Opettajasta ei ole yli-ihmiseksi

Visionääri osoitti 2000-luvun alussa kaukana siintävää vuorenhuippua ja kertoi, että sinne meidän tulee nyt kilvan kapuaman.

Näin visionääri visioi: Tavoitteeksi on asetettava ”uusi opettajuus.” Uusi opettaja on ”hallinnon asiantuntija, oppilashuoltaja, luokan ulkopuolisten toimintojen osaaja, teorian ja käytännön tutkija.” Hän on lisäksi ”jatkuvasti kasvava, itseä arvioiva, reflektoiva, kollegiaalinen yhteistyökumppani.”

Eikä siinä kaikki! Opetustehtäviensä ohella uusi opettaja on ”elinkeinoelämän kumppani, kulttuurielämän kumppani ja kriittinen osallistuja, joka osaa toimia kriisitilanteissa ja hallitsee modernin informaatioteknologian sovellusten kehittämisen ja niiden opettamisen.”

Vaatimuslistan mukaan laajentunut opettajan työnkuva merkitsee opettajan kokonaisvaltaista vastuuta oppilaista. ”Tulisi rakentaa kompleksinen, moniulotteinen, moni-ilmeinen, eettinen opettajuus.”

Opettajan ammattiin kuuluu tietenkin keskeisenä etiikka ja vastuu oppilaista, mutta mitä tämä ”kompleksinen moni-ilmeinen moniulotteisuus” tarkoittaa? Sehän voi tarkoittaa aivan mitä tahansa tai ei yhtään mitään.

Visionäärin pari juttua oli unohtua: Tulevaisuuden opettaja osallistuu aktiivisesti yhteiskunnan toimintaan. Opettajan yhteiskunnallinen vastuu laajenee kuulemma siten, että ”oppimisympäristönä on koko maailma ja toimintaympäristöinä ovat verkostot.”

(Joku lähetti juuri telepaattisen viestin: Ihanko totta? Että tämä oma koulu ei siis riitä toimintaympäristöksi? Kyllä minä tiedän, että jotkut opettajat reissaavat oppilaineen Japanissa, Italiassa ja Amerikassa, mutta ei meillä ole rahaa semmoiseen. Ja niitäkö pitäisi olla, verkostoja. Miksi?)

On hienoa, että opettajat ovat meillä akateemisesti koulutettuja pedagogeja. Teoreettinen tieto ei ole käytännön opetustaidon vastakohta, vaan sen välttämätön edellytys. Totta kai nykyopettaja reflektoi eli fundeeraa, mutta osaa päättää itse mihin suuntaan kulkee. Joka visionäärin listojen perässä ei kannata lähteä vuoria valloittaman. Voi olla, että visioitu vuori osoittautuukin pian pelkäksi kangastukseksi. Voi myös olla, että lähellä vuoren huippua kuuluu visionäärikuoron kirkuna: Hei, väärä vuori! Vuoren paikka muuttui juuri.

Kun opettajia on tarpeeksi hyppyytetty turhaan sinne tänne, he lopettavat vuorikiipeilyn, kulkevat vain niitä polkuja, jotka ammattietiikka ja oppilaiden paras vaativat. Opettaja antaa taivaanrannan maalareiden keksiä uusia näkyjä, kiitää maailmanlaajuisissa toimintaympäristöissään kutomassa kavereidensa kanssa verkostojaan.

Tätä oli siis ”uusi opettajuus.”

”Vanha opettajuus” tukeutuu monipuoliseen opetustaitoon, omaan ajatteluun ja moraaliin. Vanhan liiton opettaja on rohkea pedagoginen asiantuntija, hän osaa erottaa tosiasiat propagandasta. Hän tietää, että opetuksessa paras tulos saadaan, kun uusi ja vanha yhdistetään järkevästi. Hän uskaltaa sanoa opetuksen pilipalisaatota pilipalisaatioksi, mutta muutosvastarintainen hän ei ole. Hän päättää aivan itse miten haluaa muuttua. Tärkeintä hänelle on jokaisen oppilaan hyvinvointi, eikä nöyristely, jolla pääsee ehkä herkkupöytiin, mutta saa sielulleen vahingon.

Koulu ei ole humpuukiteltta

Moni opettaja on pohtinut mediassa alan vaihtoa, koska kokee, ettei voi tehdä enää opetustyötään turhan sälän keskellä. ”Työ on sirpaloitunut tehtäviin, joiden mielekkyyttä on vaikea ymmärtää,” kirjoittaa uupunut opettaja. On palavereja, neuvotteluja, kehityskeskusteluja, arviointikeskusteluja, vanhempainvartteja ja työryhmiä.

Monissa kouluissa oppilaat ovat lyhytjännitteisiä. Tehtävät hosutaan nopeasti vähän sinne päin, että pääsee tekemään jotain mukavaa, mieluiten jossain muualla kuin luokkatilassa.

