Sukupuolten sota vie kyvyn rakastaa

”Miehet taistelevat öljystä, mineraaleista tai muista kaukotavoitteista naisten kiistellessä miehistä ja riikinkukonsulista! Kuria pidettäisiin naisarmeijassa varmaankin keskinäisillä tukkanuottasilla, koska asiallisesti ajattelevat naiset muodostavat pienen vähemmistön sosiaalisesti yliladattujen sisariensa joukossa.” Näin kirjoitti kirjassaan juuri sodasta palannut maisteri-pastori vuonna 1945.

Pastori totesi, että naisen älykkyys ja kauneus ovat yleensä kääntäen verrannolliset ominaisuudet eli kaunis on tyhmä ja älykäs on ruma.  Pastori oli aikansa arvojen, ennakkoluulojen ja psykologisen ”tiedon” vanki. Pastorin vaimo oli muuten 70-luvulla kaunis työtoverini, jo lähes eläkeikäinen.

Vielä 1900-luvun alussa psykologian uranuurtajat olivat sitä mieltä, että naiset ovat henkisesti miesten alapuolella. Siksi heille ei voi antaa yhtä laajaa koulutusta kuin miehille. Naiset sopivat aloille, joissa hellyys ja hoiva ovat tärkeitä; naiset ovat myös omiaan siistijöinä.  Tiedemiehet väittivät, että naisen aivojen käyttö vähentää heidän hedelmällisyyttään ja että naisen ja neekerin aivot voivat halkaista kallon kasvaessaan liiaksi. Siksi kumpiakaan ei pidä opettaa liian paljon.

Monet antropologit korostivat vielä 1800-luvun loppupuolella, että naisten aivot muistuttavat eläinten aivoja. Naisten aivojen tunnekeskukset ovat ylikehittyneet, mikä on haitallista tehokkaalle aivotoiminnalle. Naisten oli uhrattava älyllinen kasvunsa tunne-elämän voimakkuuden hyväksi. Väitettiin, että lapsi, nainen ja seniili valkoihoinen muistuttavat aivotoiminnaltaan täysikasvuista neekeriä. Uskoteltiin, että naisen lahjakkuus on ”äitiyden kahlitsema.”

Lewis Terman aloitti Kaliforniassa 1921 jättimäisen älykkäiden  lasten, ”lapsinerojen” seurantatutkimuksen. Hän kehitti ”maskuliinisuusindeksin,” syntyi kaavamainen lahjakkaan pojan tyyppi: hyvin sopeutunut, urheilullinen, suosittu poika.

Terman teki selväksi, että lahjakkaat tytöt muistuttivat lahjakkaita poikia harrastuksiltaan, käyttäytymiseltään ja tulevaisuudensuunnitelmiltaan. Hän korosti kuitenkin, että tytöillä oli feminiinisiä harrastuksia, he leikkivät mielellään nukeilla ja lukivat tyttöjen lehtiä. Tämä kaikki vaikutti siihen, että älykäs tyttö nähtiin androgyyninä, jolla on molempiin sukupuoliin liittyviä piirteitä.

Viime vuosikymmeninä alistetut ja väheksytyt tytöt ja naiset ovat nousseet Suomessa koulussa ja kaikilla elämänaloilla poikien ja miesten rinnalle tai ohi. On tärkeää, että vanhemmat, koulu ja yhteiskunta ymmärtävät ja hyväksyvät sen, että on monenlaisia tyttöjä ja poikia. Jokaisella on oikeus olla sellainen, millaiseksi Luoja hänet loi. On myös lapsia, jotka eivät tunne olevansa selkeästi tyttöjä tai poikia. Se tulee opettaa lapsille luonnollisena asiana. Se ei vaadi lapselta oman identiteetin kieltämistä.

Sukupuolen käyttäminen lyömäaseena tai omien etujen edistäjänä on vastenmielistä, on kyse sitten naisia väheksyvistä hyvistä veljistä tai naisista, jotka kostavat isien pahat teot pojille ja miehille.  Tällainen estää hyvän elämän ja tuhoaa tärkeimmän Luojan meille antaman lahjan, kyvyn rakastaa.

 

 

 

 

 

Kenen Suomea juhlimme ensi vuonna?

 

Kun kaksi hyvinvoivaa ja omiin sanomisiinsa ilmeisen tyytyväistä ihmistä paasasi juuri äsken Suomen lipun alla televisiossa 100-vuotiaan Suomen tulevaisuudesta, päällimmäinen tunteeni oli vastenmielisyys.

En tahdo sietää sitä, että lipun alla toistellaan fraaseja, joilla tulevaisuutta maalaillaan sekä kauniisti, että yksiulotteisesti. On vain yksi totuus maailmasta, se on julistajan totuus. Avainsanoja onneen ovat muutos ja joustavuus. Näihin pitää lisätä välittäminen, ja uunituore ilmaisu ”kaveria ei jätetä.”

Mitä ajattelee pohjimmiltaan joukko, joka näitä asioita hokee. Kuka on se ”kaveri”? Onko kaveri kotiinsa hylätty sotaveteraani, joka radiossa kysyy hauraalla äänellä miksi lääkäri ei tule, vaikka on luvattu? Onko kaveri se mummo, joka konttaa vanhainkodin käytävällä; mummo on menossa kotiin, kun hänet siirrettiin mielivaltaisesti sadan kilometrin päässä olevaan hoitopaikkaan? Vai onko kaveri hän, joka rohmuaa osakkaille ja itselle jättivoitot vanhusten ”hoivakodeista”?

