Kiusaajien edessä ei pidä alistua

Televisiossa on valittu heikoimpia lenkkejä, ala-arvoisia kokkeja ja muita surkimuksia, joille kerrotaan miten huonoja he ovat. Ja meillä muilla on niin mukavaa. Pahan puhuminen muista ja panettelu ovat nykyajan kansalaistaitoja. Moni juoruäijä ja juoruämmä käyttää ilkeytensä ja kostonhalunsa peittona totuuden kaapua.

Niin sanotussa sosiaalisessa mediassa kuka tahansa voi levittää valheita, jotka muuttuvat totuuksiksi, kun niitä tarpeeksi toistelee. Kun joku joutuu kuunteleman perusteetonta huorittelua tai uhkailua, hänen on vaikea puolustautua, koska korppikotkat ovat tietävinään totuuden ja odottavat uhrinsa murtumista. Se on tietenkin osoitus halvennetun syyllisyydestä eikä törkyä syytäneiden halpamaisuudesta.

Kokemus osoittaa, että pahanpuhujat ovat kahta päätyyppiä: ensiksi me tavalliset kansalaiset,  jotka lankeamme halpamaiseen juoruiluun ja toiseksi patologiset muiden kiusaajat, luonnevikaiset. Varsinkin  narsistiseen ylivertaisuusharhaan yhdistyvää kiusaamista on vaikea estää, koska asianomaiselta puuttuu sairaudentunto. Iskijä yrittää aina osoittaa oman ylivertaisuutensa uhriinsa nähden. Herkän uhrin mieli voi sairastua tai hän uskoo, että itsemurha on ainoa keino vapautua tuskasta.

Lähimmäisen vainoaja on yhteiskunnallisesta asemastaan ja ammatistaan riippumatta pelkkä sivistymätön törkimys, joka ei pysty pidättelemään kun ripuliannos on tullakseen. Törkimys ei ripuloi törkyään omiin housuihinsa, vaan näkyvästi ja kuuluvasti päin uhriensa naamaa. Mitä laajemmalle hajuhaitta leviää, sitä parempi, kuvittelee ripuloija.

Usein julmuuden uhri ajattelee, että hänen pitää uskonnollisen vakaumuksensa, säälin tai inhimillisyyden vuoksi ymmärtää alistajaansa. Näinhän tekevät lukemattomat vaimot kautta maailman.

Sivistynyt yhteiskunta puolustaa viatonta uhria ja vastustaa henkisen tai fyysisen väkivallan käyttäjää,  joka on ilman huutosakkiaan vain onneton pikkupoika tai –tyttö.  Hän itse on ehkä lapsena kohdannut  raakaa kohtelua, sellaista,  jota itse kylvää aikuisena ympärilleen.

Kostonhimon ja vihan sijasta uhri voi antaa kärsimänsä vääryydet anteeksi, ymmärtää kiusaajansa psykologista taustaa, lapsuutta, joka on vaurioittanut tämän moraalia. Anteeksianto ei kuitenkaan saa koskaan merkitä  sitä, että uhri hyväksyy häneen suunnatut valheet, uhkaukset ja lyönnit. Niistä on tultava loppu.

 Koulukiusaajat, perheensä kiusaajat ja työpaikkaterroristit toimivat niin pitkään, kun se sallitaan. Silmänsä pahuudelta sulkeva myötäilijä tai seurailija ovat raukkamaisia pelkureita. Jos pahuutta on vaikea vastustaa yksin, yhdessä ja yhteistoimin se on mahdollista. Uhria ei saa jättää yksin, vainooja on saatettava vastuuseen teoistaan.

Hyvä-paha kasvattaja

Kaduilla näkee aivan liikaa lapsia ja nuoria, joista paistaa se, että heistä ei kukaan välitä. Nuoruuteen kuuluu usein kapinavaihe, mutta mieleltään terve nuori ei huutele kadulla törkeyksiä, ei varasta kaupoista, ei juopottele eikä käytä huumeita. Käytös kertoo kodin ongelmista, vanhemmat eivät kyenneet hoitamaan kasvatustehtäväänsä.

Hyvä kasvattaja kuuntelee lasta, välittää ja rakastaa. Hän asettaa rajat, mutta ei telje lasta komeroon. Lapsen tulee kyetä astumaan aikanaan ulos aikuisen maailmaan, jossa on tehtävä omia valintoja.

Paha kasvattaja nujertaa lapsen. Hän lastaa lapselle kivikuorman, jota moni kantaa elämänsä loppuun saakka. Lapseen kohdistuva fyysinen väkivalta on rikos, sitäkin pahempaa voi olla henkinen väkivalta, alistaminen ja vähättely. Monille vanhemmille ei kelpaa enää tavallinen lapsi, lapsen pitää olla muita lapsia etevämpi ja tuottaa kunniaa isälle ja äidille. Se on lapselle raskas tehtävä, joka johtaa usein kuilun partaalle.

