Fantastinen haave koulu-uudistuksesta

Kerroin fiksulle viisikymppiselle, että omasta ikäluokastani vain osa pääsi kansakoulun neljänneltä oppikouluun ja enemmistö jatkoi kansakoulussa. Syrjäseudulla  lapset joutuivat muuttamaan 10-11-vuotiaana kuudeksi päiväksi viikossa sinne, missä oli lähin oppikoulu! Ystävä kysyi mikä  se sellainen ”oppikoulu” oli.

Ensin oppikoulussa käytiin viisivuotinen keskikoulu ja sen jatkoksi lukio, jos kodilla oli siihen varaa. Usein ei ollut. Peruskoulu levisi maahan 1972-77 ja muutti kaiken. Lukion aloitti vuonna 1960 vain noin 20 prosenttia ikäluokasta. Ylioppilaan valkolakki oli monen suvun suuri ylpeyden aihe. Vuonna 1980  lukion aloitti jo 40 prosenttia ikäluokasta, kiitos kaikille yhteisen peruskoulun.

Peruskoulun ympärillä on käyty keskustelua, ajoittain ankaraa taistelua, sen koko olemassaolon ajan.  Sen puolustajat ovat puhuneet jokaisen suomalaisen lapsen oikeudesta hyvään koulutukseen, koulun kasvatustavoitteista, yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden  tasapainosta ja persoonallisuuden eheästä kasvusta. Vastustajat ovat toistelleet, että peruskoulu tuottaa tasapäisiä, lahjattomia keskinkertaisuuksia.

 Varsinkin vuoden 1999 lakiuudistuksen alla julkisuudessa käytiin ankara taistelu peruskoulun suunnasta. Vastakkain olivat kaikille yhteisen peruskoulun kannattajat ja suurempaa valinnan vapautta ja eriyttämistä vaativat, jotka halusivat kouluihin lisää tehokkuutta, kilpailua ja julkista arviointia.

Vuoden 2001 loppua kohti peruskoulukritiikki kasvoi, elinkeinoelämän johtajat, eräiden eliittikoulujen rehtorit ja poliitikot vaativat koulujärjestelmän uudistamista. Suunnitelmat olivat valmiina. Väitettiin, että yhteinen peruskoulu oli syypää kansan sivistystason romahtamiseen. Yhä eli ajatus, että suuri osa kansasta on liian tyhmää opintielle. ”Koulu tuottaa tasapäisiä keskinkertaisuuksia,” oli hokema.

Joulukuussa 2001 julkaistu ensimmäinen kansainvälinen PISA-vertailu osoitti, että suomalaisen peruskoulun tulokset olivat ällistyttävän hyvät. OECD:n koulutusvertailun johtaja Norberto Bottani julisti kesällä 2003, että Suomen on syytä olla ylpeä kouluverkostaan. ”Suomalaisilla olisi syytä olla erittäin ylpeitä siitä, että koulujen tasoerot esimerkiksi lukutaitotutkimuksen mukaan ovat täällä lähes olemattomat. Tasaisella kouluverkolla on maalle suuri poliittinen merkitys.”

Opettajille kuuluu erityinen kiitos menestyksestä. Kansan sivistyneisyys on turvattu niin kauan kuin opettajat uskovat kasvatuksen voimaan ja jaksavat. Peruskoulun alkuperäinen kasvatuspäämäärä, eheiden ihmisten kasvattaminen on yhä äärimmäisen tärkeä.

Oppilaiden  erityislahjakkuuksien ja luovuuden parempi tunnistaminen ja vaaliminen voisi olla yksi koulun kehittämisen kohde. Jokaisen oppilaan erityiskyvyt tulisi löytää ja niitä tulisi arvostaa ja kehittää. Nykypuhe lahjakkaiden osaajien tuottamisesta taloudellisen kilpailukykymme takaajiksi kuvastaa nykyarvoja. Yhteenkään lapseen ei pidä lyödä tyhmän ja lahjattoman leimaa. Lapsen lahjakkuus ei riipu vain vanhempien ammatista tai lompakon paksuudesta eikä kaikkien lasten lahjakkuus ei näy vielä alakoulussa. Joidenkin vanhempien tulisi hillitä ylimitoitettua intoilua ja vaatimuksia oman superlapsensa palvelemisesta. Kyky hyviin kaverisuhteisiin on monelle älykölle tärkeämpi tavoite kuin kympin keskiarvo.

Nykypuhe koulusta, opetuksesta ja kasvatuksesta on yksipuolista, usein myös asiantuntematonta. Peruskoulua on murennetu  kulissien varjossa jo pitkään. Kauniilla puheilla peitellään sitä, että monelle on tärkeintä oman viiteryhmän edut, joillekin jopa taloudellinen hyötyminen peruskoulumme kansainvälisen maineen avulla. Pian jokaisella on vapaus valita elämänsä tukipuut, miksi koulu olisi poikkeus?

