Kun ihmisarvo oli koulun perusarvo

Nykyisessä kilpailukoulussa oppilas hankkii ihmisarvonsa suorituksillaan, olemalla muita parempi. Toisin oli vuonna 1970, kun uuden perukoulumme ensimmäisissä opetussuunnitelman perusteissa korostettiin jokaisen ihmisarvoa:

”Koulun tulisi ohjata oppilaita havaitsemaan, että jokaisella ihmisellä on ihmisarvo, joka on täysin riippumaton ammatista, varallisuudesta, rodusta, iästä, saavutuksista, terveydestä, kyvyistä ja muista henkilökohtaisista ominaisuuksista. Siksi opetuksessa on tähdennettävä, että on arvokasta ponnistella itsensä kehittämiseksi. Konkreettisena lähitavoitteena oppilaiden omassa elämänpiirissä voidaan pitää sitä, että he eivät kohtele ketään väheksyvästi, vaan osoittavat ystävällisyyttä ja avuliaisuutta erityisesti heikompia, avun tarpeessa olevia sekä vanhuksia kohtaan. Oppilailla tulisi olla runsaasti tilaisuuksia eläytyä erilaisten ihmisyksilöiden ajatuksiin, tunteisiin ja pyrkimyksiin sekä kehittyä ymmärtämään erilaisia elämänsuhteita ja niihin liittyviä ongelmia.”

Eikö teksti ollutkin vanhanaikaista paatosta?

Mihaly Csikzszentmihalyi on todennut, että vaikka moraaliset valinnat ovat usein vaikeita, niiden peruskriteeri on se, että oikeat valinnat luovat harmoniaa, väärät valinnat kaaosta ja epätoivoa.

Jokainen kulttuuri on luonut omat moraalisääntönsä, joita vieraan kulttuurin on helppo pitää omituisina tai tuomittavina. Jyrkkä kulttuurien ja kansakuntien jako hyviin ja pahoihin, vapauden puolustajiin ja terroristeihin voi olla helppoa, mutta epä-älyllisestä, joskus myös moraalitonta. Länsimaisen tieteen ja teknologian suuret saavutukset ovat syntyneet siitä, että ihminen on onnistunut tunkemaan yhä enemmän tietoa yhä kapeampiin kanaviin. Tämä on johtanut sokeaan tieteisuskoon. Jotkut aivotutkijat ymmärtävät ihmismielen toiminnan perusteista vähemmän kuin Australian aboriginaalit eikä moni humanisti pysty ratkaisemaan yksinkertaisia yhtälöitä, Csikszentmihalyi väittää.

Koulupetuksessa olisi pohdittava mikä opetuksen vaikutus on yksilön, yhteisön ja koko luomakunnan elämään. Esimerkiksi biologian ja historian opetus tulisi sitoa ekologisten, taloudellisten, sosiologisten ja biologisten tekijöiden yhteyteen. Kouluissa kautta maailman pitäisi oppia kajoamaan rohkeasti ihmiskunnan perusongelmiin: Mitä voimme tehdä, jotta maapallo säilyisi elinkelpoisena kun luontoa tuhotaan, ja ilmastonmuutos sulattaa napajäitä? Miten auttaa ihmiskuntaa ehytymään hajoamisen, vihollisuuksien ja tuhon sijasta?

Tehtävä tuntuu lähes toivottomalta. Nuoret ovat kuitenkin heränneet monissa maissa vaatimaan politiikan muutosta, ahneuden ja luonnon turmelemisen lopettamista. Moraalinen vastarinta vaatii rohkeutta aikana, jolloin tv-uutiset näyttävät miten ”demokraattissakin” maissa mielenosoittajia hakataan säälittä ja kuljetetaan tyrmään.

Mitkä ovat Suomen ja sen kasvatusjärjestelmän todelliset arvot? Mikä on ihmisyden arvo aikana, jolloin tärkeintä on olla muita parempi, usein keinoja kaihtamatta. Koska Suomi saa ihan viralliset ja avoimet Parempi-lapsi instituuttinsa, sellaiset kun Amerikassa? Parempia lapsia pitää meillä kouluttaa vielä toistaiseksi meteliä pitämättä, mutta eiköhän tilanne korjaannu, kun bisnespiirit saavat ansaitsemansa kasvatustehtävät ja maksulliset koulut, ihan avoimesti. Älkäämme unohtako myöskään premium –tason huippupäiväkoteja, joita ulkomaisetkin sijoittajat jo sponsoroivat.

Tasapäisyys loppuu viimeistään silloin, kun huippuyksilöt seulotaan jo sikiöistä geeniteknologian avulla, kuten Valtion kehitysyhtiön (Vake Oy:n) johtaja viime vuonna esitti, ihan hallitukselta saaminsa valtuuksiin. Hallitus vaihtui ja mies erosi. Tuskin ideat tähän kuolivat, ehdotettu ”supervauvojen tuottaja” voi todella olla yksi tulevaisuuden ammatti. Kun vain ”muutos” on tärkeintä, miksi käsitys ihmisarvosta ei voisi muka muuttua? Eihän kaikista ole maksukykyisiksi osaajiksi, valioyksilöiksi.

