Manu ja Urkki akateemisina juhlakaluina

Sain vuonna 2011 kutsun Turun yliopiston promootiojuhlaan, jossa promovoitiin ”nuoria tohtoreita,” kunniatohtoreita ja kolme riemutohtoria, joiden väittelystä oli kulunut 50 vuotta. Riemutohtori Mauno Koiviston karisma oli tallella.

Juhlaan oli tehty kaskukirja menneiden promootioiden sattumuksista. Näin kirja kertoo:

Kun Mauno Koivisto väitteli 1956 Turun sataman sosiaalisista suhteista, paikalle tuli paljon satamajätkiä, Manun työkavereita. Vastaväittäjän päästyä vauhtiin, salin takaosasta kuului liikehdintää ja murinaa. Joku sanoi kuuluvasti: ”Mitä sä äijä väität siellä! Kyl Manu nämä asiat paremmin tietää”.

Herra ylivahtimestari marssi rauhoittelemaan Manun kavereita.

Vammalassa on hyvä divari. Sen kirjaluettelossa Koiviston väitöskirja oli saanut uuden nimen: ”Koivisto, Mauno: Seksuaaliset suhteet Turun satamassa.”

Noihin aikoihin alkoi aineistonkeruumenetelmänä yleistyä ns. osallistuva havainnointi eli tutkija osallistuu itse tutkimaansa tapahtumaan kertomatta olevansa aineistoa keräävä tutkija. Koivisto oli ollut satamassa töissä, joten tutkimusaineisto oli todella aitoa.

Aivan väitöstilaisuuden lopulla kuka tahansa voi ilmoittaa halustaan kritikoida väitöskirjaa. Kerran Turussa eräs professori oli halunnut omia oppilaansa väitöskirjan ja selitti, että hän itse on tehnyt tutkimuksen ja väittelijä oli vain koonnut aineiston virtsanäytteet.

Tilaisuuden virallinen valvoja, kustos, tiesi, että professori valehteli. Hän totesi nopeasti käsikirjoituksen mukaisesti: ”Julistan väitöstilaisuuden päättyneeksi”.

Sen jälkeen kustos lausui epävirallisesti: ”Totean vielä omasta puolestani, että tulihan nuokin lorinat kuulluksi”.

Urho Kekkosen promovointi lääketieteen kunniatohtoriksi Turussa tapahtui hyvin poikkeuksellisesti. Muodolliset valintamenettelyt ohitettiin ja delegaatio kävi pyytämässä presidenttiä juhlittavaksi. Kekkonen suostui sillä ehdolla, että promootio järjestetään vain hänen kunniakseen, muita ei saa promovoida. Tähän suostuttiin, kuin myös siihen, että Kekkonen ei juhlassa frakkiin pukeudu. Tumma puku saa kelvata, presidentti ilmoitti.

Presidentin promootiojuhlat olivat kosteat. Seuraavana päivänä Turun linnasta löytyi paljon irtotavaroita, joiden omistajia jouduttiin etsimään pitkään. Kekkonen kätteli kotiin lähtiessään jyrkissä portaissa sodassa vammautunutta professoria niin miehekkäästi, että tämä putosi pää edellä portaat alas. Kivilattian kohdatessaan pää rusahti kuin rikottu kananmuna. Kekkonen hoki ”enhän minä häntä tuupannut, enhän”.  Onneksi mies elpyi  sairaalahoidossa.

Miksi Kekkosesta leivottiin Turussa peräti lääketieteen kunniatohtori? Siksi kai, että hän hoiti terveyttään hölkäten ja hiihtäen. Onhan siinä akateemisia meriittejä.

Niin, promovoitiin  siellä Turussa vuonna 2011 kunniatohtoriksi myös muuan Sauli N.

 

Promotio 2011 043

Ihminen tuloskoneena

Tämä juttu on kirjoitettu vuonna 2005. Pohdin työelämän kehityssuuntaa ja sitä, mihin yliopiston muutospuheet ja tehokkuusmallit ovat työntekijöitä viemässä. Nyt se tiedetään.

Nuori mies kertoi minulle, että hänen vaimonsa nousi keskellä yötä, oli lähdössä jonnekin. Kun mies kysyi mihin vaimo on menossa, tämä kertoi lähtevänsä käynnistämään tuloksentekokonetta. Vaimo on kansainvälisen yhtiön palveluksessa, äärimmäisen tehokas ja ahkera, työlleen omistautunut nuori nainen, jonka työpäivän pituutta on vaikea ennustaa. Kilpailussa menestyminen on raakaa puuhaa.

Olen arvioinut viime ajat työtovereitani yliopistossa, koska olen jonkin sortin  pikkupomo. Yritysmaailman tulospalkkausmalli on otettu vaivihkaa käyttöön valtionhallinnossa ja nyt myös yliopistoissa. Ilmeisesti oletetaan, että virkamiehet tekevät töitään vajaatehoisesti ellei peräti laiskasti. Siitä tulee nyt loppu. Yliopistoissa esimiehet on pakotettu arvioimaan kavereitaan ja nuorempia kollegoitaan, tehtävien vaativuutta skaalalla 1-10 ja työntekijän suoriutumista skaalalla 1-5, onko ahkera, onko yhteistyökykyinen, onko ammattitaitoinen. Seurauksen on UPJ, uusi uljas palkkausjärjestelmä.

