Valtapelit tuhoavat moraalin

Suomi kuuluu maailman vähiten korruptoituneiden maiden eliittiin. Vaasan yliopiston emeritusprofessori Ari Salmisen johtama korruptiotutkimus on kuitenkin paljastanut karusti, ettei meilläkään olla puhtoisia pulmusia. Suomessa ei tosin mennä virkamiehen puheille rahakassin kanssa, kuten aasialaisen tuttavani oli tehtävä saadakseen perustaa yrityksen.

Meillä ”verkostoidutaan,” jaellaan edut ja rahat kavereille, sukulaisille ja aateveljille. Valitaanko meillä julkisiin virkoihin aina se, joka on pätevin, vai aivan tietoisesti se, joka on ”sopivin.”?

Muutama ns. huippuprofessori kavalsi aikanaan valtavia rahasummia. Missä olivat kollegat, kun rikoksia tehtiin? Eikö kukaan aavistanut mitään? Miten rikokset alkoivat paljastua? Siten, että kiinni jääneet kavaltajat juorusivat muista kelmeistä, kavereistaan.

Ulkopuolisen on joskus vaikea sanoa onko kysymys korruptiosta vai asioiden joustavasta hoitamisesta. Vuodet 1973-2008 yliopistotyössä näyttivät minulle karusti miten virat jaettiin joskus suosikeille ja samanmielisille. Tärkeintä oli usein se, että tietty hakija piti torjua, ”väärän” koulukunnan tai tutkimussuunnan edustajana. Asia hoitui sopivien asiantuntijoiden avulla, heidän tehtävänään oli asettaa hakijat paremmuusjärjestykseen. Itsenäistä ajattelijaa ei voitu päästää häiritsemään itsevaltaisen johtajan ja hänen suosikkiensa elämää.

Pelkään pahoin, että tilanne ei ole parantunut, kun yliopistouudistus 2010 lisäsi rutkasti eri portaiden johtajien valtaa ja lopetti pysyvät virat. Korkekouluissa rohkea, liian itsenäinen tutkija-opettaja voidaan taluttaa helposti ulko-ovelle. Usein ne, jotka eniten olisivat ulkoilman tarpeessa, ovat sementoineet asemansa ja etunsa lukinverkoissaan.

Kateus ja pienisieluisuus, usein yhdistyneenä vääristyneeseen käsitykseen itsestä ja omista kyvyistä, tekee työyhteisöstä sairaan ja johtaa outoihin reaktioihin. Kollegan saama julkinen tunnustus tai vaikkapa hänen uusi kirjansa kuitataan hiljaisuudella; joskus on vaikuttanut suorastaan siltä, että jonkun saama myönteinen huomio on kuin isku vasten työkaverin kasvoja.

Pikku esimerkki oudosta manööveristä, jonka vaikuttimia en ymmärrä. Järjestin Vaasan kesäyliopistossa noin 40 vuotta kasvatustieteen perus- ja aineopintoja (approbatur- ja cum laude -opintoja) Helsingin yliopiston vaatimusten mukaan. Virkaurani lopulla yliopiston kasvatustieteiden tiedekuntaneuvoston kokouksessa hyvät työtoverini halusivat evätä opintojen järjestämisen. Ihmettelin kovasti, kun Vaasassa opettajat olivat peräti oman tiedekunnan dosentteja ja tohtoreita, taatusti päteviä. Kun kysyin olenko siis itsekin kasvatustieteen professorina epäpätevä opettamaan alani perusopintoja, tiedekunnan opiskelijajäsen vaati asian panemista pöydälle ”opiskelijoiden oikeusturvan takia.” Joku rakas kollegani oli ehkä valistanut opiskelijaa ennen kokousta. Miksi? En tiedä.

Voi vain kuvitella miten härskisti politiikassa ja yritysmaailmassa voidaan pelata. Yhä jatkuvat poliittiset virkanimitykset ovat perustuslain vastaisia.
Entä keille myönnetään poikkeuslupia rakentamiseen tai muuhun bisnekseen? Kuka hyötyy eniten sotesta; se kuuluisa mökin mummo,”pieni ihminen” vai amerikkalainen sijoittaja, suomalaisia aateveljiä unohtamatta?

Vaikka moraaliset valinnat saattavat olla hankalia, niiden peruskriteeri on se, että oikeat valinnat luovat harmoniaa, väärät kaaosta ja epätoivoa. Mikä on ”hyvää” tai ”pahaa” on ratkaistava ihmisen motiivien valossa. Pahuutta on sanottava pahuudeksi, vallanhimoa vallanhimoksi, itsekkyyttä itsekkyydeksi varsinkin silloin, kun sitä esiintyy valtaa käyttävien auktoriteettien taholla. Se vaatii rohkeutta, kosto vaanii aivan nurkan takana.