Onko kaveri se yksinhuoltaja, jolla ei ole toivoa työstä ja jonka lapset purkavat pahaa mieltään kiukuttelemalla, kiusaamalla muita koulussa tai viiltelemällä itseään? Oliko kaveri se nuori, joka tappoi itsensä, kun ei saanut tuskaansa apua edes sairaalasta?

Entä puhe välittämisestä? Välittäminen oli takavuosina Pekka Himasen mielisana ja uskon, että hän käytti sitä aivan tosissaan ja kantoi huolta ihmisten hyvinvoinnista. Sen sijaan minun on vaikea käsittää, että välittämisestä tulee välittämisbisnestä, esimerkiksi sitä, kun Himanen ja Ahtisaari puhuivat Espoon jäähallissa välittämisestä hintaan 37, 25.

Käsittämätöntä on se, että hallitus toisensa jälkeen tilasi Himaselta reseptejä Suomen ohjaamisesta menestysuralle. Säätytalon spektaakkelit muistuttivat Messiaan uuttaa ilmestymistä. Ei vika ollut Himasen, hän myi meille vakavissaan parempaa tulevaisuutta. Mutta mitä ajatteli poliittinen ja taloudellinen eliittimme, jolla on valta ja vastuu Suomesta ja suomalaisista? Millainen oli  heidän suhteellisuudentajunsa, minkä tasoista ajattelukykynsä ja ennen kaikkea millainen on heidän moraalinsa? Moni  ministeri häippäisi Brysseliin ja ties minne välittämään mieluummin koko Euroopasta kuin Suomesta.  

Kaikkihan näkevät mihin Suomi on ajautunut ja ajettu. Se on maa, jossa osa väestä on tuomittu ruokajonoihin ja köyhyyteen. Se on maa, jossa itsetyytyväinen kovuus, ahneus ja typeryys lyövät yhä räikeämmin veljen kättä. Se on maa, jossa sujuva puhetaito ja oikeat sanat antavat vaikutelman kaikkien parasta ajattelevista visionääreistä. He puhuvat luovuuden tärkeydestä ja ovat luomassa yhteiskuntaa, joka tappaa luovuuden. He latelevat tarkkoja lukuja tulevaisuuden maailmasta, pian kaksi kolmannesta ammateista on hävinnyt ja niin ja niin monta prosenttia ei enää koskaan kelpaa muutospyörteiseen maailmaan, ei edes koodaamaan tai viemään fillareilla sapuskaa menestyjien työpaikoille, kympin tuntipalkalla.

Kuulin juuri televisiosta, että tärkeintä on ”resilienssi.,” Eivät vierasperäiset  ilmaisut kerro fiksuudesta, vaan pätemisen tarpeesta. Resiliency on suomeksi notkeus ja joustavuus.  Joustavuutta ihmiseltä tarvitaankin, kun hänet pakotetaan sopeutumaan nollasopimuksilla aputöihin, notkeuttaa tarvitaan, kun pitää kumarrella niitä, joilla on valta antaa ja ottaa.  

Ei korkea asema, upea ulkonäkö eikä rikkaus tee kenestäkään pahaa ihmistä.  Tällainen ihminen voi säilyttää suhteellisuudentajunsa ja tehdä paljon hyvää. Hän ei asetu julkisuuteen nauttimaan omasta erinomaisuudestaan, hän ei pröystäile sillä miten myy menestys- ja onniutopioita järjettömään hintaan. Hän ajattelee valta-asemassaan yhteistä etua, hän on aidosti oikeudenmukainen, empaattinen ja epäitsekäs. Hän puhuu rehellisesti järjen ja sydämen äänellä, sanoo mitä tarkoittaa, tekee mitä lupaa.

Yritin keksiä Trumpin vastakohtaa suomalaisesta eliitistä.  En keksinyt, eräitä 100-vuotiaalla itsenäisyydellämme rahastavia puheautomaatteja kyllä.

   Globalisaatio on selviö, mutta se ei oikeuta ihmisyyden ja inhimillisyyden polkemista ahneuden, omahyväisyyden ja typeryyden kiiltonahkakenkien alle. Jos polkija vielä höpisee välittämisestä, alkaa mitta olla täysi. Vaihtoehtoja kovalle yhteiskunnalle on. Kuinka moni jaksaa taistella niiden puolesta?

 

 

                      

Pisa-huiput syövät Kiinassa aivoplatinaa

pentti-uusikyla-katoava-hetkiPentti Uusikylä 1968: Katoava hetki (Disappearing moment)

 

English Summary:

Singapore, Hong-Kong, South-Korea and Japan are the top-countries of international PISA- ranking lists (OECD), based on measurements of school-achievements in mathematics, science and reading.

In these top-countries competition is hard: the more prestigious the school is, the harder the entrance tests, the more students are competing to get accepted, and the more difficult it is for any one of them to gain entrance. Some students wishing to seek an advantage over their peers may attend cram school in the evenings several times a week in addition to their normal school schedule.  Incredible pressure is placed upon children to excel at these tests because their futures vastly depend upon which schools they are allowed to attend.

The Finnish core-values of education have been different. Our children´s weekly amount of school hours has been smallest in Europe. There are cognitive, affective and psychomotor goals in our national curriculum. Every child must have an opportunity to study and learn, to find her/his best abilities in emotionally safe schools. In Pisa rankings  our comprehensive school, open equally to every child, have been close to top, thanks to the basic idea of our education: children must be  educated, not medicated. In emotionally safe school everybody finds her/his abilities; self-esteem and social skills are essential, too.

