Mistä tunnistaa hyvän johtajan?

Esimiehet vaikuttavat ratkaisevasti alaistensa työmotivaatioon ja viihtyvyyteen, jopa henkiseen ja fyysiseen terveyteen.Yksikään johtaja ei liene kaikkien alaistensa suosiossa. Suosioon pyrkiminen ei voikaan olla hyvän johtajan tärkein tavoite. Tärkeintä johtamisessa on se, että alaiset tulevat mielellään työpaikalleen tekemään ahkerasti töitään.

Työyhteisö on hieno sana. Oikeassa yhteisössä ollaan kavereita, jopa ystäviä. Siellä ei kiusata, ei juoruilla, ei puukoteta selkään. Siellä suvaitaan ihmisten erilaisuus, kaikkien ei tarvitse olla sellaisia kuin minä. Hyvä esimies huolehtii, että jokaisen työ on tarpeeksi vaativaa, mutta ei jatkuvaa huippuunsa viritettyä hosumista, josta seuraa ennen pitkää huolestumista ja mielialan laskua, monille unettomuutta ja liikaa Alkossa asiointia. Liian moni tuntee töissään, ettei jaksa eikä pysty, muuttuu kyyniseksi tai masentuu, kun tuntee ettei mikään työsuoritus riitä.

Hyvä johtaja on alansa asiantuntija. Yläkoulun rehtoriksi ei kelpaa kuka tahansa maisteri. Teknologiajohtajaksi kelpaa harva humanisti. Ns. arvojohtajaksi tuntuu sen sijaan kelpaavan melkein kuka vain, jopa vallan kanssa veljeilevä pappi tai filosofi, joka höpisee sekavia. Airaksisen Timo, filosofian professori, tuskin kelpaa, koska hän ei hännystele, vaan puhuu analyyttisesti asiaa. On muuten todella outoa, että ministeriksi kelpaa kuka tahansa maallikko vailla ministeriönsä toimialan asiantuntemusta.

Kuvailen seuraavassa epätieteellisesti, mutta kokemusperäisesti neljää johtajatyyppiä.

Aito johtaja on oikeudenmukainen ja hänen sanaansa voi luottaa. Alaisilla on sellainen tunne, että johtaja arvostaa ja kuuntelee heitä aidosti. Työntekijällä on oikeus ilmaista pelotta poikkeavakin mielipiteensä.

 Hirmuvaltias  ei ehkä karju kuin joskus ennen; nyt hän voi ylhäisyydestään uhkailla hillityn sadistisesti. Alaisen tulee totella despootin kulloisiakin mielenliikkeitä heti, muuten seuraa rangaistus. Pomo voi surutta saalistaa itselleen määrättömästi valtaa ja mammonaa, eikä uskollisten työntekijöiden erottaminen vie yöunia.

Tekoempaattinen saa ihoni kananlihalle. Hän on päällisin puolin lempeä: muka kuuntelee, muka suosii yhteistä asioiden suunnittelua ja päätöksentekoa. Tosiasiassa hän on tehnyt itselle mieluisat ratkaisut etukäteen ja yhteinen keskustelu on pelkkä näytelmä. Tekoempaattinen johtaja kostaa hymyillen eri mieltä oleville, työntää salaa puukon lapaluihin ja ihmettelee kasvokkain uhrille kuka kehtasi tehdä näin halpamaisen teon.

Mielistelijän on todistettava itselleen joka päivä olevansa pidetty ja pätevä pomo. Hän sijoittelee puheensa sivulauseisiin viittauksia tuttavuuksiinsa (”Soitinpa äsken ministerille”) tai urotekoihinsa (”Se oli samana vuonna kun sain Amerikasta sen kunniapalkinnon.”) Mielistelijä on usein sosiaalisesti lahjakas, mutta sisäisesti heikko ihmisten manipuloija, joka murenee helposti palasiksi, jos saa osakseen pienintäkään kritiikkiä vertaisiltaan tai esimiehiltään. Kovakin hän osaa olla -heikoille ja avuttomille.

Onneksi on myös hyviä,  tehokkaita ja inhimillisiä johtajia. Heitä soisi olevan enemmän. Tässä on yksi hieno esimerkki:

Ilpo Martikainen, Genelec Oy:n perustaja oli harvinainen lahjakkuus, jota voi kutsua jopa oman alansa neroksi. Tammikuussa 2017  kuollut Martikainen oli aikakautensa lapsi. Monet kodit olivat 50-luvulla köyhiä ja lasten piti käydä kansakoulu nopeasti läpi, jotta perhe saisi jokapäiväisen elantonsa myös lasten työpanoksesta. Niinpä Ilpokin pistetiin jo 5-vuotiaana Lapinlahdella kansakouluun, jotta hän voisi mahdollisimman nopeasti auttaa kotitilan töissä. Poika aloitti nuorena metsurin työt.

Metsuri Ilpo kiinnostui pian opiskelusta, Yleisradio antoi hänelle tehtäväksi suunnitella ”äänentarkkailuun soveltuvan aktiivikaiuttimen.” Martikainen valmisti prototyypin; hän muutti takaisin maalle, kotitilalleen, johon perusti yrityksen. Syntyi Genelecin kaiutin, josta tuli maailmalla alan johtava brändi.