Monet vaikutusvaltaiset päättäjät ovat puhuvia päitä, jotka toistelevat koulutuksesta sitä, mitä päihin on ohjelmoitu.  Nähdäänkö piankin fantastinen koulu-uudistus, joka perustuu fantastinen yliopistouudistuksen arvopohjalle? Luvataan ensin kaikille kaikkea hyvää ja hetken kuluttua leikataan yhteisestä puusta ns. heikot oksat yhteisen edun nimissä. Mitä kympin tuntipalkalla marketin lattialla konttaava nuori hyllyjen täyttäjä koulutuksella tekisi? Hän tarvitsee vain älykännykän, joka piippaa, kun jossain on kolmen tunnin työkeikka tarjolla ensimmäiseksi ilmoittautuvalle.

”Ei pidä lannoittaa koko peltoa, silloin rikkaruohotkin  saavat ravintoa,” julisti opetusministeri 90-luvulla. Jos pelkästään kohti korkeuksia kurkottavat koulujemme auringonkukkalapset saavat vettä ja ravintoa, varreltaan heikot kasvit on helppo leikata tai unohtaa varjoihin kuihtumaan.  Kikyä ei saa vaarantaa rikkaruohoilla; tarvitsemme lisää tehoa, kilpailukykyä ja brändejä! Ja paineissa henkisesti romahtaneille nuorille lisää masennuslääkkeitä ja hoitopaikkoja.

 

 

 

 

                                                          .

 

 

Let’s make Finland great again

Keräsin 1990-luvun alkuvuosina tutkimusaineiston lahjakkaiden ja luovien, alle 35-vuotiaiden ihmisten elämästä, lapsuudesta nykyhetkeen. Älyköt, taiteiljat, kirjailijat, muusikot, tutkijat ja urheilijat avautuivat haastattelussa hyvin henkilökohtaisista asioista. He kertoivat myös mitä mieltä ovat Suomen yhteiskunnallisesta kehityksestä ja arvoista.

Kirjoitin ensin 148:n syvähaastatteluista perinteisen parisatasivuisen tutkimusraportin numeerisine analyyseineen. En julkaissut sitä, koska faktorianalyysit ja merkitsevyystestaukset olisivat hävittäneet olennaisen tutkimustiedon. Tein aineistosta oudon kirjan, Isät meidän. Luovaksi lahjakkuudeksi kasvaminen (Atena, 1996). Kirja on tutkimuksen ja pamfletin yhdistelmä sekä luovuuden oppikirja. Tekstissä heijastuu tuore kaksivuotinen tutkimuskauteni Yhdysvalloissa, Georgian yliopistossa.

Isät meidän-kirjan pamflettiosassa Tuomo, opettaja ja sosiologi, on alter egoni. Kas näin kirjoitin, vuonna 1996:

“Eihän yhteiskunta ole pelkkiä instituutioita, vaan ennen kaikkea eläviä ihmisiä!” Tuomo puhui kiihtyneenä. ”Voisiko tiede edes jollakin lohkollaan pohtia sitä, miten tieteellinen selitys auttaisi ihmisiä elämään viisaasti, ihmisarvoisesti? Kuinka monta sataa tai tuhatta tai kymmentätuhatta henkistä kuolemaa tekevää lasta tai työtöntä vastaa arvoltaan yhtä huippuprofessoria aineellisen ja henkisen tuen sijoituskohteena. Ajatelkaapa, jos konkurssipankkien valtavat  tukirahat olisikin maksettu kouluille, korkeakouluille, päiväkodeille, sairaaloille, vanhuksille!” Tuomo vaahtosi. “Se on tietenkin täysin mahdoton ajatus! Ihmisten luhistuminen ja henkisen sivistyksen romahtaminen ei kai olisi mikään todellinen ongelma! Pankkien romahtaminen taas olisi tuhonnut koko Suomen,” Tuomo paasasi.

“Tuomo hyvä, tuo on epäanalyyttistä ja simppeliä. Oikaiset reippaasti mutkia päättelyssäsi…” Älykkö-Olli sanoi.

Tuomo näytti yhä kiihtyvän.

“ Amerikassa näin, että monet pitivät kodittomien  ihmisraunioiden  köyhyttä ja kurjuutta  itse valittuna olotilana, joka kumpuaa pelkästä laiskuudesta. Köyhien äpärien ja niiden äitien mitättömiä avustuksia ne halusivat leikata osana kansakunnan talouden elvyttämistä. Rupuköyhien syytähän varmaan on, jos amerikkalaiset autot eivät mene kaupaksi! Monet toistelivat koko ajan omahyväisinä “aim praud, aim praud, wee aar nambö wan,” aina  sama uho. Useimmat eivät tienneet muusta maailmasta juuri mitään,” selitti Tuomo.

Tuomo marssi kirjahyllyn luo ja löysi pian etsimänsä. “Mä luettelen teille tästä amerikkalaisen Andrew Shapiron kirjasta “Were number one” asioita, joissa Yhdysvallat on vuonna 1992 ollut listaykkönen: aseiden omistajat, murhat, kuolemanrangaistukset, vangit, köyhät, yksinhuoltajat, kodittomat, lapsikuolleisuus, avioerot, tulojen epätasainen jakautuminen, puolustusmenot, budjettivaje, autot, televisot, jätteet…Listan viimeisiä ne ovat julkiseen koulutukseen käytettyjen varojen määrässä. Ja kuitenkin Yhdysvallat on mittaamattoman rikas maa. Mukana vertailussa on ollut 17 läntistä teollisuumaata, myös Suomi. Mitä ajatuksia tämä herättää?  Luettelo ei ole poliittista vihamielistä propagandaa, vaan vastuullisten amerikkalaisen laatima hätähuuto.”