Usko, toivo ja känni

Kansanedustaja Pekka Puska (kesk) on lääkäri, professori, Pohjois-Karjala projektin toteuttaja ja THL:n entinen pääjohtaja. Hän on toiminut vuosikaudet aktiivisesti oikeudenmukaisen terveyspalvelujen saatavuuden puolesta. Puska on nyt asettunut julkisesti vastustamaan uutta alkoholilakia, jonka oman puolueen johto on  jo kerran ilmoittanut hyväksyvänsä, koska ”porukka niin päätti.”  ”Minun taustallani on ihan selvää, että en voisi äänestää sellaisen esityksen puolesta, jossa suomalaisten kansanterveys kärsii. Tämä esitys on ehdottomasti turmiollinen,” ilmoitti edustaja Puska (HS 23.5.)

Lakiesitys toisi vahvat oluet, lonkerot ja limuviinat kauppoihin kautta maan. On vaikea uskoa, että keskustan johto tekisi poliittisen itsemurhan ajamalla alkoholismia, viinakuolemia,  perheiden ja lasten kärsimyksiä lisäävää lakia millään tekosyyllä. Edustaja Puskan rankaiseminen uppiniskaisuudesta ja väärin äänestämisestä olisi puoluejohdolta järjetön teko.

Puskan rohkea esiintyminen, ja  järkevät puheenvuorot eduskunnassa myös sote-asiassa, herättävät kysymyksen: Miksi ministereiksi valitaan niin harvoin Puskan kaltaisia todellisia alansa asiantuntijoita? Miksi kansalaisten pitää sietää vuodesta toiseen poliittisia farsseja, joissa vallan kahvassa olevat amatöörinäyttelijät toistelevat suihinsa istutettuja repliikkejä? He sitten päättävät terveydenhoidostamme, koulutuksestamme ja työelämästämme.

Eräs ministeri nälväisi pääministeriä ”puskajohtamisesta.” Se oli näyte samaa kansan kosiskelua, jolla mies on aina kerjännyt unohdetun kansan ja pienen ihmisen suosiota. Lisää  limuviinaa Espoon lapsille ja kännikaljaa eläkeläisille, vai? Siittäkö hyvää seuraisi herra ministeri? Ei! Siittä seuraisi krapulan lisäksi paljon pahempaa pienen ihmisen perheille ja te kyllä tiedätte mitä kaikkea siittä seuraisi. Kysykää lääkäriltä, jos satutte joskus kiireiltänne sellaisen tapaamaan.

Eikö Suomesta todella saa riittävän vahvaa alkoholia, jolla voi päänsä sekoittaa? Puhe kansan sivistyneistä juomatavoista on lööperiä. Menkääpä tulevana viikonloppuna katsomaan koululaisten päättäjäisiloa rannoilla ja luonnon helmassa. Toivottavasti limuviinaa lätrännyt lapsukaisenne ei huku tai joudu sairaalan teholle alkoholimyrkytyksen vuoksi. Oksennukset ym. kännisen eritteet voi onneksi pestä juhlavaatteista ja pahoinpitelyn jäljet katoavat aikanaan.

Kun ministerit perustelevat toimiaan sillä, että viina-asia on jo päätetty hallitusohjelmassa, tai joku kuppikunta on siitä sopinut,  herää ihmetys: Jos on ilmiselvää, että valittu lentoreitti johtaakin lennonjohdon mukaan ukkosmyrskyyn tai vuoren seinään, eikö koneen reittiä voi korjata? Luovuudesta virkansa puolesta höpöttävät taitavatkin olla ajattelutyypiltään kaavamaisia jäykkiksiä.

Yksi entinen ministeri tviittaili juuri, miten hän jo vuonna 1988 vaati alkoholiuudistusta. No, hän pääsi onnekseen  työpaikkaan, jossa alkoholi ei lopu, ja mikä parasta, sitä ei tarvitse edes maksaa itse.

Kansalaiset! Ei muuta kuin päät täyteen ja veneet vesille. Pianhan on juhannuskin!

Manu ja Urkki akateemisina juhlakaluina

Sain vuonna 2011 kutsun Turun yliopiston promootiojuhlaan, jossa promovoitiin ”nuoria tohtoreita,” kunniatohtoreita ja kolme riemutohtoria, joiden väittelystä oli kulunut 50 vuotta. Riemutohtori Mauno Koiviston karisma oli tallella.

Juhlaan oli tehty kaskukirja menneiden promootioiden sattumuksista. Näin kirja kertoo:

Kun Mauno Koivisto väitteli 1956 Turun sataman sosiaalisista suhteista, paikalle tuli paljon satamajätkiä, Manun työkavereita. Vastaväittäjän päästyä vauhtiin, salin takaosasta kuului liikehdintää ja murinaa. Joku sanoi kuuluvasti: ”Mitä sä äijä väität siellä! Kyl Manu nämä asiat paremmin tietää”.

