Virantäyttö on usein mielivaltaista peliä

Perustuslaki sanoo, että kaikilla pitää olla tasa-arvoinen mahdollisuus päästä valtion ja kunnan virkaan.  Perustuslain 125. pykälä määrää, että valinta tapahtuu puhtaasti pätevyysperustein, joihin ei kuulu poliittisen puolueen jäsenkirja, sanoo dosentti Silvo Kaasalainen, joka on tutkinut suomalaista korruptioita etenkin poliittisissa virkanimityksissä.

”Nyt poliittiset palkinnot lopetetaan,” asiasta kiinni jääneet puoluepomot ovat julistaneet ja jatkaneet samalla tavalla. Puoluetoveria ei jätetä, pätevyysvaatimukset ovat sellaiset kuin kulloinkin luetaan.

Valtion lisäksi myös kunnissa valitaan virkaan usein sopiva jäsenkirjan perusteella. Jokainen tämän huomaa, mutta sitä ei saa sanoa ääneen, koska sehän kertoo vain kateudesta, kaunasta tai siitä, että valittajalla on  oma lehmä ojassa, kun ei saanut virkaa. Näinkin voi joskus olla, on ammattivalittajia, mutta heitä on hyvin vähän.  Ei kannata valittaa, koska naama pannaan muistiin, ja ruikuttajan mainetta levitetään hyvien veljien piirissä.

Kun Helsingin Sanomat teki pari vuotta sitten jutun yliopistojen rekrytoinnista, opettajat ja tutkijat kuvasivat sitä mielivaltaiseksi peliksi ja suorastaan rikolliseksi toiminnaksi. Yksi sai huomata hakukriteerien muuttuneen yhtäkkiä kesken prosessin. Toinen kertoi valinnassa käytettyjen niin sanottujen asiantuntijoiden olleen jäävejä. Kolmas ei päässyt edes haastatteluun, vaikka oli pätevin ja kokenein.  Kuten Hesari kertoo, rekrytoinnit muuttuivat aiempaa salaisemmiksi vuonna 2010 uuden yliopistolain seurauksena. Siinä hakuprosesseja haluttiin ”tehostaa” antamalla lisää valtaa johtajille ja siirtämällä tiedekuntaneuvostot pienempään rooliin. Samalla katosi lopullisesti hakijan oikeusturva. Päätöksistä ei nimittäin voi enää valittaa.

Aina yliopistoissa on virkoja täytetty suosikkijärjestelmällä. Todella pätevintä on ollut kuitenkin, ennen vuoden 2010 uudistusta, hankala sivuuttaa, koska virantäyttöprosessissa tieteellinen pätevyys arvioitiin perusteellisesti hakijoiden tieteellisen tuotannon perusteella. Jos ns. asiantuntijoiden lausunnot olivat puolueellisia, valituksella asia saattoi muuttua pätevimmän hakijan eduksi.

Nyt virantäytössä rehottaa mielivalta. Tehtäviin valitaan sopivin.  Yhdysvaltain yliopistoista tutut tutkijoiden ja opettajien vakinaistamispolut eli ”tenure trackit” tulivat Suomeen 2010-luvun alussa. Nuoresta tutkijasta koulutetaan vähitellen professori. On se helppoa! Nykyään on niin monen sortin professorin nimikkeitä, että niistä ei saa mitään tolkkua. Tuntuu, että joskus tieteellistä pätevyyttä tärkeämpi professorin ominaisuus on röyhkeä itsekehu ja omien –tietenkin kansainvälisten- saavutusten liioittelu. Jotkut koulutusalat ovat täynnä nuoria yli-ihmisiä, kärkiyksilöitä, joiden tärkein kyky on markkinointi- ja myyntitaito. Ranking-listoilla kiipiminen on suorastaan huvittavaa. Aina löytyy sopiva lista, jolla voi kiivetä sadan maailman valion joukkoon. Yksi yliopisto myy johtajille tohtorin tutkintoa, jonka voi suorittaa viran ohella 3-5 vuodessa! Onko millään enää väliä!

Ennen yliopistossa arvostettiin iän mukana karttuvaa kokeneisuutta ja todellista asiantuntemusta. Monet etevät tiedemiehet ovat tehokkaita, teräviä ja työkykyisiä kauan saavutetun eläkeiän jälkeenkin. Nyt ikä on rasite, ukko tai lady voi olla liian fiksu; sitä on vaikea suitsia, se ei syö kädestä eikä suvaitse akateemisia pelle-esityksiä.

Sopivien valinta pätevimpien sijaan on mahdollista myös koulumaailmassa.  Olen seurannut ihmeissäni, miten huippupätevä tohtori-opettaja on sivuutettu toistuvasti virantäytössä. Virat ovat menneet nuorille noviiseille, joiden koulutustausta on heiveröinen. En väitä kaikkia valittuja epäpäteviksi, mutta ikäsyrjintä ja akateemisen pätevyyden sivuuttaminen näyttää usein törkeältä. On tavallaan reilumpaa, joskaan ei oikein, että sijaisuudet ja virat annetaan rehtorin sukulaiselle tai ”hyvälle tyypille,” kuin se, että muodollisesti pätevintä kartellaan, kuten olen havainnut. Rehtori ei suostu vastaamaan sähköposteihin eikä ole koskaan tavattavissa.