Sydänlääkärin viesti, 04.15 Suomen aikaa

Tänään, kello 04.15 Suomen aikaa, amerikkalaisella CNN-kanavalla kokenut kardiologi, sydänlääkäri, puhui outoja. Hän totesi, että teknologia auttaa nykyään tekemään äärimmäisen tarkkoja havaintoja ihmisen fysiologisista toiminnoista ja diagnosoimaan sairauksia. Mutta sitten se yllätys: Lääkäri sanoi, että olisi palattava 30-40 vuotta taaksepäin; silloin lääkäri kysyi ensimmäiseksi miksi ihminen tuli lääkäriin ja miten hän voi. Inhimillinen kosketus, tapa kohdata ihminen, eikä pelkkä rahaa tuottava asiakas, oli silloin tärkeintä. Särkyneen sydämen syndrooma on tosi, ei vain pelkkä nyyhkyiskelmien lisuke.

Nykyään raha, tehokkuus, tavara ja tuottaminen on tärkeämpää kuin särkynyt, väsynyt ihminen. Ihminen on ”lahjakkuusresurssi” ja ”voimavara,” kunnes voima on imuroitu ja jäljellä on vain kustannuksia tuottava ongelmajäte.

Kilpailuyhteiskunta kovine arvoineen on omiaan tuottamaan narsistisesti häiriintyneitä ihmisiä, ellei peräti sosiopaatteja, jotka ovat valmiita tekemään miltei mitä hyvänsä varmistaakseen oman asemansa ja kukistaakseen todelliset ja kuvitellut kilpailijansa.

Moniin isoihin ja pieniin johtajiin sopivat psykiatrian oppikirjojen kuvaukset luonnehäiriöisistä persoonallisuuksista, joilta puuttuu empaatttisuus, kyky asettua kärsivien ja sorrettujen asemaan. Vääristynyt suuruusharhainen minäkuva ja vallanhimo ohjaavat kaikkea toimintaa. Valtioiden johtajat oikeuttavat moraalittoman ja julman toimintansa propagandan ja sopivien kansanjoukkojen tuen avulla. Suuri Johtaja pilkkaa, valehtelee, villitsee ja syyttää kaikesta pahasta edeltäjiään. Hän ei voi sietää, että on ollut häntä etevämpiä, mieleltään terveitä johtajia, jotka ovat asettaneet yhteiset edut omien suuruusharhojensa edelle. Heitä omaan mahtavuutensa rakastunut vaarallinen ressukka pilkkaa ja halveksii aina kun siihen on tilaisuus.

Taas lasketaan ihmisten ”pohjasakan” eli ns. lahjattomien ja köyhien aiheuttamaa rasitusta yhteiskunnan taloudelliselle hyvinvoinnille. Lastenpsykiatriseen hoitoon tai psykiatrien peruskoulutukseen ei ole ollut rahaa rikkaassa Suomessa. Rahaa on jaettu kuitenkin kahmalokaupalla vaikutusvaltaisille hyville veljille ja visonääreille, jotka paasaavat osaamisesta, huipuista ja elämän tehostamisesta rahan ehdoilla.

Tuore uutinen kertoo, että kohu vanhusten ”hoiva”kotien alennustilasta alkaa unohtua –minkä saattoi arvata. Kun krokotiilinkyyneleet on pyyhitty, on aika palata normaaliin bisnekseen. Attendon ”hoivakodissa” paljastui perushoidon laiminlyömistä, lääkkeitä annettiin vähän kenelle sattuu ja koska sattuu. Firmalla oli lupa 25 asukaspaikalle, asukkaita oli 40. Syyllinenkin löytyi: Hoitajia ei saatu, minkäs firma sille voi! Mistähän hoitajapula mahtaa johtua? Kenties hoitajien laiskuudesta. Kyseessä on siis vanhusten ”tehostetun hoidon hoivakoti.” Pääpaino on sanalla ”tehostettu,” sijoittajien voittoja maksimoiva.

Kun Mehiläisen sisarfirma pääsee kunnolla takomaan voittoja lastensuojelulla, alkaa Suomen arvomaisema olla ”huippua,” ihan amerikkalaisella tasolla. Nyt sijoittajien voitot lasten ”suojeluun” sijoittamisesta ovat olleet vain kymmenen prosentin luokkaa, vain joku yksittäinen firma on saanut sijoituksille ansaitsemansa yli 30 prosentin tuoton.

Sijoittakamme nyt lapsiin, erityisesti heidän suojeluunsa kansainvälisten jättifirmojen erityislaitoksissa. Onhan lapsi tulevaisuusosaaja, kilpailukykymme takaaja, Suomen onnellisuusbrändin myyvä tuote, pieni bisnesenkeli, tulevien diilieni mahdollistaja.

JK
Länsisuomalaisen kaupungin omistama, asuntoja vuokraava yhtiö myi juuri omistamiaan taloja sijoittajalle, joka saneeraa niistä omistusasuntoja. Puoli vuotta on asukailla armonaikaa, sitten tavarat kannetaan ulos. Mummo kyselee lehdessä hädissään mitä hän nyt tekee, kun pesutupaankin vaihdettiin heti lukot.
Nyt vain päättäjien selityksiä kuuntelemaan; Iso Pesula Oy pesee taatusti kaikkien asukkaiden kuvitteelliset likatahrat vitivalkoisiksi. Eihän kukaan mummoja unohda! Kaikki hoituu kuin Amerikassa. Mummoilla on sitä paitsi oikeus ostaa asuntonsa markkinahintaan.