Alice Miller on korostanut, että lapset, joita suojellaan ja kunnioitetaan kasvavat psyykkisesti terveiksi,  vastuuntuntoisiksi ja empaattisiksi He pystyvät nauttimaan elämästä eikä heillä ole tarvetta tuhota itseään tai muita. He käyttävät voimaansa vain itsepuolustukseen. Kaltoin kohdeltu lapsi toistaa aikuisena valitettavan usein väkivaltaista kasvatusmallia.

Me 50-luvun koululaiset saimme kokea mitä opettajiemme kehoissa kiertäneet kranaatinsirpaleet ja mieleen pesiytynyt kiväärien pauke saivat miehissä aikaan.

Olli Jalosen teos Poikakirja (2010) on upea ajankuva 50- ja 60-lukujen Suomesta, koulusta ja poikien maailmasta ja kouluelämästä. Kirjan Elefantti on opettajan ja kavereiden pilkkaama ja inhoama läskikasa. Elefantti kaadetaan maahan, sitä potkitaan ja hakataan läskeihin, jotka hyllyvät kuin aladoopi. Se ulisee kuin koiranpentu kun sitä lyödään. Me tuon ajan koululaiset muistamme varmasti miten huonosti kohtelimme usein heitä, jotka olisivat tarvinneet suojeluamme. Me käänsimme heille selkämme ja suljimme korvamme.

Elefantti kanteli opettajalle yhden ainoan kerran. Opettaja käski hänet luokan eteen häpeämään. ”Suomalainen mies ei ole ämmä, ei ankerias eikä lapamato” julisti opettaja ja ajoi Elefantin ulos luokasta.

Nykykoulussa opettaja ei voi toimia näin. Hänet erotettaisiin tai vietäisiin hoitoon. Nyt moni hyvä opettaja pelastautuu muihin töihin, kun ei jaksa ottaa koulussa vastaan päivittäistä törkyannosta oppilailta tai jopa vanhemmilta.

Joku opettaja saa tarpeekseen päättäjien syöttämistä utopioista, koulusäästöistä ja siitä, että oma pedagoginen ammattitaito ja jopa moraali pitää korvata toistelemalla virallista liturgiaa opetusta parantavista ihmelääkkeistä. Sellaisia kun ei ole.

Opettajat tarvitsevat kotien ja yhteiskunnan tukea, eivätkä asiatonta nälvimistä niiltä, jotka eivät kestäisi päivääkään opettajan arkista koulutyötä.

*********************************

Liite  Hyvä – paha opettaja

(Teoksesta Jyrhämä, Hellström, Uusikylä, Kansanen (2016): OPETTAJAN DIDAKTIIKKA, (PS-kustannus), sivuilla 118-119

Millainen on hyvä opettaja? Tämä on yksi didaktiikan vaikeimmista kysymyksistä. Uusikylä (2006) selvitti asiaa sekä kirjallisuuden että 500 opettajaksi opiskelevan koulumuistotekstien avulla. Opettaja voi olla tehokas ja hyvä. Hän voi olla myös huono ja paha. Opettajan suhde oppilaaseen on kaikkein tärkeintä, jopa tärkeämpää kuin oppimistulokset. Opettaja on tärkeä, ehkä tärkein ihminen pienen koululaisen elämässä heti omien vanhempien jälkeen. Kouluissamme on paljon hienoja opettajapersoonallisuuksia. Mutta opettajissa on myös niitä, joille joku muu ammatti sopisi paremmin.

Millainen opettaja on hyvä? Näin häntä muisteltiin:

Hyvä opettaja on aito, empaattinen, esteettinen, halukas ja pystyvä yhteistyöhön, huumorintajuinen, hyvämuistinen, ilomielinen, innostunut, kasvatusoptimisti, kiinnostunut oppilaiden ideoista ja oppilastöistä, kiltti, kriittinen vaihtuvia muoteja kohtaan, kypsä, kärsivällinen, luova, läheinen, lämmin, monipuolinen, nöyrä, persoona, positiivinen, sosiaalisesti kehittynyt, terve, tietoelämältään vireä, toverillinen, tunne-elämältään tasapainoinen, tunneälykäs, viisas, ystävällinen kaikille ja äidillinen.

Hyvällä opettajalla on hyvä auktoriteetti ja omakohtainen kristillinen usko. Hänellä on siveellinen ihanteellisuus ja tahdonvoimaa. Hän on humaani, moraalisesti ja eettisesti kehittynyt, oikeamielinen, oikeudenmukainen ja velvollisuudentuntoinen. Hän pyytää anteeksi.