Tulospalkkausta on ”kehitetty” erään johtavan virkamiehen mukaan 15 vuoden ajan. Jos 15 vuoden suunnittelun työn tulos on se mikä se on, on kysyttävä minkälaisen tulospalkan uudistuksen laatijat työstään ansaitsisivat. Tehtävien haastavuus, yhteiskunnallinen merkitys ja henkilökohtainen suoriutuminen arvioidaan kuulemma ”analyyttisellä menetelmällä” – mikähän sekin lienee – mutta viime kädessä kyse on ”esimiesharkinnasta ja osaamisesta” meille kerrotaan.

Jos esimiehenä arvioisin synnytettyä toimintaohjelmaa ja sen laatijoiden palkkaa, ehdottaisin heidän palkkansa puolittamista. Niin suurta ihmisen käyttäytymisen ja tarpeiden  ymmärtämättömyyttä ehdotukset kuvastavat, niin vaarallisia oheisvaikutuksia inhimillisten tuloksentekokoneiden käynnistäminen aiheuttaa.  

Kannustelisiin ja luokitteluihin nojaava palkitseminen perustuu vanhaan behavioristisen psykologian periaatteeseen: Tee, kuten käsken, niin saat palkkiosi. Tämä on tehokas periaate, kun nälkäisiä rottia juoksutetaan kilpaa labyrintissa ja tavoitteeseen päässeet palkitaan ruokapalalla. Nyt ihmisrotat pakotetaan juoksemaan ruokapalansa perässä ja taistelemaan toinen toistaan vastaan samoista namupaloista. Kukaan ei kysy miltä ihmisrotasta tuntuu.

Tulospalkitun työ voi tehostua tilapäisesti, mutta psykologian lakien mukaisesti tehokkuus alkaa pian laskea; rotta alkaa odottaa isompaa ruokapalaa. Jos palkittuja on vähän, palkkiotta jääneiden työteho luultavasti laskee.

Voi olla, että joissain virastoissa jotkut virkamiehet ovat lorvineet ja paperinpyöritys alkaa ehkä saada uutta vauhtia. Voidaan laskea montako hakemusta tai anomusta on käsitelty kuukaudessa.

Se taas, että esimerkiksi korkeakouluihin, koululaitokseen ja terveydenhoitoon ajetaan tulospalkkausta, osoittaa pelottavaa yksisilmäisyyttä ja ymmärtämättömyyttä siitä, miten mahdotonta on mitata näiden alojen tärkeimpiä tuloksia. Inhimillinen hyvinvointi, turvallisuuden tunne, oppimisen halu, luovuus, mielenterveyden vaaliminen ovat esimerkkejä alueista, joita mitkään tulosmittarit eivät koskaan täsmällisesti tavoita.

Kun valtion viroissa jaettava kokonaisrahamäärä pysyy samana, seurauksena on se, että ihmiset pakotetaan kilpailemaan toinen toistaan vastaan mitättömistä lisäpalkoista. Jonkun palkka kasvaa ehkä vähän, toisen pienenee saman verran, koska palkkapotti pysyy samana. Vahvoilla ja röyhkeillä on erinomaiset menestymisen mahdollisuudet tässä alentavassa taistelussa. Jotkut esimiehet herkistyvät tunnetusti nuolemisestaan, jotkut suorastaan edellyttävät sitä, mikä aiheuttaa ongelmia ryhtinsä säilyttäville työntekijöille.    

Muistan kuuluneeni joskus yliopiston innostavaan työyhteisöön. Työpaikka on hyvä, kun se takaa toimeentulon ja siellä kunnioitetaan aidosti jokaista ihmistä riippumatta siitä, mikä on hänen toimenkuvansa tai asemansa organisaatiossa. Työn tulokset ovat silloin pitkällä tähtäyksellä paremmat kuin piiskan tai palkkioiden avulla puristetut saavutukset. Elämän mielekkyyden, ehkä jopa onnellisuuden, lisääntyminen ei ole työntekijöille aivan vähäinen lisäbonus. Jokaisella on näet luultavasti vain yksi elämä. Vaikeinta on luultavasti niillä, joiden aivot vielä toimivat, ja joiden selkäranka ei ole luisunut housuihin.

Kun kävelen nuoren lahjakkaan kollegani kanssa aamulla kohti työpaikkaamme yliopistolla ja hän kertoo miten töihin meno ahdistaa, jopa pelottaa, olen hänen puolestaan murheellinen. Onnittelen voittajia. Olette tuhoamassa suomalaisen yhteiskunnan yhtä viimeistä itsenäisen ajattelun, vapauden ja luovuuden tyyssijaa, yliopistoa.     

