Ihminen ei ole kone

Etevät teknologit ovat luoneet laitteita, jotka helpottavat elämäämme, lisäävät tuottavuutta ja tehokkuutta, tuovat jopa musiikin ja taiteen helmet jokaisen ulottuville.

Teknohuumassa unohtuu kuitenkin helposti, että ihminen ei ole kone. Vaikka kehossa olisi kaikki ne 40 anturia, joita mies esitteli televisiossa innoissaan, se ei takaisi terveyttä saati hyvää, tasapainoista elämää. Omien elintoimintojen tarkkailusta voi tulla huume, jos pitää jatkuvasti katsoa mittarista miten oma keho voi. Mieli ei ainakaan voi hyvin, jos se askartelee pakkomielteisesti mittaustulosten maailmassa.  Aivot ja terve harkintakyky ovat tärkemmät kuin rasvaton, lihaksikas takapuoli, jota on tiukennettu vuoden salirääkillä.

Mistä johtuu ihmisten synkkyys ja elämänilon puuttuminen? Yksi perussyy on välittävän ihmisen, ystävän tai kumppanin puuttuminen elämästä. Tiedämme, että jos lapsi jätetään vaille hoivaa, hellyyttä ja kosketusta ensimmäisen ikävuotensa kriittisimpinä aikoina, vauva voi masentua syvästi, jopa kuolla. Koneet voivat auttaa ylläpitämään lapsen elintoimintoja, mutta se ei riitä korvaamaan ihmistä.

Jokaisella lapsella pitää olla vahva aikuinen turvanaan. Nuorenkin pitää saada elää kapinavaiheensa tietäen, että häntä ei hylätä. Aikuiset asettavat rajat, valvovat ja ohjaavat. Kodin ovet nuorelle aina avoinna, satoi tai paistoi.

Nykyinen  kulutus- ja menestyskulttuuri luo ihmisiä, joille omat kasvot,  ulkoinen menestyminen ja raha ovat tärkeämpiä kuin lähimmäiset ja tavallinen tasapainoinen elämä.

Köyhyys näkyy karusti monen ihmisten ulkoisessa olemuksessa, vaatetuksessa ja apaattisissa ilmeissä.  Ruokajonot pidentyvät, monilta työttömiltä on viety toivo paremmasta huomisesta. Laskun siitä maksavat myös lapset; monen koulunkäynti on vaikeaa kotiongelmien aiheuttaman ahdistuksen vuoksi. Kaveripiiristä saatu hyväksyntäkin riippuu usein merkkivaatteista ja älylaitteiden laadusta.

Useimmat lapset kasvavat kuitenkin vailla rahahuolia, monet vanhemmat tasoittavat tien eikä lapsi kypsy aikuiseksi, jolla on oikeuksien lisäksi velvollisuuksia. Ihanien satuhäiden jälkeen alkaa arki, johon kuuluu vaimon meikitön aamunaama ja ärsyttävästi kevytjugurttia ryystävä mies.  Näillä asioilla ei ole mitään merkitystä, jos katseet kohtaavat avoimina, jos hellät kädet koskettavat toisiaan.

Hyvä elämä on yhdessä elettyä, tasapainoista arkea. Epäkypsä, lapsena pilalle lellitty tai julmasti hylätty lapsi ei aikuisena siihen pysty. Hän tarvitsisi eheytyäkseen ihmistä, terapeuttia, auttajaa, mutta saa liian usein vain annoksen tunteet turruttavaa lääkettä, jos sitäkään.

Jos kuvitellaan, että koneet ja pillerit korvaavat ihmisen, ollaan hakoteillä. Onko ihanne todella se, että jokaisella kotiinsa hylätyllä sairaalla vanhuksella on tulevaisuudessa ”omalääkärinä” netti- tai puhelinlääkäri Helsingissä ja ruokarobotti tarjoaa maksalaatikon? Jos uudet mengelet pääsevät tulevaisuudessa manipuloimaan täsmäiskuin geenejämme, tunteitamme ja aivotoimintaamme,  ihmisyys on tullut tiensä päähän.

 

 

 

 

 

 

 

Koulutuspolitiikka puoskareiden käsissä

Kirjoitin seuraavan tekstin tietokoneeni muistiin 20.12.2000,  kun Teollisuuden  ja työnantajien keskusliitto TT oli vaatinut surkean koulujärjestelmämme remonttia.  Yliopistoissa ”tekotieteellistä” opettajankoulutusta ajettiin ulos, koska ”tiedot voitaisiin takoa opiskelijoiden kalloon” kolmessa vuodessa. Opettajankouluttajia vaadittiin todistamaan, että koulumme on tuloksiltaan muita parempi, jos he  haluavat rahoituksensa jatkuvan yliopistoissa.

