Minä itse, vai me yhdessä?

Lapsuudessani lauloimme koulussa hartaina laulua kodista: ”Tiedän paikan armahan, rauhallisen ihanan.” Kodissa oli ”olo onnekas ja elo tyyni rauhakas.” Kauniit ovat laulun sanat, varsinkin kun kodissa oli laulun mukaan ”isä rakkahin” ja ”äiti armahin.”

Monessa kodissa elo oli kuitenkin 50-luvulla reuhakas eikä rauhakas, kun ”isä rakkahin” veteli lastaan remmillä takapuolelle ja pieksettävän ”riemurinnat veikkoset” odottivat vapisten vuoroaan. Isä oli ollut sodassa ja demonit olivat asettuneet häneen. Hän olisi tarvinnut hoitoa, viinapullo vain lisäsi miehen tuskaa.

Onneksi aina on ollut armaitakin koteja. Liian monet nykyisen stressiyhteiskunnan ”kodit” ovat pelkkiä asuntoja, joissa ilmapiiri vaihtelee ahdistuneisuuden ja masennuksen välillä. Moni ei osaa asettua rauhassa kotiinsa, jossa on pakko kohdata oma perheensä. Onneksi kapakat ovat auki aamukolmeen, lapsilla on kuusi harrastusta ja joku päiväkoti on auki yölläkin.
Juopottelu ei ole enää häpeä armahimmalle äidillekään. Lasten palvelevat puhelimet ruuhkautuvat, kun koti-idylli ylittää lapsen kestokyvyn. Turvakoti on monen paras koti. Lastensuojeluväki yrittää tehdä parhaansa kovassa paineessa.

Usko on henkilökohtainen asia. Monet uskovat tekevät pyyteettömästi hyviä tekoja kärsiville lähimmäisille. On kyllä niitäkin, jotka jakavat mediassa meille syntisille tuomioita. He heittävät surutta ensimmäisen kiven suoran päin lähimmäisen naamaa. Hurskastelija voisi keskittyä oman syntisäkkinsä kantamiseen. Jeesus kehotti rakastamaan ja hoivaamaan lähimmäistä, ei suinkaan tuomitsemaan eikä halveksimaan. Valitettavasti on myös ihmisiä, jotka pukeutuvat julkiuskovaisen kaapuun ja ottavat hyvän ihmisen naamarin; onneksi heitä on hyvin vähän. Ei oikea uskova haali itselle avuttoman lähimmäisen rahoja. Hän ei vaadi keneltäkään lahjuksia eikä lupaa taivaspaikkaa ostopalveluna itseltään.

Kotimaakunnassani Pohjanmaalla ollaan isänmaallisia, se on hienoa. Kukaan ei voi kuitenkaan omia isänmaallisuutta. Vielä sata vuotta kansalaissodan jälkeen leimaamme toisiamme lahtareiksi tai punikeiksi. Linnan ”Tuntemattomassa” kommunisti Lahtinen ja porvaripoika Kariluoto taistelivat kuitenkin rinnakkain ”koron ja isänmaan puolesta,” henkensä antaen.
Ele Alenius, SKDL:n sivistyssosialisti, vastusti 1968 Tšekkoslovakian miehitystä, huolimatta neuvostolähetystön tappouhkailusta. Alenius oli rohkea, moraalinen esikuva, joka meni rintamalle vapaaehtoisena. Ihmisyys ja oikeudenmukaisuus olivat hänen arvojaan.

Mitä pitäisi nyt ajatella niiden palvottujen suomalaisten isänmaallisuudesta, jotka siirtävät miljoonansa veroparatiiseihin? Eipä kai meidän kannata vaivata päätämme puolen miljoonan kärsivän lähimmäisen kohtalolla. On helppo sulkea silmät ja kiertää ruokajonot.

Kaipaan kovasti vanhan ajan sivistysporvareita, joiden povitaskussa oli lompakko ja sen alla sydän. He arvostivat duunareita, jotka työllään sen lompakon täyttivät. Heidän moraalinsa oli tekoja eikä tekohurskastelua. He avustivat köyhiä perheitä rahalla ja vaatteilla. He eivät pröystäilleet mediassa hyvillä teoillaan, he olivat hyviä ihmisiä.

Vanha englantilainen runo, meille jokaiselle:

Enemmän – vähemmän

Vähän enemmän valoisaa hymyä
vähän vähemmän katkeruutta

vähän vähemmän iskuja niille
jotka on jo lyöty maahan

Vähän enemmän Meitä
vähän vähemmän Minua

vähän useammin ”kyllä”
vähän harvemmin ”ei”

Vähän enemmän kukkia
elämän vaikeilla poluilla

vähän vähemmän paareilla
kun taistelu on ohi

JK. Aikamme kuva: Aamutelevisiossa nuoret miehet keskustelevat juuri innoissaan kivoista merkkitennareista, jotka maksavat tuhansia euroja…Niillä ei tarvitse tallata liejussa pakoon vainoojaa, isoäiti selässä ja toistaiseksi elossa säilyneet lapset perässä. Tossuilla voi tehdä bisnestä, pojat kertovat.

