Csikszentmihalyi ohjaa hyvään elämään

 

In the book The Evolving Self, Mihalyi Csikszentmihalyi looks beyond happiness to consider what we need to grow as individuals and as a society. His thesis is that ”the good life” can only be achieved by becoming fully conscious. ”To know ourselves is the greatest achievement of our species,” he writes. ”And to understand ourselves — what we are made of, what motives drive us, and what goals we dream of — involves, first of all, an understanding of our evolutionary past. Only on that foundation can we build a stable, meaningful future.”

Mihalyi Csikzentmihalyi on tunnettu flow-ilmiön kuvaajana. Hänen teoksensa The Evolving Self ohjaa viisauden lähteille; seuraavassa poimin teoksen helmiä:

Se mitä ihmiskunnalle kolmannella vuosituhannella tulee tapahtumaan riippuu siitä, millainen ihmiskunnan tietoisuuden sisältö tulee olemaan: ideoista, joihin uskotaan ja joita arvostetaan, siitä minkä hyväksi ollaan valmiita toimimaan.

Tärkeintä on, että ihminen ymmärtää olevansa osa luomakuntaa. Tämä ei tarkoita, että kenenkään tulisi luopua omista tavoitteistaan ”yhteisen hyvän” nimissä. Päinvastoin: Ihminen, joka kehittyy ainutkertaiseksi itsekseen ja ymmärtää samanaikaisesti paikkansa maailmankaikkeuden kehitysprosessissa, välttää vieraantumisen -ja erillisyydentunteen, joka vaivaa niin monia.

Ei ole yhdentekevää millaiset ajatukset mieliämme täyttävät. Sekä elollisille, että elotttomille olioille on olemassa vain kaksi mahdollisuutta: evoluutio tai entropia, kehitys tai tuhoutuminen. Aikaa myöten jokainen muoto ja rakenne hajoaa, elimet rappeutuvat, vuoriketjut muuttuvat hiekaksi, kulttuurit sortuvat ja ne unohdetaan, jopa tähdet kuolevat, kun niiden energia loppuu. On kuitenkin olemassa toinen prosessi, joka vaikuttaa päinvastaiseen suuntaan: kasvu ja uuden luominen ovat yhtä tosia kuin kuolema ja rappeutuminen: kaiken aikaa syntyy uutta elämää ja uusia energian muotoja.

Kehityksen kannalta on olennaista, mihin yksilöt suuntaavat energiansa. On ironista, että ihmiset ovat yleensä kaikkein onnettomimpia silloin, kun heillä on sitä, mitä eniten toivovat: paljon vapaa-aikaa ilman mitään velvoitteita. Monen tietoisuus alkaa täyttyä ikävillä asioilla, mieleen hiipivät viha, masennus tai  ahdistus. Saatamme ajatella raivoisaamme esimerkiksi työyhteisömme omaa etuaan ajavia kiipijöitä, jotka yrittävät saada valtaa hinnalla millä hyvänsä, kenties meidän kustannuksellamme. Voimme ajatella monia mahdollisuuksia sairastua eri tauteihin.

Negatiiviset tunteet eivät aina ole pahasta, niiden avulla on  esimerkiksi luotu paljon taidetta. Niiden haittapuoli on kuitenkin  se, että mahdollisuudet hallita ajatuksia ja tekoja  vähenevät. Monet ihmiset eivät  kykene hallitsemaan ajatuksiaan ja halujaan. Yhä useampi etsii keinotekoista mielihyvää alkoholista tai huumeista. Se, mikä tuottaa hetken mielihyvää johtaakin helposti elämän tuhoutumiseen.

Moni ihminen toimii kuin laboratoriorotta, joka kuolee nälkään jos sillä on mahdollisuus stimuloida aivojensa mielihyväkeskusta. Heroiiniin tottunut apina tappaa itsensä uupumukseen etsiessään uutta annosta.

Ihminen on osa kulttuuriaan ja sen arvomaailmaa. Länsimaissa ihmisiltä vaaditaan ikuista nuoruutta ja kauneutta. On hymyiltävä jatkuvasti -hymynaamion takana on usein ihmisraunio. Monet muodostavat maailmankuvansa television ja roskaviihteen perustella, nielevät massan osana mukisematta oman törkyannoksensa päivä päivältä apaattisempina itsensä ja maailman tilasta.

Onneksi monet näkevät epäkohdat ja mädännäisyydet ja nousevat vastustamaan niitä. Jokaisen ei tarvitse taistella julkisesti. Riittää, jos mahdollisimman moni kysyy itseltään yksinkertaisesti “Miksi? Onko minun oltava tässä mukana?” Jokainen kykenee halutessaan ajattelemaan itsenäisesti. On tärkeää oivaltaa, että usein ne jotka ajatuksiamme pyrkivät ohjaamaan tekevät tyydyttääkseen omia tarpeitaan ja osoittaakseen ylemmyyttään.