 

 

Yliopistojen alennustila

Yliopistojen rehtorit puhuvat voimakkaasti korkeakoulujen muutoksen välttämättömyydestä. Markkinoinnin professori moittii mediassa yliopistoja tehottomiksi, kun käytävillä on niin paljon tyhjää. Vaikuttaa siltä, ettei professori ole huomannut, että tyhjä osasto on siirretty muualle. Eikö professori ole ollut työpaikallaan?

Miksi yliopistoissa kiehuu? Kyse on arvokriisistä, jossa oman edun tavoittelu yhdistyy muiden kukistamisen haluun. Tuntuu kuin korkeakouluissa tärkeintä olisi maaninen pyrky voittajaksi, ”kansainvälisesti arvostettujen ranking-listojen” kärkeen. Se vaatii paljon tekstiä, joka julkaistaan ”kansainvälisesti arvostetuissa journaaleissa.” 

Julkaiseminen onkin tärkeää -yhdellä edellytyksellä: Kirjoittajalla pitäisi olla jotain tutkimukseen nojautuvaa uutta sanottavaa. Tämä on usein sivuasia, kun halutaan nostaa omaa ja yliopiston profiilia. Tuotantohihna pyörii, brändikone kosiskelee mediaa ja media tuntuu menevän lankaan.

Taannoin uutinen kertoi Helsingin yliopiston sijoittuneen upeasti sijalle 94 QS-listalla. Kolme viikkoa aikaisemmin se oli Shanghain listalla sijalla 56.  Muiden yliopistojemme sijaluvut vaihtelevat, joku nousee sata sijaa, toinen laskee saman verran.

Arkijärjelläkin tajuaa, että mittaustulokset eivät kerro koko totuutta. Listoille pääsee vain luonnontieteellisten julkaisujen avulla. Humanistiset- ja yhteiskuntatieteet muodostuvat listoille kiipiville korkeakouluille taakaksi, josta on päästävä eroon.

Yliopistot toimivat kuin liikelaitokset: tehostetaan, karsitaan, irtisanotaan. Kun tähän yhdistyy koulutusohjelmien perusteellinen myllerrys, jossa vahvimmat ja röyhkeimmät ajavat tehokkaasti omia intressejään mainosrumpujen päristessä, sivistys ja moraali ovat bisneskielellä ilmaisten uhkia eivätkä mahdollisuuksia.

Vaasan yliopiston filosofisessa tiedekunnassa tehtiin loppukesällä salainen ”liikkeenluovutus,” kun 40 prosenttia filosofisesta tiedekunnasta eli vahvat kielitieteet luovutettiin Jyväskylään. Tiedekunnan dekaani luki lehdestä, että lähes 800 opiskelijaa ja opettajaa saa pakata laukkunsa! Dekaanilta lähti tiedekunta Jyväskylän junaan, hän itse pikaeläkkeelle Turkuun. Dekaani Katajamäki oli loistava professori, jonka työtä ohjasi rakkaus opetukseen ja tutkimukseen. Hän osallistui yhteiskunnalliseen keskusteluun selkein sanoin, perustelluin argumentein. Yhteinen hyvä oli arvostetulle Katajamäelle tärkeintä, ei oma ego.

Oliko tämä fantastisen yliopistomme moraalinen pohjanoteeraus, haluttiinko nuolla opetusministeriä ja hänen kulissikuiskaajiaan? Eivätköhän yliopistojen viisaat hallitukset keksi pian uusia tapoja innovoida itsensä ja lakeijansa tieteen äärimmäiselle huipulle, sinne missä kärkiyksilöt julistetaan kaikkien listojen kuninkaiksi torvien soidessa, massojen laulaessa ylistystä sankareilleen.

Helsingin yliopiston entinen rehtori ja kansleri Ilkka Niiniluoto kirjoittaa kuitenkin yhä hyvästä elämästä. Aihe kuulostaa museotavaralta;  filosofiaa, kirjallisuutta eikä muita pehmoaloja tarvita nyky-yliopistoissa, kun kaupalliset ja taloudelliset intressit ohjaavat koulutuspolitiikkaa.

   Opetus on tutkimuksen ohella yliopiston päätehtävä. Nykymyllerryksessä syvällinen pedagoginen ymmärrys ja opetustaito uhkaavat syrjäytyä muotiaatteiden tieltä kautta koulutusjärjestelmän. Yksipuolisiin ihmeoppeihin uskovalle opettajalle on luvassa mainetta ja kannustepalkkioita. Oikealle opetuksen asiantuntijalle, moraalinsa säilyttäneelle pedagogille, on varattu tuttu pilkkanimi: muutosvastarintainen. Saa nähdä koska korkeakouluopettajia ohjeistetaan kuten kouluopettajia: Koneita tulee käyttää 70 prosenttia opetusajasta ja ”ilmiöopetusta” tulee olla 40 prosenttia! Voi härregyyd!

