Yli-oppilas kirjotus innovatio

Suomesta tehdään Hölmölää. Se tapahtuu tehokkaimmin kasvattamalla koulussa hölmöjä. Viimeisin älyttömyys on yo-kirjoitusten äidinkielen kokeen oikeakielisyyden vähättely. Myös yleissivistäviä reaaliaineita, kuten historiaa, on vähätelty. Kuvitellaan, että matemaattisesti lahjakas on monilahjakkuus, jonka pitää päästä muita helpommin korkeakouluun, kunhan kirjoittaa matematiikasta laudaturin.

Pitkän matematiikan laudatur on osoitus matemaattisesta lahjakkuudesta. Se on hieno saavutus, mutta ei kerro mitään esim. kielellisestä lahjakkuudesta tai opiskelumotivaatiosta, saati luovuudesta. Filosofia on arvioitu alustavasti turhimmaksi lukioaineeksi, josta ei ole hyötyä yliopiston opiskelijavalinnoissa. Niin, ei kai kriittisen ajattelun taito ole tärkeää. Se taitaa olla suorastaan kiusallista koulu-uudistajien kannalta.

Pedagoginen asiantuntemus ja terve järki on heitetty valtakunnassa ties minne. Kansainvälinen laaja tutkimustieto opetuksesta näyttää olevan arvotonta. Sen on korvannut simppeli muotisanojen markkinointi. Media menee lankaan, kun Palkittu Opettaja julistaa, että opetus ei ole muuttunut mihinkään 50 vuodessa: Opettaja kaataa yhä kuollutta tietoa passiivisiin päihin… De va kukku de!

Kun koululaiset pistetään pian kilparadalle, jossa maalina on 12 vuoden pinkomisen jälkeen opiskelupaikka, moni uupuu matkalla, lopullisesti. Ei tullut osaaja-menestyjää, tuli masennuspotilas tai väkivaltainen nuori, joka kostaa yhteiskunnalle ja viattomille ihmisille piinansa.

Kirjoittaako itseohjautunut ylioppilas tulevaisuudessa tähän tapaan:

”Isän maa Suomi.
Suomi on sata vuotias. Itsenäisyys sodasta on leffa, kun yks Rokka ampu ne Venäläiset sotilaat. Se lehto oli äijä kun se ampu ittensä kun ne neukut oli eka ampunu sitä. Meillä oli koulussa sitä ilmiökin, jossa me niin ku tutkittiin kokoviikko aivan yksin just sitä Itsenäisyyttä. Retkellä Suomen Linnassa meillä oli mageeta. Joku vanha gubbe tuli kouluun höpöttämään, että on hianoo olla Suomalainen ja et se on niinku flaidannu slobojen kaa ja sillee. Sit me saatiin ite keksii koko viikko niinku sitä ilmiöö just siit, että isän maa on hieno asia. ope soitti jonku finlandia hymnin ja alko spiidaa, kun se oli sen mielestä niin hiano. Tun tylsää torvi soittoo se oli. On se isän maa ihan jees, mut jenkkilään mä muutan kun skole loppuu.”

Yksi pikkuasia vielä: Kun kirjallisuus, taide, filosofia ja kansallinen kulttuuri hylätään, edessä on tuhon tie kohti sivistyksen rappiota. Suomalaiset asuivat kallionkoloissa, kun monissa maissa, joita pidämme nyt sivistyksen takapajuloina, kukoisti korkeatasoinen tiede ja taide. Mikä sivistyksen romahdutti? Hallitsijoiden itsekkyys, raakuus ja moraalittomuus. Ja tyhmyys.

Suomi-neito, 100, rajatilapersoona

Katsopa peiliin, kuka sieltä katsoo? Tunnetko enää uupuneen näköistä tuijottajaa? Onko hän tyytyväinen ja tasapainoinen? Jos on, miksi? Ellei ole, miksi? Tämän jutun lopussa terapeutti antaa vastauksen. Lue se, ajattele!

Suomen henkisestä ja aineellisesta kehityksestä ja kansalaisten hyvinvoinnista vastaavat ensisijaisesti poliittiset päättäjät. Heissä on paljon oman vakaumuksensa puolesta toimivia, rehellisiä ihmisiä, jotka uskovat aidosti pyrkivänsä yhteiseen hyvään. Mutta on myös ketkuja, jotka puhuvat sujuvasti ja paljon, sanomatta mitään. He ovat kuin tuuliviirit, melkein aina ”samaa mieltä kysyjän kanssa” ja kertovat mitä kaikkea hyvää ovat saaneet aikaan. On myös paljon heitä, jotka jyräävät päätöksiä selittelemättä. Taustalla kuiskuttelee kummisetien ja lobbareiden lauma.

Taloudelliset arvot ja hedonistiset nautinnot on nostettu, eivät siis nousseet itsestään, elämän ihanteiksi, yhteisen hyvän ja keskinäisen välittämisen sijalle. Suomen muutos 80-luvulta alkaen markkinavetoiseksi firmaksi on hämmästyttävä saavutus, josta saamme kiittää hallituksia ja kansanedustajia. Kehitys sen kun kiihtyy.

Miten ihmeessä sodan jälkeinen köyhä Suomi onnistui hoitamaan koululaiset, sairaat ja vanhukset? Miten luotiin ns. hyvinvointivaltio? Nyt media kertoo lastensuojelun katastrofaalisesta tilasta. 70 000 syrjäytynyttä nuorta miestä tarvitsee apua. Lasten ja nuorten psykiatrinen hoito on retuperällä, sote-sotku ei ole koskaan ollut näin paha, vanhukset jätetään yksin koteihin tai laitoksiin odottamaan kuolemaa.

Valinnanvapaus on irvokas Troijan puuhevonen, rahat valuvat niille, joilla sitä nytkin on miljoonia ja miljardeja. Jokainenhan tämän tajuaa, mutta sitä ei voi sanoa, ettei leimaudu pysähtyneisyyden ajan kommariksi. Ensin ostetaan hoiva-alan pikkufirmat ylihintaan, sitten monopoliasemassa kiskotaan itselle suurin mahdollinen voitto. Asiakas, entinen potilas, ne voitot lopulta maksaa. Kuka uskoo, että uudistusta on veivattu yli kymmenen vuotta siksi, että jokaisella kansalaisella olisi sama oikeus hyvään hoitoon. Päättäjien tulosvastuu, hokema ”tulos tai ulos,” on vitsi. Tai toisaalta: Ehkä Suomen nykytila on juuri tulos, johon on pyritty.

Lääkäri-terapeutti Pekka Roponen diagnosoi yhteiskunnan pahan sairauden merkit jo 1991. Noista ajoista potilaan tila on kroonistunut. Sillä ei ole kuitenkaan väliä, kun sairaudentunto puuttuu. Suomi-neidosta on tullut rajatilapotilas.

