Katso ihmistä!

Palasin juuri kahden viikon matkalta Yhdysvalloista. Georgia-Tennessee-Alabama-Mississippi; Atlanta-Knoxville-Montgomery-New Orleans-Gulf Coast…

Sain poikani ja pojanpoikani matkakumppaneiksi, kun kerroin, että haluan vielä kerran käydä Athensissa, Atlantan lähellä. Siellä on University of Georgia, jossa vietin 90-luvun alussa kaksi hienoa vuotta tutkimassa lahjakkuutta ja luovuutta.

Matka antoi enemmän kuin osasin odottaa. Isoisä, poika ja pojanpoika 40 tuntia autossa, 10 päivää tiellä, hotelleissa, rannoilla. Aurinko paistoi. Kerroin pojille: Täällä minut aiottiin ryöstää, täällä tapasin vanhan valkoisen papin, päivälleen 50-vuotta sitten tapetun Martin Luther Kingin kaverin, joka kertoi, että hänet vietiin putkaan, koska söi mustien kanssa 60-luvulla. Täällä myrsky aiheutti vedenpaisumuksen, joka tuhosi suuret osat New Orleansia. Köyhät mustat jäivät loukkuun, kansalliskaarti ja valkoinen väki aseineen seisoi tällä sillalla käännyttämässä köyhiä, joilla ei ollut ruokaa eikä lääkkeitä…

Kerroin 90-luvulla Georgiassa amerikkalaisille hienosta kotimaastani Suomesta, jossa koulu on ilmainen, yliopisto on ilmainen, meillä ei ole huumeita, ei ruokajonoja. On kaunis luonto, rauha ja rakas isänmaa, jota olemme puolustaneet.

Vuonna 1996 kirjoitin kirjassani ”Isät meidän, luovaksi lahjakkuudeksi kasvaminen,” että Suomi on muuttunut nopeasti pikku-Amerikaksi, jossa kilpailu, minä ja menestykseni on kaikkein tärkeintä. Muutos sen kun kiihtyy. Kauniita sanoja, salattuja tavoitteita, tekopyhiä puheita.., niitä kuulin juuri äsken hallituksen kehysriihestä, uutislähetyksessä. Kuinka tyhminä meitä oikein pidetään?

Kotikaupungissani Vaasassa huumeongelma on räjähtänyt käsiin, koulutytöt myyvät itseään huumediilereille ja pappi siunaa yliannokseen kuolleita hautaan. Mistä on kysymys, miksi? Ajattele itse, en jaksa nyt selittää, kotimatka kesti 20 tuntia ja olen aikaerosta väsynyt.

Kaupassa käydessäni lööppi kertoi, että Suuri Mielenvalmentaja on palaamassa taas terveenä opastamaan meitä oikealle tielle. Muistan kyllä gurun opit: Sä jaksat mitä haluat, kärsimys on oma valintasi jne. Kansa uskoi ja maksoi, toistuuko sama?

Kotona avasin tietokoneen. Ilahduin, liikutuin. Lukion opettaja kertoi nuorten ahdistuksesta. Hän liitti mukaan lukiolaisen tekstin, jota saan käyttää blogissani.

Aamu

Aamu söi paljon hiekkaa. Aamun reppu oli raskas. Koulutie oli pitkä. Koulussa ripsivärit pyyhittiin väkisin. Kypärää piti käyttää. Castro luopui virastaan. Jackson menehtyi. Poskisavuja urheilukentän katsomossa. Humalainen isä. Rikkoutuneet kananmunat valuvina tapetilla. Seitsemän litraa kyynelvettä. Aamu heräsi teltasta viikon ajan. Äiti muutti pois. Aamukin muutti pois. Homeinen soluasunto. Vapauden tunne. Vapauden tunteen jälkeinen valtaisa romahdus. Avuttomuus. Kolmetoista litraa kyynelvettä. Jatkuva epäonnistuminen. Lukuisat julkisen terveydenhuollon laitokset. Jokaisessa sama kelmeä valo. Toivo. Taas epäonnistuminen. Äiti soittaa joka sunnuntai. Isä ei soita koskaan. Pitkän kipuilun seuraus, kokonaisvaltainen tyhjyys. Tasaisen harmaata. Palava tupakka tippuu asfalttiin. Kimpoilevat kipinät.

*

On hienoja opettajia, jotka ymmärtävät koulukasvatuksen ytimen. Jokainen oppilas osaa erottaa kuka välittää hänestä aidosti, kuka ei. Pedagoginen rakkaus on kaunista, arvokasta, elämän loppuun asti kantavaa

Kun ajattelen upeaa Amerikan-matkaamme, tunnen hellää rakkautta ja kiitollisuutta lapsistani ja lapsenlapsistani. On hienoa, että faari kelpaa heille yhä ystäväksi. Aitoa rakkautta ja välittämistä ei mikään menestys korvaa.