Ihmisillä on oikeus elää elämänsä omien periaatteidensa mukaisesti, kunhan ne eivät vahingoita  muita. Onnellisimmat ihmiset tekevät sellaista työtä, mistä nauttivat. He valitsevat ystävänsä ja elämänkumppaninsa harkitusti. Yleensä he eivät vaadi elämältä kovin paljon, ei varsinkaan mainetta tai valtaa. He kuitenkin yleensä vaativat itseltään omien ihanteittensa toteuttamista. Tällaisten ihmisten tavoitteet eivät palvele itsekkäästi vain omaa itseä, vaan myös yhteisöjä ja kulttuuria.img_0259

Olennainen kysymys on, kannanko vastuuta itseni lisäksi lähimmäisistä ja koko ihmiskunnan tulevaisuudesta.

Jokaisen kannattaa pohtia, millä tajunta kannattaa täyttää. Jos vahaan ja kiillotan autoa päivät pitkät, autosta tulee kuin osa minua. Kun auto kiiltää, olen onnellinen, pieni ruostetäplä taas suistaa minut epätoivoon. Jos oma ulkonäköni ja nuoruuden  ihailu ovat tärkeimpiä asioita, lisääntyvät rypyt masentavat ja ahdistavat.

Minuus muodostuu tavoitteidemme tärkeysjärjestyksestä. Tavoitteet määräävät sen, mihin suuntaamme huomiomme ja mihin energiamme käytämme. Jokaisen kohdalla voidaan puhua Maslowin termein “itsensä toteuttamisen tarpeesta.” Kehittyneimmät yksilöt pohtivat myös koko ihmiskunnan tavoitteita, säilymistä ja hyvinvointia.

Ihmiskunta tarvitsee viisautta. Viisaudessa on kolme puolta. Ensisijaisesti se on tapa tietää, kognitiivinen ominaisuus. Toiseksi, viisaus on hyve, tapa toimia vastuullisesti sosiaalisessa yhteisössä. Viisaus johtaa henkilökohtaiseen hyvään, koska viisauden harjoittaminen johtaa iloon ja sisäiseen rauhaan.

Kapea-alainen, itsekäs spesialisti ei ole viisas, vaikka olisikin älykäs. Viisas ei ota itseään liian vakavasti. Itsetärkeyden kahleista vapautuminen vaatii rohkeutta. Ne, jotka siinä onnistuvat, harvoin katuvat.

Hyvän yhteiskunnan perusvaatimus on se, että se antaa jokaiselle ihmiselle mahdollisimman hyvät edellytykset toteuttaa geneettisen potentiaalinsa täyteen kukoistukseen, runoilijalle, tiedemiehelle, urheilijalla, köyhälle ja rikkaalle. Se ei estä ketään kehittymästä, se auttaa jokaista lahjakkuutensa löytämisessä.

Hyvä yhteiskunta auttaa myös yksilöitä saamaan iloa ja tyydytystä sosiaalisessa yhteisössä toimimisesta. Samalla se  vastustaa niitä, jotka loiseläjien tapaan imevät toisten psyykkistä energiaa itsekkäiden tarpeidensa vuoksi. Se ei hyväksy omaa etuaan ajavien vallanhaluisten alistajien toimintaa, ovat nämä sitten alistavia vanhempia tai vallanhaluisia esimiehiä.

Ole rohkeasti oma itsesi, olet arvokas, ainutlaatuinen ihminen!

 

 

Vaarallisia visioita

a_002Köyhällä 50-luvulla saimme olla lapsia…Kovin oli pyhäkoulu tyttövoittoinen.

Eduskunnan sivistysvaliokunalle valmistui pari vuotta sitten raportti, jossa maalailtiin Suomen tulevaisuutta.

”Vuonna 2030 Suomi on monien taitojen ja monitaitoisten ihmisten maa. Kaikkien osaaminen lapsista vanhuksiin hyödynnetään mielekkäällä tavalla. Jokainen antaa omat panoksen yhteiskunnan hyväksi.” Tuskin selvemmin voi ihmiskäsitystä ilmaista! Ihminen on hyödyke, kun tehot loppuvat, monesta tulee vanhusvaraston ongelmajäte.

Teksti tuo mieleen Neuvostoliiton, jossa jokaisen tulisi alistua nöyräksi yhteiskunnan palvelijaksi. Mikä on ihmiarvo taloudellisten arvojen rinnalla? Lapsista tulisi kouluttaa nopeasti ”osaajia” jotka tekevät koko elämää koskevat valintansa varhain. ”Nykynuorien täytyy tehdä suuria elämäänsä liittyviä päätöksiä entistä nuorempina,” eduskunnan raportti väittää. Miksi ihmeessä? Näin tuotetaan ahdistuneita, alistuneita suorittajia ja monen mielenterveys romahtaa jo aikuisuuden kynnyksellä.

