Fantastinen haave koulu-uudistuksesta

Kerroin fiksulle viisikymppiselle, että omasta ikäluokastani vain osa pääsi kansakoulun neljänneltä oppikouluun ja enemmistö jatkoi kansakoulussa. Syrjäseudulla  lapset joutuivat muuttamaan 10-11-vuotiaana kuudeksi päiväksi viikossa sinne, missä oli lähin oppikoulu! Ystävä kysyi mikä  se sellainen ”oppikoulu” oli.

Ensin oppikoulussa käytiin viisivuotinen keskikoulu ja sen jatkoksi lukio, jos kodilla oli siihen varaa. Usein ei ollut. Peruskoulu levisi maahan 1972-77 ja muutti kaiken. Lukion aloitti vuonna 1960 vain noin 20 prosenttia ikäluokasta. Ylioppilaan valkolakki oli monen suvun suuri ylpeyden aihe. Vuonna 1980  lukion aloitti jo 40 prosenttia ikäluokasta, kiitos kaikille yhteisen peruskoulun.

Peruskoulun ympärillä on käyty keskustelua, ajoittain ankaraa taistelua, sen koko olemassaolon ajan.  Sen puolustajat ovat puhuneet jokaisen suomalaisen lapsen oikeudesta hyvään koulutukseen, koulun kasvatustavoitteista, yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden  tasapainosta ja persoonallisuuden eheästä kasvusta. Vastustajat ovat toistelleet, että peruskoulu tuottaa tasapäisiä, lahjattomia keskinkertaisuuksia.

 Varsinkin vuoden 1999 lakiuudistuksen alla julkisuudessa käytiin ankara taistelu peruskoulun suunnasta. Vastakkain olivat kaikille yhteisen peruskoulun kannattajat ja suurempaa valinnan vapautta ja eriyttämistä vaativat, jotka halusivat kouluihin lisää tehokkuutta, kilpailua ja julkista arviointia.

Vuoden 2001 loppua kohti peruskoulukritiikki kasvoi, elinkeinoelämän johtajat, eräiden eliittikoulujen rehtorit ja poliitikot vaativat koulujärjestelmän uudistamista. Suunnitelmat olivat valmiina. Väitettiin, että yhteinen peruskoulu oli syypää kansan sivistystason romahtamiseen. Yhä eli ajatus, että suuri osa kansasta on liian tyhmää opintielle. ”Koulu tuottaa tasapäisiä keskinkertaisuuksia,” oli hokema.

Joulukuussa 2001 julkaistu ensimmäinen kansainvälinen PISA-vertailu osoitti, että suomalaisen peruskoulun tulokset olivat ällistyttävän hyvät. OECD:n koulutusvertailun johtaja Norberto Bottani julisti kesällä 2003, että Suomen on syytä olla ylpeä kouluverkostaan. ”Suomalaisilla olisi syytä olla erittäin ylpeitä siitä, että koulujen tasoerot esimerkiksi lukutaitotutkimuksen mukaan ovat täällä lähes olemattomat. Tasaisella kouluverkolla on maalle suuri poliittinen merkitys.”

Opettajille kuuluu erityinen kiitos menestyksestä. Kansan sivistyneisyys on turvattu niin kauan kuin opettajat uskovat kasvatuksen voimaan ja jaksavat. Peruskoulun alkuperäinen kasvatuspäämäärä, eheiden ihmisten kasvattaminen on yhä äärimmäisen tärkeä.