 

Shanghai, Hongkong, Singapore, Japani.. Kaukoidän maat ovat nousseet Pisa-mitausten kärkeen, ohi Suomen. Suomi on vielä Euroopan mestari matematiikkaa, luonnontiedettä ja lukutaitoa mittaavassa koulusaavutusvertailussa.

Seuraavassa on lyhyt katsaus lähistoriaan, keinoihin, joilla Kiinassa ja Japanissa PISAn huipulle on pyritty ja päästy.

”Kiinan koulujärjestelmä ahdistaa opettajia, oppilaita ja vanhempia. Nuoruudessaan pettyneet vanhemmat ruoskivat lapsiaan yliopistoihin, kolmannes lapsista kärsii psykologisista ongelmista. (HS 27.4.1999)

”Lapsen pääsykoe eliittikouluun on Kiinassa vanhempien piina. Tulevaisuuden menestys maksaa vanhemmille omaisuuden ja lapsille vapauden. Kuudelta ylös, seitsemältä ensimmäiselle tunnille, viiden jälkeen kotiin, päivällinen, lyhyt lepo ja sitten opiskelu. Iltaisin äiti on valvonut pojan kanssa ja varmistanut, ettei tämä nukahda kesken lukujaan. Päivälliseksi on pojan herkkuja. Zhen Xiao ei ole syönyt televisiossa paljon mainostettua aivoplatinaa, joka tekee lapsestasi vieläkin älykkäämmän, mutta vitamiineja kylläkin. Vaikeinta on ollut englanti: sitä varten on otettu kalliita yksityistunteja (HS 2003.)

Kiinalaisia on liikaa, kaikki perheet eivät voi millään saada lastaan yliopistoon. ”Kilpailu ja paineet vaikuttavat lasten mielenterveyteen. He joutuvat käymään aikuisten kilpailua, se on hyvin julmaa,”kertoi nuorisotutkija, tohtori Su Songxing. Joka kolmas oppilas kärsii psyykkisistä ongelmista, mm. huonosta itsetunnosta. Monet hautovat itsemurhaa.

Perheiden paineet kasataan opettajille ja rehtoreille, jotka saavat lisäpalkkaa jokaisesta yliopistoon päässeestä opiskelijasta. Oppilaan tuotteistamisessa ollaan siis menty samaan suuntaan kuin meillä yliopistoissa, joissa jokainen, maisteri ja tohtori on hinnoiteltu. Kiinassa on otettu käyttöön käsitteet ”täydellisesti onnistunut” ja ”täydellisesti epäonnistunut” perhe. Kriteerinä on lapsen pääsy yliopistoon. Se taas onnistuu ns. avainkoulujen avulla, ensin käydään avainkansakoulu, sitten avainkeskikoulu ja avainlukio. Epäonnistuminen yhdellä portaalla merkitsee oppilaan  romahdusta, perheen haaveiden tuhoa.

Shanghai-Kiinan  lukio numero kahden rehtorilla on avainkoulun menestysavain hallussaan. ”Otamme koulumme vain huippuoppilaat.” Lukion perheistä 97 prosenttia on ”täydellisesti onnistuneita,” kun koko maassa 91 prosenttia perheistä on ”täydellisesti epäonnistuneita.”

Japanilainen professori Hiroshi Nakajima kuvasi jo vuonna 1988 Kasvatus-aikakauskirjassa maansa koulujärjestelmän ongelmia, armottoman kilpailun seurauksia. Kansainväliset koulusaavutustestit osoittivat, että matematiikassa oltiin huipulla. Itsenäiset ajattelun taidot olivat kuitenkin olemattomat. Vakavinta oli kuitenkin se, että tutkintopainotteiset koulut aiheuttavat tovereihin kohdistuvaa väkivaltaa, koulupelkoa ja vandalismia. (Eräistä huippukoululaisista tuli muuten aikuisina korkeasti oppineita lahkolaisia, jotka toimittivat myrkkykaasuja metrotunneleihin.)

Kobessa koulun portilta löytyi toukokuun lopulla vuonna 1996 yksitoistavuotiaan oppilaan pää. Murhaajaksi paljastui kaupungin eliittikaupunginosassa elänyt koululainen, jota epäiltiin lisäksi kahden pikkutytön puukotuksesta. Tappaja lähetteli ennen kiinnijoutumistaan viestejä, joissa ilmoitti tekojensa syyksi yhteiskunnan ja koulujärjestelmän autoritaarisuuden. Japanissa kyseltiin onko vika koulun vai videopelien.  Joka maassa pitäisi kysyä millainen on se yhteiskunta, joka säätelee  koulujen arvoja ja toimintatapoja. Onko lapsen paras sama kuin koulujärjestelmän tehostamista vaativien paras?

Japanissakin kilpaillaan eliittiesikouluun pääsystä ja parhaisiin lukioihin pääsystä; eliittiyliopistoon pääsy varmistaa elinikäisen työpaikan suuryrityksissä tai valtion virkamiehenä.

Aika näyttää millaisia ”avainkouluja”  Suomeenkin syntyy. Kun ranking-listoilla kiipiminen ja rahaa tuottavan brändin luominen on uudistuneen fantastisen yliopiston päätavoite, eikö koulujenkin pitäisi pyrkiä huippuoppilaiden tuottajiksi? Ei pitäisi, eikä pitäisi Kaukoidässäkään.