”Ikärasismi” on sanana huono, mutta se taitaa kuvata suomalaista todellisuutta valitettavan osuvasti. Sivistyksen ja moraalin alennustila koituu aina kansakunnalle kalliiksi, kuten historia osoittaa.

 

 

Opiskelijavalintojen piilomotiivit

Korkeakoulujen opiskelijavalinnat uudistetaan tästä vuodesta alkaen.
Yksi keskeinen perustelu on ollut pääsykoestressin poistaminen. Myös tasa-arvoon on vedottu, maksulliset valmennuskurssit ovat suosineet varakkaita. Kertovatko perustelut koko totuuden?

Tärkeimmäksi valintakriteeriksi nousevat ylioppilastutkinnon arvosanat. On suunniteltu, että pitkän matematiikan laudatur antaisi jopa 47 pistettä ja reaaliaineiden laudaturit 16-30 pistettä, korkeakoulukohtaisin variaatioin.

Valintauudistusta perustellaan opiskelijoiden eduilla, mutta taustalla ovat etupäässä taloudelliset arvot, tehokkuus ja elinkeinoelämän palveleminen.
Nyt korostetaan matemaattisten ja teknisten alojen ”osaamisvajetta.” Teknologian uudet sovellukset edistävät kilpailukykyä ja kauppatieteet bisnestä. Väheksymättä näiden merkitystä, on kysyttävä, mikä on muiden tieteiden arvo suomalaiselle sivistykselle. Mitä sivistys on, ja onko sillä väliä?

Tutkimuksen tulisi olla ”hyötytutkimusta” eli palvella poliitikkojen ja elinkeinoelämän sanelemia tavoitteita. Kansainvälisessä huippuyliopistossa tämä ei tulisi kuulonkaan; tutkija saa päättää mitä tutkii ja miten tutkii, tutkimusetiikan periaatteita noudattaen. Ulkopuoliset vaikutusyritykset torjutaan määrätietoisesti. Suomessa ”yliopistoista on tehty ammattikouluja, joiden on mielisteltävä rahoittajia ja mainostettava itseään. Tutkimustulosten merkitystä suurennellaan medialle,” kuten tiedetoimittaja kirjoitti.

Matematiikan painotusta opiskelijavalinnoissa on perusteltu sillä, että matematiikka ”edistää kriittistä, analyyttistä ajattelutapaa sekä ongelmanratkaisukykyä.” Tämä on vain osatotuus. Matematiikassa menestyminen vaatii todella analyyttistä älykkyyttä. Laaja-alaisesta, kriittisestä, saati luovasta ajattelusta matematiikan numero ei kerro paljonkaan. Mitä kaivattuun ongelmanratkaisukykyyn tulee, ihmiskunnan isoja ongelmia ei ratkaista pelkällä matematiikalla. Miksi kriittisen ajattelun ydinaineen, filosofian, laudatur tuottaa valinnassa vain säälipisteitä?

Koulumenestyjien laudaturit kertovat ahkeruudesta ja pitkäjänteisyydestä. Huono koulutodistus ei kuitenkaan osoita aina laiskuutta tai lahjattomuutta; kotiongelmat voivat olla sen taustalla.

Älykkyystestien kehittäjä Lewis M. Terman seurasi vuosikymmenet 1528:aa älykästä, vauraiden asuinalueiden, koulumenestyjää. Yksikään ”lapsinero” ei saavuttanut elämässään mitään erityisen suurta. Paria tulevaa nobelistia ei edes testattu, koska opettaja piti heitä keskinkertaisina.

Maineikkaat amerikkalaiset lahjakkuustutkijat Robert Sternberg, Howard Gardner ja Mihaly Csikszentmihalyi sekä nobelistimme Bengt Holmström ovat todenneet, että huippuyliopistojen parhaat opiskelijat, etevät tulevat tutkijat, kaivatut ”innovaattorit,” eivät ole koulujensa priimuksia. He ovat innostuneita tieteestä, hahmottavat kokonaisuuksia ja uskaltavat kyseenalaistaa rohkeasti vanhoja totuuksia.

Maailmassa on pahoja ongelmia, jotka liittyvät ympäristöuhkiin, liikakansoitukseen, nälkään, ydinsodan mahdollisuuteen, väkivaltaan ja sairauksiin. Niiden hillitsemiseksi tarvitaan monitieteistä, luotettavaa tutkimustietoa. Tieteellinen pätevyys, tutkijoiden luovuus yhdistyneenä moraaliseen vastuuseen yhteiskunnan kehityssuunnasta on arvokkainta, mitä yliopistot voivat maailmalle tarjota. Tutkijan maine, urakehitys ja yksipuoliset ranking-listat ovat tämän rinnalla merkityksettömiä.

Opiskelijavalintojen uudistus ei vähennä opiskelijoiden stressiä; se kestää tulevaisuudessa koko kouluajan. Moni opiskelee jo nyt ahdistuneena matematiikkaa päästäkseen opiskelemaan jotain aivan muuta. Valmennusbisnes siirtyy koulujärjestelmään.

Olemmeko palaamassa aikaan, jolloin yliopistotie oli varattu oppikoulun kautta vain osalle oppilaista? Alkaako valintaprosessi jo peruskoulussa, tai peräti premium-tason päiväkodeissa, joita on jo mainostettu? Työnnetäänkö köyhät ja kotiongelmista kärsivät, varsinkin pojat, ulos koulujen kilparadoilta? Moni tunnollinen oppilas uupuu suorituspaineissa, häpeää huonoja numeroitaan, masentuu ja luovuttaa – ehkä ainiaaksi. Kaukoidän kouluissa ankara kilpailu yliopistopaikoista on ollut tuhoisaa oppilaiden mielenterveydelle. Miksi meidän pitäisi lähteä samalle tielle?