Hyvällä opettajalla on herkkä silmä oppilaiden vaikeuksille, kurinpitokykyä, kutsumus työhönsä ja pedagoginen eetos. Hänen opetuksensa on ilmapiiriltään turvallista ja kiireetöntä. Hyvä opettaja antaa arvostavaa palautetta, kiitosta ja turvaa, arvioi oppilaiden omaa edistymistä, auttaa, estää kiusaamista, hallitsee opetusmenetelmät ja sisällöt, hyväksyy kaikki, hyväksyy senkin, ettei oppilas aina yritä parastaan, joustaa tarvittaessa suunnitelmistaan, järjestää oppilaille onnistumisen elämyksiä, kannustaa, kohtaa oppilaat erilaisina ihmisinä, kohtelee oppilaita hyvin ja kykenee kehittämään itseään, kuuntelee ja kunnioittaa vanhempia, mutta tekee silti ratkaisunsa itsenäisesti, käyttää aikaa yhteisten pelisääntöjen sisäistämiseen, opettaa selkeästi pieninä annoksina välillä harjoitellen ja oppilaille palautetta antaen, pitää opiskelurauhan yllä, pitää opettamistaan aineista ja oppilaistaan, poistaa pelkoja, selittää oppilaiden epäonnistumisia yrityksen puutteella, tietää, mitä opettaa, tukee jokaisen itsetunnon kehittymistä, tyydyttää lasten perustarpeita, vaatii työrauhaa, vaihtelee opetustapojaan, valaa uskoa, välittää kaikista ja ymmärtää oppilaita.

Millainen opettaja on paha? Näin häntä kuvattiin:

Ainakin yksi piirre tekee opettajasta ehdottomasti alalle sopimattoman: Se on tietoinen tai tiedostamaton halu nöyryyttää, alistaa ja nolata oppilaita. Paha opettaja jättää vakavat jäljet oppilaaseen.

Paha opettaja on ajattelematon, arvaamaton, arviointikyvytön, epäilevä, epäjohdonmukainen, hidas, kylmä, tunneälytön ja yhden opetustavan vanki.

Paha opettaja on halveksiva, hirmu, kaksimielinen, puolueellinen, sadisti, seksistinen, tahditon ja väkivaltainen. Hän alistaa, jakaa rangaistuksia umpimähkään, kiusaa ja sallii kiusaamista, leimaa kevein perustein, luokittelee, mitätöi persoonaa, nimittelee, nolaa, nöyryyttää, pelottelee, sortaa, syrjii, uhkailee.

Paha opettaja antaa liikaa ohjeita ja tarpeettomia selityksiä,  ei myönnä koskaan olevansa väärässä, haaskaa aikaa, halveksii oppilaiden töitä, huutaa ja käyttää häpeärangaistuksia, kehuu itseään ja lapsiaan, kilpailuttaa oppilaita ja vertailee oppilaita toisiinsa, kiroilee ja saa raivokohtauksia,  selittää oppilaiden epäonnistumisia heidän lahjattomuudellaan, valittaa oppilaille oman työnsä raskautta.

Pahan opettajan opetuksessa ilmapiiri on pelottava ja siinä tehdään äkkiarvaamattomia siirtymiä. Pahalla opettajalla on ennakkoluuloja sukupuolen tai älykkyyden suhteen.

Se, millainen opettaja oppilaalle osuu, ei ole pikkuasia. Paha opettaja tuhoaa pahimmillaan lapsen itsetunnon, istuttaa häneen lahjattomuuden, häpeän ja huonommuuden tunteen. Pahan opettajan käsissä kasvaa katkera aikuinen. Hyvä opettaja sen sijaan rakentaa itsetuntoa ja tuottaa oppilaille iloa ja ehkä kiitollisuuttakin.

 

Suomi, ketterä harvainvalta

Sitran yliasiamies Mikko Kosonen esitti heinäkuussa 2013 Suomen Kuvalehdessä näyttävästi liike-elämän ”ketterän ja fluidin” konsernijohtamisen siirtämistä valtion hallintoon: Valtioneuvoston kansliassa pieni ryhmä laatisi viiden kohdan ohjelman, joka vain annetaan tiedoksi eduskunnalle.

Ei tarvittaisi enää kankeaa hallintokoneistoa, joka puhuu ensin arvoista, sitten suunnittelee ja lopuksi toimii. Valta ei enää kuuluiskaan kansan valitsemalle eduskunnalle, kuten perustuslaki sanoo, vaan ”puolueeton viisaiden ryhmä” päättäisi  kansalaisten elämästä. Kuka takaa, että ryhmä ei olisi pelkkä yksisilmäisten kerho?

Sipilän hallitus omaksui empimättä konsernijohtamisen periaatteet. Kososen ehdotamassa fluidissa Suomessa suunnittelu ja toteutus tehdään samanaikaisesti, siis hosutaan. Hallituksen taival on ollut täynnä nopeita päätöksiä ja niiden perumisia, lupauksia ja näyttäviä ”ulostuloja.” Pian sote on valmis, kaikki saavat valita tasavertaisesti. Saloseutujen mummo voi pian valita samaan hintaan kansainvälisen pörssifirman tai paikallisen lääkäri Römppäisen palvelujen välillä.

Hosuminen lisää typeryyttä eikä ”innovatiivisuutta” sanovat oikeat luovuustutkijat. Kansanperinne kertoo, että hosumisella on väestöpoliittisestikin kohtalokkaita seurauksia; hosuja tuottaa jälkeläisiä, joiden päissä hölskyy, kun niitä vähän heiluttaa.