 Laadukasta opettajankoulutustamme ollaan tuhoamassa. Syvällinen opetusopillinen tieteellinen tieto on punainen vaate yhden totuuden kauppiaille.  Hyvän opetuksen paras tae on opetusalan tutkimuksen ja käytännön asiantuntija, didaktikko, joka toimii joustavasti ja monipuolisesti ja osaa ajatella aivan itse. Sellainen pedagogi kieltäytyy muodikkaista hurmosliikkeistä, joiden piirissä yhden asian lahkolaiset julistavat  visioitaan. Liian moni asian tajuava myötäilijä on hiljaa tai taputtaa yksipuoliselle propagandalle ettei joutuisi mustalle listalle ja ensimmäisenä kilometritehtaalle. 

Rohkea akateeminen tutkija-opettaja uskaltaa sanoa härskiyttä härskiydeksi ja typeryyttä typeryydeksi, vaikka tietää, että kosto elää. Hän ei myy itseään muutamasta hopearahasta eikä kaipaa kiitosta vallan sokaisemilta pelureilta. Hän muistaa, että joskus yliopistoa kutsuttiin ylpeänä sivistyslaitokseksi, jota ohjasi pyrkimys maailman ymmärtämiseen ja selittämiseen tieteellisen tutkimuksen avulla. Tärkeintä elämässä ei ollut, että Shanghain listalla noustaisiin sijalle 199 ja kilpailijat isketään maan rakoon.

 

 

 

  

 

 

 

 

 

Arvoisa opetushallituksen uusi pääjohtaja!

 

Hyvä Olli-Pekka Heinonen! Teidät on nimitetty opetushallituksen uudeksi pääjohtajaksi. Tehtävä on näkyvä ja vastuullinen. Voitte vaikuttaa laajasti suomalaiseen koulutusjärjestelmään ja sitä kautta lasten, nuorten ja perheiden elämään. Olette koulutukseltanne juristi, mutta Teillä on 90-luvulta  monivuotinen kokemus opetusministerinä, joten koulu ja korkeakouluasiat ovat Teille tuttuja; se on hyvä lähtökohta työlle.

Muistan, että ministerinä vaaditte koulujen avointa julkiarviointia. Toive toteutui, kun lukioiden ranking-listat otettiin käyttöön. Vaaditte kouluviihtyvyyden parantamista, kun suomalaiset yläkoululaiset olivat kansainvälisen vertailun häntäpäässä. Monet olivat valinneet monivalintatehtävässä vaihtoehdon ”viihdyn koulussa huonosti.” Kolmas asia, jota korostitte oli tietoyhteiskunnan myönteinen vaikutus ihmisten onnellisuuteen. Mitä nyt ajattelette näistä kolmesta asiasta?

Kuten varmasti tiedätte, ajattelutaitojen kehittäminen on yksi uuden opetussuunnitelman päätavoite. Se on hienoa! Vaikuttaa  kuitenkin siltä, että opettajilla saisi olla vain taito ajatella samoin kuin koulua uudistavat  ajattelevat. Itsenäisesti ajattelevalle opettajalle, kriittiselle kyselijälle on varattu tuttu leima: olet muutosvastarintainen.

Opettajia pakotetaan toistelemaan iskusanoja päästäkseen valittujen joukkoon:  ilmiöt, ajattelutaidot ja vuorovaikutus.  Erityinen synti on, jos opettaja huomauttaa, että nämähän ovat olleet työssäni  itsestään selviä asioita jo 1970 -luvulta alkaen.

Jo vuoden 1970 POPS I käsitteli samoja asioita nykypuheita syvällisemmin. ”Ilmiöoppiminen” ei ole pedagoginen termi, opetuksen horisontaalinen integraatio on. Digilaitteista ei tietenkään puhuttu, kun niitä ei ollut.  Ymmärrettiin kuitenkin, että av-teknologia on ajattelevan ja taitavan opettajan apuväline –mutta vain apuväline, ei hallitsija.

On pöyristyttävää, että opettajille annetaan määräyksiä kuinka monta prosenttia opetusajasta laitteiden tulee olla käytössä! Korkein opetushallinto on myötäillyt digiuskovaisia, jotka lupaavat että ”moderneissa oppimisympäristöissä”  kaikki viihtyvät ja Suomi nousee huipulle. Laitekauppiaat kouluttavat opettajia ajattelemaan ja syväoppimaan!

Uudessa opetussuunnitelmassa ei puhuta enää opettamisesta, opettaja on pelkkä oppimisen ohjaaja, ihanteellisessa tapauksessa kanssaoppija. Uudistusintoilijat eivät tunne opetuksen tutkimusta, didaktiikkaa. Nykykoulu leimataan usein opettajakeskeiseksi pänttäämislaitokseksi, jossa passiiviset oppilaat pakotetaan imemään sitä myrkkyä, jota opettaja heille tarjoilee. Tämä loukkaa opettajia, jotka ovat saaneet akateemisen koulutuksen opetustyöhön, ovat opetuksen teorian ja käytännön asiantuntijoita. Lääkäri turvautuu lääketieteeseen eikä yksinomaan homeopatiaan; pätevä opettaja taas kasvatustieteeseen, etenkin didaktiikkaan, eikä vain yhteen kasvatuspsykologian äärisuuntaan. Jos hyvä opettaja on pelkkä ”kanssaoppija,” onko hyvä lääkäri  ”kanssapotilas?”

