Viinan kirot

Vesa Vatanen piano, Antti Teinilä basso, Timo Valkamo rummut, Kari U. klarinetti ja sax.

 Viime vuonna Suomessa juotiin viinaa sataprosenttiseksi  alkoholiksi muutettuna 10,8 litraa 15 vuotta täyttänyttä asukasta kohden. Suomessa asuu yli 300 000 alkoholin suurkuluttajaa eli  juoppoa.

Kesän jälkeen A-klinikoiden hoidossa on melko edustava näyte kansalaisista. Tärisevää naista ja miestä tuodaan Mersulla tai metrojunalla hoitoon kännikierteen katkaisemiseksi, kertoo klinikan lääkäri.

Hallituksesta kerrottiin jo vuosia sitten, että ”kansalaiskeskustelusta välittyy hyvin se tieto, että alkoholin kulutus on kasvanut ja alkoholin aiheuttamat terveys- ja sosiaaliset haitat ovat lisääntyneet….Valtioneuvoston periaatepäätökseen kirjataan hallituksen poliittinen tahto…Hallitus laatii hallitusohjelman mukaisesti alkoholihaittojen ehkäisyä koskevan ohjelman ja valtioneuvoston periaatepäätöksen…”

Periaatepäätöksinkö kansa raitistuu? Hallitus unohti puheet oluen laimentamisesta, kaljaan pitääkin saada lisäprosentteja ja laatuviinejä pitää voida ostaa jokaisen kotikunnasta. Se on tasa-arvoa; mikä onkaan puoluille tärkeäpää kuin pienten ihmisten tasa-arvo! Pian Peräkylissä nautitaan laatuviinejä illallisjuomana.

Mediassa on pantu ilahtuneena merkille, että peruskoulun yläasteen oppilaiden alkoholin käyttö on vähentynyt viime vuosina muutaman prosentin. Enää ei edes 40 prosenttia tytöistä käytä kuukausittain alkoholia ja viikkokännäreiden määräkin on pysynyt 10 prosentin paikkeilla. Eiköhän lasten ryyppääminen saada taas pian lisääntymään, kunhan hallituksen ”tahtotila” limuviinojen tuomisesta kauppojen hyllyille toteutuu.

Tänäänkin sadat tuhannet juopon lapset heräsivät möykky sisikunnassaan, se on takertunut henkitorveen eikä sitä saa nielaistuksi alas.  Juopon lapsi on tuskainen ja masentunut. Isä tai äiti tai molemat ovat olleet humalassa ensin viikonloppuisin, sitten myös arkisin, joillakin on ollut viikkojen juomaputki.

Juopon lapsi yrittää olla vanhemmilleen hyvä ja kiltti, jospa ne sitten olisivat selvin päin. Lapsi ei uskalla kertoa vanhemmilleen tuskastaan. Juopolle ei voi kertoa sellaista, koska juoppo pahoittaisi mielensä. Juopolle on liikaa, kun oma lapsikin syyllistää. Se ahdistaa niin, että pitää lähteä ryyppäämään. Juopon perheessä ei saa puhua suoraan mistään asiasta. Siellä leikitään että kaikki on hyvin.

Kun juopon lapsi menee iltaisin nukkumaan hän pelkää mitä yöllä tapahtuu. Hänen kainalossaan voi olla pikkuveli tai -sisko, joka pelkää vielä enemmän, joskus niin että tärisee. Koska lapsi ei pysty keskittymään, koulumenestys heikkenee. Koululaisen silmissä on kuva horjuvasta isästä ja korvissa kaikuu naapurin lasten ivanauru. Lapsi saa huonoja todistuksia ja alkaa pitää itseään tyhmänä, muita huonompana.

Alkoholismi on paha sairaus, juoppo tarvitsee hoitoa. Älkää kuitenkaan säälitelkö juoppoja, he ovat itsesäälin mestareita. Säälikää juopon lapsia. Antakaa heille hellyyttä, näyttäkää, että on aikuisia, joihin voi luottaa, joiden sylissä voi tuntea olevansa turvassa ja rakastettu.

Hei isukki, ota lapsi syliisi. Pistä vaikka blogin alussa oleva rauhallinen kappale soimaan taustalla. Silitä lasta, kerro miten paljon häntä rakastat, miettikää mitä mukavaa tekisitte tänään yhdessä. Äläkä haise tänään alkoholilta.