”Yhteiskunnan ilmapiiri heijastuu yksilöissä. Länsimaista yhteiskuntaa on kutsuttu narsistiseksi yhteiskunnaksi eli yhteiskunnaksi, jossa tärkeintä on omanarvontunteen pönkittäminen, toisiin vaikuttaminen, hinnalla millä hyvänsä. Tämä on hyvin lähellä ns. rajatila-problematiikkaa. Rajatilapersoonallisuudelle on ominaista, että tästä häiriöstä kärsivän henkilön käyttäytyminen ohjautuu täysin muiden ihmisten reaktioiden mukaan. Oma identiteetti puuttuu, ja henkilö hakee jatkuvasti muiden hyväksyntää tämän aukon täyttämiseksi. Seurauksena on se, että ihmissuhteet käyvät hyvin raskaiksi ja sisäiset voimavarat ehtyvät. Se puolestaan johtaa masentuneisuuteen, sisäiseen uupumukseen ja korviketyydytyksen hakemiseen lääkkeistä ja alkoholista.”

Korkeakouluissa ja muissa ranking-listoilla kiipeilevissä, saavutuksiaan suurentelevissa, pahoinvointilaitoksissa kannattaisi lukea erityisen tarkasti seuraava lääkärinlausunto omasta tilastaan:

”Rajatilaproblematiikalle on tyypillistä myös se, että ihmisarvoa etsitään suorituksista. Ihminen itsessään ei ole mitään, siten myös omaa arvoa on jatkuvasti etsittävä saavutuksista. Mikäli niitä ei jatkuvasti tule lisää, omanarvontunto romahtaa ja seurauksena on masennus. Äärimmilleen vietynä tämä johtaa siihen, että eri ihmisten arvo on suhteellisen helposti mitattavissa, joten voimme asettaa ihmiset arvojärjestykseen. Häntäpäässä voimmekin sitten aloittaa kaasuttamisen, koska ne eivät oikeastaan olekaan ihmisiä. Mielenkiintoista olisi joskus kuulla poliitikon perustelevan kantaansa sillä, että näin maasta tehdään ihmisille hyvä elää.” (Pekka Roponen, lääkäri, psykoterapeutti, HS 10.12.1991)

Björn Wahlroos, arvojohtajamme

Suomi kulkee vakaasti Björn Wahlroosin viitoittamaa polkua. Jos joku aikoo poiketa polulta, isot pojat ottavat niskasta ja antavat ensimmäisen varotuksen. Polulla pysyvää odottavat maine, menestys ja rikkaudet. Seuraavassa lyhyt lähihistoriallinen katsaus pankkiirin ajatusten voittokulkuun:

Wahlroos moitti vuonna 2012 eroavaa tasavallan presidenttiä siitä, että Halosen hovi on saanut suhteettomasti vaikuttaa julkiseen debattiin. Konsernijohtaja on tosin vuosikymmeniä itsekin debatoinut näyttävästi, aina yhtä hurmaavana ja älykkäänä. HS:ssa on ollut mm. kahden sivun juttu ”Kapitalistin muotokuva,” jättikuvin koristettuna. Se ei liene lainkaan suhteetonta.

”Koulutus ei auta, koska neljäsosaa tai viidesosaa ihmisistä ei voida kouluttaa työelämään,” neuvoi konsernijohtaja jo vuonna 2000. Tästä viisaudesta on otettu onkeen, jo kymmenet tuhannet kouluttamattomat nuoret ovat kadonneet jonnekin, syrjäytyneet. Nykyinen presidenttimme lupasi vaalitaistelunsa aikana, että ketään ei hylätä. Wahlroos voisi kertoa Niinistölle, ettei energiaa pidä tuhlata hylkykappaleiden keräämiseen.

”Korkeakoulut pitäisi säätiöidä ja tehdä niistä julkisia liikelaitoksia,” Wahlroos vaati ja on saanut tahtonsa läpi. Sivistysyliopisto kituu henkitoreissaan, ellei ole jo kuollut. Koulut ovat kaaoksessa matkiessaan markkinoiden tehokkuutta. Opettajia vähennetään, toimivia kouluja lakkautetaan, mutta mainosrummut pärisevät ”moderneista oppimisympäristöistä.” Joku niistäkin rahastaa, mutta mitä siitä!

Kunhan koululaitos saadaan yksityistetyksi terveydenhoidon kanssa, alkaa Wahlroosin Suomi olla hyvällä mallilla.”Julkista sektoria ja sosiaaliturvaa on syytä leikata,” on kuultu toistuvasti. Tuottamattoman pohjasakan eduissa riittää vielä leikkaamista.

Wahlroos on kertonut, että suomalainen ei ole hänelle sen kummempi kuin amerikkalainen eläkeläinen, jonka osinkotulot hän on sitoutunut maksimoimaan. ”Bisneksellä ei ole etiikkaa,”siteerasi pankkiiri Berlusconia rikastumisen taidosta. Oppi-isänsä kullakin! Vaikka bisneksellä ei ole moraalia, bisnesmiehellä voisi ehkä olla.

Erityisen tuohtunut Wahlroos oli äskettäin siitä, että perustuslakiin perehtyneet asiantuntijat ovat olleet nuorina vasemmistolaisia. Pelkkiä revareita vain, luulen, Björn sentään oli kunnon taistolainen! On se harmi, kun Suomessa ei vielä saa rikkoa vapaasti perustuslakia; heti on joku ollimäenpää kimpussa. Tammefan! Eikö Suomessa saa tehdä bisnestä siten, kun itse haluaa!

Wahlroos on oikeassa sanoessaan, että työn vieroksuntaa ei pidä suosia. Mutta kun hän väittää, että iso osa ihmisistä ei halua sopeutua muutokseen, on syytä valpastua. Kun Nordeassa annettiin satoja potkuja, muutosvastarintaisia naisia riitti. He eivät ylpeilleet Wahlroosin tapaan sillä, että pankki on kahden A:n pankki. Työpaikka oli heille tärkeämpi kuin A-kirjaimet.

Konsernijohtaja oikoi tasavallan presidenttiä, joka yhdisti puheessaan isot tuloerot terveyseroihin. Wahlroos tietää, ettei tulonjako vaikuta terveyteen, korrelaatiohan ei osoita syy-yhteyttä. ”Syrjäytyneet eivät panosta terveytensä hoitamiseen,” tietää pankkiiri.

Kun katsoo maailman köyhiä ruokajonoissa, ei ensimmäiseksi tule mieleen vaatia heitä kuntosalille ja sitten kotiin syömään terveysruokaa. Ovatko nämäkin kymmenet miljoonat ihmiset laiskoja loisia, muutoksen vastustajia?
Kuten konsernijohtaja toteaa: korrelaatio ei todellakaan ole syy-yhteyden merkki. Siksi en ehdota, että laskisimme korrelaatioita Wahlroosin itsekkään, röyhkeän kilpailu- ja menestysideologian leviämisen ja nuorten masennuspotilaiden määrän välille. En ehdota myöskään tilastollista analyysiä turvaverkkojen rapautumisen ja työelämän kovuuden yhteydestä perheväkivaltaan, juoppouteen ja huumeidenkäyttöön.

