Arvoisa opetushallituksen uusi pääjohtaja!

 

Hyvä Olli-Pekka Heinonen! Teidät on nimitetty opetushallituksen uudeksi pääjohtajaksi. Tehtävä on näkyvä ja vastuullinen. Voitte vaikuttaa laajasti suomalaiseen koulutusjärjestelmään ja sitä kautta lasten, nuorten ja perheiden elämään. Olette koulutukseltanne juristi, mutta Teillä on 90-luvulta  monivuotinen kokemus opetusministerinä, joten koulu ja korkeakouluasiat ovat Teille tuttuja; se on hyvä lähtökohta työlle.

Muistan, että ministerinä vaaditte koulujen avointa julkiarviointia. Toive toteutui, kun lukioiden ranking-listat otettiin käyttöön. Vaaditte kouluviihtyvyyden parantamista, kun suomalaiset yläkoululaiset olivat kansainvälisen vertailun häntäpäässä. Monet olivat valinneet monivalintatehtävässä vaihtoehdon ”viihdyn koulussa huonosti.” Kolmas asia, jota korostitte oli tietoyhteiskunnan myönteinen vaikutus ihmisten onnellisuuteen. Mitä nyt ajattelette näistä kolmesta asiasta?

Kuten varmasti tiedätte, ajattelutaitojen kehittäminen on yksi uuden opetussuunnitelman päätavoite. Se on hienoa! Vaikuttaa  kuitenkin siltä, että opettajilla saisi olla vain taito ajatella samoin kuin koulua uudistavat  ajattelevat. Itsenäisesti ajattelevalle opettajalle, kriittiselle kyselijälle on varattu tuttu leima: olet muutosvastarintainen.

Opettajia pakotetaan toistelemaan iskusanoja päästäkseen valittujen joukkoon:  ilmiöt, ajattelutaidot ja vuorovaikutus.  Erityinen synti on, jos opettaja huomauttaa, että nämähän ovat olleet työssäni  itsestään selviä asioita jo 1970 -luvulta alkaen.

Jo vuoden 1970 POPS I käsitteli samoja asioita nykypuheita syvällisemmin. ”Ilmiöoppiminen” ei ole pedagoginen termi, opetuksen horisontaalinen integraatio on. Digilaitteista ei tietenkään puhuttu, kun niitä ei ollut.  Ymmärrettiin kuitenkin, että av-teknologia on ajattelevan ja taitavan opettajan apuväline –mutta vain apuväline, ei hallitsija.

On pöyristyttävää, että opettajille annetaan määräyksiä kuinka monta prosenttia opetusajasta laitteiden tulee olla käytössä! Korkein opetushallinto on myötäillyt digiuskovaisia, jotka lupaavat että ”moderneissa oppimisympäristöissä”  kaikki viihtyvät ja Suomi nousee huipulle. Laitekauppiaat kouluttavat opettajia ajattelemaan ja syväoppimaan!

Uudessa opetussuunnitelmassa ei puhuta enää opettamisesta, opettaja on pelkkä oppimisen ohjaaja, ihanteellisessa tapauksessa kanssaoppija. Uudistusintoilijat eivät tunne opetuksen tutkimusta, didaktiikkaa. Nykykoulu leimataan usein opettajakeskeiseksi pänttäämislaitokseksi, jossa passiiviset oppilaat pakotetaan imemään sitä myrkkyä, jota opettaja heille tarjoilee. Tämä loukkaa opettajia, jotka ovat saaneet akateemisen koulutuksen opetustyöhön, ovat opetuksen teorian ja käytännön asiantuntijoita. Lääkäri turvautuu lääketieteeseen eikä yksinomaan homeopatiaan; pätevä opettaja taas kasvatustieteeseen, etenkin didaktiikkaan, eikä vain yhteen kasvatuspsykologian äärisuuntaan. Jos hyvä opettaja on pelkkä ”kanssaoppija,” onko hyvä lääkäri  ”kanssapotilas?”

Opetusoppi eli didaktiikka käsittelee opetusta, jossa opettaja vastaa usein kymmenien erilaisten oppilaiden opiskelusta. Oppimisen tutkimus antaa opettajalle arvokasta tietoa, mutta  se ei riitä. Oppiminen tapahtuu päässä, opetus tapahtuu useimmiten isoissa ryhmissä. Hyvä opettaja käyttää tavoitteiden ohjaamana erilaisia opetustapoja.

Hyvä pääjohtaja Heinonen! Ruotsissa koulut voivat olla firmoja, jotka tekevät omistajilleen ja sijoittajille voittoja. Onko meidän seurattava esimerkkiä? Näin uutisoi Helsingin Sanomat etusivullaan jo 12.12.1993.