Annos arvopohjaista älämölöä

Kun maan hallitus oli eilen (13.06.) eron partaalla, poliitikot alkoivat yllättäen toistella sanoja ”arvot” ja ”arvovalinnat.” Jo oli aikakin, arvoista ei ole juuri puhuttu, on pistetty toimeksi eikä vatuloitu arvopohdinnoilla. Ikävä kyllä eilinen näytelmä jyrsi pahasti uskoa poliitikkoihin ja politiikkaan. Populistisesti ilmaisten: Vallassa roikkuminen näyttää olevan tärkeintä, hinnalla ei ole väliä.

Seuraava juttuni sensuroitiin vuonna 2010,eikä sitä ole koskaan julkaistu. Olin närkästynyt koulujen lakkauttamisista ja terveydenhoidon leikkauksista. Näin kirjoitin:

Koulujen ja terveydenhoidon lisämenoja puolustavia on kutsuttu ”populisteiksi ja kansan mielistelijöiksi.” Omaa järkeään ei kenenkään pitäisi antaa muiden käsiin. Kun reaalikommunismin totaalisesta valheellisuudesta on vapauduttu, kannattaa miettiä minkä sorttisen pakkovallan käsiin sielunsa myy; sielu on kuitenkin oma, vaikka keho olisikin pelkkä markkinahyödyke.

Subjektiiviset arvovalinnat esitetään kansalle usein pakkoina. Otan pari esimerkkiä.

Suomi on rikas maa, eikö niin? Peruskoulutuksesta on kuitenkin leikattu. Entä terveydenhoito? Monet avuttomat, sairaat ja vanhukset jätetään heitteille, todisti vanhusten hoitoon erikoistunut lääkäri, karmein esimerkein.
Itsekkyyteen ja ahneuteen nojaava yhteiskunta kieltää ihmisen arvokkuuden. Rahat sijoitetaan sinne, mistä odotetaan taloudellisia voittoja, mieluiten tietenkin itselle.

Koulujen rehtorinvirkojen lakkauttamista vastustavat on leimattu ”järjettömiksi älämölyäjiksi”. Onhan kouluyksiköissä vararehtorit, sanotaan. Aivan niin, komppaniassakin on varapäällikkö ja lehden toimituksessa varapäätoimittaja. Jos lehti kuuluu konserniin, olisiko järkevää lopettaa päätoimittajuus osakkeenomistajien etujen nimissä? Eikö muka päätoimittaja onnistuisi johtamaan toimitusta etänä, siellähän on väkeä vain lakkautettavan kyläkoulun verran.

Työyhteisöstäkin höpötetään yhä. Onko kiva leikkiä työyhteisöä? Minä en tarvitse päivästä toiseen samoja naamoja häiritsemään työtäni. Minä kirjoitan tätäkin juttua junassa (Kouvola meni juuri.). Olkaa tekin edes vähän tietoyhteiskuntaorientoituneita moniosaajia! Kannettava tietokone vain kainaloon ja inspiraatioita etsimään mökille tai metsään! Älkää kuitenkaan menkö kapakkaan etätöihin, ainakaan kaikki.

Entä naurettavat menneisyyden perään haikailut? Eikö se paikallislehden perinnehuonekin romuineen voitaisi hävittää, pistää ehkä koko toimitalo lihoiksi. Se olisi ”kokonaistaloudellisen konseptin mukaista” ja järkevää.
Ja mitä isot miehet ruikuttavat armeijan perinneyksiköistä? Sotilassoitto see-eis! Asentooo! Ja pulinat pois, perkele! Onko miehillä ikävä ylikersantti Aronpuron tuubaa vai? Tuulella (entinen kapellimestari oli Leo Tuuli) ei ole enää ystävää, näin on. Soittokunta! Taak-seee stu! Soitto loppuu nyt!

Mummot siellä sängyn pohjalla ja lapset päiväkodeissa! Suut heti kiinni taikka minä… Jo on ideologinen älämölö huipussaan. Hoitaja ja opettaja tulevat huomenna, jos talous ja sairauslomat sallivat. Ja vastahan Elliä toissa kesänä ulkoilutettiin. Tauno, pidätä! Sinähän haiset tunkiolta ja vaippa vuotaa jo läpi! Häpeä edes! Ja sitten te kaikki lihavat läskitakalistot, huomio! Kyykkyhyppelyasentoon, käy! Hyppylauluna laulamme diiliä, diiliä, dallallaa.

Kansalaiset, medborgare! Lopuksi kajautamme rikkaalle, tietointensiiviselle osaamis-Suomelle, maailman huipulle, kolmasti eläköön -huudon. Nyt!

