Kaisa Mäkäräinen ja urheilijan henkiset paineet

Kaisa Mäkäräinen on saanut osakseen inhoilua ensimmäisen kilpailun jälkeen. Kaisa kuulemma pelkää isoja kilpailuja, selittelee etukäteen, on olevinaan sairas, syyttelee tuulta  jne. Yksi epäonnistuminen ja urheilijasta tulee petturi ja surkimus. Urheilijaa on helppo iskeä kotisohvalta, unohtaa, että  Mäkäräinen on ollut pitkään maailman paras alallaan.

Moni huippu-urheilija on kertonut henkisestä tuskastaan. Suunnistaja kertoi murtuneensa urheilupaineiden takia juopottelemaan. Kuka muistaa Mika Myllylän kärsimystien? Ian Thorpe, jolla oli uinnissa yhdeksän olympiamitalia ja neljätoista maailmamestaruutta kertoi horjuneensa itsemurhan partaalla, koska oli pelkkä masentunut ”näytöshylje”. Varsinkin murrosikäisen psyyke on hyvin haavoittuva. Hyvä valmentaja ymmärtää vastuunsa urheilijan henkisestä hyvinvoinnista. Urheilun huipulle pitäisi kiiruhtaa hitaasti. Ulkomaisiin nuorten urheiluakatemioihin lähtemisessäkin on riskinsä. Moni 16-vuotias huippu on palannut kotiin häntä koipien välissä. On ollut raskasta kuulla kirosanojen säestämänä olevansa surkimus, josta ei ole mihinkään.

Huippu-urheilussa menestyminen vaatii valtavasti työtä ja paineensietokykyä. Kilpailun aikana mieleen ei saa päästää turhia ärsykkeitä. Joskus riittää yksi harha-ajatus tai yksi virheliike ja peli on menetetty.  Pikaluistelija Mika Poutalan luisuminen johtopaikaltaan viidenneksi Vancouverin 500 metrin toisessa erässä on kuvaava esimerkki siitä, miten pienestä kaikki on kiinni. Poutala horjahti ja mitalit pakenivat.

Lasse Virénin nousu olympiavoittajaksi kaatumisen jälkeen kertoo äärettömän tasapainoisesta psyykestä. Toki lähes puolen tunnin juoksussa erheen ehtii paikata paremmin kuin 35 sekuntia kestävässä luistelussa.

Oman minäkuvan ja psyykkisen terveyden kannalta on hyvä selittää epäonnistumiset ulkoisten asioiden syyksi. Näinhän me kaikki teemme. Kerromme, että Kalle sai sen työpaikan nenäni edestä vain suhteidensa avulla. Jos ihminen syyttää  kaikista vastoinkäymisistään muita ihmisiä tai olosuhteita, kannattaa katsoa peiliin. Jokainen epäonnistuu joskus, ei maailma siihen kaadu. 

Media käy jopa kesken kilpailun tai pelin piinaamassa urheilijoita. ”Pari helppoa maalia meni omiin. Miten tilanne käännetään voitoksi”? ”Hyppäsit ensimmäisellä vain 111 metriä. Miksi?” Pettyneen urheilijan on pakko toistaa sataan kertaan kuullut selitykset, vakuutettava, että kyllä tästä vielä noustaan. Kuka uskaltaisi sanoa, että ellet lopeta typeriä kysymyksiäsi ja häirintääsi, syötän sinulle tuon mikrofonin.

Ennen kuin teilaamme epäonnistuneet urheilijat, mennäänpä itse näyttämään miten kisat voitetaan. Ensin kannattaa kuitenkin testata nouseeko peffa vielä kotisohvalta. Jos se ei tahdo nousta, se johtuu tietenkin vain siitä, sohva on liian pehmeä tai selkä on kipeä tai flunssa on tulossa.

Mäkäräisellä alkaa pian vaikea takaa-ajokilpailu, edessä on 24 ohitettavaa. Mitali tuntuu mahdottomalta, mutta ei sitä koskaan tiedä. Mäkäräinen on näyttänyt ennenkin miten mahdoton muuttuu mahdolliseksi.   

 

 

 

 

 

 

Urheilun pimeä puoli

Entinen naispikajuoksija kertoi lopettaneensa huipulle pyrkimisen 70-luvulla. Syynä oli se, että kämppäkaveri, toinen naisjuoksija, ajoi  SM -kisoissa aamuisin partaansa. Urheilun sairausilmiöt eivät loppuneet 70-lukuun.