Kirja ”Konsulttidemokratia. Miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton” osoittaa, miten suomalainen demokratia on murentumassa harvainvallaksi. Tutkijatohtori Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen, entisen lobbarin, kansantajuistettu haastattelututkimus on karua luettavaa.

Valtion tuottavuusohjelma on iskenyt radikaalisti vähentyneen virkamieskunnan polvilleen. On luotu mielikuva, että konsultit pelastavat valtakunnan. Liian usein konsultti on vain löysiä puhuva rahastaja. Moni myy  johtajuusoppeja, ja nimeä vaihtamalla sama paketti myydään parin vuoden välein uudelleen.

Kuuselan ja Ylösen mukaan valtio on myynyt hyvän it-osaamisensa firmoille, jotka nyt keräävät itselleen valtavat voitot juuri noilla valtion ”tehottomilla palveluilla”. Ne kun myydään niiden alkuperäisille kehittäjille. Pinnallisia laatumittaristoja ja yksipuolista ”arviointia” ostetaan konsulteilta. Hintapyyntö palveluista on usein 29 900 euroa eli sata euroa alle kilpailutuspakon. Eihän verorahoja junailla kaverille, eihän?

Edustuksellista demokratiaa ja kansanedustajia on helppo moittia, ja usein aivan syystä. Eduskunnasta kuluu liikaa itsetyytyväistä höpinää, josta puuttuu johdonmukaisuus ja aitous. Moni puhuva pää julistaa siihen ohjelmoitua propagandaa. Mutta onko parempi siirtyä harvainvaltaan, jossa itsevarmoille, sekavaa markkinakieltä puhuville saarnaajille annetaan valta konsultoida meidät innovatiivisuuden ja tehokkuuden taivaaseen – ja vielä kutsua itseään viisaiksi!

Voikin käydä niin, että elämme pian tyhmyyden ja sivistymättömyyden teknohelvetissä. Siellä kaikuvat suuret puheet, siellä fluidit ja ketterät besserwisserit konsultoivat ja rahastavat kansalaiset tuottaviksi ja nöyriksi. Siellä palkitaan häntä, joka kumartelee oikeaan suuntaan ja toistelee sanoja innovatiivisuus ja osaaminen. Sanat oikeudenmukaisuus ja suhteellisuudentaju kannattaa unohtaa, jos haluaa kiipiä viisaiden ryhmän apupojaksi tai aputytöksi.

Pitäisikö meidän lusikoida höpinäpuuroa kyselemättä, aivan kuin kansakoulun kylmää klönttikaurapuuroa aikoinaan? Jos yököttää ja kysyy onko tätä pakko syödä, leimautuu kateuden mankelin pyörittäjäksi, joka ei tajua, että puuro on tehty hienoimmasta innovaatiolörtsyjauhosta.

Kosonen ehdotti, että kansa saisi valita äänestämällä Suomen kehittämisen ”voittajavisiot” ja ”megatrendit” puolueiden tarjoamista viidestä vaihtoehdoista.

Voidaanko demokratia typistää moiseksi ilveilyksi! Television ”Tanssii tähtien kanssa” -kilpailu voitaisiin silloin korvata ”Tanssii ketterien kera”-kisalla. Lobbarit opettaisivat rahvaan pökkelöille sitrarockia, nälkälambadaa, depishumppaa, zotezote-zumbaa, sossusambaa ja minä-minä-tangoa. Lopuksi äänestäisimme ketterälle Suomelle tulevaisuuden.

Kun historianopetus poistetaan lukiosta meneillään olevan innovatiivisen kokeilun jälkeen, voimme keskittyä Suomen nostamiseen Euroopan huipulle. Jos se vaatii kilpailu- ja markkinakoulua ja Ruotsin esimerkin mukaisia kouluosakeyhtiöitä, mikäpä siinä! Wahlroos on todennut, että 20 prosenttia suomalaisista on idiootteja, joita ei voi kouluttaa työelämään. Ketterälle konsernijohtajalle tämä lienee triviaali fakta.

Miksi ne fundamentalistit aina jankuttavat ikivanhasta perustuslaista, varsinkin jotkut oikeustieteen professorit ja joku Jonkka. Taitavat olla puolikommunisteja. Kyllä ketterä-Suomi osaa soveltaa joustavasti ja kansan eduksi perustuslakia.

Yhtykäämme yhteishuutoon: 100-vuotias Suomi ketterään nousuun! Hei, hei, hei!

 

Yliopistojen alennustila

Yliopistojen rehtorit puhuvat voimakkaasti korkeakoulujen muutoksen välttämättömyydestä. Markkinoinnin professori moittii mediassa yliopistoja tehottomiksi, kun käytävillä on niin paljon tyhjää. Vaikuttaa siltä, ettei professori ole huomannut, että tyhjä osasto on siirretty muualle. Eikö professori ole ollut työpaikallaan?

Miksi yliopistoissa kiehuu? Kyse on arvokriisistä, jossa oman edun tavoittelu yhdistyy muiden kukistamisen haluun. Tuntuu kuin korkeakouluissa tärkeintä olisi maaninen pyrky voittajaksi, ”kansainvälisesti arvostettujen ranking-listojen” kärkeen. Se vaatii paljon tekstiä, joka julkaistaan ”kansainvälisesti arvostetuissa journaaleissa.” 