JK 14. 06.2017: Juttua ei julkaistu. Päätoimittaja oli kysynyt ”Mikä Kariin on oikein mennyt?” Luulen, että saman kysymyksen on esittänyt moni muukin vuosien kuluessa. Tahtoisin vielä möläyttää, että arvopohja-sanan toistelu ei johda mihinkään. Mikä on sosiaalisten arvojen, luottamuksen, ystävyyden, rakkauden ja turvallisuuden merkitys suhteessa taloudellisiin ja hedonistisiin arvoihin, itsekkyyteen ja ahneuteen? Rehellisyyden arvoa taitaa olla turha edes mainita. ”Ihmisarvo” on vain hyvä lisuke propagandapuheen sivulauseessa.

Kotikaupungissani on myyty arvokkaita kaupungin arvokiinteistöjä sijoittajalle jopa yhdellä eurolla, velkoineen tosin. Upea lakkautettu vanha koulurakennus voisi olla seuraavana listalla. Psykiatrisen sairaalan turhista tiloista voisi tehdä loistoasuntoja. Sairaathan hoitaa nykyään pilleripurkki kotikaapissa ja etätohtorille voi soittaa, kunhan muistaa soittoajat. Huumenuoret hoitaa aika.
Miksi näihin asioihin pitäisi sotkea jaarittelua ihmisarvosta, miksi?

Usko, toivo ja känni

Kansanedustaja Pekka Puska (kesk) on lääkäri, professori, Pohjois-Karjala projektin toteuttaja ja THL:n entinen pääjohtaja. Hän on toiminut vuosikaudet aktiivisesti oikeudenmukaisen terveyspalvelujen saatavuuden puolesta. Puska on nyt asettunut julkisesti vastustamaan uutta alkoholilakia, jonka oman puolueen johto on  jo kerran ilmoittanut hyväksyvänsä, koska ”porukka niin päätti.”  ”Minun taustallani on ihan selvää, että en voisi äänestää sellaisen esityksen puolesta, jossa suomalaisten kansanterveys kärsii. Tämä esitys on ehdottomasti turmiollinen,” ilmoitti edustaja Puska (HS 23.5.)

Lakiesitys toisi vahvat oluet, lonkerot ja limuviinat kauppoihin kautta maan. On vaikea uskoa, että keskustan johto tekisi poliittisen itsemurhan ajamalla alkoholismia, viinakuolemia,  perheiden ja lasten kärsimyksiä lisäävää lakia millään tekosyyllä. Edustaja Puskan rankaiseminen uppiniskaisuudesta ja väärin äänestämisestä olisi puoluejohdolta järjetön teko.

Puskan rohkea esiintyminen, ja  järkevät puheenvuorot eduskunnassa myös sote-asiassa, herättävät kysymyksen: Miksi ministereiksi valitaan niin harvoin Puskan kaltaisia todellisia alansa asiantuntijoita? Miksi kansalaisten pitää sietää vuodesta toiseen poliittisia farsseja, joissa vallan kahvassa olevat amatöörinäyttelijät toistelevat suihinsa istutettuja repliikkejä? He sitten päättävät terveydenhoidostamme, koulutuksestamme ja työelämästämme.

Eräs ministeri nälväisi pääministeriä ”puskajohtamisesta.” Se oli näyte samaa kansan kosiskelua, jolla mies on aina kerjännyt unohdetun kansan ja pienen ihmisen suosiota. Lisää  limuviinaa Espoon lapsille ja kännikaljaa eläkeläisille, vai? Siittäkö hyvää seuraisi herra ministeri? Ei! Siittä seuraisi krapulan lisäksi paljon pahempaa pienen ihmisen perheille ja te kyllä tiedätte mitä kaikkea siittä seuraisi. Kysykää lääkäriltä, jos satutte joskus kiireiltänne sellaisen tapaamaan.

Eikö Suomesta todella saa riittävän vahvaa alkoholia, jolla voi päänsä sekoittaa? Puhe kansan sivistyneistä juomatavoista on lööperiä. Menkääpä tulevana viikonloppuna katsomaan koululaisten päättäjäisiloa rannoilla ja luonnon helmassa. Toivottavasti limuviinaa lätrännyt lapsukaisenne ei huku tai joudu sairaalan teholle alkoholimyrkytyksen vuoksi. Oksennukset ym. kännisen eritteet voi onneksi pestä juhlavaatteista ja pahoinpitelyn jäljet katoavat aikanaan.

Kun ministerit perustelevat toimiaan sillä, että viina-asia on jo päätetty hallitusohjelmassa, tai joku kuppikunta on siitä sopinut,  herää ihmetys: Jos on ilmiselvää, että valittu lentoreitti johtaakin lennonjohdon mukaan ukkosmyrskyyn tai vuoren seinään, eikö koneen reittiä voi korjata? Luovuudesta virkansa puolesta höpöttävät taitavatkin olla ajattelutyypiltään kaavamaisia jäykkiksiä.

Yksi entinen ministeri tviittaili juuri, miten hän jo vuonna 1988 vaati alkoholiuudistusta. No, hän pääsi onnekseen  työpaikkaan, jossa alkoholi ei lopu, ja mikä parasta, sitä ei tarvitse edes maksaa itse.