Nuoret ovat osallisia koko maailmaan. Kasvattajien tehtävänä on auttaa heitä tielle, jossa oma arvo ja itsekunnioitus yhdistyvät moraaliin ja yhteisen hyvän arvostamiseen ajatuksissa, sanoissa ja ennen kaikkea teoissa. Tässä tarvitaan järjen lisäksi tervettä tunne-elämää ja kauneuden tajua, jotka yhdessä tuottavat parhaimmillaan rakentavaa, rohkeaa luovuutta ja viisautta. Jos ihmisen eheä kasvu vaarannetaan yksipuolisen tehokkuusajattelun alttarille, kuljetaan kohti yksilöiden ja yhteisöjen henkisen elämän rapautumista. Historia opettaa, että filosofian, kirjallisuuden ja taiteiden rappio on ennustanut kulttuurien tuhoa.

Eliitin hokema ”luovuus” ei synny julistuksin, vaan siten, että lapset ja nuoret saavat kasvaa luoviksi kaikessa rauhassa. Koulun riittävä taidekasvatus on lasten eheyden välttämätön  edellytys, on kyse tulevasta taiteilijasta, tiedemiehestä tai kenestä tahansa. Taide ruokkii tunteita ja kauneuden tajua, se ohjaa parhaimmillaan inhimillisyyden kasvuun ja moralitajun kehittämiseen.  Mitä ihmisestä jää jäljelle, kun tunteet kuolevat?

Tärkein ihmiselämän onnellisuuden ja myös tehokkuuden edellytys on se, että älyllinen, fyysinen ja emotionaalinen kehitys saavat kasvaa tasapainossa. Nuoren pitää saada tuntea, että hän on hyväksytty ja rakastettu omana itsenään, eikä vain tulevana ”osaajana,”  tämä tyhjä sana tunkee esiin kaikkialta missä vaikutusvaltaiset päättäjät esittävät vaatimuksiaan.

Moni kadottaa suorituspaineissa luovuutensa eikä anna itsestään mitään kanssaeläjilleen, vaan ottaa muista kaiken hyödyn saavuttaakseen menestystä ja kunniaa.

Tunne-elämän tasapainoisuus,  moraalitaju ja kauneudesta nauttiminen ovat hyvän elämän peruselementtejä. Jos tätä ei ymmärretä koulussa,  kaivatut ”tulevaisuusosaajat”  eivät innovoi  Suomea nousuun, vaan painuvat muiden mukana pohjamutiin.

 

Viinan kirot

Vesa Vatanen piano, Antti Teinilä basso, Timo Valkamo rummut, Kari U. klarinetti ja sax.

 Viime vuonna Suomessa juotiin viinaa sataprosenttiseksi  alkoholiksi muutettuna 10,8 litraa 15 vuotta täyttänyttä asukasta kohden. Suomessa asuu yli 300 000 alkoholin suurkuluttajaa eli  juoppoa.

Kesän jälkeen A-klinikoiden hoidossa on melko edustava näyte kansalaisista. Tärisevää naista ja miestä tuodaan Mersulla tai metrojunalla hoitoon kännikierteen katkaisemiseksi, kertoo klinikan lääkäri.

Hallituksesta kerrottiin jo vuosia sitten, että ”kansalaiskeskustelusta välittyy hyvin se tieto, että alkoholin kulutus on kasvanut ja alkoholin aiheuttamat terveys- ja sosiaaliset haitat ovat lisääntyneet….Valtioneuvoston periaatepäätökseen kirjataan hallituksen poliittinen tahto…Hallitus laatii hallitusohjelman mukaisesti alkoholihaittojen ehkäisyä koskevan ohjelman ja valtioneuvoston periaatepäätöksen…”

Periaatepäätöksinkö kansa raitistuu? Hallitus unohti puheet oluen laimentamisesta, kaljaan pitääkin saada lisäprosentteja ja laatuviinejä pitää voida ostaa jokaisen kotikunnasta. Se on tasa-arvoa; mikä onkaan puoluille tärkeäpää kuin pienten ihmisten tasa-arvo! Pian Peräkylissä nautitaan laatuviinejä illallisjuomana.

Mediassa on pantu ilahtuneena merkille, että peruskoulun yläasteen oppilaiden alkoholin käyttö on vähentynyt viime vuosina muutaman prosentin. Enää ei edes 40 prosenttia tytöistä käytä kuukausittain alkoholia ja viikkokännäreiden määräkin on pysynyt 10 prosentin paikkeilla. Eiköhän lasten ryyppääminen saada taas pian lisääntymään, kunhan hallituksen ”tahtotila” limuviinojen tuomisesta kauppojen hyllyille toteutuu.

