Virantäyttö on usein mielivaltaista peliä

Perustuslaki sanoo, että kaikilla pitää olla tasa-arvoinen mahdollisuus päästä valtion ja kunnan virkaan.  Perustuslain 125. pykälä määrää, että valinta tapahtuu puhtaasti pätevyysperustein, joihin ei kuulu poliittisen puolueen jäsenkirja, sanoo dosentti Silvo Kaasalainen, joka on tutkinut suomalaista korruptioita etenkin poliittisissa virkanimityksissä.

”Nyt poliittiset palkinnot lopetetaan,” asiasta kiinni jääneet puoluepomot ovat julistaneet ja jatkaneet samalla tavalla. Puoluetoveria ei jätetä, pätevyysvaatimukset ovat sellaiset kuin kulloinkin luetaan.

Valtion lisäksi myös kunnissa valitaan virkaan usein sopiva jäsenkirjan perusteella. Jokainen tämän huomaa, mutta sitä ei saa sanoa ääneen, koska sehän kertoo vain kateudesta, kaunasta tai siitä, että valittajalla on  oma lehmä ojassa, kun ei saanut virkaa. Näinkin voi joskus olla, on ammattivalittajia, mutta heitä on hyvin vähän.  Ei kannata valittaa, koska naama pannaan muistiin, ja ruikuttajan mainetta levitetään hyvien veljien piirissä.

Kun Helsingin Sanomat teki pari vuotta sitten jutun yliopistojen rekrytoinnista, opettajat ja tutkijat kuvasivat sitä mielivaltaiseksi peliksi ja suorastaan rikolliseksi toiminnaksi. Yksi sai huomata hakukriteerien muuttuneen yhtäkkiä kesken prosessin. Toinen kertoi valinnassa käytettyjen niin sanottujen asiantuntijoiden olleen jäävejä. Kolmas ei päässyt edes haastatteluun, vaikka oli pätevin ja kokenein.  Kuten Hesari kertoo, rekrytoinnit muuttuivat aiempaa salaisemmiksi vuonna 2010 uuden yliopistolain seurauksena. Siinä hakuprosesseja haluttiin ”tehostaa” antamalla lisää valtaa johtajille ja siirtämällä tiedekuntaneuvostot pienempään rooliin. Samalla katosi lopullisesti hakijan oikeusturva. Päätöksistä ei nimittäin voi enää valittaa.

Aina yliopistoissa on virkoja täytetty suosikkijärjestelmällä. Todella pätevintä on ollut kuitenkin, ennen vuoden 2010 uudistusta, hankala sivuuttaa, koska virantäyttöprosessissa tieteellinen pätevyys arvioitiin perusteellisesti hakijoiden tieteellisen tuotannon perusteella. Jos ns. asiantuntijoiden lausunnot olivat puolueellisia, valituksella asia saattoi muuttua pätevimmän hakijan eduksi.

Nyt virantäytössä rehottaa mielivalta. Tehtäviin valitaan sopivin.  Yhdysvaltain yliopistoista tutut tutkijoiden ja opettajien vakinaistamispolut eli ”tenure trackit” tulivat Suomeen 2010-luvun alussa. Nuoresta tutkijasta koulutetaan vähitellen professori. On se helppoa! Nykyään on niin monen sortin professorin nimikkeitä, että niistä ei saa mitään tolkkua. Tuntuu, että joskus tieteellistä pätevyyttä tärkeämpi professorin ominaisuus on röyhkeä itsekehu ja omien –tietenkin kansainvälisten- saavutusten liioittelu. Jotkut koulutusalat ovat täynnä nuoria yli-ihmisiä, kärkiyksilöitä, joiden tärkein kyky on markkinointi- ja myyntitaito. Ranking-listoilla kiipiminen on suorastaan huvittavaa. Aina löytyy sopiva lista, jolla voi kiivetä sadan maailman valion joukkoon. Yksi yliopisto myy johtajille tohtorin tutkintoa, jonka voi suorittaa viran ohella 3-5 vuodessa! Onko millään enää väliä!

Ennen yliopistossa arvostettiin iän mukana karttuvaa kokeneisuutta ja todellista asiantuntemusta. Monet etevät tiedemiehet ovat tehokkaita, teräviä ja työkykyisiä kauan saavutetun eläkeiän jälkeenkin. Nyt ikä on rasite, ukko tai lady voi olla liian fiksu; sitä on vaikea suitsia, se ei syö kädestä eikä suvaitse akateemisia pelle-esityksiä.

