Poliitikot! Mitä teitte lapsille!

Suomessa on toteutunut koulu-uudistus, jota on pelätty 30 vuotta. Kouluista on tehty kilpailukeskuksia, joissa tulevat ”osaajat” taistelevat alakoulusta lähtien opiskelu-oikeudestaan seuraavalla koulutusportaalla. Lapsia uhkaillaan: Jos et ole tarpeeksi hyvä, et pääse edes lukioon, et ainakaan hyvään lukioon, etkä tietenkään korkeakouluun.

Huolestuttavat viestit kriisikeskuksista kertovat, että yläkoulusta lähtien varsinkin ahkerat, tunnolliset, koululahjakkaat tytöt kärsivät, ovat ahdistuneita, masentuneita, jotkut saavat paniikkikohtauksia. Jo yläkoulussa sairastutaan anoreksiaan, lukiossa ongelmat lisääntyvät, kun korkeakoulupaikka riippuu koulutodistuksesta. Vieressäni junassa istunut matkustaja kertoi lahjakkaan tyttärensä täydellisestä romahduksesta yläkoulussa; kolme luokkatoveria, ”huippuoppilasta” kokivat saman.

Nykyhallitus muistetaan typerästä tempustaan: Kolme ministeriä seisoo julisteet käsissään: Koulutuksesta ei leikata, ja sitten leikattiin. Ja nyt, ennen vaaleja, vaalitentissä jokaiselle puoluejohtajalle on ihminen, lapsi, puoliso, koululainen tai opiskelija tärkeä. Jopa anoppi on kammettu keittiöstä kunniapaikalle.

Ei nykytilanne ole vain nykyhallituksen syytä. Jo 1990-luvun alkuvuosista alkaen Suomeen ajettiin koulu—uudistusta, kun peruskoulu tuotti muka vain keskinkertaisia tasapäitä. Vuonna 1993 mediassa kerrottiin markkinalähtöisyyden ja kilpailun tuomisesta kouluihin. Hyvät koulut saisivat tukea ja kilpailusta pudonneet hätäapua, kerrottiin.

Reagoin vaatimukseen näin : ”Koulujen laatukilpailuun eivät sovi normaalin kilpailun säännöt, joiden mukaan kaikilla on samat menestysmahdollisuudet. Suomi on täynnä ahdistuneita, masentuneita perheitä. Ei työttömän, alkoholistin tai mielenterveysongelmaisen lapsi pysty kilpailemaan muiden kanssa koulusaavutuksissa.

Koulun arvokkaimpia saavutuksia on oppilaiden mielenterveyden, elämänuskon ja myönteisen minäkuvan vaaliminen. Ei näiden edistämistä mitata luotettavasti millään mittarilla. Vaikutus tuntuu jokaisen sisällä parhaimmillaan luottamuksena omaan itseen ja siihen, että minullakin on oma ihmisarvoni ja elämäntehtäväni joka ei ole sidottu siihen miten ”hyvä” olen suhteessa muihin. Onko sellainen koulu ja sellainen opettajisto heikkolaatuinen, joka huolehtii yhteiskunnan vähäosaisimmista kantaen vastuuta ennen kaikkea heidän elämänsä siedettävyydestä ja ihmisarvon säilymisestä? Tämä on kasvatuksen laatua parhaimmillaan. Monet tuntuvat pitävän peruskoulua heikkotasoisena, sen laatua pitäisi parantaa. Kansainvälisten ja kansallisten vertailujen mukaan Suomen koululaitoksen tuotokset ovat kuitenkin hyvää kansainvälistä tasoa. (Näin siis 1993).

Helsingin koululautakunnan puheenjohtaja raivostui. Hän kirjoitti näin:

”Opetuksen kehittämisen suurin este ovat eräät professorit ja opettajat. Uusikylä vääristää ilmeisesti tahallaan tosiasioita johtaakseen harhaan lukijoitaan. U:n mielestä koulujen kilpailu johtaa oppilaisiin kohdistuvaan henkiseen väkivaltaan. Todellisuudessa tilanne on täsmälleen päinvastoin. Oppilaiden ja heidän vanhempiensa perusoikeuksia on lopultakin saada tietää, millaiseen kouluun he lapsensa luovuttavat.