Tänäänkin sadat tuhannet juopon lapset heräsivät möykky sisikunnassaan, se on takertunut henkitorveen eikä sitä saa nielaistuksi alas.  Juopon lapsi on tuskainen ja masentunut. Isä tai äiti tai molemat ovat olleet humalassa ensin viikonloppuisin, sitten myös arkisin, joillakin on ollut viikkojen juomaputki.

Juopon lapsi yrittää olla vanhemmilleen hyvä ja kiltti, jospa ne sitten olisivat selvin päin. Lapsi ei uskalla kertoa vanhemmilleen tuskastaan. Juopolle ei voi kertoa sellaista, koska juoppo pahoittaisi mielensä. Juopolle on liikaa, kun oma lapsikin syyllistää. Se ahdistaa niin, että pitää lähteä ryyppäämään. Juopon perheessä ei saa puhua suoraan mistään asiasta. Siellä leikitään että kaikki on hyvin.

Kun juopon lapsi menee iltaisin nukkumaan hän pelkää mitä yöllä tapahtuu. Hänen kainalossaan voi olla pikkuveli tai -sisko, joka pelkää vielä enemmän, joskus niin että tärisee. Koska lapsi ei pysty keskittymään, koulumenestys heikkenee. Koululaisen silmissä on kuva horjuvasta isästä ja korvissa kaikuu naapurin lasten ivanauru. Lapsi saa huonoja todistuksia ja alkaa pitää itseään tyhmänä, muita huonompana.

Alkoholismi on paha sairaus, juoppo tarvitsee hoitoa. Älkää kuitenkaan säälitelkö juoppoja, he ovat itsesäälin mestareita. Säälikää juopon lapsia. Antakaa heille hellyyttä, näyttäkää, että on aikuisia, joihin voi luottaa, joiden sylissä voi tuntea olevansa turvassa ja rakastettu.

Hei isukki, ota lapsi syliisi. Pistä vaikka blogin alussa oleva rauhallinen kappale soimaan taustalla. Silitä lasta, kerro miten paljon häntä rakastat, miettikää mitä mukavaa tekisitte tänään yhdessä. Äläkä haise tänään alkoholilta.

 

 

 

 

Jalkapallo, rakkaani

kari-jalkapOlen viettänyt nuoruudessani tuhansia tunteja jalkapallon kanssa, harjoitellut tekniikkaa, laukonut, nukkunut pallo kainalossani. Rakastan palloa, rakastin pelaamista.

Miten Suomen jalkapalloilu jaksaa? MM-karsinta alkoi kehnosti tasapelillä Kosovoa vastaan. Jos Suomen jalkapalloilun tasoa halutaan nostaa, tarvitaan paljon palloon rakastuvia lapsia. Katsokaa miten eteläisten maiden pallotaiturit käsittelevät palloa! Pallo on tarttunut hyökkääjän jalkoihin näkymättömin joustavin nyörein, se tottelee pelaajaa ajatuksen nopeudella.

Jalkapallon kesyttäminen vaatii tuhansien tuntien palloleikkejä, nimenomaan leikkejä eikä ”nöyrää työtä,” kuten sanonta kuuluu. Etelä-Amerikan jalkapallojonglöörit kasvavat slummien kujilla ja rannoilla. Laihat pojat nauttivat jalkapalloilun hurmiosta.

Lapsuudessani pelikentät, takapihat ja niityt kuluivat palloilevien poikien tuhansista jalanjäljistä. Vaikka taitoerot huomattiinkin, ketään ei suljettu kaveripiiristä.

Tulevat edustuspelaajat rakastivat palloa enemmän kuin kaverinsa. Kilpailtiin kuka pomputteli parhaiten palloa, päällä, jalalla, polvella. Ennätykset paranivat ensin kymmeniin, satoihin, sitten tuhansiin kertoihin. Oli nautinnollista huomata, että harjoittelemalla tulokset paranevat.

Ajat ovat muuttuneet. Ottelun voittaminen on aina ollut upeaa, mutta  nykyään lasten peleissä voittaminen on usein pakkomielle. Moni yleensä järkevä  isä ja äiti muuttuu  kentän reunalla raakkuvaksi fanaatikoksi.

On turha asettaa vastakkain  lapsijoukkojen ja huippulasten valmentamista. Lasten taitoerot ovat suuria ja harjoituksissa eri taitotasoilla olevia pitää valmentaa eriytetysti. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, että kymmenvuotias aloittelija tulisi ohjata ulos kentiltä. Kuka tietää mitä hänestä voisi tulla kymmenen vuoden kuluessa? Ei kaikista voi, eikä tarvitse, tulla sarjapelaajia -saati kansainvälisiä tähtiä.