Martikaisesta tuli mm.  kunniatohtori, Vuoden yritysjohtaja, hän sai Tasavallan presidentin vientipalkinnon ja satoja kansainvälisiä palkintoja. Ei hän metelöinyt saavutuksillaan. Mies oli ujo, hiljainen ja vaatimaton, todistavat ystävät muistokirjoituksessaan. ”Hän oli uskovainen humanisti-körtti, jossa yhtyivät hengelliset arvot, tieteellinen uteliaisuus ja musiikin taju.” Ystävät kertovat, että Martikaisen puhe oli verkkaista, mutta aina painokelpoista. Hänellä oli kaksi kuulevaa korvaa yksi suu.

Menestystä tavoitteleva ihminen tarvitsee nykyaikana kuusi suuta, jotka suoltavat omaa erinomaisuutta; kuulevat korvat tukitaan vaikkapa huudattamalla Genelec-kaiuttimia.Se ei olisi Martikaiselle mieleen.

Martikaisella oli ystävien mukaan lämmin teologipuoliso, rinnalla kulkija, joka vaikutti siihen että Genelec ”oli kuin runoutta.” Vierailin  joskus yrityksessä ja näin millainen luova työyhteisö on käytännössä. Sen hieno, vaatimaton johtaja ei pönöttänyt, hän oli yksi joukosta. Aito johtajuus perustuu erityisalan asiantuntemukseen sekä  henkisiin ominaisuuksiin, älyyn, moraaliin ja siihen, että johtaja asettaa yhteisen hyvän omien etujensa edelle.

Naistenpäivä

YK:n julistamaa kansainvälistä naistenpäivää vietettiin ensimmäisen kerran maaliskuun 8. päivänä vuonna 1975. Sen tavoitteena on sukupuolten tasa-arvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden edistäminen.

Aina 1900-luvun alkupuolelle asti naista on pidetty monin tavoin miestä huonompana. Vuosisadan alun psykologian uranuurtajat olivat sitä mieltä, että naiset eivät ole henkisesti miesten tasolla. Siksi heille ei voida antaa yhtä laajaa koulutusta kuin miehille.  Koska kuukautiskierto vaikuttaa naisiin siten, että he ovat “suuren osan ajasta invalideja tai puoli-invalideja,” he eivät voi toimia yhtä tehokkaasti kuin miehet, miespsykologit todistelivat.

Tiedemiehet väittivät, että naisen aivojen käyttö vähentää heidän hedelmällisyyttään ja että naisen ja neekerin aivot voivat halkaista kallon, jos ne kasvavat liikaa opiskelun tuloksena.  Siksi kumpiakaan ei pidä opettaa liikaa. Monet antropologit korostivat vielä 1800-luvun loppupuolella, että naisten aivot muistuttavat eläinten aivoja. Naisten aivojen tunnekeskukset ovat ylikehittyneet, mikä on haitallista tehokkaalle aivotoiminnalle. Uskoteltiin myös, että naisen äly on ”äitiyden kahlitsema.”

Darwinin aikalainen, sosiaalipsykologi Gustave Le Bon (1841-1931) todisti näin vuonna 1879: ”Älykkäimpien rotujen joukossa on joukoittain naisia, joiden aivojen koko on lähempänä gorillan kuin kehittyneen miehen aivojen kokoa. Naisen huonommuus mieheen verrattuna on niin ilmeinen, että sitä ei kannata epäillä hetkeäkään. Naiset edustavat inhimillisen kehityksen alkeellisempia muotoja. He ovat lähempänä lapsia ja villejä, kuin aikuisia sivistyneitä miehiä. Naisilta puuttuu logiikka ja järkeilykykyä, sen sijalla heidän ajattelunsa on epäjohdonmukaista ja harhailevaa. Epäilemättä on muutamia eteviä naisia, joiden lahjakkuus ylittää keskitason miehen lahjakkuuden, mutta he ovat yhtä harvinaisia, kuin mikä tahansa hirviö, esimerkiksi kaksipäinen gorilla. Voimme unohtaa naiset kun puhumme lahjakkuudesta”.

Vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla länsimaissa alettiin tunnustaa, että sukupuolten väliset lahjakkuuserot ovat suureksi osaksi pelkkää kuvittelua. Sitä mukaa, kun tytöillä ja pojilla on ollut yhtäläiset koulutusmahdollisuudet, saavutuserot ovat pienentyneet. Eroja on, mutta kyse on vain pienistä keskimääräisistä eroista, eikä ole mitenkään sanottu, että nuo erot ovat ikuisia ja pysyviä. Erot ovat osittain kulttuurin tuottamia; esimerkiksi Kiinassa on huippulahjakkaita matemaatikkotyttöjä paljon enemmän kuin länsimaissa.

Suomea pidetään yhtenä tasavertaisuuden mallimaista. Siitä huolimatta monilla aloilla naiset saavat miehiä huonompaa palkkaa samasta työstä. On häpeällistä, että naisiin kohdistuvaa perheväkivaltaa ja seksuaalista häirintää on Suomessa eniten Euroopan maista. Voi olla, että monen miehen on vaikea kestää naisen tai tytön itsenäisyyttä ja rohkeutta, puhumattakaan älyllisestä ylivertaisuudesta. Yksipäisen gorillan raivo voi purkautua henkisenä tai fyysisenä väkivaltana, joka tuhoaa onnellisen perhe-elämän edellytykset.