”Koulujen arvokkaimpia saavutuksia on oppilaiden mielenterveyden, elämänuskon ja myönteisen minäkuvan vaaliminen. Niiden edistämistä ei mitata luotettavasti millään mittarilla.” Tässä on U:n epäjohdonmukaisuuden ydin. Mikäli väite otettaisiin vakavasti, kukaan ei Suomessa siis tietäisi mitään siitä, mitkä koulut ovat oppilaan kannalta hyviä ja mitkä huonoja, koska näitä arvoja ei voi mitata…

Hämmästyttävin on U:n alentuva, ellei suorastaan halveksuva suhtautuminen oppilaiden vanhempiin. Pitääkö hän vanhempia todella niin pohjattoman tyhminä, että he haluavat vapaassa valintatilanteessa panna lapsensa sellaisiin kouluihin, joiden he uskovat horjuttavan heidän lastensa mielenterveyttä, tuhoavan heidän elämänuskonsa ja saastuttavan heidän myönteisen minäkuvansa.
U:n maalaamaa kauhukuvaa ei ole olemassa. Hän itse näyttää edustavan sitä jo kuolleeksi kuviteltua yhteiskuntakäsitystä, jonka mukaan lapset kuuluvat yhteiskunnalle, jonka ”asiantuntijoiden” sokeiksi koekaniineiksi heidät tulee luovuttaa. Uusikylä pelkää tilannetta, jossa koulupiirien suureneminen ja koulujen antama informaatio johtaa mainoskilpailussa ”koulu on koulua vastaan, opettaja opettajaa.” Hän puhuu siis vanhemmille suunnattua kuluttajavalistusta vastaan täysin samoin äänenpainoin, kuin monopoliasemassa oleva suurteollisuus ennen vanhaan. Kyllä kuluttajan tulee saada myös koulumaailmassa tietää, mitä hän saa rahojensa vastineeksi.” (Nykypäivä 23.12.1993).

Pisa 2001 pelasti Suomen hyvän peruskoulun, tilapäisesti. Pinnan alla on tapahtunut paljon. Koulutusta ohjaavat nyt taloudelliset arvot. Kasvatuksen ammattilaiset, kasvatusfilosofit ja opetusoppineet on siirretty syrjään. Eiväthän ne puhu mitään osaamisesta eikä kilpailukyvystä.

JK Kirjoitin tämän jutun odottaessani bussin lähtöä. Täällä joustavan perusopetuksen, JOPO- seminaarissa opin, että vielä on onneksi niitä, jotka tekevät hienoa työtä lasten hyväksi. Kun lapsi huomataan ja häneen tartutaan aikuisen pedagogin ottein, määrätietoisesti, mutta kunnioittavasti, moni lapsi pelastuu. JOPOn kasvatusfilosofia sopisi esimerkiksi kaikille kouluille.

Vale, iso vale, jättivale, tilasto

Katsoin juuri televisiosta (CNN-kanavalta) etevän brittiprofessori Sir David Spiegelhalterin (s.1953) haastattelun, jonka perussanoma oli tämä: Ihmisiä huijataan numeroilla ja tilastoilla. Hänen tuore kirjansa ”The Art of Statistics” kannattaisi lukea.

Jos lipsauttaa valkoisen valheen, se on yleensä vaaratonta, mutta kun tutkija tai poliitikko valehtelee mediassa vahingossa tai tarkoituksella, seuraukset voivat olla katastrofaaliset. Valheet myyvät ja niillä voidaan vaikuttaa esimerkiksi vaalituloksiin. Ei kai tarvitse mainita nimeltä presidenttejä, jotka perustavat valtansa valheisiin, isoihin valheisiin ja jättivalheisiin.

Aamuhaastattelun kuvituksena vilahti Lontoon punainen bussi, kyljessään valtava teksti ”Maksamme EU:lle 350 miljoonaa puntaa viikossa!” Kuulostaa karmealta. Mutta kun summa jaetaan 60 miljoonan britin kesken, lasku on kansalaiselle vain alle punta päivässä. Kannattaisiko maksaa punta vai erota EU:sta. Onko erosta kansalaiselle enemmän hyötyä vai haittaa? Erohanke on ajanut kansakunnan kaaokseen ja varsinkin pääministerin henkinen romahdus näyttää olevan lähellä.

Mitä karmeampi otsikko, sitä suurempi on lehden levikki. Suosittuja ovat sairauksiin ja niiden todennäköisyyksiin liittyvät otsikot: Syö makkara päivässä, syöpäriskisi lisääntyy 18 prosenttia ja muuta höpöä, Spiegelhalter esitti.

Tieteen perusta on luotettavuus. Tilastollisten yhteyksien, korrelaatioiden väärinkäyttö on ollut kauan yleistä tutkijoiden keskuudessa. Uskokaa tai älkää: Jättiaineistolla tehty tutkimus osoitti, että kahvinjuonti estää itsemurhia!