Moni opettaja kokee, että syy ongelmiin on uusissa opetussuunnitelmissa. Syy lienee enemmän niiden tulkinnassa. Opettajilta on vähennetty tärkeintä: oikeutta ajatella itse mitä opettaa, ja miten opettaa. Sen tietävät paremmin jotkut, joilla on virka ja valta, vaan ei kokemusta koulutodellisuudesta. Opettajan pitäisi hyväksyä, että tieto on nyt tikulla ja opettaja on kanssaoppija, joka ei saa häiritä oppilaita opettamisella. Tiedon varastoiminen omaan päähän on kuitenkin sen kaivatun ”luovan innovatiivisuuden” perusta. Mitään todella arvokasta ei voi luoda tyhjästä.

Olen seurannut vuosikymmenet ylhäältä syötettyä muutospuhetta. Helppo-heikit ja höpinä-huldat on nostettu virallisiksi suunnan näyttäjiksi; he ovat korvanneet visioilla ja unelmahötöllä syvällisen pedagogisen ymmärryksen, vastuun ja moraalin. Laatukonsultitkin ovat olleet suosiossa. Kouluille on pakkomyyty laatua kuin makkaraa.

”Ei tiede taivu makkarakoneeksi,” lausui etevä neuroverkkojen tutkija Teuvo Kohonen, kun yliopistoille ryhdyttiin rustaamaan pinnallisia laatukriteerejä.
Kouluhallintoa tulisi valistaa samanhenkisesti: Ei oppilaasta tulee ”osaajaa” kun kouluista tehdään kilparatoja tai ”humpuukitelttoja;” sellaisia oli 50-luvulla. Teltassa oli pelejä, ammuntaa, levyautomaatti, ehkä jopa käärme tai peräti napatanssija ja muutakin mukavaa. Humpuuki on hetken kivaa, mutta siihen kyllästyy nopeasti. Koulun kilparadoilla monet oppilaat nääntyvät ja keskeyttävät kisan.

Opetuksen laatu syntyy opettajan ja oppilaan kasvatussuhteesta, vuorovaikutuksesta, jossa opettajalla ja oppilaalla on omat roolinsa. Oppilaan on opiskeltava, koska muuten ei opi. Keskittynyt opiskelu ei ole oppilaiden passivoimista, paras aktiviteetti tapahtuu aivoissa, eikä sitä voi korvata motorisella levottomuudella. Liikkua pitää, ja paljon, mutta ei jokaisella oppitunnilla.

Koulu tarvitsee resursseja ja sopivia ryhmäkokoja. Jopa kirjoihin tulisi olla varaa ja niitä tulisi saada käyttää. Silloin koululainen oppisi lukemaan, ehkä kirjoittamaan ja jopa laskemaan.

On kuitenkin ymmärrettävä, että materiaaliset kehystekijät ovat vain hyvän opetuksen minimiedellytyksiä. Seinillä, digillä ja riippukeinuilla kehuminen ei takaa opetuksen hyvää tasoa. Hyvä koulu kasvattaa ihmistä, persoonaa. Hyvässä koulussa kaikki tuntevat kelpaavansa. Hyvässä koulussa osoitetaan keskinäistä kunnioitusta ja huolenpitoa; siellä sekä opettajat että oppilaat käyttäytyvät toisiaan kohtaan kuin sivistyneet ihmiset.

Oppilaat tuovat kouluun kodeistaan kaikki kokemuksensa. Jonkun oppilaan kevyt reppu on täynnä iloa ja intoa, jonkun toisen murhetta, pelkoja ja häpeää. Jos raskaita reppuja on luokassa liikaa, ei opettaja jaksa. Hän tarvitsee apua, kuten oppilaatkin.

***

Hallitusneuvotteluissa keskitytään kuulemma seuraavaksi ”ilmiöiden” tarkasteluun. Jaa-ha, että sielläkin sitä sitten niitä ilmiöitä… Minä ehdotan ”ilmiöiksi” paria aihetta: ”Miten luovaa lahjakkuutta vaalitaan ja miten se tuhotaan,” ja toisena ”Lasten turvallisuus yhteiskuntarauhan tukipilarina.”

Poliittinen kattila kiehuu ja pöhisee aikansa, mutta kyllä sieltä vielä käärmekeitto syntyy. Ihan kansakoulun parhaita perinteitä lainaten: ”Kuule, sinä syöt keittosi loppuun, tai itket ja syöt.” Tällä periaatteella kouluakin on ”kehitetty” viime vuodet.

Häpeä, sinä keskinkertainen!

Jos suomalainen professori myöntää olevansa keskitason professori, se kuulostaa suorastaan häpeälliseltä. Onko tällaisella yksilöllä oikeutusta toimia virassaan? Onko hän paitsi keskitasoinen, myöskin laiska ja kaikin puolin muutenkin kyvytön? Eikö hän halua kehittyä? Millä oikeudella tuollainen keskinkertaisuus anoo tutkimuksiinsa apurahoja? Onko hän yliopistolle pelkkä rasite, jarru tai tulppa itseään lahjakkaampien tiellä? Joskus niinkin, aina ei kuitenkaan!