Oppilaiden  erityislahjakkuuksien ja luovuuden parempi tunnistaminen ja vaaliminen voisi olla yksi koulun kehittämisen kohde. Jokaisen oppilaan erityiskyvyt tulisi löytää ja niitä tulisi arvostaa ja kehittää. Nykypuhe lahjakkaiden osaajien tuottamisesta taloudellisen kilpailukykymme takaajiksi kuvastaa nykyarvoja. Yhteenkään lapseen ei pidä lyödä tyhmän ja lahjattoman leimaa. Lapsen lahjakkuus ei riipu vain vanhempien ammatista tai lompakon paksuudesta eikä kaikkien lasten lahjakkuus ei näy vielä alakoulussa. Joidenkin vanhempien tulisi hillitä ylimitoitettua intoilua ja vaatimuksia oman superlapsensa palvelemisesta. Kyky hyviin kaverisuhteisiin on monelle älykölle tärkeämpi tavoite kuin kympin keskiarvo.

Nykypuhe koulusta, opetuksesta ja kasvatuksesta on yksipuolista, usein myös asiantuntematonta. Peruskoulua on murennetu  kulissien varjossa jo pitkään. Kauniilla puheilla peitellään sitä, että monelle on tärkeintä oman viiteryhmän edut, joillekin jopa taloudellinen hyötyminen peruskoulumme kansainvälisen maineen avulla. Pian jokaisella on vapaus valita elämänsä tukipuut, miksi koulu olisi poikkeus?

Monet vaikutusvaltaiset päättäjät ovat puhuvia päitä, jotka toistelevat koulutuksesta sitä, mitä päihin on ohjelmoitu.  Nähdäänkö piankin fantastinen koulu-uudistus, joka perustuu fantastinen yliopistouudistuksen arvopohjalle? Luvataan ensin kaikille kaikkea hyvää ja hetken kuluttua leikataan yhteisestä puusta ns. heikot oksat yhteisen edun nimissä. Mitä kympin tuntipalkalla marketin lattialla konttaava nuori hyllyjen täyttäjä koulutuksella tekisi? Hän tarvitsee vain älykännykän, joka piippaa, kun jossain on kolmen tunnin työkeikka tarjolla ensimmäiseksi ilmoittautuvalle.

”Ei pidä lannoittaa koko peltoa, silloin rikkaruohotkin  saavat ravintoa,” julisti opetusministeri 90-luvulla. Jos pelkästään kohti korkeuksia kurkottavat koulujemme auringonkukkalapset saavat vettä ja ravintoa, varreltaan heikot kasvit on helppo leikata tai unohtaa varjoihin kuihtumaan.  Kikyä ei saa vaarantaa rikkaruohoilla; tarvitsemme lisää tehoa, kilpailukykyä ja brändejä! Ja paineissa henkisesti romahtaneille nuorille lisää masennuslääkkeitä ja hoitopaikkoja.

 

 

 

 

                                                          .

 

 

Let’s make Finland great again

Keräsin 1990-luvun alkuvuosina tutkimusaineiston lahjakkaiden ja luovien, alle 35-vuotiaiden ihmisten elämästä, lapsuudesta nykyhetkeen. Älyköt, taiteiljat, kirjailijat, muusikot, tutkijat ja urheilijat avautuivat haastattelussa hyvin henkilökohtaisista asioista. He kertoivat myös mitä mieltä ovat Suomen yhteiskunnallisesta kehityksestä ja arvoista.

Kirjoitin ensin 148:n syvähaastatteluista perinteisen parisatasivuisen tutkimusraportin numeerisine analyyseineen. En julkaissut sitä, koska faktorianalyysit ja merkitsevyystestaukset olisivat hävittäneet olennaisen tutkimustiedon. Tein aineistosta oudon kirjan, Isät meidän. Luovaksi lahjakkuudeksi kasvaminen (Atena, 1996). Kirja on tutkimuksen ja pamfletin yhdistelmä sekä luovuuden oppikirja. Tekstissä heijastuu tuore kaksivuotinen tutkimuskauteni Yhdysvalloissa, Georgian yliopistossa.