Kun tutkijoiden rahoitus riippuu meilläkin nyt sponsoreista, pääasia on liian usein sensaatioiden tavoittelu. Amerikassa on todettu, että rokotus aiheuttaa autismia ja ties mitä kamalia seurauksia. Meillä ei suostuta rokottamaan tuhkarokkoa vastaan. Kun hysteria on luotu ja kansalaisilta puuttuu kyky ymmärtää todennäköisyyksiä, ei järkipuhe auta.

Politiikassa operoidaan kaiken aikaa luvuilla ja käsitteillä, joilla etsitään omaa etua. Varsinkin vaalien alla voidaan julistaa mitä tahansa potaskaa,kunhan voidaan vedota sen ja sen ministeriön antamiin lukuihin. Luvut voivat olla oikein, mutta johtopäätökset niistä ovat usein yksipuolisia ja tarkoitushakuisia. Kun uutiset kertovat nyt, että maailmantalous on liukumassa laskusuhdanteeseen, tuleva pääministeri voi varustautua surkean tunarin rooliin.

Loistava Vaasan lyseon historian opettaja Raimo Teppo piirsi kauan sitten liitutauluun ympyrän, ja kirjoitti tekstit: nousukausi, huippu, laskukausi, lama. Näin se talousympyrä pyörii, opetti Teppo.

Aamutelevisiossa pari vuotta sitten kaksi kaikkitietävää lateli ohjeita miten Suomen ongelmat ratkeavat. Toimittaja ei juuri päässyt esittämään kysymyksiään itsetyytyväisen puhetulvan alta. Elämme kuulemma 60-lukua ja nyt asiat on pistettävä ketterästi kuntoon, julisti pääjohtaja, entinen poliitikko rahalla ympäröidystä suojabunkkeristaan. Nyt heti tarvitaan, ketterästi tietenkin, sitä sun tätä ja tätä sun sitä, tai sitten päinvastoin. Ja puhetulva jatkui.

Toinen elehtijä oli professori, sekä Helsingin yliopistossa että Aalto-yliopistossa. Mies oli esimerkki siitä mitä itse vaati: tehokkuudesta. Olen tähän asti luullut, että yhden viran hoitamisessa on professorille aivan tarpeeksi töitä, mutta näköjään se ei riitä ketterälle uraohjukselle. Ei kai kyseessä ollut tarkoituksellinen harhaanjohtaminen, itsensä mainostaminen ja myyminen, jota akateeminen maailma on nykyään tulvillaan.

Professorin sanoma oli tämä: Kun jokainen työntekijä tehostaa työtään, ensin prosentin, sitten kaksi ja kolme, taloutemme elpyy. Pitää vain yrittää ja tästä noustaan. On se helppoa, tuo työn tehostaminen, pitää vain osata prosenttilaskua. Harva pian osaa, muodikkaan ilmiöopiskelun kohteena ”prosentti” kiinnostaa koululaisia vielä vähemmän kuin kertotaulu tai aakkoset.

Töissään raataneet, poispotkitut ihmiset voivat tehdä kuitenkin sossun luukulla työtehotehonsa edistämiseksi mentaaliharjoituksia. Pois katkeruus, pois kaunainen kielteisyys, sinä pystyt mihin vain! Tänäänkin oli pyörälähetin paikka avoinna, työaikakin vain 11-14.

Antaako sujuva lätinä kuvan ihmisestä, joka tietää ja johon voi luottaa? Kansalaisen pitäisi kuunnella ja osata arvioida myös, mitä sanoma todellisuudessa sisältää. Ovelat poliitikot viestittävät puheillaan joko suoraan tai epäsuorasti, miten paljon hyviä aloitteita he ovat tehneet ja millaisia työryhmiä käynnistäneet. Harvemmin he voivat kertoa mitä todellista saatiin aikaan. Usein ei saatu yhtään mitään, tai vain suuri sotku.

Olisi kiusaus luetella menneinä vuosina itsensä ylentäneet sote-sankarit, oikein nimeltä, mutta unohdetaan se nyt, varsinkin kun he ovat ketterästi vaihtaneet virkaa, olleet resilienttejä; se on höpökonsulttien uusi mielitermi. Ole siis ketterästi resilientti, niin kaikki järjestyy. Äänestä minua!

Suomi, onnellisen kärsimyksen ykkösmaa

Ainakin kymmenen vuotta Suomessa on julistettu, miten onnellisia olemme. Taas kerrottiin, että olemme maailman onnellisin kansa, ihan arvovaltaisen YK:n tutkimuksen mukaan. Tätä ei pidä tietenkään julkisesti epäillä, saati kiistää. Siitä saa helposti kiittämättömän marisijan maineen. Poliitikot voivat närkästyä, koska heillä on tapana korostaa onnemme ykkössijaa. Kansalaisen olisi paras olla ennen vaaleja kiitollinen siitä, miten upeasti onneamme on lisätty juuri tällä vaalikaudella. Ja kenen ansiosta!