Entäpä jos kyseessä onkin mieleltään harvinaisen terve yksilö, joka arvioi itseään paitsi myönteisesti, myös realistisesti. Hän ehkä ymmärtää, että suurin osa professoreista on, ja tulee aina olemaan keskitasoisia. Oikein hyviä on vähän, samoin huonoja. Todellisia ”maailman huippuja” voi Suomessa olla muutamia. Ei siis ole katastrofi, vaikka jokainen professori ei kuvittelisikaan olevansa yliopistonsa napa, dekaanien dekaani, gurujen guru, Tieteen Valo, vaan arvioisi olevansa aivan vain tavallinen työteliäs professori.

Vaikka huippututkijoiksi kuvitelluille annettaisiinkin etusija tutkimusrahojen jaossa, ei pidä unohtaa muitakaan. “Huippu” saa yksin aikaan yhtä vähän kuin tähtijalkapalloilija saisi aikaan muodostaessaan yhden miehen maajoukkueen, tähtireportteri tehdessään yksin sanomalehteä tai huippuviulisti yrittäessään yksin korvata sinfoniaorkesteria.

Kuka näyttää suuntaa?

Korkeakoulujen “huippujen” metsästystä edellyttää “yhteiskunta” ja sen kehitys, näinhän meille kerrotaan. Yhteiskunta on kuulemma , samoin kuin Nasse-setä muinoin, “hyvin, hyvin vihainen ja pettynyt ”koska yliopisto ei ole vastannut yhteiskunnan haasteisiin.” Minkä “yhteiskunnan?” Onko “yhteiskunta” yhtä kuin maan kriisiin 90-luvun alussa ajaneet talouselämä, liikemaailma ja pankit? Miten hyvin ne ovat tehtävänsä hoitaneet? Nekö ovat parhaat tahot yliopistoja arvioimaan? Vain niitäkö yliopiston pitää kumartaa ja palvella, omaksua niiden arvomaailma? (Huomatkaa paino sanalla “vain” edellisessä virkkeessä; en siis vähättele mainitsemieni tahojen merkitystä.) Onko sivistyksellä ja oppineisuudella arvoa vain silloin, kun ne palvelevat taloutta? Ovatko vain “kovat tieteet”, luonnontieteet ja taloustieteet arvokkaita?

Käsittääkö “yhteiskunta” kasvottomien instituutioiden lisäksi myös elävät ihmiset? Onko olemassa muitakin tärkeitä asioita kuin talous, business ja kilpailukyky? Voisiko tieteellinen tutkimus tähdätä joillakin lohkoillaan myös siihen, että se nostaisi esiin tärkeitä kysymyksiä elämästä, inhimillisyydestä, ihmiseksi kasvamisesta, auttaisi kenties selityksillään ymmärtämään “hyvän elämän” edellytyksiä? Kannattaako uhrata edes muutama ajatus sille, minkälainen maailma olisi jos vanhemmat olisivat osanneet rakastaa lapsiaan? Olisiko historia ollut toisenlainen? Onko sillä yleensä merkitystä? Tai kuinka monta sataa (tai tuhatta) ahdistunutta, henkistä kuolemaa tekevää lasta, toivotonta nuorta, masentunutta työtöntä, unohdettua vanhusta tai vammaista vastaa henkisen tai rahallisen tuen “sijoituskohteena” yhtä yliopiston “valioyksilöä,” huippujen huippua?

Onko tiedemiehillä mitään sanottavaa siitä, että Suomi on muuttumassa vahvojen ja itsekkäiden yhteiskunnaksi. Mistä se johtuu? Onko se oikein ja väistämätöntä?

Kymmenen suomalaista “tieteen huippua” löytyy nopeasti. Kymmenen moraalisesti korkeatasoisen suomalaisen luetteleminen on paljon vaikeampaa, melkein mahdotonta. Tästä ei kuitenkaan voi päätellä, että moraali on yhdentekevä asia, ei varsinkaan “tieteen huippujen” moraali.

Yllä olevan tekstin oli allekirjoittanut joku professori K.U., vieraileva tutkija Georgian yliopistossa, Yhdysvalloissa -JO VUONNA 1995! Ja tulihan se fantastinen yliopistouudistus lopulta, vuonna 2010. Sivistyshöpinät saivat loppua. ”Tulos tai ulos” ranking-listoineen nousi akateemisen elämän johtotähdeksi.

JK. Lue tänään Helsingin Sanomien kuukausiliitteestä syöpää sairastavan, kuolemaansa odottavan, entisen kansanedustaja Maarit Feldt-Rannan, 51, poliittinen testamentti. Se on viisas, kaunis, urhea puheenvuoro, kaiken turhan poliittisen tärkeilyn vastakohta.