Björn Wahlroosin ihmiskuvan mukaan omien etujen ajaminen koituu lopulta yhteiseksi hyväksi; ei saisi käyttää tunnepitoista sanaa ”ahneus.” Pankkiirin mukaan 80 prosenttia ihmisistä on idiootteja rahan suhteen, mutta onneksi rahan päälle ymmärtävät auttavat idioottejakin selviytymään. Pankkiiri Wahlroos! Kiitän Teitä omasta ja sukulaisteni puolesta! Selvitty on, joten kuten.

Albert Einstein puhui näin: ”Sivistyneen ihmiskunnan kohtalo riippuu enemmän moraalin tasosta kuin tuotantokyvystä. Vapaa taloudellisten voimien leikki, ihmisen sääntelemätön halu kerätä aina vain enemmän valtaa ja varallisuutta, aiheuttavat ongelmia. Onnellisen elämän edellytyksiin kuuluu yhteisöllisyys ja suhteellisuudentaju, kyky rajoittaa halujaan ja tarpeitaan”.

Mitäpä Einsteinista, kun Suomea wahlroositetaan huipulle. Ota osasi menestyksestä! Sinulla on nyt Isojen poikien ja Tiukkojen tätien henkinen ja taloudellinen tuki takanasi. Nimiä en mainitse, kyllä sinä tiedät. Visioidaan parempi Suomi kuin tämä 100-vuotias, tasapäisen kateuden ja tyhmyyden tyyssija. Tilataan Amerikasta Säätytalolle Huippukonsultti kertomaan onnellisuudesta ja Suomen pelastamisesta. Ajatellaan aina vain positiivisia, kauniita ajatuksia. Pois kauna ja kateus! Unelmoidaan yhdessä!

Texas, 06.11.2017

Tuore teksasilaisen pikkukaupungin kirkossa tapahtunut kammottava teurastus käynnisti taas kerran tutun näytelmän. Kauhealle teolle etsittiin syitä. Presidentti Trump löysi yhden, ampujalla oli vakava mielenterveysongelma. Tämä pitää varmasti paikkansa. Mutta mistähän näitä mielenterveysongelmia sikiää, kun vuosittain 35 000 amerikkalaista ammutaan kotimaassaan?

Amerikkalainen yhteiskunta ruokkii väkivaltaa ja tappamista. Melkein jokaisella on kotonaan ase, mutta se ei ole ongelma, ei ainakaan jos presidenttiin on uskomista. Muutamia vuosia sitten Teksasissa suunniteltiin opettajien aseistamista, jotta koulusurmat voitaisiin ehkäistä!

Lukekaa Jussi Valtosen Finlandia-palkittu kirja (2014) ”He eivät tiedä mitä tekevät.” Yhdysvalloissa on kaupunginosia, joihin ei edes poliisi uskalla mennä. Niissä asuu ihmisiä, joilla ei ole elämässään toivoa, ei työtä, ei kunnon koulutusta – ei edes mahdollisuutta terveydenhoitoon. Miksi presidentti Trump halusi kumota terveydenhoitouudistuksen, joka mahdollisti köyhille, myös mielenterveyspotilaille, terveyspalvelut?

Suomikin on väkivaltainen. Täällä ammutaan, puukotetaan, raiskataan, katkotaan sormia, potkitaan päähän, lyödään kirveellä ja kettingillä. Viaton kulkija voi saada pimeällä marraskuisella kadulla kimppunsa raivoavan korston, joka syytää solvauksia, uhkaa tappamisella ja kiristää rahaa.

Kun Suomi eriarvoistuu ja nuorilla ei ole toivoa paremmasta, väkivallan uhka kasvaa, seuraamme Yhdysvaltojen mallia. Yhtään lasta eikä nuorta saa jättää yksin. Tarvitaan neuvolapalveluja, ohjausta, ja ongelmaperheiden valvontaa. Nuorille on vaadittava mielenterveyspalveluja, apua on saatava nopeasti. Varhain hylätyille, onnettomille nuorille väkivaltainen ympäristö opettaa miten pahan olon voi kostaa muille. Kun vähättely ja kiusaaminen ylittää kriittisen rajan, mitkään lukot tai vartijat eivät estä hirmutekoja.

Koulun on tehtävä kaikkensa, jotta oppilaiden kiusaaminen estetään. Ennen ajateltiin, että koulu on kasvattava pienoisyhteiskunta, jonka avulla yhteiskunta muutetaan paremmaksi. Nyt oletetaan, että koulun on pakko kumartaa kilpailuyhteiskuntaa, jossa Bisnes määrää suunnan ja nopeuden. Välittävä, inhimillinen kouluyhteisö ei tuijota koulujen paremmuuslistoja. Todella parhaat koulut auttavat nuoria tielle, jossa itsekunnioitus ja omien kykyjen löytäminen yhdistyy moraaliin ja yhteisen hyvän arvostamiseen ajatuksissa, sanoissa ja ennen kaikkea teoissa.

Kun huumeista on tullut arkipäiväisiä, tie pohjalle on avattu. Vaarassa eivät ole vain syrjäytyneet, vaan huumekoukussa on nuoria ja aikuisia yhteiskunnan kaikilta portailta. Ongelman vähättely on typerää.

Lasten ja nuorten hyvää oloa ei voi ostaa eikä sillä voi käydä voittoa tuottavaa kauppaa. Huippuvisioiden keskellä realisti ymmärtää keille huippu on varattu ja ketkä sysätään kylmästi syrjään jo lapsuudessa. Media kertoo mihin olemme matkalla, ainakin niille, jotka osaavat lukea otsikoiden lisäksi myös rivit ja rivien välit. Mutta mitäpä siitä, kun minulla on kaikki hyvin; sehän on tärkeintä.

Älä pilipalisoidu, ajattele itse!

Maailma ei ole mustavalkoinen, se on monivärinen. Ihmistä ei pidä korottaa pyhimyksiksi eikä leimata roistoiksi, mutta jos vaikenemme pahojen epäkohtien edessä, olemme pelkureita.

Puoluepoliittinen sitoutuminen estää helposti asioiden viileän analyysin.  1970-luvulla taistolaisten vastustajat saivat kuulla, että ”et siedä kritiikkiä.” Ei yksipuolista, propagandistista haukkumista tarvitsekaan sietää. Kritiikki on mautonta silloin, jos sen tarkoitus on vain kostaa ja haavoittaa. Kritiikin pitää perustua tosiasioihin eikä hurmahenkisyyteen tai kateuteen, kuten uljaassa huippu- ja kilpailuyhteiskunnassamme usein tapahtuu. Esimerkiksi korkeakoulut huippupuheineen ovat keskinäisen kateuden ja itsetehostuksen keskittymiä.

Taistolaisuus on kuopattu, mutta yksisilmäisiä riittää. On vaikea teeskennellä olevansa kuurosokea kun näkee härskiä oman edun tavoittelua, jota perustellaan yhteisellä hyvällä. Politiikassa menestyy moni hyväpuheinen tuuliviiri,  joka osaa käännellä nuttuaan tuulen mukaan. (Huomaa: En sano, että kaikki poliitikot ovat sellaisia.)