Naistenpäivää tarvitaan vielä kauan muistuttamaan, että  Suomessakin yhdenvertaisuudessa on parannettavaa. Hyvin monissa maissa tytöt ja naiset ovat sorrettuja ja vainottuja, orjan asemassa. Vauraana maana Suomen on tehtävä osansa köyhien maiden tyttöjen ja naisten asemaa parantamiseksi. Koulujen perustaminen ja opiskelun tukeminen on parasta kehitysapua ja rauhantyötä. Siihen panostaminen on yksi kansakunnan moraalin keskeinen mitta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Fantastinen haave koulu-uudistuksesta

Kerroin fiksulle viisikymppiselle, että omasta ikäluokastani vain osa pääsi kansakoulun neljänneltä oppikouluun ja enemmistö jatkoi kansakoulussa. Syrjäseudulla  lapset joutuivat muuttamaan 10-11-vuotiaana kuudeksi päiväksi viikossa sinne, missä oli lähin oppikoulu! Ystävä kysyi mikä  se sellainen ”oppikoulu” oli.

Ensin oppikoulussa käytiin viisivuotinen keskikoulu ja sen jatkoksi lukio, jos kodilla oli siihen varaa. Usein ei ollut. Peruskoulu levisi maahan 1972-77 ja muutti kaiken. Lukion aloitti vuonna 1960 vain noin 20 prosenttia ikäluokasta. Ylioppilaan valkolakki oli monen suvun suuri ylpeyden aihe. Vuonna 1980  lukion aloitti jo 40 prosenttia ikäluokasta, kiitos kaikille yhteisen peruskoulun.

Peruskoulun ympärillä on käyty keskustelua, ajoittain ankaraa taistelua, sen koko olemassaolon ajan.  Sen puolustajat ovat puhuneet jokaisen suomalaisen lapsen oikeudesta hyvään koulutukseen, koulun kasvatustavoitteista, yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden  tasapainosta ja persoonallisuuden eheästä kasvusta. Vastustajat ovat toistelleet, että peruskoulu tuottaa tasapäisiä, lahjattomia keskinkertaisuuksia.

 Varsinkin vuoden 1999 lakiuudistuksen alla julkisuudessa käytiin ankara taistelu peruskoulun suunnasta. Vastakkain olivat kaikille yhteisen peruskoulun kannattajat ja suurempaa valinnan vapautta ja eriyttämistä vaativat, jotka halusivat kouluihin lisää tehokkuutta, kilpailua ja julkista arviointia.

Vuoden 2001 loppua kohti peruskoulukritiikki kasvoi, elinkeinoelämän johtajat, eräiden eliittikoulujen rehtorit ja poliitikot vaativat koulujärjestelmän uudistamista. Suunnitelmat olivat valmiina. Väitettiin, että yhteinen peruskoulu oli syypää kansan sivistystason romahtamiseen. Yhä eli ajatus, että suuri osa kansasta on liian tyhmää opintielle. ”Koulu tuottaa tasapäisiä keskinkertaisuuksia,” oli hokema.

Joulukuussa 2001 julkaistu ensimmäinen kansainvälinen PISA-vertailu osoitti, että suomalaisen peruskoulun tulokset olivat ällistyttävän hyvät. OECD:n koulutusvertailun johtaja Norberto Bottani julisti kesällä 2003, että Suomen on syytä olla ylpeä kouluverkostaan. ”Suomalaisilla olisi syytä olla erittäin ylpeitä siitä, että koulujen tasoerot esimerkiksi lukutaitotutkimuksen mukaan ovat täällä lähes olemattomat. Tasaisella kouluverkolla on maalle suuri poliittinen merkitys.”

Opettajille kuuluu erityinen kiitos menestyksestä. Kansan sivistyneisyys on turvattu niin kauan kuin opettajat uskovat kasvatuksen voimaan ja jaksavat. Peruskoulun alkuperäinen kasvatuspäämäärä, eheiden ihmisten kasvattaminen on yhä äärimmäisen tärkeä.

Oppilaiden  erityislahjakkuuksien ja luovuuden parempi tunnistaminen ja vaaliminen voisi olla yksi koulun kehittämisen kohde. Jokaisen oppilaan erityiskyvyt tulisi löytää ja niitä tulisi arvostaa ja kehittää. Nykypuhe lahjakkaiden osaajien tuottamisesta taloudellisen kilpailukykymme takaajiksi kuvastaa nykyarvoja. Yhteenkään lapseen ei pidä lyödä tyhmän ja lahjattoman leimaa. Lapsen lahjakkuus ei riipu vain vanhempien ammatista tai lompakon paksuudesta eikä kaikkien lasten lahjakkuus ei näy vielä alakoulussa. Joidenkin vanhempien tulisi hillitä ylimitoitettua intoilua ja vaatimuksia oman superlapsensa palvelemisesta. Kyky hyviin kaverisuhteisiin on monelle älykölle tärkeämpi tavoite kuin kympin keskiarvo.