Poliittisen teatterin kevätnäytös

Kuluneen hallituskauden loppu oli masentava. Pääasia ei ole se, kuka voitti ja kuka hävisi, vaan se, että poliittinen teatteri paljastui kaikessa alastomuudessaan.

Kun hallitus löi hanskat tiskiin, alkoi keskinäinen syyttely ja oman puolueen ja oman toiminnan valkopesu. Entinen ministeri kertoo, että enhän minä itse olisi halunnut tätä sote -mallia puolustaa, mutta, kun oli pakko… Mikä pakko? Tarkoittaako tämä sitä, että poliitikot ovat sätkynukkeja, joilla ei ole omaa tahtoa, puhumattakaan moraalista? Liian moni poliitikko on juuri sellainen, valitettavasti. Kummisedät laativat heille käsikirjoituksen ja vuorosanat.
Miten voi odottaa, että kansalaiset ottavat politiikan ja poliitikot vakavasti?

Politiikan seuraaja osaa kyllä erottaa vakaumukselliset ja suoraan puhuvat heistä, joille on vuosikausia ollut tärkeintä oman itsen näkyminen ja tärkeäksi tekeminen, mahdollisten tulevien kannattajien nuoleminen, aina kuin se on mahdollista.

Kun edellisellä hallituksella oli kolme tai viisi tärkeää pointtia, nyt hallitustunnustelija esittää puolueille kahdeksan ydinkysymystä, 39 lisäkysymystä ja neljä erikoiskysymystä. Niiden perusteella demarit seulovat kelvolliset kumppanit. Kysymykset ovat niin laajoja ja moniulotteisia, että yksiselitteinen vastaaminen on mahdotonta. Puolueiden pitäisi kertoa miten ne pistäisivät kuntoon Suomen lisäksi vielä maapallonkin.

En vähättele lainkaan kysymysten sisältöä, ne koskevat erittäin tärkeitä asioita. Mutta kun ryhdytään analysoimaan muutamassa viikossa 459 vastausta, jotka koskevat maailmoja syleileviä asiakokonaisuuksia, ollaan mahdottoman tehtävän edessä: Miten luodaan elinvoimainen, luottamuksen ja tasa-arvon Suomi, jossa sote on hoidettu ja Suomesta tulee osaamisen, sivistyksen ja innovatiivisuuden Suomi ym. ym. Odotettavissa on paljon lupauksia, propagandaa ja tunkua vallan ytimiin.

Vuosikaudet on hoettu sitä, miten yhteiskunnassa tulisi käydä arvokeskustelua. Suomalainen yhteiskunta oli joskus aidosti moniarvoinen. Jo kansakoulun alaluokilla ymmärsin, että ne, jotka olivat monttumiehiä tai puuvillatehtaan naisia olivat usein kommunisteja. Ne marssivat vappuaamuna punaisten lippujen kanssa kohti kaupungin keskustaa, ne ihailivat Neuvostoliittoa, eivätkä niiden lapset käyneet pyhäkoulussa, vaan pioneereissa.

Sellaiset työläiset, jotka saivat parempaa palkkaa olivat sosialidemokraatteja, oli joku kertonut minulle. Rikkaat Rantakadulla olivat kokoomuslaisia, ne kävivät kirkossa, partiossa ja sotilasparaateissa. Niille olivat tärkeitä koti, uskonto ja isänmaa. Maalaiset olivat tietenkin maalaisliittolaisia. Heistä en paljon tiennyt. Enää ei ole maalaisliittoa eikä kommunisteja. Demarit asuvat nyt kokoomuslaisten naapureina ja ajavat samanlaisilla autoilla.

Arvokeskustelun lähtökohtana tulisi olla rehellisyys. Jos koululta viedään rahaa, ei pitäisi puhua koulun toiminnan tehostamisesta ja kehittämisestä. Jos sairaalan osastoja suljetaan säästösyistä, kyse on epäilemättä ”resurssien uudelleen kohdentamisesta,” mutta pitäisi kertoa mihin ne kohdennetaan, Attendolle vai Esperille?

Jos ”työpaikan tärkein voimavara on ihminen,” olisi syytä kertoa missä mielessä, ja kuka kerää hyödyn tuosta voimavarasta. Jos joku edustaa selkeästi uusliberalistista arvomaailmaa, se tulisi myöntää, eikä suuttua, kun joku huomauttaa asiasta. Kaikkihan me olemme kuitenkin modernin tasa-arvoisen hyvinvointiyhteiskunnan, suomalaisen tietoyhteiskunnan onnellisia kansalaisia, vai kuinka? Suomihan on lähes maailman kilpailukykyisin kansa, niin onnellinen, niin onnellinen…Kunhan vielä nuoret tulevaisuusosaajat saadaan pois kriisikeskuksista, kun heikko pää ei kestänyt koulukilpailua. Kun itseään kadulla huumeista myyvät teinit saadaan kuntoilemaan, niin hyvä tulee. Jos ei ole varaa palkata opettajia eikä sairaanhoitajia, onhan meillä paljon hyväkuntoisia eläkeläisiä vapaaehtoistyöntekijöiksi kouluihin ja sairaaloihin.