Toivon tekstin kirjoittaneelle hyviä ihmisiä lähelle, aitoja aikuisia, hyviä kavereita. En liitä tähän mitään fraaseja, vaan haluan tervehtiä kirjoittajaa näin: Minunkin lapsuuteni ja nuoruuteni oli turvaton, mutta hyvien ihmisten tuella selvisin.  Sinä olet lahjakas , viisas ja arvokas nuori, jolle elämä voi vielä hymyillä, ja jolta aurinko kuivaa kyyneleet. Toivon, että kohtaat lisää hienoja opettajia ja muita hyviä aikuisia. Tavoittele ammattia, jonka itse koet sinulle sopivaksi, opettajaksi, myyjäksi, käsityöläiseksi, runoilijaksi, ensihoitajaksi, lakinaiseksi…Älä tee vastoin sisintäsi, sinulla on oikeus olla Sinä. Kukaan ei voi korvata Sinua.

Salil Shetty avaa silmämme

 Katsokaa TV 1:n aamu-uutisista tänään, 26.3. Amnesty Internationalin pääsihteerin haastattelu. Se löytynee Areenalta ja ehkä uusintana klo 15.10 jälkeen ”Tänään otsikoissa”-ohjelmassa. En ole koskaan kuullut yhtä hienoa, rohkeaa, ihmisyyttä ja oikeudenmukaisuutta puolustavaa puhetta.

Intialainen Amnestyn pääsihteeri Salil Shetty vertasi maailman tilaa junaan, joka kulkee pimeässä vailla valoja ja suuntaa, vailla ohjaajaa. Hän kertoi, että oli hiljattain G 20 -ryhmän, maailman mahtivaltioiden kokouksessa ja ymmärsi, että nämä miehet eivät junaa pysäytä: Putin, Trump,  Xi, Filippiinien, Afrikan ja Etelä-Amerikan korruptoituneet johtajat.

 Raaka lasten ja köyhien tappaminen, tyttöjen ja naisten sorto ja kansanmurhat ovat todellisuutta. Syyria, Myanmar, Jemen….Myös Euroopassa, esim. Unkarissa ja Puolassa oikeudenmukaisuus, naisten oikeudet ja yhdenvertaisuus on poljettu maahan; Turkki on oma lukunsa. Henkensä edestä pakenevat saavat hukkua mereen tai joutua orjiksi. Pääasia, että eivät tule eteiseemme nauttimaan etuisuuksista.

Nigerialainen Bogo Haram –terroristijärjestö järjesti aikanaan rauhallisia mielenilmaisuja. Kun ihmisryhmiltä kielletään oikeudet puolustaa julkisesti oikeuksiaan, terrorismin siemenet on kylvetty, tappaminen ja raiskaaminen voi alkaa. Shetty totesi, että ainoa ihmiskunnan toivo on moraali, rakkaus ja rohkeus. Esimerkkinä hän mainitsi Yhdysvaltojen koululaisten nousemisen aseita vastaan sekä naisten taistelun oikeuksiensa puolesta.

***

Olen lähdössä Amerikkaan, muistoja tulvivaan Athensin yliopistokaupunkiin, Georgian osavaltiossa. Vietin siellä 90-luvun alussa kaksi hienoa vuotta. Kaiken hyvän rinnalla oli pakko nähdä Amerikan pimeä puoli: köyhät, kodittomat, narkomaanit ja prostituoidut. Aseen kantaminen on amerikkalaisen perusoikeus. Pyssyt paukkuivat, uhriksi saattaa valikoitua melkein kuka vain.  Melkein. ”Ammun  vain mustia,” totesi poliisi pelokkaalle valkoiselle naiselle salaa kuvatussa liikenneratsiassa. Jouduin itsekin kerran ajojahdin kohteeksi autoillessani, mutta pelastuin valtatien varressa päivystävän poliisipartion ansiosta. Kun änkytin pienen punaisen auton ajavan minua takaa, poliisi kysyi ensimmäiseksi onko minulla ase.

Rotuviha ei ole Amerikassa kuollut, se on näkyvintä etelävaltioissa, joiden puuvillapelloilla mustat orjat raatoivat. Etelä-carolinalainen nuorimies teurasti metodistikirkossa yhdeksän harrasta mustaa uskovaista, ”raiskaajien ja rikollisten rodun” edustajina. Mies itse oli onneton surkimus, jonka ympäröivä yhteiskunta oli aivopessyt. Etelä-Carolinan hallinto on veti häpeämättä salkoon Etelä-valtioiden lipun, ainoana USA:n osavaltioista. Lippu symboloi sisällissotaa, jossa etelävaltiot taistelivat oikeudestaan pitää mustia orjia.