Superlapsen tragedia

Äiti kertoi ystävälleen junassa: ”Tyttö jännitti monta kuukautta eilistä esiintymistään. Hän soitti juhlissa kahta instrumenttia ja esiintyi vielä näytelmässä. Kaikki sujui täydellisesti. Seuravaana päivänä tyttö halusi vain syliin ja itki.” Ja sitten äiti nauroi, hän oli ylpeä lahjakkaasta lapsestaan ja halusi kertoa ilostaan. Sitten naurettiin yhdessä. Miksi?

Huolestuin, näinkö vanhemmat ajattelevat? Äidille oli tärkeintä se, että lahjakas tyttö esiintyi edukseen näyttämöllä. Tytön itkulla ja sylin kaipuulla tuntui olevan vähemmän merkitystä.

Lapsi työholistina

Jotkut haluavat, että heidän lapsensa ovat superlapsia. Jo vauvalle kasataan harrastuksia: vauvajumppaa, uintia, musiikkitunteja. Kouluiässä superlapset ovat aikataulutettuja. On pianotunteja, balettitunteja, kieliopintoja, taitoluistelua, uintia, taidekursseja ja näytelmäryhmiä. Kohtuullisesti käytettyinä kaikki ovat hyviä harrastuksia, mutta liiallisina niistä tulee raskas taakka.

Lapsista voi kasvaa työholisteja, jos heitä palkitaan aina saavutuksista, täydellisistä arvosanoista, mutta ei koskaan siitä, että ovat miellyttäviä, huumorintajuisia ja ystävällisiä. Ylisuorittaminen voi olla yhtä koukuttavaa kuin huumeet ja uhkapelit; erona on vain se, että vanhemmat tukevat ylisuorittamista tajuamatta sen vaaroja. Työholisti kärsii korkeasta stressitasosta ja on vaarassa palaa loppuun, kun ei osaa koskaan rentoutua.

Jokaisen pitäisi uskaltaa yrittää jotain aivan uutta, missä ei todennäköisesti ole erityisen hyvä. Kasvattajien pitäisi opettaa lapselle, että epäonnistuminen on normaalia, jopa toivottavaa. Luovuuden ilo ei ole mahdollista, jos ei uskalla kokeilla rohkeasti.

Perfektionisti uskoo näin:

Ellen aseta itselleni korkeimpia tavoitteita, päädyn toisen luokan kansalaiseksi. Ihmiset pitävät minusta vähemmän, jos erehdyn. Jos en osaa tehdä jotain erinomaisesti, ei ole mieltä tehdä sitä ollenkaan. Jos yritän kylliksi, pystyn ylittämään aikaisemmat saavutukseni. On häpeällistä osoittaa heikkoutta tai olla lapsellinen. Samaa virhettä ei saa toistaa, eikä keskitasoinen suoritus kelpaa. Epäonnistuminen tarkoittaa, että olen huono ihminen.

Lahjakkaan lapsen pitäisi koko ajan kuunnella aikuisten neuvoja, olla täydellinen. Jos lapsi toimii odotusten vastaisesti, hänelle koituu ongelmia. On hankala tehdä asioita luovasti omalla tavallaan, kun aikuiset ovat aina tietävinään, mikä on oikea tapa toimia.

Nykyisen suomalaisen koulutuspolitiikan kohtalokas virhe on se, että lapset eivät saa kehittyä luonnon aikataulun mukaan, pojat vähän tyttöjä hitaammin. Kouluista on tehty kilparatoja,vain parhaille on luvassa opiskelupaikka korkeakoulussa ja pääsy toiveammattiin –joka saattaa olla vain vanhempien toiveammatti, ei nuoren. Koulussa monilta nuorilta viedän oikeus löytää omat erityislahjansa, jos ne eivät sisälly virallisen osaamisliturgian käsikirjoitukseen.

Entä jos lahjakas nuorimies ei haluakaan lääkäriksi tai robottitieteilijäksi, vaan käsityöläiseksi tai peräti luokanopettajaksi! Onhan se perheelle kohtuutoman raskasta. Tai jos kahdeksan laudaturin Elina Maaret kirjoittaa päivät pitkät runoja tai romaanikäsikirjoitusta ja torjuu median lähentelyt. Traagisinta on, että moni nuori selviää iltaan asti vain lääkepurkin avulla.

Ei Suomessa lahjakkuutta, eikä sitä kaiken aikaa toitotettua ”osaamista,” puutu, terveestä järjestä ja suhteellisuudentajusta täällä on yhä enemmän puutetta. Arvomuutos on ollut raju, lipeväkielisyys on korvannut aitouden, maineen tavoittelu ja ahneus ihmisyyden ja yhteisöllisyyden. Tärkeintä on minä ja menestykseni –ja tietenkin huippulapseni, kympin tyttöni Elina ja poikani Elmo, tuo monilahjakas sankari, jonka kateelliset opettajat ovat pakottaneet kriisikeskuksen asiakkaasi. Ei masennuslääke auta Elmoa matkalla maailmanmestariksi. Elmo tarvitsee lisää punttia ja muuta treeniä, sillä homma hoituu.

”Älä koskaan luota yli 30-vuotiaaseen!”

Ministerin avustaja kertoi julkisuuteen, ettei kuuntelisi yhteiskunnallisessa kehityksessä yli 60-vuotiaita. ”Älä koskaan luota kehenkään yli 30-vuotiaaseen.”

Pekka Haavistolla on pari vuotta armonaikaa, Sauli Niinistö voisi väistyä vapaaehtoisesti jo nyt. Kyllä taistolaiset pojat ja tytöt tiesivät aikanaan miten yhteiskuntaa kehitetään! Nuoruuden voima, massojen paine ja mediamonopoli, siinä hyvän kehityksen innovoimat. Muuan Aatu-parka kupsahti Saksassa suunnilleen Pekka Haaviston ikäisenä, mutta paljon hän sai aikaan nuoruusvuosinaan.