Isät meidän-kirjan pamflettiosassa Tuomo, opettaja ja sosiologi, on alter egoni. Kas näin kirjoitin, vuonna 1996:

“Eihän yhteiskunta ole pelkkiä instituutioita, vaan ennen kaikkea eläviä ihmisiä!” Tuomo puhui kiihtyneenä. ”Voisiko tiede edes jollakin lohkollaan pohtia sitä, miten tieteellinen selitys auttaisi ihmisiä elämään viisaasti, ihmisarvoisesti? Kuinka monta sataa tai tuhatta tai kymmentätuhatta henkistä kuolemaa tekevää lasta tai työtöntä vastaa arvoltaan yhtä huippuprofessoria aineellisen ja henkisen tuen sijoituskohteena. Ajatelkaapa, jos konkurssipankkien valtavat  tukirahat olisikin maksettu kouluille, korkeakouluille, päiväkodeille, sairaaloille, vanhuksille!” Tuomo vaahtosi. “Se on tietenkin täysin mahdoton ajatus! Ihmisten luhistuminen ja henkisen sivistyksen romahtaminen ei kai olisi mikään todellinen ongelma! Pankkien romahtaminen taas olisi tuhonnut koko Suomen,” Tuomo paasasi.

“Tuomo hyvä, tuo on epäanalyyttistä ja simppeliä. Oikaiset reippaasti mutkia päättelyssäsi…” Älykkö-Olli sanoi.

Tuomo näytti yhä kiihtyvän.

“ Amerikassa näin, että monet pitivät kodittomien  ihmisraunioiden  köyhyttä ja kurjuutta  itse valittuna olotilana, joka kumpuaa pelkästä laiskuudesta. Köyhien äpärien ja niiden äitien mitättömiä avustuksia ne halusivat leikata osana kansakunnan talouden elvyttämistä. Rupuköyhien syytähän varmaan on, jos amerikkalaiset autot eivät mene kaupaksi! Monet toistelivat koko ajan omahyväisinä “aim praud, aim praud, wee aar nambö wan,” aina  sama uho. Useimmat eivät tienneet muusta maailmasta juuri mitään,” selitti Tuomo.

Tuomo marssi kirjahyllyn luo ja löysi pian etsimänsä. “Mä luettelen teille tästä amerikkalaisen Andrew Shapiron kirjasta “Were number one” asioita, joissa Yhdysvallat on vuonna 1992 ollut listaykkönen: aseiden omistajat, murhat, kuolemanrangaistukset, vangit, köyhät, yksinhuoltajat, kodittomat, lapsikuolleisuus, avioerot, tulojen epätasainen jakautuminen, puolustusmenot, budjettivaje, autot, televisot, jätteet…Listan viimeisiä ne ovat julkiseen koulutukseen käytettyjen varojen määrässä. Ja kuitenkin Yhdysvallat on mittaamattoman rikas maa. Mukana vertailussa on ollut 17 läntistä teollisuumaata, myös Suomi. Mitä ajatuksia tämä herättää?  Luettelo ei ole poliittista vihamielistä propagandaa, vaan vastuullisten amerikkalaisen laatima hätähuuto.”

“Miten tämä Suomeen liittyy?” Pasi kysyi.

 “Pohjoismaat ovat olleet vuosikymmeniä todellisia maailman ykkösmaita mitä tulee elämänlaatuun. Tilanne on muuttumassa, pahaan suuntaan, osittain olosuhteiden pakosta, osittain arvomaailman muuttumisen vuoksi. Nyt Suomestakin ollaan aivan tarkoituksella tekemässä pikku Amerikkaa, ei kai enää Euroopan Japania…Japanihan me saatiinkin melkein kiinni ainakin yhdessä asiassa: itsemurhien lukumäärässä,” Tuomo selitti.

“Sä taidat liiotella meidän amerikkalaistumista,” Pasi huomautti Tuomolle.