Amerikkalainen yhteiskunta julistaa ”amerikkalaisen unelman” ideologiaa. Parhaimmillaan se saa ihmiset ahkeroimaan ja uskomaan, että oma työ tuo vaurautta ja hyvän elämän puitteet. Amerikkalainen unelma kuitenkin on jatkuva painajaisuni kymmenille miljoonille köyhille surkimuksille, hylätyille lapsille, slummien ja katujen asukeille. Kun edessä on umpikuja ja toivottomuus, mielen syvyyksistä nousee hallitsematon viha, joka johtaa rikollisuuteen ja väkivaltaan.

Koulusurmien ja muiden joukkotappojen jälkeen presidentti on pitänyt aina saman puheen. Väkivallan tulee loppua, todelliset arvot: yhteisöllisyys ja oikeudenmukaisuus on nostettava kunniaan. Muistan liiankin hyvin raakojen tekojen loppumattoman sarjan, jossa tuore hirmuteko on kuin välimerkki paksussa romaanissa. En arvannut 90-luvun alussa, että Suomessa voi tapahtua vastaavaa; en myöskään sitä, että huumeista tulee osa suomalaista arkea, kuten Amerikassa. Nuoret tytöt myyvät meilläkin itseään saadakseen huumeita!

Kun omalla elämällä ei ole enää mitään väliä, pahaa on kylvettävä syntipukkeihin sokeasti ja julmasti. Minkä ja keiden puolesta Suomi toimii tai peräti taistelee – ei tyhjin poliittisin puhein, vaan teoin? Minkä ja keiden puolesta sinä ja minä toimimme?

Kaisa Mäkäräinen ja urheilijan henkiset paineet

Kaisa Mäkäräinen on saanut osakseen inhoilua ensimmäisen kilpailun jälkeen. Kaisa kuulemma pelkää isoja kilpailuja, selittelee etukäteen, on olevinaan sairas, syyttelee tuulta  jne. Yksi epäonnistuminen ja urheilijasta tulee petturi ja surkimus. Urheilijaa on helppo iskeä kotisohvalta, unohtaa, että  Mäkäräinen on ollut pitkään maailman paras alallaan.

Moni huippu-urheilija on kertonut henkisestä tuskastaan. Suunnistaja kertoi murtuneensa urheilupaineiden takia juopottelemaan. Kuka muistaa Mika Myllylän kärsimystien? Ian Thorpe, jolla oli uinnissa yhdeksän olympiamitalia ja neljätoista maailmamestaruutta kertoi horjuneensa itsemurhan partaalla, koska oli pelkkä masentunut ”näytöshylje”. Varsinkin murrosikäisen psyyke on hyvin haavoittuva. Hyvä valmentaja ymmärtää vastuunsa urheilijan henkisestä hyvinvoinnista. Urheilun huipulle pitäisi kiiruhtaa hitaasti. Ulkomaisiin nuorten urheiluakatemioihin lähtemisessäkin on riskinsä. Moni 16-vuotias huippu on palannut kotiin häntä koipien välissä. On ollut raskasta kuulla kirosanojen säestämänä olevansa surkimus, josta ei ole mihinkään.

Huippu-urheilussa menestyminen vaatii valtavasti työtä ja paineensietokykyä. Kilpailun aikana mieleen ei saa päästää turhia ärsykkeitä. Joskus riittää yksi harha-ajatus tai yksi virheliike ja peli on menetetty.  Pikaluistelija Mika Poutalan luisuminen johtopaikaltaan viidenneksi Vancouverin 500 metrin toisessa erässä on kuvaava esimerkki siitä, miten pienestä kaikki on kiinni. Poutala horjahti ja mitalit pakenivat.

Lasse Virénin nousu olympiavoittajaksi kaatumisen jälkeen kertoo äärettömän tasapainoisesta psyykestä. Toki lähes puolen tunnin juoksussa erheen ehtii paikata paremmin kuin 35 sekuntia kestävässä luistelussa.

Oman minäkuvan ja psyykkisen terveyden kannalta on hyvä selittää epäonnistumiset ulkoisten asioiden syyksi. Näinhän me kaikki teemme. Kerromme, että Kalle sai sen työpaikan nenäni edestä vain suhteidensa avulla. Jos ihminen syyttää  kaikista vastoinkäymisistään muita ihmisiä tai olosuhteita, kannattaa katsoa peiliin. Jokainen epäonnistuu joskus, ei maailma siihen kaadu. 