Ei Suomea eikä Papua-Uusi-Guineaa voi julistaa onnellisimmaksi kansakunnaksi, koska onnen määrää ei voi mitata numeroin, varallisuudella eikä elintasolla. Yksilön onnellisuus on sisäinen tila, joka vaihtelee. Onnella tehdään bisnestä, kirjoitetaan oppaita ja pidetään kivoja kursseja maksukykyisille. Maanantaina kuitenkin sama synkkä naama katsoo peilistä.

Suomi on hyvä maa, on onni syntyä Suomeen. Suurin vaaramme ei ole onnellisuuslistalla vajoaminen, vaan realismin ja arkijärjen väheneminen. Kun lukutaito heikkenee, heikkenee ajattelukyky ja terve järki katoaa,
Tämän aamun uutisotsikon mukaan ”Suomessa kansalaisten perusoikeudet toteutuvat.” Teksti kertoo, että 86 prosenttia haastatelluista sanoo, että kokoontumisvapaus toteutuu hyvin, kolmasosa sanoo, että toimeentulo ja ihmisestä välittäminen toteutuvat huonosti. Mitä ajattelet uutisen otsikosta ja tutkimustuloksesta?

Amerikkalainen ”keep-smiling” onnellisuus on vyörynyt mediaan aiheuttamaan ahdistusta, depressiota, paniikkihäiriöitä ja luulosairautta, varsinkin nuorissa ikäryhmissä. Pitää olla kaunis, aivan kuin se idoli, kun kaikki muutkin pyrkivät samaan. Heikkoutta ei saa osoittaa, siksi nuorten, 17-35 vuotiaiden laumat täyttävät isojen kaupunkien terveyskeskuksia saadakseen diagnoosin ja lääkettä; sydän hakkaa, pelottaa, iho on kuiva, tukka lähtee eikä henki kulje. Kun paha olo on lääkitty, normaalielämää voi kestää taas viikon. Sitten ei enää jaksa arkea velvollisuuksineen.

Tällainen on se onnellisten Suomi, josta jotkut osaavat rohmuta heikkojen kustannuksella rahaa ja kuvittelevat sen lisäävän omaa onnellisuutta. Se on paha harhaluulo. Hyvällä ihmisellä se lisää syyllisyyden tuntemuksia.

”Onnellisen ihmisen” määriteli psykiatrian professori Kalle Achté viimeisessä haastattelussaan, syyskuussa 2018. ”Onnellinen on ihminen, jota eivät syyllisyydentunteet paina ja jolla on hyvät ihmissuhteet.” Siinä se, yksinkertainen totuus todellisen asiantuntijan kertomana. Oma naama on tarpeeksi hyvä eikä aina tarvitse pyrkiä ”täydelliseksi.” Aina joku on kauniimpi, vahvempi ja lahjakkaampi.

Suomen suurin ongelma ei ole kansan ”muutosvastarinta,” vaan se, että typerillä poliittisilla päätöksillä ihmisiltä viedään usko elämään jo lapsena. Onnellisessa Suomessa huumeiden käyttö on räjähtänyt taivaisiin, johtaja tappaa kaverinsa pyssyllä, juoppo puukolla ja rattijuoppo autolla. Kodeissa prätkitään puolisoa turpiin, huoritellaan ja uhkaillaan; kotiväkivalta on Euroopan huipputasoa. Näin me, onnelliset!

Keep smiling, ota selfie, verkostoidu ja ole tänäänkin Hyvä Tyyppi! Have a nice day! Take care! Hymynaamoja tähän oikein paljon.

Ja muistakaa käydä tapaamassa onnellista Lyyli-mummoa siellä upeassa hoivakodissa!

Pidä tämä kirja aina mukanasi!

”Sinä olet vieraantunut todellisesta elämästä ja sen lukemattomista alati uhkaavista vaaroista,” toteaa kirjan esipuhe. Puuhailet päivät pitkät kaiken maailman turhien asioiden parissa, mutta miten sitten suukku pannaan, kun olet liian yksin, on liian märkää, olet liian alhaalla tai ylhäällä, kun on liian täyttä tai tyhjää?

Osaatko varustaa lapsesi/itsesi/oppilaasi siten, että he selviytyvät? Rohkenen epäillä. Tilanne ei onneksi ole toivoton. Voit vielä löytää hyvällä onnella arvovaltaisen suomalaisen kustantajan amerikankielestä käännättämän ohjekirjan ”Toimi näin” (1969), jonka avulla voit kasvaa oman elämäsi hallitsijaksi. Esipuheessa todetaan, että koska ihmiset ovat käymässä yhä pehmeämmiksi, oli syytä kirjoittaa ”eräänlainen huoltokirja,” jota kannattaa lukea yhä uudelleen. Kirja sisältää 291 sivua täyttä tavaraa, joten on pakko tyytyä lainamaan vain muutamia tärkeimpiä kohtia.