Aivan pian, vuonna 2001, tuli ensimmäinen Pisa-mittaus.  Surkea tasapäinen koulumme olikin kohtuullisen hyvä ja akateemista opettajankoulutustamme tultiin ihmettelemään kaikkialta maailmasta. Koulutuksen teilaajat vaikenivat. Onko nyt revanssin aika? Alla on tekstini 16 vuoden takaa.

Jokaisen maan koulutusjärjestelmä heijastelee ajan henkeä ja vallitsevia arvoja. Nyt ihmisarvo sopii meilläkin parhaiten juhlapuheiden lisukkeeksi, todellisuudessa taloudelliset arvot ja   ns. tehokkuus tuntuvat ohjaavan kaikkea toimintaa. Opetuksestakin puhutaan yhä useammin teollisuuden ja kaupan termein. Koulun oppilaat ovat kuulemma ”asiakkaita,” ja yliopisto ”tuottaa” tulossopimusten perustella maistereita, tohtoreita ja vieraskielistä tekstiä. Kertoipa eräs ammattikorkeakoulu taannoin ylpeänä valmistavansa ISO 9000 laatustandardien mukaisia insinöörejä!

Kun ”sivistysyliopiston” lausuntoluonnoksessa ehdotettiin koulun aloittamista vuotta nykyistä aikaisemmin, jotta ”jokaiselle saataisiin yksi tehokas työvuosi lisää,”  havainnollistuu mihin kouluakin ollaan viemässä.

Peruskouluissa ja päiväkodeissa huonosti palkatut opettajat kasvattavat ja opettavat  suurissa ryhmissä lapsia, jotka voivat yhä huonommin, koska ylitöihin pakotetuilla vanhemmilla ei ole heille aikaa. Valtiolla ei ole muka varaa palauttaa sadoille tuhansille peruskoululaisille sitä miljardia,  joka laman aikana otettiin pois. Kirjat kiertävät, homekoulut sairastuttavat rikkaassa Suomessa.

Korkeakoulut ovat talouden tehokkuusarvoja matkivia oppineiden laboratoriorottien lajittelu- ja kilpailuttamiskeskuksia. Opettajiin ja tutkijoihin on alettu soveltaa vanhoja behaviorismin  periaatteita; nälkäiset rotat pakotetaan henkensä pitimiksi juoksemaan labyrintissä ruokapalojen perässä. Kilteimmät tai väärää tieteenalaa edustavat yliopistorotat kuolevat nälkään tai tallautuvat jalkoihin, herkimmät luhistuvat henkisesti. Kakolan vankimielisairaalan ylilääkärinä toimiva dosentti sanoi äskettäin viihtyvänsä paremmin Kakolassa kuin yliopistossa, jonka henkinen ilmapiiri on  väkivaltaisempi kuin Kakolan.

    Yliopisto-Kakolan periaatteita vaaditaan siirrettäväksi kouluun. Teollisuuden ja työnantajien keskusliitto vaati marraskuisessa Finlandia -talon jättiseminaarissaan tulevaisuuden koulutukselta lisää kilpailua, tehokkuutta, arviointia, kouluiän alentamista ja koulujärjestelmän uudistamista teollisuutta paremmin palvelevaksi. Koulut tulisi saattaa tulosvastuulliseksi ja opettajien kannustuspalkkausta tulisi harkita. Pedagogista asiantuntemusta 1300:n osanottajan seminaarissa edusti näkyvimmin ex-presidentti, kansakoulunopettaja Martti Ahtisaari. 

Teollisuuden huoli aliarvostetusta ammattikoulutuksesta ja Suomen kilpailukyvyn kehityksestä on oikeutettu. Mitä käytännön toimenpide-ehdotuksiin tulee, herrojen pitäisi kuitenkin ymmärtää ihmisen ja teollisuuden raaka-aineen ero. Ehdotus koulujen tulosvastuusta on lievästi ilmaistuna outo ja kertoo kovin suppeasta opetuksen, sen tulosten ja laadun ymmärtämisestä. Tulisiko vanhat opettajanpalkkani periä minulta takaisin, koska monet oppilaani menestyivät koulussa huonosti, eivät oppineet, jotkut jopa pinnasivat? Paljonko arvosanojen tulisi nousta, jotta opettaja saisi kannustelisänä yhden palkkaluokan lisää? Onkohan oppilaiden ominaisuuksilla mitään vaikutusta oppimistuloksiin? Kuka pystyy mittaamaan opettajan vaikutukset oppilaiden minäkuvaan, mielenterveyteen, luovuuteen, opiskelumotivaatioon ja itseluottamukseen? Vai ovatko nämä koulusaavutukset toissijaisia ja vähäarvoisia?