Julkaiseminen onkin tärkeää -yhdellä edellytyksellä: Kirjoittajalla pitäisi olla jotain tutkimukseen nojautuvaa uutta sanottavaa. Tämä on usein sivuasia, kun halutaan nostaa omaa ja yliopiston profiilia. Tuotantohihna pyörii, brändikone kosiskelee mediaa ja media tuntuu menevän lankaan.

Taannoin uutinen kertoi Helsingin yliopiston sijoittuneen upeasti sijalle 94 QS-listalla. Kolme viikkoa aikaisemmin se oli Shanghain listalla sijalla 56.  Muiden yliopistojemme sijaluvut vaihtelevat, joku nousee sata sijaa, toinen laskee saman verran.

Arkijärjelläkin tajuaa, että mittaustulokset eivät kerro koko totuutta. Listoille pääsee vain luonnontieteellisten julkaisujen avulla. Humanistiset- ja yhteiskuntatieteet muodostuvat listoille kiipiville korkeakouluille taakaksi, josta on päästävä eroon.

Yliopistot toimivat kuin liikelaitokset: tehostetaan, karsitaan, irtisanotaan. Kun tähän yhdistyy koulutusohjelmien perusteellinen myllerrys, jossa vahvimmat ja röyhkeimmät ajavat tehokkaasti omia intressejään mainosrumpujen päristessä, sivistys ja moraali ovat bisneskielellä ilmaisten uhkia eivätkä mahdollisuuksia.

Vaasan yliopiston filosofisessa tiedekunnassa tehtiin loppukesällä salainen ”liikkeenluovutus,” kun 40 prosenttia filosofisesta tiedekunnasta eli vahvat kielitieteet luovutettiin Jyväskylään. Tiedekunnan dekaani luki lehdestä, että lähes 800 opiskelijaa ja opettajaa saa pakata laukkunsa! Dekaanilta lähti tiedekunta Jyväskylän junaan, hän itse pikaeläkkeelle Turkuun. Dekaani Katajamäki oli loistava professori, jonka työtä ohjasi rakkaus opetukseen ja tutkimukseen. Hän osallistui yhteiskunnalliseen keskusteluun selkein sanoin, perustelluin argumentein. Yhteinen hyvä oli arvostetulle Katajamäelle tärkeintä, ei oma ego.

Oliko tämä fantastisen yliopistomme moraalinen pohjanoteeraus, haluttiinko nuolla opetusministeriä ja hänen kulissikuiskaajiaan? Eivätköhän yliopistojen viisaat hallitukset keksi pian uusia tapoja innovoida itsensä ja lakeijansa tieteen äärimmäiselle huipulle, sinne missä kärkiyksilöt julistetaan kaikkien listojen kuninkaiksi torvien soidessa, massojen laulaessa ylistystä sankareilleen.

Helsingin yliopiston entinen rehtori ja kansleri Ilkka Niiniluoto kirjoittaa kuitenkin yhä hyvästä elämästä. Aihe kuulostaa museotavaralta;  filosofiaa, kirjallisuutta eikä muita pehmoaloja tarvita nyky-yliopistoissa, kun kaupalliset ja taloudelliset intressit ohjaavat koulutuspolitiikkaa.

   Opetus on tutkimuksen ohella yliopiston päätehtävä. Nykymyllerryksessä syvällinen pedagoginen ymmärrys ja opetustaito uhkaavat syrjäytyä muotiaatteiden tieltä kautta koulutusjärjestelmän. Yksipuolisiin ihmeoppeihin uskovalle opettajalle on luvassa mainetta ja kannustepalkkioita. Oikealle opetuksen asiantuntijalle, moraalinsa säilyttäneelle pedagogille, on varattu tuttu pilkkanimi: muutosvastarintainen. Saa nähdä koska korkeakouluopettajia ohjeistetaan kuten kouluopettajia: Koneita tulee käyttää 70 prosenttia opetusajasta ja ”ilmiöopetusta” tulee olla 40 prosenttia! Voi härregyyd!

 Laadukasta opettajankoulutustamme ollaan tuhoamassa. Syvällinen opetusopillinen tieteellinen tieto on punainen vaate yhden totuuden kauppiaille.  Hyvän opetuksen paras tae on opetusalan tutkimuksen ja käytännön asiantuntija, didaktikko, joka toimii joustavasti ja monipuolisesti ja osaa ajatella aivan itse. Sellainen pedagogi kieltäytyy muodikkaista hurmosliikkeistä, joiden piirissä yhden asian lahkolaiset julistavat  visioitaan. Liian moni asian tajuava myötäilijä on hiljaa tai taputtaa yksipuoliselle propagandalle ettei joutuisi mustalle listalle ja ensimmäisenä kilometritehtaalle. 