Raivostunut dosentti, ison kaupungin koululautakunnan puheenjohtaja nimesi minut jo 90-luvun alulla opetuksen kehittämisen suurimmaksi esteeksi, kun vastustin koulukilpailun avaamista Suomessa. Dosentista epäjohdonmukaisen ajatteluni ydin oli väitteeni, että koulukilpailu aiheuttaisi mielenterveydellisiä haittoja oppilaille. Vastustin kuulemma näin kuluttajavalistusta, halveksin vanhempia ja halusin luovuttaa lapset  kasvottoman yhteiskunnan haltuun. Miksi dosentti raivostui? Jokainen päätelköön itse.

Ei lapsuudessa satujen ja leikkien parissa vietetty aika vähennä kenenkään tulevaa työkapasiteettia eikä tehokkuutta. Luovimmat, lahjakkaimmat ja aikaansaavimmat ihmiset kasvavat niistä, joiden mielikuvitusta on ruokittu, joiden on annettu olla turvallisesti lapsia, eikä tehokkaita pikkuaikuisia. Heidän ei tarvitse aikuisenakaan uhrata psyykkistä energiaansa siihen, että miellyttävät muita, tekevät aina kuten käsketään, mutta ahdistuvat jos pitää luoda jotain uutta aivan itse.

 

 

Arvoisa opetushallituksen uusi pääjohtaja!

 

Hyvä Olli-Pekka Heinonen! Teidät on nimitetty opetushallituksen uudeksi pääjohtajaksi. Tehtävä on näkyvä ja vastuullinen. Voitte vaikuttaa laajasti suomalaiseen koulutusjärjestelmään ja sitä kautta lasten, nuorten ja perheiden elämään. Olette koulutukseltanne juristi, mutta Teillä on 90-luvulta  monivuotinen kokemus opetusministerinä, joten koulu ja korkeakouluasiat ovat Teille tuttuja; se on hyvä lähtökohta työlle.

Muistan, että ministerinä vaaditte koulujen avointa julkiarviointia. Toive toteutui, kun lukioiden ranking-listat otettiin käyttöön. Vaaditte kouluviihtyvyyden parantamista, kun suomalaiset yläkoululaiset olivat kansainvälisen vertailun häntäpäässä. Monet olivat valinneet monivalintatehtävässä vaihtoehdon ”viihdyn koulussa huonosti.” Kolmas asia, jota korostitte oli tietoyhteiskunnan myönteinen vaikutus ihmisten onnellisuuteen. Mitä nyt ajattelette näistä kolmesta asiasta?

Kuten varmasti tiedätte, ajattelutaitojen kehittäminen on yksi uuden opetussuunnitelman päätavoite. Se on hienoa! Vaikuttaa  kuitenkin siltä, että opettajilla saisi olla vain taito ajatella samoin kuin koulua uudistavat  ajattelevat. Itsenäisesti ajattelevalle opettajalle, kriittiselle kyselijälle on varattu tuttu leima: olet muutosvastarintainen.

Opettajia pakotetaan toistelemaan iskusanoja päästäkseen valittujen joukkoon:  ilmiöt, ajattelutaidot ja vuorovaikutus.  Erityinen synti on, jos opettaja huomauttaa, että nämähän ovat olleet työssäni  itsestään selviä asioita jo 1970 -luvulta alkaen.

Jo vuoden 1970 POPS I käsitteli samoja asioita nykypuheita syvällisemmin. ”Ilmiöoppiminen” ei ole pedagoginen termi, opetuksen horisontaalinen integraatio on. Digilaitteista ei tietenkään puhuttu, kun niitä ei ollut.  Ymmärrettiin kuitenkin, että av-teknologia on ajattelevan ja taitavan opettajan apuväline –mutta vain apuväline, ei hallitsija.

On pöyristyttävää, että opettajille annetaan määräyksiä kuinka monta prosenttia opetusajasta laitteiden tulee olla käytössä! Korkein opetushallinto on myötäillyt digiuskovaisia, jotka lupaavat että ”moderneissa oppimisympäristöissä”  kaikki viihtyvät ja Suomi nousee huipulle. Laitekauppiaat kouluttavat opettajia ajattelemaan ja syväoppimaan!

Uudessa opetussuunnitelmassa ei puhuta enää opettamisesta, opettaja on pelkkä oppimisen ohjaaja, ihanteellisessa tapauksessa kanssaoppija. Uudistusintoilijat eivät tunne opetuksen tutkimusta, didaktiikkaa. Nykykoulu leimataan usein opettajakeskeiseksi pänttäämislaitokseksi, jossa passiiviset oppilaat pakotetaan imemään sitä myrkkyä, jota opettaja heille tarjoilee. Tämä loukkaa opettajia, jotka ovat saaneet akateemisen koulutuksen opetustyöhön, ovat opetuksen teorian ja käytännön asiantuntijoita. Lääkäri turvautuu lääketieteeseen eikä yksinomaan homeopatiaan; pätevä opettaja taas kasvatustieteeseen, etenkin didaktiikkaan, eikä vain yhteen kasvatuspsykologian äärisuuntaan. Jos hyvä opettaja on pelkkä ”kanssaoppija,” onko hyvä lääkäri  ”kanssapotilas?”

Opetusoppi eli didaktiikka käsittelee opetusta, jossa opettaja vastaa usein kymmenien erilaisten oppilaiden opiskelusta. Oppimisen tutkimus antaa opettajalle arvokasta tietoa, mutta  se ei riitä. Oppiminen tapahtuu päässä, opetus tapahtuu useimmiten isoissa ryhmissä. Hyvä opettaja käyttää tavoitteiden ohjaamana erilaisia opetustapoja.

