Aikamme moraali, lyhyesti

Vuonna 1989 ilmestyi teos Ajan lyhyt moraali (toim. Hannu Tarmio, Art House). Tässä makupaloja kirjasta:

Aikamme moraali on relativismia,  ei ole totuuksia, arvoja, eikä sääntöjä. Totuus on poliitikolle kauhistus, sen voi löytää vielä edestään. On pakko välttää selviä vastauksia, ettei niistä joudu tilille. Aikamme lyhyen moraalin ensimmäinen käsky: Valehtele aina, kun siitä on hyötyä. Aikamme toinen käsky: Varasta aina kun voit, mieluummin köyhiltä.(V.-P.Koljonen, Ilta-Sanomien  päätoimittaja)

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksan mielisairaaloissa menehtyi 70 000 psyykkisesti sairasta nälkään ja infektioihin. Sitä pidettiin perintöopillisesti tervetulleena ”elinkelvottoman elämän tuhoamisena.” Nyt Suomessa ajatellaan, että yhteiskuntamme selviää taloudellisesti vain, jos se vapauttaa itsensä epäekonomisista potilaista. ”Ylilääkärinä kuulen poliitikkojen vaatimuksia talouden huomioonottamisesta hoitovalinnoissa. ’Epäedullisten potilaiden’ hoidosta luopuminen, budjetin ylittämisuhan takia, tuntuu vastenmieliseltä. Antavatko lääkärit naruttaa itseään tulosvastuullisuuden keisarin uusilla vaatteilla, teollisuudesta lainatulla panos-tuotos-ajattelulla?” (Tapani Tammisto, ylilääkäri, HYKS)

Politiikan on alistuttava rationaalisuuden pelisääntöihin. Jos politiikka ne unohtaa, sitä on ehkä kovinkin kourin ravisteltava. Muuten vaarana on, että politiikasta tulee manipulointia ja näennäisjärjen kaapuun verhottua kähmintää. Enimmäkseen päätökset tapahtuvat vallanhaltijoiden huoneissa. Siellä muotoillaan valmiit sopimukset demokratian kumileimasimen vahvistettavaksi, esim. johtajapaketit ja kaavoitusratkaisut. On ihmisjärjen ja demokratian ivaamista edes kuvitella demokratian toimivan sille asetettujen ihanteiden mukaan. Rohkea se poliitikko, joka tämän aidosti tunnustaa. (Aulis Aarnio, professori, oikeustieteilijä)

Näin siis vuonna 1989. Mikä on poliittisen- ja bisneseliitin moraalin taso nyt, vuonna 2017? Päivän Helsingin Sanomissa joku kysyy, onko oikein, että johtaja ansaitsee sata kertaa enemmän kuin työntekijä.

Onko verorahoilla ja yritystuilla tuetun yrityksen ruhtinaallisesti palkittu pomo  sata kertaa  muita ahkerampi, lahjakkaampi ja taitavampi – vai pelkästään tavattoman ahne ja röyhkeä?

 

 

 

 

 

 

 

Äidin banaani ja Jimmy Choo

Pari päivää sitten kaupan kassalla perässäni jonotti mies, joka osti yhden banaanin. Sanoin, että hän voi pistää banaanin hihnalle ostosteni joukkoon. Mies halusi maksaa  itse, hymyili ja näytti, että kädessä oli 25 senttiä, banaani maksoi 23. Hän kertoi vievänsä banaanin äidilleen vanhainkotiin.

Olin kävelyllä. Pyöräilevä mies pysähtyi kohdalleni ja esittäytyi ”hampuusin pojaksi Präntööltä” eli Vaasan Palosaarelta, entisestä työläiskaupunginosasta. Mies kertoi asuneensa lapsuutensa yhdessä huoneessa, vanhempiensa ja seitsemän sisaruksensa kanssa. Hän muisteli millaista oli olla viisikymmentäluvulla köyhä präntööläislapsi, jota kutsuttiin ”hampuusin kakaraksi.” Sen voi kuvitella, varsinkin, kun tilipäivänä isä ryyppäsi rahansa Lemmenkujalla. ”Meidän lasten piti hakea isä sieltä pois.”

Nyt eletään erilaista aikaa. Lehtijuttu kertoi joitain vuosia sitten tunteikkaasti nykyköyhästä nuoresta perheestä. Perhe asui isossa lukaalissa. Mutta voi kauhistus! Autolaina ja kännykkälaskut kiusaavat ja sämpylöitäkin on pitänyt joskus leipoa ihan itse. Auto on pakko maksaa, eikä  karkkinannaa ole varaa mässyttää ihan aamusta iltaan. Voi, että voi elämä olla raskasta! Varsinkin helsinkiläiset elävät ahtaasti. Joitain vuosia sitten lapsiperheillä oli tilaa keskimäärin 24 neliötä asukasta kohden, kun muualla maassa niitä oli 28. Miten neljä ihmistä voi elää vain sadan neliön kämpässä?