Media käy jopa kesken kilpailun tai pelin piinaamassa urheilijoita. ”Pari helppoa maalia meni omiin. Miten tilanne käännetään voitoksi”? ”Hyppäsit ensimmäisellä vain 111 metriä. Miksi?” Pettyneen urheilijan on pakko toistaa sataan kertaan kuullut selitykset, vakuutettava, että kyllä tästä vielä noustaan. Kuka uskaltaisi sanoa, että ellet lopeta typeriä kysymyksiäsi ja häirintääsi, syötän sinulle tuon mikrofonin.

Ennen kuin teilaamme epäonnistuneet urheilijat, mennäänpä itse näyttämään miten kisat voitetaan. Ensin kannattaa kuitenkin testata nouseeko peffa vielä kotisohvalta. Jos se ei tahdo nousta, se johtuu tietenkin vain siitä, sohva on liian pehmeä tai selkä on kipeä tai flunssa on tulossa.

Mäkäräisellä alkaa pian vaikea takaa-ajokilpailu, edessä on 24 ohitettavaa. Mitali tuntuu mahdottomalta, mutta ei sitä koskaan tiedä. Mäkäräinen on näyttänyt ennenkin miten mahdoton muuttuu mahdolliseksi.   

 

 

 

 

 

 

Opiskelijavalintojen piilomotiivit

Korkeakoulujen opiskelijavalinnat uudistetaan tästä vuodesta alkaen.
Yksi keskeinen perustelu on ollut pääsykoestressin poistaminen. Myös tasa-arvoon on vedottu, maksulliset valmennuskurssit ovat suosineet varakkaita. Kertovatko perustelut koko totuuden?

Tärkeimmäksi valintakriteeriksi nousevat ylioppilastutkinnon arvosanat. On suunniteltu, että pitkän matematiikan laudatur antaisi jopa 47 pistettä ja reaaliaineiden laudaturit 16-30 pistettä, korkeakoulukohtaisin variaatioin.

Valintauudistusta perustellaan opiskelijoiden eduilla, mutta taustalla ovat etupäässä taloudelliset arvot, tehokkuus ja elinkeinoelämän palveleminen.
Nyt korostetaan matemaattisten ja teknisten alojen ”osaamisvajetta.” Teknologian uudet sovellukset edistävät kilpailukykyä ja kauppatieteet bisnestä. Väheksymättä näiden merkitystä, on kysyttävä, mikä on muiden tieteiden arvo suomalaiselle sivistykselle. Mitä sivistys on, ja onko sillä väliä?

Tutkimuksen tulisi olla ”hyötytutkimusta” eli palvella poliitikkojen ja elinkeinoelämän sanelemia tavoitteita. Kansainvälisessä huippuyliopistossa tämä ei tulisi kuulonkaan; tutkija saa päättää mitä tutkii ja miten tutkii, tutkimusetiikan periaatteita noudattaen. Ulkopuoliset vaikutusyritykset torjutaan määrätietoisesti. Suomessa ”yliopistoista on tehty ammattikouluja, joiden on mielisteltävä rahoittajia ja mainostettava itseään. Tutkimustulosten merkitystä suurennellaan medialle,” kuten tiedetoimittaja kirjoitti.

Matematiikan painotusta opiskelijavalinnoissa on perusteltu sillä, että matematiikka ”edistää kriittistä, analyyttistä ajattelutapaa sekä ongelmanratkaisukykyä.” Tämä on vain osatotuus. Matematiikassa menestyminen vaatii todella analyyttistä älykkyyttä. Laaja-alaisesta, kriittisestä, saati luovasta ajattelusta matematiikan numero ei kerro paljonkaan. Mitä kaivattuun ongelmanratkaisukykyyn tulee, ihmiskunnan isoja ongelmia ei ratkaista pelkällä matematiikalla. Miksi kriittisen ajattelun ydinaineen, filosofian, laudatur tuottaa valinnassa vain säälipisteitä?

Koulumenestyjien laudaturit kertovat ahkeruudesta ja pitkäjänteisyydestä. Huono koulutodistus ei kuitenkaan osoita aina laiskuutta tai lahjattomuutta; kotiongelmat voivat olla sen taustalla.

Älykkyystestien kehittäjä Lewis M. Terman seurasi vuosikymmenet 1528:aa älykästä, vauraiden asuinalueiden, koulumenestyjää. Yksikään ”lapsinero” ei saavuttanut elämässään mitään erityisen suurta. Paria tulevaa nobelistia ei edes testattu, koska opettaja piti heitä keskinkertaisina.