Ilahduin suuresti, kun tuore kansanedustaja, opettaja-rehtori, ilmoitti tulevan työnsä tavoitteeksi ihmisyyden ja sivistyksen edistämisen. Hän ei muuten ole, yllätys, yllätys, vasemmistolainen, eikä edes vihreä nainen, vaan mies Seinäjoelta, mikä vaasalaiselle on tietenkin lähes sietämätöntä. (Tuskaa lisää se, että SJK tasoitti eilen Vaasassa pelin Vee Pee Ässää vastaan yhteen yhteen…Seurani on minulle aina VPS, eikä mikään Vepsu. Kuka senkin nimen keksi! Miksei sitten Tepsu, Ropsu, Kupsu…)

Jos Suomi olisi sivistynyt valtio, joka pitäisi ihmisarvoa tärkeimpänä arvona, olisimme kansakuntana vankalla pohjalla. Sivistynyt ihminen ymmärtää taloudellisten arvojen merkityksen eikä kadehdi omalla työllään ansaittua vaurautta. Hän ei kuitenkaan alistu kynnysmatoksi, vaan uskaltaa sanoa ahneutta ahneudeksi ja poliitikon muunneltua totuutta valheeksi. Ja mikä tärkeintä: Hän osaa ajatella aivan itse ja uskaltaa sanoa mitä ajattelee ja mihin ajatuksensa perustaa. Tätä pitää vaatia jokaiselta poliitikolta.

Kuolema

Sain viestin, jossa pyydettiin kirjoittamaan kuolemasta. Viestin lähettäjä oli murheellinen siitä, että nykyisin hautajaisissakin korostuu ihmisten eriarvoisuus. Mahtihautajaiset ovat usein paremmalle väelle esiintymis- ja näyttäytymis –tilaisuus, kun taas köyhää lähimmäistä harva jaksaa muistaa. Sen voisi tehdä esimerkiksi käynnistämällä tuttavapiirissä keräyksen, jonka tuoton avulla vainaja voitaisiin haudata. On lähiomaisia, joilla ei ole varaa arkkuun, hautakiveen eikä muistotilaisuuteen.

Olen ollut parin kuukauden aikana hautaamassa neljää läheistä ihmistä.
He ovat olleet vanhoja, joten kuolema on ollut odotettavissa. Se on ollut myös vapautus kärsimyksestä. Kaikissa hautajaisissa korostui kaukana toisistaan asuvien sukulaisten lämmin yhteisöllisyys. Oli liikuttavaa, kun espanjalainen nuori nainen, tyttären tytär, lähetti äitinsä mukana kauniin kirjeen isoäidilleen.

Raskainta on nuoren ihmisen ja lapsen kuolema. Vauvan pieni arkku, koululaiset kaverinsa arkun ympärillä, nuoret aikuiset saattamassa ystäväänsä. Vanhempien tuska on mittaamaton. Ihmettelen miten pappi pystyy siunaamaan vainajan pienessä arkussa ja vielä puhumaan lohduttavasti omaisille puhkeamatta kyyneliin. Ehkä usko auttaa, usko siihen, että taivaassa on kaikille paikka ja läheiset kohtaavat siellä, kun aika on.

Olen jo vanha; kun kaverit kuolevat, on pakko ajatella omaa kuolemaansa. Tiesin erotessamme, mikä Anttia odotti viikon kuluttua, taas kerran. Sen piti olla ihan rutiinileikkaus, helppo verrattuna kaikkiin edellisiin. Toivotin onnea Antille, basistille, soittokaverille, ystävälle. Hän katsoi minua totisena ja sanoi vain toivovansa, että näkisi vielä lastensa lapset ylioppilaina. Toive ei toteutunut. Olin liikuttunut, kun Anneli -vaimo pyysi minua soittamaan pienimuotoisissa, vain perhepiirin, hautajaisissa klarinetilla jonkun jatsahtavan kappaleen, jonka kirkkokin hyväksyy. Soitin kesän vihreistä lehvistä, jäähyväisistä.

Ystäväni, merimies- ja rajaseutupappi Ollen hautajaiset olivat hyvin lämpimät. Leski Airi muisteli kauniisti puolisoaan. Airi sanoi, että Ollella oli kaunis sielu. ”Kaunis sielu”…sellaista ihmistä ei voi olla rakastamatta.