Itsenäistä toisinajattelijaa uhkaa helposti kosto. Voi tulla potkut töistä, tutkija- tai taiteilijapiireissä apurahat lopetetaan, jopa maine yritetään mustata. Muuan Mister President on potkinut lyhyessä ajassa pellolle joukon lähimpiä neuvonantajiaan ja korkeita virkamiehiä. Yksi niistä, joka sanoi presidenttiä pölvästiksi, sai julkisen kutsun älykkyystestaukseen presidentin kanssa.

Onneksi Suomessa on vielä kohtalainen sananvapaus, Ylessäkin. Monissa maissa vallan arvostelija joutuu vankilaan tai pääsee hengestään.

Kansalaisilla tulee olla oikeus vastustaa johtajiensa itsekkäitä tai sekavia hankkeita. Kymmenen vuoden sote-sotku on surullinen esimerkki oman ryhmän etujen ajamisesta ”yhteisen hyvän” nimissä.  Vanhusten ja lasten pahoinvointi, koulujen kurjistuminen, pätkätyöt, köyhyys, terveydenhoidon ongelmat, masentuneiden armeijat ja kansakunnan repeäminen miljonääreihin ja ruokajonossa seisoviin, tuntuu olevan toissijaista. Pääasia on, että ministerien suu käy ja puhetta piisaa.

Puuttuu vain, että Suomi saisi tulevaisuudessa presidentin, joka tviittailisi päivittäin sekavia – ja julistaisi vielä olevansa älykäs. Kuvitelkaa Suomen tasavallan presidenttiä tviittailemassa julkisesti kilpailijallen: ”Matti, sun pölvästi Tatu-isäs kirjottel älyst, et se periyty geeneis. Ei sunka äly sit voi kovin kummone ol!” tai ”Mää ja Vladi tehrän yhres Suamest kreit. Suamest kreit. Kreit. Uskoka mua!”

Aidossa demokratiassa kansa saa syyttää itseään, jos valitsee vaaleissa johtajakseen narsistin, psykopaatin tai typeryksen. Diktatuureissa nämä ovat hyvän johtajan ominaisuuksia, usein julmuuteen ja väkivaltaiseen raakuuteen yhdistyneinä. Aivopesu ja valeinformaatio voivat taannuttaa sivistyksellä ylpeilleen kansankin julmureiksi. Vierailkaa Auschwitzissa ja todetkaa itse.

Eihän Suomessa ole sellaista pelkoa… Siitähän on jo sata vuotta kun veli tappoi sodassa veljen oikean aatteen puolesta ja maanpetturi-naiset lapsineen kuolivat vankileireillä.

Muuan opettaja kertoi netissä ilmiöstä nimeltä PILIPALISAATIO. Kun meidät pilipalisoidaan, tärkeintä elämässämme on se laite, joka toimii, tai usein ei toimi, ja vanhenee huomenna käsiin. Heitä se hyvin toimiva rakkine pois, osta uusi huippulaite, tai sinulle käy huonosti. Kun opettelet salasanoja, maksat lisenssejä ja yrität saada masiinaa toimimaan, päähäsi ei mahdu ikäviä asioita maailmasta, yhteiskunnasta, historiasta tai siitä mitä poliitikot puolestamme päättävät.

Kansalainen! Oletko pilipalisoitunut työssäsi riittävästi? Ellet, tee se nopeasti, jos haluat huomennakin jatkaa työpaikassasi. Ei sittenkään, ajattele itse!

 

Jere, ihmisraunio ja sankari?

Jere Karalahti on julkaissut myyvän kirjan pitkästä viina- ja huumeputkestaan, joka teki hänestä ihmisraunion. On hienoa, että Karalahti elää. On kuitenkaan turha tehdä hänestä sankaria. Pitää kysyä miksi kiekkoilijan karmeaa elämäntapaa suojeltiin vaikenemalla. Karalahti oli kuulemma tärkeä seuransa imagolle.

Voi kysyä millaista imagoa myy urheilulaji, jossa väkivalta on olennainen osa brändiä. Kovat jätkät aiheuttavat kiekkokaukaloissa pelikaverille aivovammoja, ei pelkkiä aivotärähdyksiä. Kova jätkä ei harrasta seurakunnan vapaaehtoistyötä, se juo viinaa. Siinäkö on malli urheileville lapsille? Isäkään ei mene kiekkokatsomoon ilman kaljakioskia.

Kotikaupunkini keskustassa ovat haalaripukuiset opiskelijajoukot örveltäneet taas keskellä arkipäivää juomat käsissään. Luulin, että syyskuun alun päiviä kestäneet opiskelijoiden juomingit riittivät, erehdyin.

Juoppoja tulee kaiken aikaa lisää. Mitä helpompi alkoholia on saada, sitä enemmän ongelmia tulee. Ajatellaan, että on jokaisen oma asia juoko vai ei, kännääkö vai ei. Ei se niin ole. Perheelle juopon lähellä eläminen on äärettömän raskasta. On tuskallista katsoa, kun rakas ihminen tuhoutuu vähitellen. Yhtenä päivänä tuntuu, että pelastajat saavat otteen virrassa kiitävästä, mutta jo seuraavana päivänä hän on entistä kauempana, otteen ulottumattomissa. Jonakin päivänä kaikki on ohi.

Alkoholistin lasten elämä on selviämistä päivästä toiseen. Isä tai äiti joutuu juovuksissa onnettomuuksiin tai hakatuksi. Juoppo juo perheen ruokarahat, pettää kerta kerran lupauksensa tulla tänään selvänä kotiin. Tekee juoppo mitä tahansa, oma lapsi rakastaa häntä, häpeää ja suree, kadottaa elämänilonsa. Suomessa on kymmeniä tuhansia perheitä ja satoja tuhansia lapsia, jotka joutuvat elämään vanhempiensa viinapirun vainoamana. Alkoholistin lapsen pitää päästä turvaan ennen kuin psyyke saa parantumattomat vammat.

Moni rehvastelee kännäämisellään. Se on säälittävää, juoppo ei koskaan ole sankari juomisensa vuoksi. Humalajuomisemme on kansallinen häpeä; lasten ja nuorten ryyppääminen tuottaa tulevaisuudessa satoja tuhansia alkoholisteja viinasairauksineen.  Vuosikymmeniä sitten johtaja, joka oli viinapirun riivaamana kyntänyt ojanpohjia, perusti raitistuttuaan ”Jääkarhumiehet”, juoppojen ringin. Hän halusi auttaa alkoholisteja raitistumaan.