Sopivien valinta pätevimpien sijaan on mahdollista myös koulumaailmassa.  Olen seurannut ihmeissäni, miten huippupätevä tohtori-opettaja on sivuutettu toistuvasti virantäytössä. Virat ovat menneet nuorille noviiseille, joiden koulutustausta on heiveröinen. En väitä kaikkia valittuja epäpäteviksi, mutta ikäsyrjintä ja akateemisen pätevyyden sivuuttaminen näyttää usein törkeältä. On tavallaan reilumpaa, joskaan ei oikein, että sijaisuudet ja virat annetaan rehtorin sukulaiselle tai ”hyvälle tyypille,” kuin se, että muodollisesti pätevintä kartellaan, kuten olen havainnut. Rehtori ei suostu vastaamaan sähköposteihin eikä ole koskaan tavattavissa.

”Ikärasismi” on sanana huono, mutta se taitaa kuvata suomalaista todellisuutta valitettavan osuvasti. Sivistyksen ja moraalin alennustila koituu aina kansakunnalle kalliiksi, kuten historia osoittaa.

 

 

Tuhotut sairaalat, silvotut lapset

Aljazeera on qatarilainen televisioyhtiö, jonka monet dokumentit vievät Syyrian sodan keskelle. Katsoin juuri ohjelman, jonka kauheutta voi tuskin ylittää. Herkän ihmisen ei pidä sellaista katsoa, kuvista ei pääse irti.

Alussa kirurgi pakkasi matkalaukkuunsa ortopedisiä implantteja. Nelikymppinen mies ei ollut tyypillisen länsimaalaisen näköinen, hän puhui kuitenkin sujuvasti englantia. Pian mies istui turkkilaisessa lentokoneessa, sitten hän ylitti kävellen Syyrian rajan ja suuntasi kohti sairaalaa.

Sairaalaan tuotiin jatkuvasti pommituksissa pahoin haavoittuneita ihmisiä, enimmäkseen lapsia, monet vailla käsiä tai jalkoja, palovammoja kautta kehon. Lääkäri teki kauheuden keskellä työtään rauhallisena, välillä hyvin väsyneenä. Tynnyripommit kylvivät kaiken aikaa tulta ja sirpaleita, tarkoituksellisesti siviilien keskelle, myös sairaaloihin ja kouluihin. Äiti ja tytär makasivat kadulla rinnakkain, äidin kädessä oli tyttären käsivarsi. Leikkaussalin lattia tulvi verta. Kuvausta on tarpeetonta jatkaa.

Mihin ihminen pystyy, millaiseen pahuuteen ja julmuuteen? Kuka on antanut vallan psykopaateille, hirmuvaltiaille vailla omaatuntoa? Historia osoittaa, että usein tuon vallan ovat antaneet aivan tavalliset, harhautuneet kansalaiset, joiden aivot on pesty silmittömällä vihalla ja valheilla. Kun valta on annettu psykopaatille, sitä on hyvin vaikea ottaa pois, siitä pitää huolen valtiaan väkivaltakoneisto ja propagandateollisuus.

On myös hyviä, ihailtavan rohkeita ihmisiä. Turkkilainen mies kuljetti  autollaan kaiken päivää turkkilaiseen sairaalaan syyrialaisia pommien silpomia uhreja, ensin lapset siten muut. Miten hän sai ylittää rajan? ”Kerron rajavartijalle, että autan muslimiveljiä, kristityille sanon, että noudatan Jeesuksen esimerkkiä.” Palkkaa  mies ei työstään pyydä.

Päähenkilö, karismattinen lääkäri, käveli  ohjelman lopussa maatilalla kotimaassaan, Yhdysvalloissa, kahden lapsensa kanssa, käsi kädessä. Lopputeksti kertoi, että mies matkusti kuukauden kuluttua takaisin Syyriaan –ei ansaitakseen rahaa tai kunniaa, vaan toteuttamaan lääkärin eettisiä velvoitteita. Moraali ei ole maailmasta kuollut, vaikka ihmisyys kituukin henkitoreissaan vihan, ahneuden, julmuuden ja suuruudenhulluuden polkemana. 

Tunneäly voi olla vaarallinen ase

CNN kertoi juuri, että Trumpin viestintäpäällikkö Hope Hicks eroaa. Syynä on mm. se, että hän on joutunut kertomaan liian monia valkoisia valheita.  Se on näkynyt hänen olemuksestaan jo kauan. Ei ole helppo puhua puuta heinää kameroiden edessä sadoille miljoonille katsojille. Lisää paljastuksia on tulossa lähitunteina ja –päivinä.