Kuoleman tuoman pelon ja surun vastavoima on pyyteetön, aito rakkaus. Rakkautta pitää osoittaa tässä elämässä. Surullisin ja raakalaismaisin kuva nykyelämän moraalista ja arvoista on hyvän saattohoidon vähäisyys. Kun ihmisestä ei ole enää hyötyä tai hän ei ole riittävän varakas, hänestä tulee kiusallinen kuluerä, joka voidaan jättää yksin kuolemaan. Se on kansallinen häpeä.

Viime jouluna kuolleen tätini kaapissa oli Veikko- setäni, runoja. Trollhättanissa autoja koonnut Veikko oli työläinen, runouden, kirjallisuuden ja taiteen ystävä. Näin hän kirjoitti ”Sinulle, jota rakastan. Tätä kauneutta on sanoilla mahdoton kuvailla. Sinä olet minussa kokonaisena, täydellisenä, ehjänä ja lämpimänä –joskus kipeänä, mutta silloinkin kasvua antavana. Tunteeni sinua kohtaan kasvaa kuin kukka, kuin kukka rakkauteni syvässä mullassa sieluni ja sydämeni kasvumaassa –kuitenkin auringon, kuun ja tähtien loisteessa kylpevässä taivaassa…” Voiko aitoa rakkautta kuvata kauniimmin? Olen ylpeä Veikosta, duunarisedästäni.

Pääsiäisen aika on kuoleman, kärsimyksen, pahuuden, toivon ja rakkauden aikaa. On aikaa miettiä mikä elämässä on tärkeää, mikä yhdentekevää tai itseä vahingoittavaa.

Vaalit ovella, äänestätkö vatuloijaa vai hutiloijaa?

”Suomi nousuun innovaatioiden avulla,” on hokema, jota poliittiset puolueet ovat toistelleet koko 2000-luvun. Politiikassa se on merkinnyt humanististen arvojen vähättelyä ja taloudellisten arvojen palvomista.

Puheissa osataan, osataan ja osataan, väliin livautetaan sana ”välitetään.” Kolme 2000-luvun hallitusta uskotteli, että filosofi Himanen konsultoisi puheillaan Suomen maailman huipulle; ”välittämistä” myytiin jättihallissa maksukykyisille hintaan 35-50 euroa, plus alv.

Sitran yliasiamies Mikko Kosonen vaati 2013 mediassa nopeaa muutosta tulevan hallituksen päätöksentekoa ohjaaviin rakenteisiin ja toimintatapoihin. Kosonen ehdotti, että liike-elämän ”strateginen konsernijohtaminen” olisi mallina valtion johtamisessa.

Kosonen luetteli Suomea koskevat uhat, jotka voidaan torjua ”ketterällä, fluidilla, kansallisella strategialla,” jonka suunnittelu ja toimeenpano tapahtuvat samanaikaisesti. Seuraava hallitus panikin toimeksi, fluidilla, (joustavalla ja epävakaalla, sanakirjan mukaan) ketteryydellä luotiin sotea ja tehtiin yhtä sun toista muutakin ilman suunnittelua ja laillisuuden varmistamista.

Olisiko pitänyt sittenkin VATULOIDA eikä HUTILOIDA . Hosuminen lisää typeryyttä, eikä ”innovatiivisuutta,” sanoivat asiantuntijat eli pätevät tutkijat. Heidät leimattiin halveksivasti kaiken maailman dosenteiksi, joilla ei ole mitään annettavaa käytännölle. Kolme tai viisi pointtia riitti, kunhan ne esitettiin bisneksen tai virkamiesten ajatuspajoista.

Sivistymättömyyden teknohelvetissä kaikuvat nyt suuret puheet, siellä fluidit ja ketterät besserwisserit rahastavat meidät tuottaviksi ja nöyriksi. Siellä palkitaan häntä, joka kumartelee oikeaan suuntaan. Siellä jokaisella on oikeus luoda itselleen visio, oma unelma, menestystarina, voittajabrändi. Vanhusbisnes on täällä, koulutusbisnes on tulossa! Sijoita osaamiseen!

Yliasiamies Kososen väitti 2013 haastattelussaan, että pääministeriltä on viety valta. Kuka sen vei? Ketä meidän tulisi kiittää esimerkiksi väkisin runnotusta yliopistouudistuksesta, jonka Suomen Kuvalehti nimesi lokakuussa 2012 ”kaikkien aikojen fiaskoksi”? Oliko pääministeri todella pelkkä sätkynukke, jolle oli varattu se yksi vuorosana: ”fantastista.”

Millaisia poliittisia johtajia valitsemme viikon kuluttua Suomeen?

Arvopuhe ilman tekoja on hämäystä. Esko Aho on esimerkki rehellisestä johtajasta, joka on kertonut suoraan arvonsa ja elänyt niiden mukaan. Hän ei nähnyt nuoruudessaan kotitalonsa ikkunasta, keskeltä tasaista maalaismaisemaa, sitä visiota, minkä näki Sitran tornitalon huipulta: maailma on avara, täynnä mahdollisuuksia, kunniaa ja palkkioita, jotka vain odottavat ottajaansa.