 

 

 

 

Tulospalkkiot ja ihmisarvo

”Ei ole kiva kun moititaan ahneeksi,” totesi valtio-omisteisen ison firman johtaja synkkänä, kun media oli paljastanut hänen jättioptionsa. Ei ole kivaa monella muullakaan, kun työ on loppunut ja  leipä alkaa olla vähissä.

Kun pahin taloudellinen lama alkaa väistyä,  ahneus ja röyhkeys virkoavat taas nokosiltaan. Taas firmoille ja virastoille kaupataan  palkkio-ohjelmia ja kannustelisiä työtehon lisäämiseksi. Olisi aika pohtia mitä juhlapuheiden ”luottamus, välittäminen, kannustavuus” tarkoittavat työelämässä.

Palkkioita myyvä  pankkiiri  on todennut  kyynisesti, että palkka on vain korvausta työpaikalla vietetystä ajasta, tulospalkkaa pitää saada työn laadusta. Miten laiskoja jättikannusteita  saaneet ovatkaan olleet lorviessaan vuosikausia työpaikoillaan ilman kannustelisiä?  Entä miten on mahdollista tehostaa työpanosta vuodesta toiseen? Suurin osa ihmisistä on aina mennyt töihin tekemään ahkerasti töitä eikä odottamaan lisäpalkkioita.

On aivan oikein, että työntekijöitä palkitaan poikkeuksellisen erinomaisesta työstä kohtuullisesti, oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti. Tämä edellyttää kuitenkin, että palkitsemisen kriteerit ovat yksiselitteiset, eivätkä vaadi sitä, että ihminen raataa itsensä hengiltä potkujen ja häpeän pelossa.

Psykologisesti tulospalkkiot perustuvat ihmisten manipulointiin ja kontrolloiintiin: Kun raadat, saat  namun. Palkkiot ja rangaistukset ovat saman mitalin kaksi puolta. On tehtävä yhä enemmän yhä nopeammin. On ainakin näyteltävä tehokasta, kerättävä pisteitä, kehuttava itseään, tuotettava, hosuttava ja oltava parempi kuin työkaveri. Jos vain harvoja palkitaan, palkkiotta jääminen on muille rangaistus.

Palkkiot ruokkivat riippuvuutta eivätkä tuota pysyviä muutoksia käyttäytymiseen. Ne ruokkivat myös paremman palkkion odottamista. Moni ”muutosjohtaja” tuottaa tehokkaasti kurjuutta ihmisille eli ”säästää” ja ”tehostaa.” Onko häntä palkittava ruhtinaallisesti kahden vuoden työurakasta, jonka jälkeen hän saa valtavan lisäpalkkion ja lähtee ”kohti uusia haasteita.”

Työstä palkitsemisen kriteerit ovat usein mekaanisia ja pinnallisia. Bisneksessä tuloksen mittaaminen on helpointa. Ihmisyyden, hoivan ja välittämisen tason mittaaminen  on lähes mahdotonta.

Tehokkaasti koteihinsa säilötyt vanhukset, isot koululuokat ja jättipäiväkodit voivat tuottaa kunnille näennäistä ”tehokkuutta”eli ns. säästöjä.  Ihmisille ne tuottavat usein kärsimystä. Onko kärsimyksen tuottamisesta palkittava  ”tuottavuutta” kohottaneita?

Kotipalvelujen ovelta ovelle kiirehtivät ahkerat, työnsä näännyttämät naiset ehtivät katsoa, että vanhus elää ja on syönyt, eipä paljon muuta.  Käsite ”hoivapalvelu” voitaisiin heittää romukoppaan. Kustannustehokkuus tarkoittaa myös sitä, että nollasopimuksella riistetyt hoiva-avustajat katsovat päivittäin kännykästä onko tänään töitä. Isoissa kaupungeissa on tehtävä parin tunnin keikkoja kaukana toisistaan. Kympin tuntipalkasta avustaja maksaa matkansa.

Miksi jonkun työtulos on rahalla mitaten sata kertaa arvokkaampi kuin jonkun toisen? Onko johtaja sata kertaa lahjakkaampi ja ahkerampi kuin alaisensa?

Metrosiivooja kertoi saavansa pienen kannustelisän, kun siivoaa paikat verestä, oksennuksesta ja ulosteista. Virtsan luuttuamisesta ei tulospalkkaa makseta. Siivooja sanoo, että palkalla ei elä. ”Olisi hyvä, jos palkka riittäisi, ihmisarvoni nousisi,” pohtii nuori nainen.

Mikä on ihmisen arvo ahneuden ja röyhkeyden mitta-asteikolla?