Tenniksen ihmelapsi Jennifer Capriatin ura oli valmiiksi suunniteltu jo ennen syntymää. Odotusaikana äiti Denice päätteli sikiön liikahdusten  viittaavan selvästi tulevaan tennistähteen. Isä Stefan ei väsynyt kuvailemaan  kukkaa, joka puhkeaa pian loistoon  tenniksen puutarhassa. Jenniferin valmennus alkoi 3-vuotiaana. Hän oli kuukauden vaille 14-vuotias tehdessään ammattilaissopimuksen, parin vuoden päästä olympiavoittaja. Tennistähti käytti sekä kokaiinia että heroiinia. Hän myös varasteli ja oli onneton, kuten moni muukin väkisin valmennettu huippu-urheilija. André Agassikin kertoi vihanneensa tennistä. Isä antoi pojalle jo vauvana mailan, jolla tämä hutki sängyssä narussa roikkuvaa palloa.

Aikanaan DDR:n huippu-urheilijoita valmentava lääkäreiden, valmentajien ja politrukkien vetämä urheilijatuottamo poimi sopivat pikkulapset valmennukseen. Taitoluistelija kertoi harjoitelleensa pakosta kahdeksan tuntia päivittäin, 14 vuoden ajan. Muistissa on  DDR: n uintivalmentajan vastaus mediaväelle, joka ihmetteli Montrealin 1976 olympiakisoissa miksi maan uimaritytöt ovat niin ronskeja ja puhuvat bassoäänellä. ”Me emme ole tulleet tänne laulamaan, vaan uimaan,” valmentaja vastasi.

Murrosiässä urheilijoille syötettiin ns. vitamiinipillereitä, jotka tuottivat muutamassa vuodessa sydänvaurioita, diabetestä ja lisäpainoa kymmeniä kiloja. Mieshormonilla tytöistä tehtiin miehiä. Oli järkyttävää, kun televisiodokumentin loppupuolella paljastui, että parrakas sympaattinen herra olikin entinen naisten kuulantyönnön mestari. Onneksi hän kohtasi entisen naisuimarin, joka alkoi voida pahoin nähdessään vettä, siksi esimerkiksi hampaiden pesu oli hänelle vaikeaa. Syntyi pariskunta, joka oli hyvin kiintynyt tosiinsa. Yhteiset kokemukset yhdistivät lujin sitein.

Meilläkin nuoret urheilijat rasitetaan joskus raakeiksi jo ennen rippikouluikää. Hiusmurtumilla, revähdyksillä ja kolhuilla ei ole väliä, kun kunnianhimoiset valmentajat ja vanhemmat vaativat lapsilta menestystä ja rankkaa harjoittelua. Tärkeintä on voittaminen, ei urheilusta nauttiminen. Moni yleensä suhteellisen täyspäinen vanhempi taantuu urheilukentän reunalla riehuvaksi typerykseksi.

Murhasta syytetty 20-vuotias mies kertoi oikeudessa oman versionsa Helsingin ydinkeskustassa tapahtuneesta surmasta. Poika ampui isänsä siksi, että isä oli valmentanut armottomasti lastaan urheilijaksi. Pojasta ei tullut urheilijaa, vaan sietämättömistä jalkakivuista kärsivä nuorukainen.

Kun poika ei pystynyt edes tapaamaan kavereitaan kipujen takia, hän alkoi lähetellä isälleen katkeria teksti- ja puhelinviestejä vaatien isää pyytämään rääkkäämistä  anteeksi. Isä ei suostunut.

Moni huippu-urheilija on kertonut henkisestä tuskastaan. Kuka muistaa Mika Myllylän kärsimystien? Ian Thorpe, jolla on uinnissa yhdeksän olympiamitalia ja neljätoista maailmamestaruutta kertoi  horjuneensa itsemurhan partaalla, koska oli pelkkä masentunut ”näytöshylje.”

Varsinkin murrosikäisen psyyke on hyvin haavoittuva. Jotkut valmentajat ovat kuin omistaisivat nuoren urheilijan ruumiin ja sielun. Hyvä valmentaja ymmärtää vastuunsa urheilijan henkisestä hyvinvoinnista. Urheilun huipulle pitäisi kiiruhtaa hitaasti. Ulkomaisiin nuorten urheiluakatemioihin lähtemisessäkin on riskinsä. Moni 16-vuotias huippu on palannut kotiin häntä koipien välissä. On ollut liian raskasta kuulla kirosanojen säestämänä olevansa surkimus, josta ei ole mihinkään. Fanaatikot eivät saa vaurioittaa urheilevan lapsen tai nuoren fyysistä tai henkistä terveyttä.

Suurin osa vanhemmista ja valmentajista on kuitenkin täyspäisiä kasvattajia, jotka ajattelevat lapsen ja nuoren parasta, eivätkä tavoittele omaa kunniaansa keinoja kaihtamatta. He ymmärtävät, että huipulle nousua pitää tavoitella vain, jos se on nuoren oma tahto. Jos halu loppuu, ei ole syytä jatkaa.