Avaamme ohjekirjasta kohdan ”Alkuasukkaat, kohtelu” ja pian tiedämme miten tulee toimia. ”Jos kimppuunne käydään suojautukaa…Primitiivisen alkuasukkaan surmaaminen panee totisesti vauhtia asioiden kulkuun,” ohjeistaa teos.

Mutta kuka on primitiivinen alkuasukas? Tätä ei kirjassa kerrota, joten olen jalostanut seuraavat ajatukset ihan itse: Kuunnelkaa Vakaan Neron, kunnioitetun päämiehen, meidän kaikkien suuresti ihaileman ilopilleri Diilerin tokaisuja. Hän on nimennyt asshole –maat, joiden kansalaiset tunkevat kakaroineen läpi aitojen levittämään rikollisuutta, huumeita ja tyhmyyttä. He ryntäävät pilaamaan Vakaan Neron hallitseman kansakunnan sivistyneet tavat, moraalin ja, ennen kaikkea, romuttamaan tuottavat diilit. Pikkumiehen kansa ei ole asshole-kansa, koska Diileri on kertonut suorastaan rakastavansa pikkumiestä, jonka kansakunta on great, great, really great, kertoo Diileri.

Ohjekirjan mukaan humalaiseen pitää suhtautua huumorilla. Tappelutilanteessa juoppo voi kuitenkin ”esittää hämmästyttävän pitäviä puristusotteita.” Silloin humalikkoa pitää iskeä voimalla mahaan, jolloin ”hän saattaa tulla pahoinvoivaksi.” Mielipuolta ei pidä lyödä, koska sillä voi olla kolmen ihmisen voimat.

Kurkistelijan kimppuun ei pidä rynnätä, ovat ne sen verran arvaamatonta sakkia ja huutomatkan päässä saattaa olla muitakin kieroutuneita tyyppejä, jotka partioivat tirkistelemässä mielellään varsinkin rakastavaisten puuhia. Parasta on pysyä lukkojen takana ja soittaa poliisi.

Jos satutte kohtamaan lentävän lautasen on syytä välttää nopeita liikkeitä. On hengitettävä äänettömästi, eikä missään nimessä saa tuijottaa kohti, kun ulkoavaruudesta saapuneet olennot astuvat ulos lautasestaan.

Maailma on täynnä vaarallisia eläimiä, kuten sonneja, tuhatjalkaisia, koiria, karhuja, hämähäkeistä ja punkeista nyt puhumattakaan. Varpaankynsien alle munimaan kaivautuneet kirput ”saadaan yleensä irtoamaan tulessa steriloidulla puukolla/neulalla/naskalilla”. Sonniin ei pidä suhtautua ylimielisesti tai tuttavallisesti ja trooppisissa puissa kiipeilevän pitää varoa purevia muurahaisia, neuvoo teos. Lopettakaa siis sonnien tuttavallinen silittely ja kiipeilkää vain kotikuuseen, vaikka presidentti Kekkonen kiipeilikin palmussa.

Ennen junamatkaa on hyvä painaa tarkasti mieleensä viisi kohtaa miten toimia, kun onnettomuus uhkaa ja istuu vessanpytyllä. Perusohje kuuluu: Jätä housut nostamatta. Ei kannata myöskään pyyhkiä pyllyä eikä pestä käsiä, vaan tulee heittäytyä heti toimintaan, neuvoo mainio teos, joka kannattaa pitää matkoilla mukana.

Jaa, yksi tärkeä kirjan ohje unohtui: Jos roikutte varastetun kuorma-auton perälaudasta, tehkää kaikenlaista hullua ja huutakaa ”poliisi!”

Arvoisa Tosikko! Ihan varmuuden vuoksi: En suosittele kirjan ohjeita!

Hello, my friends! <My text was just a bit of harmless fun. But this book really exist!

Finlandia vai Trumplandia?

Hallitus kaatui ja mekkala yltyi; nimetään syyllisiä, marttyyrejä, sankareita ja tulevia pelastajia. Politiikan pitäisi olla yhteisten asioiden hoitamista. Onko se sitä? Joillekin poliitikolle on, mutta liian monelle politiikka on ensisijaisesti tapa päteä ja saada jonkun viiteryhmän avulla tyydytystä vallan tarpeelleen ja hamuta itselleen etuja.