Nykypuhe koulusta, opetuksesta ja kasvatuksesta on yksipuolista, usein myös asiantuntematonta. Peruskoulua on murennetu  kulissien varjossa jo pitkään. Kauniilla puheilla peitellään sitä, että monelle on tärkeintä oman viiteryhmän edut, joillekin jopa taloudellinen hyötyminen peruskoulumme kansainvälisen maineen avulla. Pian jokaisella on vapaus valita elämänsä tukipuut, miksi koulu olisi poikkeus?

Monet vaikutusvaltaiset päättäjät ovat puhuvia päitä, jotka toistelevat koulutuksesta sitä, mitä päihin on ohjelmoitu.  Nähdäänkö piankin fantastinen koulu-uudistus, joka perustuu fantastinen yliopistouudistuksen arvopohjalle? Luvataan ensin kaikille kaikkea hyvää ja hetken kuluttua leikataan yhteisestä puusta ns. heikot oksat yhteisen edun nimissä. Mitä kympin tuntipalkalla marketin lattialla konttaava nuori hyllyjen täyttäjä koulutuksella tekisi? Hän tarvitsee vain älykännykän, joka piippaa, kun jossain on kolmen tunnin työkeikka tarjolla ensimmäiseksi ilmoittautuvalle.

”Ei pidä lannoittaa koko peltoa, silloin rikkaruohotkin  saavat ravintoa,” julisti opetusministeri 90-luvulla. Jos pelkästään kohti korkeuksia kurkottavat koulujemme auringonkukkalapset saavat vettä ja ravintoa, varreltaan heikot kasvit on helppo leikata tai unohtaa varjoihin kuihtumaan.  Kikyä ei saa vaarantaa rikkaruohoilla; tarvitsemme lisää tehoa, kilpailukykyä ja brändejä! Ja paineissa henkisesti romahtaneille nuorille lisää masennuslääkkeitä ja hoitopaikkoja.

 

 

 

 

                                                          .

 

 

Let’s make Finland great again

Keräsin 1990-luvun alkuvuosina tutkimusaineiston lahjakkaiden ja luovien, alle 35-vuotiaiden ihmisten elämästä, lapsuudesta nykyhetkeen. Älyköt, taiteiljat, kirjailijat, muusikot, tutkijat ja urheilijat avautuivat haastattelussa hyvin henkilökohtaisista asioista. He kertoivat myös mitä mieltä ovat Suomen yhteiskunnallisesta kehityksestä ja arvoista.

Kirjoitin ensin 148:n syvähaastatteluista perinteisen parisatasivuisen tutkimusraportin numeerisine analyyseineen. En julkaissut sitä, koska faktorianalyysit ja merkitsevyystestaukset olisivat hävittäneet olennaisen tutkimustiedon. Tein aineistosta oudon kirjan, Isät meidän. Luovaksi lahjakkuudeksi kasvaminen (Atena, 1996). Kirja on tutkimuksen ja pamfletin yhdistelmä sekä luovuuden oppikirja. Tekstissä heijastuu tuore kaksivuotinen tutkimuskauteni Yhdysvalloissa, Georgian yliopistossa.

Isät meidän-kirjan pamflettiosassa Tuomo, opettaja ja sosiologi, on alter egoni. Kas näin kirjoitin, vuonna 1996:

“Eihän yhteiskunta ole pelkkiä instituutioita, vaan ennen kaikkea eläviä ihmisiä!” Tuomo puhui kiihtyneenä. ”Voisiko tiede edes jollakin lohkollaan pohtia sitä, miten tieteellinen selitys auttaisi ihmisiä elämään viisaasti, ihmisarvoisesti? Kuinka monta sataa tai tuhatta tai kymmentätuhatta henkistä kuolemaa tekevää lasta tai työtöntä vastaa arvoltaan yhtä huippuprofessoria aineellisen ja henkisen tuen sijoituskohteena. Ajatelkaapa, jos konkurssipankkien valtavat  tukirahat olisikin maksettu kouluille, korkeakouluille, päiväkodeille, sairaaloille, vanhuksille!” Tuomo vaahtosi. “Se on tietenkin täysin mahdoton ajatus! Ihmisten luhistuminen ja henkisen sivistyksen romahtaminen ei kai olisi mikään todellinen ongelma! Pankkien romahtaminen taas olisi tuhonnut koko Suomen,” Tuomo paasasi.

“Tuomo hyvä, tuo on epäanalyyttistä ja simppeliä. Oikaiset reippaasti mutkia päättelyssäsi…” Älykkö-Olli sanoi.

Tuomo näytti yhä kiihtyvän.

“ Amerikassa näin, että monet pitivät kodittomien  ihmisraunioiden  köyhyttä ja kurjuutta  itse valittuna olotilana, joka kumpuaa pelkästä laiskuudesta. Köyhien äpärien ja niiden äitien mitättömiä avustuksia ne halusivat leikata osana kansakunnan talouden elvyttämistä. Rupuköyhien syytähän varmaan on, jos amerikkalaiset autot eivät mene kaupaksi! Monet toistelivat koko ajan omahyväisinä “aim praud, aim praud, wee aar nambö wan,” aina  sama uho. Useimmat eivät tienneet muusta maailmasta juuri mitään,” selitti Tuomo.