Hämeenlinnan kaupunginvaltuusto päättää pian kilpailun avaamisesta. Vanhemmille palvelusitoumus. Kilpailijoiksi muuttuvat koulut markkinoivat kirjeitse palvelujaan koteihin. Paperilla koulu lupaa taata oppilaille tietyt laatutekijät, joilla koulu haluaa profiloitua. Kaupunginjohtaja Elina Lehto tunnustaa, että malli on otettu Ruotsista. ”Markkinaohjausta ja asiakaslähtöisyyttä otetaan julkiseen sektoriin, kouluun. Vanhemmille ja lapsille avataan valinnanmahdollisuus ja luvataan samalla tietyt laatupalvelut. Kilpailussa menestyminen näkyy koulun rahoituksessa. Valitessaan koulun lapset vievät kouluyksikköönsä kullekin oppilaalle varatun  summan koulurahaa, symbolisesti repussaan. Hyvät ja laadukkaat koulut saavat enemmän oppilaita ja enemmän rahaa, heikot koulut kuihtuvat. Kilpailussa kompasteleville luvataan valtuustolta hätäapua.” (HS 12.12.93)

Julkisuudessa alkoi kiihkeä keskustelu suomalaisen peruskoulun surkeasta tasosta; koulu suosi tasapäisiä keskinkertaisuuksia, tappoi luovuuden ja oma-aloitteisuuden. Yhteisen peruskoulumme puolustajat leimattiin pysähtyneisyyden ajan höperöiksi. Koulumarkkinoiden avaamista vaadittiin. Pisa pelasti aivan viime hetkellä peruskoulumme, koska sen tulokset olivatkin kansainvälisessä vertailussa ihan kelvolliset, suorastaan erinomaiset. Peruskoulun ansiosta Suomesta tuli maailman silmissä esikuva, maa, jossa kaikilla on sama mahdollisuus hyvään koulutukseen ja sivistykseen kodin varallisuudesta riippumatta. En muista, että yksikään peruskoulun parjaajista olisi julkisesti myöntänyt, että ivapuhe oli ollut perusteetonta ja harkitsematonta.

Hyvä pääjohtaja Heinonen!  Onko nyt revanssin aika? Kannatatteko Te yhteistä peruskoulua vai markkinakoulua, Koulu Oy:tä? Mitä  Te ajattelette koulutuksen rahaleikkauksista?

Keskustelisin mielelläni lahjakkuuden edistämisestä ja lahjakkaiden opetuksesta, mutta aihe on liian laaja tähän yhteyteen. Vain yksi huomautus: Missä kävivät koulunsa ne tuhannet ”digiosaajat,” jotka nostivat Nokian ja Suomen maailman maineeseen? He kävivät suomalaisen ”tasapäisten keskinkertaisuuksien” peruskoulun. Heillä oli tieto päässään, eikä taskussa, kuten nyt vaaditaan. Jos tieto on vain taskussa tai sylissä, äly saattaa olla pian umpeen ommellussa takataskussa.

Kouluviihtyvyys on tärkeää, vielä tärkeämpää on harjaantua opiskelemaan keskittyneesti ja pitkäjänteisesti, vaikka se aina olisikaan kivaa. Mistä kertoo se,  että monet nuoret avioparit tekevät nyt kirjallisia sopimuksia, etteivät eroa ennen kuin tuleva vauva täyttää vuoden? Ei ilmeisesti ole kivaa katsella samaa puolison naamaa toista vuotta, eikä varsinkaan hoivata vauvaa, kun olisi niin paljon kaikkea muuta kivaa.

Nyt opettajankoulutustakin myllerretään palvelemaan uuden uljaan yliopiston bränditehtailua. Vahvat ja röyhkeät imagonrakentajat menestyvät parhaiten, kun sivistysyliopisto on kuopattu. Kuka kehtaa puhua yliopistoissa hyvästä elämästä? Jaa, tosiaankin:  muuan Ilkka Niiniluoto, Helsingin yliopiston rehtori ennen fantastista yliopistouudistusta.

Kouluopetus on kasvatusta. Eheäksi ihmiseksi kasvaminen edellyttää kasvurauhaa, tasapainoista mieltä ja yhteisöllisyyttä. Taidekasvatus, liikunta ja käden taitojen kehittäminen ovat eheyden edellytyksiä. Iänmukaisen moraalikasvatuksen tulisi olla kaikkea opetusta läpäisevä tavoitealue. Tärkeintä ei ole aina vain minä, vaan me yhdessä. Isänmaa on rakas ja tärkeä, mutta vastuu maailman tilasta on yhteinen.

Arvoisa pääjohtaja Heinonen! Toivotan Teille menestystä työssänne.

Kari Uusikylä,

didaktiikan emeritusprofessori, Helsingin yliopisto

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Rajaton raakuus kuvottaa

Nyt Syyriasta tulevat uutiskuvat ylittävät kestokyvyn. Siviilit yrittävät säilyä elossa rauniokasoissa kuin rotat, vailla ruokaa, vettä, lääkkeitä.  Ei riitä, että tapetaan ase kädessä taistelevia vihollisia; naiset, lapset, kuka tahansa kelpaa saaliiksi.