Aamun sanomalehti  26.7. kertoo, että suositun tv-sarjan tähdillä on Jimmy Choo kengät, joissa on glamouria. Verkosta voit nyt ostaa sellaiset, jos 3500 egee tuntuu sopivalta hinnalta. Toki brändätyt muoviset kumisaappaat maksavat vain 275 euroa. Eiköhän tilata trendikengät ja lähdetä kävelylle, siis me tyylitietoiset kaupunkilaiset, landepaukuille riittävät pieksut, Nokian kumisaappaat ja Jalas-monot. Pikavippi hoitaa muotitietoisen maksuongelman ja velkarahojen ulosmittaukseen on pitkä aika.

Meille heti sodan jälkeen syntyneille opetettiin, että raha on ansaittava omalla työllä eikä toisen omaa saa ottaa. Muistan kauhuni, kun kaverini kiipesi tuolille ja nappasi ylähyllyltä isänsä kolikon, jolla ostimme lakritsipötkön. Olin kanssarikollinen ja asia vaivasi pitkään. Kaupasta ostimme 50-luvulla leipää, voita, maitoa sekä läskisoosin tai hernesopan aineksia. Kahviakin alkoi saada kaupasta. Muistan, kun pari leidiä kiljui toisilleen solvauksia keskellä katua, koska toinen oli unohtanut korvata kahvilainansa.

Esikaupunkialueilla asuttiin usein ahtaasti, puilla lämmitettiin, ei ollut jääkaappia eikä puhelinta, ns. puucee,  oli pihan perällä. Kotiini, Vaasan Kotirannalla, vesi kannettiin yhteisestä kaivosta.

Nyt kovaa työtä tehnyt, Suomen sodan jälkeen rakentanut, sukupolvi kertoo, miten leipäjonossa seisominen hävettää. ”Vaimon arkkuunkaan ei ollut rahaa säästössä,”  kertoo murheinen sotaveteraani kirkon diakonille. Suomessa olisi varaa turvata jokaiselle ihmisarvoinen elämä. Köyhyys ei ole häpeä, mutta tolkuton rahan rohmuaminen ja voittojen tavoittelu vahvemman oikeudella on. Valitettavasti on myös tukia haalivia valittajia, jotka eivät jaksa, eivätkä viitsi, koska sossu hoitaa kaiken. Kipeästi apua tarvitsevia on aivan tarpeeksi; vapaamatkustajia ei tarvita. Heitä on kaikissa yhteiskuntaryhmissä.

Kirjastossa sekä kansalais- tai työväenopistossa köyhäkin voi vielä opiskella, sivistyä, harrastaa ja nauttia taidoistaan. Mutta kuinka kauan sivistysaate saa elää kansaa tyhmentävän huomiotalouden puristuksessa, kun älyttömät höpinät ja kuvaruutu täyttävät koko aivokapasiteetin.  Eiköhän kansalaisopistot saada lopullisesti hengiltä, kun lisätään taas kurssimaksuja. Me maksukykyiset voimme sitä odotellessamme täyttää kurssit, kun köyhät poistuvat sinne, mihin kuuluvat: leipäjonoon.

Me fiksut voimme tepastella muotikengissämme, tviittailla ja tsättäillä, aivan kuin Donald T. Minä ja Yhdysvaltain presidentti! Eikö tämä ole upeaa, täydellistä tasa-arvoa! Älykkyyden määräkin pysyy vakiona; kun älykkyys vähenee omasta päästä, se kasvaa älykoneissa. Eikö olekin aivan fantastista!

Tsättäilemisiin! Hymy, hymy, hymy ja iso sydän tietysti! Ja terkkuja bantskumummolle sinne vanhainkotiin.

JK Luin juuri, että Michael Kors ostaa Jimmy Choo-brändin. Voiko olla totta, aivan hirveetä! Korsithan on ihan sekundaa, mitä mä nyt paan jalkaani! Surkea naama, surkea naama, vihainen naama.

 

 

 

 

 

 

Menestymisen pakkomielle

Aluksi pieni lainaus englanniksi:

Albert Einstein: “Therefore one should guard against preaching to the young man success in the customary sense as the aim of life. For a successful man is he who receives a great deal of his fellowmen, usually incomparably more than corresponds to his service to them. The value of a man, however, should be seen in what he gives and not in what he is able to receive.”

Yksilön ja yhteisöjen ”menestys” on nostettu koko elämää ohjaavaksi tavoitteeksi. Helpoin menestyksen mittari on kansakunnan ja yksilön varallisuus. Kukaan ei pysty mittaamaan luotettavasti menestystä ihmissuhteiden, mielenrauhan, moraalin tai henkisen kasvun alueilla. Onnellisuusmittarit ovat suosittuja –ja mittaustulokset usein sattumanvaraisia. Uskotko, että Suomi on todella maailman viidenneksi onnellisin kansakunta, kun media on näin kertonut?