Herra ylivahtimestari marssi rauhoittelemaan Manun kavereita.

Vammalassa on hyvä divari. Sen kirjaluettelossa Koiviston väitöskirja oli saanut uuden nimen: ”Koivisto, Mauno: Seksuaaliset suhteet Turun satamassa.”

Noihin aikoihin alkoi aineistonkeruumenetelmänä yleistyä ns. osallistuva havainnointi eli tutkija osallistuu itse tutkimaansa tapahtumaan kertomatta olevansa aineistoa keräävä tutkija. Koivisto oli ollut satamassa töissä, joten tutkimusaineisto oli todella aitoa.

Aivan väitöstilaisuuden lopulla kuka tahansa voi ilmoittaa halustaan kritikoida väitöskirjaa. Kerran Turussa eräs professori oli halunnut omia oppilaansa väitöskirjan ja selitti, että hän itse on tehnyt tutkimuksen ja väittelijä oli vain koonnut aineiston virtsanäytteet.

Tilaisuuden virallinen valvoja, kustos, tiesi, että professori valehteli. Hän totesi nopeasti käsikirjoituksen mukaisesti: ”Julistan väitöstilaisuuden päättyneeksi”.

Sen jälkeen kustos lausui epävirallisesti: ”Totean vielä omasta puolestani, että tulihan nuokin lorinat kuulluksi”.

Urho Kekkosen promovointi lääketieteen kunniatohtoriksi Turussa tapahtui hyvin poikkeuksellisesti. Muodolliset valintamenettelyt ohitettiin ja delegaatio kävi pyytämässä presidenttiä juhlittavaksi. Kekkonen suostui sillä ehdolla, että promootio järjestetään vain hänen kunniakseen, muita ei saa promovoida. Tähän suostuttiin, kuin myös siihen, että Kekkonen ei juhlassa frakkiin pukeudu. Tumma puku saa kelvata, presidentti ilmoitti.

Presidentin promootiojuhlat olivat kosteat. Seuraavana päivänä Turun linnasta löytyi paljon irtotavaroita, joiden omistajia jouduttiin etsimään pitkään. Kekkonen kätteli kotiin lähtiessään jyrkissä portaissa sodassa vammautunutta professoria niin miehekkäästi, että tämä putosi pää edellä portaat alas. Kivilattian kohdatessaan pää rusahti kuin rikottu kananmuna. Kekkonen hoki ”enhän minä häntä tuupannut, enhän”.  Onneksi mies elpyi  sairaalahoidossa.

Miksi Kekkosesta leivottiin Turussa peräti lääketieteen kunniatohtori? Siksi kai, että hän hoiti terveyttään hölkäten ja hiihtäen. Onhan siinä akateemisia meriittejä.

Niin, promovoitiin  siellä Turussa vuonna 2011 kunniatohtoriksi myös muuan Sauli N.

 

Promotio 2011 043

Lahjakkuuspuhe polkee paikallaan

Olen harrastanut 30 vuotta lahjakkuuden olemuksen pohtimista. Tunnepitoinen puhe lahjakkuudesta on polkenut tuon ajan paikallaan.

Kun lahjakkaiden opetuksesta väitellään vähäisin tiedoin ja vahvoin asentein, eri tavalla ajatteleva on joko elitistinen kiipijä tai latvastaan laho puupäisen keskinkertaisuuden kannattaja. Käsitys omasta, tai omien lasten, lahjakkuudesta tai lahjattomuudesta tuo keskusteluun lisämausteen, jonka voimakkuus lamauttaa monelta ajattelukyvyn, mutta saa posket punoittamaan ja äänen kohoamaan.

Ensimmäinen ongelma on se, millainen lahjakkuus on tärkeää: älykkyys, kielellinen lahjakkuus, taiteellisen lahjakkuus, käden taitavuus tai joku muu? Käyty kiivas taistelu koulujen tuntijaosta kuvaa hyvin tunteiden paloa oman näkemyksen puolesta.

Entä onko lahjakkuus synnynnäistä? Osittain on. Ihmisen ominaisuudet periytyvät. Jollekin matematiikka, musiikki, kuvataide tai rakentaminen on jo viisivuotiaana mieluista ja helppoa. Ei pidä kuitenkaan määritellä koulutulokkaan erityislahjoja lopullisesti. Lahjakkuutta syttyy ja sammuu matkalla aikuiseksi. Kun joku rakastuu viuluun, kemian kokeisiin tai jalkapalloon, hänestä voi tulla alan erityislahjakkuus. Lahjakas  laiskuri ei kehity  pelkillä geeneillään miksikään erityiseksi.  Aikuiseksi talentiksi kasvaminen vaatii intohimoista opiskelua ja harjoittelua.