Tuomo marssi kirjahyllyn luo ja löysi pian etsimänsä. “Mä luettelen teille tästä amerikkalaisen Andrew Shapiron kirjasta “Were number one” asioita, joissa Yhdysvallat on vuonna 1992 ollut listaykkönen: aseiden omistajat, murhat, kuolemanrangaistukset, vangit, köyhät, yksinhuoltajat, kodittomat, lapsikuolleisuus, avioerot, tulojen epätasainen jakautuminen, puolustusmenot, budjettivaje, autot, televisot, jätteet…Listan viimeisiä ne ovat julkiseen koulutukseen käytettyjen varojen määrässä. Ja kuitenkin Yhdysvallat on mittaamattoman rikas maa. Mukana vertailussa on ollut 17 läntistä teollisuumaata, myös Suomi. Mitä ajatuksia tämä herättää?  Luettelo ei ole poliittista vihamielistä propagandaa, vaan vastuullisten amerikkalaisen laatima hätähuuto.”

“Miten tämä Suomeen liittyy?” Pasi kysyi.

 “Pohjoismaat ovat olleet vuosikymmeniä todellisia maailman ykkösmaita mitä tulee elämänlaatuun. Tilanne on muuttumassa, pahaan suuntaan, osittain olosuhteiden pakosta, osittain arvomaailman muuttumisen vuoksi. Nyt Suomestakin ollaan aivan tarkoituksella tekemässä pikku Amerikkaa, ei kai enää Euroopan Japania…Japanihan me saatiinkin melkein kiinni ainakin yhdessä asiassa: itsemurhien lukumäärässä,” Tuomo selitti.

“Sä taidat liiotella meidän amerikkalaistumista,” Pasi huomautti Tuomolle.

“Katso ympärillesi!” Tuomo ärähti. ”Mistä ihanteemme tulevat? Keitä me yritämme matkia joka asiassa? Tottakai maailma muuttuu väistämättä! Lisätään vaan draivia ja tulosvastuuta jokaiselle! Mitataan ihmisarvo sillä, paljonko kukin ansaitsee! Jokainen olkoon oman onnensa seppä! Lopetetaan ilmainen terveydenhuolto, koulutus ja korkeakoululaitos! Kaikkihan on viime kädessä kiinni ihmisen omista kyvyistä, yrittämisestä ja myönteisestä ajattelusta!  Yritä ja hymyile, toteuta unelmasi! Finnish dream!”.

On vuosi 2017. Kirjan kirjoittamisesta on kulunut yli 20 vuotta. Mihin Suomea on kuljetettu? Ketkä istuvat tulevaisuudessa Suomi-bussin kuskin pukilla? Joukko näkymättömiä takapenkin haamuja, lobbareita, lukee joka tapauksessa kuskille karttaa. He määräävät aika pitkälle bussin suunnan ja vauhdin, he vaikuttavat visioillaan siihen, kuka pysyy bussin kyydissä ja kuka kipataan maantienojaan keskelle korpea.

Kaikilla on kuulemma ihan pian vapaus valita elämänsä tukipuut. Valitse siis itsellesi paras lääkäri, paras koulu, parhaat vanhemmat ja paras työpaikka! Kun valitset oikein, olet pian huipulla, terveenä, onnellisena ja varakkaana. Älä valita, unelmoi ja toimi! Let’s make Finland great again!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Eliitti ja pohjasakka

Emeritusprofessorit Yrjö Ahmavaara ja Tatu Vanhanen kirjoittivat vuosituhannen vaihteessa ahkerasti psykometrisen älykkyys- ja persoonallisuustutkimuksen puolesta. Kirjassa Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin  (2001) vaaditaan geeneihin perustuvien älykkyyserojen hyväksymistä luonnonlakina. Erojen tunnustaminen tulisi ottaa yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ja käytännön sosiaalipolitiikan lähtökohdaksi, professorit vaativat. Ajatukset saivat paljon kannatusta ”tasapäisyyden” vastustajien pirissä.  

On totta, että geenit vaikuttavat voimakkaasti älykkyyteen. Testiälykkyys on hyvä ominaisuus, älykäs kykenee ajattelemaan loogisesti ja oppii yleensä helposti. Älykkyys ei kuitenkaan takaa saavutuksia. Monet huippuälykkäät ovat vaatimattomissa ammateissa, koska heitä ei ole tuettu koulussa tai kotona, opiskelumotivaatio on puuttunut tai ymmärtämätön ympäristö on kohdellut lapsiälykköä huonosti.

Olisi kuitenkin kyseenalaista ohjata Ahmavaaran-Vanhasen opein lapsia lihanleikkaajiksi, poliiseiksi tai fyysikoiksi.  Älykkyystestit eivät kata läheskään kaikkea lahjakkuutta; ihminen voi olla lahjakas, vaikka menestyykin älykkyystestissä keskinkertaisesti. Lahjakkaaksi aikuiseksi kasvaminen edellyttää erityislahjakkuutta ja omaa halua opiskella. Vanhempien ylimotivaatio lapsen lahjakkuuden kehittämisessä saattaa tuhota lahjakkuuden ja  aiheuttaa lapselle mielenterveysongelmia.