Trump on monen muun nykyhallitsijan tavoin kuin tuhopolttaja, joka on ensimmäisenä sammuttamassa aiheuttamiaan tulipaloja. Juuri äsken hän teki televisiossa pesäeroa NRA -kivääriyhdistykseen, valtansa peruspilariin, jota vielä eilen ylisti: Sarjatuliase joka opettajalle! (Nyt juuri kuulin uutisen Amerikasta: Georgiassa opettaja ampui luokan ikkunan läpi…)

Tunneäly on vaarallinen ase väärän ihmisen päässä. Tunneälykäs tunnistaa muiden tunteita ja kykenee käyttämään ihmisiä omien tarpeidensa välikappaleina. Terveesti tunneälykäs ihminen pystyy käsittelemään ja hallitsemaan tunteitaan. Hän ei lankea itsesääliin, ei ahdistu pikkuasioista, ei ärsyynny eikä näe epäonnistumisiaan katastrofeina.  Hän pystyy asettamaan elämäänsä tavoitteita pitkäjänteisesti eikä vaadi heti omien mielihalujensa täyttämistä.

Tunneälykkään verbaalivirtuoosin oudot kielikuviot, vitsit ja muiden piikittely voivat hauskuttaa ja hurmata hetken, mutta jos alta paistaa härskiys, huonosti peitelty omahyväisyys ja vallanhalu, hurman tilalle voi tulla inho. Kun tunneälykäs kieroilija joutuu umpikujaan, hän voi heittäytyä marttyyriksi. Yllättävän moni rötöstelijä on saanut kiinni jäätyään pitkän sairausloman. Itse aiheutetut ongelmat ovat näet muiden syytä, kukaan ei tue, ei ymmärrä.

Sanoma tehostuu, jos onnistuu tirauttamaan pari kyyneltippaa televisiokameran edessä.  Niin Saddam Husseinkin teki lueteltuaan parlamentissa niiden kymmenien nimet, joiden tuli poistua salista vankilan kautta hirsipuuhun. Saddameita riittää yhä valtioiden johdossa. Suuruudenhullu, psykopaatti-alistaja tekee mitä haluaa, vaikkapa järjestää kansanmurhan, pommittaa kouluja, sairaaloita, tapattaa perheitä ja lapsia sairaan sisikuntansa tyydyttämiseksi; tekee miehistä orjia, lapsista ja naisista seksiorjia. Kuka pystyy katsomaan kuvia Jemenin nälkiintyneistä, sairaista lapsista tai Myanmarin kansanmurhasta!

Menestystä ja kauneutta myyvät tunteisiin vetoavat höpöttäjät puhuvat puuta heinää ja me olemme uskovinamme. Työelämässä on melkein pakko valehdella, paisutella omia ansioita. Sitä sanotaan pr-toiminnaksi ja brändin luomiseksi. Tärkeintä ei ole enää se, millaisia ihminen, firma tai oppilaitos todellisuudessa ovat; tärkeintä on se, miltä ne mainoksissa näyttävät. Mainettakin voi ostaa. Professoreille kaupataan kirjeitse Englannissa myönnettäviä ”merkittävän kansainvälisen tiedemiehen” diplomeja seinille ripustettaviksi! Kullatuin kehyksin hinta taisi olla 1200 euroa! Vuoraa seinäsi sertifikaatein, sinä tieteen valevaliohuippu! 

Helsingin Sanomat julkaisi takavuosina Suomen Akatemian vanhemman tutkijan artikkelin ”minuuden muuttamisen tärkeydestä”. Minuuden muokkaamisesta on tullut liiketoimintaa, tutkija totesi. Dosentti neuvoi häpeilemättä, miten itsestä rakennetaan myyvä tuotemerkki markkinoille. Voi akateemista alennustilaa! Ei ihmisen syvintä aitoa minuutta, temperamenttia eikä persoonallisuutta voi muuttaa kursseilla. Valehenkilön vale-minä elää vale-elämää. Se on raskas rooli.