Muuan tohtorin tutkinnon suorittanut, monipuolisen uran luonut ikätoverini sai kerran koulutodistukseensa seitsemän nelosta. Arvaa oliko hän tyttö vai poika.

Eduskunta siunasi sivistysyliopiston tuhon äänin 168-16

Seuraavassa on lyhyt kuvaus sivistysyliopistomme tuhon tien eräistä merkkipaaluista.

Åbo Akademin rehtori Gustav Björkstrand, syyskuussa 2005:
”Shaghain Jiao Tong yliopisto julkaisi maailman yliopistojen rankinglistan, joka oli karua luettavaa. Viidensadan parhaan joukossa kun on vain viisi yliopistoa Suomesta. Listan arvojärjestyksen ratkaisevat tutkijoiden siteeraukset johtavissa tieteellisissä julkaisuisssa, Nobelin ja muut tieteelliset palkinnot ja yliopiston koko.”

Sen sijaan, että Björkstand olisi arvioinut edes sivulauseen verran listan yksipuolisia kriteerejä, hän kehotti Suomea panostamaan ja erikoistumaan luonnontieteisiin, lääketieteeseen ja tekniikkaan sekä suurentamaan yliopistojen kokoa. ”Suomen maine johtavana tutkimusmaana joutuu kyseenlaiseksi, jos yliopistomme eivät menesty kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa,” uhkaili rehtori Björkstrand, oppiarvoltaan jumaluusopin tohtori. Maallinen maineko on tärkeintä?

Alkoi HUIPPUVOUHOTUS, piti esimerkiksi saada yksi nobelisti. Niitä saatiin vahingossa kaksi, muuttuiko Suomi paremmaksi maaksi? Yliopistojen tärkeimmiksi tehtäviksi tuli talouden ja bisneksen palveleminen ja kiito ranking-listoilla maailman kärkeen.

Päämisteri Matti Vanhanen, kesällä 2008: ”Hallituksen tärkein tehtävä on yliopistouudistus.”

Ihanko totta, näinkö oli? Olen sanaton. Eikö tärkeämpää tekemistä ollut?

Opetusmisteri Sari Sarkomaa, elokuussa 2008: ”Sinivihreän hallituksen keskeinen tavoite on vahvistaa yliopistojemme mahdollisuuksia toimia laaja-alaisina sivistysyliopistoina. Hallitus edisti jo viime syksyn iltakoulupäätöksellään yliopistolain uudistusta sitoutumalla siihen, että yliopistolain uudistuksen jälkeen yliopistojen perusrahoitus turvataan korottamalla sitä vähintään kustannuskehitys huomioon ottaen. Yliopistolain uudistus sekä yliopistojen perusrahoituksen kasvattaminen on välttämätöntä, jotta voimme turvata suomalaisten sivistysyliopistojen toimintamahdollisuudet muuttuvissa olosuhteissa. Kyseessä on mittava ja Suomen tulevaisuuden kannalta välttämätön uudistus. Tähän työhön tarvitaan koko akateemisen yhteisö sitoutumista.”

Kuka oli kirjoittanut moisen tekstin sivistysyliopiston turvaamisesta?

Helsingin yliopiston kasvatustieteen, erityisesti didaktiikan, professori elokuussa 2008:

”Yliopistoa on muutettu radikaalisti ja tahti sen kun yltyy. Yliopistoissa työskentelevistä valtaosa on kritikoinut menoa, mutta byrokraatit ja poliitikot ovat tietävinään asiat paremmin. Heillä on visiot kirkkaina, strategiat mapeissa; he tuovat terveiset Kaliforniasta tai Shanghaista. Hoetaan, että tärkeintä on nyt muutos, tehokkuus, näkyvyys ja ennen kaikkea nousu maailman kärkeen.

Useimmat yliopistoväkeä manipuloivista ja tanssittavista päättäjistä ymmärtävät hyvin vähän tieteellisestä tutkimuksesta ja sen edistämisestä. He eivät ymmärrä tai halua ymmärtää millaista yhteisöllisyyden tuhoa ja pahoinvoinnin aaltoa he ovat olleet kylvämässä yliopistoihin typerillä tehostamis-, kilpailuttamis- ja tuottavuusohjelmillaan. Etevä biotieteiden professori kysyi äskettäin julkisesti ovatko päättäjät tyhmiä vai kieroja. Ymmärrän hyvin miksi hän näin kysyi.

Ei yliopistoväki ole laiskaa tai muutosvastarintaista. Kysymys on siitä voittaako röyhkeys järjen.Pari keskinkertaista korkeakoulua kerää nyt jättipotin löysin lupauksin ja ontoin puhein. Yksi on julistautunut HUIPPUYLIOPISTOKSI. Ei ”huippuylipiston” kritikoijan tarvitse olla kateellinen. Jokainen tajuaa, ettei keskinkertainen voi huipuksi julistautua.