Maineikkaat amerikkalaiset lahjakkuustutkijat Robert Sternberg, Howard Gardner ja Mihaly Csikszentmihalyi sekä nobelistimme Bengt Holmström ovat todenneet, että huippuyliopistojen parhaat opiskelijat, etevät tulevat tutkijat, kaivatut ”innovaattorit,” eivät ole koulujensa priimuksia. He ovat innostuneita tieteestä, hahmottavat kokonaisuuksia ja uskaltavat kyseenalaistaa rohkeasti vanhoja totuuksia.

Maailmassa on pahoja ongelmia, jotka liittyvät ympäristöuhkiin, liikakansoitukseen, nälkään, ydinsodan mahdollisuuteen, väkivaltaan ja sairauksiin. Niiden hillitsemiseksi tarvitaan monitieteistä, luotettavaa tutkimustietoa. Tieteellinen pätevyys, tutkijoiden luovuus yhdistyneenä moraaliseen vastuuseen yhteiskunnan kehityssuunnasta on arvokkainta, mitä yliopistot voivat maailmalle tarjota. Tutkijan maine, urakehitys ja yksipuoliset ranking-listat ovat tämän rinnalla merkityksettömiä.

Opiskelijavalintojen uudistus ei vähennä opiskelijoiden stressiä; se kestää tulevaisuudessa koko kouluajan. Moni opiskelee jo nyt ahdistuneena matematiikkaa päästäkseen opiskelemaan jotain aivan muuta. Valmennusbisnes siirtyy koulujärjestelmään.

Olemmeko palaamassa aikaan, jolloin yliopistotie oli varattu oppikoulun kautta vain osalle oppilaista? Alkaako valintaprosessi jo peruskoulussa, tai peräti premium-tason päiväkodeissa, joita on jo mainostettu? Työnnetäänkö köyhät ja kotiongelmista kärsivät, varsinkin pojat, ulos koulujen kilparadoilta? Moni tunnollinen oppilas uupuu suorituspaineissa, häpeää huonoja numeroitaan, masentuu ja luovuttaa – ehkä ainiaaksi. Kaukoidän kouluissa ankara kilpailu yliopistopaikoista on ollut tuhoisaa oppilaiden mielenterveydelle. Miksi meidän pitäisi lähteä samalle tielle?

Muuan tohtorin tutkinnon suorittanut, monipuolisen uran luonut ikätoverini sai kerran koulutodistukseensa seitsemän nelosta. Arvaa oliko hän tyttö vai poika.

Eläköön satavuotias Suomi!

Näin kirjoitti 18-vuotias isäni rintamalta morsiamelleen, äidilleni. Taistelu oli juuri ohi. Isä istui melkein pimeässä korsussa ja kirjoitti hienolla kaunokirjoituksella kirjeensä.

Korsussa 14.12.42

Rakas!

”Vuorokausi vuorokauden perästä kuluu täällä etulinjassa. Jälleen on päivä muuttumassa yöksi. Olin vartiossa iltapäivällä juuri kun hämärä laskeutui. Ohut pilvikerros on vetäytynyt taivaalle ja hiljaa leijaillen putoavat kevyet lumihiutaleet metsään ja kutovat juoksuhaudan pohjalle ohuen maton.

Tienoo hämärtyy hämärtymistään. Enää ei näe niin hyvin kuin tunti sitten ja silmälasejani hämärtää usein kevyt lumihiutale. On aivan hiljaista, ja kuuluu suloisesti lumen putoilu ja oksien rasahtelu. Mieli unohtaa väkisinkin väijyvän todellisuuden ja palaa kauas kotiin rakkaitten luo. Muistelen sinua ja menneitä kauniita hetkiä mutta silloin havahtuu ajatus kylmään todellisuuteen. Tuntuu kuin avaruus repeäisi ja syöksyisi alas. Ilmassa surisee ja korvien ohi singahtelee pirulliset sirpaleet.

Edessä ja takana räjähtää. Kivien järkäleet lentävät humisten. Mustia ammottavia aukkoja ilmestyy lumeen etumaastossa ja juoksuhaudan yli metsässä. Mitä nyt? Yhtäkkiä on ulvonta lakannut ja kuuluu vain omien konekiväärin ja kiväärin katkeamaton laulu. Miehiä juoksee kyyrysillään mitään puhumatta juoksuhautaan. Pian on mies miehen vieressä.

Hämärässä leimahtelee ja kuuluu huumaava pauhu mutta siitä huolimatta kuulen sydämeni kiivaan läpätyksen. Olen varmaankin kalpea. Ohitseni kannetaan viereisen pesäkkeen vartiomiestä. Hän on kalpeampi varmaan kuin minä. Joku sanoo hiljaa: ”Suoraan sydämeen”. Koneellisesti pistän lippaan pistooliini ja kuin unessa nostan päätäni tähystämään. Pään ympärillä surisee.