Rohkea akateeminen tutkija-opettaja uskaltaa sanoa härskiyttä härskiydeksi ja typeryyttä typeryydeksi, vaikka tietää, että kosto elää. Hän ei myy itseään muutamasta hopearahasta eikä kaipaa kiitosta vallan sokaisemilta pelureilta. Hän muistaa, että joskus yliopistoa kutsuttiin ylpeänä sivistyslaitokseksi, jota ohjasi pyrkimys maailman ymmärtämiseen ja selittämiseen tieteellisen tutkimuksen avulla. Tärkeintä elämässä ei ollut, että Shanghain listalla noustaisiin sijalle 199 ja kilpailijat isketään maan rakoon.

 

 

 

  

 

 

 

 

 

Miksi koulussa itketään?

”Helsingin Sanomien mielipideosastolla 14. ja 16.11. oli kaksi tärkeää kirjoitusta kouluelämästä.

Ujon lapsen huolestunut vanhempi kirjoitti lapsensa ahdistuneisuudesta ja kärsimyksestä, jonka uusi opetussuunnitelma on tuonut tullessaan: Koulu on yhtä ilmiöviikkoa, uusien asioiden, työtapojen ja vaihtuvien työtilojen tulvaa. Enää ei ole aikaa rauhalliseen, keskittyneeseen opiskeluun.  Koulu muistuttaa kaoottista sirkusta, vanhempi kirjoittaa.

Toisessa kirjoituksessa opettaja kertoo vakavasta työuupumuksestaan, kun luokassa on 30 oppilasta, joista monet kärsivät oppimis- ja keskittymisongelmista ja sabotoivat käytöksellään koulutyötä.Sekä ujo oppilas että väsynyt opettaja itkevät koulupäivän jälkeen.

Kirjoitukset on helppo leimata epäonnistuneen vanhemman ja väärän alan valinneen opettajan turhiksi valituksiksi.

Tänä vuonna käyttöön otettu uusi peruskoulun opetussuunnitelma ei ole kouluongelmien perimmäinen syy, kyse on suunnitelman yksipuolisista tulkinnoista. Yksipuolisuus tarkoittaa sitä, että valitaan muutama asia tai työmuoto ihmelääkkeeksi, jonka avulla koulu innovoituu ja oppilaat viihtyvät.

Media pitää näistä tarinoista, sillä tarinoitahan ne ovat. Ihmelääkkeet ovat aina kadottaneet varsin pian ihmeellisyytensä. Parhaimmillaan ne ovat jäänet rikastamaan koulutyötä, pahimmillaan vaarantaneet oppilaiden tasapainoisen kehityksen. Suunnitelma ei edellytä koulusirkusta, ei digipalvontaa eikä sitä, että opettajan opetus tulisi korvata ns. ilmiöopetuksella eli itsenäisellä teemaopiskelulla.

Toki luokka voi opiskella ”ilmiöitä” metsässä, museossa, junassa tai kirjastossa,  kunhan opiskelu palvelee pedagogisia tavoitteita. Opettajan digitaidot ovat tärkeitä, mutta niistä pidettävä mekkala on ylimitoitettua. Outoa on sekin, että opettajien ops-kouluttajina toimivat kirjavat konsultit sekä tietokone- ja huonekalukauppiaat

Valitettavasti kouluhallinnossa on fiksujen lisäksi koulun arkityötä ja pedagogiikkaa ymmärtämättömiä johtajia, jotka esiintyvät julkisuudessa ”innovatiivisen osaamien” esitaisteilijoina, jotka ovat sisäistäneet ”Suomi nousuun” hokeman, mutta ovat unohtaneet koulun kasvatustehtävän. Melkein ääritapaus taitaa olla aikuiskasvatuksen guru, joka oli kuultavana samassa joukossa kanssani eduskunnan sivistysvaliokunnassa. Hän ihmetteli miksi aina puhutaan koulukasvatuksesta. Koiria kasvatetaan, oli hänen näkemyksensä.

Opettaja on kasvatuksen ammattilainen. Opettajan tärkein ominaisuus on itsenäisen pedagogisen ajattelun taito yhdistyneenä tinkimättömään kasvattajan moraaliin. Oppilaan hyvinvointi on aina tärkeintä.  Kotien ja  oppilaiden henkinen pahoinvointi ja opettajan arkea kuormittava byrokraattinen sälä musertavat varsinkin tunnollisen opettajan.

Hyvä opettaja tunnistaa oppilaiden erilaisuuden. Ujon ja rohkean, tytön ja pojan, sukupuolestaan epävarman lapsen, älykön ja hidasälyisen tulee tuntea, että hän on koulussa henkisesti ja fyysisesti turvassa. Oma tuttu luokka, tutut kaverit, tuoli ja pöytä luovat edellytykset työrauhalle. Seinätön, tuoliton koulu riippukeinuineen on ehkä moderni – ja samalla monille painajaismainen ympäristö, joka vaatisi kuulosuojaimia.