Miksi Peka Himasta, 33, ei tuettu riittävästi, kun hän lupasi pelastaa Suomen yhdessä eurooppalaisten nelikymppisten liikemiesten kanssa? Miksi Aalto- yliopisto, Sitra, Akatemia, Tekes, Kone Oy ja muut sponsorit lopettivat Suomen pelastusoperaation rahoituksen, vaikka mukana oli Norjan prinssi ja Amerikan kaverit? Olivatko sponsorit ikäihmisiä, joilla ei ollut enää realiteettien tajua?

Ei meidän ikivanhojen kannata pahoittaa mieltämme siitä, että nuoret ovat aina oikeassa. Niinhän mekin olimme. Tiedämme kuitenkin, että lääkärikunnan keulakuva, viisas arkkiatri Risto Pelkonen, 88, kertoi totuuden, omalla kiihkottomalla tavallaan. Hän sanoi, että vanhana ihminen on noussut melkein vuoren huipulle. Sieltä näkee kauas, joka suuntaan. Mitä hän mahtoi tarkoittaa? Sitä kannattaisi poliittisissa nuoriso-osastoissa pohtia.

Älyllinen suorituskyky alkaa hitaasti laskea useilla osa-alueilla heti parinkymmenen ikävuoden paikkeilla. Tämä koskee nimenomaan ongelmanratkaisukykyjä. Nuorella leikkaa nopeammin kuin vanhalla. Esimerkiksi sanavarasto ja muisti säilyvät kuitenkin ennallaan pitkälle vanhuuteen. Testein vaikeasti mitattava, kokemuksen antama ymmärrys, niin sanottu karttuva älykkyys, kehittyy vasta vuosikymmenien mukana. Sitä voidaan kutsua viisaudeksi tai suhteellisuuden tajuksi.

Suurimmat luovat saavutukset tieteiden ja taiteiden alalla sattuvat noin 40 ikävuoden paikkeilla. Silloin on usein tehty työt, jotka on palkittu luonnontieteiden Nobelilla. Parina yksityiskohtana voidaan mainita, että säveltaiteen aloilla jopa 80-vuotiaille koittaa uusi nuoruus, luovuuspiikki, matemaatikkojen kohdalla tämä tapahtuu noin 60:n ikävuoden paikkeilla.

Jokainen meistä on omaleimainen persoonallisuus. Jokainen elää oman elämänsä, kokee omat kriisinsä, saa ympäristöltä tukea tai joutuu sen syrjimäksi ja väheksymäksi, sairastuu tai elää pitkään terveenä. Kukaan ei elä ikuisesti, jossakin vaiheessa vaikeudet voivat kasautua niin, että tuotteliaisuus yksinkertaisesti laskee tai loppuu kokonaan. Juopottelemalla ja huumeilla ei luovaa lahjakkuutta edistetä, niillä se usein sammutetaan tehokkaasti ja pysyvästi.

Olen toistellut jutuissani Leta S. Hollingworthin, lahjakkuustutkimuksen äidin sanomaa, en siksi, että en sitä muistaisi, vaan siksi, että sanoma on niin tärkeä ja yllättävä älykkyyden arvoa voimakkaasti korostaneelta tutkijalta.

Nainen, jota kutsutaan lahjakkuustutkimuksen äidiksi kirjoitti vuonna 1939 näin: ”Aika huutaa johtajia, jotka kykenevät johtamaan kansoja maailmassa, jossa ilman kaukonäköistä viisautta ihmisiä tuhotaan menetelmin, joista ei vielä nyt ole tietoa.” Ja vielä: ”Korkeatasoinen älykkyys ilman kauneuden tajua ei ole mahdollista”.

Katson kuvaa isoisästäni, taidemaalari Einarista (1890-1973): hyvin kaunis nuori mies, vakavat silmät katsovat jonnekin, kenties oman sielunsa syvyyksiin. Tätä kuvan nuorta miestä en tietenkään tuntenut, tunsin harmaahapsisen, reumatismin kumaraan koukistaman, melkein sokean, mutta yhä maalaavan valkeapartaisen vanhuksen, joka kulki taulunippu kainalossaan kohden kaupungin keskustaa.

Vanhuksen luovuus, imhimillisyys ja moraali ohjasivat kaikkea elämässä. Minun on helppo nähdä isoisäni Kauneuden maassa, siellä missä ei enää ole köyhyyttä, ei sisäistä tuskaa eikä fyysistä sairautta; siellä missä ”tuuli soittaa hiljaista urkusoittoaan ja tunteiden kantele soi ikuisesti kauneuden, pyhyyden ja ihmisyyden säveliä.”

Myös näin isoisä kirjoitti päiväkirjaansa:
”Ihmisen tärkeimpiä tehtäviä tässä elämässä pitäisi olla sielunsa kypsyttäminen likemmäksi täydellisyyttä, eikä ainoastaan pintapuolisten elämän nautintojen, rikkauden, hyvinvoinnin, mukavuuden ja kunnian etsiminen, sillä kaikki nämä ovat katoavaista omaisuutta, jota vastoin sielullisia voimia ei mikään voima hävitä.
Ihmissydän on kanteleen kaltainen. Siellä on viritetty eri tunteet sointuviksi kieliksi, joita Elämä soittelee. Kokemukset muodostuvat sydämessä taruiksi, jotka yksinäisinä hetkinä alkavat soida ja herättävät tuhansia kuvia mielikuvituksen maailmassa. Näitä säveliä tulisi ottaa talteen ja muodostaa pysyviksi. Taiteen tehtävä onkin näiden sävelien kokoaminen.