Omalla työllä ansaittu varallisuus ei tee kenestäkään pahaa tai itsekästä. Kunnioitan yrittäjiä, jotka ovat luoneet työpaikkoja ja jopa rikastuneet luovien ideoidensa ja oman ahkeruutensa avulla. He ovat eri kastia kuin ne keinottelijat, jotka repivät menestyksensä alaistensa selkänahasta ja kiittävät näitä antamalla tylysti potkut, kun voiton maksimointi sitä vaatii.

Yksi tapa nousta menestyksen portailla on vaikutusvaltaisten ihmisten mielistely. Se on aivan eri asia kuin kohteliaisuus ja hyvät käytöstavat. On opettajia, esimiehiä ja yhteisten asioiden hoitajiksi valittuja, jotka nauttivat pokkuroinnista, elleivät suorastaan vaadi sitä.

Yliopistossakin on tietenkin hyvien tapojen mukaista kiittää aidosti ja rehellisesti kaikkia niitä, jotka ovat vaikuttaneet akateemisen väitöskirjan edistymiseen. Oman edun nimissä väittelijän voi olla parasta olla kiittämättä julkisesti niitä, joiden tietää olevan arvosanaan vaikuttavien yksilöiden kilpailijoita akateemisilla kentillä. Kun väittelijä ylistää tutkimuksensa ohjaajaa maailman älykkäimmäksi monilahjakkuudeksi, upeaksi sivistyksen henkilöitymäksi, jossa syvä humaanisuus yhdistyy kauniisti käsittämättömän laajaan tietomäärään, kyse on vastenmielisestä nuolemisesta, usein oman edun tavoittelusta. Menetelmä toimii joskus valitettavan tehokkaasti, eximia cum laude approbatur!

Kielellisesti lahjakkaalle, nöyristelijälle on aina paikka hovinarrina.  Joku nuolee esimiehensä varpaanvälitkin, jos olettaa hyötyvänsä siitä. Mielistelijä ei ole koskaan toista mieltä, hän asettuu aina vahvimman puolelle.

Kuka muistaa kun kommunistimaiden punaposkinen nuoriso kokosi paratiisissaan viljaa ja korjasi traktoreita ylistäen suuria johtajiaan? Monet suomalaisetkin kävivät Neuvostoliitossa, kurjassa ja pelottavassa diktatuurissa, jossa kansa jonotti ruokaa ja eliitti eli yltäkylläisyydessään. Oikeaoppiset palasivat kotiin ylistäen kolhoosien ihanuutta ja tehtaiden demokratiaa. Suuri ja mahtava kiehtoi, oman edun tavoittelu peittyi tyhjiin sanoihin ”solidaarisuus,” ”demokratia” ja ”ystävyys.”

Tyhjät sanat on korvattu uusilla ontoilla hokemilla, kuten ”luova talous,”  ”luova luokka,” ”ketterä johtaminen” jne. Luovan luokan rinnalla kulkee ”höpöttäjäluokka”; alan menestyjät puhuvat eliitille jargonia eli puuta heinää ja kirjoittavat ison laskun. Yksi päähöpöttäjistä ylvästeli sillä, että myi johtajalle yhden lauseen ja laskutti 30 000 euroa. Huomaa: En sanonut, että kaikki konsultit ovat höpöttäjiä. Sellaisia on kuitenkin liikaa ja monet heistä ovat median ja päättäjien kavereita ja suosikkeja.

Meillä on oikeus ja velvollisuus seurata päätöksentekijöiden ja esimiesten  puheiden ja tekojen vastaavuutta. Jos ne  ovat ilmiselvässä ristiriidassa, tämä tulee ilmaista julkisesti. Harva uskaltaa kuitenkaan riskeerata työpaikkaansa tai altistua kostotoimille, kun työpaikkaa tulevaisuudessa saneerataan.

Vahvat, ahneet ja röyhkeät ottavat mitä  haluavat. Diktatuurit nostavat päätään jopa Euroopan sydämessä, ihmisen ja luteen elämä tuntuu olevan samanarvoinen monissa maailman maissa. Ellei käännettä tapahdu, olemme tuhon tiellä. Eivät kansojen johtajat ole yksin vastuussa sortamisesta ja tappamisesta, useimmilla on siihen kansan enemmistön antama valtuutus. Kun alistettu ja petetty kansa herää, pelottava itsevaltias onkin äkkiä vain säälittävä surkimus –joka tietenkin kieltää kaikki pahat tekonsa. Raaka diktaattori on vain puolustanut ”demokratiaa” ja ohjannut kansaansa menestykseen.