Nääntyville apua tuovat rekat seisautettiin ja malliksi tuhottiin niistä parikymmentä. Päämiehet, nuo raakalaiset sallivat niin sanotut vahingot. Sairaaloita, kouluja ja asuinalueita pommitetaan rauniokasoiksi. Sitten mennään mediaan valehtelemaan ja syyttelemään muita.

Miehet, jotka voisivat halutessaan lopettaa järjettömän tappamisen esiintyvät julkisuudessa kuin veljet keskenään: Tulitauko alkaa pian, sitten seuraa aselepo.  Menee viikko ja kaikki on kääntynyt päälaelleen, raakuudet vain yltyvät ja viikon takainen veli on muuttunut valehtelevaksi roistoksi.

Miten ”sivistyneen maailman” johtajat tähän pysyvät? Onko heidän tappamismoraalinsa ylevämpää kuin vihollisen? Onko lentokoneesta siviilien niskaan, sairaalaan tai kouluun pudotettu tappava lasti osoitus humaanista tappamisesta, hyviksillekin sattuu tietenkin vahinkoja.

Uskalletaanko taas pian pudottaa se iso pommi pariin miljoonakaupunkiin? Pommein päästäisiin eroon koko ihmiskunnasta, sekä roskasakista että meistä fiksuista. Jäljelle jäisivät meitäkin fiksummat rotat ja torakat.

Hirmuvaltiaiden teot osoittavat, mihin väkivaltainen, tunnekylmä lasten kohtelu voi johtaa. Lapsena koettu pahuus on kostettava mahdollisimman monille, kirjoitti Alice Miller 80-luvulla. Lapset, joita on suojeltu ja kunnioitettu kasvavat vastuuntuntoisiksi ja empaattisiksi. Heillä ei ole tarvetta tuhota itseään eikä muita. He käyttävät voimaa vain itsepuolustukseen ja suojelevat heikompiaan.

Historia ei juuri  anna toivoa järjen löytymisestä. Luen parhaillaan Auschwitzista selvinneen vangin kirjoittamaa kirjaa, dokumenttia. Eläviä vauvoja heiteltiin ruumiskasoihin, potku päähän halkaisi sairaan vanhuksen kallon, pelokkaimmat ammuttiin heti.

Valionatsit teettivät raakuudet alaisillaan ja vangeilla; itse he pelasivat tennistä, ryyppäsivät ja huvittelivat paetakseen todellisuutta. Treblinkan leirin tappotavoitteeksi oli määrätty 6000 ihmistä päivässä. Leirin johtaja tohtori Irmfield Eberl asetti kasvutavoitteen: tapettavien määrä tuli kaksinkertaistaa. Kun krematoriot eivät pystyneet vastaanottamaan massiivista joukkoa, ali-ihmisiä tuhottiin heti junakuljetuksen jälkeen avoimille kentille. Satoja mätäneviä ruumiita lojui kaikkialla. Eberl erotettiin, koska hän ei organisoinut massamurhaa riittävän tehokkaasti ja näkymättömästi.

Euroopan maiden ”tavalliset ihmiset” myötäilivät hirmutekoja. Moni ryhtyi kavaltamaan naapureitaan, Ranska lähetti kymmeniä tuhansia vanhemmistaan erotettuja juutalaislapsia kaasukammioihin. Asuuko meissä jokaisessa moraaliton, valtaa nuoleskeleva typerys, hirviö, joka menettää järkensä lauman mukana?

Ainoa pelastuksemme  olisi kasvatus. Voimme kasvattaa lapsista moraalitajuisia ihmisiä tai itsekkäitä apinoita, joille tärkeintä on vain minä itse ja muiden kukistaminen. Kumpi suunta on voitolla?

Voi, voi minua! Miksi olin taas niin negatiivinen! Eihän suomalainen voi sotia lopettaa, saati pelastaa niitä mereen hukkuvia laumoja. Rentoutukaamme, onneksi televisiosta tulee illalla Ensitreffit alttarilla ja Maailman lihavin mies. Seuraavaan blogiin yritän kirjoittaa vain oikein mukavia asioita, hauskoja sattumuksia. Yritän, en lupaa.

 

Csikszentmihalyi ohjaa hyvään elämään

 

In the book The Evolving Self, Mihalyi Csikszentmihalyi looks beyond happiness to consider what we need to grow as individuals and as a society. His thesis is that ”the good life” can only be achieved by becoming fully conscious. ”To know ourselves is the greatest achievement of our species,” he writes. ”And to understand ourselves — what we are made of, what motives drive us, and what goals we dream of — involves, first of all, an understanding of our evolutionary past. Only on that foundation can we build a stable, meaningful future.”

Mihalyi Csikzentmihalyi on tunnettu flow-ilmiön kuvaajana. Hänen teoksensa The Evolving Self ohjaa viisauden lähteille; seuraavassa poimin teoksen helmiä:

Se mitä ihmiskunnalle kolmannella vuosituhannella tulee tapahtumaan riippuu siitä, millainen ihmiskunnan tietoisuuden sisältö tulee olemaan: ideoista, joihin uskotaan ja joita arvostetaan, siitä minkä hyväksi ollaan valmiita toimimaan.