Poliitikot opettavat yliopistoväelle miten kansakunnan sivistys ja tiede edistyvät: rahaa kerjäämällä ja kehumalla itseä. Kieltäydyn esittämästä narrin, sankarin, kulissin tai kynnysmaton osaa näytelmässä, jossa alastomat keisarit ja keisarinnat hoveineen lukevat näkymättömien kummisetien propagandistisia käsikirjoituksia.

Olen työni tehnyt, 41 vuotta riitti; lähden helpottuneena vapauteen. Upea työpaikkani on muuttunut mainostehtaaksi, jossa entinen työtoveri on kukistettava kilpailija juoksumatkalla maailman huipulle, johon ei koskaan päästä. Hurmoksellinen huippuvisio on harhanäky.”

Ministeri Jyrki Katainen, maaliskuussa 2009: ”Yliopistouudistus on fantastinen uudistus. Aivan loistava uudistus. Se on parasta mitä suomalaiselle yliopistosektorille on tapahtunut sen jälkeen kun se on perustettu,” Katainen julistaa kasvot onnesta loistaen. ”Yliopistot saavat lisää autonomiaa, yliopistoille annetaan mahdollisuus keskittyä niiden omiin vahvuusalueisiin, sanotaan että teidän ei tarvitse olla, kaikkien ei tarvitse olla, täyden palvelun taloja. Fantastinen juttu.”

Professori Heikki Patomäki, toukokuussa 2008:

” Vapaa tiede ja autonominen yliopisto ovat kaikkien yhteinen etu. Hallituksen tavoitteena on tehdä yliopistot riippuvaiseksi yksityisten rahoittajien eduista. Jos valta annetaan yliopiston ulkopuolelle, se merkitsee perustuslain vastaistavallankaappausta. Päätösoikeuden jakaminen yliopiston ulkopuolelle vähentää yliopistojen itsehallintoa ja syventää riippuvuutta rahoittajasta. Se murentaa sen perustaa, jolle suomalaisen koulutuksen menestys ja saavutukset on rakennettu.”

Eduskunta hyväksyi kiistellyn yliopistouudistuksen 16.6.2009 äänin 168–16. Kansanedustajista 15 oli poissa. Eduskunnan hyväksymän uuden lain mukaan yliopistot eivät kuulu enää valtiolle vaan ovat itsenäisiä laitoksia tai säätiöitä. Yliopistojen hallitukseen voidaan valita enemmistö yliopiston ulkopuolisia jäseniä.

Suomen Kuvalehti, lokakuussa 2012: ”Yliopistouudistuksesta tuli kaikkein aikojen fiasko”

Lokakuu 2017: Yorkin yliopiston professori Sue Scottin johtama riippumattoman tutkimusryhmän raportoi siitä, miten Helsingin yliopiston henkilökunta on kokenut uudistukset. Tulos: Yliopisto on ajettu tilaan, jossa työntekijät ovat menettäneet autonomiansa ja vapautensa. Vain viisi prosenttia kommentoi uudistuksia myönteisesti, 95 prosenttia kielteisesti. Raportti julkaistiin vain yliopiston sisäisesessä netissä. Ei tarvitse ihmetellä miksi.

Poliitikot puhuvat luottamuspääomasta. Mihin pitäisi luottaa? Päättäjien järkeen, moraaliin, sivistykseen ja rehellisyyteenkö? Ketkä vetelevät naruja, kun poliitikot hyppivät menestysjenkkaa ja heiluvat visiovalssin tahdissa? Lopettakaa se luottamuspääomasta puhuminen, tuhositte sen. Ei suomalaisia ole vielä tyhmistetty tarpeeksi, moni osaa vielä ajatella.

Menestymisen pakkomielle

Aluksi pieni lainaus englanniksi:

Albert Einstein: “Therefore one should guard against preaching to the young man success in the customary sense as the aim of life. For a successful man is he who receives a great deal of his fellowmen, usually incomparably more than corresponds to his service to them. The value of a man, however, should be seen in what he gives and not in what he is able to receive.”

Yksilön ja yhteisöjen ”menestys” on nostettu koko elämää ohjaavaksi tavoitteeksi. Helpoin menestyksen mittari on kansakunnan ja yksilön varallisuus. Kukaan ei pysty mittaamaan luotettavasti menestystä ihmissuhteiden, mielenrauhan, moraalin tai henkisen kasvun alueilla. Onnellisuusmittarit ovat suosittuja –ja mittaustulokset usein sattumanvaraisia. Uskotko, että Suomi on todella maailman viidenneksi onnellisin kansakunta, kun media on näin kertonut?

Omalla työllä ansaittu varallisuus ei tee kenestäkään pahaa tai itsekästä. Kunnioitan yrittäjiä, jotka ovat luoneet työpaikkoja ja jopa rikastuneet luovien ideoidensa ja oman ahkeruutensa avulla. He ovat eri kastia kuin ne keinottelijat, jotka repivät menestyksensä alaistensa selkänahasta ja kiittävät näitä antamalla tylysti potkut, kun voiton maksimointi sitä vaatii.

Yksi tapa nousta menestyksen portailla on vaikutusvaltaisten ihmisten mielistely. Se on aivan eri asia kuin kohteliaisuus ja hyvät käytöstavat. On opettajia, esimiehiä ja yhteisten asioiden hoitajiksi valittuja, jotka nauttivat pokkuroinnista, elleivät suorastaan vaadi sitä.