Ellei maailman uusia sukupolvia kasvateta itsekkään menestymisen, muukalaisvihan ja ahneuden sijasta yhteisvastuuseen, loppu lähenee.

 

 

 

 

 

 

 

 

Järjetön korkeakoulujen pääsykoeuudistus

Hallitus haluaa luopua korkeakoulujen pääsykokeista. Valinnat tehtäisiin koulutodistuksen ja ylioppilaskirjoitusten tulosten perusteella. Nuoren tulevaisuutta  ei saa ratkaista kertalaakilla kirjoituksissa; opintie pitää olla avoin myös heille, joilta koulu on sujunut huonosti. Syitä siihen voi olla monia, maa on täynnä entisiä ”koulutyhmiä” oppineita. Yksi  nobelistimme jäi luokalle, toinen reputti kirjoituksissa, muistaakseni äidinkielessä. Nykyinen tasavallan presidentti voisi pelkän koulutodistuksensa perusteella olla salolainen työmies, sellainen ihan oikea ”työväen presidentti,” kuten vaalimainos aikanaan julisti.

Seuraava tekstini on viidentoista vuoden takaa. Julkaisen jutun, koska se on ajankohtaisempi kuin vuonna 2002.

Näin kirjoitin:

Helsingin yliopiston kansleri Risto Ihamuotila esitti 15.4.2002 Helsingin Sanomissa yliopiston pääsykokeiden poistamista kalliina, aikaa vievinä ja kyseenalaisina. Ihamuotila muistutti, että  yliopiston pitää huolehtia siitä, että opiskelijat pääsevät työmarkkinoille nykyistä aikaisemmin.

Suomen Kuvalehden päätoimittaja kirjoitti lehdessään 19.4.2002, kanslerin kaikuna. ”Yliopistomiehiä on syytä kuunnella. Valintakokeista luopuminen on järkevä ajatus.”

Samansuuntaisia vaatimuksia on esitetty talouselämän johdon taholta jo pitkään. Koulu pitäisi kuulemma aloittaa kuusivuotiaana ja töihin pitäisi päästä viimeistään 22 -vuotiaana, muuten Suomen kansantalous ei kestä, kilpailukyky ei säily.

Olen viime viikkoina lukenut 1323 esseevastausta opettajankoulutuksen ”lisäkiintiön” valitsemiseksi. Työ on ollut tylsää, mutta välttämätöntä, koska on tärkeä valita opettajia, jotka osoittavat kykynsä ymmärtää, soveltaa ja analysoida lukemaansa tekstiä. Jatkoon päässeille on soveltuvuuskoe haastatteluineen. Se, joka on lukenut hyvin pääsykoekirjat, on todennäköisesti hyvin motivoitunut opiskelemaan alaa. Opiskelumotivaatio taas on paras opintomenestyksen ennustaja.

Jos koulutodistukset toimisivat yliopistoon pääsyn kriteereinä, seuraisi  suoritushelvetti, armoton pudotuspeli, joka tietenkin sopii hyvin taloutta ja rahaa palvovan narsistisen kilpailuyhteiskunnan arvomaailmaan. Ulkomaisten esimerkkien mukaisesti yliopiston pääsykokeiden ensimmäinen vaihe olisi tulevaisuudessa pääsy paremman väen esikouluun, sitten eliittiperuskouluun ja lukioon. Eivätkä Suomessakaan valmennuskurssit suinkaan loppuisi, vaan ”suuntauduttaisiin ylioppilastutkintoon,” kuten Valmennuskeskuksesta todetaan (HS 17.4.2002). Miksi vasta ylioppilastutkintoon? Ulkomaiset esimerkit osoittavat, että valmennuksen rajoja voi laajentaa sikiöiden koulutukseen puhumattakaan esikouluista ja peruskouluista. Se olisi hyvä bisnes valmennusfirmoille.

Maissa, joissa koko lapsuus on ollut kilpailua yliopistopaikasta seuraukset ovat tutut: koulupelkoa, väkivaltaa ja vandalismia, kun paineet ja tuska käyvät lapselle ylivoimaisiksi, jopa lasten itsemurhia, kun perhe on häpäisty putoamalla koulukilpailun kärjestä.  Televisiossa meilläkin nähdyt dokumentit paljastavat ulkomaisten, esim. brittiläisten, eliittikoulujen oppilasvalinnan piilokriteerit: varakas perhe, koska (yksityinen) koulutus on kallista, ”hauskan näköinen,” oikeaa rotua ja akateemiset vanhemmat.

On helppo ennustaa, keiden akateeminen tie nousisi Suomessa pystyyn, jos koulu karsisi yliopistoon pääsevät: hitaasti kypsyvien (etenkin poikien), oppimisvaikeuksista kärsivien (joukossa hyvin lahjakkaita), köyhien ja niiden tuhansien nuorten, jotka yrittävät sinnitellä järjissään kotiongelmien keskellä. Jokainen huomaa ympärilleen katsomalla, että Suomi on täynnä myöhään kypsyneitä, koulussa huonosti menestyneitä eri alojen lahjakkuuksia, akateemisia ja muita.”