Lahjakkuuden sisältö vaihtelee kulttuurista toisen. Kun kulttuurissa vallitsevat arvostukset ja yksilön kyvyt kohtaavat, on lahjakkuudella käyttöä. On älytöntä ja moraalitonta väittää, että jotkut rodut tai ihmisryhmät ovat ikuisesti tyhmiä, koska eivät menesty länsimaisissa älykkyystesteissä.

Perinteiset älykkyystestit mittaavat yleisälykkyyttä, jossa korostuu kyky ajatella loogisesti. Erityislahjakkuudet perustuvat aivojen eri osien erikoistumiseen. Länsimaissa on tapana erotella lahjakkuus seuraaviin alueisiin Howard Gardnerin mukaisesti : loogis-matemaattinen, kielellinen, spatiaalinen (avaruudellinen hahmotuskyky), musiikillinen, kehollis-kinesteettinen (käden taidot, liikunta), intrapersoonallinen (kyky ymmärtää omien tekojen ja tunteiden syitä) ja interpersoonallinen (henkilösuhteiden taito, sosiaalinen lahjakkuus), luonnon tuntemiseen ja ymmärtämiseen liittyvä lahjakkuus.

Jokainen ihminen syntyy varustettuna omalla ainutkertaisella geeniperimällään, jonka varaan hän voi lahjakkuutensa rakentaa. Myytti jumalaisesta lahjakkuudesta, joka kypsyy itsestään neroudeksi on pelkkä myytti. Lapsen lahjakkuuspotentiaalin kehittäminen riippuu omasta kiinnostuksesta, kotikasvatuksesta sekä ympäröivän yhteiskunnan arvoista  ja odotuksista. Ympäristön ymmärtävä tuki on lapselle aina tarpeen, mutta omaa palavaa intoa se ei korvaa.

Koulussa kaikkia oppilaita pitää opettaa kykyjensä ja taitojensa mukaisesti. Peruskoulussa oppilaita ei pidä kuitenkaan jakaa pysyvästi lahjakkuutensa mukaisiin ryhmiin. Jotkut kehittyvät hitaasti, kotona voi olla ongelmia eikä ujo osaa tuoda lahjojaan esiin. Lahjakkuuden olemuskin muuttuu iän mukana, esimerkiksi musiikissa ei lapsen tekninen taituruus takaa aikuisen muusikon luovaa tulkintakykyä. Koulumenestyskään ei kuvaa aina lahjakkuutta, vaan usein ahkeruutta.

Lahjakkaan leima on monelle herkälle lapselle taakka.  Maissa, joissa koulukilpailu käy ankarana, monilla lahjakkailla koululaisilla on siitä johtuvia  mielenterveysongelmia, masennusta ja itsetuhoisia ajatuksia. Tunne-elämän tasapainon vaaliminen käy kasvatuksessa kaiken muun edellä. Lahjakas tarvitsee samaa tukea kuin kaikki muutkin. Tärkeintä on se, että lasta rakastetaan omana itsenään, ei vain suorittajana, perheen ja opettajien ylpeyden, saati ylvästelyn aiheena. Saavutuksista voi iloita yhdessä, mutta jatkuva  lapsen ylistäminen ja siitä aiheutuva täydellisyyden tavoittelu, perfektionismi, on monelle lapselle ja nuorelle taakka, joka vie elämänilon ja salpaa luovuuden. Lahjakkaankin tulisi oppia nauttimaan monipuolisesta yhteiselosta, ei vain haalimaan mainetta ja kunniaa.

Moraaliselle lahjakkuudelle ei ole päteviä mittareita, se on kuitenkin tärkein kaikista. Kuten Albert Einstein sanoi: Kunnioita jokaista ihmistä! Älä ihannoi ketään!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Äitienpäivänä

Minulla oli ihana äiti, Sylvia. Saan kiittää hänen rakkauttaan ja viisauttaan siitä, että jaksoin käydä koulua ja voin lähteä opiskelemaan Helsinkiin. Äiti rakasti ja auttoi, mutta ei vaatinut eikä sitonut, kun lähtöni oli lopullinen. Sisareni ja veljeni jäivät vielä kotiin.

Kävin äidin luona Vaasassa vuosikymmeniä; äiti katsoi erotessamme parvekkeelta kunnes häivyin puiston puiden kätköön.  Sitten tuli vuosi, jolloin äiti enää jaksanut nousta parvekkeen kynnyksen yli ja hän muutti vanhainakotiin.

Katselen vanhoja valokuvia. Koulun ensimmäiselle luokalla pikku Sylvialla on kaulassa kauniit valkoiset helmet. Hän sai ne tädiltään, kun jäi täysin orvoksi seitsemän ikäisenä. Äidillä on suuret, surulliset silmät.