Yliopistossakin on tietenkin hyvien tapojen mukaista kiittää aidosti ja rehellisesti kaikkia niitä, jotka ovat vaikuttaneet akateemisen väitöskirjan edistymiseen. Oman edun nimissä väittelijän voi olla parasta olla kiittämättä julkisesti niitä, joiden tietää olevan arvosanaan vaikuttavien yksilöiden kilpailijoita akateemisilla kentillä. Kun väittelijä ylistää tutkimuksensa ohjaajaa maailman älykkäimmäksi monilahjakkuudeksi, upeaksi sivistyksen henkilöitymäksi, jossa syvä humaanisuus yhdistyy kauniisti käsittämättömän laajaan tietomäärään, kyse on vastenmielisestä nuolemisesta, usein oman edun tavoittelusta. Menetelmä toimii joskus valitettavan tehokkaasti, eximia cum laude approbatur!

Kielellisesti lahjakkaalle, nöyristelijälle on aina paikka hovinarrina.  Joku nuolee esimiehensä varpaanvälitkin, jos olettaa hyötyvänsä siitä. Mielistelijä ei ole koskaan toista mieltä, hän asettuu aina vahvimman puolelle.

Kuka muistaa kun kommunistimaiden punaposkinen nuoriso kokosi paratiisissaan viljaa ja korjasi traktoreita ylistäen suuria johtajiaan? Monet suomalaisetkin kävivät Neuvostoliitossa, kurjassa ja pelottavassa diktatuurissa, jossa kansa jonotti ruokaa ja eliitti eli yltäkylläisyydessään. Oikeaoppiset palasivat kotiin ylistäen kolhoosien ihanuutta ja tehtaiden demokratiaa. Suuri ja mahtava kiehtoi, oman edun tavoittelu peittyi tyhjiin sanoihin ”solidaarisuus,” ”demokratia” ja ”ystävyys.”

Tyhjät sanat on korvattu uusilla ontoilla hokemilla, kuten ”luova talous,”  ”luova luokka,” ”ketterä johtaminen” jne. Luovan luokan rinnalla kulkee ”höpöttäjäluokka”; alan menestyjät puhuvat eliitille jargonia eli puuta heinää ja kirjoittavat ison laskun. Yksi päähöpöttäjistä ylvästeli sillä, että myi johtajalle yhden lauseen ja laskutti 30 000 euroa. Huomaa: En sanonut, että kaikki konsultit ovat höpöttäjiä. Sellaisia on kuitenkin liikaa ja monet heistä ovat median ja päättäjien kavereita ja suosikkeja.

Meillä on oikeus ja velvollisuus seurata päätöksentekijöiden ja esimiesten  puheiden ja tekojen vastaavuutta. Jos ne  ovat ilmiselvässä ristiriidassa, tämä tulee ilmaista julkisesti. Harva uskaltaa kuitenkaan riskeerata työpaikkaansa tai altistua kostotoimille, kun työpaikkaa tulevaisuudessa saneerataan.

Vahvat, ahneet ja röyhkeät ottavat mitä  haluavat. Diktatuurit nostavat päätään jopa Euroopan sydämessä, ihmisen ja luteen elämä tuntuu olevan samanarvoinen monissa maailman maissa. Ellei käännettä tapahdu, olemme tuhon tiellä. Eivät kansojen johtajat ole yksin vastuussa sortamisesta ja tappamisesta, useimmilla on siihen kansan enemmistön antama valtuutus. Kun alistettu ja petetty kansa herää, pelottava itsevaltias onkin äkkiä vain säälittävä surkimus –joka tietenkin kieltää kaikki pahat tekonsa. Raaka diktaattori on vain puolustanut ”demokratiaa” ja ohjannut kansaansa menestykseen.

Ellei maailman uusia sukupolvia kasvateta itsekkään menestymisen, muukalaisvihan ja ahneuden sijasta yhteisvastuuseen, loppu lähenee.

 

 

 

 

 

 

 

 

Järjetön korkeakoulujen pääsykoeuudistus

Hallitus haluaa luopua korkeakoulujen pääsykokeista. Valinnat tehtäisiin koulutodistuksen ja ylioppilaskirjoitusten tulosten perusteella. Nuoren tulevaisuutta  ei saa ratkaista kertalaakilla kirjoituksissa; opintie pitää olla avoin myös heille, joilta koulu on sujunut huonosti. Syitä siihen voi olla monia, maa on täynnä entisiä ”koulutyhmiä” oppineita. Yksi  nobelistimme jäi luokalle, toinen reputti kirjoituksissa, muistaakseni äidinkielessä. Nykyinen tasavallan presidentti voisi pelkän koulutodistuksensa perusteella olla salolainen työmies, sellainen ihan oikea ”työväen presidentti,” kuten vaalimainos aikanaan julisti.

Seuraava tekstini on viidentoista vuoden takaa. Julkaisen jutun, koska se on ajankohtaisempi kuin vuonna 2002.

Näin kirjoitin:

Helsingin yliopiston kansleri Risto Ihamuotila esitti 15.4.2002 Helsingin Sanomissa yliopiston pääsykokeiden poistamista kalliina, aikaa vievinä ja kyseenalaisina. Ihamuotila muistutti, että  yliopiston pitää huolehtia siitä, että opiskelijat pääsevät työmarkkinoille nykyistä aikaisemmin.

Suomen Kuvalehden päätoimittaja kirjoitti lehdessään 19.4.2002, kanslerin kaikuna. ”Yliopistomiehiä on syytä kuunnella. Valintakokeista luopuminen on järkevä ajatus.”