Harmaita varjoja syöksyy esteillä vähän matkan päässä. Kuulen oman konepistoolini laulavan ensi kuin etäisenä huutona mutta sitten tunnen ainoan turvani ja pistoolin terävä papatus hivelee korvia. En huomaa enkä tunne muuta kuin taistelunhuuman. Olen ihan hullu. Panokset loppuvat mutta en lähde hakemaan uusia. Heittelen käsikranaatteja. On kuin olisin saanut hirveät voimat. Käsikranaattini lentää mielestäni hirvittävän kauas. Esteeltä kuuluu vaikertamista mutta pimeä on peittänyt maiseman. Ei kuulu enää muuta kuin yksityisiä laukauksia. Valoraketti valaisee huikealla valollaan. Esteellä on muutamia ruumiita. Linjamme kestivät taas.

Nyt herään vasta kummasta tunteesta kun uusi vartiomies puhuttelee. Tunnen olevani hiestä märkä ja silmälasini ovat läpinäkymättömät. Kompuroin korsuun ja vaihdan vaatteita. Sormeni vapisevat kun sytytän vänrikkimme tarjoaman tupakan. Juon korviketta ja taas tuntuu kuin olisin entinen minä. Tänä yönä minun ei tarvitse enää vartioon.”

Usein kysytään miksi me yhä muistelemme viime sotia, kun olisi aika suuntautua tulevaisuuteen. Sotia on syytä muistella ainakin siksi, että Suomessa elää yhä tuhansia sotaveteraaneja. Hiljaisia miehiä pilkattiin 60- ja 70-luvuilla sotahulluiksi, jotka lähtivät luomaan suur-Suomea. Nuoret miehet lähtivät puolustamaan isänmaataan. Hinta oli kova, noin 90 000 vainajaa.

Miltä tuntuisi nyt, jos lukioikäiset pojat joutuisivat sotaan? Miltä tuntuisi äidistä, joka juuri helli pientä vauvaa sylissään, entä isästä, joka on nauttinut pojan kasvusta mieheksi? Miltä tuntuisi, kun sodan aikana kotia lähestyisi tumma hahmo: hetki pelkoa, toivoa ja sitten synkkä pimeys?

Sodan kokeneet miehet ja naiset eivät olleet sotahulluja, he ovat rauhan ystäviä, koska tietävät mitä sota tarkoittaa. He tekivät velvollisuutensa, ei muuta.

Nyt mediassa kerrotaan rintamasotilaista, jotka pakenivat suin päin ylivoimaista vihollista, sotilaista, jotka murtuivat psyykkisesti.
Oliko se ihme noissa olosuhteissa? Suomalainen rintamasotilas ei tarvitse palvontaa, hän ansaitsee kunnioitusta ja syvää kiitollisuutta.

Ihmiskunta ei näytä kehittyvän. Sodat, ihmisten alistaminen, ahneus, julmuus ja itsekkyys kukoistavat maailmassa, samalla lailla kuin aina. Nykymaailmassa tilanne on entistä vaarallisempi aseiden tuhovoiman vuoksi.

Itsenäisyystaistelumme jatkuu. Vastus on salakavala ja mahtava. Suuret kansainväliset konsernit ahneine juoksupoikineen valloitavat maata. Tiltu ei enää huutele sotilaille kehotuksia tappaa lapualaiset upseerinsa ja tulla hakemaan isolta ja mahtavalta leipää. Leivän tilalle tarjotaan taloudellisia voittoja ja pääsyä pöytiin, jossa raha ja hyvät veljet viihtyvät keskenään. Ero siihen veljeyteen, jota rintamalla taistelleet keskenään tunsivat on valtava. Suomalainen sotilas haki kaatuneen veljensä taistelutantereelta, haudattavaksi kotiseudun sankarihautaan.

”Korsussa 9.6.43.

Nyt olen taas täällä, kaukana. Kaikki samat iloiset kasvot eivät olleetkaan toivottamassa tervetulleeksi omalla tutulla tavallaan. Heistä oli poissa moni, liian moni hyvä poika. Kesäisessä metsässä oli heidän verensä vuotanut isänmaan alttarille. Poissa on nyt kunnon luutnanttimme Ja myös se tumma poika joka oli minua vastapäätä siinä korttipelikuvassa.