Katson kuvia nuoresta naisesta mottimetsässä. Kuviin ilmestyy komea nuori mies, asepuvussa. Hän on isäni, on sota. Synnyin keväällä 1945.

Vuosikymmenet kuluivat kuin uni.  Vanhainkodin sängystä katsoi ihana äitini, Sylvia. Kysyin haluaako äiti ensin kahville vai tupakalle. Tiesin vastauksen: tupakalle. Olin kauan sitten lopettanut terveysvalistuksen. Ymmärsin, että savuke oli äidille tarpeen. Oli selviö, että pian keskustelimme kahvikupin ääressä jalkapallosta ja VPS:n tilanteesta.

Lämmin side välillämme säilyi eheänä ja lujana. Kiitos siitä kuuluu  viisaalle äidilleni, Sylvialle.  Äiti rakasti, ruokki ja tuki lapsiaan kaikissa elämän vaiheissa kuin lintuemo. Tarpeen tullen hän osasi kuitenkin muuttua pesäänsä suojelevaksi tiikeriksi.

Äidissäni henkilöityi kasvatuksen kaksi tärkeintä periaatetta: rakasta  ja hoivaa lapsiasi, mutta anna heidän lentää vapaasti omaan elämäänsä, kun aika on. Lähtö voi olla perheelle vaikea, mutta se on välttämätön.  Murrosikäisen veljeni kirje kertoo eromme kipeydestä.

”Kello on jo 22.30, mutta en malta olla kirjoittamatta. Katriina ja äiti jo nukkuvat. Yksi asia, josta haluaisin sinulle kertoa Vaasan kesästä tulkoon nyt esille. Se saa mun sisukset jollain lailla vapisemaan. Muistatko miltä tuntui ajaa yhdessä polkupyörällä oikopolkua pitkin VPS:n kentälle? Tuon tien kaikki mutkat muistat varmasti niin kuin minäkin. Nykyään kun ajan sitä yksin ja koivut oikein tuoksuvat sieraimiin herää minussa jonkinlaista kaipausta. Tuo on ehkä jollain lailla liian ’kynänvaraisesti’ selitetty, eikä siitä saa kuvaa, jonka haluaisin kirjeeseen saada. Niin sydämellisiä terveisiä, että kynä kädessäni on sulamaisillaan. Paljon, paljon rakkautta.  Jukka.”

Äidin antama lämpö, rakkaus ja turva kulkevat mukanamme jokaisena päivänä elämän loppuun saakka. Kiitos, rakas äiti Sylvia siellä korkeuksissa!  Kiitos kaikki äidit, te hellät emot,  ja myös te, lastenne hyvinvoinnin ja leivän  puolesta taistelevat naarastiikerit!

Suomen sivistyksen mitta on se, miten huolehdimme äideistämme silloin, kun lopullinen ero on lähellä. On meidän aikamme hoivata ja helliä emoamme,  silittää kättä, joka meitä lapsena turvasi.

Ministeri Lindströmin tunnustukset

Ministeri Jari Lindström kertoi (HS 30.4.)  julkisesti työnsä kuormittavasta järjettömyydestä: ”Joutuu opettelemaan monimutkaisia asioita. Puhetilaisuuksia voi olla kymmenen viikossa. On vierailuja vankiloissa ja oikeusistuimissa. Ja sitten on media. Täytyy singahdella välillä oikeusministerinä, hetken kuluttua työministerinä. Jossain välissä Kouvolan kaupunginvaltuusto.”

”Sitten koittaa taas viikon stressaavin päivä. Torstai. Eduskunnan kyselytunti. Pahimpia ovat oikeusministeriötä koskevat kysymykset. Niitä varten Lindströmillä on ollut kansio, johon virkamiehet ovat kirjoittaneet valmiita vastaussapluunoita.”

Stressi, kiire ja kohtuuton työtaakka, epäterveellinen ruokavalio ja liikunnan puute johtivat  ministerin vakavaan uupumukseen ja sairastumiseen.

Ministeri Lindström ansaitsee kunnioitusta rohkeasta avoimuudestaan. On varmasti hyvin raskasta kulkea tilaisuudesta toiseen, muka kaikkitietävänä. Poliittiset vastustajat ja päätöksiin pettyneet kansalaiset ovat kaiken aikaa väijymässä tilaisuuksia hyökätä ministerin kimppuun, syyttäen, epäillen tai ivaten.

Tällaistahan politiikka on kaikkialla maailmassa. Vahvat, röyhkeät ja tunnekylmät pyrkyrit nousevat helpoiten huipulle päättämään kansalaisten kohtaloista. Herkkä yksilö, joka haluaa aina puhua totta, voi valita politiikan sijasta vaikkapa papin tai runoilijan ammatin.