Kansalaiset! Ei muuta kuin päät täyteen ja veneet vesille. Pianhan on juhannuskin!

Manu ja Urkki akateemisina juhlakaluina

Sain vuonna 2011 kutsun Turun yliopiston promootiojuhlaan, jossa promovoitiin ”nuoria tohtoreita,” kunniatohtoreita ja kolme riemutohtoria, joiden väittelystä oli kulunut 50 vuotta. Riemutohtori Mauno Koiviston karisma oli tallella.

Juhlaan oli tehty kaskukirja menneiden promootioiden sattumuksista. Näin kirja kertoo:

Kun Mauno Koivisto väitteli 1956 Turun sataman sosiaalisista suhteista, paikalle tuli paljon satamajätkiä, Manun työkavereita. Vastaväittäjän päästyä vauhtiin, salin takaosasta kuului liikehdintää ja murinaa. Joku sanoi kuuluvasti: ”Mitä sä äijä väität siellä! Kyl Manu nämä asiat paremmin tietää”.

Herra ylivahtimestari marssi rauhoittelemaan Manun kavereita.

Vammalassa on hyvä divari. Sen kirjaluettelossa Koiviston väitöskirja oli saanut uuden nimen: ”Koivisto, Mauno: Seksuaaliset suhteet Turun satamassa.”

Noihin aikoihin alkoi aineistonkeruumenetelmänä yleistyä ns. osallistuva havainnointi eli tutkija osallistuu itse tutkimaansa tapahtumaan kertomatta olevansa aineistoa keräävä tutkija. Koivisto oli ollut satamassa töissä, joten tutkimusaineisto oli todella aitoa.

Aivan väitöstilaisuuden lopulla kuka tahansa voi ilmoittaa halustaan kritikoida väitöskirjaa. Kerran Turussa eräs professori oli halunnut omia oppilaansa väitöskirjan ja selitti, että hän itse on tehnyt tutkimuksen ja väittelijä oli vain koonnut aineiston virtsanäytteet.

Tilaisuuden virallinen valvoja, kustos, tiesi, että professori valehteli. Hän totesi nopeasti käsikirjoituksen mukaisesti: ”Julistan väitöstilaisuuden päättyneeksi”.

Sen jälkeen kustos lausui epävirallisesti: ”Totean vielä omasta puolestani, että tulihan nuokin lorinat kuulluksi”.

Urho Kekkosen promovointi lääketieteen kunniatohtoriksi Turussa tapahtui hyvin poikkeuksellisesti. Muodolliset valintamenettelyt ohitettiin ja delegaatio kävi pyytämässä presidenttiä juhlittavaksi. Kekkonen suostui sillä ehdolla, että promootio järjestetään vain hänen kunniakseen, muita ei saa promovoida. Tähän suostuttiin, kuin myös siihen, että Kekkonen ei juhlassa frakkiin pukeudu. Tumma puku saa kelvata, presidentti ilmoitti.

Presidentin promootiojuhlat olivat kosteat. Seuraavana päivänä Turun linnasta löytyi paljon irtotavaroita, joiden omistajia jouduttiin etsimään pitkään. Kekkonen kätteli kotiin lähtiessään jyrkissä portaissa sodassa vammautunutta professoria niin miehekkäästi, että tämä putosi pää edellä portaat alas. Kivilattian kohdatessaan pää rusahti kuin rikottu kananmuna. Kekkonen hoki ”enhän minä häntä tuupannut, enhän”.  Onneksi mies elpyi  sairaalahoidossa.

Miksi Kekkosesta leivottiin Turussa peräti lääketieteen kunniatohtori? Siksi kai, että hän hoiti terveyttään hölkäten ja hiihtäen. Onhan siinä akateemisia meriittejä.

Niin, promovoitiin  siellä Turussa vuonna 2011 kunniatohtoriksi myös muuan Sauli N.

 

Promotio 2011 043

Ministeri Lindströmin tunnustukset

Ministeri Jari Lindström kertoi (HS 30.4.)  julkisesti työnsä kuormittavasta järjettömyydestä: ”Joutuu opettelemaan monimutkaisia asioita. Puhetilaisuuksia voi olla kymmenen viikossa. On vierailuja vankiloissa ja oikeusistuimissa. Ja sitten on media. Täytyy singahdella välillä oikeusministerinä, hetken kuluttua työministerinä. Jossain välissä Kouvolan kaupunginvaltuusto.”

”Sitten koittaa taas viikon stressaavin päivä. Torstai. Eduskunnan kyselytunti. Pahimpia ovat oikeusministeriötä koskevat kysymykset. Niitä varten Lindströmillä on ollut kansio, johon virkamiehet ovat kirjoittaneet valmiita vastaussapluunoita.”

Stressi, kiire ja kohtuuton työtaakka, epäterveellinen ruokavalio ja liikunnan puute johtivat  ministerin vakavaan uupumukseen ja sairastumiseen.