Kun itseään säälivä juoppo heittäytyi kärsiväksi marttyyriksi, johtaja sanoi tylysti: ”Älä ruikuta! Haistele omia paskojasi, äläkä syytä muita!” Tämä ei ollut kaunista tekstiä, mutta mies tiesi mistä raitistuminen voi alkaa. Apu ja terapia auttavat vain, jos juoppo haluaa sulkea korkin lopullisesti. Jos oma halu täydelliseen raittiuteen puuttuu, mikään ei pelasta alkoholistia sairauksilta, onnettomuuksilta tai ennenaikaiselta kuolemalta.

On muuten ollut mukava elää 72 vuotta selvin päin, ilman viinan tippaa. Suosittelen raittiutta, mutta en suostu olemaan ylemmyydentuntoinen raivoraitis. Olen vain raitis, ilman raivoa.

 

 

 

 

 

Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen!

Tämä blogi toistaa osittain viime aikojen blogieni sisältöä. Kirjoitan, koska aihe on äärimmäisen tärkeä, asia koskee, tai ainakin sivuaa, jokaista suomalaista.

Opetusministeri Grahn-Laasonen, olette asettanut osaamisen tulevaisuuspaneelin.  Perusteena on tieteen ja teknologian kehitys sekä yhteiskunnalliset muutokset, esimerkkeinä tekoäly ja robotiikka, jotka muuttavat työelämää ja osaamistarpeita nopeasti.

 ”Osaamisen tulevaisuuspaneeli parantaa koulutuspolitiikan ennakoivaa päätöksentekoa. Paneelin tehtävänä on ennakoida yhteiskunnallisesti merkittäviä koulutuspolitiikan muutostarpeita sekä tehdä osaamisen ja oppimisen kehittämistä koskevia ehdotuksia kaikilla koulutusasteilla ja kaikissa koulutusmuodoissa.”

Koulutuspolitiikkaa sekä oppimista ovat uudistamassa kauppatieteilijän johdolla tietokirjailija, pääjohtaja, valtiosihteeri, kansleri, professori, tutkimusjohtaja, toimitusjohtaja, johtaja, kansliapäällikkö, pormestari, toimitusjohtaja, tutkimusjohtaja ja professori. Vain yksi panelisteista on oppimisen ammattilainen. Varsinaisia käytännön koulutyön, opetuksen, asiantuntijoita joukossa ei ole, opetushallituksen pääjohtajaa en pidä sellaisena.

Tässä on varsinainen ydinasia: ”Grahn-Laasosen mukaan koulutusjärjestelmää kehittämällä voidaan vastata yritysten ja muun työelämän osaamistarpeisiin.”  

Asia tuli selväksi: Kouluun lisää tehoa, kilpailua, bisneskonsultit mukaan kouluttamaan nopeasti ”ilmiömäisiä tulevaisuusosaajia” työelämään. Päälle on siroteltu silmänlumeeksi tekstiä elinikäisestä oppimisesta, mahdollisuuksien tasa-arvosta ja peruskoulun hyvistä oppimistuloksista.

Mikä asia on nostanut Suomen maailman ihannevaltioksi? Yksiselitteisesti, se ”tasapäisten keskinkertaisuuksien peruskoulu” josta kilpailu- ja markkinakoulun ystävät halusivat  päästä kiivaasti eroon. Pisa muutti kaiken vuonna 2001. Ennustin silloin kirjoituksissani, että vastaiskun aika tulee. Se aika on nyt.

Peruskoulun (90-luvulla kovasti pilkatut) isät suunnittelivat koulun, jossa kasvaa tasapainoisia, ahkeria kansalaisia, jotka löytävät omat lahjansa ja oppivat toimimaan sosiaalisissa yhteisöissä, kohtelemaan lähimmäisiään hyvin;  ihmisiä, jotka saavat rakastua matematiikkaan, musiikkiin, taiteisiin, liikuntaan, käsitöihin, kieliin, jotka oppivat puhumaan ja kirjoittamaan suomea, äidinkieltään. Kaikki koulutyö tuki ”osaamista.” Miten ihmeessä Nokia pystyi luomaan menestyksensä? Siksi, että työntekijät olivat käyneet suomalaisen peruskoulun!

Akateeminen, maisteritasoinen opettajankoulutus alkoi 1979. Se kasvatti Suomeen itsenäisiä, ajattelukykyisiä opettaja-kasvattajia, joiden ammattitaidon ja moraalin varassa suomalainen koulu nousi maailmalla ihanteeksi.

Nyt on uusi aika. Lapsi ”ilmiömäisenä tulevaisuusosaajana,” ja koulu konsultti- ja tietokonefirmojen sponsoroimana kilparatana, voittamisen ja minä-minä kulttuurin edistäjänä, on voittamassa. Enää ei muutosagenttien tarvitse pilkata peruskoulun puolustajia tasapäisiksi typeryksiksi. Ei heistä enää ole vastustajiksi, kun voittaja-menestyjät vievät Suomen huipulle – ja itsensä siinä siivellä.

Koulut ovat eriytymässä, kuilu köyhien ja varakkaiden kotien lasten välillä kasvaa, kun koulutetun eliitin lapset pakenevat kurjistuvia peruskouluja. Sitä on tapahtunut jo kauan kulissien takana, pian lienee aika perustaa premium-tason koulut maksukykyisille. Kyllä se sopii, ikävä vain, että kehitys ennakoi koko yhteisen koulumme romahtamista. Köyhien ongelmakotien lapset jäävät jo nyt helposti heitteille.

Pian siunaillaan entistä pontevammin ”mihin ne pojat ovat kadonneet”. Syrjäytyminen alkaa jo ennen koulua; yläkoulussa tilanne on jo monen kohdalla hyvin paha. Ammattiopetuksessa ohjaudutaan itsenäisesti minne sattuu ja opettajat on siirretty syrjään työharjoittelun ohjaajan tieltä. Ei kai ammattiin valmistuja tarvitse koulusivistystä; hyvä rautakaupan osastonhoitaja tai kosmetologi tekee harjoittelijasta alansa ammattilaisen halvalla ja nopeasti.

Opettajat, jotka eivät jaksa pokkuroida alastomien keisareiden edessä ovat vaikeuksissa. Vakaumuksellisen opettaja-kasvattajan on mahdotonta myydä pedagogiset arvonsa, ammattitaitonsa ja sielunsa turhuuden markkinoille. Kun opettajisto uupuu ja kyynistyy lopullisesti, 100-vuotiaan isänmaamme koulun alamäki jyrkkenee rajusti. Kuka tästä kaikesta kantaa vastuun? Tuskin kukaan, korkeintaan kasvoton yhteiskunta.

 

 

 

 

 

 

 

 

Opettajan hätähuuto

Sain kirjeen nuorelta opettajalta: Olen luokanopettaja, ainakin vuoden virkavapaalla toimestani, jossa ei ollut enää aikaa eikä resursseja olennaiseen eli oppilaiden opettamiselle, kuuntelemiselle eikä millekään muullekaan mielestäni tärkeälle. Aloin uupua, kyynistyä, kyllästyä, tuntea itseni tarpeettomaksi kaiken sälän hoitamisen keskellä. Loikkasin pois digiloikasta, järkyttävästä kiireestä ja stressimyllystä ja myllytyksestä. Kuinka kauan opettajat jaksavat tätä menoa!  Tällaiseen ammattiin en uskonut kouluttautuvani 2000-luvulla luokanopettajakoulutuksessa. Harkitsen vakavasti, palaanko enää opettajaksi. Surullista!