“Katso ympärillesi!” Tuomo ärähti. ”Mistä ihanteemme tulevat? Keitä me yritämme matkia joka asiassa? Tottakai maailma muuttuu väistämättä! Lisätään vaan draivia ja tulosvastuuta jokaiselle! Mitataan ihmisarvo sillä, paljonko kukin ansaitsee! Jokainen olkoon oman onnensa seppä! Lopetetaan ilmainen terveydenhuolto, koulutus ja korkeakoululaitos! Kaikkihan on viime kädessä kiinni ihmisen omista kyvyistä, yrittämisestä ja myönteisestä ajattelusta!  Yritä ja hymyile, toteuta unelmasi! Finnish dream!”.

On vuosi 2017. Kirjan kirjoittamisesta on kulunut yli 20 vuotta. Mihin Suomea on kuljetettu? Ketkä istuvat tulevaisuudessa Suomi-bussin kuskin pukilla? Joukko näkymättömiä takapenkin haamuja, lobbareita, lukee joka tapauksessa kuskille karttaa. He määräävät aika pitkälle bussin suunnan ja vauhdin, he vaikuttavat visioillaan siihen, kuka pysyy bussin kyydissä ja kuka kipataan maantienojaan keskelle korpea.

Kaikilla on kuulemma ihan pian vapaus valita elämänsä tukipuut. Valitse siis itsellesi paras lääkäri, paras koulu, parhaat vanhemmat ja paras työpaikka! Kun valitset oikein, olet pian huipulla, terveenä, onnellisena ja varakkaana. Älä valita, unelmoi ja toimi! Let’s make Finland great again!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ystävänpäivänä

Ystävyyteen kuuluu vastavuoroisuus, kiintymyksen ja yhteenkuuluvuuden tunne. Ystävyydessä tunteet ovat voimakkaita ja pysyviä. Ystävä tuntee ystävänsä persoonallisuuden, ajatukset ja tavan ilmaista tunteita. Ystävät uskoutuvat toisilleen, jakavat ilonsa, surunsa ja pelkonsa. Ystävä ymmärtää, lohduttaa, hyväksyy ja antaa arvoa ystävälleen.

Ystävän tuntee siitä, että häneen voi luottaa, aina ja ehdottomasti. Sillä hetkellä kun ystävä pettää, särkyy, jotain sellaista, jonka korjaaminen on hyvin vaikeaa. Ystävä ei paljasta muille salaisuuksia, ei juoruile, eikä sotke suhteita muihin ystäviin. Ystävä ei pilkkaa, uhkaile eikä missään olosuhteissa käytä toista hyväkseen. Aito ystävä ei ole kateellinen, vaan iloitsee toisen menestymisestä.

Miesten ystävyyden ilmaisutavat eroavat ehkä naisten tavoista. Päällisin puolin voi kuvitella, että miesten tunneskaala on heikompi kuin naisilla, mutta se on erehdys. Kyllä mieskin tuntee syvästi, vaikka se ei ehkä aina näy päälle päin.

Opiskelijakavereistani opettajakorkeakoulun ajoilta on tullut vuosikymmenien kuluessa ystäviä. Tapaamme kerran vuodessa. Meistä on karissut nuoruuden ujous ja uhma, myös pelko siitä, mitä muut minusta ajattelevat, tarve olla jotain muuta mitä olemme. Olemme oppineet kuuntelemaan toisiamme. Ymmärrämme, että meidän ei tarvitse enää esittää mitään, ei hävetä itseämme, ei tappioitamme, ei typeryyksiämme, eikä yrittää tehdä muiden silmissä itsestämme parempia kuin olimme.

Puhumme tietenkin paljon opiskeluajoista. Ekiä muistutetaan aina siitä, että ensimmäisen vuoden harmoninpolkemisen jälkeen soitonopettaja antoi hänelle tunnustusta, koska ”polkeminen alkaa sujua, vaikka kädet eivät vielä osukaan oikeille koskettimille.”

Kun puristamme erotessamme toistemme käsiä, katsoimme ystävää suoraan silmiin. Käsien puristus oli luja ja pitkä. Kai tapaamme vielä?