Ministeri Lindström ansaitsee kunnioitusta rohkeasta avoimuudestaan. On varmasti hyvin raskasta kulkea tilaisuudesta toiseen, muka kaikkitietävänä. Poliittiset vastustajat ja päätöksiin pettyneet kansalaiset ovat kaiken aikaa väijymässä tilaisuuksia hyökätä ministerin kimppuun, syyttäen, epäillen tai ivaten.

Tällaistahan politiikka on kaikkialla maailmassa. Vahvat, röyhkeät ja tunnekylmät pyrkyrit nousevat helpoiten huipulle päättämään kansalaisten kohtaloista. Herkkä yksilö, joka haluaa aina puhua totta, voi valita politiikan sijasta vaikkapa papin tai runoilijan ammatin.

Poliitikon moraalin taso on tärkeintä. Voiko ja uskaltaako ministeri puhua aina totta? Miltä tuntuu lukea muiden kirjoittamia puheita -tai vastauksia eduskunnan kyselytunnilla, jos itse ymmärtää asiasisällöstä hyvin vähän? Miltä tuntuu puolustaa päätöksiä, jotka ”porukka” eli pieni johtoklikki on sanellut, jos oma arvomaailma ja moraali eivät niitä hyväksy? Onko ihme, että kaikkitietävän rooli yhdistyneenä vieraiden arvojen puolustamiseen sairastuttaa ihmisen? Kuka jaksaa toistella samoja tyhjiä fraaseja päivästä toiseen puhuvana päänä, robottina.

Kahden ministerinsalkun kantaminen on suorastaan järjetöntä, varsinkin, jos salkut ovat itselle täysin vierailta aloilta. On kuitenkin poliitikkoja, jotka ovat valmiita kilpailemaan mistä tahansa salkusta. He ovat liian usein julkisuushakuisia tyhjänpuhumisen mestareita, jotka luovat vaalipiireissään kuvan itsestään jokaisen ihmisen etujen puolustajana, epäitsekkäänä sankariraatajana.

Mistä tunnistaa hyvän työn

Ihminen on luotu tekemään työtä, pelkkä joutilaisuus on henkisesti raskasta. Työttömyys lamauttaa ihmisen.  Kun saa valita itse ammattialan, jossa viihtyy ja työpaikan henki on hyvä, työ on iloinen ja onnellisuutta lisäävä asia.

Howard Gardner, Harvardin maineikas lahjakkuuden ja luovuuden tutkija, on kiteyttänyt hyvän työn edellytykset kolmeen E:hen, Excellence, Engagement ja Ethics. Työ on tehtävä mahdollisimman hyvin, siihen tulee sitoutua ja aina on muistettava eettiset seikat.

Muodollisesti erinomaisesti ja sitoutuneesti tehty työsuoritus on pahaa työtä, mikäli sitä leimaavat vastuuttomuus, moraalittomuus ja itsekkyys. Malliesimerkkinä näin tehdyn työn hedelmistä Gardner mainitsee maailmantaloutta kurittaneet pankkikriisit.

Länsimaissa markkinatalous määrittelee pitkälle työn edellytykset. Markkinoille ei enää vahvoja vastavoimia; niiden valta on kasvanut rajusti. Bisnesjohtajat ja tiedemiehet ovat korvanneet vallankäyttäjinä entisaikojen aateliston ja papiston. Gardnerin mukaan länsimainen markkinatalous on hyvä asia, kunhan se pystyttelee talouden alueella. Jos koko yhteiskunta alkaa pyöriä markkinaperusteisesti, ollaan varallisella tiellä.

Kasvollisen omistajuuden hiipuminen ei ole ollut hyväksi talouden ja työn etiikalle.  Vanhojen nimekkäiden firmojen omistukset on myyty usein kasvottomille omistajatehoille, joiden tavoitteena on pelkkä voiton maksimointi. Yritysten perustajasukujen patriarkat kantoivat vastuuta firmojensa työntekijöistä aivan toisella tavalla, kun monet nykyjohtajat. Nuorisolla ei ole riittävästi hyvän työn esikuvia, pahan työn sitäkin enemmän, Gardner suree.

Gardner on tuonut keskusteluun kaksi E:tä lisää, käsitteet Empathy ja Equity. Empatia, kyky tuntea myötätuntoa ja halu auttaa ovat tärkeitä monissa ammateissa, esimerkiksi hoiva-alalla, kasvatuksessa ja opetuksessa.

Equity, yhdenvertaisuus edellyttää, että myös alemman tasoisissa työtehtävissä ihmiset voisivat tuntea olevansa aidosti tärkeitä, ihmisinä samanarvoisia kuin korkeammin koulutetut ja varakkaammat.

Professori on huolestunut tutkimustensa perusteella siitä, että nuori polvi on omaksunut kiihkeästi rikastumisen ja menestymisen vaatimukset, melkeinpä hinnalla millä hyvänsä. Hän kertoi erottaneensa Harvardissa opiskelijan, joka oli yrittänyt petkuttaa opintosuorituksillaan. Moraalia ja yhteisvastuullisuutta on vaadittava myös nuorilta. Ei ole syytä odottaa, että ikää myöten itsekkyys vähenisi itsestään.