Maailmalta saadut kokemukset oppilaiden kilpailuttamisesta ovat huonot. Monet koulussa kilpailutetut nuoret raakit eivät aikuisina kilpaile, perusta yrityksiä eivätkä luo uutta. He yrittävät vain jaksaa iltaan asti.

Japanissa älykäs eliittikoulun oppilas irrotti kaverinsa pään ja toi sen koulun portille. Mukana oli tappajan terveiset ahdistavan koulukilpailun turmiollisuudesta. Amerikkalainen koulupoika teurasti koulussa tovereitaan, kun oli ensin tappanut vanhempansa –siksi, että näiden ei tarvitsisi hävetä poikansa huonoa koulumenestystä. Poikaa oltiin vertailtu jatkuvasti sisareensa. Yksittäistapauksiako? Kyllä, mutta paljastavia. Eivät nuoret huvikseen ole anorektikkoja, huumeiden käyttäjiä, juoppoja tai rikollisia. Lapset ja nuoret ovat yhteiskunnan peili, kotien henkisen tilan armoton kuvastin. Syrjäytyneiden kotien ohella monen ”osaajankin” kodissa lapset maksavat kovaa hintaa kovan arvomaailman seuraamuksista. Heroiini tappaa nuoria vanhempien ammatista ja saavutuksista riippumatta.

Työnantajien paras keino lisätä tulevaisuudessa suomalaista hyvinvointia, ”osaamista” ja kilpailukykyä saattaisi olla se, että isät ja äidit pakotettaisiin lähtemään töistä lastensa luokse kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen. Jos  ”osaamista”, lahjakkuutta ja luovuutta halutaan edistää, oppilaita tulee auttaa luottamaan itseensä, löytämään luontaisimmat kykynsä ja innostuman niiden kehittämisestä. Lian nuoria ei saisi käyttää työvoimana. Muuan huolestunut opiskelija kertoi luentotauolla, että  pari hänen lahjakasta opiskelukaveriaan makaa peiton alla ja syö psyykenlääkkeitä. Pojat olivat antaneet jo lukioaikana luovuutensa ja kykynsä bisneksen käyttöön. Kun mehut oli imetty, pojat saivat mennä.

Lapsen ja nuoren psykofyysistä kehitystä ei voi nopeuttaa.  Kannattaisi muistaa mitä muuan Albert Einstein neuvoi: Koulussa ei pidä erikoistua liian aikaisin, luonnontieteitä ja humanistisia tieteitä ei pidä asettaa oppiaineina vastakkain. Tärkeintä olisi kiireetön opiskelu, ajattelutaitojen harjaannuttaminen ja yhteistyötaitojen oppiminen.  Yksilöpalvonta on vastenmielistä,  jokaista ihmistä tulee kunnioittaa, kirjoitti Einstein.

Pääjohtaja Jorma Ollila kehui Suomen koulujärjestelmää TT:n seminaarissa, koska se antaa jokaiselle lapselle tasavertaiset mahdollisuudet, mutta sallii myös yksilöllisten kykyjen kehittämisen. Onko Ollila siis ”bresneviläinen peruutuspeiliin katsoja”, millä nimellä tällaisten näkemysten esittäjät on  joissain piireissä leimattu?

Suomen koulutusjärjestelmän ydin on hyvä, mikä ei tietenkään oikeuta liialliseen itsetyytyväisyyteen. Opettajat ovat meillä hyvin koulutettuja ja useimmat heistä ymmärtävät yksisilmäisen propagandan ja asiallisen koulun kehittämisen eron. Onneksi vielä on myös sivistyneitä, oppineita opetusviranomaisia. Mutta kuinka kauan wahlroosit voivat sietää ns. hyvinvointivaltion aikaista koulusysteemiämme? Tulevatko testifirmat piankin pinnallisine mittareineen testaamaan lapsia, myymään kouluille palvelujaan, standardoimaan laatua, laatimaan paremmuuslistoja? Ryhdytäänkö kenties perustamaan maksullisia kouluja ja jakamaan lapsia niihin, jotka kelpaavat ja niihin köyhiin ja ”tyhmiin”, jotka kelpaavat vain tunkion täytteiksi. Tämäkö olisi Suomen kotien tahto –ja onko tuolla tahdolla tulevaisuudessa mitään merkitystä?

 

JK. Kuvassa on joukko Vaasan lyseon tyhmiä ja laiskoja oppilaita vuonna 1962. Lisäksi kuvassa on Pekka Puska.Lyseo011 Näistä pojista kasvoi sivumennen sanoen oppineita, menestyviä kansalaisia, niistäkin, jotka olivat muka sekä tyhmiä että laiskoja.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jouko Turkan nerous ja hulluus

Edesmennyt Jouko Turkka mylläsi 1970-90 -luvuilla suomalaista teatterielämää perusteellisesti. Turkan ohjaamat Seitsemän veljestä ja Kiimaiset poliisit herättivät katsojissa raivoa. Kuolaavat, mökeltävät näyttelijät eivät sopineet suuttuneiden mielestä televisioon, vaan hoitolaitokseen yhdessä gurunsa kanssa. Turkkaa inhottiin.