 

 

 

 

 

 

 

 

Ihminen ei ole kone

Etevät teknologit ovat luoneet laitteita, jotka helpottavat elämäämme, lisäävät tuottavuutta ja tehokkuutta, tuovat jopa musiikin ja taiteen helmet jokaisen ulottuville.

Teknohuumassa unohtuu kuitenkin helposti, että ihminen ei ole kone. Vaikka kehossa olisi kaikki ne 40 anturia, joita mies esitteli televisiossa innoissaan, se ei takaisi terveyttä saati hyvää, tasapainoista elämää. Omien elintoimintojen tarkkailusta voi tulla huume, jos pitää jatkuvasti katsoa mittarista miten oma keho voi. Mieli ei ainakaan voi hyvin, jos se askartelee pakkomielteisesti mittaustulosten maailmassa.  Aivot ja terve harkintakyky ovat tärkemmät kuin rasvaton, lihaksikas takapuoli, jota on tiukennettu vuoden salirääkillä.

Mistä johtuu ihmisten synkkyys ja elämänilon puuttuminen? Yksi perussyy on välittävän ihmisen, ystävän tai kumppanin puuttuminen elämästä. Tiedämme, että jos lapsi jätetään vaille hoivaa, hellyyttä ja kosketusta ensimmäisen ikävuotensa kriittisimpinä aikoina, vauva voi masentua syvästi, jopa kuolla. Koneet voivat auttaa ylläpitämään lapsen elintoimintoja, mutta se ei riitä korvaamaan ihmistä.

Jokaisella lapsella pitää olla vahva aikuinen turvanaan. Nuorenkin pitää saada elää kapinavaiheensa tietäen, että häntä ei hylätä. Aikuiset asettavat rajat, valvovat ja ohjaavat. Kodin ovet nuorelle aina avoinna, satoi tai paistoi.

Nykyinen  kulutus- ja menestyskulttuuri luo ihmisiä, joille omat kasvot,  ulkoinen menestyminen ja raha ovat tärkeämpiä kuin lähimmäiset ja tavallinen tasapainoinen elämä.

Köyhyys näkyy karusti monen ihmisten ulkoisessa olemuksessa, vaatetuksessa ja apaattisissa ilmeissä.  Ruokajonot pidentyvät, monilta työttömiltä on viety toivo paremmasta huomisesta. Laskun siitä maksavat myös lapset; monen koulunkäynti on vaikeaa kotiongelmien aiheuttaman ahdistuksen vuoksi. Kaveripiiristä saatu hyväksyntäkin riippuu usein merkkivaatteista ja älylaitteiden laadusta.

Useimmat lapset kasvavat kuitenkin vailla rahahuolia, monet vanhemmat tasoittavat tien eikä lapsi kypsy aikuiseksi, jolla on oikeuksien lisäksi velvollisuuksia. Ihanien satuhäiden jälkeen alkaa arki, johon kuuluu vaimon meikitön aamunaama ja ärsyttävästi kevytjugurttia ryystävä mies.  Näillä asioilla ei ole mitään merkitystä, jos katseet kohtaavat avoimina, jos hellät kädet koskettavat toisiaan.

Hyvä elämä on yhdessä elettyä, tasapainoista arkea. Epäkypsä, lapsena pilalle lellitty tai julmasti hylätty lapsi ei aikuisena siihen pysty. Hän tarvitsisi eheytyäkseen ihmistä, terapeuttia, auttajaa, mutta saa liian usein vain annoksen tunteet turruttavaa lääkettä, jos sitäkään.

Jos kuvitellaan, että koneet ja pillerit korvaavat ihmisen, ollaan hakoteillä. Onko ihanne todella se, että jokaisella kotiinsa hylätyllä sairaalla vanhuksella on tulevaisuudessa ”omalääkärinä” netti- tai puhelinlääkäri Helsingissä ja ruokarobotti tarjoaa maksalaatikon? Jos uudet mengelet pääsevät tulevaisuudessa manipuloimaan täsmäiskuin geenejämme, tunteitamme ja aivotoimintaamme,  ihmisyys on tullut tiensä päähän.

 

 

 

 

 

 

 

Koulutuspolitiikka puoskareiden käsissä

Kirjoitin seuraavan tekstin tietokoneeni muistiin 20.12.2000,  kun Teollisuuden  ja työnantajien keskusliitto TT oli vaatinut surkean koulujärjestelmämme remonttia.  Yliopistoissa ”tekotieteellistä” opettajankoulutusta ajettiin ulos, koska ”tiedot voitaisiin takoa opiskelijoiden kalloon” kolmessa vuodessa. Opettajankouluttajia vaadittiin todistamaan, että koulumme on tuloksiltaan muita parempi, jos he  haluavat rahoituksensa jatkuvan yliopistoissa.