Gardner on esittänyt kovaa kritiikkiä amerikkalaista ahneutta kohtaan ja toivoi, että työn ohella aito lähimmäisestä välittäminen saisi enemmän arvoa. Kilpailu käy liian rajuna, työn ja levon suhde on vääristynyt, monen työtaakka on kohtuuton. Loppuun palaminen ja kilpailuhenkisyys alkavat jo kouluiässä.

Pohjoismaiden on pidettävä kiinni perinteisistä arvoistaan ja toimintatavoistaan, eikä niiden tule seurata Amerikan yliyksilöllistä ahneutta, neuvoi Gardner Suomen vierailullaan.

”Yhteiskuntaa hallitsee kolme M-sanaa: Money-Market-Me. Ensin sanoja pitäisi kääntää neljänneskierros vastapäivään, jolloin saadaan E, E ja E. Viimeinen M, pitää vielä kääntää ylösalaisin, jolloin ME onkin WE, me kaikki yhdessä, vastuullisina yhteisestä hyvinvoinnistamme.”

Siinäpä mietittävää kaikille meitä johtaville, ministereistä pikkupomoihin.

Koululainen, itseohjaudu surman suuhun!

Kouluopetusta uudistetaan palopuhein, jotka ovat usein viihdyttäviä, mutta vailla tuntumaa koulutodellisuuteen. Opetus on kypsän turvallisen aikuisen opettajan ja oppilaiden välistä vuorovaikutusta, opiskelua ja kasvatusta, jota säätelevät opetussuunnitelman tavoitteet.

Opettajan tulee olla optimistinen realisti. Oppilaiden kotiongelmien, emotionaalisten ja sosiaalisten ongelmien keskelläkin opettajan tulee jaksaa toimia ammattietiikkansa ohjaamana. Monen opettajan on vaikea hyväksyä koulun ulkopuolelta, kirjoituspöytien ääreltä, tutkijankammioista tai bisnes- ja mainosmiesten robottipäistä toistuvaa sanahelinää. Suomea nostetaan maailman huipulle taikatempuin, varsinkin yhdellä opetusmenetelmällä, sillä, jossa opettaja muuttuu kaveriksi ja kanssaoppijaksi.

Vastuulliselle, turvalliselle opettajalle varataan konnan rooli, hänet leimataan helposti oppilaita alistavaksi kehityksen jarruksi. Se on loukkaavaa, moni opettaja ei suostu hokemaan muotimantroja. Monen opettajan moraali estää oman sielun myymisen mainostoimistoille ja muotikonsulteille, vaikka siten pääsisi valittujen joukkoon, sinne missä kiivas uudistuspöhinä ja pinnallinen muutospuhe lyövät iloisesti kättä ja taustalla lymyilee joukko heitä, jotka haluavat ottaa koulumme maineesta irti kaiken hyödyn ennen kuin se on myöhäistä.

Artikkeleissa esitetään mm. ”aivokemiallisten bonussysteemien” suotuisia vaikutuksia oppimiseen. On toki ilahduttavaa, että seitsemän miljoonaa ihmistä on katsonut amerikkalaistutkijan julistuksen ”Luovuus on yhtä tärkeää kuin lukutaito.” Luovuus ja lukutaito ovat todella tärkeitä, mutta millähän mittarilla luovuutta on mitattu ja miten käsitteitä verrattu? Onko sillä väliä, kun tärkeintä on keksiä raflaavia iskulauseita maksavalle kuulijakunnalle.

Kun flow-teoria yhdistetään suoraviivaisesti oppimisen tehokkuuteen, ollaan hieman hakoteillä. Flow kuvaa luovaa prosessia, se ei ole oppimisen teoria. Luova flow-prosessi ei tee opiskelua turhaksi. Muistitikku taskussa ei riitä. Mitä enemmän yksilöllä on tietoa tai automatisoituneita taitoja, sitä paremmin hän saavuttaa palkitsevan flow-kokemuksen, jossa oma persoonaa sulautuu luovaan prosessiin.

Miksi muuten koululaistemme luku-, lasku- ja kirjoitustaito ovat nopeasti romahtaneet uudistuspöhinän keskellä? Miksi pojat jäävät tytöistä jälkeen? Miksi pojat syrjäytyvät? Miksi tytöt ovat ahdistuneita ja onnettomia? Miten ihmeessä aivan tuoreessa Pisa-mittauksessa Suomen 15-vuotiaat ovat viidenneksi tyytyväisimpiä elämäänsä? Miksi 20 vuotta hoettu suomalaisten kouluviihtymättömyys kääntyi yhdessä yössä mittauksessa, jossa selvitettiin koululaisten tyytyväisyyttä elämään? Surkea koulu, mutta hyvä elämä –vai miten se oikein menee? Vai ovatko mittaukset viihdettä, joissa tuloksia tulkitaan vetämällä mutkat suoriksi? Tutkijat eivät näin tee, mutta entä muut?