Monet Turkan oppilaat Teatterikorkeakoulusta muistelevat professoriaan kunnioituksella. Turkka uudisti teatterin ja loi uudenlaisen näyttelijäsukupolven. Vesa Vierikko, yksi Turkan mallioppilaista kehuu opettajaansa ja sanoo monen muun tavoin, että hän kulki nerouden ja hulluuden rajalla. Turkan fyysisyys ja raivoaminen eivät miellyttäneet kaikkia hänen oppilaitaan. Oppilasta loukkaavaa alistamista ei voi perustella millään järki- tai tekosyyllä.

Moni näyttelijä kutsuu Turkkaa neroksi.Nerouden määrittely on hankalaa, ehkä Turkka on teatteritaiteemme nero. Hän oli ainakin  ehdottomasti Luova Lahjakkuus, siitä todistavat kiistatta myös hänen kirjansa, esimerkiksi ”Aiheita.” Teoksen lyhyet tarina ovat omaperäisiä, hauskoja, traagisia, yllättäviä –nerokkaita.

Entä oliko Jouko Turkka luova hullu? Luovuuden ja hulluuden yhteys on 1800-luvulta periytyvä myytti. On totta, että monilla luovilla ihmisillä on mielenterveyden ongelmia, jotka johtuvat sekä luontaisesta herkkyydestä että luovan työn rasittavuudesta. Työ saattaa kestää kuukausia tai vuosia eikä sen onnistumisesta ole takeita. Syntynyt taideteos voidaan julkisuudessa sivuuttaa tai teilata. Harva itsensä alttiiksi pannut kestää järkähtämättä työnsä julkisen mitätöimisen, huijarin tai epäonnistujan leiman.

Monet maallikot yhdistävät luovan omaperäisyyden mielenvikaisuuteen. Tehokas luova tuottaminen ja akuutti mielisairaus on kuitenkin mahdoton yhdistelmä, koska sairauteen kuuluvat harhat, mielialan vaihtelut ja kaoottinen ajattelu estävät luovan toiminnan. Vaikka monet taiteellisesti lahjakkaat ihmiset kärsivätkin mielenterveyden ongelmista, ei pidä ajatella, että luova lahjakkuus edellyttäisi niitä.

Luova prosessi vaatii usein käynnistyäkseen uskallusta, epäsovinnaisuutta, jopa maanista vimmaa. Monen luovan ihmisen elämä on jatkuvaa tanssia kuilun partaalla. Joissakin perheissä ruokitaan lasten henkistä epätasapainoa. Ne lapset, jotka onnistuvat säilyttämään ns. normaaliutensa elävät tavallisen elämän. Yhdestä perheen lapsesta voi kasvaa Luova Lahjakkuus, joka kirjoittaa, säveltää, keksii, näyttelee tai kehittelee tieteellisiä teorioita, ehkä joutuen elämään koko ikänsä kuin veitsen terällä, kuitenkin luomiskykynsä ja riittävän realiteettitajunsa säilyttäen.

Mihalyi Csikszentmihalyin mukaan luova ihminen kykenee käyttämään  persoonallisuutensa monia puolia joustavasti. Jokaisessa piirteessämme on tavallaan kaksi puolta, joista toinen pyrkii dominoimaan. Hyvin varautunut ihminen haluaisi olla tietyissä tilanteissa spontaanimpi, alistuva haluaisi joskus hallita muita. Niin kauan kun painamme varjoisan puolen itsestämme yhä syvemmälle emme pysty elämään eheästi, vaan yritämme olla neutraaleja, tavallisia, Csikszentmihalyi toteaa.Luova yksilö uskaltaa käyttää myös persoonallisuutensa ääripäitä tuntematta  syyllisyyttä, kuten vähemmän luovat.

Yhteiskunnallisesti tärkeintä ei ole pohtia kuka on luova, kysyä salliiko koti, koulu, työpaikka tai harrastuspiiri luovuuden. Luova yhteisö on avoin, kannustava ja vapaa; siellä saa kokeilla, erehtyä ja epäonnistua, olla eri mieltä pelkäämättä ketään. Onko Suomi enemmän luovan vapauden valtakunta vai ahdistuneen puurtamisen mallimaa?