“Miten tämä Suomeen liittyy?” Pasi kysyi.

 “Pohjoismaat ovat olleet vuosikymmeniä todellisia maailman ykkösmaita mitä tulee elämänlaatuun. Tilanne on muuttumassa, pahaan suuntaan, osittain olosuhteiden pakosta, osittain arvomaailman muuttumisen vuoksi. Nyt Suomestakin ollaan aivan tarkoituksella tekemässä pikku Amerikkaa, ei kai enää Euroopan Japania…Japanihan me saatiinkin melkein kiinni ainakin yhdessä asiassa: itsemurhien lukumäärässä,” Tuomo selitti.

“Sä taidat liiotella meidän amerikkalaistumista,” Pasi huomautti Tuomolle.

“Katso ympärillesi!” Tuomo ärähti. ”Mistä ihanteemme tulevat? Keitä me yritämme matkia joka asiassa? Tottakai maailma muuttuu väistämättä! Lisätään vaan draivia ja tulosvastuuta jokaiselle! Mitataan ihmisarvo sillä, paljonko kukin ansaitsee! Jokainen olkoon oman onnensa seppä! Lopetetaan ilmainen terveydenhuolto, koulutus ja korkeakoululaitos! Kaikkihan on viime kädessä kiinni ihmisen omista kyvyistä, yrittämisestä ja myönteisestä ajattelusta!  Yritä ja hymyile, toteuta unelmasi! Finnish dream!”.

On vuosi 2017. Kirjan kirjoittamisesta on kulunut yli 20 vuotta. Mihin Suomea on kuljetettu? Ketkä istuvat tulevaisuudessa Suomi-bussin kuskin pukilla? Joukko näkymättömiä takapenkin haamuja, lobbareita, lukee joka tapauksessa kuskille karttaa. He määräävät aika pitkälle bussin suunnan ja vauhdin, he vaikuttavat visioillaan siihen, kuka pysyy bussin kyydissä ja kuka kipataan maantienojaan keskelle korpea.

Kaikilla on kuulemma ihan pian vapaus valita elämänsä tukipuut. Valitse siis itsellesi paras lääkäri, paras koulu, parhaat vanhemmat ja paras työpaikka! Kun valitset oikein, olet pian huipulla, terveenä, onnellisena ja varakkaana. Älä valita, unelmoi ja toimi! Let’s make Finland great again!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Eliitti ja pohjasakka

Emeritusprofessorit Yrjö Ahmavaara ja Tatu Vanhanen kirjoittivat vuosituhannen vaihteessa ahkerasti psykometrisen älykkyys- ja persoonallisuustutkimuksen puolesta. Kirjassa Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin  (2001) vaaditaan geeneihin perustuvien älykkyyserojen hyväksymistä luonnonlakina. Erojen tunnustaminen tulisi ottaa yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ja käytännön sosiaalipolitiikan lähtökohdaksi, professorit vaativat. Ajatukset saivat paljon kannatusta ”tasapäisyyden” vastustajien pirissä.  

On totta, että geenit vaikuttavat voimakkaasti älykkyyteen. Testiälykkyys on hyvä ominaisuus, älykäs kykenee ajattelemaan loogisesti ja oppii yleensä helposti. Älykkyys ei kuitenkaan takaa saavutuksia. Monet huippuälykkäät ovat vaatimattomissa ammateissa, koska heitä ei ole tuettu koulussa tai kotona, opiskelumotivaatio on puuttunut tai ymmärtämätön ympäristö on kohdellut lapsiälykköä huonosti.

Olisi kuitenkin kyseenalaista ohjata Ahmavaaran-Vanhasen opein lapsia lihanleikkaajiksi, poliiseiksi tai fyysikoiksi.  Älykkyystestit eivät kata läheskään kaikkea lahjakkuutta; ihminen voi olla lahjakas, vaikka menestyykin älykkyystestissä keskinkertaisesti. Lahjakkaaksi aikuiseksi kasvaminen edellyttää erityislahjakkuutta ja omaa halua opiskella. Vanhempien ylimotivaatio lapsen lahjakkuuden kehittämisessä saattaa tuhota lahjakkuuden ja  aiheuttaa lapselle mielenterveysongelmia.

Älykkyystestit eivät kerro mitään ihmisten luovuudesta, joka Ahmavaaran mukaan on vain tyhjä sana. Etevälle taiteilijalle tai käsityöläiselle riittää keskitason älykkyys. Ei kirjailijankaan tarvitse olla älykkö, vaikka moni kirjailija on.

Tatu Vanhasen perussanoma kirjassa Hyvinvointiyhteiskunnan tabut (1998) on se, että ihmisten erilaisuudella on evoluutioon perustuvat geneettiset juuret. Rodut ovat eriarvoisia, naisten ja miesten erilaisuus on luonnon laki, joka selittää esimerkiksi sen, miksi miehet johtavat talouselämää ja politiikkaa.