***

Opetusministeriön asettaman työryhmän mielestä ylioppilaskokeet voitaisiin lyhentää nelituntisiksi nykyisestä kuudesta tunnista. Kokeiden rakenne, sisältö ja laajuus ”sopeutettaisiin” lyhempään aikaan. Sähköiset kokeet tulevat voimaan vuoteen 2019 mennessä. Kansliapäällikön mukaan uudistuksella pyritään ajanmukaisuuteen. ”Esitetyt uudistukset tähtäävät jatkuvaan yo-kokeen kehittämiseen, jolla koe pidetään ajassa kiinni. Haluamme kehittää sitä paitsi lukion päättötutkintona, myös erittäin vahvasti todistuksena, jota voidaan hyödyntää nykyistä huomattavan paljon enemmän yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen pääsykokeena.”

Yläkerran puheissa hehkutetaan jatkuvasti  ”luovan epäonnistumisen” autuutta, itsensä munaamisen ihanuutta, mutta ylioppilaskokeessa epäonnistuneen tie unelma-alalleen olisi poikki kertalaakista. Lahjakkuutta tuhotaan surutta pakottamalla koululaiset kilparadalle; ymmärrys lahjakkuuksien kasvattamisen perusteista puuttuu.

Nyt siis kehitetään, sopeutetaan ja ajanmukaistetaan. Mihin nuoria sopeutetaan? Onko rauhallinen asioiden pohdiskelu turhaa? Ei hidas työskentely ole tyhmyyden merkki, vaan usein osoitus siitä, että koneälyn lisäksi omatkin aivot toimivat, niissä syntyy jopa luovia ajatuksia.  ”Ellei meillä ole aikaa kiireettömään asioiden pohtimiseen ja kypsyttelyyn, seurauksena on yksiselitteisesti typeryyden lisääntyminen,” kirjoittaa Howard Gardner, maineikas lahjakkuuden tutkija.

Saa nähdä koska koko nuoriso on sopeutettu ja ajanmukaistettu.; sivistys-Suomen koulua ”kehitetään” esimerkiksi väheksymällä äidinkielen asemaa –olipa tarjolla myös historian opetuksen vapaaehtoisuus joillekin lukiolaisille. Mitä ihmettä tulevaisuuden osaaja-menestyjä tekeekään jollain fucking paksulla romaanilla,  posesiivisufiksella tai Kekkosella?   ”Mä opin tu sen tun historian jo niinku yläkoulussa ja mulla on paljo sotapelejä, joissa on oikeesti niinku tavallaan historiaa ja sillee. Musta tulee pelimies, tai oikeesti mä oon jo. ”

Mitäpä tähän lisäisi.  Jaa, ehkä tämän: Työikäisistä suomalaisista 15 prosenttia syö kipu- tai masennuslääkkeitä jaksaakseen elää arkeaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Suomalaiset vajaaälyisinä ali-ihmisinä

Tapasin amerikkalaisen Jane Piirron ensimmäisen kerran vuonna 1994 Nijmegenissä, Hollannissa, jossa osallistuimme lahjakkuutta ja luovuutta käsittelevään konferenssiin. Olin tutustunut Piirron artikkeleihin ja ihmetellyt, mistä tämä Amerikan Piirto oikein on alkujaan, Kurikasta vai Kolumbiasta? Kun näin Janen totesin jo kaukaa, että siinä on aito suomalainen. Ei suomalaisen ulkonäköä tarvitse sen kummemmin suomalaiselle kuvata. Janekin huudahti heti minut nähtyään ”Suomi –poika”!

Janen isoäidin äiti oli lähtenyt Lappajärveltä vuonna 1907 Michiganiin,  kuten niin monien muidenkin maiden siirtolaiset, köyhyyttä pakoon, uusien elinmahdollisuuksien toivossa. Miehet etsivät töitä metsistä ja kaivoksista, naiset tekivät piian töitä.

Amerikassa ajateltiin, että vierasmaalaiset maahantulijat ovat geneettisesti huonoa ainesta, alempiarvoisia, sopivia raskaimpiin ja vaarallisimpiin töihin. Kaivosten johtajat kokivat, että suomalaiset vastustivat integroitumista ja oppivat hitaasti englantia.

Oikeussalissa pohdittiin vuonna 1908, ovatko suomalaiset maahanmuuttajat valkoihoisia vai mongoleja. Monet pitivät ali-ihmisinä niitä, joilla oli aasialaiset ja afrikkalaiset sukujuuret. Suomalaiset joutuivat usein kokemaan muita eurooppalaisia siirtolaisia enemmän syrjintää.