Samansuuntaisia vaatimuksia on esitetty talouselämän johdon taholta jo pitkään. Koulu pitäisi kuulemma aloittaa kuusivuotiaana ja töihin pitäisi päästä viimeistään 22 -vuotiaana, muuten Suomen kansantalous ei kestä, kilpailukyky ei säily.

Olen viime viikkoina lukenut 1323 esseevastausta opettajankoulutuksen ”lisäkiintiön” valitsemiseksi. Työ on ollut tylsää, mutta välttämätöntä, koska on tärkeä valita opettajia, jotka osoittavat kykynsä ymmärtää, soveltaa ja analysoida lukemaansa tekstiä. Jatkoon päässeille on soveltuvuuskoe haastatteluineen. Se, joka on lukenut hyvin pääsykoekirjat, on todennäköisesti hyvin motivoitunut opiskelemaan alaa. Opiskelumotivaatio taas on paras opintomenestyksen ennustaja.

Jos koulutodistukset toimisivat yliopistoon pääsyn kriteereinä, seuraisi  suoritushelvetti, armoton pudotuspeli, joka tietenkin sopii hyvin taloutta ja rahaa palvovan narsistisen kilpailuyhteiskunnan arvomaailmaan. Ulkomaisten esimerkkien mukaisesti yliopiston pääsykokeiden ensimmäinen vaihe olisi tulevaisuudessa pääsy paremman väen esikouluun, sitten eliittiperuskouluun ja lukioon. Eivätkä Suomessakaan valmennuskurssit suinkaan loppuisi, vaan ”suuntauduttaisiin ylioppilastutkintoon,” kuten Valmennuskeskuksesta todetaan (HS 17.4.2002). Miksi vasta ylioppilastutkintoon? Ulkomaiset esimerkit osoittavat, että valmennuksen rajoja voi laajentaa sikiöiden koulutukseen puhumattakaan esikouluista ja peruskouluista. Se olisi hyvä bisnes valmennusfirmoille.

Maissa, joissa koko lapsuus on ollut kilpailua yliopistopaikasta seuraukset ovat tutut: koulupelkoa, väkivaltaa ja vandalismia, kun paineet ja tuska käyvät lapselle ylivoimaisiksi, jopa lasten itsemurhia, kun perhe on häpäisty putoamalla koulukilpailun kärjestä.  Televisiossa meilläkin nähdyt dokumentit paljastavat ulkomaisten, esim. brittiläisten, eliittikoulujen oppilasvalinnan piilokriteerit: varakas perhe, koska (yksityinen) koulutus on kallista, ”hauskan näköinen,” oikeaa rotua ja akateemiset vanhemmat.

On helppo ennustaa, keiden akateeminen tie nousisi Suomessa pystyyn, jos koulu karsisi yliopistoon pääsevät: hitaasti kypsyvien (etenkin poikien), oppimisvaikeuksista kärsivien (joukossa hyvin lahjakkaita), köyhien ja niiden tuhansien nuorten, jotka yrittävät sinnitellä järjissään kotiongelmien keskellä. Jokainen huomaa ympärilleen katsomalla, että Suomi on täynnä myöhään kypsyneitä, koulussa huonosti menestyneitä eri alojen lahjakkuuksia, akateemisia ja muita.”

***

Opetusministeriön asettaman työryhmän mielestä ylioppilaskokeet voitaisiin lyhentää nelituntisiksi nykyisestä kuudesta tunnista. Kokeiden rakenne, sisältö ja laajuus ”sopeutettaisiin” lyhempään aikaan. Sähköiset kokeet tulevat voimaan vuoteen 2019 mennessä. Kansliapäällikön mukaan uudistuksella pyritään ajanmukaisuuteen. ”Esitetyt uudistukset tähtäävät jatkuvaan yo-kokeen kehittämiseen, jolla koe pidetään ajassa kiinni. Haluamme kehittää sitä paitsi lukion päättötutkintona, myös erittäin vahvasti todistuksena, jota voidaan hyödyntää nykyistä huomattavan paljon enemmän yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen pääsykokeena.”

Yläkerran puheissa hehkutetaan jatkuvasti  ”luovan epäonnistumisen” autuutta, itsensä munaamisen ihanuutta, mutta ylioppilaskokeessa epäonnistuneen tie unelma-alalleen olisi poikki kertalaakista. Lahjakkuutta tuhotaan surutta pakottamalla koululaiset kilparadalle; ymmärrys lahjakkuuksien kasvattamisen perusteista puuttuu.

Nyt siis kehitetään, sopeutetaan ja ajanmukaistetaan. Mihin nuoria sopeutetaan? Onko rauhallinen asioiden pohdiskelu turhaa? Ei hidas työskentely ole tyhmyyden merkki, vaan usein osoitus siitä, että koneälyn lisäksi omatkin aivot toimivat, niissä syntyy jopa luovia ajatuksia.  ”Ellei meillä ole aikaa kiireettömään asioiden pohtimiseen ja kypsyttelyyn, seurauksena on yksiselitteisesti typeryyden lisääntyminen,” kirjoittaa Howard Gardner, maineikas lahjakkuuden tutkija.