Tutkimus osoittaa, että luovuus syntyy ideoiden ristiriidoista, mutta se kuolee yksilöiden ristiriitoihin. Ahdistava kilpailu, suorituspakko, tiukat aikataulu- ja tulosvaatimukset tappavat luovuuden idut. Luovuus ei lisäänny hokemalla sanaa innovatiivisuus. Aidot nerot eivät elämöi itsestään. He ahkeroivat ja luovat intohimoisesti uutta. Työn tulos on välillä keskinkertainen, mutta tuotannon joukossa on helmiä, joiden ansiosta tulevatkin sukupolvet tunnistavat tekijän nerokkuuden.

 

 

 

 

 

 

Lapsi tarvitsee turvallisen aikuisen

pojat ja mä noin 77

Oli lämmin elokuinen ilta, kauan sitten. Muita ihmisiä ei juuri liikkunut virastotaloalueen betonierämaassa, joku kuitenkin. Vastaani käveli noin viisivuotias poika, nopein pienin askelin. Poika mutisi itsekseen maahan katsellen. Kysäisin mihin pikkumies oli menossa, hän ei kuulunut tähän aikaan tähän maisemaan. Poika jatkoi kulkuaan.

Jatkoin matkaa, mutta pian käännyin takaisin, koska poika jäi vaivaamaan mieltäni. Häntä ei enää näkynyt. Katselin ympärilleni ja hetken kuluttua näinkin pojan, joka kyyhötti polvet koukussa ison talon roskalaatikoiden vieressä.  Menin pojan luokse, yritin jututtaa. Kysyin nimeä ja puhuin niitä näitä, mutta poika ei katsonutkaan minua, saati että olisi puhunut. Muistan pojan likaisen, synkän olemuksen.

Aloin kysellä kotioloista, missä isä on. Poika vastasi hiljaa, että isää ei ole. Entä äiti, missä hän on?  ”Ravintolassa,” vastasi poika. Kysyin onko ketään kotona, ja poika vastasi kieltävästi. Vähitellen poika alkoi puhua ja selvisi, että hän tiesi missä äiti on. Kun pyysin häntä näyttämään tietä, poika nousi ja alkoi kävellä määrätietoisesti, minä perässä.

Parin mutkan jälkeen saavuimme ravintolan ovelle, selitin vahtimestarille, että etsimme pojan äitiä. Kun seisoimme neuvottomina keskellä ravintolasalia, yhdestä pöytäseurueesta nousi tyylikkäästi pukeutunut nainen, kaikkea muuta kuin laitapuolen kulkija. Minua hän ei vilkaissutkaan, vaan alkoi läksyttää pikkumiestä. Äiti alkoi retuuttaa poikaa kohti ulko-ovea.

Eteisvahtimestari kertoi, että nainen on ”parhaita asiakkaitamme”. Hän ihmetteli, että naisella on poika ja lupasi kysyä tulevaisuudessa usein mitä pojalle kuuluu.

Olin iltalenkillä syrjäisellä, pimenevällä metsätiellä jossain päin Helsinkiä. Vierelleni ilmestyi noin kymmenvuotias poika, reppu selässä. Ryhdyin jututtamaan poikaa. Hän kertoi tulevansa soittotunnilta ja tapana on, että hän kävelee puolentoista tunnin matkan kotiinsa läpi metsiköiden ja puistojen.

Poika istahti polun varrella olevalle levähdyspaikalle; hän halusi ilmeisesti päästä eroon kyselevästä ukkelista. Jatkoin jutustelua ja poika osoittautui omaperäiseksi, älykkääksi keskustelukumppaniksi. Kun kysyin, eikö häntä pelota kulkea yksin, poika vastasi, että ”on aika pieni todennäköisyys, että keskustan roistot tänne osuisivat.”

Kuljimme yhtä matkaa kilometrin verran. Selvisi, että pojan isä ja äiti ovat  arvostetuissa ammateissa. He olivat töissä, vaikka oli jo television iltauutisten aika. Kotona odotti onneksi mummi pienempien sisarusten kanssa.

Ennen kuin erosimme, poika sanoi, että oikeastaan on mukava kävellä yksin kaikessa rauhassa kotiin. ”Kukaan ei vaadi mitään, kukaan ei sano, mitä pitää tehdä. Saa olla vain omien ajatustensa kanssa.” Se oli tärkeä viesti kaikille vanhemmille. Antakaa lasten olla lapsia, älkää ohjelmoiko heitä, älkää vaatiko kaiken aikaa suorituksia! Keskustelkaa paljon kaikessa rauhassa, kuunnelkaa lapsia ja antakaa heille turvallisuutta ja hellyyttä!

Toivon, että pienestä, vapisevasta likanaamasta on kasvanut vahva nuorukainen, jolla on elämä järjestyksessä, jolla on lähellään ihmisiä, jotka välittävät hänestä. Metsätien kulkijan tulevaisuus näytti  hyvältä. Ei hänkään kuulunut yksin pimenevään metsään, vaan äidin ja isän luokse omaan kotiin, keskustelemaan vaikka niistä mielenkiintoisista tulevaisuudentoiveista, joista meillä oli puhe.