Ystävä ei ole rakastettu, mutta aitoon rakkauteen liittyy syvä ystävyys.  Aito ystävyys ja rakkaus antavat voimaa ja rohkeutta taistella hyvyyden,  oikeudenmukaisuuden ja kauneuden puolesta, ”pilviä ja pahoja henkiä vastaan,” kuten seuraava runo kuvaa.

Meri ja Päivä (Eino Leino)

Aamu koitti. Päivä nousi aalloista.

Meri sanoi: Älä vielä nouse. Jää vielä hetkeksi luokseni.

 Päivä sanoi: Minun täytyy. Urani odottaa minua. Mutta minä palajan jälleen illalla sinun luoksesi,

 Meri sanoi: Mutta mitä minä teen sillä aikaa?

 Päivä sanoi: Sinä kannat sillä aikaa minun kuvaani.

 Ja meri kantoi päivän kuvaa rinnassaan ja päivä lähti taistelemaan pilviä ja pahoja henkiä vastaan.

 Mutta joka kerran kun hän katsahti alas, näki hän aalloissa oman kuvansa. Silloin säkenöi jälleen hänen säilänsä ja hänen vihollisensa väistyivät ja pakenivat.

 Ja he sanoivat: Paetkaamme, sillä meri rakastaa häntä.

 Niin mahtava on meri, kun se päivän kuvaa helmassaan kantaa. Ja niin voimakas on päivä, kun se tietää meren sitä rakastavan.

 Mutta kun ilta jälleen joutui, meni päivä mereen suurena ja säteilevänä ja meri kuivui hänen polttavien suukkojensa alla.

 Jokaisesta heidän suudelmastaan tuikahti tulinen tähti taivaalle ja heidän hellyytensä kohosi yli maan kuin lempeä kuu.

 Ja ihmiset, jotka sen näkivät, sanoivat: Rakastakaamme toisiamme niin kuin meri ja päivä toisiaan rakastaa.

 

Ihminen tuloskoneena

Tämä juttu on kirjoitettu vuonna 2005. Pohdin työelämän kehityssuuntaa ja sitä, mihin yliopiston muutospuheet ja tehokkuusmallit ovat työntekijöitä viemässä. Nyt se tiedetään.

Nuori mies kertoi minulle, että hänen vaimonsa nousi keskellä yötä, oli lähdössä jonnekin. Kun mies kysyi mihin vaimo on menossa, tämä kertoi lähtevänsä käynnistämään tuloksentekokonetta. Vaimo on kansainvälisen yhtiön palveluksessa, äärimmäisen tehokas ja ahkera, työlleen omistautunut nuori nainen, jonka työpäivän pituutta on vaikea ennustaa. Kilpailussa menestyminen on raakaa puuhaa.

Olen arvioinut viime ajat työtovereitani yliopistossa, koska olen jonkin sortin  pikkupomo. Yritysmaailman tulospalkkausmalli on otettu vaivihkaa käyttöön valtionhallinnossa ja nyt myös yliopistoissa. Ilmeisesti oletetaan, että virkamiehet tekevät töitään vajaatehoisesti ellei peräti laiskasti. Siitä tulee nyt loppu. Yliopistoissa esimiehet on pakotettu arvioimaan kavereitaan ja nuorempia kollegoitaan, tehtävien vaativuutta skaalalla 1-10 ja työntekijän suoriutumista skaalalla 1-5, onko ahkera, onko yhteistyökykyinen, onko ammattitaitoinen. Seurauksen on UPJ, uusi uljas palkkausjärjestelmä.

Tulospalkkausta on ”kehitetty” erään johtavan virkamiehen mukaan 15 vuoden ajan. Jos 15 vuoden suunnittelun työn tulos on se mikä se on, on kysyttävä minkälaisen tulospalkan uudistuksen laatijat työstään ansaitsisivat. Tehtävien haastavuus, yhteiskunnallinen merkitys ja henkilökohtainen suoriutuminen arvioidaan kuulemma ”analyyttisellä menetelmällä” – mikähän sekin lienee – mutta viime kädessä kyse on ”esimiesharkinnasta ja osaamisesta” meille kerrotaan.