Tänään aamutelevisiossa terapeutti-tutkija-konsultti opasti miten yksilö voi kasvattaa ”seksuaalista pääomaansa.” Pitää olla oikein ehostettu, muodikkaasti pukeutunut, seksioppaiden temput taitava sosiaalinen verkostoituja. Itsestä on tehtävä myyvä paketti, ei ole väliä millainen ihminen on aidosti. Vaatimaton, terveesti itsetuntoinen, herkkä, moraalitajuinen ihminen on kiusallinen olio. Varsinkin, jos hän ei siedä valehtelua eikä oman edun tavoittelua ja avaa suunsa väärään aikaan, väärässä paikassa. Heitä on aivan liian vähän.

 

 

 

 

Onko kotiäiti laiska yhteiskunnan elätti?

 

Faarin sylissä JurreVitsaillaan, että naisen paikka on nyrkin ja hellan välissä. Se ei ole nykyäänkään pelkkä huono vitsi, mikä on suuri häpeä miehille.

Missä se naisen oikea paikka on? Perhe-elämä ja tulonjako herättävät vahvoja tunteita. Puolueiden tuore riita perhevapaista on noudattaneet tuttua kaavaa: Ensin vedotaan kuulijan tunteisiin, sitten haukutaan vastapuoli ja lopuksi kehutaan oman puolueen halua ja kykyä hoitaa asia parhaiten.

Kaikilla suomalaisilla lapsilla on oikeus päivähoitoon, kun vanhempainlomat loppuvat. Kotihoidon tukea alettiin maksaa 1980-luvulla kotona lastaan kolmivuotiaaksi asti hoitavalle vanhemmalle.  Pitkään kotona lapsia hoitavalle kertyy muita heikompi työeläke tai ei työeläkettä lainkaan. Suuri köyhyysriski on äideillä, jotka jäävät ­yksinhuoltajiksi. Monet vaativat vauvojen äideille oikeutta siirtyä nopeasti työelämään, aivan kuten miehet tekevät. Vastapuoli korostaa äidin oikeutta kotihoitoon, koska se on lapselle parasta.

Muuan kansanedustaja moitti äskettäin kotiäitejä siitä, että he velttoilevat kotona, leipovat piparkakkuja ja ulkoiluttavat koiria, kun pitäisi olla töissä. Herralla on kovin kapea näkemys kotiäitiydestä. Näinkö hänen perheessään on eletty?  Samaa tyyliä soveltaen voisi sanoa, että  herra on itse niin vetelän oloinen, ettei tahdo tuolilla pysyä. Hän ei ehkä leivo pipareja, vaan kutoo hyvä veli -verkkoja. Ja nostaa isoa palkkaa.

Päättäjien  keskinäisen haukkumisen keskellä vauva jää jalkoihin.  Jokainen vauva ja taapero tarvitsee pysyvän hoivaavan ja hellivän ihmisen, joka on aina saatavilla. Lastenpsykiatrit, jotka ovat tätä korostaneet, ovat saaneet ryöpyn haukkuja silmilleen: Jokaisella pitää olla oikeus työelämään,  muuten eläkekertymä pienenee, eikä ura etene – ja uranousuhan on nykyisin monille tärkeintä, sukupuolesta riippumatta.

Äiti ja isä ovat erilaisia. Äidin raskausaika ja imettäminen luovat äidin ja lapsen välille ainutlaatuisen yhteyden. Tämä ei kuitenkaan vapauta miestä isyyden velvollisuuksista. Mies voi olla ihan oikea hellä ”perheenisä,” jolle puolison ja lasten hyvinvointi on oman hyvinvoinnin edellytys. Kotityöt voidaan jakaa tasan. Puolisot voivat valvoa vauvan kanssa vuorotellen, isä voi siivota, pyykätä ja tiskata. Nuoret isät tekevät jopa hyvää ruokaa perheelle. Tunnen isiä, jotka ovat käyttäneet maksimaalisen perhevapaan äidin sijasta. Kuka voisi olla miehekkäämpi mies kuin koti-isä, jolle heräilevä lapsi hymyilee aamuisin ja jokeltaa ”isä.” Se suhde auttaa läpi vaikeiden nuoruusvuosien. Isä auttaa, isään voi aina luottaa.

Suomessa on huolestuttu syntyvyyden laskusta.  Jos lapsia hankkii, pitää tajuta, että lapsen hyvinvoinnista pitää huolehtia ainakin 18 vuotta. Se voi olla välillä raskasta, mutta sankariteko se ei ole; vanhemmuus on etuoikeus.

Vanhempia ei voi jakaa hyviin ja pahoihin sen perusteella hoidetaanko heidän lapsensa kotona vai muualla.  Jos lapsen hoitopaikka on kodinomainen ja rauhallinen, lapsi voi siellä hyvin. Kenenkään lapsia ei pitäisi säilöä meluisiin lapsivarastoihin; vastuun päivähoidon resursseista kantavat ne, jotka budjeteista päättävät.