 

Suomen häpeätahra

Mummo itkee ns. hoivakodin vuoteessa, kun Ihminen tulee käymään. Mummo kiittää Taivaan Isää siitä, että Hän lähetti vuosi sitten Ihmisen mummoa avustamaan. Työ loppui, mutta Ihminen ei hylännyt mummoa, vaan käy usein hänen luonaan. Mummo toivoo, että saisi jostain myrkkyannoksen, joka lopettaisi tuskan. Sivistynyt mummo ei pidä siitä, että ympäristössä kiroillaan ja huudetaan ”turpa kiinni.”

Kun Ihminen tuli käymään, mummo istui pyörätuolissaan, pää alhaalla riippuen. Kun Ihminen pyysi, että mummo viedään sänkyyn, vastattiin, että hän on istunut vasta kolme tuntia. Ihminen kertoi, että tuntikin on mummolle liikaa ja mummo sai armon. Eihän mummoja ehdi kaiken päivää kuskata sinne, mihin sattuvat haluamaan.

Mummo pyysi kerran ruokaa sänkyynsä, koska ei jaksanut kuunnella huutoa ja kiroilua. Se ei tullut kuulonkaan, vaan mummo nostettiin nosturilla pyörätuoliin. Säännöt ovat tietenkin kaikille yhteiset. Kun mummo pyysi ruokailun jälkeen, että hänet viedään sänkyyn, vastaus oli tyly: Siivoamme ensin, sitten pääset.

Superin puheenjohtaja totesi monia vuosia sitten, että vanhusten hoito on Suomen häpeätahra.  Ei ole riittävästi rahaa eikä henkilökuntaa. Kunnissa on hiljaisesti hyväksytty tilanne ja se pahenee tulevaisuudessa, puheenjohtaja ennusti -ja oli oikeassa.

Otin vanhustenhoidon puheeksi parin kaverini kanssa. Toinen kertoi, että hänen melkein 100-vuotias äitinsä siirrettiin asiasta kertomatta sadan kilometrin päähän, toiseen sairaalaan. Äiti oli uudessa oudossa paikassa yksinäinen ja onneton. Eräänä yönä hän oli kontannut sairaalan käytävällä ja kertonut menevänsä kotiin. Äiti eli enää kuukauden.

Hoivatyö on raskasta ja vaatii erityisominaisuuksia. Se ei sovi kaikille. Hyvä hoitaja on Ihminen:  empaattinen, luja ja ahkera. Muuan ylihoitaja vaati aikanaan vanhainkodin henkilökunnalta tinkimätöntä työmoraalia; jotkut hoitajista tulkitsivat vaatimuksen kovuudeksi tai kiusanteoksi. Kyse ei ollut siitä. Hoitaja tekee vastuullista työtään heikkojen ja avuttomien parissa. Laiskat ja piittaamattomat voivat hakeutua muihin töihin, ylihoitaja sanoi. Oliko se väärin?

Olin toukokuussa suuren vanhainkodin juhlassa soittokeikalla. Soitimme vanhoja valsseja ja tangoja, mummot hymyilivät onnellisina ja pyörätuolit tanssivat lattialla sujuvasti hoitajien ohjaamina. Hoitajat pitivät vanhuksia käsistä ja hymyilivät. Vanhan miehen ilmeettömiin kasvoihin ilmestyi vähitellen levenevä hymy, kun hoitaja toi hänet orkesterin eteen kuulemaan 40-luvun suosikkikappaletta. Tuntui, että sali oli täynnä Ihmisiä. Ihmisellä on järki, oma tahto ja tunteet. Jos oma tahto ja tunteet kielletään, ihmisarvo katoaa.

Sotea pian kymmenen vuotta veivanneet poliitikot kantavat päävastuun vanhushoivan tilasta. Politiikka  kaipaisi kipeästi rehellisiä Ihmisiä  omahyväisten puhuvien päiden ja kauko-ohjattujen marionettien tilalle. Emme siedä enää yhtään uutta lopputulemaa, tulokulmaa tai käppyrä-laatikko kuvaa, johon ministeri on raapustanut uudet oivalluksensa hoidon järjestämisestä.

Vanhukset, lapset ja sairaat on hoidettava ensin yhteisillä verovaroilla. Jos rahaa jää, siitä voi jokainen tapella vakaumuksensa ohjaamana.  Ihmisen hädällä saalistaville pitää osoittaa paikkansa ulkohuoneen peränurkassa.