Älykkyystestit eivät kerro mitään ihmisten luovuudesta, joka Ahmavaaran mukaan on vain tyhjä sana. Etevälle taiteilijalle tai käsityöläiselle riittää keskitason älykkyys. Ei kirjailijankaan tarvitse olla älykkö, vaikka moni kirjailija on.

Tatu Vanhasen perussanoma kirjassa Hyvinvointiyhteiskunnan tabut (1998) on se, että ihmisten erilaisuudella on evoluutioon perustuvat geneettiset juuret. Rodut ovat eriarvoisia, naisten ja miesten erilaisuus on luonnon laki, joka selittää esimerkiksi sen, miksi miehet johtavat talouselämää ja politiikkaa.

Olemassaolon taistelun voittavat parhaat valioyksilöt, ihmisten välinen yhteistoimintakin on yksi kilpailun muoto, jolla hamutaan itselle etuja, Vanhanen kuvailee.

Vanhanen ehdotti, että empiirisellä tutkimuksella tulisi määritellä eriarvoisuuden optimitasot. Afrikan negridirodulla ei ole ollut lämpimässä lojuessaan tarvetta kehittää älyään, kuten pohjoisen karuihin oloihin saapuneilla esi-isillämme. Niinpä rotu on jäänyt tyhmäksi, kun taas idän mongolidit ja Euroopan kaukasidit menestyvät älykkyystesteissä. Heidän on ollut pakko kehittää kylmissä ankarissa luonnonoloissa älynsä geneettiseksi potentiaaliksi.

Niin kauan kuin kirjoitellaan teorioita, ei ole hätää. Mutta kun Vanhanen alkaa pohtia kirjoissa ja artikkeleissaan geenien erilaisuuden vaatimia toimenpiteitä, on syytä valpastua. Englanninkielisessä artikkelissaan hän esitteli myötäsukaisesti amerikkalaisen Seymor W. Itzkoffin aatteita.  Itzkoff suosittelee mm. sitä että työpaikat annettaisiin ensisijaisesti perheellisille miehille. Älykkäille, menestyville pariskunnille säädettäisiin rangaistusvero,  ellei heillä ole lapsia.  Tyhmimpiä pitäisi suostutella pidättäytymään lasten hankinnasta rahakannustein.

Vanhanen esittelee artikkelissaan myös Itzkoffin pakkokeinoja tyhmien lisääntymisen estäjänä, mutta ilmoittaa, että hänellä itsellään ei ole kantaa siihen,  pitäisikö lisääntymislakeja rikkovia naisia rangaista, eli pitäisikö valtion huolehtia tyhmien pakkoaborteista. ”I don´t know,” Vanhanen pesee kätensä. Sosiaaliturvaa hän ei täysin hylkää, koska älykkäällekin voi syntyä joskus tyhmä jälkeläinen, josta pitää huolehtia. Rikoksen tehnyt, tyhmä maahanmuuttaja passitettaisiin heti kotimaahansa. Trump on Itzkoffinsa lukenut.

Pakolaisaaltojen ja raa’an taloudellisen kilpailun maailmassa, tuhannet ali-ihmiset hukkuvat mereen tai heidät on suljettu leireihin. YK:n ihmisoikeuksien julistuksella ei ole arvoa edes Euroopassa, puhumattakaan muusta maailmasta. Kyyninen oman edun tavoittelu ja viholliskuvien luominen on monen valtiopäämiehen vallan tae. Kidutus on hyväksytty keino saada ihmiset tunnustamaan mitä tahansa; tällainen tunnustus on tietenkin täysin arvoton.

Mikä on ihmiskunnan ja Suomen seuraava kehitysvaihe maailmassa, jossa vain ”huippuyksilöt” kelpaavat? Jonon hännillä olevat sairaat ja väärärotuiset, eli geneettinen pohjasakka, ohjattiin  kaasukammioon vain muutamia vuosikymmeniä sitten. Mikään ei osoita ihmiskunnan moraalin, saati moraalisen lahjakkuuden kehittymistä noista ajoista. Pelastaako tulevia sukupolvia mikään? Tuhoutuuko maailma huippuälykkäiden kehittämin asein vai luonnon ja ilmakehän tuhoamisella, kasvun ja hyvinvoinnin nimissä tietenkin? Onko tällä mitään väliä suomalaisille, kun virallinen Suomi puhuu lapsistakin osaajina ja tulevan kilpailukyvyn takaajina.

Yhteensä lähes 1,4 miljoonaa lasta voi kuolla tänä vuonna nälkään neljässä maassa, varottaa Unicef, YK:n lastenjärjestö. Onko sillä meille mitään merkitystä?

 

Ystävänpäivänä

Ystävyyteen kuuluu vastavuoroisuus, kiintymyksen ja yhteenkuuluvuuden tunne. Ystävyydessä tunteet ovat voimakkaita ja pysyviä. Ystävä tuntee ystävänsä persoonallisuuden, ajatukset ja tavan ilmaista tunteita. Ystävät uskoutuvat toisilleen, jakavat ilonsa, surunsa ja pelkonsa. Ystävä ymmärtää, lohduttaa, hyväksyy ja antaa arvoa ystävälleen.