Vetelissä varttunut Aho on fluidin ketteryyden ruumiillistuma. Hän on entinen Kannuksen elinkeinoasiamies, pääministeri, Sitran ja Nokian johtaja ym. Aho on nykyisin sekä Putinin lähipiirin pankin (Sberbank) johtokunnan tovarištš että amerikkalaisen suurpankin (JpMorgan) fellow, neuvonantaja. Saavutus lienee nykykiellä ilmaistuna joustavan innovatiivisen osaamisen kärkisuoritus.

Aho on verrannut hyvää johtajaa kapellimestariin, joka uskaltaa kääntää selkänsä yleisölle. Aho itse on jo pitkään uskaltanut rehellisenä miehenä kääntää selkänsä ja ahterinsa kohti kansalaisia, joita hän on opettanut sanoen ”It´s innovation, stupid.” Kansalainen on siis Aholle Stupid, Wahlroosille Idiootti. Miehekkään suoraa puhetta! Kapellimestari Aho osaa kääntää jopa kasvonsa itään ja länteen, vieläpä samanaikaisesti! Mikään ei ole ketterälle ja fluidille ihmiselle mahdotonta, kun vain osaa luoda vision ja löytää oikeat kaverit, kaikki järjestyy.

Ilman yleisöä ja päteviä muusikoita kapellimestari on kuitenkin pelkkä tikulla ilmaa huitova pelle. Kapellimestari Mikko Franck, 40, ei ole pelle, vaan Ranskan radion filharmonikkojen ylikapellimestari. Hän kävi juuri Senegalissa ja Beninissä, koska hänet nimitettiin viime vuonna Ranskan Unicefin hyvän tahdon lähettilääksi.

Franck kertoo Hesarissa, että haavoittuvat lapset tarvitsevat syntymämaasta riippumatta terveellisen ja turvallisen ympäristön, vettä, ravintoa ja rokotuksia. Franck ei käännä orkesterille selkäänsä: ”Kapellimestarin auktoriteetti voi lähteä vain siitä, että ansaitsee muusikoiden luottamuksen. Vain siten he lähtevät kapellimestarin viitoittamalle tielle ihan täysillä uskoen, että lopputuloksesta tulee loistava. Kapellimestarin työ on auttaa muusikoita soittamaan parhaalla mahdollisella tavalla. Tulee luoda inhimillinen ja humaani kontakti, jonka muusikot välittävät yleisölle.”

Pian jokainen voi antaa äänensä sille kapellimestariksi haluavalle, jonka arvot ja teot kelpaavat itselle. Jokainen voi löytää oman ahonsa tai franckinsa. Heitä löytyy melkein jokaiselta vaalilistalta -ainakin yksi.

Poliitikot! Mitä teitte lapsille!

Suomessa on toteutunut koulu-uudistus, jota on pelätty 30 vuotta. Kouluista on tehty kilpailukeskuksia, joissa tulevat ”osaajat” taistelevat alakoulusta lähtien opiskelu-oikeudestaan seuraavalla koulutusportaalla. Lapsia uhkaillaan: Jos et ole tarpeeksi hyvä, et pääse edes lukioon, et ainakaan hyvään lukioon, etkä tietenkään korkeakouluun.

Huolestuttavat viestit kriisikeskuksista kertovat, että yläkoulusta lähtien varsinkin ahkerat, tunnolliset, koululahjakkaat tytöt kärsivät, ovat ahdistuneita, masentuneita, jotkut saavat paniikkikohtauksia. Jo yläkoulussa sairastutaan anoreksiaan, lukiossa ongelmat lisääntyvät, kun korkeakoulupaikka riippuu koulutodistuksesta. Vieressäni junassa istunut matkustaja kertoi lahjakkaan tyttärensä täydellisestä romahduksesta yläkoulussa; kolme luokkatoveria, ”huippuoppilasta” kokivat saman.

Nykyhallitus muistetaan typerästä tempustaan: Kolme ministeriä seisoo julisteet käsissään: Koulutuksesta ei leikata, ja sitten leikattiin. Ja nyt, ennen vaaleja, vaalitentissä jokaiselle puoluejohtajalle on ihminen, lapsi, puoliso, koululainen tai opiskelija tärkeä. Jopa anoppi on kammettu keittiöstä kunniapaikalle.

Ei nykytilanne ole vain nykyhallituksen syytä. Jo 1990-luvun alkuvuosista alkaen Suomeen ajettiin koulu—uudistusta, kun peruskoulu tuotti muka vain keskinkertaisia tasapäitä. Vuonna 1993 mediassa kerrottiin markkinalähtöisyyden ja kilpailun tuomisesta kouluihin. Hyvät koulut saisivat tukea ja kilpailusta pudonneet hätäapua, kerrottiin.