 

 

 

 

Ylen onnelliset suomalaiset

Tuoreen selvityksen mukaan peräti 80 prosenttia suomalaisista on onnellisia. Erittäin onnellisia on 15 prosenttia ja onnettomia 17 prosenttia. Työttömistä  onnettomia on 40 prosenttia. Onko se paljon vai vähän? Nuoret ja maanviljelijät ovat entistä onnettomampia. Mistähän se johtuu?

Olemme kuulemma Euroopan viidenneksi onnellisin kansakunta! Onnellisuuteni uhkaa laimeta, kun luen, että Ruotsi ja Viro ovat pyyhkäisseet onnellisuudessa ohitsemme. Olimme kymmenen vuotta sitten onnemme kukkuloilla, tietää tutkija. Pinnalliset onnellisuusmittarit voisi tuhota.

Mihaly Csikszentmihayin flow-käsite on levinnyt arkipuheeseen. Samalla flown todellinen merkitys on ohentunut tarkoittamaan miltei mitä tahansa hurmoksellista tilaa. Teoksessaan The Evolving Self (1993) Csikszentmihalyi analysoi syvällisesti elämää ja onnellisuuden käsitettä. Miksi onnen tavoittelijat ovat niin usein onnettomia?

Rikkaus, status ja valta ovat tulleet kulttuurissamme onnen symboleiksi. Kun näemme ihmisiä, jotka ovat rikkaita, kuuluisia tai kauniita, oletamme että heidän elämänsä on ihanaa ja palkitsevaa; meidän oma elämämme on heihin verrattuna kurjaa. Jos saamme rahaa, mainetta ja vaikutusvaltaa, uskomme ehkä  hetken, että elämämme on onnellisempaa. Pian usko onnen symboleihin hiipuu. Olemme onnellisia vain, jos arkielämämme ja saavutuksemme tyydyttävät itseä.

Näin Csikszentmihalyi opettaa:

Elämä muuttuu nautittavaksi sillä hetkellä kun itsekkyys ei enää ohjaa toimiamme. Minä ei ole tärkein, kun ihminen siirtää huomion itsestään toisaalle, runon kirjoittamiseen, käsityöhön, lapsen kasvattamiseen tai tähtitaivaan tutkimiseen. Jokaisen on mahdollista suunnata psyykkinen energiansa asioihin, joilla on merkitystä  vielä silloinkin kuin ihmisestä ei ole edes muistoa jäljellä.

On vapauttavaa oivaltaa, ettei meidän tarvitse puolustaa omaa asemaamme muita luomakunnan oliota vastaan. Voimme vapaasti tavoitella mitä haluamme, eivätkä vastoinkäymiset ja epäonnistumiset lannista meitä. Eivät minun tavoitteeni voi olla maailmankaikkeuden keskeisimpiä, voin silti elää täysipainoista elämää, nauttia ja harrastaa asioita, joita rakastan.

Ei ole yhdentekevää mistä flowta etsii, koska minuutemme koostuu niistä aineksista, joihin elämässä keskitymme. Viisas ihminen tavoittelee eheyttä, hän tuntee vastuunsa myös muiden hyvinvoinnista. Mieleltään terve ihminen ei ime loisen lailla muista ihmisistä hyötyä itselle. Hän tajuaa, että ystävyys, kumppanuus ja rakkaus ilman vastapalveluksia ovat onnellisuuden perusaineksia.

Jokainen ihminen on arvokas, ainutlaatuinen. Jokainen voi kasvaa ja kehittyä, kunhan ei anna muiden manipuloida  ja kontrolloida tunteitaan ja ajatuksiaan. Silloin ihminen menettää aidon minuutensa.

Flow edellyttää ajatusten täydellistä keskittämistä tavoitteiseen työskentelyyn. Kello on nyt 5.41. Flowni hävisi, kun aloin katsella ikkunasta kadulla vaeltavia. Musta-asuinen tyttö juoksee taas ympyrälenkkiään, maahanmuuttajat ovat sinisine kasseineen pullonkeruumatkalla, vanha mies kumisaappaissaan irrottelee terävällä kepillään multakokkareita tien vierestä, näin hän tekee joka aamu. Ovatkohan he onnellisia.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Gifted Education in Finland

 

 

What are gifts and talents?

Theoretical definitions of giftedness ascribe it to individuals who possess two attributes: a particular kind of ability and a high level of that ability.

Until the 1960’s, ”giftedness” was generally taken to mean ”intellectual giftedness”. Later research began to distinguish between divergent, highly creative thinking, and convergent thinking, traditionally expressed in IQ figures. The concept has been further expanded by the definitions of non-academic and multi-talented giftedness. The usual term now used to refer to the individuals is ”gifted and talented” the latter word stands for the very varied talents that are taken into consideration apart from the intellectual potential.