Opetusoppi eli didaktiikka käsittelee opetusta, jossa opettaja vastaa usein kymmenien erilaisten oppilaiden opiskelusta. Oppimisen tutkimus antaa opettajalle arvokasta tietoa, mutta  se ei riitä. Oppiminen tapahtuu päässä, opetus tapahtuu useimmiten isoissa ryhmissä. Hyvä opettaja käyttää tavoitteiden ohjaamana erilaisia opetustapoja.

Hyvä pääjohtaja Heinonen! Ruotsissa koulut voivat olla firmoja, jotka tekevät omistajilleen ja sijoittajille voittoja. Onko meidän seurattava esimerkkiä? Näin uutisoi Helsingin Sanomat etusivullaan jo 12.12.1993.

Hämeenlinnan kaupunginvaltuusto päättää pian kilpailun avaamisesta. Vanhemmille palvelusitoumus. Kilpailijoiksi muuttuvat koulut markkinoivat kirjeitse palvelujaan koteihin. Paperilla koulu lupaa taata oppilaille tietyt laatutekijät, joilla koulu haluaa profiloitua. Kaupunginjohtaja Elina Lehto tunnustaa, että malli on otettu Ruotsista. ”Markkinaohjausta ja asiakaslähtöisyyttä otetaan julkiseen sektoriin, kouluun. Vanhemmille ja lapsille avataan valinnanmahdollisuus ja luvataan samalla tietyt laatupalvelut. Kilpailussa menestyminen näkyy koulun rahoituksessa. Valitessaan koulun lapset vievät kouluyksikköönsä kullekin oppilaalle varatun  summan koulurahaa, symbolisesti repussaan. Hyvät ja laadukkaat koulut saavat enemmän oppilaita ja enemmän rahaa, heikot koulut kuihtuvat. Kilpailussa kompasteleville luvataan valtuustolta hätäapua.” (HS 12.12.93)

Julkisuudessa alkoi kiihkeä keskustelu suomalaisen peruskoulun surkeasta tasosta; koulu suosi tasapäisiä keskinkertaisuuksia, tappoi luovuuden ja oma-aloitteisuuden. Yhteisen peruskoulumme puolustajat leimattiin pysähtyneisyyden ajan höperöiksi. Koulumarkkinoiden avaamista vaadittiin. Pisa pelasti aivan viime hetkellä peruskoulumme, koska sen tulokset olivatkin kansainvälisessä vertailussa ihan kelvolliset, suorastaan erinomaiset. Peruskoulun ansiosta Suomesta tuli maailman silmissä esikuva, maa, jossa kaikilla on sama mahdollisuus hyvään koulutukseen ja sivistykseen kodin varallisuudesta riippumatta. En muista, että yksikään peruskoulun parjaajista olisi julkisesti myöntänyt, että ivapuhe oli ollut perusteetonta ja harkitsematonta.

Hyvä pääjohtaja Heinonen!  Onko nyt revanssin aika? Kannatatteko Te yhteistä peruskoulua vai markkinakoulua, Koulu Oy:tä? Mitä  Te ajattelette koulutuksen rahaleikkauksista?

Keskustelisin mielelläni lahjakkuuden edistämisestä ja lahjakkaiden opetuksesta, mutta aihe on liian laaja tähän yhteyteen. Vain yksi huomautus: Missä kävivät koulunsa ne tuhannet ”digiosaajat,” jotka nostivat Nokian ja Suomen maailman maineeseen? He kävivät suomalaisen ”tasapäisten keskinkertaisuuksien” peruskoulun. Heillä oli tieto päässään, eikä taskussa, kuten nyt vaaditaan. Jos tieto on vain taskussa tai sylissä, äly saattaa olla pian umpeen ommellussa takataskussa.

Kouluviihtyvyys on tärkeää, vielä tärkeämpää on harjaantua opiskelemaan keskittyneesti ja pitkäjänteisesti, vaikka se aina olisikaan kivaa. Mistä kertoo se,  että monet nuoret avioparit tekevät nyt kirjallisia sopimuksia, etteivät eroa ennen kuin tuleva vauva täyttää vuoden? Ei ilmeisesti ole kivaa katsella samaa puolison naamaa toista vuotta, eikä varsinkaan hoivata vauvaa, kun olisi niin paljon kaikkea muuta kivaa.

Nyt opettajankoulutustakin myllerretään palvelemaan uuden uljaan yliopiston bränditehtailua. Vahvat ja röyhkeät imagonrakentajat menestyvät parhaiten, kun sivistysyliopisto on kuopattu. Kuka kehtaa puhua yliopistoissa hyvästä elämästä? Jaa, tosiaankin:  muuan Ilkka Niiniluoto, Helsingin yliopiston rehtori ennen fantastista yliopistouudistusta.