Olemassaolon taistelun voittavat parhaat valioyksilöt, ihmisten välinen yhteistoimintakin on yksi kilpailun muoto, jolla hamutaan itselle etuja, Vanhanen kuvailee.

Vanhanen ehdotti, että empiirisellä tutkimuksella tulisi määritellä eriarvoisuuden optimitasot. Afrikan negridirodulla ei ole ollut lämpimässä lojuessaan tarvetta kehittää älyään, kuten pohjoisen karuihin oloihin saapuneilla esi-isillämme. Niinpä rotu on jäänyt tyhmäksi, kun taas idän mongolidit ja Euroopan kaukasidit menestyvät älykkyystesteissä. Heidän on ollut pakko kehittää kylmissä ankarissa luonnonoloissa älynsä geneettiseksi potentiaaliksi.

Niin kauan kuin kirjoitellaan teorioita, ei ole hätää. Mutta kun Vanhanen alkaa pohtia kirjoissa ja artikkeleissaan geenien erilaisuuden vaatimia toimenpiteitä, on syytä valpastua. Englanninkielisessä artikkelissaan hän esitteli myötäsukaisesti amerikkalaisen Seymor W. Itzkoffin aatteita.  Itzkoff suosittelee mm. sitä että työpaikat annettaisiin ensisijaisesti perheellisille miehille. Älykkäille, menestyville pariskunnille säädettäisiin rangaistusvero,  ellei heillä ole lapsia.  Tyhmimpiä pitäisi suostutella pidättäytymään lasten hankinnasta rahakannustein.

Vanhanen esittelee artikkelissaan myös Itzkoffin pakkokeinoja tyhmien lisääntymisen estäjänä, mutta ilmoittaa, että hänellä itsellään ei ole kantaa siihen,  pitäisikö lisääntymislakeja rikkovia naisia rangaista, eli pitäisikö valtion huolehtia tyhmien pakkoaborteista. ”I don´t know,” Vanhanen pesee kätensä. Sosiaaliturvaa hän ei täysin hylkää, koska älykkäällekin voi syntyä joskus tyhmä jälkeläinen, josta pitää huolehtia. Rikoksen tehnyt, tyhmä maahanmuuttaja passitettaisiin heti kotimaahansa. Trump on Itzkoffinsa lukenut.

Pakolaisaaltojen ja raa’an taloudellisen kilpailun maailmassa, tuhannet ali-ihmiset hukkuvat mereen tai heidät on suljettu leireihin. YK:n ihmisoikeuksien julistuksella ei ole arvoa edes Euroopassa, puhumattakaan muusta maailmasta. Kyyninen oman edun tavoittelu ja viholliskuvien luominen on monen valtiopäämiehen vallan tae. Kidutus on hyväksytty keino saada ihmiset tunnustamaan mitä tahansa; tällainen tunnustus on tietenkin täysin arvoton.

Mikä on ihmiskunnan ja Suomen seuraava kehitysvaihe maailmassa, jossa vain ”huippuyksilöt” kelpaavat? Jonon hännillä olevat sairaat ja väärärotuiset, eli geneettinen pohjasakka, ohjattiin  kaasukammioon vain muutamia vuosikymmeniä sitten. Mikään ei osoita ihmiskunnan moraalin, saati moraalisen lahjakkuuden kehittymistä noista ajoista. Pelastaako tulevia sukupolvia mikään? Tuhoutuuko maailma huippuälykkäiden kehittämin asein vai luonnon ja ilmakehän tuhoamisella, kasvun ja hyvinvoinnin nimissä tietenkin? Onko tällä mitään väliä suomalaisille, kun virallinen Suomi puhuu lapsistakin osaajina ja tulevan kilpailukyvyn takaajina.

Yhteensä lähes 1,4 miljoonaa lasta voi kuolla tänä vuonna nälkään neljässä maassa, varottaa Unicef, YK:n lastenjärjestö. Onko sillä meille mitään merkitystä?

 

Ystävänpäivänä

Ystävyyteen kuuluu vastavuoroisuus, kiintymyksen ja yhteenkuuluvuuden tunne. Ystävyydessä tunteet ovat voimakkaita ja pysyviä. Ystävä tuntee ystävänsä persoonallisuuden, ajatukset ja tavan ilmaista tunteita. Ystävät uskoutuvat toisilleen, jakavat ilonsa, surunsa ja pelkonsa. Ystävä ymmärtää, lohduttaa, hyväksyy ja antaa arvoa ystävälleen.

Ystävän tuntee siitä, että häneen voi luottaa, aina ja ehdottomasti. Sillä hetkellä kun ystävä pettää, särkyy, jotain sellaista, jonka korjaaminen on hyvin vaikeaa. Ystävä ei paljasta muille salaisuuksia, ei juoruile, eikä sotke suhteita muihin ystäviin. Ystävä ei pilkkaa, uhkaile eikä missään olosuhteissa käytä toista hyväkseen. Aito ystävä ei ole kateellinen, vaan iloitsee toisen menestymisestä.