Älykkyystestien perustella väitettiin, että ainakin kahdeksan kymmenestä suomalaisesta maahan pyrkijäistä oli vajaaälyisiä! Nyt kun Suomi on koulutettujen ihmisten sivistysvaltio, kannattaisi ehkä uhrata ajatus sille, ovatko meille pyrkivät siirtolaiset tyhmiä tai alempaa rotua, vai ovatko he kenties kuin suomalaiset Amerikassa aikoinaan, erilaisen kulttuuritaustansa ja kielensä vuoksi leimattuja.

Suomalaiset nousivat työllään ja sitkeydellään Yhdysvalloissa arvostettuihin asemiin. Koulutus on aina avaintekijä sosiaalisessa nousussa; ilman koulutusta, varsinkin lukutaitoa, ihminen on tuomittu köyhyyteen ja kurjuuteen.

Ystäväni Jane on myös proosakirjailija, runoilija ja professori Ohion Ashland-yliopistossa. Jane ei puhu suomea, mutta hänen runojaan on suomennettu. Tämä Janen runo kannattaa lukea. Runo opettaa paljon sille, joka haluaa ymmärtää elämän perusasioita.

 Mummu sinulla oli tapana  (Grandma, you used to, suomennos Auli Talvi)

 pitää pooritaloa.

Syötit metsureita, kaivosmiehiä, rautatieläisiä.

Ylös viideltä joka aamu eväitä pakkaamaan.

Laitoit vuoteet, syötit päivälliset,

kolmella taalalla viikossa.

”Töihin, töihin, töihin”, huusit äidille ja tädille aamutuimaan,

nukkuivat verhon takana, kadun puolella.

(Nyt äiti syöttää sinulle vauvanruokaa.)

Mummu, sinä tulit tänne laivalla,

luvattuun maahan 07,

Suomesta piiaksi Ylä-Michiganiin.

Sait selkään ja serkkusi vei sinut pois, naapurikylään.

Olit 16, siivosit rikkaiden jälkiä.

”Töihin, töihin, töihin”, karjuit isoisälle,

komea mies, tumma kihara tukka.

Ryyppäsi kunnes otit eron, silloin kun ei vielä erottu.

(Nyt äiti vaihtaa sinua kuiviin.)

Mummu, sinä hinkkasit sairaalan lattioita.

Kuuraava piika, tyhmä äkäinen suomalaisakka kontallaan.

Lehmä, puutarha, neljä lasta,

ei puhu englantia, palvelemassa kaiken ikäsi.

”Töihin, töihin, töihin”, huusit lapsenlapsille,

joiden äiti synnytti lasta.

Konttasit polvillasi, hinkkasit lattiat.

(Nyt äiti pyyhkii sinua sienellä.)

Mummu, sinun äitisi ei mennyt vihille Suomessa.

Oli kutoja, kulki kylästä kylään,

mukanaan sinut hyljitty lapsi, naurun ja pilkan kohde.

Kun tulin luoksesi, raskaana nuorukaiselle,

otit käteni polvellesi ja sanoit ”rakastakaa toisianne”,

Kielellä, jota en koskaan oppinut, ”rakastakaa”.

Ennen kun kuolit, halusit sovitusta.

Tarjosit äidille kupillisen kahvia.

 

 

 

 

Minä itse, vai me yhdessä?

Lapsuudessani lauloimme koulussa hartaina laulua kodista: ”Tiedän paikan armahan, rauhallisen ihanan.” Kodissa oli ”olo onnekas ja elo tyyni rauhakas.” Kauniit ovat laulun sanat, varsinkin kun kodissa oli laulun mukaan ”isä rakkahin” ja ”äiti armahin.”

Monessa kodissa elo oli kuitenkin 50-luvulla reuhakas eikä rauhakas, kun ”isä rakkahin” veteli lastaan remmillä takapuolelle ja pieksettävän ”riemurinnat veikkoset” odottivat vapisten vuoroaan. Isä oli ollut sodassa ja demonit olivat asettuneet häneen. Hän olisi tarvinnut hoitoa, viinapullo vain lisäsi miehen tuskaa.

Onneksi aina on ollut armaitakin koteja. Liian monet nykyisen stressiyhteiskunnan ”kodit” ovat pelkkiä asuntoja, joissa ilmapiiri vaihtelee ahdistuneisuuden ja masennuksen välillä. Moni ei osaa asettua rauhassa kotiinsa, jossa on pakko kohdata oma perheensä. Onneksi kapakat ovat auki aamukolmeen, lapsilla on kuusi harrastusta ja joku päiväkoti on auki yölläkin.
Juopottelu ei ole enää häpeä armahimmalle äidillekään. Lasten palvelevat puhelimet ruuhkautuvat, kun koti-idylli ylittää lapsen kestokyvyn. Turvakoti on monen paras koti. Lastensuojeluväki yrittää tehdä parhaansa kovassa paineessa.