Kaukana, aavan meren sylissä on saari. Saarella kohoaa valkoinen marmoripalatsi, jonka ympärillä ijäti kukkivat ruusut tuoksuvat ja tummissa sypresseissä soittaa tuuli hiljaista urkusoittoa. Rannan valkoiseen hiekkaan laineet laulaen kuolevat….Rauhan, onnen, levon saari; unteni utuinen unhola…Sieluni pyhä temppeli on tuo palatsi. Silloin, kun maailman myrskyt pauhaavat, lentää sieluni kotkan siivillä yli maiden ja manterien unteni valkoisen temppelin pyhään suojaan…”
*****

PS. Kauneudentaju ei vaadi tosikkomaisuutta. Huumorintaju vaatii älykkyyttä. Klikkaa Facebook- sivultani Areenasta kopioitu Bändi-klippi. Se kertoo humoristisesti todellisesta ystävyydestä. Terveisiä kaikille opettajankoulutuslaitosten bändikavereilleni vuosilta 1976-2008!

Mies nimeltä Taru

Taru Armas Unteloinen ei ollutkaan mikä tahansa mies, vaan virkamies. Taru oli noussut korkeaan asemaan valtionhallinnossa jäsenkirjansa ja puhelahjojensa avulla. Hymyilevän ja sosiaalisen Taru-tarinoijan puhe soljui sulavasti niin kokkareilla kuin puhujapöntöissäkin. Kun koulutuksen alalla tarvittiin visioiden kirkastajaa ja kannustepiiskuria, Taru kutsuttiin luomaan pöhinää pyttyyn.

”Lisää innovatiivisuutta ja osaamista!” kuului Tarun suusta ponnella, joka sai jokaisen ymmärtämään, että armonaika on vähissä. ”Vaikuttavuus, brändi ja kilpailukyky! Painakaamme nämä sanat tulikirjaimin sydämiimme,” hehkutti Taru.

Melkein jokainen oli valmis seuraamaan Tarua koulutuksen taivaisiin, tuloslistojen kärkeen, kirkkaimman laadun lähteille, kansainväliseen maineeseen. Vielä elää kuitenkin muutamia Vanhan liiton miehiä, jotka puhuivat aikuiskasvatuksesta, ihmisarvosta, yhteisöllisyydestä ja kauneudesta. Taru antoi koulutustilaisuuksissaan näillekin puheenvuoron hymyillen tavalla, jonka voi tulkita joko lempeydeksi tai ivallisuudeksi.

Tuskin kukaan tajusi, miten Taru kärsi ja häpesi sisimmässään. Ei Taru tyhmä ollut, hänellä oli omatunto. Hän häpesi sitä, että toisteli mitä suuhun oli ahdettu. Tarun puheiden sisällöntuotannon sylttytehdas oli aivan muualla kuin Tarun työhuoneessa. Taru oli pelkkä puheautomaatti ja sisälukija. Hän omaksui nopeasti ”ketterät ja fluidit ilmiöt”, tarjosi kolme pointtia sitä ja viisi pointtia tätä. ”Pöhinä” oli sana, jota Taru toisteli kuvaamaan dynaamista innovatiivisuutta.

Taru alkoi ahdistua yhä enemmän. Puhe sujui entiseen malliin, mutta outo sivusävy siihen ilmaantui. Puolituttu eläkeläinen puhutti Tarua erään koulutustilaisuuden jälkeen. ”Taru! Sinä olet aivan kuin Punahilkka, joka juoksee metsässä sutta pakoon. Paasaat pöntöstä puuta heinää, kerrot urotöistäsi. Taru oletko sinä mies vai luikuri?” Ukonturjake oikein kiihtyi.

Taru kääntyi kannoillaan, hän ymmärsi, ettei enää voinut peittää sisikuntaansa. Taru muuttui alakuloiseksi, sitten masentuneeksi. Kun Tarun ylistämä, palkittu oppilaitos paljastui taloudellisten väärinkäytösten pesäksi ja pelkäksi itseään kehuneeksi mainoskuplaksi, Taru alkoi saada paniikkikohtauksia. Hän linnoittautui kotiinsa vastaamatta puhelimeen.

Vuoden sairasloman ja terapiajakson jälkeen Taru muutti Peräseinäjoelle ja kouluttautui pirssiautoilijaksi. Vanhapoika avioitui paikallisen erityisopettaja Lillin kanssa. Koulutuksensa perusteella vaimo ymmärsi, että Taru-poika oli alemmuudentuntoinen ressu, joka tarvitsi paljon haleja ja hyviä lihapullia.

Kun Tarun alitajuinen höpötyshihna alkoi pyöriä kotona vanhaan malliin, vaimo alkoi soittaa pianolla Nino Rotan tunnussävelmää elokuvasta Kummisetä. Naapuritkin herkistyivät usein kyyneliin iki-ihanien sävelten kiiriessä avoimesta ikkunasta. ”Kun puhut rakkaudesta hiljaa kuiskaten…”
Tarusta kasvoi kuin uusi mies, hellä, herkkä, iloinen ja itselleen kelpaava. Hänelle kelpasi jopa oma etunimi eikä Taru enää harkinnut sen muutamista Turoksi. Sen sijaan hän joskus pohti pitäisikö sukunimi Unteloinen muuttaa, ottaa yhteiseksi vaimon sukunimi. ”Lilli ja Taru Ritari” kuulostaisi upealta.