Aivan pian, vuonna 2001, tuli ensimmäinen Pisa-mittaus.  Surkea tasapäinen koulumme olikin kohtuullisen hyvä ja akateemista opettajankoulutustamme tultiin ihmettelemään kaikkialta maailmasta. Koulutuksen teilaajat vaikenivat. Onko nyt revanssin aika? Alla on tekstini 16 vuoden takaa.

Jokaisen maan koulutusjärjestelmä heijastelee ajan henkeä ja vallitsevia arvoja. Nyt ihmisarvo sopii meilläkin parhaiten juhlapuheiden lisukkeeksi, todellisuudessa taloudelliset arvot ja   ns. tehokkuus tuntuvat ohjaavan kaikkea toimintaa. Opetuksestakin puhutaan yhä useammin teollisuuden ja kaupan termein. Koulun oppilaat ovat kuulemma ”asiakkaita,” ja yliopisto ”tuottaa” tulossopimusten perustella maistereita, tohtoreita ja vieraskielistä tekstiä. Kertoipa eräs ammattikorkeakoulu taannoin ylpeänä valmistavansa ISO 9000 laatustandardien mukaisia insinöörejä!

Kun ”sivistysyliopiston” lausuntoluonnoksessa ehdotettiin koulun aloittamista vuotta nykyistä aikaisemmin, jotta ”jokaiselle saataisiin yksi tehokas työvuosi lisää,”  havainnollistuu mihin kouluakin ollaan viemässä.

Peruskouluissa ja päiväkodeissa huonosti palkatut opettajat kasvattavat ja opettavat  suurissa ryhmissä lapsia, jotka voivat yhä huonommin, koska ylitöihin pakotetuilla vanhemmilla ei ole heille aikaa. Valtiolla ei ole muka varaa palauttaa sadoille tuhansille peruskoululaisille sitä miljardia,  joka laman aikana otettiin pois. Kirjat kiertävät, homekoulut sairastuttavat rikkaassa Suomessa.

Korkeakoulut ovat talouden tehokkuusarvoja matkivia oppineiden laboratoriorottien lajittelu- ja kilpailuttamiskeskuksia. Opettajiin ja tutkijoihin on alettu soveltaa vanhoja behaviorismin  periaatteita; nälkäiset rotat pakotetaan henkensä pitimiksi juoksemaan labyrintissä ruokapalojen perässä. Kilteimmät tai väärää tieteenalaa edustavat yliopistorotat kuolevat nälkään tai tallautuvat jalkoihin, herkimmät luhistuvat henkisesti. Kakolan vankimielisairaalan ylilääkärinä toimiva dosentti sanoi äskettäin viihtyvänsä paremmin Kakolassa kuin yliopistossa, jonka henkinen ilmapiiri on  väkivaltaisempi kuin Kakolan.

    Yliopisto-Kakolan periaatteita vaaditaan siirrettäväksi kouluun. Teollisuuden ja työnantajien keskusliitto vaati marraskuisessa Finlandia -talon jättiseminaarissaan tulevaisuuden koulutukselta lisää kilpailua, tehokkuutta, arviointia, kouluiän alentamista ja koulujärjestelmän uudistamista teollisuutta paremmin palvelevaksi. Koulut tulisi saattaa tulosvastuulliseksi ja opettajien kannustuspalkkausta tulisi harkita. Pedagogista asiantuntemusta 1300:n osanottajan seminaarissa edusti näkyvimmin ex-presidentti, kansakoulunopettaja Martti Ahtisaari. 

Teollisuuden huoli aliarvostetusta ammattikoulutuksesta ja Suomen kilpailukyvyn kehityksestä on oikeutettu. Mitä käytännön toimenpide-ehdotuksiin tulee, herrojen pitäisi kuitenkin ymmärtää ihmisen ja teollisuuden raaka-aineen ero. Ehdotus koulujen tulosvastuusta on lievästi ilmaistuna outo ja kertoo kovin suppeasta opetuksen, sen tulosten ja laadun ymmärtämisestä. Tulisiko vanhat opettajanpalkkani periä minulta takaisin, koska monet oppilaani menestyivät koulussa huonosti, eivät oppineet, jotkut jopa pinnasivat? Paljonko arvosanojen tulisi nousta, jotta opettaja saisi kannustelisänä yhden palkkaluokan lisää? Onkohan oppilaiden ominaisuuksilla mitään vaikutusta oppimistuloksiin? Kuka pystyy mittaamaan opettajan vaikutukset oppilaiden minäkuvaan, mielenterveyteen, luovuuteen, opiskelumotivaatioon ja itseluottamukseen? Vai ovatko nämä koulusaavutukset toissijaisia ja vähäarvoisia?