Ystävän tuntee siitä, että häneen voi luottaa, aina ja ehdottomasti. Sillä hetkellä kun ystävä pettää, särkyy, jotain sellaista, jonka korjaaminen on hyvin vaikeaa. Ystävä ei paljasta muille salaisuuksia, ei juoruile, eikä sotke suhteita muihin ystäviin. Ystävä ei pilkkaa, uhkaile eikä missään olosuhteissa käytä toista hyväkseen. Aito ystävä ei ole kateellinen, vaan iloitsee toisen menestymisestä.

Miesten ystävyyden ilmaisutavat eroavat ehkä naisten tavoista. Päällisin puolin voi kuvitella, että miesten tunneskaala on heikompi kuin naisilla, mutta se on erehdys. Kyllä mieskin tuntee syvästi, vaikka se ei ehkä aina näy päälle päin.

Opiskelijakavereistani opettajakorkeakoulun ajoilta on tullut vuosikymmenien kuluessa ystäviä. Tapaamme kerran vuodessa. Meistä on karissut nuoruuden ujous ja uhma, myös pelko siitä, mitä muut minusta ajattelevat, tarve olla jotain muuta mitä olemme. Olemme oppineet kuuntelemaan toisiamme. Ymmärrämme, että meidän ei tarvitse enää esittää mitään, ei hävetä itseämme, ei tappioitamme, ei typeryyksiämme, eikä yrittää tehdä muiden silmissä itsestämme parempia kuin olimme.

Puhumme tietenkin paljon opiskeluajoista. Ekiä muistutetaan aina siitä, että ensimmäisen vuoden harmoninpolkemisen jälkeen soitonopettaja antoi hänelle tunnustusta, koska ”polkeminen alkaa sujua, vaikka kädet eivät vielä osukaan oikeille koskettimille.”

Kun puristamme erotessamme toistemme käsiä, katsoimme ystävää suoraan silmiin. Käsien puristus oli luja ja pitkä. Kai tapaamme vielä?

Ystävä ei ole rakastettu, mutta aitoon rakkauteen liittyy syvä ystävyys.  Aito ystävyys ja rakkaus antavat voimaa ja rohkeutta taistella hyvyyden,  oikeudenmukaisuuden ja kauneuden puolesta, ”pilviä ja pahoja henkiä vastaan,” kuten seuraava runo kuvaa.

Meri ja Päivä (Eino Leino)

Aamu koitti. Päivä nousi aalloista.

Meri sanoi: Älä vielä nouse. Jää vielä hetkeksi luokseni.

 Päivä sanoi: Minun täytyy. Urani odottaa minua. Mutta minä palajan jälleen illalla sinun luoksesi,

 Meri sanoi: Mutta mitä minä teen sillä aikaa?

 Päivä sanoi: Sinä kannat sillä aikaa minun kuvaani.

 Ja meri kantoi päivän kuvaa rinnassaan ja päivä lähti taistelemaan pilviä ja pahoja henkiä vastaan.

 Mutta joka kerran kun hän katsahti alas, näki hän aalloissa oman kuvansa. Silloin säkenöi jälleen hänen säilänsä ja hänen vihollisensa väistyivät ja pakenivat.

 Ja he sanoivat: Paetkaamme, sillä meri rakastaa häntä.

 Niin mahtava on meri, kun se päivän kuvaa helmassaan kantaa. Ja niin voimakas on päivä, kun se tietää meren sitä rakastavan.

 Mutta kun ilta jälleen joutui, meni päivä mereen suurena ja säteilevänä ja meri kuivui hänen polttavien suukkojensa alla.

 Jokaisesta heidän suudelmastaan tuikahti tulinen tähti taivaalle ja heidän hellyytensä kohosi yli maan kuin lempeä kuu.

 Ja ihmiset, jotka sen näkivät, sanoivat: Rakastakaamme toisiamme niin kuin meri ja päivä toisiaan rakastaa.

 

Ihminen tuloskoneena

Tämä juttu on kirjoitettu vuonna 2005. Pohdin työelämän kehityssuuntaa ja sitä, mihin yliopiston muutospuheet ja tehokkuusmallit ovat työntekijöitä viemässä. Nyt se tiedetään.

Nuori mies kertoi minulle, että hänen vaimonsa nousi keskellä yötä, oli lähdössä jonnekin. Kun mies kysyi mihin vaimo on menossa, tämä kertoi lähtevänsä käynnistämään tuloksentekokonetta. Vaimo on kansainvälisen yhtiön palveluksessa, äärimmäisen tehokas ja ahkera, työlleen omistautunut nuori nainen, jonka työpäivän pituutta on vaikea ennustaa. Kilpailussa menestyminen on raakaa puuhaa.