Miesten ystävyyden ilmaisutavat eroavat ehkä naisten tavoista. Päällisin puolin voi kuvitella, että miesten tunneskaala on heikompi kuin naisilla, mutta se on erehdys. Kyllä mieskin tuntee syvästi, vaikka se ei ehkä aina näy päälle päin.

Opiskelijakavereistani opettajakorkeakoulun ajoilta on tullut vuosikymmenien kuluessa ystäviä. Tapaamme kerran vuodessa. Meistä on karissut nuoruuden ujous ja uhma, myös pelko siitä, mitä muut minusta ajattelevat, tarve olla jotain muuta mitä olemme. Olemme oppineet kuuntelemaan toisiamme. Ymmärrämme, että meidän ei tarvitse enää esittää mitään, ei hävetä itseämme, ei tappioitamme, ei typeryyksiämme, eikä yrittää tehdä muiden silmissä itsestämme parempia kuin olimme.

Puhumme tietenkin paljon opiskeluajoista. Ekiä muistutetaan aina siitä, että ensimmäisen vuoden harmoninpolkemisen jälkeen soitonopettaja antoi hänelle tunnustusta, koska ”polkeminen alkaa sujua, vaikka kädet eivät vielä osukaan oikeille koskettimille.”

Kun puristamme erotessamme toistemme käsiä, katsoimme ystävää suoraan silmiin. Käsien puristus oli luja ja pitkä. Kai tapaamme vielä?

Ystävä ei ole rakastettu, mutta aitoon rakkauteen liittyy syvä ystävyys.  Aito ystävyys ja rakkaus antavat voimaa ja rohkeutta taistella hyvyyden,  oikeudenmukaisuuden ja kauneuden puolesta, ”pilviä ja pahoja henkiä vastaan,” kuten seuraava runo kuvaa.

Meri ja Päivä (Eino Leino)

Aamu koitti. Päivä nousi aalloista.

Meri sanoi: Älä vielä nouse. Jää vielä hetkeksi luokseni.

 Päivä sanoi: Minun täytyy. Urani odottaa minua. Mutta minä palajan jälleen illalla sinun luoksesi,

 Meri sanoi: Mutta mitä minä teen sillä aikaa?

 Päivä sanoi: Sinä kannat sillä aikaa minun kuvaani.

 Ja meri kantoi päivän kuvaa rinnassaan ja päivä lähti taistelemaan pilviä ja pahoja henkiä vastaan.

 Mutta joka kerran kun hän katsahti alas, näki hän aalloissa oman kuvansa. Silloin säkenöi jälleen hänen säilänsä ja hänen vihollisensa väistyivät ja pakenivat.

 Ja he sanoivat: Paetkaamme, sillä meri rakastaa häntä.

 Niin mahtava on meri, kun se päivän kuvaa helmassaan kantaa. Ja niin voimakas on päivä, kun se tietää meren sitä rakastavan.

 Mutta kun ilta jälleen joutui, meni päivä mereen suurena ja säteilevänä ja meri kuivui hänen polttavien suukkojensa alla.

 Jokaisesta heidän suudelmastaan tuikahti tulinen tähti taivaalle ja heidän hellyytensä kohosi yli maan kuin lempeä kuu.

 Ja ihmiset, jotka sen näkivät, sanoivat: Rakastakaamme toisiamme niin kuin meri ja päivä toisiaan rakastaa.

 

Ihminen tuloskoneena

Tämä juttu on kirjoitettu vuonna 2005. Pohdin työelämän kehityssuuntaa ja sitä, mihin yliopiston muutospuheet ja tehokkuusmallit ovat työntekijöitä viemässä. Nyt se tiedetään.

Nuori mies kertoi minulle, että hänen vaimonsa nousi keskellä yötä, oli lähdössä jonnekin. Kun mies kysyi mihin vaimo on menossa, tämä kertoi lähtevänsä käynnistämään tuloksentekokonetta. Vaimo on kansainvälisen yhtiön palveluksessa, äärimmäisen tehokas ja ahkera, työlleen omistautunut nuori nainen, jonka työpäivän pituutta on vaikea ennustaa. Kilpailussa menestyminen on raakaa puuhaa.

Olen arvioinut viime ajat työtovereitani yliopistossa, koska olen jonkin sortin  pikkupomo. Yritysmaailman tulospalkkausmalli on otettu vaivihkaa käyttöön valtionhallinnossa ja nyt myös yliopistoissa. Ilmeisesti oletetaan, että virkamiehet tekevät töitään vajaatehoisesti ellei peräti laiskasti. Siitä tulee nyt loppu. Yliopistoissa esimiehet on pakotettu arvioimaan kavereitaan ja nuorempia kollegoitaan, tehtävien vaativuutta skaalalla 1-10 ja työntekijän suoriutumista skaalalla 1-5, onko ahkera, onko yhteistyökykyinen, onko ammattitaitoinen. Seurauksen on UPJ, uusi uljas palkkausjärjestelmä.

Tulospalkkausta on ”kehitetty” erään johtavan virkamiehen mukaan 15 vuoden ajan. Jos 15 vuoden suunnittelun työn tulos on se mikä se on, on kysyttävä minkälaisen tulospalkan uudistuksen laatijat työstään ansaitsisivat. Tehtävien haastavuus, yhteiskunnallinen merkitys ja henkilökohtainen suoriutuminen arvioidaan kuulemma ”analyyttisellä menetelmällä” – mikähän sekin lienee – mutta viime kädessä kyse on ”esimiesharkinnasta ja osaamisesta” meille kerrotaan.