Kouluopetus on kasvatusta. Eheäksi ihmiseksi kasvaminen edellyttää kasvurauhaa, tasapainoista mieltä ja yhteisöllisyyttä. Taidekasvatus, liikunta ja käden taitojen kehittäminen ovat eheyden edellytyksiä. Iänmukaisen moraalikasvatuksen tulisi olla kaikkea opetusta läpäisevä tavoitealue. Tärkeintä ei ole aina vain minä, vaan me yhdessä. Isänmaa on rakas ja tärkeä, mutta vastuu maailman tilasta on yhteinen.

Arvoisa pääjohtaja Heinonen! Toivotan Teille menestystä työssänne.

Kari Uusikylä,

didaktiikan emeritusprofessori, Helsingin yliopisto

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Koulutuspolitiikka puoskareiden käsissä

Kirjoitin seuraavan tekstin tietokoneeni muistiin 20.12.2000,  kun Teollisuuden  ja työnantajien keskusliitto TT oli vaatinut surkean koulujärjestelmämme remonttia.  Yliopistoissa ”tekotieteellistä” opettajankoulutusta ajettiin ulos, koska ”tiedot voitaisiin takoa opiskelijoiden kalloon” kolmessa vuodessa. Opettajankouluttajia vaadittiin todistamaan, että koulumme on tuloksiltaan muita parempi, jos he  haluavat rahoituksensa jatkuvan yliopistoissa.

Aivan pian, vuonna 2001, tuli ensimmäinen Pisa-mittaus.  Surkea tasapäinen koulumme olikin kohtuullisen hyvä ja akateemista opettajankoulutustamme tultiin ihmettelemään kaikkialta maailmasta. Koulutuksen teilaajat vaikenivat. Onko nyt revanssin aika? Alla on tekstini 16 vuoden takaa.

Jokaisen maan koulutusjärjestelmä heijastelee ajan henkeä ja vallitsevia arvoja. Nyt ihmisarvo sopii meilläkin parhaiten juhlapuheiden lisukkeeksi, todellisuudessa taloudelliset arvot ja   ns. tehokkuus tuntuvat ohjaavan kaikkea toimintaa. Opetuksestakin puhutaan yhä useammin teollisuuden ja kaupan termein. Koulun oppilaat ovat kuulemma ”asiakkaita,” ja yliopisto ”tuottaa” tulossopimusten perustella maistereita, tohtoreita ja vieraskielistä tekstiä. Kertoipa eräs ammattikorkeakoulu taannoin ylpeänä valmistavansa ISO 9000 laatustandardien mukaisia insinöörejä!

Kun ”sivistysyliopiston” lausuntoluonnoksessa ehdotettiin koulun aloittamista vuotta nykyistä aikaisemmin, jotta ”jokaiselle saataisiin yksi tehokas työvuosi lisää,”  havainnollistuu mihin kouluakin ollaan viemässä.

Peruskouluissa ja päiväkodeissa huonosti palkatut opettajat kasvattavat ja opettavat  suurissa ryhmissä lapsia, jotka voivat yhä huonommin, koska ylitöihin pakotetuilla vanhemmilla ei ole heille aikaa. Valtiolla ei ole muka varaa palauttaa sadoille tuhansille peruskoululaisille sitä miljardia,  joka laman aikana otettiin pois. Kirjat kiertävät, homekoulut sairastuttavat rikkaassa Suomessa.

Korkeakoulut ovat talouden tehokkuusarvoja matkivia oppineiden laboratoriorottien lajittelu- ja kilpailuttamiskeskuksia. Opettajiin ja tutkijoihin on alettu soveltaa vanhoja behaviorismin  periaatteita; nälkäiset rotat pakotetaan henkensä pitimiksi juoksemaan labyrintissä ruokapalojen perässä. Kilteimmät tai väärää tieteenalaa edustavat yliopistorotat kuolevat nälkään tai tallautuvat jalkoihin, herkimmät luhistuvat henkisesti. Kakolan vankimielisairaalan ylilääkärinä toimiva dosentti sanoi äskettäin viihtyvänsä paremmin Kakolassa kuin yliopistossa, jonka henkinen ilmapiiri on  väkivaltaisempi kuin Kakolan.

    Yliopisto-Kakolan periaatteita vaaditaan siirrettäväksi kouluun. Teollisuuden ja työnantajien keskusliitto vaati marraskuisessa Finlandia -talon jättiseminaarissaan tulevaisuuden koulutukselta lisää kilpailua, tehokkuutta, arviointia, kouluiän alentamista ja koulujärjestelmän uudistamista teollisuutta paremmin palvelevaksi. Koulut tulisi saattaa tulosvastuulliseksi ja opettajien kannustuspalkkausta tulisi harkita. Pedagogista asiantuntemusta 1300:n osanottajan seminaarissa edusti näkyvimmin ex-presidentti, kansakoulunopettaja Martti Ahtisaari. 