Poliitikon moraalin taso on tärkeintä. Voiko ja uskaltaako ministeri puhua aina totta? Miltä tuntuu lukea muiden kirjoittamia puheita -tai vastauksia eduskunnan kyselytunnilla, jos itse ymmärtää asiasisällöstä hyvin vähän? Miltä tuntuu puolustaa päätöksiä, jotka ”porukka” eli pieni johtoklikki on sanellut, jos oma arvomaailma ja moraali eivät niitä hyväksy? Onko ihme, että kaikkitietävän rooli yhdistyneenä vieraiden arvojen puolustamiseen sairastuttaa ihmisen? Kuka jaksaa toistella samoja tyhjiä fraaseja päivästä toiseen puhuvana päänä, robottina.

Kahden ministerinsalkun kantaminen on suorastaan järjetöntä, varsinkin, jos salkut ovat itselle täysin vierailta aloilta. On kuitenkin poliitikkoja, jotka ovat valmiita kilpailemaan mistä tahansa salkusta. He ovat liian usein julkisuushakuisia tyhjänpuhumisen mestareita, jotka luovat vaalipiireissään kuvan itsestään jokaisen ihmisen etujen puolustajana, epäitsekkäänä sankariraatajana.

Mistä tunnistaa hyvän työn

Ihminen on luotu tekemään työtä, pelkkä joutilaisuus on henkisesti raskasta. Työttömyys lamauttaa ihmisen.  Kun saa valita itse ammattialan, jossa viihtyy ja työpaikan henki on hyvä, työ on iloinen ja onnellisuutta lisäävä asia.

Howard Gardner, Harvardin maineikas lahjakkuuden ja luovuuden tutkija, on kiteyttänyt hyvän työn edellytykset kolmeen E:hen, Excellence, Engagement ja Ethics. Työ on tehtävä mahdollisimman hyvin, siihen tulee sitoutua ja aina on muistettava eettiset seikat.

Muodollisesti erinomaisesti ja sitoutuneesti tehty työsuoritus on pahaa työtä, mikäli sitä leimaavat vastuuttomuus, moraalittomuus ja itsekkyys. Malliesimerkkinä näin tehdyn työn hedelmistä Gardner mainitsee maailmantaloutta kurittaneet pankkikriisit.

Länsimaissa markkinatalous määrittelee pitkälle työn edellytykset. Markkinoille ei enää vahvoja vastavoimia; niiden valta on kasvanut rajusti. Bisnesjohtajat ja tiedemiehet ovat korvanneet vallankäyttäjinä entisaikojen aateliston ja papiston. Gardnerin mukaan länsimainen markkinatalous on hyvä asia, kunhan se pystyttelee talouden alueella. Jos koko yhteiskunta alkaa pyöriä markkinaperusteisesti, ollaan varallisella tiellä.

Kasvollisen omistajuuden hiipuminen ei ole ollut hyväksi talouden ja työn etiikalle.  Vanhojen nimekkäiden firmojen omistukset on myyty usein kasvottomille omistajatehoille, joiden tavoitteena on pelkkä voiton maksimointi. Yritysten perustajasukujen patriarkat kantoivat vastuuta firmojensa työntekijöistä aivan toisella tavalla, kun monet nykyjohtajat. Nuorisolla ei ole riittävästi hyvän työn esikuvia, pahan työn sitäkin enemmän, Gardner suree.

Gardner on tuonut keskusteluun kaksi E:tä lisää, käsitteet Empathy ja Equity. Empatia, kyky tuntea myötätuntoa ja halu auttaa ovat tärkeitä monissa ammateissa, esimerkiksi hoiva-alalla, kasvatuksessa ja opetuksessa.

Equity, yhdenvertaisuus edellyttää, että myös alemman tasoisissa työtehtävissä ihmiset voisivat tuntea olevansa aidosti tärkeitä, ihmisinä samanarvoisia kuin korkeammin koulutetut ja varakkaammat.

Professori on huolestunut tutkimustensa perusteella siitä, että nuori polvi on omaksunut kiihkeästi rikastumisen ja menestymisen vaatimukset, melkeinpä hinnalla millä hyvänsä. Hän kertoi erottaneensa Harvardissa opiskelijan, joka oli yrittänyt petkuttaa opintosuorituksillaan. Moraalia ja yhteisvastuullisuutta on vaadittava myös nuorilta. Ei ole syytä odottaa, että ikää myöten itsekkyys vähenisi itsestään.

Gardner on esittänyt kovaa kritiikkiä amerikkalaista ahneutta kohtaan ja toivoi, että työn ohella aito lähimmäisestä välittäminen saisi enemmän arvoa. Kilpailu käy liian rajuna, työn ja levon suhde on vääristynyt, monen työtaakka on kohtuuton. Loppuun palaminen ja kilpailuhenkisyys alkavat jo kouluiässä.