Reagoin vaatimukseen näin : ”Koulujen laatukilpailuun eivät sovi normaalin kilpailun säännöt, joiden mukaan kaikilla on samat menestysmahdollisuudet. Suomi on täynnä ahdistuneita, masentuneita perheitä. Ei työttömän, alkoholistin tai mielenterveysongelmaisen lapsi pysty kilpailemaan muiden kanssa koulusaavutuksissa.

Koulun arvokkaimpia saavutuksia on oppilaiden mielenterveyden, elämänuskon ja myönteisen minäkuvan vaaliminen. Ei näiden edistämistä mitata luotettavasti millään mittarilla. Vaikutus tuntuu jokaisen sisällä parhaimmillaan luottamuksena omaan itseen ja siihen, että minullakin on oma ihmisarvoni ja elämäntehtäväni joka ei ole sidottu siihen miten ”hyvä” olen suhteessa muihin. Onko sellainen koulu ja sellainen opettajisto heikkolaatuinen, joka huolehtii yhteiskunnan vähäosaisimmista kantaen vastuuta ennen kaikkea heidän elämänsä siedettävyydestä ja ihmisarvon säilymisestä? Tämä on kasvatuksen laatua parhaimmillaan. Monet tuntuvat pitävän peruskoulua heikkotasoisena, sen laatua pitäisi parantaa. Kansainvälisten ja kansallisten vertailujen mukaan Suomen koululaitoksen tuotokset ovat kuitenkin hyvää kansainvälistä tasoa. (Näin siis 1993).

Helsingin koululautakunnan puheenjohtaja raivostui. Hän kirjoitti näin:

”Opetuksen kehittämisen suurin este ovat eräät professorit ja opettajat. Uusikylä vääristää ilmeisesti tahallaan tosiasioita johtaakseen harhaan lukijoitaan. U:n mielestä koulujen kilpailu johtaa oppilaisiin kohdistuvaan henkiseen väkivaltaan. Todellisuudessa tilanne on täsmälleen päinvastoin. Oppilaiden ja heidän vanhempiensa perusoikeuksia on lopultakin saada tietää, millaiseen kouluun he lapsensa luovuttavat.

”Koulujen arvokkaimpia saavutuksia on oppilaiden mielenterveyden, elämänuskon ja myönteisen minäkuvan vaaliminen. Niiden edistämistä ei mitata luotettavasti millään mittarilla.” Tässä on U:n epäjohdonmukaisuuden ydin. Mikäli väite otettaisiin vakavasti, kukaan ei Suomessa siis tietäisi mitään siitä, mitkä koulut ovat oppilaan kannalta hyviä ja mitkä huonoja, koska näitä arvoja ei voi mitata…

Hämmästyttävin on U:n alentuva, ellei suorastaan halveksuva suhtautuminen oppilaiden vanhempiin. Pitääkö hän vanhempia todella niin pohjattoman tyhminä, että he haluavat vapaassa valintatilanteessa panna lapsensa sellaisiin kouluihin, joiden he uskovat horjuttavan heidän lastensa mielenterveyttä, tuhoavan heidän elämänuskonsa ja saastuttavan heidän myönteisen minäkuvansa.
U:n maalaamaa kauhukuvaa ei ole olemassa. Hän itse näyttää edustavan sitä jo kuolleeksi kuviteltua yhteiskuntakäsitystä, jonka mukaan lapset kuuluvat yhteiskunnalle, jonka ”asiantuntijoiden” sokeiksi koekaniineiksi heidät tulee luovuttaa. Uusikylä pelkää tilannetta, jossa koulupiirien suureneminen ja koulujen antama informaatio johtaa mainoskilpailussa ”koulu on koulua vastaan, opettaja opettajaa.” Hän puhuu siis vanhemmille suunnattua kuluttajavalistusta vastaan täysin samoin äänenpainoin, kuin monopoliasemassa oleva suurteollisuus ennen vanhaan. Kyllä kuluttajan tulee saada myös koulumaailmassa tietää, mitä hän saa rahojensa vastineeksi.” (Nykypäivä 23.12.1993).

Pisa 2001 pelasti Suomen hyvän peruskoulun, tilapäisesti. Pinnan alla on tapahtunut paljon. Koulutusta ohjaavat nyt taloudelliset arvot. Kasvatuksen ammattilaiset, kasvatusfilosofit ja opetusoppineet on siirretty syrjään. Eiväthän ne puhu mitään osaamisesta eikä kilpailukyvystä.

JK Kirjoitin tämän jutun odottaessani bussin lähtöä. Täällä joustavan perusopetuksen, JOPO- seminaarissa opin, että vielä on onneksi niitä, jotka tekevät hienoa työtä lasten hyväksi. Kun lapsi huomataan ja häneen tartutaan aikuisen pedagogin ottein, määrätietoisesti, mutta kunnioittavasti, moni lapsi pelastuu. JOPOn kasvatusfilosofia sopisi esimerkiksi kaikille kouluille.