Kun koulun ja opettajien surkeudesta rähjäävät vaativat lisää kriittisyyttä, suosittelen heillekin hippusen itsekriittisyyttä. On muodikasta väittää, että koulu ja opettajat ovat pudonneet kehityksen kelkasta ja koulun rakenteet on myllättävä täysin uusiksi. Muistuu mieleen aika ennen Pisaa, jolloin korkeasti oppineet harhaanjohtajat ivasivat peruskoulua ja oppimistulosten surkeutta. Väite, että nykykoulu toimisi satojen vuosien takaisten mallien mukaan, on pötyä. Ei ole fiksua ivata kauniilla käsialalla kirjoittamista, päässälaskua ja sitä, että ennen käyttäydyttiin ihmismäisesti. Eivät nämä taidot tuhoa ajattelukykyä, eivät lahjakkuutta, eivätkä edes luovuutta.

Työelämässä pitäisi jaksaa puurtaa keskittyneenä enemmän kuin viisi minuuttia. Kertotauluakin saatetaan tarvita, jopa prosenttilaskutaitoa ilman koneapua. Lienee myös suotavaa, että koulussa vaadittaisiin tunnollisuutta, ahkeruutta ja hyviä tapoja. Ammattikoulun opettajan kuvaus (HS 20.4) tuoreen koulu-uudistuksen vaikutuksista on karmiva. Pääasia on, että säästetään eli leikataan. Millään ei tunnu olevan väliä, ei edes kaikille opettajille, saati oppilaille. Itseohjautuvat oppilaat pyörivät missä pyörivät, pian he ehkä ajelehtivat valtavassa virrassa yhdessä kymmenien tuhansien muiden kanssa kohti suurta tuntematonta. Edessä odottaa kivikkoinen koski, joka päätyy jyrkkään putoukseen, kertoo perimätieto.

Hyvää tarkoittavat, hauskat pelle-esitykset ja muu viihde virran reunalla eivät pelasta yhtäkään onnetonta hukkumasta. Pitää estää ajoissa virtaan putoaminen, eikä työntää nuoria sinne! Vain kollektiivinen järkiintyminen ja arvomuutos estää katastrofin. Mutta eihän näin saisi puhua, sehän on pessimismiä, pitäisi ajatella positiivisesti ja unelmoida. Eihän niitä masentuneita, ahdistuneita, paniikkihäiriöisiä tai päihteiden käyttäjiä ole kouluissa edes sataa tuhatta yksilöä. Enemmistöllä kaikki on hyvin, toitottavat poliitikot.

Yksi asia koulukeskustelussa unohdetaan. Opetuksen tulokset riippuvat ratkaisevasti kouluympäristön aineellisista  ja henkisistä kehystekijöistä: asuinalueesta, sosiaalisesta rakenteesta, varallisuudesta, vanhempien koulutustasosta ja koulujen resursseista, joita on supistettu jatkuvasti. Nykyhallitus jatkaa perinteitä.

Opetuksen tutkijoilla olisi tarjolla paljon tutkimustietoa hyvästä opetuksesta, mutta kuka sellaista jaksaisi nykyään kuunnella! Yksi tärkeä fakta: Tuoreet, tieteellisesti pätevät megatutkimukset todistavat, että opetuksen tehokkuuden kannalta opettajan opetustaitojen merkitys on ylivertainen; sen rinnalla opetusvälineiden, opetusjärjestelyjen ja muun tilpehöörin vaikutus on vähäinen.

Hyvin organisoitu ESY- opetus, entiset pahamaineiset tarkkailuluokat, joita nyt pilkataan oppilaiden leimaamisesta ja ihmisarvon riistämisestä, voi usein olla ainoa keino pelastaa nuori takaisin elämään. Vierailin Turun Mikaelin koulussa, johon oppilaat pääsevät, eivät joudu. Koulun säännöt sitovat sekä opettajia ja että oppilaita. Mitään ei katsota sormien läpi. Tärkeintä on aito, luja välittäminen: vastuu, puuttuminen, ohjaaminen. Se ei ole alistamista. Yhteiset liikuntatunnit ja muu toiminta tuovat yhteisöllisyyttä ja iloa.

Toimistobyrokraattien olisi hyvä tutustua joskus oikeaan kouluun, mieluiten kouluun, mistä ns. parempi väki pakenee minkä tahansa tekosyyn varjolla. Lähitulevaisuudessa on todennäköistä, että lasten hyvä tulevaisuus voidaan ostaa Koulu Oy:ltä. Miksi koulu olisi erillään arvomaailmastamme, jossa raha, maine ja menestys polkevat alleen ihmisyyden? Lastensuojelu on jo nouseva bisnes, neuvolatoiminta tulee perässä. Esimerkiksi Mannerheimin Lastensuojeluliitolta on viety oikeus tuottaa ”liian halpoja” tilapäisiä lastenhoitopalveluja. Se kun on vapaiden markkinoiden häiriköintiä. Jo kapaloissa on hyvä tottua valitsemaan vapaasti. Siitä sijoittajamiljonääritkin iloitsevat, täällä kotona ja Amerikassa. 