Hyvä pääjohtaja Heinonen! Ruotsissa koulut voivat olla firmoja, jotka tekevät omistajilleen ja sijoittajille voittoja. Onko meidän seurattava esimerkkiä? Näin uutisoi Helsingin Sanomat etusivullaan jo 12.12.1993.

Hämeenlinnan kaupunginvaltuusto päättää pian kilpailun avaamisesta. Vanhemmille palvelusitoumus. Kilpailijoiksi muuttuvat koulut markkinoivat kirjeitse palvelujaan koteihin. Paperilla koulu lupaa taata oppilaille tietyt laatutekijät, joilla koulu haluaa profiloitua. Kaupunginjohtaja Elina Lehto tunnustaa, että malli on otettu Ruotsista. ”Markkinaohjausta ja asiakaslähtöisyyttä otetaan julkiseen sektoriin, kouluun. Vanhemmille ja lapsille avataan valinnanmahdollisuus ja luvataan samalla tietyt laatupalvelut. Kilpailussa menestyminen näkyy koulun rahoituksessa. Valitessaan koulun lapset vievät kouluyksikköönsä kullekin oppilaalle varatun  summan koulurahaa, symbolisesti repussaan. Hyvät ja laadukkaat koulut saavat enemmän oppilaita ja enemmän rahaa, heikot koulut kuihtuvat. Kilpailussa kompasteleville luvataan valtuustolta hätäapua.” (HS 12.12.93)

Julkisuudessa alkoi kiihkeä keskustelu suomalaisen peruskoulun surkeasta tasosta; koulu suosi tasapäisiä keskinkertaisuuksia, tappoi luovuuden ja oma-aloitteisuuden. Yhteisen peruskoulumme puolustajat leimattiin pysähtyneisyyden ajan höperöiksi. Koulumarkkinoiden avaamista vaadittiin. Pisa pelasti aivan viime hetkellä peruskoulumme, koska sen tulokset olivatkin kansainvälisessä vertailussa ihan kelvolliset, suorastaan erinomaiset. Peruskoulun ansiosta Suomesta tuli maailman silmissä esikuva, maa, jossa kaikilla on sama mahdollisuus hyvään koulutukseen ja sivistykseen kodin varallisuudesta riippumatta. En muista, että yksikään peruskoulun parjaajista olisi julkisesti myöntänyt, että ivapuhe oli ollut perusteetonta ja harkitsematonta.

Hyvä pääjohtaja Heinonen!  Onko nyt revanssin aika? Kannatatteko Te yhteistä peruskoulua vai markkinakoulua, Koulu Oy:tä? Mitä  Te ajattelette koulutuksen rahaleikkauksista?

Keskustelisin mielelläni lahjakkuuden edistämisestä ja lahjakkaiden opetuksesta, mutta aihe on liian laaja tähän yhteyteen. Vain yksi huomautus: Missä kävivät koulunsa ne tuhannet ”digiosaajat,” jotka nostivat Nokian ja Suomen maailman maineeseen? He kävivät suomalaisen ”tasapäisten keskinkertaisuuksien” peruskoulun. Heillä oli tieto päässään, eikä taskussa, kuten nyt vaaditaan. Jos tieto on vain taskussa tai sylissä, äly saattaa olla pian umpeen ommellussa takataskussa.

Kouluviihtyvyys on tärkeää, vielä tärkeämpää on harjaantua opiskelemaan keskittyneesti ja pitkäjänteisesti, vaikka se aina olisikaan kivaa. Mistä kertoo se,  että monet nuoret avioparit tekevät nyt kirjallisia sopimuksia, etteivät eroa ennen kuin tuleva vauva täyttää vuoden? Ei ilmeisesti ole kivaa katsella samaa puolison naamaa toista vuotta, eikä varsinkaan hoivata vauvaa, kun olisi niin paljon kaikkea muuta kivaa.

Nyt opettajankoulutustakin myllerretään palvelemaan uuden uljaan yliopiston bränditehtailua. Vahvat ja röyhkeät imagonrakentajat menestyvät parhaiten, kun sivistysyliopisto on kuopattu. Kuka kehtaa puhua yliopistoissa hyvästä elämästä? Jaa, tosiaankin:  muuan Ilkka Niiniluoto, Helsingin yliopiston rehtori ennen fantastista yliopistouudistusta.

Kouluopetus on kasvatusta. Eheäksi ihmiseksi kasvaminen edellyttää kasvurauhaa, tasapainoista mieltä ja yhteisöllisyyttä. Taidekasvatus, liikunta ja käden taitojen kehittäminen ovat eheyden edellytyksiä. Iänmukaisen moraalikasvatuksen tulisi olla kaikkea opetusta läpäisevä tavoitealue. Tärkeintä ei ole aina vain minä, vaan me yhdessä. Isänmaa on rakas ja tärkeä, mutta vastuu maailman tilasta on yhteinen.

Arvoisa pääjohtaja Heinonen! Toivotan Teille menestystä työssänne.

Kari Uusikylä,

didaktiikan emeritusprofessori, Helsingin yliopisto

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Rajaton raakuus kuvottaa

Nyt Syyriasta tulevat uutiskuvat ylittävät kestokyvyn. Siviilit yrittävät säilyä elossa rauniokasoissa kuin rotat, vailla ruokaa, vettä, lääkkeitä.  Ei riitä, että tapetaan ase kädessä taistelevia vihollisia; naiset, lapset, kuka tahansa kelpaa saaliiksi.