Poliitikot ovat jo kauan kekkaloineet television viihdeohjelmissa kerjäämässä kansalasten suosiota. Puolueiden arvot, tavoitteet ja toimintatavat pitäisi uskaltaa ilmaista selvästi. Kapulakielisen ja itseriittoisen höpötyksen kuunteleminen saa näppylöille. Hyväkään puhe ei riitä. On myös toimittava ripeästi. Tässä ajateltavaa:

Näin kirjoitin 15.6.2004 eli 15 vuotta sitten!

”Melkein kaikki poliitikot ovat luultavasti sitä mieltä, että Suomessa on pidettävä huolta heikoista ja sairaista. Vanhainkodeissa ja sairaaloiden kroonikko-osastoilla vanhukset kuitenkin makaavat lääketokkurassa, aamulla vaihdetut vaipat ulosteissa ja virtsassa. He joutuvat elämään lukittuina sisään, koska ulkoiluttamiseen ei riitä henkilökuntaa.
Naiset nostelevat vanhuksia pyörätuoliin ja toilettiin, syöttävät, juottavat, lääkitsevät, kunnes uupuvat, jotkut lopullisesti. Raskasta työtä helpottavia apuvälineitä ei ole varaa ostaa. Sijaisiakaan ei saa, ei ole varaa tai ei ole halukkaita.

Miehiä ei hoitotyössä näy, me miehet olemme kai niin heikkoja ja herkkiä. Yhden tosin kohtasin vanhainkodissa hiljattain, komean, nauravan, vahvan nuorukaisen, joka sanoi olevansa entinen hitsari, tuleva hoitaja. Siinäpä miesten mies!

Näinkö me kohtelemme äitejä, jotka pula-aikana meitä hoivasivat, ruokkivat ja vaatettivat. Näinkö me palkitsemme isämme, jotka viettivät nuoruutensa sodan helvetissä? Eikö asialle todellakaan voi tehdä mitään, Herra Arvo Valta ja Rouva Ilmi Julkku? Onko vain vahvimmilla oikeus elää ihmisarvoisesti? Onko tuottamaton osa kansaa, vanhukset, mielenterveysongelmaiset ja hylätyt lapset vain meikillä peiteltäviä märkiviä paiseita itsetyytyväisessä naamassamme?
Ei selittelyjä, pyydän. Häpeämme on yhteinen.”

Miksi kopioin tekstin, mikä siinä on niin tärkeää? Tämä:

Koko 2000-luvun ajan on kuultu viestejä vanhojen ja heikkojen kurjasta asemasta. Miksi päättäjät eivät ole toimineet? Monet vallan kukkuloilla kekkaloivat linssiluteet olivat muka heräävinään vasta nyt, kun yksi lähihoitaja kertoi julkisesti kauhistuttavia tosiasioita avuttomien kärsimyksistä. Media kertoi jo vuonna 2015 näyttävästi, miten kansainväliset jättifirmat imevät pikavauhtia vanhusten elinikäiset säästöt. ”Hoivakodin” kuukausivuokra saattaa olla 5000 euroa ja palvelumaksut erikseen!”

Sulle-mulle etuja on jaettu pikavauhtia sote-uudistuksen varjolla.

Politiikan onnistuneisuuden kriteeri on se, miten ihmiset voivat, miten voi köyhä, miten lapsi, vanha ja sairas? Jatkuva höpötys prosenteista ja utopistisista muutoksista, yhdistyneinä suuruusharhaisiin visioihin ja itsekehuun, tekee Finlandiasta Trumplandian.

Kuka muistaa, kun nuori visionääri sai lähes miljoona euroa filosofointiin ja konsultointiin, kun lupasi pelastaa Suomen vajoamasta Euroopan takapajulaksi ja isoksi vanhainkodiksi -yhdessä nuoren eurooppalaisten bisneseliitin kanssa? Kun hän lausui Säätytalolla sanan ”välittäminen,” hallituksen ohella moni pehmohumanistikin lankesi polvilleen. Jos kysyi onko puheissa todellista sisältöä, sai kiukkuista palautetta. Bisneseliitin haaveet toteutettiin Suomessa pikavauhtia poliittisen hyminän ja fantastisten utopioiden säestäminä. Viimeisin hallitusohjelma kopioitiin jokseenkin suoraan Sitran visioista.

Suomi on pieni maa, asukkaita on vain alle kuusi miljoonaa. Mitä vastuullista päättäjistä kertoo se, että 14 vuotta on yritetty uudistaa sosiaali- ja terveysalan palveluja eikä valmista ole tullut! Siis 14 vuotta!