Jos esimiehenä arvioisin synnytettyä toimintaohjelmaa ja sen laatijoiden palkkaa, ehdottaisin heidän palkkansa puolittamista. Niin suurta ihmisen käyttäytymisen ja tarpeiden  ymmärtämättömyyttä ehdotukset kuvastavat, niin vaarallisia oheisvaikutuksia inhimillisten tuloksentekokoneiden käynnistäminen aiheuttaa.  

Kannustelisiin ja luokitteluihin nojaava palkitseminen perustuu vanhaan behavioristisen psykologian periaatteeseen: Tee, kuten käsken, niin saat palkkiosi. Tämä on tehokas periaate, kun nälkäisiä rottia juoksutetaan kilpaa labyrintissa ja tavoitteeseen päässeet palkitaan ruokapalalla. Nyt ihmisrotat pakotetaan juoksemaan ruokapalansa perässä ja taistelemaan toinen toistaan vastaan samoista namupaloista. Kukaan ei kysy miltä ihmisrotasta tuntuu.

Tulospalkitun työ voi tehostua tilapäisesti, mutta psykologian lakien mukaisesti tehokkuus alkaa pian laskea; rotta alkaa odottaa isompaa ruokapalaa. Jos palkittuja on vähän, palkkiotta jääneiden työteho luultavasti laskee.

Voi olla, että joissain virastoissa jotkut virkamiehet ovat lorvineet ja paperinpyöritys alkaa ehkä saada uutta vauhtia. Voidaan laskea montako hakemusta tai anomusta on käsitelty kuukaudessa.

Se taas, että esimerkiksi korkeakouluihin, koululaitokseen ja terveydenhoitoon ajetaan tulospalkkausta, osoittaa pelottavaa yksisilmäisyyttä ja ymmärtämättömyyttä siitä, miten mahdotonta on mitata näiden alojen tärkeimpiä tuloksia. Inhimillinen hyvinvointi, turvallisuuden tunne, oppimisen halu, luovuus, mielenterveyden vaaliminen ovat esimerkkejä alueista, joita mitkään tulosmittarit eivät koskaan täsmällisesti tavoita.

Kun valtion viroissa jaettava kokonaisrahamäärä pysyy samana, seurauksena on se, että ihmiset pakotetaan kilpailemaan toinen toistaan vastaan mitättömistä lisäpalkoista. Jonkun palkka kasvaa ehkä vähän, toisen pienenee saman verran, koska palkkapotti pysyy samana. Vahvoilla ja röyhkeillä on erinomaiset menestymisen mahdollisuudet tässä alentavassa taistelussa. Jotkut esimiehet herkistyvät tunnetusti nuolemisestaan, jotkut suorastaan edellyttävät sitä, mikä aiheuttaa ongelmia ryhtinsä säilyttäville työntekijöille.    

Muistan kuuluneeni joskus yliopiston innostavaan työyhteisöön. Työpaikka on hyvä, kun se takaa toimeentulon ja siellä kunnioitetaan aidosti jokaista ihmistä riippumatta siitä, mikä on hänen toimenkuvansa tai asemansa organisaatiossa. Työn tulokset ovat silloin pitkällä tähtäyksellä paremmat kuin piiskan tai palkkioiden avulla puristetut saavutukset. Elämän mielekkyyden, ehkä jopa onnellisuuden, lisääntyminen ei ole työntekijöille aivan vähäinen lisäbonus. Jokaisella on näet luultavasti vain yksi elämä. Vaikeinta on luultavasti niillä, joiden aivot vielä toimivat, ja joiden selkäranka ei ole luisunut housuihin.

Kun kävelen nuoren lahjakkaan kollegani kanssa aamulla kohti työpaikkaamme yliopistolla ja hän kertoo miten töihin meno ahdistaa, jopa pelottaa, olen hänen puolestaan murheellinen. Onnittelen voittajia. Olette tuhoamassa suomalaisen yhteiskunnan yhtä viimeistä itsenäisen ajattelun, vapauden ja luovuuden tyyssijaa, yliopistoa.     

 

 

Ovatko opettajamme ammattitaidottomia?

Helsingin Sanomien kolumnisti esitteli 30.1. tuoreen kielenopetusta koskevan  väitöskirjan tuloksia. Hän päättelee sen perusteella, että koulujen kielenopetus on surkeaa. Opettajaksi opiskelevista osa ei ymmärrä mitä eroa on sanaluokilla ja lauseenjäsenillä.

Väittelijä viittaa tutkimukseen, jossa tulevista opettajista lauseen subjektin tunnisti 21 prosenttia ja objektin vain 9 prosenttia. Voiko tämä olla totta? Jos niin on, Suomesta on tulossa sivistyksen takapajula. Tähän en usko.