Usko on henkilökohtainen asia. Monet uskovat tekevät pyyteettömästi hyviä tekoja kärsiville lähimmäisille. On kyllä niitäkin, jotka jakavat mediassa meille syntisille tuomioita. He heittävät surutta ensimmäisen kiven suoran päin lähimmäisen naamaa. Hurskastelija voisi keskittyä oman syntisäkkinsä kantamiseen. Jeesus kehotti rakastamaan ja hoivaamaan lähimmäistä, ei suinkaan tuomitsemaan eikä halveksimaan. Valitettavasti on myös ihmisiä, jotka pukeutuvat julkiuskovaisen kaapuun ja ottavat hyvän ihmisen naamarin; onneksi heitä on hyvin vähän. Ei oikea uskova haali itselle avuttoman lähimmäisen rahoja. Hän ei vaadi keneltäkään lahjuksia eikä lupaa taivaspaikkaa ostopalveluna itseltään.

Kotimaakunnassani Pohjanmaalla ollaan isänmaallisia, se on hienoa. Kukaan ei voi kuitenkaan omia isänmaallisuutta. Vielä sata vuotta kansalaissodan jälkeen leimaamme toisiamme lahtareiksi tai punikeiksi. Linnan ”Tuntemattomassa” kommunisti Lahtinen ja porvaripoika Kariluoto taistelivat kuitenkin rinnakkain ”koron ja isänmaan puolesta,” henkensä antaen.
Ele Alenius, SKDL:n sivistyssosialisti, vastusti 1968 Tšekkoslovakian miehitystä, huolimatta neuvostolähetystön tappouhkailusta. Alenius oli rohkea, moraalinen esikuva, joka meni rintamalle vapaaehtoisena. Ihmisyys ja oikeudenmukaisuus olivat hänen arvojaan.

Mitä pitäisi nyt ajatella niiden palvottujen suomalaisten isänmaallisuudesta, jotka siirtävät miljoonansa veroparatiiseihin? Eipä kai meidän kannata vaivata päätämme puolen miljoonan kärsivän lähimmäisen kohtalolla. On helppo sulkea silmät ja kiertää ruokajonot.

Kaipaan kovasti vanhan ajan sivistysporvareita, joiden povitaskussa oli lompakko ja sen alla sydän. He arvostivat duunareita, jotka työllään sen lompakon täyttivät. Heidän moraalinsa oli tekoja eikä tekohurskastelua. He avustivat köyhiä perheitä rahalla ja vaatteilla. He eivät pröystäilleet mediassa hyvillä teoillaan, he olivat hyviä ihmisiä.

Vanha englantilainen runo, meille jokaiselle:

Enemmän – vähemmän

Vähän enemmän valoisaa hymyä
vähän vähemmän katkeruutta

vähän vähemmän iskuja niille
jotka on jo lyöty maahan

Vähän enemmän Meitä
vähän vähemmän Minua

vähän useammin ”kyllä”
vähän harvemmin ”ei”

Vähän enemmän kukkia
elämän vaikeilla poluilla

vähän vähemmän paareilla
kun taistelu on ohi

JK. Aikamme kuva: Aamutelevisiossa nuoret miehet keskustelevat juuri innoissaan kivoista merkkitennareista, jotka maksavat tuhansia euroja…Niillä ei tarvitse tallata liejussa pakoon vainoojaa, isoäiti selässä ja toistaiseksi elossa säilyneet lapset perässä. Tossuilla voi tehdä bisnestä, pojat kertovat.

Annos arvopohjaista älämölöä

Kun maan hallitus oli eilen (13.06.) eron partaalla, poliitikot alkoivat yllättäen toistella sanoja ”arvot” ja ”arvovalinnat.” Jo oli aikakin, arvoista ei ole juuri puhuttu, on pistetty toimeksi eikä vatuloitu arvopohdinnoilla. Ikävä kyllä eilinen näytelmä jyrsi pahasti uskoa poliitikkoihin ja politiikkaan. Populistisesti ilmaisten: Vallassa roikkuminen näyttää olevan tärkeintä, hinnalla ei ole väliä.

Seuraava juttuni sensuroitiin vuonna 2010,eikä sitä ole koskaan julkaistu. Olin närkästynyt koulujen lakkauttamisista ja terveydenhoidon leikkauksista. Näin kirjoitin:

Koulujen ja terveydenhoidon lisämenoja puolustavia on kutsuttu ”populisteiksi ja kansan mielistelijöiksi.” Omaa järkeään ei kenenkään pitäisi antaa muiden käsiin. Kun reaalikommunismin totaalisesta valheellisuudesta on vapauduttu, kannattaa miettiä minkä sorttisen pakkovallan käsiin sielunsa myy; sielu on kuitenkin oma, vaikka keho olisikin pelkkä markkinahyödyke.