Jos esimiehenä arvioisin synnytettyä toimintaohjelmaa ja sen laatijoiden palkkaa, ehdottaisin heidän palkkansa puolittamista. Niin suurta ihmisen käyttäytymisen ja tarpeiden  ymmärtämättömyyttä ehdotukset kuvastavat, niin vaarallisia oheisvaikutuksia inhimillisten tuloksentekokoneiden käynnistäminen aiheuttaa.  

Kannustelisiin ja luokitteluihin nojaava palkitseminen perustuu vanhaan behavioristisen psykologian periaatteeseen: Tee, kuten käsken, niin saat palkkiosi. Tämä on tehokas periaate, kun nälkäisiä rottia juoksutetaan kilpaa labyrintissa ja tavoitteeseen päässeet palkitaan ruokapalalla. Nyt ihmisrotat pakotetaan juoksemaan ruokapalansa perässä ja taistelemaan toinen toistaan vastaan samoista namupaloista. Kukaan ei kysy miltä ihmisrotasta tuntuu.

Tulospalkitun työ voi tehostua tilapäisesti, mutta psykologian lakien mukaisesti tehokkuus alkaa pian laskea; rotta alkaa odottaa isompaa ruokapalaa. Jos palkittuja on vähän, palkkiotta jääneiden työteho luultavasti laskee.

Voi olla, että joissain virastoissa jotkut virkamiehet ovat lorvineet ja paperinpyöritys alkaa ehkä saada uutta vauhtia. Voidaan laskea montako hakemusta tai anomusta on käsitelty kuukaudessa.

Se taas, että esimerkiksi korkeakouluihin, koululaitokseen ja terveydenhoitoon ajetaan tulospalkkausta, osoittaa pelottavaa yksisilmäisyyttä ja ymmärtämättömyyttä siitä, miten mahdotonta on mitata näiden alojen tärkeimpiä tuloksia. Inhimillinen hyvinvointi, turvallisuuden tunne, oppimisen halu, luovuus, mielenterveyden vaaliminen ovat esimerkkejä alueista, joita mitkään tulosmittarit eivät koskaan täsmällisesti tavoita.

Kun valtion viroissa jaettava kokonaisrahamäärä pysyy samana, seurauksena on se, että ihmiset pakotetaan kilpailemaan toinen toistaan vastaan mitättömistä lisäpalkoista. Jonkun palkka kasvaa ehkä vähän, toisen pienenee saman verran, koska palkkapotti pysyy samana. Vahvoilla ja röyhkeillä on erinomaiset menestymisen mahdollisuudet tässä alentavassa taistelussa. Jotkut esimiehet herkistyvät tunnetusti nuolemisestaan, jotkut suorastaan edellyttävät sitä, mikä aiheuttaa ongelmia ryhtinsä säilyttäville työntekijöille.    

Muistan kuuluneeni joskus yliopiston innostavaan työyhteisöön. Työpaikka on hyvä, kun se takaa toimeentulon ja siellä kunnioitetaan aidosti jokaista ihmistä riippumatta siitä, mikä on hänen toimenkuvansa tai asemansa organisaatiossa. Työn tulokset ovat silloin pitkällä tähtäyksellä paremmat kuin piiskan tai palkkioiden avulla puristetut saavutukset. Elämän mielekkyyden, ehkä jopa onnellisuuden, lisääntyminen ei ole työntekijöille aivan vähäinen lisäbonus. Jokaisella on näet luultavasti vain yksi elämä. Vaikeinta on luultavasti niillä, joiden aivot vielä toimivat, ja joiden selkäranka ei ole luisunut housuihin.