Tuore Suomen Kuvalehti (SK 38) esittelee kouluamme, jossa kaikki tehdään uudella tavalla. Kansikuvana on it-laitteisiin kytkeytynyt aapiskukko, selfie-keppi tähtää omaan naamaan, jonka silmät peittää  it-härveli. Kukon pyrstösulat näyttävät olevan tulessa. Kukolla taitaa olla tulenpalava kiire Euroopan huipulle, sitten maailman absoluuttiseksi kärjeksi, monien opetushallinnon kärkihankkeiden avulla tietenkin.

Kuvalehden sisäsivulla on kuva koululapsista, jotka  ”oppivat sulautuvasti (blendid learning) ja hybridisesti.” Opettajaa ei ole, on vain valmentaja joka on jalkautunut asiantuntijajäsenenä tutkimusryhmän (pikkuoppilaiden) pariin. ”Opiskellessaan virtuaalisessa ympäristössä ja sosiaalisen median avulla, oppijat rakentavat ja tuottavat tietoa, joka on moniulotteisempaa kuin itse opiskeltava sisältö.” (Peruskoulu 3.0-hanke.)

”Opettajan ja oppilaiden välinen kontaktiopetus sekä oppilaiden keskinäinen oppiminen yhdistyvät digitaalisten oppimisympäristöjen kanssa,” kertoo Helsingin kaupungin koulutuksen ja oppimisen digistrategia. Ei tämä ole mauton vitsi, suomalaista koulua visioidaan nyt aivan uusiksi. SK:n kansi kukkoineen tiivistää visionäärien näyn koulusta: Ei kirjoja, ei opettajia, ei oppilaita. Missä on koulukasvatus, missä opetus, missä opettaja, missä realiteettien taju ja vastuu oppilaiden kasvatuksesta?

Oppilas ei ole pelkkä ”oppija” tai ”tulevaisuusosaaja,” kuten propaganda toitottaa. Jokainen oppilas tarvitsee turvallisuutta, opiskelurauhaa, tunnustusta, kavereita ystävinä eikä kilpailijoina. Oppikirjojen poistaminen on vastuutonta, koulun seinien kaataminen typerää. Oppilas tarvitsee tuttua kotipesää, tuttuja luokkatovereita -sisäistä rauhaa ja turvallisuutta. Visionäärien taivasnäkyjä ei saa lunastaa oppilaiden turvattomuudella ja mielenterveydellä. Vuorovaikutuksesta ja verkostoista paasaavien pitäisi tajuta, että opettajan ja oppilaan henkilökohtainen, ”kasvosta kasvoon,”  vuorovaikutus on tärkeintä. Opettajan selkeää opetusta,  hyväksyvää  katsetta ja rohkaisevia sanoja ei mikään ”modernin oppimisympäristön” kama voi korvata

Opettaja ei ole valmentaja eikä kanssaoppija, hän on aikuinen, opetuksen akateeminen ammattilainen. Hurmahenkinen visionääri väittää, että nykyopettaja kaataa tietomyrkkyä väkisin oppilaiden päihin. Se on vale. Opettaja osaa ajatella aivan itse miten kulloinkin opettaa.

Tässäkö malli tulevalle suomalaiselle kilpailukoululle ”Jotkut viisivuotiaat aloittavat akateemisen uransa USA:ssa jo esikoulussa. Kunnianhimoiset tavoitteet uuvuttavat pieniä. ”Ilmapiiri on meillä alusta alkaen hyvin akateeminen. Täällä päin vanhemmat tietävät jo varhain, mihin yliopistoon he haluavat lapsiaan valmennettavan.” Kuraattori Phyllis Hart törmää työssään kunnianhimon varjopuoliin. ”Kun koulun vaatimuksiin lisätään vielä vanhempien arvostamat harrastukset, huoneeseeni kävelee vasta 8-vuotiaitakin lapsia, jotka itkevät sitä, etteivät jaksa enää.”

Kun suomalainen opettaja uupuu, muuttuu kyyniseksi, antautuu ja luopuu ammattietiikastaan, koulun romahdus on lähellä. Pisan tuoma maine on muisto vain. Raunioilta kaikuvat koulua uudistavien konsulttien lupaukset, visiot, utopiat ja bisnespuheet. Kuka kaikesta hyötyy? Kuka vastaa, kun tulee laskun aika?

Vielä sananen  kukosta, kunnian kukosta. Tiedän, että se ei minulle tekstistäni kiekaise. En sitä kaipaakaan; kunnian kukolla on sitä paitsi aivan liian paljon tilaustöitä, kukon kannattaa katsoa kenelle kannattaa kiekua ja ketä pitää kavahtaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Fantastinen peruskoulu-uudistus menossa

Yliopistossa toteutui vuonna 2010  fantastinen yliopistouudistus, jota myös vuosisadan fiaskoksi on kutsuttu. Nyt valmistellaan fantastista peruskoulu-uudistusta. Hallituksen kärkihanke on oppimisen uudistaminen. Näin opetusministeri Sanni Grahn-Laasanen meille visio:

Suomalaista peruskoulua uudistetaan laatimalla sille tulevaisuuden visio ja teesit. Muutos ei kuitenkaan tapahdu ilman tekoja. Yhdessä määritellyn vision ohella tarvitaan myös keinoja, joilla teesit pannaan toimeen peruskoulun uudistamiseksi. Peruskoulufoorumin toimintaryhmän tehtävänä on löytää ja kehittää sellaisia toimintatapoja, joilla uuden peruskoulun teesit saadaan tuotua osaksi peruskoulun arkea.

Uudet opetussuunnitelmat otettiin käyttöön 2016, lähes 10 vuoden valmistelun jälkeen. Mitä koulussa ollaan nyt  uudistamassa? Rakenteet, tavoitteet, sisällöt vai opetusmenetelmät? Koulukasvatus perustuu yhteiskunnan arvoihin. Yksiarvoisissa diktatuureissa ei arvovalintoja tarvitse pohtia, koska Johtaja tai Pyhä kirja säätelevät kaikkea elämää, myös kasvatusta, koulutusta ja sen tavoitteita. Aidoissa demokratioissa  on tärkeää, että vaikutusvaltaisten päättäjien ja eri intressitahojen arvolähtökohdat tuotaisiin avoimesti ja rehellisesti esiin. Vain silloin jokainen kansalainen voi ratkaista oman kantansa esimerkiksi koulua koskevissa kysymyksissä.

Mitkä ovat nykyuudistajien todelliset arvot, millainen pedagoginen asiantuntemus heillä on? 