JK Kirjoitin blogin tekstin eilen, aamupäivällä. Vierailin illalla perheessä, jossa on yksi- ja kaksivuotias lapsi. Lapset halusivat leikkien välillä isän ja äidin syliin, oikein lähelle. Se osoitti konkreettisesti mikä hoidossa on tärkeintä.

 

 

 

 

Koulusurmat jatkuvat

Se tapahtui taas. Floridassa 19-vuotias mies ampui ystävänpäivänä 17 entisen koulunsa oppilasta, haavoittuneita on 15. Hyvin järkyttynyt, ampumista todistanut teini kertoi CNN:n uutisissa pian tragedian jälkeen, että ampuja oli mukava, tavallinen kaveri. Sitten tulivat asiantuntijat taas kerran vaatimaan aselakien kiristämistä; turvakamerat eivät estä  toistuvia hirmutekoja, niiden avulla voidaan vain tunnistaa tappaja.

Suomen ensimmäiset koulusurmat tapahtuivat 1989. Poika ampui luokassa kaksi oppilasta ja haavoitti kolmatta; teon syyksi hän ilmoitti kiusaamisen.  Eniten uhreja vaatineet  koulusurmat tapahtuivat 2007 ja 2008. Lainaan seuraavassa kirjani ”Vastatulia inhimillisen kasvatuksen ja koulutuksen puolesta” (2003) tekstiä; kokonainen kirjan luku ”Katso ihmislasta” käsittelee lasten turvattomuutta ja kouluväkivaltaa.

”Suomalaisissa kouluissa on tapahtunut toistaiseksi vain muutamia traagisia väkivallantekoja. Koulukiusaamista on valitettavasti aina esiintynyt, mutta ulkoisesti suomalainen koulu on yleensä turvallinen.  Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Jatkuvasti häiritsevä oppilas ei kuulu luokkaan; hän tarvitsee apua ja hänen pitäisi olla oikeutettu sitä saamaan.

Näkyvintä on väkivaltainen käyttäytyminen, mutta usein vaarallisinta on oppilaan kääntyminen sisäänpäin, eristäytyminen omaan maailmaansa. ’En ollut heidän aikansa arvoinen’, totesi amerikkalainen tappajapoika, joka murhasi ensin vanhempansa ja sen jälkeen joukon koulutovereitaan ampumalla sattumanvaraisesti oppilasjoukkoon.

Alice Miller on korostanut, että ihmiset, joiden mielen eheyttä ei ole lapsuudessa tuhottu, joita on suojeltu, kunnioitettu, kohdeltu rehellisesti, kasvavat vastuuntuntoisiksi ja empaattisiksi. He pystyvät nauttimaan elämästä eikä heillä ei ole tarvetta tuhota itseään tai muita. Turvaton, väkivaltainen, tunnekylmä kasvatus voi johtaa siihen, että koettu pahuus on kostettava mahdollisimman monille, muut on jopa tuhottava”.

Koulusurmaaja on helppo leimata paholaiseksi. Hän oli kuitenkin psykkisesti sairas, onneton nuori mies. Tragediat tapahtuvat yksilötasolla, syylliseksi on helpointa leimata yksilöitä. On paha tappaja, kyvyttömät opettajat, kelvottomat vanhemmat. Kunhan opettajat tekisivät työnsä kunnolla kiusaaminen ja muut ongelmat poistuvat, kunhan pahat lapset saisivat ajoissa kunnon rangaistukset, kaikki on kunnossa, ajattelee moni. Pyssyt piiloon ja ongelmat poistuvat, kiirii huuto Amerikasta jokaisen tragedian jälkeen.

Pitää katsoa syvemmälle. Pahasti vinoutunut arvomaailma säätelee kaikkia elämänalueitamme.  Raha, ahneus, menestyspakko ja oman voiton maksimointi on nostettu epäjumaliksi. Vanhemmat pakotetaan ylitöihin, lapset ajelehtivat kadulla tai internetissä.  Ahkerat työntekijät potkitaan pellolle voittojen maksimoimiseksi.

Lapsen pitäisi kasvaa pikavauhtia voittaja-menestyjiksi psykofyysisen kehityksen lakien vastaisesti. Kouluille esitetään epärealistisia, putkinäköön perustuvia vaatimuksia. Pitää olla iso, tehokas, nopea, paras ja tietenkin toteuttaa valtiontalouden tuottavuusohjelmaa. Isompia kouluja, tuottavuutta, tehokkuutta vähemmin resurssein!