Tärkeintä on, että ihminen ymmärtää olevansa osa luomakuntaa. Tämä ei tarkoita, että kenenkään tulisi luopua omista tavoitteistaan ”yhteisen hyvän” nimissä. Päinvastoin: Ihminen, joka kehittyy ainutkertaiseksi itsekseen ja ymmärtää samanaikaisesti paikkansa maailmankaikkeuden kehitysprosessissa, välttää vieraantumisen -ja erillisyydentunteen, joka vaivaa niin monia.

Ei ole yhdentekevää millaiset ajatukset mieliämme täyttävät. Sekä elollisille, että elotttomille olioille on olemassa vain kaksi mahdollisuutta: evoluutio tai entropia, kehitys tai tuhoutuminen. Aikaa myöten jokainen muoto ja rakenne hajoaa, elimet rappeutuvat, vuoriketjut muuttuvat hiekaksi, kulttuurit sortuvat ja ne unohdetaan, jopa tähdet kuolevat, kun niiden energia loppuu. On kuitenkin olemassa toinen prosessi, joka vaikuttaa päinvastaiseen suuntaan: kasvu ja uuden luominen ovat yhtä tosia kuin kuolema ja rappeutuminen: kaiken aikaa syntyy uutta elämää ja uusia energian muotoja.

Kehityksen kannalta on olennaista, mihin yksilöt suuntaavat energiansa. On ironista, että ihmiset ovat yleensä kaikkein onnettomimpia silloin, kun heillä on sitä, mitä eniten toivovat: paljon vapaa-aikaa ilman mitään velvoitteita. Monen tietoisuus alkaa täyttyä ikävillä asioilla, mieleen hiipivät viha, masennus tai  ahdistus. Saatamme ajatella raivoisaamme esimerkiksi työyhteisömme omaa etuaan ajavia kiipijöitä, jotka yrittävät saada valtaa hinnalla millä hyvänsä, kenties meidän kustannuksellamme. Voimme ajatella monia mahdollisuuksia sairastua eri tauteihin.

Negatiiviset tunteet eivät aina ole pahasta, niiden avulla on  esimerkiksi luotu paljon taidetta. Niiden haittapuoli on kuitenkin  se, että mahdollisuudet hallita ajatuksia ja tekoja  vähenevät. Monet ihmiset eivät  kykene hallitsemaan ajatuksiaan ja halujaan. Yhä useampi etsii keinotekoista mielihyvää alkoholista tai huumeista. Se, mikä tuottaa hetken mielihyvää johtaakin helposti elämän tuhoutumiseen.

Moni ihminen toimii kuin laboratoriorotta, joka kuolee nälkään jos sillä on mahdollisuus stimuloida aivojensa mielihyväkeskusta. Heroiiniin tottunut apina tappaa itsensä uupumukseen etsiessään uutta annosta.

Ihminen on osa kulttuuriaan ja sen arvomaailmaa. Länsimaissa ihmisiltä vaaditaan ikuista nuoruutta ja kauneutta. On hymyiltävä jatkuvasti -hymynaamion takana on usein ihmisraunio. Monet muodostavat maailmankuvansa television ja roskaviihteen perustella, nielevät massan osana mukisematta oman törkyannoksensa päivä päivältä apaattisempina itsensä ja maailman tilasta.

Onneksi monet näkevät epäkohdat ja mädännäisyydet ja nousevat vastustamaan niitä. Jokaisen ei tarvitse taistella julkisesti. Riittää, jos mahdollisimman moni kysyy itseltään yksinkertaisesti “Miksi? Onko minun oltava tässä mukana?” Jokainen kykenee halutessaan ajattelemaan itsenäisesti. On tärkeää oivaltaa, että usein ne jotka ajatuksiamme pyrkivät ohjaamaan tekevät tyydyttääkseen omia tarpeitaan ja osoittaakseen ylemmyyttään.

Ihmisillä on oikeus elää elämänsä omien periaatteidensa mukaisesti, kunhan ne eivät vahingoita  muita. Onnellisimmat ihmiset tekevät sellaista työtä, mistä nauttivat. He valitsevat ystävänsä ja elämänkumppaninsa harkitusti. Yleensä he eivät vaadi elämältä kovin paljon, ei varsinkaan mainetta tai valtaa. He kuitenkin yleensä vaativat itseltään omien ihanteittensa toteuttamista. Tällaisten ihmisten tavoitteet eivät palvele itsekkäästi vain omaa itseä, vaan myös yhteisöjä ja kulttuuria.img_0259

Olennainen kysymys on, kannanko vastuuta itseni lisäksi lähimmäisistä ja koko ihmiskunnan tulevaisuudesta.

Jokaisen kannattaa pohtia, millä tajunta kannattaa täyttää. Jos vahaan ja kiillotan autoa päivät pitkät, autosta tulee kuin osa minua. Kun auto kiiltää, olen onnellinen, pieni ruostetäplä taas suistaa minut epätoivoon. Jos oma ulkonäköni ja nuoruuden  ihailu ovat tärkeimpiä asioita, lisääntyvät rypyt masentavat ja ahdistavat.