Subjektiiviset arvovalinnat esitetään kansalle usein pakkoina. Otan pari esimerkkiä.

Suomi on rikas maa, eikö niin? Peruskoulutuksesta on kuitenkin leikattu. Entä terveydenhoito? Monet avuttomat, sairaat ja vanhukset jätetään heitteille, todisti vanhusten hoitoon erikoistunut lääkäri, karmein esimerkein.
Itsekkyyteen ja ahneuteen nojaava yhteiskunta kieltää ihmisen arvokkuuden. Rahat sijoitetaan sinne, mistä odotetaan taloudellisia voittoja, mieluiten tietenkin itselle.

Koulujen rehtorinvirkojen lakkauttamista vastustavat on leimattu ”järjettömiksi älämölyäjiksi”. Onhan kouluyksiköissä vararehtorit, sanotaan. Aivan niin, komppaniassakin on varapäällikkö ja lehden toimituksessa varapäätoimittaja. Jos lehti kuuluu konserniin, olisiko järkevää lopettaa päätoimittajuus osakkeenomistajien etujen nimissä? Eikö muka päätoimittaja onnistuisi johtamaan toimitusta etänä, siellähän on väkeä vain lakkautettavan kyläkoulun verran.

Työyhteisöstäkin höpötetään yhä. Onko kiva leikkiä työyhteisöä? Minä en tarvitse päivästä toiseen samoja naamoja häiritsemään työtäni. Minä kirjoitan tätäkin juttua junassa (Kouvola meni juuri.). Olkaa tekin edes vähän tietoyhteiskuntaorientoituneita moniosaajia! Kannettava tietokone vain kainaloon ja inspiraatioita etsimään mökille tai metsään! Älkää kuitenkaan menkö kapakkaan etätöihin, ainakaan kaikki.

Entä naurettavat menneisyyden perään haikailut? Eikö se paikallislehden perinnehuonekin romuineen voitaisi hävittää, pistää ehkä koko toimitalo lihoiksi. Se olisi ”kokonaistaloudellisen konseptin mukaista” ja järkevää.
Ja mitä isot miehet ruikuttavat armeijan perinneyksiköistä? Sotilassoitto see-eis! Asentooo! Ja pulinat pois, perkele! Onko miehillä ikävä ylikersantti Aronpuron tuubaa vai? Tuulella (entinen kapellimestari oli Leo Tuuli) ei ole enää ystävää, näin on. Soittokunta! Taak-seee stu! Soitto loppuu nyt!

Mummot siellä sängyn pohjalla ja lapset päiväkodeissa! Suut heti kiinni taikka minä… Jo on ideologinen älämölö huipussaan. Hoitaja ja opettaja tulevat huomenna, jos talous ja sairauslomat sallivat. Ja vastahan Elliä toissa kesänä ulkoilutettiin. Tauno, pidätä! Sinähän haiset tunkiolta ja vaippa vuotaa jo läpi! Häpeä edes! Ja sitten te kaikki lihavat läskitakalistot, huomio! Kyykkyhyppelyasentoon, käy! Hyppylauluna laulamme diiliä, diiliä, dallallaa.

Kansalaiset, medborgare! Lopuksi kajautamme rikkaalle, tietointensiiviselle osaamis-Suomelle, maailman huipulle, kolmasti eläköön -huudon. Nyt!

JK 14. 06.2017: Juttua ei julkaistu. Päätoimittaja oli kysynyt ”Mikä Kariin on oikein mennyt?” Luulen, että saman kysymyksen on esittänyt moni muukin vuosien kuluessa. Tahtoisin vielä möläyttää, että arvopohja-sanan toistelu ei johda mihinkään. Mikä on sosiaalisten arvojen, luottamuksen, ystävyyden, rakkauden ja turvallisuuden merkitys suhteessa taloudellisiin ja hedonistisiin arvoihin, itsekkyyteen ja ahneuteen? Rehellisyyden arvoa taitaa olla turha edes mainita. ”Ihmisarvo” on vain hyvä lisuke propagandapuheen sivulauseessa.

Kotikaupungissani on myyty arvokkaita kaupungin arvokiinteistöjä sijoittajalle jopa yhdellä eurolla, velkoineen tosin. Upea lakkautettu vanha koulurakennus voisi olla seuraavana listalla. Psykiatrisen sairaalan turhista tiloista voisi tehdä loistoasuntoja. Sairaathan hoitaa nykyään pilleripurkki kotikaapissa ja etätohtorille voi soittaa, kunhan muistaa soittoajat. Huumenuoret hoitaa aika.
Miksi näihin asioihin pitäisi sotkea jaarittelua ihmisarvosta, miksi?