Pohjoismaiden on pidettävä kiinni perinteisistä arvoistaan ja toimintatavoistaan, eikä niiden tule seurata Amerikan yliyksilöllistä ahneutta, neuvoi Gardner Suomen vierailullaan.

”Yhteiskuntaa hallitsee kolme M-sanaa: Money-Market-Me. Ensin sanoja pitäisi kääntää neljänneskierros vastapäivään, jolloin saadaan E, E ja E. Viimeinen M, pitää vielä kääntää ylösalaisin, jolloin ME onkin WE, me kaikki yhdessä, vastuullisina yhteisestä hyvinvoinnistamme.”

Siinäpä mietittävää kaikille meitä johtaville, ministereistä pikkupomoihin.

Koululainen, itseohjaudu surman suuhun!

Kouluopetusta uudistetaan palopuhein, jotka ovat usein viihdyttäviä, mutta vailla tuntumaa koulutodellisuuteen. Opetus on kypsän turvallisen aikuisen opettajan ja oppilaiden välistä vuorovaikutusta, opiskelua ja kasvatusta, jota säätelevät opetussuunnitelman tavoitteet.

Opettajan tulee olla optimistinen realisti. Oppilaiden kotiongelmien, emotionaalisten ja sosiaalisten ongelmien keskelläkin opettajan tulee jaksaa toimia ammattietiikkansa ohjaamana. Monen opettajan on vaikea hyväksyä koulun ulkopuolelta, kirjoituspöytien ääreltä, tutkijankammioista tai bisnes- ja mainosmiesten robottipäistä toistuvaa sanahelinää. Suomea nostetaan maailman huipulle taikatempuin, varsinkin yhdellä opetusmenetelmällä, sillä, jossa opettaja muuttuu kaveriksi ja kanssaoppijaksi.

Vastuulliselle, turvalliselle opettajalle varataan konnan rooli, hänet leimataan helposti oppilaita alistavaksi kehityksen jarruksi. Se on loukkaavaa, moni opettaja ei suostu hokemaan muotimantroja. Monen opettajan moraali estää oman sielun myymisen mainostoimistoille ja muotikonsulteille, vaikka siten pääsisi valittujen joukkoon, sinne missä kiivas uudistuspöhinä ja pinnallinen muutospuhe lyövät iloisesti kättä ja taustalla lymyilee joukko heitä, jotka haluavat ottaa koulumme maineesta irti kaiken hyödyn ennen kuin se on myöhäistä.

Artikkeleissa esitetään mm. ”aivokemiallisten bonussysteemien” suotuisia vaikutuksia oppimiseen. On toki ilahduttavaa, että seitsemän miljoonaa ihmistä on katsonut amerikkalaistutkijan julistuksen ”Luovuus on yhtä tärkeää kuin lukutaito.” Luovuus ja lukutaito ovat todella tärkeitä, mutta millähän mittarilla luovuutta on mitattu ja miten käsitteitä verrattu? Onko sillä väliä, kun tärkeintä on keksiä raflaavia iskulauseita maksavalle kuulijakunnalle.

Kun flow-teoria yhdistetään suoraviivaisesti oppimisen tehokkuuteen, ollaan hieman hakoteillä. Flow kuvaa luovaa prosessia, se ei ole oppimisen teoria. Luova flow-prosessi ei tee opiskelua turhaksi. Muistitikku taskussa ei riitä. Mitä enemmän yksilöllä on tietoa tai automatisoituneita taitoja, sitä paremmin hän saavuttaa palkitsevan flow-kokemuksen, jossa oma persoonaa sulautuu luovaan prosessiin.

Miksi muuten koululaistemme luku-, lasku- ja kirjoitustaito ovat nopeasti romahtaneet uudistuspöhinän keskellä? Miksi pojat jäävät tytöistä jälkeen? Miksi pojat syrjäytyvät? Miksi tytöt ovat ahdistuneita ja onnettomia? Miten ihmeessä aivan tuoreessa Pisa-mittauksessa Suomen 15-vuotiaat ovat viidenneksi tyytyväisimpiä elämäänsä? Miksi 20 vuotta hoettu suomalaisten kouluviihtymättömyys kääntyi yhdessä yössä mittauksessa, jossa selvitettiin koululaisten tyytyväisyyttä elämään? Surkea koulu, mutta hyvä elämä –vai miten se oikein menee? Vai ovatko mittaukset viihdettä, joissa tuloksia tulkitaan vetämällä mutkat suoriksi? Tutkijat eivät näin tee, mutta entä muut?