Minuus muodostuu tavoitteidemme tärkeysjärjestyksestä. Tavoitteet määräävät sen, mihin suuntaamme huomiomme ja mihin energiamme käytämme. Jokaisen kohdalla voidaan puhua Maslowin termein “itsensä toteuttamisen tarpeesta.” Kehittyneimmät yksilöt pohtivat myös koko ihmiskunnan tavoitteita, säilymistä ja hyvinvointia.

Ihmiskunta tarvitsee viisautta. Viisaudessa on kolme puolta. Ensisijaisesti se on tapa tietää, kognitiivinen ominaisuus. Toiseksi, viisaus on hyve, tapa toimia vastuullisesti sosiaalisessa yhteisössä. Viisaus johtaa henkilökohtaiseen hyvään, koska viisauden harjoittaminen johtaa iloon ja sisäiseen rauhaan.

Kapea-alainen, itsekäs spesialisti ei ole viisas, vaikka olisikin älykäs. Viisas ei ota itseään liian vakavasti. Itsetärkeyden kahleista vapautuminen vaatii rohkeutta. Ne, jotka siinä onnistuvat, harvoin katuvat.

Hyvän yhteiskunnan perusvaatimus on se, että se antaa jokaiselle ihmiselle mahdollisimman hyvät edellytykset toteuttaa geneettisen potentiaalinsa täyteen kukoistukseen, runoilijalle, tiedemiehelle, urheilijalla, köyhälle ja rikkaalle. Se ei estä ketään kehittymästä, se auttaa jokaista lahjakkuutensa löytämisessä.

Hyvä yhteiskunta auttaa myös yksilöitä saamaan iloa ja tyydytystä sosiaalisessa yhteisössä toimimisesta. Samalla se  vastustaa niitä, jotka loiseläjien tapaan imevät toisten psyykkistä energiaa itsekkäiden tarpeidensa vuoksi. Se ei hyväksy omaa etuaan ajavien vallanhaluisten alistajien toimintaa, ovat nämä sitten alistavia vanhempia tai vallanhaluisia esimiehiä.

Ole rohkeasti oma itsesi, olet arvokas, ainutlaatuinen ihminen!

 

 

Vaarallisia visioita

a_002Köyhällä 50-luvulla saimme olla lapsia…Kovin oli pyhäkoulu tyttövoittoinen.

Eduskunnan sivistysvaliokunalle valmistui pari vuotta sitten raportti, jossa maalailtiin Suomen tulevaisuutta.

”Vuonna 2030 Suomi on monien taitojen ja monitaitoisten ihmisten maa. Kaikkien osaaminen lapsista vanhuksiin hyödynnetään mielekkäällä tavalla. Jokainen antaa omat panoksen yhteiskunnan hyväksi.” Tuskin selvemmin voi ihmiskäsitystä ilmaista! Ihminen on hyödyke, kun tehot loppuvat, monesta tulee vanhusvaraston ongelmajäte.

Teksti tuo mieleen Neuvostoliiton, jossa jokaisen tulisi alistua nöyräksi yhteiskunnan palvelijaksi. Mikä on ihmiarvo taloudellisten arvojen rinnalla? Lapsista tulisi kouluttaa nopeasti ”osaajia” jotka tekevät koko elämää koskevat valintansa varhain. ”Nykynuorien täytyy tehdä suuria elämäänsä liittyviä päätöksiä entistä nuorempina,” eduskunnan raportti väittää. Miksi ihmeessä? Näin tuotetaan ahdistuneita, alistuneita suorittajia ja monen mielenterveys romahtaa jo aikuisuuden kynnyksellä.

Nuoret ovat osallisia koko maailmaan. Kasvattajien tehtävänä on auttaa heitä tielle, jossa oma arvo ja itsekunnioitus yhdistyvät moraaliin ja yhteisen hyvän arvostamiseen ajatuksissa, sanoissa ja ennen kaikkea teoissa. Tässä tarvitaan järjen lisäksi tervettä tunne-elämää ja kauneuden tajua, jotka yhdessä tuottavat parhaimmillaan rakentavaa, rohkeaa luovuutta ja viisautta. Jos ihmisen eheä kasvu vaarannetaan yksipuolisen tehokkuusajattelun alttarille, kuljetaan kohti yksilöiden ja yhteisöjen henkisen elämän rapautumista. Historia opettaa, että filosofian, kirjallisuuden ja taiteiden rappio on ennustanut kulttuurien tuhoa.

Eliitin hokema ”luovuus” ei synny julistuksin, vaan siten, että lapset ja nuoret saavat kasvaa luoviksi kaikessa rauhassa. Koulun riittävä taidekasvatus on lasten eheyden välttämätön  edellytys, on kyse tulevasta taiteilijasta, tiedemiehestä tai kenestä tahansa. Taide ruokkii tunteita ja kauneuden tajua, se ohjaa parhaimmillaan inhimillisyyden kasvuun ja moralitajun kehittämiseen.  Mitä ihmisestä jää jäljelle, kun tunteet kuolevat?