Tämän pituinen oli tämä satu. Onhan se vähän lapsellinen, mutta sellaisiahan sadut ovat.

Juhannus, tunteita täynnä

Jotkut päivämäärät syöpyvät mieleen elinajaksi, läheisten syntymäpäivät, häät, kuolemat. Eilisiltana muistelin äitiäni, joka olisi täyttänyt 95-vuotta; hän eli 81-vuotiaaksi. Muistelin myös juhannuksena syntynyttä veljeäni, joka eli 27-vuotiaaksi.

Etsin tietokoneeni muistista tiedostoja hakusanalla Sylvia Gunhild. Seuraava juttu on kirjoitettu keväällä 2000.

Istut sohvalla niin pienenä, kun astun ovesta sisään. Tulen kaukaa; et ole kuullut tuloani ja katsot minua hämmästyneenä. Et tunnista minua heti, mutta pian hymyilet. Tulen luoksesi, otan kädestä ja silitän poskeasi. Minun on pakko mennä pienen asuntosi keittokomeroon muka juomaan; kyynelet ovat tulleet väkisin silmiin, kun huomasin, että kuntosi on yhä huonontunut. Onneksi nykyisin on kotiapu ja kotisairaanhoito. Hoitajat ja kotiavustaja käyvät luonasi neljästi vuorokaudessa. He luovat turvaa, varmistavat että lääkkeet tulevat otetuksi ajallaan ja että asunto pysyy siistinä. Kahdeksan pilleriä aamulla, pari päivällä ja kuusi illalla, laskin tämän hetken annokseksi pikku annostelupurkeista.

Ranteessasi on laite, jota painamalla saat yhteyden pelastuspalveluun. Vihosta, johon hoitajat kertovat päivän tilanteesta, luen viestejä, joiden sisältö on aina samantapainen: ”Sylvia oli kaatunut. Makasi olohuoneen lattialla. Kävimme nostamassa sänkyyn, ei näkyviä vammoja.” Sinä, entinen jääprinsessa ja vielä viisikymppisenä liikenteen vilinässä kiitänyt pyöräilijä et tahdo pysyä enää jaloillasi, et jaksa aina nousta sohvalta ylös edes apulaitteesi avulla. Viiden metrin rollaattoriretki kaksion olohuoneesta makuuhuoneeseen vaatii sinulta keskittymistä ja ankaraa fyysistä ponnistelua.

Illalla kaivan kaapista vanhan valokuva-albumin. Alussa on muutama kuva pienestä surusilmäisestä tytöstä, joka jäi orvoksi seitsemän vuotiaana. Kaulassa on helmet, jotka sinulle annettiin kun äitisi oli kuollut syöpään. Ei siskoja, ei veljiä. Seuraavat sodan aikaiset kuvat on otettu kaunottaresta mottimetsässä. Parikymmentä vuotta myöhemmin otetuista kuvista huomaan miten nuori olit, kun muutin kauas Helsinkiin. Se oli aurinkoinen päivä, elokuun viimeinen vuonna 1964. Juna lähti aamulla kahdeksalta. Varmaankin vilkutit niin kuin aina teit lähtiessäni siihen asti, kun et enää päässyt parvekkeen kynnyksen yli.

Paljon on tapahtunut lähtöni jälkeen. Jukan kuolemasta emme toipuneet pitkään aikaan, sinä kenties et koskaan. Kerroit, että puoli vuotta tapauksen jälkeen lähdit hakemaan Jukkaa sairaalasta, koska uskoit, että lääkäri oli luvannut antaa hänet sinulle takaisin. Kieltäydyit muistamasta, että Jukka oli haudattu loppiaisena. Se loppiainenhan oli hyvin kylmä päivä. Onneksi pappi puhui siunaustilaisuudessa niin ulkokohtaisesti. Mitäpä hän olisi voinut Jukasta tietää, pappi teki vain työtään. Lämmintä puhetta olisikin ollut vaikea kestää. Miten kestit poikasi kuoleman? Miten äiti voi sen kestää? Niin kauan kun pystyit kävelemään hoidit Jukkaa hautausmaalla, siinä lapsuudenkotimme vieressä, lammen rannalla.

Rakas äitini, Sylvia Gunhild. Sinä olet joutunut kestämään elämässäsi paljon tuskaa, kipua ja menetyksiä. Luulen tietäväni miksi olet kuitenkin jaksanut. Kaksiosi seinät on vuorattu lasten kuvilla. Kun näytän sinulle uusia kuvia pikku Venlasta ja Aatoksesta, jotka nyt yhdeksänkuisina nousevat tukea vasten seisomaan, muutut silmissä. Hymyilet, alat puhua, kerrot teräviä huomiota lapsista.

Jukan ylioppilaskuva kirjahyllyssä on haalistunut, värit ovat hitaasti lähteneet, häipyvät ajan myötä ehkä kokonaan. Elämä kuitenkin jatkuu näissä pienissä. Olemme osa ikuista ketjua, yksin mitättömiä mutta kuitenkin äärettömän tärkeitä läheisillemme.