Nääntyville apua tuovat rekat seisautettiin ja malliksi tuhottiin niistä parikymmentä. Päämiehet, nuo raakalaiset sallivat niin sanotut vahingot. Sairaaloita, kouluja ja asuinalueita pommitetaan rauniokasoiksi. Sitten mennään mediaan valehtelemaan ja syyttelemään muita.

Miehet, jotka voisivat halutessaan lopettaa järjettömän tappamisen esiintyvät julkisuudessa kuin veljet keskenään: Tulitauko alkaa pian, sitten seuraa aselepo.  Menee viikko ja kaikki on kääntynyt päälaelleen, raakuudet vain yltyvät ja viikon takainen veli on muuttunut valehtelevaksi roistoksi.

Miten ”sivistyneen maailman” johtajat tähän pysyvät? Onko heidän tappamismoraalinsa ylevämpää kuin vihollisen? Onko lentokoneesta siviilien niskaan, sairaalaan tai kouluun pudotettu tappava lasti osoitus humaanista tappamisesta, hyviksillekin sattuu tietenkin vahinkoja.

Uskalletaanko taas pian pudottaa se iso pommi pariin miljoonakaupunkiin? Pommein päästäisiin eroon koko ihmiskunnasta, sekä roskasakista että meistä fiksuista. Jäljelle jäisivät meitäkin fiksummat rotat ja torakat.

Hirmuvaltiaiden teot osoittavat, mihin väkivaltainen, tunnekylmä lasten kohtelu voi johtaa. Lapsena koettu pahuus on kostettava mahdollisimman monille, kirjoitti Alice Miller 80-luvulla. Lapset, joita on suojeltu ja kunnioitettu kasvavat vastuuntuntoisiksi ja empaattisiksi. Heillä ei ole tarvetta tuhota itseään eikä muita. He käyttävät voimaa vain itsepuolustukseen ja suojelevat heikompiaan.

Historia ei juuri  anna toivoa järjen löytymisestä. Luen parhaillaan Auschwitzista selvinneen vangin kirjoittamaa kirjaa, dokumenttia. Eläviä vauvoja heiteltiin ruumiskasoihin, potku päähän halkaisi sairaan vanhuksen kallon, pelokkaimmat ammuttiin heti.

Valionatsit teettivät raakuudet alaisillaan ja vangeilla; itse he pelasivat tennistä, ryyppäsivät ja huvittelivat paetakseen todellisuutta. Treblinkan leirin tappotavoitteeksi oli määrätty 6000 ihmistä päivässä. Leirin johtaja tohtori Irmfield Eberl asetti kasvutavoitteen: tapettavien määrä tuli kaksinkertaistaa. Kun krematoriot eivät pystyneet vastaanottamaan massiivista joukkoa, ali-ihmisiä tuhottiin heti junakuljetuksen jälkeen avoimille kentille. Satoja mätäneviä ruumiita lojui kaikkialla. Eberl erotettiin, koska hän ei organisoinut massamurhaa riittävän tehokkaasti ja näkymättömästi.

Euroopan maiden ”tavalliset ihmiset” myötäilivät hirmutekoja. Moni ryhtyi kavaltamaan naapureitaan, Ranska lähetti kymmeniä tuhansia vanhemmistaan erotettuja juutalaislapsia kaasukammioihin. Asuuko meissä jokaisessa moraaliton, valtaa nuoleskeleva typerys, hirviö, joka menettää järkensä lauman mukana?

Ainoa pelastuksemme  olisi kasvatus. Voimme kasvattaa lapsista moraalitajuisia ihmisiä tai itsekkäitä apinoita, joille tärkeintä on vain minä itse ja muiden kukistaminen. Kumpi suunta on voitolla?

Voi, voi minua! Miksi olin taas niin negatiivinen! Eihän suomalainen voi sotia lopettaa, saati pelastaa niitä mereen hukkuvia laumoja. Rentoutukaamme, onneksi televisiosta tulee illalla Ensitreffit alttarilla ja Maailman lihavin mies. Seuraavaan blogiin yritän kirjoittaa vain oikein mukavia asioita, hauskoja sattumuksia. Yritän, en lupaa.

 

Csikszentmihalyi ohjaa hyvään elämään

 

In the book The Evolving Self, Mihalyi Csikszentmihalyi looks beyond happiness to consider what we need to grow as individuals and as a society. His thesis is that ”the good life” can only be achieved by becoming fully conscious. ”To know ourselves is the greatest achievement of our species,” he writes. ”And to understand ourselves — what we are made of, what motives drive us, and what goals we dream of — involves, first of all, an understanding of our evolutionary past. Only on that foundation can we build a stable, meaningful future.”

Mihalyi Csikzentmihalyi on tunnettu flow-ilmiön kuvaajana. Hänen teoksensa The Evolving Self ohjaa viisauden lähteille; seuraavassa poimin teoksen helmiä:

Se mitä ihmiskunnalle kolmannella vuosituhannella tulee tapahtumaan riippuu siitä, millainen ihmiskunnan tietoisuuden sisältö tulee olemaan: ideoista, joihin uskotaan ja joita arvostetaan, siitä minkä hyväksi ollaan valmiita toimimaan.