Tällainen oli peruskoulun perusta, kun se luotiin (POPS 1970):

Peruskoululain tavoitemäärittely sisältää  opetuksen yleistavoitteina siveellisyyden ja hyvät tavat, tasapainoisuuden, hyväkuntoisuuden, vastuuntuntoisuuden, itsenäisyyden, luovuuden, yhteistyökykyisyyden ja rauhantahtoisuuden. Uuden lain mukaan ”Tässä laissa tarkoitetun opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvamista hyviksi ja tasapainoisiksi ihmisiksi ja yhteiskunnan jäseniksi sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Lisäksi esiopetuksen tavoitteena on osana varhaiskasvatusta parantaa oppilaiden oppimisedellytyksiä. Opetuksen tulee edistää tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana.”

”Koulun ensisijaisena tavoitteena on tarjota aineksia ja virikkeitä oppilaan omaleimaisen koko persoonallisuuden kehittymiselle. Oppilaan yksilöllisten, ainutkertaisten piirteiden kehittyminen on otettava huomioon yleistavoitteiden rajoissa. Vastuu perheestä ja lähimmäisestä on nykyisin laajentunut koko maailmaa koskevaksi. Teknillistyvässä maailmassa ihmiskunnan on muututtava demokraattisemmaksi ja inhimillisemmäksi. On pyrittävä kehittämään oppilaiden persoonallisuutta niin, että yhteiskunta kulkisi tähän suuntaan.”

Ja vielä tämä Kekkosen aikainen opetusopillinen jäänne: Opetus on koulun elämänpiiriin sijoittuvaa tavoitteista vuorovaikutusta, joka tähtää oppilaiden eheän kokonaispersoonallisuuden kehittämiseen kasvatustavoitteiden määrittämissä suunnissa.

Peruskoulua pilkattiin alusta lähtien tasapäisten keskinkertaisuuksien kouluna, joka tuhoaa oppineisuuden ja sivistyksen. On paljastunut, että arvovaltainen herrasäätiö tähtäsi peruskoulun tuhoamiseen. Se, että jokainen lapsi, rikas ja köyhä, maalainen ja kaupunkilainen sai mahdollisuuden käydä samaa koulua oli joillekin punainen vaate. Eihän pohjasakalla ole älyä opintielle!

Peruskoulupilkka yltyi 90-luvulla. Vaadittiin muutosta, kilpailu- ja markkinakoulua:

 ”Hämeenlinnan valtuusto päättää pian kilpailun avaamisesta. Vanhemmille palvelusitoumus. Kilpailijoiksi muuttuvat koulut markkinoivat kirjeitse palvelujaan koteihin. Paperilla koulu lupaa taata oppilaille laatutekijät, joilla koulu haluaa profiloitua. Kaupunginjohtaja  tunnustaa, että malli on otettu Ruotsista.  Markkinaohjausta ja asiakaslähtöisyyttä otetaan julkiseen sektoriin kouluun. Vanhemmille ja lapsille avataan valinnanmahdollisuus ja luvataan samalla tietyt laatupalvelut. Kilpailussa menestyminen näkyy koulun rahoituksessa. Valitessaan koulun lapset vievät sen ja sen summan rahaa repussaan omaan kouluunsa. Hyvät ja laadukkaat koulut saavat enemmän oppilaita ja enemmän rahaa, heikot koulut kuihtuvat. Kilpailussa kompasteleville luvataan valtuustolta hätäapua.(HS 12.12.93)

 ”Toista tuhatta kuulijaa ahtautui marraskuun lopulla 2000  Finlandia taloon kuulemaan mitä  TT (Teollisuuden ja työnantajien keskusliitto) tulevaisuuden koulutukselta vaati: Lisää kilpailua, tehokkuutta ja arviointia, kouluiän alentamista ja koulujärjestelmän uudistamista teollisuutta paremmin palvelevaksi. Koulut tulisi saattaa tulosvastuulliseksi ja opettajien kannustuspalkkausta tulisi harkita. Pääministerin kansliaan pitäisi perustaa ”inhimillisten voimavarojen kehittämisneuvosto.”(Suomen Kuvalehti, marraskuu 2001)

Pari viikkoa TT:n seminaarin jälkeen julkaistiin mullistavat Pisa-tulokset. Parjattu peruskoulumme olikin loistava tuloksiltaan. Kukaan ei kai myöntänyt olleensa väärässä pilkatessaan peruskoulua sivistyksen ja oppineisuuden tuhoamisesta.

***

Nyt koulu siis uudistetaan perusteellisesti peruskoulufoorumissa. Opetusministeriön masinoima  Osaamisen tulevaisuuspaneeli  ”parantaa koulutuspolitiikan ennakoivaa päätöksentekoa.” Paneelin tehtävänä on ennakoida yhteiskunnallisesti merkittäviä koulutuspolitiikan muutostarpeita sekä tehdä osaamisen ja oppimisen kehittämistä koskevia ehdotuksia kaikilla koulutusasteilla ja kaikissa koulutusmuodoissa.

Näissä osaavissa  käsissä on koulutuspolitiikkamme suunta:

Anne Brunila, pj. prof, kauppatieteilijä Cristina Andersson, tietokirjailija Olli-Pekka Heinonen, pääjohtaja, Opetushallitus Martti Hetemäki, valtiosihteeri, valtiovarainministeriö Kaarle Hämeri, kansleri (1.10.2017 alkaen), Helsingin yliopisto Sanna Järvelä, professori, Oulun yliopisto Jari Kaivo-oja, Tutkimusjohtaja, Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun kauppakorkeakoulu, Turun yliopisto Esko Kilpi, toimitusjohtaja, Esko Kilpi oy Paula Laine, johtaja, Sitra Anita Lehikoinen, kansliapäällikkö, opetus- ja kulttuuriministeriö Lauri Lyly, pormestari, Tampereen kaupunki Ilkka Paananen, toimitusjohtaja, Supercell Petri Rouvinen, tutkimusjohtaja, ETLA Riitta Salmelin, professori, Aalto-yliopisto

Kuuntele miten toimintaryhmän jäsen, johtava konsultti Hermanni Hyytiälä (Reaktor Oy) jakaa ajatuksiaan siitä, millaisia muutoksen mahdollisuuksia ja haasteita peruskoulun uudistamisen taustalla vaikuttaa. (Reaktor Innovations Oy eli Reaktor on suomalainen IT-asiantuntijapalveluita, ohjelmistokehitystä sekä digitaalista design-työtä tarjoava yritys.)

https://oppiminenuudistuu.wordpress.com/tag/peruskoulufoorumi/

Tällaisilla eväillä  meille luodaan uutta koulua 100-vuotiaan Suomen kunniaksi..

Eikö ole aivan fantastista!

 Mukana uudistustyön johdossa ei ole turhia mussuttajia, opettaja-humanisteja höpisemässä kasvatuksesta, sivistyksestä, opetusopeista, ihmiskuvasta, moraalista, lapsista, nuorista, syrjäytymisestä, oppilaiden mielenterveysongelmista.