Saa nähdä koska koko nuoriso on sopeutettu ja ajanmukaistettu.; sivistys-Suomen koulua ”kehitetään” esimerkiksi väheksymällä äidinkielen asemaa –olipa tarjolla myös historian opetuksen vapaaehtoisuus joillekin lukiolaisille. Mitä ihmettä tulevaisuuden osaaja-menestyjä tekeekään jollain fucking paksulla romaanilla,  posesiivisufiksella tai Kekkosella?   ”Mä opin tu sen tun historian jo niinku yläkoulussa ja mulla on paljo sotapelejä, joissa on oikeesti niinku tavallaan historiaa ja sillee. Musta tulee pelimies, tai oikeesti mä oon jo. ”

Mitäpä tähän lisäisi.  Jaa, ehkä tämän: Työikäisistä suomalaisista 15 prosenttia syö kipu- tai masennuslääkkeitä jaksaakseen elää arkeaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Manu ja Urkki akateemisina juhlakaluina

Sain vuonna 2011 kutsun Turun yliopiston promootiojuhlaan, jossa promovoitiin ”nuoria tohtoreita,” kunniatohtoreita ja kolme riemutohtoria, joiden väittelystä oli kulunut 50 vuotta. Riemutohtori Mauno Koiviston karisma oli tallella.

Juhlaan oli tehty kaskukirja menneiden promootioiden sattumuksista. Näin kirja kertoo:

Kun Mauno Koivisto väitteli 1956 Turun sataman sosiaalisista suhteista, paikalle tuli paljon satamajätkiä, Manun työkavereita. Vastaväittäjän päästyä vauhtiin, salin takaosasta kuului liikehdintää ja murinaa. Joku sanoi kuuluvasti: ”Mitä sä äijä väität siellä! Kyl Manu nämä asiat paremmin tietää”.

Herra ylivahtimestari marssi rauhoittelemaan Manun kavereita.

Vammalassa on hyvä divari. Sen kirjaluettelossa Koiviston väitöskirja oli saanut uuden nimen: ”Koivisto, Mauno: Seksuaaliset suhteet Turun satamassa.”

Noihin aikoihin alkoi aineistonkeruumenetelmänä yleistyä ns. osallistuva havainnointi eli tutkija osallistuu itse tutkimaansa tapahtumaan kertomatta olevansa aineistoa keräävä tutkija. Koivisto oli ollut satamassa töissä, joten tutkimusaineisto oli todella aitoa.

Aivan väitöstilaisuuden lopulla kuka tahansa voi ilmoittaa halustaan kritikoida väitöskirjaa. Kerran Turussa eräs professori oli halunnut omia oppilaansa väitöskirjan ja selitti, että hän itse on tehnyt tutkimuksen ja väittelijä oli vain koonnut aineiston virtsanäytteet.

Tilaisuuden virallinen valvoja, kustos, tiesi, että professori valehteli. Hän totesi nopeasti käsikirjoituksen mukaisesti: ”Julistan väitöstilaisuuden päättyneeksi”.

Sen jälkeen kustos lausui epävirallisesti: ”Totean vielä omasta puolestani, että tulihan nuokin lorinat kuulluksi”.

Urho Kekkosen promovointi lääketieteen kunniatohtoriksi Turussa tapahtui hyvin poikkeuksellisesti. Muodolliset valintamenettelyt ohitettiin ja delegaatio kävi pyytämässä presidenttiä juhlittavaksi. Kekkonen suostui sillä ehdolla, että promootio järjestetään vain hänen kunniakseen, muita ei saa promovoida. Tähän suostuttiin, kuin myös siihen, että Kekkonen ei juhlassa frakkiin pukeudu. Tumma puku saa kelvata, presidentti ilmoitti.

Presidentin promootiojuhlat olivat kosteat. Seuraavana päivänä Turun linnasta löytyi paljon irtotavaroita, joiden omistajia jouduttiin etsimään pitkään. Kekkonen kätteli kotiin lähtiessään jyrkissä portaissa sodassa vammautunutta professoria niin miehekkäästi, että tämä putosi pää edellä portaat alas. Kivilattian kohdatessaan pää rusahti kuin rikottu kananmuna. Kekkonen hoki ”enhän minä häntä tuupannut, enhän”.  Onneksi mies elpyi  sairaalahoidossa.

Miksi Kekkosesta leivottiin Turussa peräti lääketieteen kunniatohtori? Siksi kai, että hän hoiti terveyttään hölkäten ja hiihtäen. Onhan siinä akateemisia meriittejä.

Niin, promovoitiin  siellä Turussa vuonna 2011 kunniatohtoriksi myös muuan Sauli N.

 

Promotio 2011 043

Ihminen tuloskoneena

Tämä juttu on kirjoitettu vuonna 2005. Pohdin työelämän kehityssuuntaa ja sitä, mihin yliopiston muutospuheet ja tehokkuusmallit ovat työntekijöitä viemässä. Nyt se tiedetään.

Nuori mies kertoi minulle, että hänen vaimonsa nousi keskellä yötä, oli lähdössä jonnekin. Kun mies kysyi mihin vaimo on menossa, tämä kertoi lähtevänsä käynnistämään tuloksentekokonetta. Vaimo on kansainvälisen yhtiön palveluksessa, äärimmäisen tehokas ja ahkera, työlleen omistautunut nuori nainen, jonka työpäivän pituutta on vaikea ennustaa. Kilpailussa menestyminen on raakaa puuhaa.