Äidin antama lämpö, rakkaus ja turva kulkevat mukanamme jokaisena päivänä elämän loppuun saakka. Kiitos, rakas äiti Sylvia siellä korkeuksissa, kiitos kaikki äidit, te lastenne hyvinvoinnin ja leivän puolesta taistelleet emot.

Suomen sivistyksen taso mitataan sillä miten hyvin huolehdimme vähäisimmistä veljistämme ja sisaristamme ja äideistämme silloin, kun lopullinen ero on lähellä. Silloin on meidän aikamme helliä emoamme, silittää poskea ja kättä, joka meitä lapsena turvasi ja ruokki.

Muistellessani rakkaitani kuuntelin eilisilta Youtubesta kappaletta ”Håll mitt hjärta.” Sen kauneus saa sielun värisemään. Kuuntele sinäkin, laulu sopii sekä häihin että hautajaisiin.

Håll mitt hjärta Håll min själ
Lägg mitt huvud i ditt knä
Säg att du menar
Och vill mig väl
Håll mitt hjärta Håll min själ

Som jag väntat alla år
Du kan läka mina sår
Ta mina händer och gör mig hel
Ta mitt hjärta
Ta min själ

Håll mitt hjärta Håll min själ
Låt mig bara stanna här
Så allt jag ber dig allt jag begär
Håll mitt hjärta Håll min själ
Håll min själ

Pakkomatematiikka

Helsingin Sanomissa ( 26.5.) oli kokeneen matematiikan opettajan ansiokas analyysi pitkän matematiikan pakkosyötön seurauksista koululaisille. Se voi sotkea koulun arjen, yleissivistys laskee ja matematiikan osaaminen laskee, jos oppilailla ei ole sisäistä motivaatiota opiskeluun. Monelta viedään mahdollisuus opiskella mieliaineitaan, kun pitkän matematiikan opiskelu nielee kohtuutomasti aikaa ja voimia, pohtii opettaja Timo Salminen.

Pitkästä matematiikasta saa eniten pisteitä, jos pyrkii lukemaan esim. oikeustiedettä, lääketiedettä, englantia, kauppatieteitä, jopa historiaa, äidinkieltä ja kulttuuria! Miksi ihmeessä? Idean isät ja äidit selittelevät parhain päin tekosiaan: Ei pitkää matematiikkaa ole pakko opiskella, voihan valita muutakin ihan vapaasti. Yliopisto-opintojakin voi opiskella avoimessa korkeakoulusssa, kotona, etänä.

Koneopiskelu ei sovi läheskään kaikille. Opiskelija tarvitsee tuekseen eläviä ihmisiä, opettajia, jotka opettavat ja kannustavat; kavereiden opiskelijayhteisöä, joka antaa elämään iloa, mielekkyyttä, joskus jopa rakkautta.

Kesäyliopistot loivat aikoinaan monille, myös minulle, loistavan mahdollisuuden aloittaa ihan oikeat yliopisto-opinnot 60-luvulla. Opettajat olivat ihan oikeita professoreita ja lehtoreita. Luennot ja kirjallisuus olivat oikotie asioiden ymmärtämiseen. Opetin itse myöhemmin lähes kymmenessä kesäyliopistossa ja avoimessa korkeakoulussa kasvatustiedettä. Opiskelijat olivat motivoituneita. Opiskelu oli useimmille itseisarvoinen ylpeyden ja ilon aihe. Ei manguttu ohuempaa teosta liian paksun kirjan tilalle tai oppikirjan korvaamista ”esseellä.”

Muistan synkkäilmeisen miehen, jonka kohtasin junassa. ”Uusikylä, suoritin sulle Lahden avoimessa appron. Nyt valmistun maisteriksi. En ole kertonut suvulle, kun ne pilkkasivat minua aina, kun olin jäänyt kansakoulussa luokalle.”

Peruskoulusta on tehty ahdistava kilpatanner. Kuulin A-studiossa, että yliopistossa stressistä ja kilpailusta ei pidä huolestua, koska stressitasoa seurataan! Uudistuksen yksi suunnittelija kertoi, että Sipilän hallitus ja opetusministeriö kiireellistä pisteytysuudistusta vaativat, eivät suinkaan yliopistot!

Eikö fantastisen vuoden 2010 ylipistouudistuksen kivijalka pitänyt olla yliopistojen autonomia! Pistikö ministeriö todella yliopistojen hallitukset ja rehtorit polvilleen? Monet ovat pitäneet tapanaan heittäytyä varmuuden vuoksi ihan selälleen, kädet ojossa, valmiina vastaanottamaan pari milliä ”profiloitumisrahaa” matemaattis-luonnontieteellisen osaamisen kehittämiseksi, tietenkin kauppatieteillä höystettynä.

Elinkeinoelämä ja yrittäjäjärjestöt ovat iloinneet pakkomatematiikasta, se kun johtaa heidän visionsa mukaan Suomen ns. osaamisen eturintamaan. Insinööri Sipilä ministereineen teki kaikkensa opiskelun ”sutjakoittamiseksi” kärkihankkeiden avulla. Ilmeisesti pakkomatematiikan taustalla on myös ajatus, että sen avulla korkeakouluihin seulotaan älykkäimmät opiskelijat opiskelmaan matemaattis-teknis-luonnontieteellisiä aloja.