Kun koulun ja opettajien surkeudesta rähjäävät vaativat lisää kriittisyyttä, suosittelen heillekin hippusen itsekriittisyyttä. On muodikasta väittää, että koulu ja opettajat ovat pudonneet kehityksen kelkasta ja koulun rakenteet on myllättävä täysin uusiksi. Muistuu mieleen aika ennen Pisaa, jolloin korkeasti oppineet harhaanjohtajat ivasivat peruskoulua ja oppimistulosten surkeutta. Väite, että nykykoulu toimisi satojen vuosien takaisten mallien mukaan, on pötyä. Ei ole fiksua ivata kauniilla käsialalla kirjoittamista, päässälaskua ja sitä, että ennen käyttäydyttiin ihmismäisesti. Eivät nämä taidot tuhoa ajattelukykyä, eivät lahjakkuutta, eivätkä edes luovuutta.

Työelämässä pitäisi jaksaa puurtaa keskittyneenä enemmän kuin viisi minuuttia. Kertotauluakin saatetaan tarvita, jopa prosenttilaskutaitoa ilman koneapua. Lienee myös suotavaa, että koulussa vaadittaisiin tunnollisuutta, ahkeruutta ja hyviä tapoja. Ammattikoulun opettajan kuvaus (HS 20.4) tuoreen koulu-uudistuksen vaikutuksista on karmiva. Pääasia on, että säästetään eli leikataan. Millään ei tunnu olevan väliä, ei edes kaikille opettajille, saati oppilaille. Itseohjautuvat oppilaat pyörivät missä pyörivät, pian he ehkä ajelehtivat valtavassa virrassa yhdessä kymmenien tuhansien muiden kanssa kohti suurta tuntematonta. Edessä odottaa kivikkoinen koski, joka päätyy jyrkkään putoukseen, kertoo perimätieto.

Hyvää tarkoittavat, hauskat pelle-esitykset ja muu viihde virran reunalla eivät pelasta yhtäkään onnetonta hukkumasta. Pitää estää ajoissa virtaan putoaminen, eikä työntää nuoria sinne! Vain kollektiivinen järkiintyminen ja arvomuutos estää katastrofin. Mutta eihän näin saisi puhua, sehän on pessimismiä, pitäisi ajatella positiivisesti ja unelmoida. Eihän niitä masentuneita, ahdistuneita, paniikkihäiriöisiä tai päihteiden käyttäjiä ole kouluissa edes sataa tuhatta yksilöä. Enemmistöllä kaikki on hyvin, toitottavat poliitikot.

Yksi asia koulukeskustelussa unohdetaan. Opetuksen tulokset riippuvat ratkaisevasti kouluympäristön aineellisista  ja henkisistä kehystekijöistä: asuinalueesta, sosiaalisesta rakenteesta, varallisuudesta, vanhempien koulutustasosta ja koulujen resursseista, joita on supistettu jatkuvasti. Nykyhallitus jatkaa perinteitä.

Opetuksen tutkijoilla olisi tarjolla paljon tutkimustietoa hyvästä opetuksesta, mutta kuka sellaista jaksaisi nykyään kuunnella! Yksi tärkeä fakta: Tuoreet, tieteellisesti pätevät megatutkimukset todistavat, että opetuksen tehokkuuden kannalta opettajan opetustaitojen merkitys on ylivertainen; sen rinnalla opetusvälineiden, opetusjärjestelyjen ja muun tilpehöörin vaikutus on vähäinen.

Hyvin organisoitu ESY- opetus, entiset pahamaineiset tarkkailuluokat, joita nyt pilkataan oppilaiden leimaamisesta ja ihmisarvon riistämisestä, voi usein olla ainoa keino pelastaa nuori takaisin elämään. Vierailin Turun Mikaelin koulussa, johon oppilaat pääsevät, eivät joudu. Koulun säännöt sitovat sekä opettajia ja että oppilaita. Mitään ei katsota sormien läpi. Tärkeintä on aito, luja välittäminen: vastuu, puuttuminen, ohjaaminen. Se ei ole alistamista. Yhteiset liikuntatunnit ja muu toiminta tuovat yhteisöllisyyttä ja iloa.

Toimistobyrokraattien olisi hyvä tutustua joskus oikeaan kouluun, mieluiten kouluun, mistä ns. parempi väki pakenee minkä tahansa tekosyyn varjolla. Lähitulevaisuudessa on todennäköistä, että lasten hyvä tulevaisuus voidaan ostaa Koulu Oy:ltä. Miksi koulu olisi erillään arvomaailmastamme, jossa raha, maine ja menestys polkevat alleen ihmisyyden? Lastensuojelu on jo nouseva bisnes, neuvolatoiminta tulee perässä. Esimerkiksi Mannerheimin Lastensuojeluliitolta on viety oikeus tuottaa ”liian halpoja” tilapäisiä lastenhoitopalveluja. Se kun on vapaiden markkinoiden häiriköintiä. Jo kapaloissa on hyvä tottua valitsemaan vapaasti. Siitä sijoittajamiljonääritkin iloitsevat, täällä kotona ja Amerikassa.