Olen arvioinut viime ajat työtovereitani yliopistossa, koska olen jonkin sortin  pikkupomo. Yritysmaailman tulospalkkausmalli on otettu vaivihkaa käyttöön valtionhallinnossa ja nyt myös yliopistoissa. Ilmeisesti oletetaan, että virkamiehet tekevät töitään vajaatehoisesti ellei peräti laiskasti. Siitä tulee nyt loppu. Yliopistoissa esimiehet on pakotettu arvioimaan kavereitaan ja nuorempia kollegoitaan, tehtävien vaativuutta skaalalla 1-10 ja työntekijän suoriutumista skaalalla 1-5, onko ahkera, onko yhteistyökykyinen, onko ammattitaitoinen. Seurauksen on UPJ, uusi uljas palkkausjärjestelmä.

Tulospalkkausta on ”kehitetty” erään johtavan virkamiehen mukaan 15 vuoden ajan. Jos 15 vuoden suunnittelun työn tulos on se mikä se on, on kysyttävä minkälaisen tulospalkan uudistuksen laatijat työstään ansaitsisivat. Tehtävien haastavuus, yhteiskunnallinen merkitys ja henkilökohtainen suoriutuminen arvioidaan kuulemma ”analyyttisellä menetelmällä” – mikähän sekin lienee – mutta viime kädessä kyse on ”esimiesharkinnasta ja osaamisesta” meille kerrotaan.

Jos esimiehenä arvioisin synnytettyä toimintaohjelmaa ja sen laatijoiden palkkaa, ehdottaisin heidän palkkansa puolittamista. Niin suurta ihmisen käyttäytymisen ja tarpeiden  ymmärtämättömyyttä ehdotukset kuvastavat, niin vaarallisia oheisvaikutuksia inhimillisten tuloksentekokoneiden käynnistäminen aiheuttaa.  

Kannustelisiin ja luokitteluihin nojaava palkitseminen perustuu vanhaan behavioristisen psykologian periaatteeseen: Tee, kuten käsken, niin saat palkkiosi. Tämä on tehokas periaate, kun nälkäisiä rottia juoksutetaan kilpaa labyrintissa ja tavoitteeseen päässeet palkitaan ruokapalalla. Nyt ihmisrotat pakotetaan juoksemaan ruokapalansa perässä ja taistelemaan toinen toistaan vastaan samoista namupaloista. Kukaan ei kysy miltä ihmisrotasta tuntuu.

Tulospalkitun työ voi tehostua tilapäisesti, mutta psykologian lakien mukaisesti tehokkuus alkaa pian laskea; rotta alkaa odottaa isompaa ruokapalaa. Jos palkittuja on vähän, palkkiotta jääneiden työteho luultavasti laskee.

Voi olla, että joissain virastoissa jotkut virkamiehet ovat lorvineet ja paperinpyöritys alkaa ehkä saada uutta vauhtia. Voidaan laskea montako hakemusta tai anomusta on käsitelty kuukaudessa.

Se taas, että esimerkiksi korkeakouluihin, koululaitokseen ja terveydenhoitoon ajetaan tulospalkkausta, osoittaa pelottavaa yksisilmäisyyttä ja ymmärtämättömyyttä siitä, miten mahdotonta on mitata näiden alojen tärkeimpiä tuloksia. Inhimillinen hyvinvointi, turvallisuuden tunne, oppimisen halu, luovuus, mielenterveyden vaaliminen ovat esimerkkejä alueista, joita mitkään tulosmittarit eivät koskaan täsmällisesti tavoita.

Kun valtion viroissa jaettava kokonaisrahamäärä pysyy samana, seurauksena on se, että ihmiset pakotetaan kilpailemaan toinen toistaan vastaan mitättömistä lisäpalkoista. Jonkun palkka kasvaa ehkä vähän, toisen pienenee saman verran, koska palkkapotti pysyy samana. Vahvoilla ja röyhkeillä on erinomaiset menestymisen mahdollisuudet tässä alentavassa taistelussa. Jotkut esimiehet herkistyvät tunnetusti nuolemisestaan, jotkut suorastaan edellyttävät sitä, mikä aiheuttaa ongelmia ryhtinsä säilyttäville työntekijöille.    

Muistan kuuluneeni joskus yliopiston innostavaan työyhteisöön. Työpaikka on hyvä, kun se takaa toimeentulon ja siellä kunnioitetaan aidosti jokaista ihmistä riippumatta siitä, mikä on hänen toimenkuvansa tai asemansa organisaatiossa. Työn tulokset ovat silloin pitkällä tähtäyksellä paremmat kuin piiskan tai palkkioiden avulla puristetut saavutukset. Elämän mielekkyyden, ehkä jopa onnellisuuden, lisääntyminen ei ole työntekijöille aivan vähäinen lisäbonus. Jokaisella on näet luultavasti vain yksi elämä. Vaikeinta on luultavasti niillä, joiden aivot vielä toimivat, ja joiden selkäranka ei ole luisunut housuihin.

Kun kävelen nuoren lahjakkaan kollegani kanssa aamulla kohti työpaikkaamme yliopistolla ja hän kertoo miten töihin meno ahdistaa, jopa pelottaa, olen hänen puolestaan murheellinen. Onnittelen voittajia. Olette tuhoamassa suomalaisen yhteiskunnan yhtä viimeistä itsenäisen ajattelun, vapauden ja luovuuden tyyssijaa, yliopistoa.