Tärkein ihmiselämän onnellisuuden ja myös tehokkuuden edellytys on se, että älyllinen, fyysinen ja emotionaalinen kehitys saavat kasvaa tasapainossa. Nuoren pitää saada tuntea, että hän on hyväksytty ja rakastettu omana itsenään, eikä vain tulevana ”osaajana,”  tämä tyhjä sana tunkee esiin kaikkialta missä vaikutusvaltaiset päättäjät esittävät vaatimuksiaan.

Moni kadottaa suorituspaineissa luovuutensa eikä anna itsestään mitään kanssaeläjilleen, vaan ottaa muista kaiken hyödyn saavuttaakseen menestystä ja kunniaa.

Tunne-elämän tasapainoisuus,  moraalitaju ja kauneudesta nauttiminen ovat hyvän elämän peruselementtejä. Jos tätä ei ymmärretä koulussa,  kaivatut ”tulevaisuusosaajat”  eivät innovoi  Suomea nousuun, vaan painuvat muiden mukana pohjamutiin.

 

Viinan kirot

Vesa Vatanen piano, Antti Teinilä basso, Timo Valkamo rummut, Kari U. klarinetti ja sax.

 Viime vuonna Suomessa juotiin viinaa sataprosenttiseksi  alkoholiksi muutettuna 10,8 litraa 15 vuotta täyttänyttä asukasta kohden. Suomessa asuu yli 300 000 alkoholin suurkuluttajaa eli  juoppoa.

Kesän jälkeen A-klinikoiden hoidossa on melko edustava näyte kansalaisista. Tärisevää naista ja miestä tuodaan Mersulla tai metrojunalla hoitoon kännikierteen katkaisemiseksi, kertoo klinikan lääkäri.

Hallituksesta kerrottiin jo vuosia sitten, että ”kansalaiskeskustelusta välittyy hyvin se tieto, että alkoholin kulutus on kasvanut ja alkoholin aiheuttamat terveys- ja sosiaaliset haitat ovat lisääntyneet….Valtioneuvoston periaatepäätökseen kirjataan hallituksen poliittinen tahto…Hallitus laatii hallitusohjelman mukaisesti alkoholihaittojen ehkäisyä koskevan ohjelman ja valtioneuvoston periaatepäätöksen…”

Periaatepäätöksinkö kansa raitistuu? Hallitus unohti puheet oluen laimentamisesta, kaljaan pitääkin saada lisäprosentteja ja laatuviinejä pitää voida ostaa jokaisen kotikunnasta. Se on tasa-arvoa; mikä onkaan puoluille tärkeäpää kuin pienten ihmisten tasa-arvo! Pian Peräkylissä nautitaan laatuviinejä illallisjuomana.

Mediassa on pantu ilahtuneena merkille, että peruskoulun yläasteen oppilaiden alkoholin käyttö on vähentynyt viime vuosina muutaman prosentin. Enää ei edes 40 prosenttia tytöistä käytä kuukausittain alkoholia ja viikkokännäreiden määräkin on pysynyt 10 prosentin paikkeilla. Eiköhän lasten ryyppääminen saada taas pian lisääntymään, kunhan hallituksen ”tahtotila” limuviinojen tuomisesta kauppojen hyllyille toteutuu.

Tänäänkin sadat tuhannet juopon lapset heräsivät möykky sisikunnassaan, se on takertunut henkitorveen eikä sitä saa nielaistuksi alas.  Juopon lapsi on tuskainen ja masentunut. Isä tai äiti tai molemat ovat olleet humalassa ensin viikonloppuisin, sitten myös arkisin, joillakin on ollut viikkojen juomaputki.

Juopon lapsi yrittää olla vanhemmilleen hyvä ja kiltti, jospa ne sitten olisivat selvin päin. Lapsi ei uskalla kertoa vanhemmilleen tuskastaan. Juopolle ei voi kertoa sellaista, koska juoppo pahoittaisi mielensä. Juopolle on liikaa, kun oma lapsikin syyllistää. Se ahdistaa niin, että pitää lähteä ryyppäämään. Juopon perheessä ei saa puhua suoraan mistään asiasta. Siellä leikitään että kaikki on hyvin.

Kun juopon lapsi menee iltaisin nukkumaan hän pelkää mitä yöllä tapahtuu. Hänen kainalossaan voi olla pikkuveli tai -sisko, joka pelkää vielä enemmän, joskus niin että tärisee. Koska lapsi ei pysty keskittymään, koulumenestys heikkenee. Koululaisen silmissä on kuva horjuvasta isästä ja korvissa kaikuu naapurin lasten ivanauru. Lapsi saa huonoja todistuksia ja alkaa pitää itseään tyhmänä, muita huonompana.