Teollisuuden huoli aliarvostetusta ammattikoulutuksesta ja Suomen kilpailukyvyn kehityksestä on oikeutettu. Mitä käytännön toimenpide-ehdotuksiin tulee, herrojen pitäisi kuitenkin ymmärtää ihmisen ja teollisuuden raaka-aineen ero. Ehdotus koulujen tulosvastuusta on lievästi ilmaistuna outo ja kertoo kovin suppeasta opetuksen, sen tulosten ja laadun ymmärtämisestä. Tulisiko vanhat opettajanpalkkani periä minulta takaisin, koska monet oppilaani menestyivät koulussa huonosti, eivät oppineet, jotkut jopa pinnasivat? Paljonko arvosanojen tulisi nousta, jotta opettaja saisi kannustelisänä yhden palkkaluokan lisää? Onkohan oppilaiden ominaisuuksilla mitään vaikutusta oppimistuloksiin? Kuka pystyy mittaamaan opettajan vaikutukset oppilaiden minäkuvaan, mielenterveyteen, luovuuteen, opiskelumotivaatioon ja itseluottamukseen? Vai ovatko nämä koulusaavutukset toissijaisia ja vähäarvoisia?

Maailmalta saadut kokemukset oppilaiden kilpailuttamisesta ovat huonot. Monet koulussa kilpailutetut nuoret raakit eivät aikuisina kilpaile, perusta yrityksiä eivätkä luo uutta. He yrittävät vain jaksaa iltaan asti.

Japanissa älykäs eliittikoulun oppilas irrotti kaverinsa pään ja toi sen koulun portille. Mukana oli tappajan terveiset ahdistavan koulukilpailun turmiollisuudesta. Amerikkalainen koulupoika teurasti koulussa tovereitaan, kun oli ensin tappanut vanhempansa –siksi, että näiden ei tarvitsisi hävetä poikansa huonoa koulumenestystä. Poikaa oltiin vertailtu jatkuvasti sisareensa. Yksittäistapauksiako? Kyllä, mutta paljastavia. Eivät nuoret huvikseen ole anorektikkoja, huumeiden käyttäjiä, juoppoja tai rikollisia. Lapset ja nuoret ovat yhteiskunnan peili, kotien henkisen tilan armoton kuvastin. Syrjäytyneiden kotien ohella monen ”osaajankin” kodissa lapset maksavat kovaa hintaa kovan arvomaailman seuraamuksista. Heroiini tappaa nuoria vanhempien ammatista ja saavutuksista riippumatta.

Työnantajien paras keino lisätä tulevaisuudessa suomalaista hyvinvointia, ”osaamista” ja kilpailukykyä saattaisi olla se, että isät ja äidit pakotettaisiin lähtemään töistä lastensa luokse kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen. Jos  ”osaamista”, lahjakkuutta ja luovuutta halutaan edistää, oppilaita tulee auttaa luottamaan itseensä, löytämään luontaisimmat kykynsä ja innostuman niiden kehittämisestä. Lian nuoria ei saisi käyttää työvoimana. Muuan huolestunut opiskelija kertoi luentotauolla, että  pari hänen lahjakasta opiskelukaveriaan makaa peiton alla ja syö psyykenlääkkeitä. Pojat olivat antaneet jo lukioaikana luovuutensa ja kykynsä bisneksen käyttöön. Kun mehut oli imetty, pojat saivat mennä.

Lapsen ja nuoren psykofyysistä kehitystä ei voi nopeuttaa.  Kannattaisi muistaa mitä muuan Albert Einstein neuvoi: Koulussa ei pidä erikoistua liian aikaisin, luonnontieteitä ja humanistisia tieteitä ei pidä asettaa oppiaineina vastakkain. Tärkeintä olisi kiireetön opiskelu, ajattelutaitojen harjaannuttaminen ja yhteistyötaitojen oppiminen.  Yksilöpalvonta on vastenmielistä,  jokaista ihmistä tulee kunnioittaa, kirjoitti Einstein.

Pääjohtaja Jorma Ollila kehui Suomen koulujärjestelmää TT:n seminaarissa, koska se antaa jokaiselle lapselle tasavertaiset mahdollisuudet, mutta sallii myös yksilöllisten kykyjen kehittämisen. Onko Ollila siis ”bresneviläinen peruutuspeiliin katsoja”, millä nimellä tällaisten näkemysten esittäjät on  joissain piireissä leimattu?

