata ”Tanssii ketterien kera”-kisalla. Lobbarit opettaisivat rahvaan pökkelöille sitrarockia, nälkälambadaa, depishumppaa, zotezote-zumbaa, sossusambaa ja minä-minä-tangoa. Lopuksi äänestäisimme ketterälle Suomelle tulevaisuuden.

Kun historianopetus poistetaan lukiosta meneillään olevan innovatiivisen kokeilun jälkeen, voimme keskittyä Suomen nostamiseen Euroopan huipulle. Jos se vaatii kilpailu- ja markkinakoulua ja Ruotsin esimerkin mukaisia kouluosakeyhtiöitä, mikäpä siinä! Wahlroos on todennut, että 20 prosenttia suomalaisista on idiootteja, joita ei voi kouluttaa työelämään. Ketterälle konsernijohtajalle tämä lienee triviaali fakta.

Miksi ne fundamentalistit aina jankuttavat ikivanhasta perustuslaista, varsinkin jotkut oikeustieteen professorit ja joku Jonkka. Taitavat olla puolikommunisteja. Kyllä ketterä-Suomi osaa soveltaa joustavasti ja kansan eduksi perustuslakia.

Yhtykäämme yhteishuutoon: 100-vuotias Suomi ketterään nousuun! Hei, hei, hei!

 

Yliopistojen alennustila

Yliopistojen rehtorit puhuvat voimakkaasti korkeakoulujen muutoksen välttämättömyydestä. Markkinoinnin professori moittii mediassa yliopistoja tehottomiksi, kun käytävillä on niin paljon tyhjää. Vaikuttaa siltä, ettei professori ole huomannut, että tyhjä osasto on siirretty muualle. Eikö professori ole ollut työpaikallaan?

Miksi yliopistoissa kiehuu? Kyse on arvokriisistä, jossa oman edun tavoittelu yhdistyy muiden kukistamisen haluun. Tuntuu kuin korkeakouluissa tärkeintä olisi maaninen pyrky voittajaksi, ”kansainvälisesti arvostettujen ranking-listojen” kärkeen. Se vaatii paljon tekstiä, joka julkaistaan ”kansainvälisesti arvostetuissa journaaleissa.” 

Julkaiseminen onkin tärkeää -yhdellä edellytyksellä: Kirjoittajalla pitäisi olla jotain tutkimukseen nojautuvaa uutta sanottavaa. Tämä on usein sivuasia, kun halutaan nostaa omaa ja yliopiston profiilia. Tuotantohihna pyörii, brändikone kosiskelee mediaa ja media tuntuu menevän lankaan.

Taannoin uutinen kertoi Helsingin yliopiston sijoittuneen upeasti sijalle 94 QS-listalla. Kolme viikkoa aikaisemmin se oli Shanghain listalla sijalla 56.  Muiden yliopistojemme sijaluvut vaihtelevat, joku nousee sata sijaa, toinen laskee saman verran.

Arkijärjelläkin tajuaa, että mittaustulokset eivät kerro koko totuutta. Listoille pääsee vain luonnontieteellisten julkaisujen avulla. Humanistiset- ja yhteiskuntatieteet muodostuvat listoille kiipiville korkeakouluille taakaksi, josta on päästävä eroon.

Yliopistot toimivat kuin liikelaitokset: tehostetaan, karsitaan, irtisanotaan. Kun tähän yhdistyy koulutusohjelmien perusteellinen myllerrys, jossa vahvimmat ja röyhkeimmät ajavat tehokkaasti omia intressejään mainosrumpujen päristessä, sivistys ja moraali ovat bisneskielellä ilmaisten uhkia eivätkä mahdollisuuksia.

Vaasan yliopiston filosofisessa tiedekunnassa tehtiin loppukesällä salainen ”liikkeenluovutus,” kun 40 prosenttia filosofisesta tiedekunnasta eli vahvat kielitieteet luovutettiin Jyväskylään. Tiedekunnan dekaani luki lehdestä, että lähes 800 opiskelijaa ja opettajaa saa pakata laukkunsa! Dekaanilta lähti tiedekunta Jyväskylän junaan, hän itse pikaeläkkeelle Turkuun. Dekaani Katajamäki oli loistava professori, jonka työtä ohjasi rakkaus opetukseen ja tutkimukseen. Hän osallistui yhteiskunnalliseen keskusteluun selkein sanoin, perustelluin argumentein. Yhteinen hyvä oli arvostetulle Katajamäelle tärkeintä, ei oma ego.

Oliko tämä fantastisen yliopistomme moraalinen pohjanoteeraus, haluttiinko nuolla opetusministeriä ja hänen kulissikuiskaajiaan? Eivätköhän yliopistojen viisaat hallitukset keksi pian uusia tapoja innovoida itsensä ja lakeijansa tieteen äärimmäiselle huipulle, sinne missä kärkiyksilöt julistetaan kaikkien listojen kuninkaiksi torvien soidessa, massojen laulaessa ylistystä sankareilleen.

Helsingin yliopiston entinen rehtori ja kansleri Ilkka Niiniluoto kirjoittaa kuitenkin yhä hyvästä elämästä. Aihe kuulostaa museotavaralta;  filosofiaa, kirjallisuutta eikä muita pehmoaloja tarvita nyky-yliopistoissa, kun kaupalliset ja taloudelliset intressit ohjaavat koulutuspolitiikkaa.

   Opetus on tutkimuksen ohella yliopiston päätehtävä. Nykymyllerryksessä syvällinen pedagoginen ymmärrys ja opetustaito uhkaavat syrjäytyä muotiaatteiden tieltä kautta koulutusjärjestelmän. Yksipuolisiin ihmeoppeihin uskovalle opettajalle on luvassa mainetta ja kannustepalkkioita. Oikealle opetuksen asiantuntijalle, moraalinsa säilyttäneelle pedagogille, on varattu tuttu pilkkanimi: muutosvastarintainen. Saa nähdä koska korkeakouluopettajia ohjeistetaan kuten kouluopettajia: Koneita tulee käyttää 70 prosenttia opetusajasta ja ”ilmiöopetusta” tulee olla 40 prosenttia! Voi härregyyd!

 Laadukasta opettajankoulutustamme ollaan tuhoamassa. Syvällinen opetusopillinen tieteellinen tieto on punainen vaate yhden totuuden kauppiaille.  Hyvän opetuksen paras tae on opetusalan tutkimuksen ja käytännön asiantuntija, didaktikko, joka toimii joustavasti ja monipuolisesti ja osaa ajatella aivan itse. Sellainen pedagogi kieltäytyy muodikkaista hurmosliikkeistä, joiden piirissä yhden asian lahkolaiset julistavat  visioitaan. Liian moni asian tajuava myötäilijä on hiljaa tai taputtaa yksipuoliselle propagandalle ettei joutuisi mustalle listalle ja ensimmäisenä kilometritehtaalle. 

Rohkea akateeminen tutkija-opettaja uskaltaa sanoa härskiyttä härskiydeksi ja typeryyttä typeryydeksi, vaikka tietää, että kosto elää. Hän ei myy itseään muutamasta hopearahasta eikä kaipaa kiitosta vallan sokaisemilta pelureilta. Hän muistaa, että joskus yliopistoa kutsuttiin ylpeänä sivistyslaitokseksi, jota ohjasi pyrkimys maailman ymmärtämiseen ja selittämiseen tieteellisen tutkimuksen avulla. Tärkeintä elämässä ei ollut, että Shanghain listalla noustaisiin sijalle 199 ja kilpailijat isketään maan rakoon.