Älä tapa, älä ainakaan uskonveljeä!

Tuoreet kuvat Syyrian kaasuiskun uhreista  järkyttävät. Herkkien ihmisten ei pidä kuvia katsoa. Kuorma-autoiskut isoissa kaupungeissa aiheuttavat kauhua. Asemiehet ovat iskeneet länsimaiden kirkoissa, kaduilla, urheilutapahtumissa ja ravintoloissa -kylväneet summittaisesti kuolemaa satunnaiseen ihmisjoukkoon.

Muuan teologian tohtori ojensi minua vuosia sitten pitkällä kirjeellään, kun olin kauhistellut Irakin sodan siviiliuhrien määrää. ”Hyvä veli! Eihän siellä siviilejä niin paljon ole tapettu kun väität, ei läheskään.” Meidän oli turha väitellä uhrimäärästä, koska kumpikaan meistä ei ollut vainajia laskenut. Oli ilmeistä, että teologille melkein kaikki Irakin uhrit olivat vääräuskoisia, kuka niistä nyt ehtisi lukua pitämään. Brittijulkaisu Lancet väitti, että irakilaisuhreja oli 654 965.

Jokainen meistä valitsee Jumalansa, jokainen ratkaisee itse omassa päässään minkä aatteen puolesta toimii. Tappokoneistot jauhavat kaiken aikaa tehokkaasti. Onko Jumala, Jahve tai Allah veriuhreja vaativa psykopaatti vai rakkauden ja rauhan Jumala?

Meille hyvän puolesta sotivillekin sattuu silloin tällöin vahinkoja. Lehtikuvassa on korvan taakse ammuttu nuori nainen ja toisessa mies, jonka kädessä on suuri reikä. Leikkaussalin lattialla on veriroiskeita, verisiä rättejä ja muuta roinaa. Kuva leikkauspöydällä makaavasta nelivuotiaasta pojasta, jonka vatsan luoti on puhkaissut, on liikaa. ”Pakko avata, pojan vatsa aukeaa nopeasti. Kirurgi työntää molemmat kätensä vatsaonteloon ja alkaa tutkia sisäelimiä yksitellen,” Suomen Kuvalehden toimittaja kuvailee.

Jutun mukaan sairaalan henkilökunta tekee työtään mekaanisesti, mutta ammattitaitoisesti. Kukaan ei kysy missä on räjähtänyt -sillä ei ole enää mitään väliä eikä turhaan ajatteluun ole aikaa. Iäkkään naisen takaraivossa on ammottava sirpalehaava, sotilaan poskesta on mennyt luoti sisään ja tullut leuasta ulos.

”Nuori nainen, ikä 27. Luoti tunkeutunut oikean korvan takaa kallonpohjaan. Tajuissaan, mutta oksentaa, Siirretään neurologiseen sairaalaan, jos elää siihen asti. Letku suuhun, kanyyli suoneen, riekaleet punaiseen pussiin ja pussin suu kiinni,” SK:n lehtiartikkeli kuvasi. Ruumishuoneelta siirretään amerikkalaista sotilasta helikopteriin, toinen kuolee leikkauspöydälle. Sotilaspappi lohduttaa vaikeasti haavoittunutta.

Rauhankasvatuksella on huono kaiku, koska se oli osa entisen Neuvostoliiton kommunistista propagandaa. Neuvostoliitollahan oli vain rauhanaatetta ja kansainvälistä ystävyyttä palvelevia ohjuksia, tankkeja ja pommeja. Koululaisetkin harjoittelivat ampumista rauhanaatteen innoittamina.

Rauhankasvatusta tarvitaan kuitenkin kipeämmin kuin koskaan. Se on rohkeiden naisten ja miesten taistelua ihmisyyden ja sorrettujen puolesta. Suurin osa ihmiskunnasta elää köyhyydessä, nälässä ja kurjuudessa; lapset kaduilla vailla turvaa, vailla toivoa. Mitä me yltäkylläisyydessä röyhtäilevät voimme näiltä kurjilta vaatia? ”Älkää viitsikö ruveta kapinoimaan.” Niinkö?

Helena Kekkonen (1926-2014), suomalaisen rauhankasvatuksen peloton äiti taisteli 50 vuotta rohkeasti rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolesta, sotaveteraanimiehensä tukemana. Hänestä tuli rauhanaktivisti, kun koki nuorena sotiemme kauhut. Uskon, että itsenäisyytemme puolesta taistelleet veteraanimme olivat sydämestään Helena Kekkosen rauhantyön tukena: ihmisyyden puolesta, tappamista vastaan.

Ihmiskunnan toivo on kollektiivisen viisauden lisääntymisessä. Tappaminen ja ihmisen alistaminen on tuomittava aivan riippumatta siitä, kuka hirmutekoja tekee, ja siitä, minkä aatteen puolesta toimii. Toivon lanka on hyvin ohut, mutta muutakaan meillä ei ole.