Maailmalta saadut kokemukset oppilaiden kilpailuttamisesta ovat huonot. Monet koulussa kilpailutetut nuoret raakit eivät aikuisina kilpaile, perusta yrityksiä eivätkä luo uutta. He yrittävät vain jaksaa iltaan asti.

Japanissa älykäs eliittikoulun oppilas irrotti kaverinsa pään ja toi sen koulun portille. Mukana oli tappajan terveiset ahdistavan koulukilpailun turmiollisuudesta. Amerikkalainen koulupoika teurasti koulussa tovereitaan, kun oli ensin tappanut vanhempansa –siksi, että näiden ei tarvitsisi hävetä poikansa huonoa koulumenestystä. Poikaa oltiin vertailtu jatkuvasti sisareensa. Yksittäistapauksiako? Kyllä, mutta paljastavia. Eivät nuoret huvikseen ole anorektikkoja, huumeiden käyttäjiä, juoppoja tai rikollisia. Lapset ja nuoret ovat yhteiskunnan peili, kotien henkisen tilan armoton kuvastin. Syrjäytyneiden kotien ohella monen ”osaajankin” kodissa lapset maksavat kovaa hintaa kovan arvomaailman seuraamuksista. Heroiini tappaa nuoria vanhempien ammatista ja saavutuksista riippumatta.

Työnantajien paras keino lisätä tulevaisuudessa suomalaista hyvinvointia, ”osaamista” ja kilpailukykyä saattaisi olla se, että isät ja äidit pakotettaisiin lähtemään töistä lastensa luokse kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen. Jos  ”osaamista”, lahjakkuutta ja luovuutta halutaan edistää, oppilaita tulee auttaa luottamaan itseensä, löytämään luontaisimmat kykynsä ja innostuman niiden kehittämisestä. Lian nuoria ei saisi käyttää työvoimana. Muuan huolestunut opiskelija kertoi luentotauolla, että  pari hänen lahjakasta opiskelukaveriaan makaa peiton alla ja syö psyykenlääkkeitä. Pojat olivat antaneet jo lukioaikana luovuutensa ja kykynsä bisneksen käyttöön. Kun mehut oli imetty, pojat saivat mennä.

Lapsen ja nuoren psykofyysistä kehitystä ei voi nopeuttaa.  Kannattaisi muistaa mitä muuan Albert Einstein neuvoi: Koulussa ei pidä erikoistua liian aikaisin, luonnontieteitä ja humanistisia tieteitä ei pidä asettaa oppiaineina vastakkain. Tärkeintä olisi kiireetön opiskelu, ajattelutaitojen harjaannuttaminen ja yhteistyötaitojen oppiminen.  Yksilöpalvonta on vastenmielistä,  jokaista ihmistä tulee kunnioittaa, kirjoitti Einstein.

Pääjohtaja Jorma Ollila kehui Suomen koulujärjestelmää TT:n seminaarissa, koska se antaa jokaiselle lapselle tasavertaiset mahdollisuudet, mutta sallii myös yksilöllisten kykyjen kehittämisen. Onko Ollila siis ”bresneviläinen peruutuspeiliin katsoja”, millä nimellä tällaisten näkemysten esittäjät on  joissain piireissä leimattu?

Suomen koulutusjärjestelmän ydin on hyvä, mikä ei tietenkään oikeuta liialliseen itsetyytyväisyyteen. Opettajat ovat meillä hyvin koulutettuja ja useimmat heistä ymmärtävät yksisilmäisen propagandan ja asiallisen koulun kehittämisen eron. Onneksi vielä on myös sivistyneitä, oppineita opetusviranomaisia. Mutta kuinka kauan wahlroosit voivat sietää ns. hyvinvointivaltion aikaista koulusysteemiämme? Tulevatko testifirmat piankin pinnallisine mittareineen testaamaan lapsia, myymään kouluille palvelujaan, standardoimaan laatua, laatimaan paremmuuslistoja? Ryhdytäänkö kenties perustamaan maksullisia kouluja ja jakamaan lapsia niihin, jotka kelpaavat ja niihin köyhiin ja ”tyhmiin”, jotka kelpaavat vain tunkion täytteiksi. Tämäkö olisi Suomen kotien tahto –ja onko tuolla tahdolla tulevaisuudessa mitään merkitystä?