Eiköhän huudeta yhdessä digi,digi,digi Jee! Ja sitten oikein iso jaksuhali kaikille innovaattoreille. Kuulemme pian loistavista innovaatioista, joita maata kiertävät konsultit ovat keränneet seminaareista kautta maan.  Koska niin ja niin monta seminaarilaista on lyönyt viisaat päänsä yhteen, lienee ilmiselvää, että tulossa on loistava uusi innovaatiokoulu, menestystarina. Kun tieto on tikulla taskussa ja äly on ulkoistettu älylaitteille, päiden kovalevyillä vapautuu paljon tilaa kaikelle kivalle. Pian koulussa viihdytään!

 

 

 

 

 

 

 

Miksi digigurut moittivat nettiä?

Näin pari vuotta sitten Helsingin Sanomissa kuvan nuoresta Yrjö Engeströmistä, 70-luvulla vasemmistolaisen koulutuspolitiikan keulakuvasta, joka kirjoitti teoksen ”Koulutus luokkayhteiskunnassa.” Radikaalista kehkeytyi arvostettu koulutusalan professori, joka osasi uudistua.

Lehtikuvassa ei ollutkaan Yrjö,  vaan hänen poikansa Jyri Engeström, nuoren Yrjön kaksoisolento. Piilaaksossa elävä sosiaalisen median kehittäjä, sosiologi ja yrittäjä, vastustaa netin ylivaltaa, koneriippuvuutta ja koukuttavia pelejä.  Hän haluaa tilalle leikkiä, taidetta ja ulkoilmaelämää, koska ”netillä ei ole sielua.”

Jyri Engeström on tuottanut Amerikassa avioerolapsille kuvanjakopalvelun, jossa poseeraus ja asioiden peittely korvautuvat aitoudella. Vaikka vastustin Yrjö  Engeströmin yhteiskunnallisia ajatuksia, olen varma, että hän uskoi luovansa  parempaa maailmaa.  Pojalla on sama moraalinen pyrkimys.

Uuden opetussuunnitelman teknologiaa ja viestintää koskeva osaamisalue on nostettu koulukeskustelun keskiöön. Opettajia nimitellään mediassa digimuukalaisiksi, jopa uhkaillaan sillä, että jokaisessa oppiaineessa pitää käyttää teknologiaa viikoittain. ”Tieto kulkee nyt taskussa” mainospuhe kelpaa varmasti ainakin niille, jotka tietotekniikkaa kouluille myyvät. Köyhät lukiolainen kertoo, että opiskelu on pakko lopettaa, kun se on maksanut jo yli 800 euroa, heti alkuun; tietokone on suurin menoerä digimateriaaleja unohtamatta.

Oppilaiden vapaa-aika kuluu yömyöhään sosiaalisessa mediassa, älypuhelimen tai tietokoneen parissa. Konemaailma on niin kiinnostava varsinkin monelle murrosikäisille pojalle, että sen rinnalla koulunkäynti on yhdentekevää ja vastenmielistä. Sen sijaan, että kaksikymmentä vuotta on kauhisteltu suomalaisten lasten huonoa kouluviihtymistä, olisi syytä kauhistella sitä, että niin moni koululainen ei ole lainkaan motivoitunut opiskelemaan; opiskelu on tylsää nettimaailman rinnalla.

Miksi pitää opiskella asioita, joita kapitalistinen riistoyhteiskunta vaatii, kysyivät teiniliittolaiset 70-luvulla. Miksi pitää opiskella kielioppia ja muuta typerää, kysyvät koululaiset nyt, ja ”asiantuntijat” antavat heille tukeaan: Jokaisessa oppiaineessa tulee käyttää viikottain älylaitteita.

Kaikki nuoret eivät tätä hyväksy. Lainaan Sanna Pennasen mielipidettä Hesarissa: ”Olen lukion toisen vuoden opiskelija ja voin sanoa olevani täysin kyllästynyt digiin. Teen töitä jatkuvasti tietokoneella. Tämä johtaa silmien väsymiseen. Usein asento pulpetissakin on hankala. Osassa oppiaineista käy vain digikirja. Niitä opettajia, jotka hyväksyvät sekä digi- että paperikirjan, pidän sivistyneinä. He näkevät, että eri opiskelijoilla on erilaisia oppimistapoja. Monet opettajat vain teettävät erilaisia tehtäviä – tietenkin tietokoneella. Lisäksi sähköisten yo-kirjoitusten vuoksi pitää opetella suuri määrä uusia ohjelmia, jotka ovat todellisessa elämässä täysin hyödyttömiä. On hassua, että samat opettajat, jotka varoittavat ruutuajan vaaroista, haluavat teettää vain digitehtäviä. Kaipaan opetusta, tarinoita ja läsnäoloa.”

Anna Kaila, kolmen diginatiivin äiti, kysyy, onko digiloikassa menty liian pitkälle. ”Digimaailman sydämessä Piilaaksossa on  palattu perus­asioihin. Teknologiagurut jonottavat lapsilleen paikkoja kouluista, joissa ei ole tietokoneita eikä tabletteja. He ovat nähneet teknologian vaarat ytimestä käsin. Digiä pidetään uhkana kehityksen kannalta keskeisten perusarvojen toteutumiselle. Opetuksessa panostetaan lasten kykyyn ajatella ja kehittää ominaisuuksiaan; synkronoidaan aivojen yhteyttä kehoon käyttöjärjestelmien sijaan.”

Älylaitteet ja digitalisaatio ovat ihmisälyn upeita saavutuksia. Älyn lisäksi maailmassa kaivattaisin järkeä, viisautta ja tunneälyä, jotka liian monilta älyköiltä ovat kateissa. Innovaatiota julistavilla koulutusguruilla on usein valitettavan ohut side koulun reaalimaailmaan.  Arjen realiteeteissa eläville opettajille on varattu vanha tuttu haukkumanimi: muutosvastarintainen.

Jos opettajan oikeus itsenäiseen opetussuunnitelman toteuttamiseen typistetään hallinnollisin määräyksin, tuhotaan pedagogisen ajattelun vapaus, juuri se, mistä suomalaista koulua on maailmalla ylistetty. Älylaite on opiskelun apuväline, ei sen enempää. Kaikista ei tarvitse tulla koodaajia eikä peliammattilaisia.

Digin pitäisi olla ihmisen palvelija, nyt se on herra, joka on sekoittanut palvelut ja ahdistanut ihmiset palvelijoikseen. Kun vanhuksen syliin pantiin hoitokodissa robottikissa, mies antoi sen heti pois ja totesi, ettei meitä vanhoja voi näin kohdella. Ymmärtääkö hurahtanut robottikauppias, mitä mies tarkoitti? Tuskinpa vain, hän alkaa kehittää innoissaan robottia, joka ”ymmärtää tunteita.”  Joku säätiö varmaan rahoittaa hanketta ja media mainostaa kritiikittä upeaa innovaatiota.

Mitä ihmisestä jää jäljelle kun sekä äly että tunteet on ulkoistettu digille? Pelkkä ihmisen kuori, ohjelmoitava keho, ihmisrobotti. Bisnes kiittää!