Moni ””asiantuntija”” on halunnut kieltää suomalaisen koulun ja opettajan arvon, muutospakkoa hoetaan. Koulu muuttuu ja kehittyy, mutta kenen ehdoilla ja millä asiantuntemuksella muutos toteutetaan?

Suomalaisten opettajien on nyt aika omat virittää vastatulensa yhtenä naisen ja miehenä. Koulu ansaitsee arvostusta. Koulu tarvitsee rahaa, pienempiä opetusryhmiä ja oppimateriaaleja. Koulu tarvitsee psykologeja, lääkäreitä, terveydenhoitajia, kuraattoreita. Koulu tarvitsee ennen muuta kiireettömyyttä, turvallisuutta ja rauhaa.

Koulu ei tarvitse rankinglistoja eivätkä vaikeimmissa oloissa elävät julkista häpeää huono-osaisuudestaan. Aikuiseksi pitää saada kasvaa turvassa. Lapsen ja nuoren oikeus on kuulua kouluyhteisöön eikä ajelehtia yksin, ahdistuneena siitä, ette kelpaa eikä pysty täyttämään vaatimuksia. Jokaisen koululaisen pitää tuntea itsensä päteväksi, saada kokea iloa myös taiteista, käden taidoista eikä vain ”lukuaineista.”

Kouluun pyrkiviä alastomia keisareita vaatimuslistoineen ei pidä suvaita. Heitä on suvaittu kahdesta syystä: siksi, että ammattimainen pedagogi on usein humanisti, joka ei tahdo tuottaa pahaa mieltä edes valekeisarille, Toinen syy on se, että valekeisareilla on usein valta ja rahaa. Myötäilemällä, olemalla myötäsukainen ja pokkuroimalla voi päästä osalliseksi almuista ja kyseenalaisesta kunniasta.

Lastenpsykiatrian professori Tuula Tamminen osoitti HS vieraskynäsä 19.10.2002 mistä perimmiltään on kysymys, mihin ollaan menossa.                    

Myyrmäen tragedia kertoo suomalaisesta todellisuudesta. Suomi suree. Syytä todella onkin, kun tavallisen oloinen 19-vuotias opiskelija räjäyttää itsensä sattumanvaraisesti suuren joukon kanssa ihmisiä…Myyrmäen onnettomuuden jälkeen moni vanhempi pohtii, miten oma lapsi voi. Myös lasten ja nuorten kanssa toimivat ammattilaiset ja muut aikuiset ovat viime vuosina esittäneet toistuvasti saman kysymyksen. Kysymys on ymmärrettävä, mutta järkyttävä, koska se osoittaa, miten pitkälle me aikuiset olemme lapsista vieraantuneet.

  Toisen ihmisen oloa voi ymmärtää vain olemalla riittävästi hänen kanssaan ja riittävän lähellä. Toisen ihmisen voinnista saa tietoa vain kysymällä sitä häneltä ja kuuntelemalla – kuulemalla – , mitä toinen kertoo. Osaammeko me kuunnella ja onko meillä aikaa? Nykyistä kilpailuyhteiskuntaa perustellaan usein sillä, että Suomella ei ole muuta mahdollisuutta. Tällainen perustelu osoittaa mitä suurinta henkistä köyhyyttä. Vaihtoehdot on aina itse etsittävä, luotava ja yhdessä rakennettava.”

Suomen koulujen nykyinen tehokkuus- ja menestyshype, yhdistyneenä monien  lasten ja nuorten herkkyyteen, epävarmuuteen ja huonommuudentunteseen, tuottaa epätoivoa, jolla on arvaamatomat seuraukset. Yksi paha enne on huumeiden käytön räjähdysmäinen lisääntyminen kautta maan. Ylimpien päättäjien pitäisi tajuta miten huonosti moni suomalainen lapsi ja nuori voi. Kotien ongelmat painavat koulurepussa; kiusaaminen ja kaveripiirin ulkopuolelle sulkeminen on yhä koulun arkea. Ei siltä pidä sulkea silmiä, koulun maineen säilyttämisen nimissä. Joka koulussa on avun tarvitsijoita.