Kunnon poikia kaatuneet olivat, kunnia heidän sankarimuistolleen! Katkeralta tuntuu nyt ajatella, että sillä aikaa kun olin lomalla rakkaimpani luona, pojat taistelivat ja kaatuivat kaikkien meidän puolesta. Rakas, he kaatuivat sinun ja minunkin puolestani. Noita poikia emme saa koskaan unohtaa.
Rakas, nyt menen nukkumaan, mutta ensin laulan hiljaa ’Sua vain yli kaiken mä rakastan.´ Pojatkin haluaisivat kuulla sen.”

Minulle on suuri ihme, että isäni ei koskaan puhunut sanaakaan sodasta, vaikka ei yleensä piilotellut saavutuksiaan. Aihe oli liian kipeä: Joko minä tai tuo toinen, ihminen hänkin, nyt vain vihollinen konepistoolin tähtäimessä.

Pena sotilas

Hautausmaalla kohtaa olennaisen

Pyhäinpäivän aikaan on pakko ymmärtää, että elämä päättyy. Melkein jokainen ajattelee, että oma elämä jää kesken. Olisi pitänyt tehdä sitä ja tuota, mutta kun ei aikaa ollut. Ensi kuussa käyn siskon luona Ruotsissa, ensi viikolla käyn tapamaassa äitiä vanhainkodissa. Sitten kun työpaine hellittää, ehdin ehkä… Voi olla, että et enää ehdikään, on myöhäistä.

Tärkeintä elämässä ovat hyvät ihmissuhteet, läheisyys ja aito välittäminen. Sadat kirkon organisoimat vapaaehtoiset tekevät sairaaloissa saattohoitoa, antavat turvaa ja lohdutusta pian pois nukkuville. Se on kaunista. Pintapuolisen itsekkyyden keskellä toimii hyviä, viisaita ihmisiä.

Kun lähdin kauas opiskelemaan, veljeni oli 13 -vuotias murrosikäinen. Kirjeistä näen kaipauksen. ”Muistatko miltä tuntui ajaa yhdessä polkupyörällä oikopolkua jalkapalokentälle? Tuon tien kaikki mutkat muistat varmasti niin kuin minäkin. Nykyään kun ajan sitä yksin ja koivut oikein tuoksuvat sieraimiin herää minussa jonkinlaista kaipausta. Niin sydämellisiä terveisiä, että kynä kädessäni on sulamaisillaan. Paljon, paljon rakkautta. Jukka”.

Jukka kuoli, 27-vuotiaana. Hautajaispäivä oli loppiainen.Ilma oli jäätävä. Kun arkku oli laskettu hautaan, rauhoittava suru asettui minuun, aloin erottaa olennaisen ja epäolennaisen toisistaan. Pienet murheet erottuivat suurista, oma itsekeskeisyys väistyi hetkeksi. Kuolema erottaa, onnellinen se, joka uskoo, että ero on vain väliaikainen.

Isoisäni, taidemaalari Einari Uusikylän (1890 –1973) päiväkirjat ovat kaunis johdatus viisauteen, kauneuden maailmaan,autuaitten asuisijoille. Näin monien sairauksien vaivaama nuori mies kirjoitti päiväkirjaansa kuolemasta 2.8.1918:
”Hiljaiset tuskan sävelet soittavat urkusoittoaan. Kuin kaukaisen meren pauhu soi enää elämän levoton kohina korviini. Kun yö saapuu, sammuu se tykkänään ja sieluni saa suuren rauhan. Kuoleman ajatus astuu aina esiin tällaisena iltana ja synnyttää kauniita näkemyksiä sieluuni. Näen Tuonen maan kirkkaana ja onnellisena minua houkuttelevan. Näen autuaitten asuinsijat, valkoiset kaupungit ja maisemat, joiden yllä kultainen riutuva hohde. Näen tyyneitä vesiä, joihin rannat heijastuvat ja taivas.

Lehtojen vihreässä hämärässä kulkevat valkopukuiset ihmiset rauhanpalmut käsissä, kukkaisseppeleet päässä pyhiinvaellusmatkallaan pyhille kauneuden seuduille. Kun tulen Tuonen maahan, saan minäkin heihin liittyä ja nähdä kauneuden kirkastetussa muodossa, syvänä, pysyväisenä ja pyhyyden valossa väräjävänä. Saan nähdä loputtomiin aina virkistävänä Luonnon taivasmaan. Tämä on taiteilijalle Jumalan näkemistä kasvoista kasvoihin. Tahdon niin elää, että pääsen taiteilijasielujen Eedeniin. Pitkä ja vaivalloinen on vaellukseni ennen sitä. Kärsimykset on kestettävä, mutta pyhä tuli sydämessäni älköön koskaan sammuko: kauneuden kaipuu”.