Korkeakoulut mittaavat omaa arvoaan kansainvälisten ranking-listojen sijoituksilla. Sadan ”parhaan” joukkoon voi päästä vain ns. kovien alojen julkaisuilla. Aalto-yliopiston rehtori Teeri vaati pari vuotta sitten teknologiajohtajan kanssa, että puolet yliopistojen turhista (?) koulutusohjelmista tulisi lopettaa! Aalto nimettiin ”huippuyliopistoksi” jo syntyessään. Bisnes turvaa sen tulevaisuuden.

Matematiikan ja teknologian taitajat ansaitsevat arvostustusta ja riittävät resurssit Suomen aineellisen hyvinvoinnin jatkumiseksi. Joukossa on monia todellisia huippulahjakkuuksia, eikä vain mainoksin luotuja paperitiikereitä, joita korkeakouluissa myös riittää. Media kertoo usein ”maailmanluokan ainutlaatuisista tutkimustuloksista,” jotka ovat parhaimmillaan yhdentekeviä, pahimmillaan huvittavia. Tuntuu joskus jopa siltä, että tutkimusmetodologian peruskurssi on jäänyt tohtorilta kesken.

Matematiikan merkityksen ylikorostaminen voi johtua luulosta, että matematiikan taitaja olisi aina luova ongelmanratkaisija. Heitäkin matemaatikoissa on. Matematiikan loogisuus voi kuitenkin olla suoranainen kahle, luovuuden este. Todellisista maailman huippuyliopistoista kerrotaan, että monet huippuälykkäät opiskelijat saavat pakata laukkunsa ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen ja palata kotimaihinsa, koska ajattelevat kuin robotit.

Parhaat ja luovimmat tiedemiehet eivät ole älykkäimpiä; he osaavat kysyä oikeita asioita ja katsoa aivan uusiin suuntiin. Eivät he tuota pakkoneuroottisesti julkaisuja, koska hosuminen lisää tunnetusti typeryyttä, eikä tieteellisiä oivalluksia.

Meidän pitäisi hyväksyä, että ihmiset ovat monin tavoin lahjakkaita: matemaattisesti, kielellisesti, sosiaalisesti, taiteellisesti, musiikillisesti, käden taidoiltaan, urheilun aloilla ja monilla muilla. Jokaisella tulisi olla oikeus löytää oma alansa ja lahjansa koulun tukemana ja inspiroimana, kaikessa rauhassa. Ei koululaisia saa nujertaa minkään aineen yksipuolisella pakko-opiskelulla, joka estää omien lahjojen löytämisen ja kehittämisen.

Peruskoulu on avain matematikan tason parantamiseen Suomessa. Opettajat ovat vuosia kertoneet, että taso kouluissa on romahtanut. Jos peruskoulumatematiikka ja laskutaito nostetaan arvoonsa, korkekouluihin tulee vapaaehtoisesti riittävä määrä motivoituneita opiskelijoita.

Yksi syy koulusaavutusten laskuun on ollut hömppä-metodien ja oppilaiden heitteillejätön lisääntyminen. Opettajan pitää olla koutsi ja kanssaoppija, joka saattelee oppilaat itseohjautumaan modernissa oppimisympäristössä. Siellä ei tarvita seiniä, työpisteitä eikä kirjoja, vaan kuulosuojaimia.

Opettajan tulisi saada opettaa ja kasvattaa. Ei jokaista oppilasta pidä tietenkään opettaa samoin menetelmin ja samassa tahdissa; eihän eri kokoisia jalkojakaan tungeta yhden koon kenkiin. Opettaja organsioi yhteistoiminnallista ja oppilaskeskeistä opiskelua aina, kun se on pedagogisesti tarkoituksenmukaista. Hän ei hurahda digiuskovaiseksi, koska muistitikku ei koskaan korvaa ihmistä.

Hyvä opettaja ei tietenkään julista ketään matemaattisesti lahjattomaksi ja tyhmäksi. Jos hän sen tekee, rehtori määrää opettajalle hyvän, perinteisen koulutehtävän: Kirjoita sata kertaa kaunokirjoituksella ”Hyvä opettaja kannustaa oppilaita, huono opettaja ivaa.”
Näin meille voisi kehittyä matemaattisesti sivistyneitä, älykkäitä, jopa luovia yksilöitä. Jos joku heistä olisi lisäksi viisas ja monipuolisesti sivistynyt, voisimme valita hänet tasavallan presidentiksi.

Näin Albert Einstein puhui vuonna 1934:

”Meidän on varottava saarnaamasta nuorille menestymistä elämän tarkoituksena. Jokainen saa muilta ihmisiltä paljon enemmän kuin pystyy näille antamaan. Ihmisen arvokkuus mitataan parhaiten sillä, mitä hän antaa muille, ei sillä, mitä hän itselleen saa. Kunnioita jokaista ihmistä, älä ihannoi ketään.Tärkein ja arvokkain opiskelun ja työnteon motiivi on rakkaus omaan alaansa.”

”Yksilöpalvonta, joidenkin nostaminen muiden yläpuolelle on epäoikeudenmukaista ja osoittaa huonoa makua, varsinkin jos heihin yhdistetään yliluonnollisia henkisiä kykyjä. Onneksi materialistisella ajallammekin on niitä, jotka asettavat tiedon ja moraalin ensimmäisiksi, ennen rikkauksia ja valtaa.”

Kun suomen kieli alkaa olla monille vaikeaa yhteiskunnan ja koulun ”modernisoimisen” myötä, kirjoitan varmuuden vuoksi olennaisen yliopistojen kotikielellä.

”The most important motive for work in the school and life is the pleasure in work, pleasure in its result, and the value of the result for the community.” (Albert E.)