Floridan ampujan pahoin järkyttynyt kaveri vetosi televisiossa: Välittäkää toisistanne, puhukaa ongelmistanne, jokainen päivä voi muuten olla viimeinen. Kenelle suomalainen lapsi ja nuori voi puhua, kun ahdistus ja masennus mustaavat mielen ja voimat ovat loppumassa? Poliittinen ylätason höpötys ”minä sitä ja tätä, mutta  kun ne muut,” on sietämätöntä. Tarvitaan rahaa ja resursseja kouluille ja mielenterveyden ammattilaisille. Jos päättäjät eivät ymmärrä mihin olemme menossa, voimme odottaa uusia murhenäytelmiä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kaisa Mäkäräinen ja urheilijan henkiset paineet

Kaisa Mäkäräinen on saanut osakseen inhoilua ensimmäisen kilpailun jälkeen. Kaisa kuulemma pelkää isoja kilpailuja, selittelee etukäteen, on olevinaan sairas, syyttelee tuulta  jne. Yksi epäonnistuminen ja urheilijasta tulee petturi ja surkimus. Urheilijaa on helppo iskeä kotisohvalta, unohtaa, että  Mäkäräinen on ollut pitkään maailman paras alallaan.

Moni huippu-urheilija on kertonut henkisestä tuskastaan. Suunnistaja kertoi murtuneensa urheilupaineiden takia juopottelemaan. Kuka muistaa Mika Myllylän kärsimystien? Ian Thorpe, jolla oli uinnissa yhdeksän olympiamitalia ja neljätoista maailmamestaruutta kertoi horjuneensa itsemurhan partaalla, koska oli pelkkä masentunut ”näytöshylje”. Varsinkin murrosikäisen psyyke on hyvin haavoittuva. Hyvä valmentaja ymmärtää vastuunsa urheilijan henkisestä hyvinvoinnista. Urheilun huipulle pitäisi kiiruhtaa hitaasti. Ulkomaisiin nuorten urheiluakatemioihin lähtemisessäkin on riskinsä. Moni 16-vuotias huippu on palannut kotiin häntä koipien välissä. On ollut raskasta kuulla kirosanojen säestämänä olevansa surkimus, josta ei ole mihinkään.

Huippu-urheilussa menestyminen vaatii valtavasti työtä ja paineensietokykyä. Kilpailun aikana mieleen ei saa päästää turhia ärsykkeitä. Joskus riittää yksi harha-ajatus tai yksi virheliike ja peli on menetetty.  Pikaluistelija Mika Poutalan luisuminen johtopaikaltaan viidenneksi Vancouverin 500 metrin toisessa erässä on kuvaava esimerkki siitä, miten pienestä kaikki on kiinni. Poutala horjahti ja mitalit pakenivat.

Lasse Virénin nousu olympiavoittajaksi kaatumisen jälkeen kertoo äärettömän tasapainoisesta psyykestä. Toki lähes puolen tunnin juoksussa erheen ehtii paikata paremmin kuin 35 sekuntia kestävässä luistelussa.

Oman minäkuvan ja psyykkisen terveyden kannalta on hyvä selittää epäonnistumiset ulkoisten asioiden syyksi. Näinhän me kaikki teemme. Kerromme, että Kalle sai sen työpaikan nenäni edestä vain suhteidensa avulla. Jos ihminen syyttää  kaikista vastoinkäymisistään muita ihmisiä tai olosuhteita, kannattaa katsoa peiliin. Jokainen epäonnistuu joskus, ei maailma siihen kaadu. 

Media käy jopa kesken kilpailun tai pelin piinaamassa urheilijoita. ”Pari helppoa maalia meni omiin. Miten tilanne käännetään voitoksi”? ”Hyppäsit ensimmäisellä vain 111 metriä. Miksi?” Pettyneen urheilijan on pakko toistaa sataan kertaan kuullut selitykset, vakuutettava, että kyllä tästä vielä noustaan. Kuka uskaltaisi sanoa, että ellet lopeta typeriä kysymyksiäsi ja häirintääsi, syötän sinulle tuon mikrofonin.

Ennen kuin teilaamme epäonnistuneet urheilijat, mennäänpä itse näyttämään miten kisat voitetaan. Ensin kannattaa kuitenkin testata nouseeko peffa vielä kotisohvalta. Jos se ei tahdo nousta, se johtuu tietenkin vain siitä, sohva on liian pehmeä tai selkä on kipeä tai flunssa on tulossa.