Vanhemmat ja valmentajat voivat tukea ja auttaa lapsia, mutta keneenkään ei voi väkisin istuttaa rakkautta peliin. Tehokas harjoittelu, tuhansien tuntien palloleikit edellyttävät omaa halua, sitkeyttä, kykyä kokea toistuvasti se nautinto, kun pallo tottelee, vastustaja eksyy harhautukseen tai kova laukaus upottaa pallon verkkoon.

Perinteinen lenkkimakkaraa syövä suomalainen mies on pitänyt italialaisia ja ruotsalaisia mammanpoikina. Miksi heistä kasvaa suomalaisia parempia pelaajia? Italiaan avioitunut suomalainen äiti sanoo järkyttyneensä palattuaan Suomeen. Italiassa on tärkeintä se, mikä lapsi on, ei se, mikä lapsesta tulee. Suomessa moni lapsi on kuin vanhempiensa käyntikortti! Italiassa lapsi saa olla erilainen. Italiassa jokaista lasta kehutaan, eikä aina arvostella. Italiassa lapsi saa olla rohkea, äiti sanoo.

Ruotsalainen valmentaja diskuteeraa pelaajien kanssa ja pyrkii ymmärtämään heidän psyykkisiä ominaisuuksia sekä vaikuttamaan itseluottamukseen. Iloinen itseensä luottava pelaaja voittaa, ahdistunut tai surullinen häviää, väittää eräs Jose Mourinho.

Lapsiurheilijan vanhempien pitää olla turvallisia, kannustavia realisteja. Jari Litmanen ja Sami Hyypiä ovat kehottaneet parhaitakin pelaajia käymään koulun loppuun ja pelaamaan kotimaan liigassa ennen ulkomaille lähtemistä. Väittääkö joku, että heitä ei kannata uskoa?

Ei ketään voi määrätä rakastumaan palloon. Anna pallo lapselle ja katso mitä tapahtuu. Iloitse, jos lapsi menestyy, hyväksy, jos hän valitsee mieluummin harrastuksen, jota et arvosta. Onhan sinullakin oikeus valita luetko kirjoja, pelaatko sählyä vai istutko ongella.

Kuka muuten mahtaa olla tuo tummatukkainen poju kuvassa?

hjk-5-9-66-stadion

 

 

Tulospalkkiot ja ihmisarvo

”Ei ole kiva kun moititaan ahneeksi,” totesi valtio-omisteisen ison firman johtaja synkkänä, kun media oli paljastanut hänen jättioptionsa. Ei ole kivaa monella muullakaan, kun työ on loppunut ja  leipä alkaa olla vähissä.

Kun pahin taloudellinen lama alkaa väistyä,  ahneus ja röyhkeys virkoavat taas nokosiltaan. Taas firmoille ja virastoille kaupataan  palkkio-ohjelmia ja kannustelisiä työtehon lisäämiseksi. Olisi aika pohtia mitä juhlapuheiden ”luottamus, välittäminen, kannustavuus” tarkoittavat työelämässä.

Palkkioita myyvä  pankkiiri  on todennut  kyynisesti, että palkka on vain korvausta työpaikalla vietetystä ajasta, tulospalkkaa pitää saada työn laadusta. Miten laiskoja jättikannusteita  saaneet ovatkaan olleet lorviessaan vuosikausia työpaikoillaan ilman kannustelisiä?  Entä miten on mahdollista tehostaa työpanosta vuodesta toiseen? Suurin osa ihmisistä on aina mennyt töihin tekemään ahkerasti töitä eikä odottamaan lisäpalkkioita.

On aivan oikein, että työntekijöitä palkitaan poikkeuksellisen erinomaisesta työstä kohtuullisesti, oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti. Tämä edellyttää kuitenkin, että palkitsemisen kriteerit ovat yksiselitteiset, eivätkä vaadi sitä, että ihminen raataa itsensä hengiltä potkujen ja häpeän pelossa.

Psykologisesti tulospalkkiot perustuvat ihmisten manipulointiin ja kontrolloiintiin: Kun raadat, saat  namun. Palkkiot ja rangaistukset ovat saman mitalin kaksi puolta. On tehtävä yhä enemmän yhä nopeammin. On ainakin näyteltävä tehokasta, kerättävä pisteitä, kehuttava itseään, tuotettava, hosuttava ja oltava parempi kuin työkaveri. Jos vain harvoja palkitaan, palkkiotta jääminen on muille rangaistus.