Hesarin kolumnistin mukaan  ongelmat kiertävät pahimmillaan kehää. Tuleva opettaja on saanut peruskoulussa ja lukiossa pirstaleista ja pin­nallista tietoa kieliopista, ei ehdi paikata puutteitaan opettajankoulutuksen aikana ja opettaja päätyy opettamaan  vajavaisesti tai  virheellisesti.”Kieliopin mielekästä opetusta on tavoiteltu jo vuosikymmeniä, mutta mekaanisuus ja ulkoa opettelu ovat yhä läsnä. Kun käsitteitä opetetaan irrallaan toisistaan, ne eivät ehkä koskaan yhdisty toimivaksi kokonaisuudeksi.”

Samassa lehdessä oli laaja artikkeli pänttäävän opiskelun vaaroista, tekstin alleviivaaminen on turhaa, jopa haitallista oppimisen kannalta. Täytyy kai uskoa, kun lehdessä lukee ja ihan Amerikassa on tehty aiheesta tutkimus.

Tutkija suosittelee kieliopin opiskeluun kielentämistä ja visualisointia. Kielentämisessä opiskelija – luokanopettajaopiskelija tai yhtä hyvin peruskoulun tai lukion oppilas – kertoo tarkkaan, miten hän on vaikkapa päätynyt nimeämään lauseesta sana­luokat ja lauseenjäsenet. Sen jälkeen opettaja tutkii epätarkkuudet ja virheet. Visualisointi taas on esi­merkiksi käsitekarttojen piirtämistä.

Mikäpä siinä; joillekin tällainen opiskelu sopii hyvin. On hyvä, jos opettaja ehtii opettaa jokaista oppilasta erikseen, tutkia epätarkkuudet ja virheet, mutta ehtiikö hän?

Opettelin 1950- ja -60 luvulla ulkoa ja alleviivaten Collinin ruotsinkielen sanaston.  Opiskelin yhden kesän aikana 5000 ruotsin sanaa mekaanisen pirstaleisella ja pinnallisella pänttäämisellä, opettelin yhden kirjan kappaleen sanat päivässä.  Kun panin sanoja peräkkäin, niistä muodostui lauseita. Se oli helppoa, koska kielioppi oli koulussa opetettu, opiskeltu ja opittu tehokkaasti. Kirjoitin ruotsista laudaturin. Kiitos siitä kuuluu opettajille, noille pänttäävän, pinnallisen  sirpaletiedon ystäville.

En tietenkään tarkoita, että pitäisi palata entiseen opettajakeskeiseen kouluun, jossa oppilaat istuivat tuppisuina ja vastasivat pari kertaa päivässä opettajan kysymyksiin. Opetuksella on tiedollisia, taidollisia ja tunteisiin liittyviä tavoitteita. Hyvä opettaja on kasvatuksen teorian ja käytännön asiantuntija. Hän osaa itse valita tavoitteiden ohjaamana opetustapansa. Välillä päntätään, sitten tutkitaan, keskustellaan, näytellään, suunnitellaan yhdessä, opiskellaan itsenäisesti tai ryhmissä. Opiskella voi luokassa, kirjastossa tai metsässä jos se palvelee tavoitteita. 

Hyvä opettaja ymmärtää, että joku oppii parhaiten pänttäämällä, toinen käsitekartoilla. Joku nauttii ilmiöopetuksesta, toinen ei sitä kestä, vaan tarvitsee oppiakseen selkeästi jäsenneltyjä asiakokonaisuuksia. Joku oppilas etenee mieluiten kokonaisuuksista osiin, toinen osista kokonaisuuksiin. Alleviivatakin saa.

Nykyopettajan tulee olla vahva yhteiskunnan, kotien ja oppilaiden vaatimusten ristitulessa. Opettajan moraali vaatii olemaan kohtelias ja avulias kaikille, myös heille, jotka esittävät vaatimuksiaan tuntematta lainkaan koulun arkea, mikä on mahdollista, mikä ei.

Jos tulevat opettajat eivät osaa edes kieliopin alkeita, on syytä pohtia onko vika pinnallisen sirpaletiedon pänttäämisessä vai pänttäämisen vähäisyydessä. Opettamisesta kun on tehty melkein syntiä; nyt oppilaan pitäisi itse konstruoida tiedot aivoihinsa. Opetuksessa tarvitaan opetusmuotojen tasapainoa sekä oppilaiden erilaisten opiskelutyylien tunnistamista ja  ymmärtämistä. Se on opettajalle vaativa tehtävä, kun suurten murkkuluokkien oppilaita kiinnostavat aivan muut asiat kuin pluskvamperfekti eli entispäättymä.

 

 

 

 

 

Älä hylkää kapinoivaa nuorta!

Näin muisteli naispuolinen taiteilija:

 ”Vihaan ja inhoan yli kaiken sitä, että aikuiset, omat vanhemmat, kohtelevat lapsiaan kylmän alistavasti. Se on sairasta! Olkoonkin, että siihen on omat psykologiset syynsä, ei sitä saa hyväksyä.