Tärkeintä on, että ihminen ymmärtää olevansa osa luomakuntaa. Tämä ei tarkoita, että kenenkään tulisi luopua omista tavoitteistaan ”yhteisen hyvän” nimissä. Päinvastoin: Ihminen, joka kehittyy ainutkertaiseksi itsekseen ja ymmärtää samanaikaisesti paikkansa maailmankaikkeuden kehitysprosessissa, välttää vieraantumisen -ja erillisyydentunteen, joka vaivaa niin monia.

Ei ole yhdentekevää millaiset ajatukset mieliämme täyttävät. Sekä elollisille, että elotttomille olioille on olemassa vain kaksi mahdollisuutta: evoluutio tai entropia, kehitys tai tuhoutuminen. Aikaa myöten jokainen muoto ja rakenne hajoaa, elimet rappeutuvat, vuoriketjut muuttuvat hiekaksi, kulttuurit sortuvat ja ne unohdetaan, jopa tähdet kuolevat, kun niiden energia loppuu. On kuitenkin olemassa toinen prosessi, joka vaikuttaa päinvastaiseen suuntaan: kasvu ja uuden luominen ovat yhtä tosia kuin kuolema ja rappeutuminen: kaiken aikaa syntyy uutta elämää ja uusia energian muotoja.

Kehityksen kannalta on olennaista, mihin yksilöt suuntaavat energiansa. On ironista, että ihmiset ovat yleensä kaikkein onnettomimpia silloin, kun heillä on sitä, mitä eniten toivovat: paljon vapaa-aikaa ilman mitään velvoitteita. Monen tietoisuus alkaa täyttyä ikävillä asioilla, mieleen hiipivät viha, masennus tai  ahdistus. Saatamme ajatella raivoisaamme esimerkiksi työyhteisömme omaa etuaan ajavia kiipijöitä, jotka yrittävät saada valtaa hinnalla millä hyvänsä, kenties meidän kustannuksellamme. Voimme ajatella monia mahdollisuuksia sairastua eri tauteihin.

Negatiiviset tunteet eivät aina ole pahasta, niiden avulla on  esimerkiksi luotu paljon taidetta. Niiden haittapuoli on kuitenkin  se, että mahdollisuudet hallita ajatuksia ja tekoja  vähenevät. Monet ihmiset eivät  kykene hallitsemaan ajatuksiaan ja halujaan. Yhä useampi etsii keinotekoista mielihyvää alkoholista tai huumeista. Se, mikä tuottaa hetken mielihyvää johtaakin helposti elämän tuhoutumiseen.

Moni ihminen toimii kuin laboratoriorotta, joka kuolee nälkään jos sillä on mahdollisuus stimuloida aivojensa mielihyväkeskusta. Heroiiniin tottunut apina tappaa itsensä uupumukseen etsiessään uutta annosta.

Ihminen on osa kulttuuriaan ja sen arvomaailmaa. Länsimaissa ihmisiltä vaaditaan ikuista nuoruutta ja kauneutta. On hymyiltävä jatkuvasti -hymynaamion takana on usein ihmisraunio. Monet muodostavat maailmankuvansa television ja roskaviihteen perustella, nielevät massan osana mukisematta oman törkyannoksensa päivä päivältä apaattisempina itsensä ja maailman tilasta.

Onneksi monet näkevät epäkohdat ja mädännäisyydet ja nousevat vastustamaan niitä. Jokaisen ei tarvitse taistella julkisesti. Riittää, jos mahdollisimman moni kysyy itseltään yksinkertaisesti “Miksi? Onko minun oltava tässä mukana?” Jokainen kykenee halutessaan ajattelemaan itsenäisesti. On tärkeää oivaltaa, että usein ne jotka ajatuksiamme pyrkivät ohjaamaan tekevät tyydyttääkseen omia tarpeitaan ja osoittaakseen ylemmyyttään.

Ihmisillä on oikeus elää elämänsä omien periaatteidensa mukaisesti, kunhan ne eivät vahingoita  muita. Onnellisimmat ihmiset tekevät sellaista työtä, mistä nauttivat. He valitsevat ystävänsä ja elämänkumppaninsa harkitusti. Yleensä he eivät vaadi elämältä kovin paljon, ei varsinkaan mainetta tai valtaa. He kuitenkin yleensä vaativat itseltään omien ihanteittensa toteuttamista. Tällaisten ihmisten tavoitteet eivät palvele itsekkäästi vain omaa itseä, vaan myös yhteisöjä ja kulttuuria.img_0259

Olennainen kysymys on, kannanko vastuuta itseni lisäksi lähimmäisistä ja koko ihmiskunnan tulevaisuudesta.

Jokaisen kannattaa pohtia, millä tajunta kannattaa täyttää. Jos vahaan ja kiillotan autoa päivät pitkät, autosta tulee kuin osa minua. Kun auto kiiltää, olen onnellinen, pieni ruostetäplä taas suistaa minut epätoivoon. Jos oma ulkonäköni ja nuoruuden  ihailu ovat tärkeimpiä asioita, lisääntyvät rypyt masentavat ja ahdistavat.

Minuus muodostuu tavoitteidemme tärkeysjärjestyksestä. Tavoitteet määräävät sen, mihin suuntaamme huomiomme ja mihin energiamme käytämme. Jokaisen kohdalla voidaan puhua Maslowin termein “itsensä toteuttamisen tarpeesta.” Kehittyneimmät yksilöt pohtivat myös koko ihmiskunnan tavoitteita, säilymistä ja hyvinvointia.