Tuoreet kansainväliset jättimäiset tutkimusaineistot osoittavat yksiselitteisesti, että opettaja opetustaitoineen vaikuttaa koulusaavutuksiin ylivoimaisesti enemmän kuin mitkään muut tekijät:  materiaalit, opetusvälineet tai ns. modernit oppimisympäristöt. Opettajaa ei saa sysätä koulussa sivuosaan, bisneksen ja poliitikkojen apuriksi manaamaan Suomea nousuun. Itsenäinen satavuotias Suomi menestyy ja voi hyvin vain, jos koulu on jokaista lasta varten eikä opettajia pakoteta kumartelemaan heitä, joilla on valtaa, rahaa ja verkostoja, mutta ei pedagogista ymmärrystä.

Digiuskovaiset! Älkää nyt ihmeessä intoilko oppikirjattoman koulun puolesta.  Ihmelääkkeenne ei hävitä vain kirjoja, vaan myös suomalaisen sivistyksen perustan.

 

Tunneälyn taitajat

Valittiinko Donald Trump Yhdysvaltain presidentiksi järkisyin vai siksi, että hän osasi vedota tunneperäisillä monologeillaan niin moniin äänestäjiin?

Kaikkialla alettiin vuonna 1995 puhua tunneälystä eli emotionaalisesta intelligenssistä, kun David Golemanin julkaisi aihetta käsittelevän menestyskirjan.

Looginen älykkyys perustuu aivojen kuorikerrokseen, myöhäisintä kehitysvaihetta edustavaan aivojen osaan. Tunneälyn biologinen pohja on aivojen primitiivisemmässä ”keskikerroksessa.” Tunteiden perusta on vahvasti biologinen, mutta tunneälyä voi kehittää kasvatuksen avulla, sen perusta luodaan ensimmäisinä ikävuosina. Kasvattajan tulee opettaa lasta ottamaan muut huomioon. Lasta ei saa totuttaa siihen, että hän saa aina heti kaiken vaatimansa. Tärkeää on oppia odottamaan oma vuoroa.

Tasapainoinen tunneälykäs ihminen pystyy käsittelemään ja hallitsemaan omia tunteitaan. Hän ei lankea turhaan itsesääliin, ei ahdistu pikkuasioista, ei ärsyynny helposti eikä näe epäonnistumisiaan katastrofeina.  Hän pystyy asettamaan elämäänsä tavoitteita pitkäjänteisesti eikä vaadi heti omien mielihalujensa täyttämistä.

Tunneälykkyys on hyvä ominaisuus kaikille, jotka työskentelevät ihmisten parissa. Se  voi olla myös vaarallinen ase, jos lahjaa käyttää muiden alistamiseen ja nolaamiseen.  Tunneälykäs osaa hännystellä ja imarrella niitä, joista hänelle on  hyötyä.

Kun tunneälykäs narsisti kohtaa vastoinkäymisiä, hän heittäytyy helposti marttyyriksi. Itselle aiheuttamansa ongelmat hän sysää muiden syyksi. Kärsivä raukka saattaa kirjoittaa loppuun palaneena kirjan tai pari, mistäpä muusta kuin omasta itsestään ja hyvistä töistään muille ihmisille. Media herkuttelee mielellään sankaritarinoilla, joissa masentunut mielenvalmentaja nousee omilla opeillaan murheen alhosta tiennäyttäjäksi, mestariksi. Palvonnan sijasta median olisi usein parempi antaa palautteena realiteettiterapiaa, muistuttaa tosiasioista. Kun näin on tehty, sankarin tunneäly on kadonnut holtittomien raivonpurkausten alle.

Moni poliitikko osaa manipuloida ihmisten tunteita, osaa antaa itsestään vaikutelman yhteisen hyvän edistäjänä, nimenomaan sinun etujesi ja minun etujeni puolustajana. Ei ole väliä, vaikka etumme olisivat vastakkaiset.

Huijarisaarnaajat ovat tunneälyn suuria mestareita, jotka keräävät omaisuuksia uhkailemalla helvetillä, maalailemalla taivasnäkyjä ja parantamalla sairaita.Tunneälykkään itsekkään verbaalivirtuoosin oudot kielikuviot, vitsit ja muiden piikittely voivat hauskuttaa ja hurmata hetken, mutta jos pintakiillon alta paistaa härskiys, huonosti peitelty omahyväisyys ja vallanhalu, hurman tilalle voi tulla inho.

Monessa työssä vaaditaan tilannevainua ja tunneälyä,  monen on melkein pakko paisutella omia ansioitaan. Sitä sanotaan pr-toiminnaksi ja brändin luomiseksi. Tärkeintä ei ole enää se, millaisia ihminen, firma tai oppilaitos todellisuudessa ovat; tärkeintä on se, miltä ne näyttävät. Helsingin Sanomat julkaisi fantastisen yliopistouudistuksen aikaan Suomen Akatemian vanhemman tutkijan artikkelin ”minuuden muuttamisen tärkeydestä.” Minuuden muokkaamisesta on tullut liiketoimintaa, tutkija totesi. Dosentti neuvoi häpeilemättä, miten itsestä rakennetaan myyvä tuotemerkki markkinoille! Hän oli uuden uljaan yliopiston viestintuoja.