 

 

 

 

Jalkapallo, rakkaani

kari-jalkapOlen viettänyt nuoruudessani tuhansia tunteja jalkapallon kanssa, harjoitellut tekniikkaa, laukonut, nukkunut pallo kainalossani. Rakastan palloa, rakastin pelaamista.

Miten Suomen jalkapalloilu jaksaa? MM-karsinta alkoi kehnosti tasapelillä Kosovoa vastaan. Jos Suomen jalkapalloilun tasoa halutaan nostaa, tarvitaan paljon palloon rakastuvia lapsia. Katsokaa miten eteläisten maiden pallotaiturit käsittelevät palloa! Pallo on tarttunut hyökkääjän jalkoihin näkymättömin joustavin nyörein, se tottelee pelaajaa ajatuksen nopeudella.

Jalkapallon kesyttäminen vaatii tuhansien tuntien palloleikkejä, nimenomaan leikkejä eikä ”nöyrää työtä,” kuten sanonta kuuluu. Etelä-Amerikan jalkapallojonglöörit kasvavat slummien kujilla ja rannoilla. Laihat pojat nauttivat jalkapalloilun hurmiosta.

Lapsuudessani pelikentät, takapihat ja niityt kuluivat palloilevien poikien tuhansista jalanjäljistä. Vaikka taitoerot huomattiinkin, ketään ei suljettu kaveripiiristä.

Tulevat edustuspelaajat rakastivat palloa enemmän kuin kaverinsa. Kilpailtiin kuka pomputteli parhaiten palloa, päällä, jalalla, polvella. Ennätykset paranivat ensin kymmeniin, satoihin, sitten tuhansiin kertoihin. Oli nautinnollista huomata, että harjoittelemalla tulokset paranevat.

Ajat ovat muuttuneet. Ottelun voittaminen on aina ollut upeaa, mutta  nykyään lasten peleissä voittaminen on usein pakkomielle. Moni yleensä järkevä  isä ja äiti muuttuu  kentän reunalla raakkuvaksi fanaatikoksi.

On turha asettaa vastakkain  lapsijoukkojen ja huippulasten valmentamista. Lasten taitoerot ovat suuria ja harjoituksissa eri taitotasoilla olevia pitää valmentaa eriytetysti. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, että kymmenvuotias aloittelija tulisi ohjata ulos kentiltä. Kuka tietää mitä hänestä voisi tulla kymmenen vuoden kuluessa? Ei kaikista voi, eikä tarvitse, tulla sarjapelaajia -saati kansainvälisiä tähtiä.

Vanhemmat ja valmentajat voivat tukea ja auttaa lapsia, mutta keneenkään ei voi väkisin istuttaa rakkautta peliin. Tehokas harjoittelu, tuhansien tuntien palloleikit edellyttävät omaa halua, sitkeyttä, kykyä kokea toistuvasti se nautinto, kun pallo tottelee, vastustaja eksyy harhautukseen tai kova laukaus upottaa pallon verkkoon.

Perinteinen lenkkimakkaraa syövä suomalainen mies on pitänyt italialaisia ja ruotsalaisia mammanpoikina. Miksi heistä kasvaa suomalaisia parempia pelaajia? Italiaan avioitunut suomalainen äiti sanoo järkyttyneensä palattuaan Suomeen. Italiassa on tärkeintä se, mikä lapsi on, ei se, mikä lapsesta tulee. Suomessa moni lapsi on kuin vanhempiensa käyntikortti! Italiassa lapsi saa olla erilainen. Italiassa jokaista lasta kehutaan, eikä aina arvostella. Italiassa lapsi saa olla rohkea, äiti sanoo.

Ruotsalainen valmentaja diskuteeraa pelaajien kanssa ja pyrkii ymmärtämään heidän psyykkisiä ominaisuuksia sekä vaikuttamaan itseluottamukseen. Iloinen itseensä luottava pelaaja voittaa, ahdistunut tai surullinen häviää, väittää eräs Jose Mourinho.

Lapsiurheilijan vanhempien pitää olla turvallisia, kannustavia realisteja. Jari Litmanen ja Sami Hyypiä ovat kehottaneet parhaitakin pelaajia käymään koulun loppuun ja pelaamaan kotimaan liigassa ennen ulkomaille lähtemistä. Väittääkö joku, että heitä ei kannata uskoa?

Ei ketään voi määrätä rakastumaan palloon. Anna pallo lapselle ja katso mitä tapahtuu. Iloitse, jos lapsi menestyy, hyväksy, jos hän valitsee mieluummin harrastuksen, jota et arvosta. Onhan sinullakin oikeus valita luetko kirjoja, pelaatko sählyä vai istutko ongella.

Kuka muuten mahtaa olla tuo tummatukkainen poju kuvassa?

hjk-5-9-66-stadion