 

JK. Kuvassa on joukko Vaasan lyseon tyhmiä ja laiskoja oppilaita vuonna 1962. Lisäksi kuvassa on Pekka Puska.Lyseo011 Näistä pojista kasvoi sivumennen sanoen oppineita, menestyviä kansalaisia, niistäkin, jotka olivat muka sekä tyhmiä että laiskoja.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lapsi tarvitsee turvallisen aikuisen

pojat ja mä noin 77

Oli lämmin elokuinen ilta, kauan sitten. Muita ihmisiä ei juuri liikkunut virastotaloalueen betonierämaassa, joku kuitenkin. Vastaani käveli noin viisivuotias poika, nopein pienin askelin. Poika mutisi itsekseen maahan katsellen. Kysäisin mihin pikkumies oli menossa, hän ei kuulunut tähän aikaan tähän maisemaan. Poika jatkoi kulkuaan.

Jatkoin matkaa, mutta pian käännyin takaisin, koska poika jäi vaivaamaan mieltäni. Häntä ei enää näkynyt. Katselin ympärilleni ja hetken kuluttua näinkin pojan, joka kyyhötti polvet koukussa ison talon roskalaatikoiden vieressä.  Menin pojan luokse, yritin jututtaa. Kysyin nimeä ja puhuin niitä näitä, mutta poika ei katsonutkaan minua, saati että olisi puhunut. Muistan pojan likaisen, synkän olemuksen.

Aloin kysellä kotioloista, missä isä on. Poika vastasi hiljaa, että isää ei ole. Entä äiti, missä hän on?  ”Ravintolassa,” vastasi poika. Kysyin onko ketään kotona, ja poika vastasi kieltävästi. Vähitellen poika alkoi puhua ja selvisi, että hän tiesi missä äiti on. Kun pyysin häntä näyttämään tietä, poika nousi ja alkoi kävellä määrätietoisesti, minä perässä.

Parin mutkan jälkeen saavuimme ravintolan ovelle, selitin vahtimestarille, että etsimme pojan äitiä. Kun seisoimme neuvottomina keskellä ravintolasalia, yhdestä pöytäseurueesta nousi tyylikkäästi pukeutunut nainen, kaikkea muuta kuin laitapuolen kulkija. Minua hän ei vilkaissutkaan, vaan alkoi läksyttää pikkumiestä. Äiti alkoi retuuttaa poikaa kohti ulko-ovea.

Eteisvahtimestari kertoi, että nainen on ”parhaita asiakkaitamme”. Hän ihmetteli, että naisella on poika ja lupasi kysyä tulevaisuudessa usein mitä pojalle kuuluu.

Olin iltalenkillä syrjäisellä, pimenevällä metsätiellä jossain päin Helsinkiä. Vierelleni ilmestyi noin kymmenvuotias poika, reppu selässä. Ryhdyin jututtamaan poikaa. Hän kertoi tulevansa soittotunnilta ja tapana on, että hän kävelee puolentoista tunnin matkan kotiinsa läpi metsiköiden ja puistojen.

Poika istahti polun varrella olevalle levähdyspaikalle; hän halusi ilmeisesti päästä eroon kyselevästä ukkelista. Jatkoin jutustelua ja poika osoittautui omaperäiseksi, älykkääksi keskustelukumppaniksi. Kun kysyin, eikö häntä pelota kulkea yksin, poika vastasi, että ”on aika pieni todennäköisyys, että keskustan roistot tänne osuisivat.”

Kuljimme yhtä matkaa kilometrin verran. Selvisi, että pojan isä ja äiti ovat  arvostetuissa ammateissa. He olivat töissä, vaikka oli jo television iltauutisten aika. Kotona odotti onneksi mummi pienempien sisarusten kanssa.

Ennen kuin erosimme, poika sanoi, että oikeastaan on mukava kävellä yksin kaikessa rauhassa kotiin. ”Kukaan ei vaadi mitään, kukaan ei sano, mitä pitää tehdä. Saa olla vain omien ajatustensa kanssa.” Se oli tärkeä viesti kaikille vanhemmille. Antakaa lasten olla lapsia, älkää ohjelmoiko heitä, älkää vaatiko kaiken aikaa suorituksia! Keskustelkaa paljon kaikessa rauhassa, kuunnelkaa lapsia ja antakaa heille turvallisuutta ja hellyyttä!