Koulusta ei ole paljon myönteisiä muistikuvia…Se oli mulle ahdistava paikka, vaikka olinkin monta vuotta hyvin kiltti oppilas. Opettajat rankaisivat mua huonoilla numeroilla, kun en nuollut ketään, en mairitellut ketään. Aikani kestin sitä ja sitten tuli stoppi. Lähdin polkupyörällä kouluun, tein sopivassa paikassa U-käännnöksen ja menin vaikka jonkun talon vintille kirjoittaman runoja ja miettimään omia asioitani. Nautin ajatuksesta, että muut istuvat tunnilla ojennuksessa kuuntelemassa kun opettaja puhuu potaskaa ja kirjoittaa tauluun, muka opettaa. Nautin, kun uskalsin lintsata ja vastustaa mutsia, sain olla yksin. Poissaolotodistuksiin väärensin mutsin nimen; meillä oli siinä vaiheessa välit poikki.”

Murrosiässä monen nuoren elämä tuntuu sekasortoiselta. Nuoren psyykkistä hyvinvointia vaarantavat jostain ulkopuolelta tulevat ”yhteiskunnan vaatimuksiksi” nimetyt uhkaukset, joiden varjolla nuoria vaaditaan opiskelemaan tehokkaammin, pyrkimään voittajiksi, saamaan huipputodistukset, joiden avulla voi varmistaa korkeakoulupaikan.

Koulussa pitää oppia ahkeroimaan, mutta opetussuunnitelmien mukaan koulun tulisi sen ohella kasvattaa ihmisiä, jotka tuntevat vastuunsa, ei vain omasta menestyksestään, vaan myös yhteisöjen hyvinvoinnista. Tämä tavoite nähdään usein sanahelinänä, ”opetussuunnitelmarunoutena.” Näin ei saisi olla. Opetussuunnitelmien päämäärä, ”eheäksi persoonallisuudeksi kasvaminen,” tulee ottaa vakavasti. Ihmisellä on järki, tunteet ja tahto; jokaista näistä on ravittava kodeissa ja kouluissa.    

Nuoren hyvinvointi rakentuu realistisen ja myönteisen minäkuvan varaan. Tärkeää on, että nuori tunnistaisi omat kykynsä ja uskaltaisi lähteä kehittämään niitä itsenäisesti, luottaen siihen, että harjoitellen ja opiskelleen taidot kehittyvät. Onnellisinta on, jos rakkaan harrastuksen piiristä löytyy tuleva ammatti.

Kaikki ihmiset eivät ole sosiaalisesti suuntautuneita; nuorella on oikeus ajoittaiseen yksinäisyyteen, kun se on vapaaehtoista, eikä johdu yhteisön torjunnasta. Yksilöpalvonnan ja kuuluisuuteen pyrkivien päiväperhojen kulta-aikanakin nuorten tulisi oppia ymmärtämään aitojen kestävien ihmissuhteiden merkitys. Aidot ihmissuhteet, jossa tajutaan oma vastuu ja tekojen seuraamukset, ovat nuoren onnellisen elämän perusta. Oman arvon ja omien lahjojen tunnistaminen ei saa johtaa muiden väheksymiseen ja empatian katoamiseen.

Ihmisellä on oikeus toteuttaa itseään, mutta ei siten, että käyttää muita hyväkseen. Kaikkialle tunkeutuneen kilpailumentaliteetin vuoksi kasvatamme liikaa sopeutuvia suorittajia, jotka kätkevät luovuutensa eivätkä anna itsestään mitään kanssaeläjilleen, vaan ottavat häikäilemättömästi muista kaiken hyödyn saavuttaakseen menestystä ja kunniaa. Monet lahjakkaat ja luovat nuoret maksavat kovaa hintaa kun asettuvat ympäristön odotuksia vastaan tai alistuvat sokeasti niiden ohjattavaksi.

Monet heistä oppivat miellyttämään muita ihmisiä, vanhempia, opettajia ja tovereita. Hyvät arvosanat koulussa kuvaavat usein epävarmuutta, ei niinkään poikkeuksellisia kykyjä. Monen on pakko etsiä ulkoista hyväksyntää, mainetta ja erilaisia palkkioita, jotta pysyisi henkisesti kasassa. Jos muiden miellyttäminen on elämän tärkein tehtävä, oma luovuus ja riippumattomuus on tukahdutettava. Kaiken takana on hylätyksi tulemisen pelko.

Jotkut nuoret ryhtyvät kapinoimaan. Vastoin yleistä luuloa, kapinalliset ovat  usein riippuvaisia, eivätkä itsenäisiä. Sääntöjä ja auktoriteetteja vastustaessaan he testaavat muita ja ajattelevat, että  “jos minut hyväksytään näin vihaisena, laiskana ja itsekkäänä, aikuiset todella rakastavat minua.”

Kypsä aikuinen ei hylkää nuorta kapinallista. Hän välittää: ohjaa, neuvoo ja auttaa. Nuoren on kuitenkin otettava vähitellen vastuu omasta elämästään, kasvettava itsenäiseksi vastuulliseksi aikuiseksi. Kun nuori tietää, että välittävän vanhemman ovi on hänelle aina avoinna, se riittää. Jokaisen nuoren on opittava kasvuvuosina vastaamaan  itsestään; vanhemmat eivät voi elää lastensa puolesta. Pian nuori on itse äiti tai isä, ja toivottavasti tasapainoinen aikuinen, jolle oma lapsi on ihana ihme, onnen täyttymys.