Suomen koulutusjärjestelmän ydin on hyvä, mikä ei tietenkään oikeuta liialliseen itsetyytyväisyyteen. Opettajat ovat meillä hyvin koulutettuja ja useimmat heistä ymmärtävät yksisilmäisen propagandan ja asiallisen koulun kehittämisen eron. Onneksi vielä on myös sivistyneitä, oppineita opetusviranomaisia. Mutta kuinka kauan wahlroosit voivat sietää ns. hyvinvointivaltion aikaista koulusysteemiämme? Tulevatko testifirmat piankin pinnallisine mittareineen testaamaan lapsia, myymään kouluille palvelujaan, standardoimaan laatua, laatimaan paremmuuslistoja? Ryhdytäänkö kenties perustamaan maksullisia kouluja ja jakamaan lapsia niihin, jotka kelpaavat ja niihin köyhiin ja ”tyhmiin”, jotka kelpaavat vain tunkion täytteiksi. Tämäkö olisi Suomen kotien tahto –ja onko tuolla tahdolla tulevaisuudessa mitään merkitystä?

 

JK. Kuvassa on joukko Vaasan lyseon tyhmiä ja laiskoja oppilaita vuonna 1962. Lisäksi kuvassa on Pekka Puska.Lyseo011 Näistä pojista kasvoi sivumennen sanoen oppineita, menestyviä kansalaisia, niistäkin, jotka olivat muka sekä tyhmiä että laiskoja.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Einstein puhui viisaasti

Muuan ns. huippuprofessori julisti 90-luvun alussa olevansa kärkiyksilö tieteen äärimmäisellä etureunalla. Kuvaan kirjassani ”Isät meidän. Luovaksi lahjakkuudeksi kasvaminen” (1996) kärkiprofessori Raakkunan ja ruotsinkielisen kollegan, Albert Enstenin, kuvitteellista keskustelua. Raakkuna piti Ensteniä vanhana tehottomana höppänänä, rasitteena tiedekunnalle.

Romaanimuotoinen kirjani on luovuuden ja lahjakkuuden oppikirja, mutta myös tutkimus ja pamfletti. Kaunokirjallinen helmi se ei ole.

Enstenin ajatukset kirjassani ovat melko suoraan teoksesta Ideas and Opinions, vuodelta 1954.  Siihen oli koottu Einsteinin puheita 1930-luvulta 50-luvulle.

Tässä Einstein -Enstenin ajatuksia:

Kunnianhimo, lievemmin ilmaisten tunnustuksen tarve, istuu lujasti ihmisluonnossa. Tarve saada tunnustusta on luonnollista ja tervettä. Tässä kuitenkin rakentavat ja tuhoavat voimat kulkevat käsi kädessä. Halu saada hyväksyntää on tervettä, kun taas halu olla parempi, voimakkaampi ja älykkäämpi kuin kanssaeläjät johtaa helposti itsekkyyteen, joka vahingoittaa sekä itseä että yhteisöä. Siksi kasvatuksessa pitäisi varoa kunnianhimoon vetoamista työn motiivina.

Monet vetoavat Darwinin oppeihin oikeuttaakseen ihmisten keskinäisen kilpailun. Tämä on väärin, koska ihminen on sosiaalinen eläin. Ei hänen tarvitse kukistaa muita elääkseen.

Yksilöpalvonta on epäoikeudenmukaista ja osoittaa huonoa makua, varsinkin jos yksilöön yhdistetään yliluonnollisia henkisiä kykyjä. Tällainen on tullut osakseni ja sanon suoraan, että kontrasti aikaansaannosteni ja maineeni välillä on suorastaan groteski. Onneksi materialistisella ajallamme on niitäkin, jotka asettavat tiedon ja moraalin ensimmäisiksi, ennen mainetta, rikkauksia ja valtaa.

Ihmisen jokaisen saavutuksen taustalla on motivaatio, sisäinen halu saada aikaan jotain arvokasta. Sisäistä motivaatiota pitäisi ravita kaikin keinoin. Pahinta koulutuksessa on pelkoon, väkivaltaan ja keinotekoiseen auktoriteettiin turvautuminen. Sellainen tuhoaa oppilaissa itseluottamuksen ja aitouden, tuottaa vain alistuvia alamaisia. Tärkein ja arvokkain opiskelun ja työnteon motiivi on rakkaus omaan alaan.

Meidän on varottava saarnaamasta nuorille menestymistä elämän tarkoituksena. Jokainen saa muilta paljon enemmän kuin pystyy näille antamaan. Ihmisen arvokkuus mitataan parhaiten sillä, mitä hän antaa muille, ei sillä, mitä hän itselleen haalii. Kunnioita jokaista ihmistä, älä ihannoi ketään!

Humanistisia ja luonnontieteitä ei pidä asettaa vastakkain toistensa kilpailijoiksi. Sivistyneen ihmiskunnan kohtalo riippuu enemmän moraalin tasosta kuin tuotantokyvystä. Vapaa taloudellisten voimien leikki, ihmisen sääntelemätön halu kerätä itselleen aina vain enemmän valtaa ja varallisuutta aiheuttavat ongelmia ihmiskunnalle. Onnelliseen elämään kuuluu yhteisöllisyys ja suhteellisuudentaju sekä kyky rajoittaa omia haluja ja tarpeita.

Ihan oikea elävä ”Raakkuna” syöksyi myöhemmin tieteen äärimmäiseltä etureunalta syvään rotkoon. Se oli traagista, mutta ei odottamatonta.