Mäkäräisellä alkaa pian vaikea takaa-ajokilpailu, edessä on 24 ohitettavaa. Mitali tuntuu mahdottomalta, mutta ei sitä koskaan tiedä. Mäkäräinen on näyttänyt ennenkin miten mahdoton muuttuu mahdolliseksi.   

 

 

 

 

 

 

Kuka kelpaa Jumalalle?

Mielipideosastoilla kristillisestä uskosta kiistelleet jakautuvat karkeasti ottaen kahteen ryhmään. Joillekin Jumala on rakastava isä, toisille lapsiaan helvetin tulella uhkaileva sadisti.

Jotkut kuvittelevat saaneensa Jumalalta oikeuden tuomita lähimmäisiään. Moni tuomitsija katsoo maailmaa avaimenreiästä ja raivostuu, kun häntä pyytää vilkaisemaan ulos ikkunasta.

Piispa Irja Askola tuomittiin ankarasti, kun hän siunasi homoparin lähetystöhän. Kun heterot harrastivat lähetyskentällä vuosikymmenien ajan iljettävää pedofiliaa, heitä suojeltiin. Monet lapsenraiskaajat ovat saaneet veljiltä synninpäästön, kun taas ”maailman lapsi” joutuisi vankilaan.

Kristillisellä tv-kanavalla esiintyvät television parhaat näyttelijät. Joku räyhää, joku nauttii omasta viettelevästä nuotistaan ja hihkaisee määrävälein ”halleluja.” Sivuosissa ovat asialliset, miellyttävät julistajat.

Mies julisti televisiossa että ”juuri nyt Jumala tarttuu sinuun.” Välttyisin Jumalan tuomiolta, jos lahjoitan TV-Seiskalle rahaa. Piru kehotti minua tarttumaan miestä kravatista ja vaatimaan avustusta asunnottomien yömajahankkeeseen.

Nuori nainen hihkui, että Suomea hallitsee uskosta luopumisen henki. Hän tunsi sen raskaana fyysisenä taakkana heti kun kone laskeutui Seutulaan Amerikan reissun jälkeen. Ettei vain olisi lento aikaeroineen tuntunut taakkana neidon hartioilla ja päänupissa. Silloin voi kuulla ja nähdä ties mitä.

Ylen TV-kanavalla insinööri kertoi olleensa profeetan johdolla oikeuslääketieteen laitoksella herättelemässä kuollutta. Laulettiin, rukoiltiin ja puhuttiin kielillä. Profeetta väitti, että paloiksi leikellyn vainajan huulet liikkuivat. Insinööri erosi lahkosta, liika oli liikaa, varsinkin insinöörille.

Nainen kertoi samassa TV-ohjelmassa, että aviomies lopetti tunnetun saarnaajan vaatimuksesta syöpälääkityksen. Saarnaaja uskotteli, että syöpä katoaa rukoilemalla. Jos näin ei kävisi, syynä olisi heikko usko. Mies kuoli, ei siis ollut oikea uskovainen.

Jotkut uskovaiset tuominnevat minut helvettiin tämän ”raskauttavan” tekstini perusteella. Sinne he ovat jo tuominneet jo piispat Irja Askolan ja Samuel Salmen, olen siis hyvässä seurassa. Pelkään, että helvettiin joutuvat myös muita tuomitsevat ulkokullatut; kyllä tulipätsissä olisi tarpeeksi tuskallista ilman heitäkin.

Tavallinen syntisten kaipaa Jumalalta armoa ja lohdutusta. Sunnuntain jumalanpalveluksessa tulee levollinen mieli, jopa halu olla edes vähän parempi ihminen. Se menee pian ohi, mutta seuraavana sunnuntaina voi yrittää uudelleen.

Useimmat nykypapit saarnaavat ihmisarvon ja oikeudenmukaisuuden sanomaa juuri siten, kun Suuri Opettaja neuvoi. Messussa kannattaa pistäytyä, sinne voi tehdä mieli pian uudestaan. Jos ei muuten, niin kirkkokahvien vuoksi. Ei seurakuntien työntekijöitä kannata vierastaa. Heidän seuraansa voi liittyä vaikkapa ruokkimaan niitä, joilla ei ole ruokaa ja vaatettamaan heitä, joilla ei ole vaatteita. Äiti pyysi pienelle lapselle lämmintä kerrastoa. Olisitko onnellinen, jos voisit toteuttaa äidin toiveen?

Hetero tai homo, mies tai nainen, tai joku muu; Luojan luomia olemme kaikki.  Saimme Luojalta järjen lahjan, sitä kannattaa käyttää.