Olen arvioinut viime ajat työtovereitani yliopistossa, koska olen jonkin sortin  pikkupomo. Yritysmaailman tulospalkkausmalli on otettu vaivihkaa käyttöön valtionhallinnossa ja nyt myös yliopistoissa. Ilmeisesti oletetaan, että virkamiehet tekevät töitään vajaatehoisesti ellei peräti laiskasti. Siitä tulee nyt loppu. Yliopistoissa esimiehet on pakotettu arvioimaan kavereitaan ja nuorempia kollegoitaan, tehtävien vaativuutta skaalalla 1-10 ja työntekijän suoriutumista skaalalla 1-5, onko ahkera, onko yhteistyökykyinen, onko ammattitaitoinen. Seurauksen on UPJ, uusi uljas palkkausjärjestelmä.

Tulospalkkausta on ”kehitetty” erään johtavan virkamiehen mukaan 15 vuoden ajan. Jos 15 vuoden suunnittelun työn tulos on se mikä se on, on kysyttävä minkälaisen tulospalkan uudistuksen laatijat työstään ansaitsisivat. Tehtävien haastavuus, yhteiskunnallinen merkitys ja henkilökohtainen suoriutuminen arvioidaan kuulemma ”analyyttisellä menetelmällä” – mikähän sekin lienee – mutta viime kädessä kyse on ”esimiesharkinnasta ja osaamisesta” meille kerrotaan.

Jos esimiehenä arvioisin synnytettyä toimintaohjelmaa ja sen laatijoiden palkkaa, ehdottaisin heidän palkkansa puolittamista. Niin suurta ihmisen käyttäytymisen ja tarpeiden  ymmärtämättömyyttä ehdotukset kuvastavat, niin vaarallisia oheisvaikutuksia inhimillisten tuloksentekokoneiden käynnistäminen aiheuttaa.  

Kannustelisiin ja luokitteluihin nojaava palkitseminen perustuu vanhaan behavioristisen psykologian periaatteeseen: Tee, kuten käsken, niin saat palkkiosi. Tämä on tehokas periaate, kun nälkäisiä rottia juoksutetaan kilpaa labyrintissa ja tavoitteeseen päässeet palkitaan ruokapalalla. Nyt ihmisrotat pakotetaan juoksemaan ruokapalansa perässä ja taistelemaan toinen toistaan vastaan samoista namupaloista. Kukaan ei kysy miltä ihmisrotasta tuntuu.

Tulospalkitun työ voi tehostua tilapäisesti, mutta psykologian lakien mukaisesti tehokkuus alkaa pian laskea; rotta alkaa odottaa isompaa ruokapalaa. Jos palkittuja on vähän, palkkiotta jääneiden työteho luultavasti laskee.

Voi olla, että joissain virastoissa jotkut virkamiehet ovat lorvineet ja paperinpyöritys alkaa ehkä saada uutta vauhtia. Voidaan laskea montako hakemusta tai anomusta on käsitelty kuukaudessa.

Se taas, että esimerkiksi korkeakouluihin, koululaitokseen ja terveydenhoitoon ajetaan tulospalkkausta, osoittaa pelottavaa yksisilmäisyyttä ja ymmärtämättömyyttä siitä, miten mahdotonta on mitata näiden alojen tärkeimpiä tuloksia. Inhimillinen hyvinvointi, turvallisuuden tunne, oppimisen halu, luovuus, mielenterveyden vaaliminen ovat esimerkkejä alueista, joita mitkään tulosmittarit eivät koskaan täsmällisesti tavoita.

Kun valtion viroissa jaettava kokonaisrahamäärä pysyy samana, seurauksena on se, että ihmiset pakotetaan kilpailemaan toinen toistaan vastaan mitättömistä lisäpalkoista. Jonkun palkka kasvaa ehkä vähän, toisen pienenee saman verran, koska palkkapotti pysyy samana. Vahvoilla ja röyhkeillä on erinomaiset menestymisen mahdollisuudet tässä alentavassa taistelussa. Jotkut esimiehet herkistyvät tunnetusti nuolemisestaan, jotkut suorastaan edellyttävät sitä, mikä aiheuttaa ongelmia ryhtinsä säilyttäville työntekijöille.    

Muistan kuuluneeni joskus yliopiston innostavaan työyhteisöön. Työpaikka on hyvä, kun se takaa toimeentulon ja siellä kunnioitetaan aidosti jokaista ihmistä riippumatta siitä, mikä on hänen toimenkuvansa tai asemansa organisaatiossa. Työn tulokset ovat silloin pitkällä tähtäyksellä paremmat kuin piiskan tai palkkioiden avulla puristetut saavutukset. Elämän mielekkyyden, ehkä jopa onnellisuuden, lisääntyminen ei ole työntekijöille aivan vähäinen lisäbonus. Jokaisella on näet luultavasti vain yksi elämä. Vaikeinta on luultavasti niillä, joiden aivot vielä toimivat, ja joiden selkäranka ei ole luisunut housuihin.

Kun kävelen nuoren lahjakkaan kollegani kanssa aamulla kohti työpaikkaamme yliopistolla ja hän kertoo miten töihin meno ahdistaa, jopa pelottaa, olen hänen puolestaan murheellinen. Onnittelen voittajia. Olette tuhoamassa suomalaisen yhteiskunnan yhtä viimeistä itsenäisen ajattelun, vapauden ja luovuuden tyyssijaa, yliopistoa.