Toivon, että pienestä, vapisevasta likanaamasta on kasvanut vahva nuorukainen, jolla on elämä järjestyksessä, jolla on lähellään ihmisiä, jotka välittävät hänestä. Metsätien kulkijan tulevaisuus näytti  hyvältä. Ei hänkään kuulunut yksin pimenevään metsään, vaan äidin ja isän luokse omaan kotiin, keskustelemaan vaikka niistä mielenkiintoisista tulevaisuudentoiveista, joista meillä oli puhe.

 

Suomen häpeätahra

Mummo itkee ns. hoivakodin vuoteessa, kun Ihminen tulee käymään. Mummo kiittää Taivaan Isää siitä, että Hän lähetti vuosi sitten Ihmisen mummoa avustamaan. Työ loppui, mutta Ihminen ei hylännyt mummoa, vaan käy usein hänen luonaan. Mummo toivoo, että saisi jostain myrkkyannoksen, joka lopettaisi tuskan. Sivistynyt mummo ei pidä siitä, että ympäristössä kiroillaan ja huudetaan ”turpa kiinni.”

Kun Ihminen tuli käymään, mummo istui pyörätuolissaan, pää alhaalla riippuen. Kun Ihminen pyysi, että mummo viedään sänkyyn, vastattiin, että hän on istunut vasta kolme tuntia. Ihminen kertoi, että tuntikin on mummolle liikaa ja mummo sai armon. Eihän mummoja ehdi kaiken päivää kuskata sinne, mihin sattuvat haluamaan.

Mummo pyysi kerran ruokaa sänkyynsä, koska ei jaksanut kuunnella huutoa ja kiroilua. Se ei tullut kuulonkaan, vaan mummo nostettiin nosturilla pyörätuoliin. Säännöt ovat tietenkin kaikille yhteiset. Kun mummo pyysi ruokailun jälkeen, että hänet viedään sänkyyn, vastaus oli tyly: Siivoamme ensin, sitten pääset.

Superin puheenjohtaja totesi monia vuosia sitten, että vanhusten hoito on Suomen häpeätahra.  Ei ole riittävästi rahaa eikä henkilökuntaa. Kunnissa on hiljaisesti hyväksytty tilanne ja se pahenee tulevaisuudessa, puheenjohtaja ennusti -ja oli oikeassa.

Otin vanhustenhoidon puheeksi parin kaverini kanssa. Toinen kertoi, että hänen melkein 100-vuotias äitinsä siirrettiin asiasta kertomatta sadan kilometrin päähän, toiseen sairaalaan. Äiti oli uudessa oudossa paikassa yksinäinen ja onneton. Eräänä yönä hän oli kontannut sairaalan käytävällä ja kertonut menevänsä kotiin. Äiti eli enää kuukauden.

Hoivatyö on raskasta ja vaatii erityisominaisuuksia. Se ei sovi kaikille. Hyvä hoitaja on Ihminen:  empaattinen, luja ja ahkera. Muuan ylihoitaja vaati aikanaan vanhainkodin henkilökunnalta tinkimätöntä työmoraalia; jotkut hoitajista tulkitsivat vaatimuksen kovuudeksi tai kiusanteoksi. Kyse ei ollut siitä. Hoitaja tekee vastuullista työtään heikkojen ja avuttomien parissa. Laiskat ja piittaamattomat voivat hakeutua muihin töihin, ylihoitaja sanoi. Oliko se väärin?

Olin toukokuussa suuren vanhainkodin juhlassa soittokeikalla. Soitimme vanhoja valsseja ja tangoja, mummot hymyilivät onnellisina ja pyörätuolit tanssivat lattialla sujuvasti hoitajien ohjaamina. Hoitajat pitivät vanhuksia käsistä ja hymyilivät. Vanhan miehen ilmeettömiin kasvoihin ilmestyi vähitellen levenevä hymy, kun hoitaja toi hänet orkesterin eteen kuulemaan 40-luvun suosikkikappaletta. Tuntui, että sali oli täynnä Ihmisiä. Ihmisellä on järki, oma tahto ja tunteet. Jos oma tahto ja tunteet kielletään, ihmisarvo katoaa.

Sotea pian kymmenen vuotta veivanneet poliitikot kantavat päävastuun vanhushoivan tilasta. Politiikka  kaipaisi kipeästi rehellisiä Ihmisiä  omahyväisten puhuvien päiden ja kauko-ohjattujen marionettien tilalle. Emme siedä enää yhtään uutta lopputulemaa, tulokulmaa tai käppyrä-laatikko kuvaa, johon ministeri on raapustanut uudet oivalluksensa hoidon järjestämisestä.