Ei ihmisen temperamenttia eikä persoonallisuutta voi muuttaa tunnetaitojen pikakursseilla. Palvotun valehenkilön valeminä elää vale-elämää. Älykäs, itseään korostamaton, ujo, ahkera ja taitava työntekijä jää helposti näiden tunneälykkäiden ”hyvien tyyppien” jalkoihin. Monet hyvät tyypit tuskin edes ehtivät työpaikalleen; he kulkevat maailmalla luomassa hyvien tyyppien verkostoja, joihin ulkopuolisilla ei ole asiaa.

Toki moni tunneälykäs käyttää lahjaansa myös yhteiseksi hyväksi eikä aja sen avulla vain omia etujaan. Tunneälykäs lääkäri parantaa ihmisen jo kätellessään ja katsoessaan tätä silmiin. Sosiaalisesti sokea tunneälytön tekee helposti terveestäkin sairaan.

 

 

 

 

Sukupuolten sota vie kyvyn rakastaa

”Miehet taistelevat öljystä, mineraaleista tai muista kaukotavoitteista naisten kiistellessä miehistä ja riikinkukonsulista! Kuria pidettäisiin naisarmeijassa varmaankin keskinäisillä tukkanuottasilla, koska asiallisesti ajattelevat naiset muodostavat pienen vähemmistön sosiaalisesti yliladattujen sisariensa joukossa.” Näin kirjoitti kirjassaan juuri sodasta palannut maisteri-pastori vuonna 1945.

Pastori totesi, että naisen älykkyys ja kauneus ovat yleensä kääntäen verrannolliset ominaisuudet eli kaunis on tyhmä ja älykäs on ruma.  Pastori oli aikansa arvojen, ennakkoluulojen ja psykologisen ”tiedon” vanki. Pastorin vaimo oli muuten 70-luvulla kaunis työtoverini, jo lähes eläkeikäinen.

Vielä 1900-luvun alussa psykologian uranuurtajat olivat sitä mieltä, että naiset ovat henkisesti miesten alapuolella. Siksi heille ei voi antaa yhtä laajaa koulutusta kuin miehille. Naiset sopivat aloille, joissa hellyys ja hoiva ovat tärkeitä; naiset ovat myös omiaan siistijöinä.  Tiedemiehet väittivät, että naisen aivojen käyttö vähentää heidän hedelmällisyyttään ja että naisen ja neekerin aivot voivat halkaista kallon kasvaessaan liiaksi. Siksi kumpiakaan ei pidä opettaa liian paljon.

Monet antropologit korostivat vielä 1800-luvun loppupuolella, että naisten aivot muistuttavat eläinten aivoja. Naisten aivojen tunnekeskukset ovat ylikehittyneet, mikä on haitallista tehokkaalle aivotoiminnalle. Naisten oli uhrattava älyllinen kasvunsa tunne-elämän voimakkuuden hyväksi. Väitettiin, että lapsi, nainen ja seniili valkoihoinen muistuttavat aivotoiminnaltaan täysikasvuista neekeriä. Uskoteltiin, että naisen lahjakkuus on ”äitiyden kahlitsema.”

Lewis Terman aloitti Kaliforniassa 1921 jättimäisen älykkäiden  lasten, ”lapsinerojen” seurantatutkimuksen. Hän kehitti ”maskuliinisuusindeksin,” syntyi kaavamainen lahjakkaan pojan tyyppi: hyvin sopeutunut, urheilullinen, suosittu poika.

Terman teki selväksi, että lahjakkaat tytöt muistuttivat lahjakkaita poikia harrastuksiltaan, käyttäytymiseltään ja tulevaisuudensuunnitelmiltaan. Hän korosti kuitenkin, että tytöillä oli feminiinisiä harrastuksia, he leikkivät mielellään nukeilla ja lukivat tyttöjen lehtiä. Tämä kaikki vaikutti siihen, että älykäs tyttö nähtiin androgyyninä, jolla on molempiin sukupuoliin liittyviä piirteitä.

Viime vuosikymmeninä alistetut ja väheksytyt tytöt ja naiset ovat nousseet Suomessa koulussa ja kaikilla elämänaloilla poikien ja miesten rinnalle tai ohi. On tärkeää, että vanhemmat, koulu ja yhteiskunta ymmärtävät ja hyväksyvät sen, että on monenlaisia tyttöjä ja poikia. Jokaisella on oikeus olla sellainen, millaiseksi Luoja hänet loi. On myös lapsia, jotka eivät tunne olevansa selkeästi tyttöjä tai poikia. Se tulee opettaa lapsille luonnollisena asiana. Se ei vaadi lapselta oman identiteetin kieltämistä.

Sukupuolen käyttäminen lyömäaseena tai omien etujen edistäjänä on vastenmielistä, on kyse sitten naisia väheksyvistä hyvistä veljistä tai naisista, jotka kostavat isien pahat teot pojille ja miehille.  Tällainen estää hyvän elämän ja tuhoaa tärkeimmän Luojan meille antaman lahjan, kyvyn rakastaa.