Alkoholismi on paha sairaus, juoppo tarvitsee hoitoa. Älkää kuitenkaan säälitelkö juoppoja, he ovat itsesäälin mestareita. Säälikää juopon lapsia. Antakaa heille hellyyttä, näyttäkää, että on aikuisia, joihin voi luottaa, joiden sylissä voi tuntea olevansa turvassa ja rakastettu.

Hei isukki, ota lapsi syliisi. Pistä vaikka blogin alussa oleva rauhallinen kappale soimaan taustalla. Silitä lasta, kerro miten paljon häntä rakastat, miettikää mitä mukavaa tekisitte tänään yhdessä. Äläkä haise tänään alkoholilta.

 

 

 

 

Jalkapallo, rakkaani

kari-jalkapOlen viettänyt nuoruudessani tuhansia tunteja jalkapallon kanssa, harjoitellut tekniikkaa, laukonut, nukkunut pallo kainalossani. Rakastan palloa, rakastin pelaamista.

Miten Suomen jalkapalloilu jaksaa? MM-karsinta alkoi kehnosti tasapelillä Kosovoa vastaan. Jos Suomen jalkapalloilun tasoa halutaan nostaa, tarvitaan paljon palloon rakastuvia lapsia. Katsokaa miten eteläisten maiden pallotaiturit käsittelevät palloa! Pallo on tarttunut hyökkääjän jalkoihin näkymättömin joustavin nyörein, se tottelee pelaajaa ajatuksen nopeudella.

Jalkapallon kesyttäminen vaatii tuhansien tuntien palloleikkejä, nimenomaan leikkejä eikä ”nöyrää työtä,” kuten sanonta kuuluu. Etelä-Amerikan jalkapallojonglöörit kasvavat slummien kujilla ja rannoilla. Laihat pojat nauttivat jalkapalloilun hurmiosta.

Lapsuudessani pelikentät, takapihat ja niityt kuluivat palloilevien poikien tuhansista jalanjäljistä. Vaikka taitoerot huomattiinkin, ketään ei suljettu kaveripiiristä.

Tulevat edustuspelaajat rakastivat palloa enemmän kuin kaverinsa. Kilpailtiin kuka pomputteli parhaiten palloa, päällä, jalalla, polvella. Ennätykset paranivat ensin kymmeniin, satoihin, sitten tuhansiin kertoihin. Oli nautinnollista huomata, että harjoittelemalla tulokset paranevat.

Ajat ovat muuttuneet. Ottelun voittaminen on aina ollut upeaa, mutta  nykyään lasten peleissä voittaminen on usein pakkomielle. Moni yleensä järkevä  isä ja äiti muuttuu  kentän reunalla raakkuvaksi fanaatikoksi.

On turha asettaa vastakkain  lapsijoukkojen ja huippulasten valmentamista. Lasten taitoerot ovat suuria ja harjoituksissa eri taitotasoilla olevia pitää valmentaa eriytetysti. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, että kymmenvuotias aloittelija tulisi ohjata ulos kentiltä. Kuka tietää mitä hänestä voisi tulla kymmenen vuoden kuluessa? Ei kaikista voi, eikä tarvitse, tulla sarjapelaajia -saati kansainvälisiä tähtiä.

Vanhemmat ja valmentajat voivat tukea ja auttaa lapsia, mutta keneenkään ei voi väkisin istuttaa rakkautta peliin. Tehokas harjoittelu, tuhansien tuntien palloleikit edellyttävät omaa halua, sitkeyttä, kykyä kokea toistuvasti se nautinto, kun pallo tottelee, vastustaja eksyy harhautukseen tai kova laukaus upottaa pallon verkkoon.

Perinteinen lenkkimakkaraa syövä suomalainen mies on pitänyt italialaisia ja ruotsalaisia mammanpoikina. Miksi heistä kasvaa suomalaisia parempia pelaajia? Italiaan avioitunut suomalainen äiti sanoo järkyttyneensä palattuaan Suomeen. Italiassa on tärkeintä se, mikä lapsi on, ei se, mikä lapsesta tulee. Suomessa moni lapsi on kuin vanhempiensa käyntikortti! Italiassa lapsi saa olla erilainen. Italiassa jokaista lasta kehutaan, eikä aina arvostella. Italiassa lapsi saa olla rohkea, äiti sanoo.

Ruotsalainen valmentaja diskuteeraa pelaajien kanssa ja pyrkii ymmärtämään heidän psyykkisiä ominaisuuksia sekä vaikuttamaan itseluottamukseen. Iloinen itseensä luottava pelaaja voittaa, ahdistunut tai surullinen häviää, väittää eräs Jose Mourinho.

Lapsiurheilijan vanhempien pitää olla turvallisia, kannustavia realisteja. Jari Litmanen ja Sami Hyypiä ovat kehottaneet parhaitakin pelaajia käymään koulun loppuun ja pelaamaan kotimaan liigassa ennen ulkomaille lähtemistä. Väittääkö joku, että heitä ei kannata uskoa?