Palkkiot ruokkivat riippuvuutta eivätkä tuota pysyviä muutoksia käyttäytymiseen. Ne ruokkivat myös paremman palkkion odottamista. Moni ”muutosjohtaja” tuottaa tehokkaasti kurjuutta ihmisille eli ”säästää” ja ”tehostaa.” Onko häntä palkittava ruhtinaallisesti kahden vuoden työurakasta, jonka jälkeen hän saa valtavan lisäpalkkion ja lähtee ”kohti uusia haasteita.”

Työstä palkitsemisen kriteerit ovat usein mekaanisia ja pinnallisia. Bisneksessä tuloksen mittaaminen on helpointa. Ihmisyyden, hoivan ja välittämisen tason mittaaminen  on lähes mahdotonta.

Tehokkaasti koteihinsa säilötyt vanhukset, isot koululuokat ja jättipäiväkodit voivat tuottaa kunnille näennäistä ”tehokkuutta”eli ns. säästöjä.  Ihmisille ne tuottavat usein kärsimystä. Onko kärsimyksen tuottamisesta palkittava  ”tuottavuutta” kohottaneita?

Kotipalvelujen ovelta ovelle kiirehtivät ahkerat, työnsä näännyttämät naiset ehtivät katsoa, että vanhus elää ja on syönyt, eipä paljon muuta.  Käsite ”hoivapalvelu” voitaisiin heittää romukoppaan. Kustannustehokkuus tarkoittaa myös sitä, että nollasopimuksella riistetyt hoiva-avustajat katsovat päivittäin kännykästä onko tänään töitä. Isoissa kaupungeissa on tehtävä parin tunnin keikkoja kaukana toisistaan. Kympin tuntipalkasta avustaja maksaa matkansa.

Miksi jonkun työtulos on rahalla mitaten sata kertaa arvokkaampi kuin jonkun toisen? Onko johtaja sata kertaa lahjakkaampi ja ahkerampi kuin alaisensa?

Metrosiivooja kertoi saavansa pienen kannustelisän, kun siivoaa paikat verestä, oksennuksesta ja ulosteista. Virtsan luuttuamisesta ei tulospalkkaa makseta. Siivooja sanoo, että palkalla ei elä. ”Olisi hyvä, jos palkka riittäisi, ihmisarvoni nousisi,” pohtii nuori nainen.

Mikä on ihmisen arvo ahneuden ja röyhkeyden mitta-asteikolla?

 

 

 

 

 

 

 

 

Äidinkieli ja nettihurmos

”Voi olla, että ihmiselle on enemmän hyötyä vapaa-ajalla pelatusta kännykkäpelistä kuin äidinkielen sijamuotojen opettelusta,” kirjoittaa professori.

Lääkäri-kirjailija Juhani Kellosalo ajattelee toisin. Hän toteaa, että nettihurmos tuntuu toisinaan vievän kohti dystopiaa, katastrofia, jossa ihminen on koukussa kiiltokuviin ja keinotodellisuuteen, jota nimitetään sosiaalisuudeksi ja saadaan näyttämään jokaisen velvollisuudelta (Pohjalainen 17.8.2016).

Kellosalon viisas pohdinta herättänee monissa närkästystä. Visioiden ja strategioiden maailmassa yksinkertaiset totuudet voivat olla kiusallisia, varsinkin, jos ne kyseenalaistavat imagonrakentajien taloudellisten intressien  ja oman menestystien oikeutuksen. Kriitikko on helppo leimata edistyksen ja teknologian viholliseksi, muutosvastarintaiseksi.

Peli- ja viihdekielen englanti ei voi korvata koulun äidinkielen, kieliopin ja kirjallisuuden opiskelua. Kirjoja lukemalla ihminen oppii ajattelemaan ja sivistyy.  Koululaisten lukutaito on heikentynyt rajusti. Monen aikuisenkin puhe on tavallaan niinku tota ihan oikeesti sillee aika niinku sekavaa tota höpötystä.

Selkeäkään puhe ei aina takaa, että puheessa olisi sisältöä. Kolme ekonomistia on hokenut vuosikaudet mediassa sanoja kestävyysvaje, kilpailukyky ja kasvu. Poliitikoilla on oma höpökielensä. He puhuvat ”isosta kuvasta” ja ”loikista;”  on tuottavuusloikka, digiloikka, kilpailukykyloikka ja kärkihankeloikka. Nyt on tärkeintä  loikkia, etten sanoisi koikkelehtia. Suunnalla ei aina tunnu olevan väliä.

Uudistajien tapana on vedota siihen, että koulussa pitää valmistua tulevaisuuden maailmaan. ”Kun koululainen penää, että mitä hyötyä tästä muka on ja miks mun pitää opetella tää, hänelle on aiempaa vaikeampi vastata. Kuilu muun elämän ja koulutuksen välillä on aiempaa suurempi, koska maailma on muuttunut koulutusjärjestelmää nopeammin.”