Kun vallastaan vuosikaudet nauttinut päättäjä politiikan huipulta liihottelee kameroiden eteen kertomaan omista ponnisteluistaan ihan jokaisen kansalaisen hyväksi, alkaa kestokyky loppua. Ihan kaikki eivät vielä ole muistisairaita. Hänen tekonsa ja varsinkin tekemättömyytensä muistetaan kyllä. Jos sukupuolten tasa-arvo on jossain toteutunut, niin juuri tässä: itsetyytyväisen poliittisen potaskan syöttämisessä kansalaisille.

Miksi Pekka Haavisto, ”homo viherpiipertäjä” on niin suosittu kansan keskuudessa? Siksi, että kaikki näkevät, että hän on inhimillinen, rehellinen, maltillinen ja osaava. Entä miksi otsaryppyinen, yrmyhkö mies, joka sai kansanedustajien vihat niskaansa, kun syynäsi näiden taksilaskuja, on nyt koko kansan hyväksymä tasavallan presidentti? Siksi, että hän on ollut aito itsensä, ei mikään nuolu-Jalmari eikä irtopisteiden keräilijä.

Kyllä kansa tietää ja ymmärtää – mutta kuinka kauan, kun aivoja pesevät pesukoneet pörräävät koulutuksessa, mediassa ja työpaikoilla. Unelmoi, kilpaile, voita, rikastu. Ja ennen kaikkea, keep smiling ja kukista kilpailijasi!

Aamun uutiset kertovat, että Suomea ulkoistetaan vauhdilla.

Ole Gunnar ja Josè

Johdanto:

Isä läksyttää poikaansa jalkapallo-ottelun jälkeen:
”En olisi ikinä uskonut, että pelaatte Pajamäen Palloveikkoja vastaan tasapelin! Ei teistä pelimiehiä tule, tavallisia potkijoita ja pallon pomputtelijoita koko jengi. Osa vielä pelaa kuin neidit, arasti ja pelokkaasti! Sinä olet yksi niistä!”

Mies vilkaisi poikaa, joka katseli ilmeettömänä eteensä. Mies jatkoi vihaista läksytystään: “Ja millä sä selität sen, että ettet saanut ensimmäisellä puoliajalla sitä Kallen keskitystä verkkoon? Tulee hieno leija takatolpalle, suoraan sun päähän. Sun edessä oli tyhjä maali, matkaa metri, korkeintaan puolitoista, ja sä pukkaat ylärimaan Mä olisin sinuna nyt hyvin, hyvin tyytymätön itseeni!” jatkoi mies ivallisesti. (Lähde Isät meidän-kirjani.)

Portugalilainen Josè Mourinho (s.1963)

oli jalkapalloilijana keskinkertaisuus, joka istui Portugalin liigan varamiespenkillä ja pääsi kentälle yhdessä ottelussa. Hänestä tuli saavutuksilla mitattuna kenties maailman paras valmentaja. Hänen valmentamansa eurooppalaiset huippuseurat ovat saavuttaneet valtavasti voittoja ja mestaruuksia. Mourinho tuli viime syksynä Manchester Unitedin päävalmentajaksi, pelastajaksi, messiaaksi, puolijumalaksi. Pelit sujuivat surkeasti ja ManU tippui keskikastin joukkueeksi. Joulukuussa Josè sai lähteä.

Olen monia vuosia toivonut, että Mourinhon joukkue häviäisi pelinsä, kernaasti oikein selvästi. Syynä on ollut valmentajan omahyväisyys ja röyhkeys, tapa, jolla hän on häväissyt valmentajakollegoja ja tuomareita. Mourinho on höystänyt haukkujaan kehumalla itseään. Seurauksena on ollut toimitsijakieltoja ja sakkoja.

Aina hymytön, synkkäilmeinen Mourinho sai potkut seurasta 18. joulukuuta 2018 ja tilalle tuli Ole Gunnar Solskjäer (s. 1973) Norjasta. ManU on kulkenut sen jälkeen voitosta voittoon, kohti liigan huippua.

Ole Gunnarin oma peliura ManUssa (1996-2007) oli häikäisevä. Hän oli älykäs hyökkääjä ja maalintekijä. Polvivamma lopetti uran ja Solskjær toimi muutamia vuosia ManUn apuvalmentajana. Hän palasi Norjaan, kotiseuransa Molden menestyväksi valmentajaksi.

Mourinhon törkyjohtaminen, omahyväisyys ja sikamainen käytös eivät estäneet seurojen menestystä. Olivatko pelaajat niin hyviä, että voittivat riippumatta valmennustyylistä? Tuliko ManUssa pelaajien mitta täyteen moitetta ja pelihalut romahtivat? Eiväthän pelaajien taidot mihinkään hävinneet.