Vanhukset, lapset ja sairaat on hoidettava ensin yhteisillä verovaroilla. Jos rahaa jää, siitä voi jokainen tapella vakaumuksensa ohjaamana.  Ihmisen hädällä saalistaville pitää osoittaa paikkansa ulkohuoneen peränurkassa.

 

 

 

 

Mainosmiehet kouluamme kauppaamassa

Kieltäydyin, kun minulle tarjottiin tilaisuutta osallistua Suomen itsenäisyyden juhlavuoden, 2017, kunniaksi toteutettavaan 100-Koulua hankkeeseen, jossa ”etsitään, kehitetään ja tuotetaan yhdessä koulujen ja koulutusasiantuntijoiden kanssa sata koulutusta uudistavaa innovaatiota.” Hanke luo kuulemma edellytykset maailman parhaalle koulutukselle myös seuraavalle sadalle vuodelle. Rohkenen epäillä.

”Olemme haastaneet mukaan kaikki koulut ja koulutuksesta kiinnostuneet tahot Suomessa ja ympäri maailman”, sanoo Saku Tuominen, hankkeen vastaava tuottaja ja Scoolin luova johtaja. Myös tv-tuottaja Juha Tynkkynen sekä sijoittaja Pekka Viljakainen ovat mukana hankkeessa.

Miljoonan dollarin rahoituksen kerännyt Scool tarjoaa seminaarien ja verkkoluentojen kautta oppia ”ajankohtaisista aiheista robotiikasta mobiilisovelluksiin. Tarkoituksena on laajentaa opettajien ymmärrystä maailmassa tapahtuvista muutoksista.”

Olisi paljon tärkeämpää lisätä hankkeen puuhaajien ymmärrystä opetuksesta. Ovatko kaksi mainos- ja monitoimimiestä ja yksi suursijoittaja, yhdessä mobiilioperaattorin kanssa, pyyteettömiä kouluopetuksen uudistajia?

Suunnitelmissa on rakentaa laaja paketti oppimisratkaisuja, jotka ovat monistettavissa eri maihin ja paikallisten opettajien helppo ottaa käyttöön.Tavoitteena on, että vuoteen 2017 mennessä 100 000 opettajaa käyttää aktiivisesti näitä tuotteita.

Tässä se  tuli, asian ydin!  Kyse on siis ennen kaikkea bisneksestä, tuotteen myymisestä suomalaisen koulun maineella ja Suomen  itsenäisyysvuodella ratsastaen. Luulo, että hyvä opetus ja suomalainen koulu voidaan monistaa eri maihin on suorastaan huvittava. Sata erillistä ideaa on pelkkä silppusäkki.

Monien bisnesmiesten ja poliitikkojen 1990-luvulla surkeaksi murskaama peruskoulumme kelpaa vielä hetken myynnin edistäjäksi.  Yhteisen peruskoulun perusteita puretaan leikkauksin ja koulut ovat eriytymässä varsinkin isoissa kaupungeissa hyväosaisten ja köyhien kouluihin. Kehitys ennustaa alenevaa Pisa-sijoitusta ja köyhille lapsille mustaa tulevaisuutta.

Kouluhimaset myyvät  opetusministeriön tukemina digiherkuilla kuorrutettuja oppimisen taivasnäkyjä. Mukana juhlavuoden projektissa on kuulemma ihan oikea sir,  Sir Ken Robinson, englantilainen puhuja ja konsultti, epäilemättä ”huippuyksilö.”  Yhdessä DNA:n, Supercellin ja teknologiateollisuuden kanssa hän innovoinee helposti koko maailman opetuksen –kunhan suomalaiset opettajat ensin tuottavat ne sata ideaa.  Sir Kenin brittikoulujärjestelmä erottelee ainakin seitsemän sortin kouluja. Raha ratkaisee millaisen koulukasvatuksen kukin saa. Olisiko tässä innovaatio, jolla ”Suomi nousee?”

Kuten yliopistoissa tapahtui 2010, kouluopettajien virat voitaisiin muuttaa purettaviksi työsuhteiksi.  Turhat opettajat voitaisiin silloin erottaa sähköpostiviestein kuten yliopistoissa äskettäin tehtiin.  Ehkä jotkut homehtuneet   narisijat olisi mahdollista siirtää  omiin homekouluihinsa, homehtuneet opetusopin , etiikan ja kasvatusfilosofian kirjat  kainalossaan höpöttämään koulun tavoitteista, hyvästä kasvatuksesta, hyvästä opetuksesta, moraalista ja muista eilispäivän turhuuksista.