Isoisäni kuoli 83-vuotiaana. Sairaalassa vuoteen vierelle jäi taide- ja runokirjoja. Kauneuden ihana ikimaa odotti väsynyttä kulkijaa.

Viekäämme kynttilä rakkaiden haudalle tänään, pyhäinpäivänä. Siellä jossain he meitä odottavat, autuaiden asuinsijoilla.

Takuuvarma depressiolääke

Kansalainen, masentaako marraskuu? Painaako sinua pimeys, lannistaako työtaakka? Oletko kärttyinen, kun Erkki voitti ison potin raveissa ja sinä lottosit taas vain kaksi oikein? Värjäsikö poikasi tukkansa salaa vihreäksi? Hävisikö tyttäresi jääkiekkojoukkue pelin taas tuomarin takia? Epäiletkö, että sinusta puhutaan työpaikalla pahaa?

Älä anna periksi! Oma elämäni muuttui valoisaksi, kun luin vuonna 2009 Helsingin Sanomista Suomen Johtavan Mielenvalmentajan omakohtaisiin kokemuksiin perustuvan nerokkaan reseptin alakulon voittamiseksi. Haluan jakaa kokemuksen kanssasi, ystävä.

Helsingin Sanomien iso juttu valokuvineen pysäytti. Mitä ihmettä! Mitä Johtava Mielenvalmentaja, tahtotilojen ja menestyksen takaaja, vastuullisen bisnesjohtomme suunnannäyttäjä ja arvo-osaamisen mestari tekee pimeässä metsässä, otsalamppu päässään? Onko hän taas masentunut ilkeämielisestä kritiikistä? Taasko joku kateellinen on leimannut hänet huijarisaarnaajaksi? Ja miten Hesarin valokuvaaja oli paikalle osunut?

Jutun luettuani rauhoituin. Mestari ei ollutkaan paennut omaa masennustaan metsän syvyyksiin. Päinvastoin, mies oli elämänsä kunnossa. Hän oli pyytänyt toimittajan mukaansa metsäretkelle, koska Helsingin Sanomien laajalevikkisyys takaisi, että mahdollisimman moni saisi apua kurjaan oloonsa. Mestari halusi näyttää kaikille mitä on pyyteetön kanssaihmisen kannustaminen. Se on ollut aina Mestarin brändi, Mestari kertoi. Kannustamistahan me tarvitsemme: Ei saa jäädä paikalleen makaamaan! Asennetta, asennetta, tahtotila ylös, muutosvastarinta alas! ”Sä jaksat mitä haluat! Älä valita turhista!” Näinhän Mestari meitä on opettanut.

Mutta nyt itse asiaan. Yhdysvalloissa muuan mies reipastui puihin ripustamistaan kannustavista kylteistä. Idean tuotteistaminen Suomessa muhi Johtavan Mielenvalmentajan aivokopassa vuosia. Mestari teetti espoolaisen lenkkipolun varteen, kolmen metrin korkeudelle, kolme upeasti valaistua kylttiä: Pelkää vähemmän! Rakasta enemmän! Taistele kovempaa! Ohjeet kirjoitetiin englanniksi, koska suomeksi ne kuulostavat liian pliisuilta.

Kokeilin itsekannustuksen tehoa. Suuntasin taskulapun valon naamaani peilin edessä ja hihkuin: ”Hei Ukkeli! Fear less! Love more! Fight harder!” Ihme tapahtui! Tunsin heti itseni voimakkaaksi, nuoreksi, melkein kaikkivoivaksi!

Toivon, että Suomessa ymmärretään mikä mahdollisuus valokylteissä tarjoutuu uupuneen työväen fyysis-henkiselle elpymiselle ja sitä kautta myös kansantalouden kilpailukyvylle. Hallituksen on käynnistettävä valokylttien suurtuotanto! Koko hallitus pitää kuskata otsalamppuineen pimeään Nuuksion korpeen virkistymään ja uljas retki on pantava pikaisesti nettilevitykseen! Kansainväliset jättimarkkinat avautuvat suomalaiselle valokilpituotannolle! Jihuu! Jihuu! Oho, päässäni alkaa tuntua jo melkein liian hyvältä. Yritän rauhoittua.

Kaikkien jäähallien ympärille pitäisi heti rakentaa isoja valokylttejä Tami Tigerin kirjojen parhaista lauseista. ”Välitä, ole epäitsekäs!” ”Tee muille se, mitä toivot itsellesi tehtävän!” ”Hiirten vinkuminen loppuu, kun leijona karjahtaa.”

Ja tässä Tigerin paras ohje meille ihmishiirille: K.I.S.S. eli Keep it simple, stupid!