Solskjærin hymyilevä, vaatimaton olemus on Mourinhon täydellinen vastakohta. On helppo uskoa, että hän on yhteistyökykyinen ja pidetty sekä pelaajien, että varsinkin kannattajien keskuudessa.

Muistan miten Mourinhon viisas kommentti vuosia sitten teki minuun vaikutuksen: ”Joukkueen menestys riippuu siitä miten iloinen tai surullinen se on.” Ihmettelin röyhkimyksen viisasta lausahdusta. Ihmettelen miksi hän itse teki joukkueistaan surullisia. Mistä Mourinhon röyhkeys kumpuaa? Ehkä siitä, että hänestä ei ollut huippupelaajaksi. Hänen loistavia saavutuksiaan ei voi kieltää, siitä huolimatta hän on erittäin huono esikuva.

Valmentajien vertailu antaa vanhemmille, opettajille ja johtajille paljon ajateltavaa. Myönteisyys, kuunteleminen ja yhteisöllisyys luovat iloa ja motivaatiota. Ylimielinen väheksyntä ja moittiminen on tuhonnut monen lapsen tulevaisuuden ja johtanut työpaikoilla huonoon ilmapiiriin. Mitä tapahtui Teemu Pukin korvien välissä, kun hänestä putkahti 27-vuotiaana Englannissa maalikunkku? Mikä avasi henkiset lukot?

Markku Kanerva on Suomen Ole Gunnar, entinen huippupelaaja ja vielä opettaja! Kanerva käänsi Suomen pitkän tappioputken voitoiksi. Me jalkapallohullut kiitämme!

Mistähän Josè taas putkahtaa. Kelpaisiko Venäjän päävalmentajan pesti?

Matti Ensio Nykänen, 1963-2019

Matti Nykänen on yksi kaikkien aikojen parhaista suomalaisista urheilijoista. Nautimme aikoinaan hänen menestyksestään ja sankaruudestaan. Ahmimme juttuja, jotka kertoivat sankarin alkoholismista, avioliitoista ja humalassa tehdyistä typeryyksistä ja olimme hyvin vihaisia.

Luottotoimittaja vei Matin etelän aurinkoon kesken ryyppyputken ja palautti sopivasti kisoihin, voittamaan tietenkin.

Toimittaja raportoi sairasvuoteen ääreltä kauan sitten, että Matti on kuoleman vaarassa. Nyt Matti on kuollut. Ehkä median on tullut aika metsästää Matin ”ystäviä,” jotka tulevat kertomaan sankarin toilauksista kaiken, jolla on myyntiarvoa.

Matti Nykänen on Mika Myllylän ohella surullinen tapaus; heidän kohtelunsa oli esimerkki meistä, ihmishyeenoista. Kipeästi apua tarvitsevan alkoholistin sairaudesta ja avioelämästä revitään julkisuuteen mitä intiimeimmät ja kipeimmät asiat.
Pahimmillaan olemme kuin veren imijöiden ja hyeenoiden lauma, omahyväisten joukko, valmiina ottamaan heikosta ihmisestä kaiken hyödyn ja yhtä valmiina hylkäämään, pilkkaamaan, häpäisemään, kun aika on.

Eilen oli Matti Nykäsen hautajaiset. Matin omaisten suru kosketti, niin kuin suru aina hautajaisissa koskettaa. Jyväskyläläisten suru sankaripoikansa kuolemasta on todellista ja aitoa. Matti ei aina ollut parhaissa väleissä kaikkien urheilijakavereidensa kanssa, mutta hekin surevat.

Matin omaiset pyysivät oikeutta haudata rakkaansa rauhassa, ilman suureellisia seremonioita. Hautajaisista palaavan Juha Miedon, ison ikämiehen, olemus ja vilpittömät sanat liikuttivat: ”Matti oli aina hieno, kohtelias poika ja loistava urheilija. Me olimme aina ystäviä,” sanoi Mietaa harmaan partansa takaa, kyyneleitä nieleskelen.

Matti Nykänen oli kohtelias poika, ujo persoona, joka työnnettiin aivan liian nuorena julkisuuden armottomaan kitaan. Sankari itse kertoi olleensa paniikissa legendaarisen sumuhyppynsä jälkeisessä myllytyksessä. Hän halusi vain paeta.
Annetaan vihdoinkin Matin levätä rauhassa.

JK
Olin jo julkaisemassa tekstiä kun netistä putkahti Matti Ensio Nykäsen koruton kuolinilmoitus, jossa oli Tuija-siskon runo:
Kotka nousi siivilleen
ja katosi taivaan sineen,
mutta sieluuni jäi kaunis muisto,
eikä se koskaan sieltä häviä.