Vaikka maailma muuttuu, ihmisen psykofyysinen kehitys etenee kuten ennenkin vaiheittain kohti aikuisuutta, eikä sitä voi keinotekoisesti kiihdyttää. Moderni oppimisympäristö ei opi, oppilas oppii vain, jos suostuu opiskelemaan. Se mikä on yhdelle oppilaalle turhaa, onkin toiselle motivoivaa ja mielenkiintoista. Opiskelun ilo on tärkeää, mutta ei aina mahdollista eikä se voi olla tärkein kriteeri oppiaineksen valinnassa.

Kieliopin  vähättelyn rinnalle sopii hyvin ehdotus, ettei kaikkien tarvitse opiskella historiaa lukiossa. Annetaanko kielipuolisille lukiolaiselle lupa ajatella näin: ”Voi tu, mä en kestä sen open puheita. Miks mun pitää sitä tun historiaakin kuunnella! Mähän opin sen yhden tun sodan ja Risto Rydyn jo tota ysillä. Ja miks tu autokoulussa pitää tu opetella ne tun typerät merkit, vaikka mä tu oon ajanu autoo jo monta vuotta. Ja musta tulee peliammattilainen, niin tu miks mun pitäs lukee jotain tun absesiivin pronominiä, häh?”

Entä mikä on kauneuden ja ihmisyyden painoarvo osaaja-Suomen koulujen tulevaisuusvisioissa? Näin kirjoitti nuori isoisäni päiväkirjaansa 12. maaliskuuta 1913.

”Ihmisen tärkeimpiä tehtäviä tässä elämässä pitäisi olla sielunsa kypsyttäminen likemmäksi täydellisyyttä, eikä ainoastaan pintapuolisten elämänmuotojen, kuten rikkauksien, hyvinvoinnin ja mukavuuden etsiminen. Nämä ovat katoavaista omaisuutta, jota vastoin sielullisia rikkauksia ei mikään voima hävitä. Ihmissydän on kanteleen kaltainen. Siellä on viritetty eri tunteet sointuviksi kieliksi, joita Elämä soittelee. Kokemukset muodostuvat sydämessä taruiksi, jotka yksinäisinä hetkinä alkavat soida ja herättävät tuhansia kuvia mielikuvituksen maailmassa. Näitä säveliä tulisi ottaa talteen ja muodostaa pysyviksi. Taiteen tehtävä on näiden sävelien kokoaminen.”

Pelkään, että isoisä, herkkä kummajainen, olisi ollut tulevaisuusosaajien nykykoulussa kiusattujen listan kärkisijalla.

 

 

Koulun ympärillä kuohuu

 

Koulujen alkaessa lehtien pääkirjoitukset ja mielipideosastot tulvivat kirjoituksia koulun tilasta. Kirjoittajien asiantuntemus vaihtelee.

Pyydän anteeksi, että palaan taas kerran peruskoulun halveksimiseen ennen ensimmäistä Pisa-selvitystä. En nauti asian jankuttamisesta, mutta se valaisee miten kohtalokkaita uudistuksia voidaan ajaa, kun tukena on kaikkitietävän eliitin tahto. Talouseliitti halusi ennen vuoden 2001 Pisaa eroon tasapäistävästä peruskoulusta, tilalle haluttiin luoda tehokkaampi kilpailu- ja markkinakoulu.

Eräät professorit saivat runsaasti palstatilaa pilkatessaan sivistystä ja oppineisuutta tuhoavaa kouluamme. Muutama eliittikoulun rehtori yhtyi kuoroon ja haukkui peruskoulun puolustajia oman häntänsä nostelijoiksi, jotka ovat kaivaneet kaapeista tuekseen peruskouluisien luurangot. Teksti oli loukkaavaa, varsinkin peruskouluisiä kohtaan. Monet heistä olivat yhä lihaa ja verta. Kun joku pitää itseään muita parempana pelkästään virkansa tai tittelinsä vuoksi, hänen on vaikea sietää omien mielipiteidensä kritisoimista. Kritisoiminen ei ole tietenkään itseisarvo, kuten 70-luvun taistolaisilla, sen pitää perustua faktoihin.

Koulun tehtävänä on opettaa ja kasvattaa lapsia eheiksi, ahkeriksi ja itseensä luottaviksi kansalaisiksi, jotka löytävät omat erityiskykynsä ja ymmärtävät muiden ihmisten arvon ystävinä, yhteistyökumppaneina ja lähimmäisinä.