Ei ketään voi määrätä rakastumaan palloon. Anna pallo lapselle ja katso mitä tapahtuu. Iloitse, jos lapsi menestyy, hyväksy, jos hän valitsee mieluummin harrastuksen, jota et arvosta. Onhan sinullakin oikeus valita luetko kirjoja, pelaatko sählyä vai istutko ongella.

Kuka muuten mahtaa olla tuo tummatukkainen poju kuvassa?

hjk-5-9-66-stadion

 

 

Tulospalkkiot ja ihmisarvo

”Ei ole kiva kun moititaan ahneeksi,” totesi valtio-omisteisen ison firman johtaja synkkänä, kun media oli paljastanut hänen jättioptionsa. Ei ole kivaa monella muullakaan, kun työ on loppunut ja  leipä alkaa olla vähissä.

Kun pahin taloudellinen lama alkaa väistyä,  ahneus ja röyhkeys virkoavat taas nokosiltaan. Taas firmoille ja virastoille kaupataan  palkkio-ohjelmia ja kannustelisiä työtehon lisäämiseksi. Olisi aika pohtia mitä juhlapuheiden ”luottamus, välittäminen, kannustavuus” tarkoittavat työelämässä.

Palkkioita myyvä  pankkiiri  on todennut  kyynisesti, että palkka on vain korvausta työpaikalla vietetystä ajasta, tulospalkkaa pitää saada työn laadusta. Miten laiskoja jättikannusteita  saaneet ovatkaan olleet lorviessaan vuosikausia työpaikoillaan ilman kannustelisiä?  Entä miten on mahdollista tehostaa työpanosta vuodesta toiseen? Suurin osa ihmisistä on aina mennyt töihin tekemään ahkerasti töitä eikä odottamaan lisäpalkkioita.

On aivan oikein, että työntekijöitä palkitaan poikkeuksellisen erinomaisesta työstä kohtuullisesti, oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti. Tämä edellyttää kuitenkin, että palkitsemisen kriteerit ovat yksiselitteiset, eivätkä vaadi sitä, että ihminen raataa itsensä hengiltä potkujen ja häpeän pelossa.

Psykologisesti tulospalkkiot perustuvat ihmisten manipulointiin ja kontrolloiintiin: Kun raadat, saat  namun. Palkkiot ja rangaistukset ovat saman mitalin kaksi puolta. On tehtävä yhä enemmän yhä nopeammin. On ainakin näyteltävä tehokasta, kerättävä pisteitä, kehuttava itseään, tuotettava, hosuttava ja oltava parempi kuin työkaveri. Jos vain harvoja palkitaan, palkkiotta jääminen on muille rangaistus.

Palkkiot ruokkivat riippuvuutta eivätkä tuota pysyviä muutoksia käyttäytymiseen. Ne ruokkivat myös paremman palkkion odottamista. Moni ”muutosjohtaja” tuottaa tehokkaasti kurjuutta ihmisille eli ”säästää” ja ”tehostaa.” Onko häntä palkittava ruhtinaallisesti kahden vuoden työurakasta, jonka jälkeen hän saa valtavan lisäpalkkion ja lähtee ”kohti uusia haasteita.”

Työstä palkitsemisen kriteerit ovat usein mekaanisia ja pinnallisia. Bisneksessä tuloksen mittaaminen on helpointa. Ihmisyyden, hoivan ja välittämisen tason mittaaminen  on lähes mahdotonta.

Tehokkaasti koteihinsa säilötyt vanhukset, isot koululuokat ja jättipäiväkodit voivat tuottaa kunnille näennäistä ”tehokkuutta”eli ns. säästöjä.  Ihmisille ne tuottavat usein kärsimystä. Onko kärsimyksen tuottamisesta palkittava  ”tuottavuutta” kohottaneita?

Kotipalvelujen ovelta ovelle kiirehtivät ahkerat, työnsä näännyttämät naiset ehtivät katsoa, että vanhus elää ja on syönyt, eipä paljon muuta.  Käsite ”hoivapalvelu” voitaisiin heittää romukoppaan. Kustannustehokkuus tarkoittaa myös sitä, että nollasopimuksella riistetyt hoiva-avustajat katsovat päivittäin kännykästä onko tänään töitä. Isoissa kaupungeissa on tehtävä parin tunnin keikkoja kaukana toisistaan. Kympin tuntipalkasta avustaja maksaa matkansa.

Miksi jonkun työtulos on rahalla mitaten sata kertaa arvokkaampi kuin jonkun toisen? Onko johtaja sata kertaa lahjakkaampi ja ahkerampi kuin alaisensa?

Metrosiivooja kertoi saavansa pienen kannustelisän, kun siivoaa paikat verestä, oksennuksesta ja ulosteista. Virtsan luuttuamisesta ei tulospalkkaa makseta. Siivooja sanoo, että palkalla ei elä. ”Olisi hyvä, jos palkka riittäisi, ihmisarvoni nousisi,” pohtii nuori nainen.

Mikä on ihmisen arvo ahneuden ja röyhkeyden mitta-asteikolla?