Talents are always developing gradually from genes to high performances. Without inner motivation it is almost impossible to reach a real, permanent top-level. The environmental factors, supporting parents, teachers and coaches are important; however: outer motivation with too heavy pressures may be fatal for the development of giftedness. Many gifted individuals daily fight against perfectionism, depression and anxiety.

Howard Gardner published in 1983 his theory of Multiple Intelligences in response to what might be called “The Bell Curve” view of the mind: That there is a single intelligence, we are born with. That means there is little we could do about our genetic IQ, and psychologists just can tell us how smart or dumb we are. Gardner strongly disagrees with this kind of determinism. He has concluded that human beings have evolved to be able to make sense of the world in a number of relatively independent ways. He initially isolated seven “frames of mind”, seven “intelligences”: linguistic, spatial, logical, musical, psycho-motor, interpersonal and intrapersonal

Later Gardner added an eight intelligence, naturalist intelligence, an ability to understand nature in all its forms. He says that all of us have these intelligences, but we differ in strength and combinations of intelligences, just as we look different from one another, and have different personalities, we have different kinds of mind. That makes life interesting even as it makes education complicated.

If we favor only one educational approach, we end up skewing the system in favor of one kind of mind and selecting for privileges only to those individuals who happen to possess that specific amalgam of intelligences.

Gardner says he has been angered and hurt by assertions that his theory is a license to do whatever, a claim that everyone is equally smart, an argument against assessments, standards, hard work or discipline. The Multiple Intelligence theory is a claim about organization of mind and brain. It is not a receipt for education, Gardner says.

PISA-Finland

In Finland, as in the other Scandinavian countries, society has traditionally attached great importance to special education as a means of looking after its weakest members, children with learning difficulties or behavioral problems. The official educational policy created our comprehensive school (peruskoulu) in the beginning of the 1970’s. It put a strong emphasis on educational equality.

Every Finnish child has since then been educated in the same school system with only a few exceptions. I am convinced: The good results of our school system revealed by the PISA evaluation are mostly due to our democratic and equal comprehensive school.

 We have very few special elementary schools and classes In Finland. These schools are private schools supported by the state selecting their pupils according to their own criteria. In addition we have many music classes in the comprehensive school. There also is some differentiation in the curriculum; a pupil may take a couple of extra lessons in the subject she/he is interested in.

After the compulsory comprehensive school we have some secondary schools, which may be named as some kind of special schools, because these schools have more art, sports, science or languages in the curriculum. We also have a couple of IB schools.

The Finnish educational system has been criticized by some people for ”leveling out” school children, making gifted ones to suffer. I disagree with these opinions.

Talented children’s special education has been advocated especially by those industrialists and politicians who wish to secure the nation’s international competitiveness. In an integrating Europe, with national borders melting away, in particular, the representatives of industry demand increased investment in top-class education and know-how.

Educational objectives are always derived from the values prevailing in the background. When discussing about gifted children’s educational needs we should frankly and openly recognize the basic questions: What kind of talent are we talking about? How do we find the individuals concerned? Why should they be taught in special groups? What would be the advantages and disadvantages of special instruction?

Yes! We need gifted education in Finland, but…

It is very important that the goals and curriculums would be planned by real expert-educators, who understand the laws of human development and understand that there is a qualitative difference between a human child and an industrial product. We are not producing gifted individuals,we are educating them and nurturing their gifts.

One of the most obvious facts concerning the gifted education is that children must ”achieve”, to develop their potential ability as far as possible. This is a self-evident premise, very seldom opened to question. I think that even if underachieving is a real and severe problem we have to see also the other side of the coin: Why should children ”achieve” all the time. There are more and more children, who are totally burned out, suffering many kinds of social fears, feelings of inferiority and depression, because they are not ”achieving” well enough. Achieving what? It is seldom made explicit. Implicitly the meaning is obvious: Achieving a high status, a highly valued profession and lot of money.

Why are we not talking about achieving a happy life, being an human being who is unconditionally loved as an individual person who can reach self-actualization in his/her life without being depressed for underachievement.

The development of national economy is not a problem our children have to be worried about, even if some leading politicians are continually talking about children as becoming innovators in the field of economy. Finland must reach the top level among European countries, maybe in the global world, too.

In gifted education, the emphasis should always be on ”education” more than “gifted.” It means that the psychosocial needs are primary. Everybody has the right to feel that he/she is loved as a human individual, not as an achiever. Parents and teachers should remember that gifted children and youngsters are not adults, in spite of their giftedness. Also “Mr Brain,” ten years, is a child with needs of a child. His IQ doesn’t matter.

A glorious Pisa-success may be a very dangerous national goal, if the ranking list is more important than mental health of children. Caring and unconditional love is most important in all education, also in so called gifted education. We do not need children overachievers who try to live every day with a burden of destructive thoughts: I must be the best one, I must win, to be perfect, in order to earn my human dignity and love of my parents.