Kun koulusta puhutaan, pitäisi määritellä peruskäsitteet. Me opetuksen tutkijat puhumme opetus-opiskelu-oppimisprosessista. Se tarkoittaa sitä, että pätevä opettaja harkitsee mitä opettaa ja millä tavalla opettaa. Opetuksen tavoitteet ratkaisevat valitseeko opettaja opettajajohtoisen, yhteistoiminnallisen vai oppilaskeskeisen työtavan. Oppilaiden tehtävänä on opiskella, vain silloin he oppivat. Nyt puhutaan vain oppijoista, parempi olisi puhua opiskelijoista ja oppilaista. Tämä ei ole vanhakantaista saivartelua, vaan yksi opetuksen perusasia.

Välillä suorastaan hurmahenkiseksi yltänyt kasvatuspsykologinen oppi, konstruktivismi, on noussut valta-asemaan kautta koulutusjärjestelmän. Sen pääsanoma eli oppilaiden itsenäinen, aktiivinen tiedon rakentaminen on tärkeä. Ikävä kyllä oppi kääntyy liian usein äärikonstruktivismiksi: Tieto ei ole todellista ellei se ole itse hankittua. Asiaan on kuulunut opettamisen leimaaminen pahaksi oppilaiden manipuloimiseksi; opettaja kaataa tietomyrkkyä passiivisten oppilaiden päihin.

Tämä loukkaa opettajia ja heidän ammattitaitoaan. On huolestuttavaa, kun kautta koulutusjärjestelmän kuuluu viestejä siitä, että ”ottakaa itse asioista selvää,” on pedagogiikan pääsuunta. Oppilaiden oma-aloitteisuus, ahkeruus ja vastuuseen kasvaminen on keskeistä, mutta sillä perusteella ei pidä vetäytyä opettamisesta ja kasvatusvastuusta eikä heittää uimataidottomia avoveteen.

Kun vastuuta siirretään oppilaille usein säästösyistä, seurauksena on se, että monet oppilaat haluavat päästä mahdollisimman helpolla. Jos ammattia opiskellaan työpaikoilla, onko varmaa, että murkkuja siellä ohjaavat ovat sopivia opettajiksi –ja onko sillä mitään väliä? Kuuluuko ammattikasvatukseen yleissivistys?

Koulu ei voi olla pelkkä ”oppimiskeskus” eikä varsinkaan markkinatori. Koulu on sivistyslaitos, jonka varaan rakentuu myös kansakunnan taloudellinen menestys ja kilpailukyky.

Oppilaat tuovat päivittäin kouluun kotinsa ja persoonansa. Liian monille oppilaille koulu on ainoa turvapaikka, josta saa ruokaa ja aikuisen huolenpitoa. Ilman kasvatusta ja edes yhtä aidosti välittävää aikuista lapsen edessä on synkkä tulevaisuus.

Vuoden 2016 opetussuunnitelmat tarjoavat hyvät lähtökohdat opetukselle. Kokeneet opettajat tosin sanovat, että nuo ”innovaatiot” ovat meille tuttuja 70-luvulta alkaen. Puhe muuttuu helposti kyyniseksi: ”Ai, että vuorovaikutus ja oppilaskeskeisyys on tärkeää…Ai, että ilmiöoppiminen mullistaa kaiken. Voi voi…”

Kyynisyyttä pitää välttää. On hyvä, että vanhat hyvät pedagogiset ideat kirjataan uusille ikäpolville. Uudistajien liiallinen, usein asiantuntematon intoilu yhdistyneenä nykykoulun ja opettajien moittimiseen, on kuitenkin harkitsematonta. Vaaralliseksi se muuttuu, jos media toistelee näyttävästi uudistajien utopioita.

Koulussa näkyvät yhteiskunnan arvot. Kovien arvojen maissa oppilaiden kotitausta ratkaisee menestyksen, koulutusuran ja tulevaisuuden. Oikeudenmukainen peruskoulumme on ollut sensaatio, joka on nostanut Suomen ihannevaltioksi kautta maailman. Mihin suuntaan yhteiskuntaa ja koulua nyt kammetaan?

Lopuksi: Kyllä uuden opetussuunnitelman 500 sivulle olisi pitänyt mahtua useammin sana ”opetus,” pelkkä ”ohjaus” ei riitä. Väittelin muuten vuonna 1977 opetuksen yhteissuunnittelusta didaktisen prosessin osana. Keräsin aineistoni kaksivuotisesta  peruskoulun ala-asteen yhteissuunnittelukokeilusta. On hienoa, että yhteissuunnittelua korostetaan uudessa opetussuunitelmassa. Myös opettajan didaktinen asiantuntemus, opetuksen teorian ja käytännön hallinta, tulisi nostaa uudelleen sille kuuluvaan arvoonsa. Sen varaan perustuu koulutuksemme korkea taso.