Ihmiskunta tarvitsee viisautta. Viisaudessa on kolme puolta. Ensisijaisesti se on tapa tietää, kognitiivinen ominaisuus. Toiseksi, viisaus on hyve, tapa toimia vastuullisesti sosiaalisessa yhteisössä. Viisaus johtaa henkilökohtaiseen hyvään, koska viisauden harjoittaminen johtaa iloon ja sisäiseen rauhaan.

Kapea-alainen, itsekäs spesialisti ei ole viisas, vaikka olisikin älykäs. Viisas ei ota itseään liian vakavasti. Itsetärkeyden kahleista vapautuminen vaatii rohkeutta. Ne, jotka siinä onnistuvat, harvoin katuvat.

Hyvän yhteiskunnan perusvaatimus on se, että se antaa jokaiselle ihmiselle mahdollisimman hyvät edellytykset toteuttaa geneettisen potentiaalinsa täyteen kukoistukseen, runoilijalle, tiedemiehelle, urheilijalla, köyhälle ja rikkaalle. Se ei estä ketään kehittymästä, se auttaa jokaista lahjakkuutensa löytämisessä.

Hyvä yhteiskunta auttaa myös yksilöitä saamaan iloa ja tyydytystä sosiaalisessa yhteisössä toimimisesta. Samalla se  vastustaa niitä, jotka loiseläjien tapaan imevät toisten psyykkistä energiaa itsekkäiden tarpeidensa vuoksi. Se ei hyväksy omaa etuaan ajavien vallanhaluisten alistajien toimintaa, ovat nämä sitten alistavia vanhempia tai vallanhaluisia esimiehiä.

Ole rohkeasti oma itsesi, olet arvokas, ainutlaatuinen ihminen!

 

 

Vaarallisia visioita

a_002Köyhällä 50-luvulla saimme olla lapsia…Kovin oli pyhäkoulu tyttövoittoinen.

Eduskunnan sivistysvaliokunalle valmistui pari vuotta sitten raportti, jossa maalailtiin Suomen tulevaisuutta.

”Vuonna 2030 Suomi on monien taitojen ja monitaitoisten ihmisten maa. Kaikkien osaaminen lapsista vanhuksiin hyödynnetään mielekkäällä tavalla. Jokainen antaa omat panoksen yhteiskunnan hyväksi.” Tuskin selvemmin voi ihmiskäsitystä ilmaista! Ihminen on hyödyke, kun tehot loppuvat, monesta tulee vanhusvaraston ongelmajäte.

Teksti tuo mieleen Neuvostoliiton, jossa jokaisen tulisi alistua nöyräksi yhteiskunnan palvelijaksi. Mikä on ihmiarvo taloudellisten arvojen rinnalla? Lapsista tulisi kouluttaa nopeasti ”osaajia” jotka tekevät koko elämää koskevat valintansa varhain. ”Nykynuorien täytyy tehdä suuria elämäänsä liittyviä päätöksiä entistä nuorempina,” eduskunnan raportti väittää. Miksi ihmeessä? Näin tuotetaan ahdistuneita, alistuneita suorittajia ja monen mielenterveys romahtaa jo aikuisuuden kynnyksellä.

Nuoret ovat osallisia koko maailmaan. Kasvattajien tehtävänä on auttaa heitä tielle, jossa oma arvo ja itsekunnioitus yhdistyvät moraaliin ja yhteisen hyvän arvostamiseen ajatuksissa, sanoissa ja ennen kaikkea teoissa. Tässä tarvitaan järjen lisäksi tervettä tunne-elämää ja kauneuden tajua, jotka yhdessä tuottavat parhaimmillaan rakentavaa, rohkeaa luovuutta ja viisautta. Jos ihmisen eheä kasvu vaarannetaan yksipuolisen tehokkuusajattelun alttarille, kuljetaan kohti yksilöiden ja yhteisöjen henkisen elämän rapautumista. Historia opettaa, että filosofian, kirjallisuuden ja taiteiden rappio on ennustanut kulttuurien tuhoa.

Eliitin hokema ”luovuus” ei synny julistuksin, vaan siten, että lapset ja nuoret saavat kasvaa luoviksi kaikessa rauhassa. Koulun riittävä taidekasvatus on lasten eheyden välttämätön  edellytys, on kyse tulevasta taiteilijasta, tiedemiehestä tai kenestä tahansa. Taide ruokkii tunteita ja kauneuden tajua, se ohjaa parhaimmillaan inhimillisyyden kasvuun ja moralitajun kehittämiseen.  Mitä ihmisestä jää jäljelle, kun tunteet kuolevat?

Tärkein ihmiselämän onnellisuuden ja myös tehokkuuden edellytys on se, että älyllinen, fyysinen ja emotionaalinen kehitys saavat kasvaa tasapainossa. Nuoren pitää saada tuntea, että hän on hyväksytty ja rakastettu omana itsenään, eikä vain tulevana ”osaajana,”  tämä tyhjä sana tunkee esiin kaikkialta missä vaikutusvaltaiset päättäjät esittävät vaatimuksiaan.

Moni kadottaa suorituspaineissa luovuutensa eikä anna itsestään mitään kanssaeläjilleen, vaan ottaa muista kaiken hyödyn saavuttaakseen menestystä ja kunniaa.

Tunne-elämän tasapainoisuus,  moraalitaju ja kauneudesta nauttiminen ovat hyvän elämän peruselementtejä. Jos tätä ei ymmärretä koulussa,  kaivatut ”tulevaisuusosaajat”  eivät innovoi  Suomea nousuun, vaan painuvat muiden mukana pohjamutiin.