Kun kävelen nuoren lahjakkaan kollegani kanssa aamulla kohti työpaikkaamme yliopistolla ja hän kertoo miten töihin meno ahdistaa, jopa pelottaa, olen hänen puolestaan murheellinen. Onnittelen voittajia. Olette tuhoamassa suomalaisen yhteiskunnan yhtä viimeistä itsenäisen ajattelun, vapauden ja luovuuden tyyssijaa, yliopistoa.     

 

 

Älä hylkää kapinoivaa nuorta!

Näin muisteli naispuolinen taiteilija:

 ”Vihaan ja inhoan yli kaiken sitä, että aikuiset, omat vanhemmat, kohtelevat lapsiaan kylmän alistavasti. Se on sairasta! Olkoonkin, että siihen on omat psykologiset syynsä, ei sitä saa hyväksyä.

Koulusta ei ole paljon myönteisiä muistikuvia…Se oli mulle ahdistava paikka, vaikka olinkin monta vuotta hyvin kiltti oppilas. Opettajat rankaisivat mua huonoilla numeroilla, kun en nuollut ketään, en mairitellut ketään. Aikani kestin sitä ja sitten tuli stoppi. Lähdin polkupyörällä kouluun, tein sopivassa paikassa U-käännnöksen ja menin vaikka jonkun talon vintille kirjoittaman runoja ja miettimään omia asioitani. Nautin ajatuksesta, että muut istuvat tunnilla ojennuksessa kuuntelemassa kun opettaja puhuu potaskaa ja kirjoittaa tauluun, muka opettaa. Nautin, kun uskalsin lintsata ja vastustaa mutsia, sain olla yksin. Poissaolotodistuksiin väärensin mutsin nimen; meillä oli siinä vaiheessa välit poikki.”

Murrosiässä monen nuoren elämä tuntuu sekasortoiselta. Nuoren psyykkistä hyvinvointia vaarantavat jostain ulkopuolelta tulevat ”yhteiskunnan vaatimuksiksi” nimetyt uhkaukset, joiden varjolla nuoria vaaditaan opiskelemaan tehokkaammin, pyrkimään voittajiksi, saamaan huipputodistukset, joiden avulla voi varmistaa korkeakoulupaikan.

Koulussa pitää oppia ahkeroimaan, mutta opetussuunnitelmien mukaan koulun tulisi sen ohella kasvattaa ihmisiä, jotka tuntevat vastuunsa, ei vain omasta menestyksestään, vaan myös yhteisöjen hyvinvoinnista. Tämä tavoite nähdään usein sanahelinänä, ”opetussuunnitelmarunoutena.” Näin ei saisi olla. Opetussuunnitelmien päämäärä, ”eheäksi persoonallisuudeksi kasvaminen,” tulee ottaa vakavasti. Ihmisellä on järki, tunteet ja tahto; jokaista näistä on ravittava kodeissa ja kouluissa.    

Nuoren hyvinvointi rakentuu realistisen ja myönteisen minäkuvan varaan. Tärkeää on, että nuori tunnistaisi omat kykynsä ja uskaltaisi lähteä kehittämään niitä itsenäisesti, luottaen siihen, että harjoitellen ja opiskelleen taidot kehittyvät. Onnellisinta on, jos rakkaan harrastuksen piiristä löytyy tuleva ammatti.

Kaikki ihmiset eivät ole sosiaalisesti suuntautuneita; nuorella on oikeus ajoittaiseen yksinäisyyteen, kun se on vapaaehtoista, eikä johdu yhteisön torjunnasta. Yksilöpalvonnan ja kuuluisuuteen pyrkivien päiväperhojen kulta-aikanakin nuorten tulisi oppia ymmärtämään aitojen kestävien ihmissuhteiden merkitys. Aidot ihmissuhteet, jossa tajutaan oma vastuu ja tekojen seuraamukset, ovat nuoren onnellisen elämän perusta. Oman arvon ja omien lahjojen tunnistaminen ei saa johtaa muiden väheksymiseen ja empatian katoamiseen.

Ihmisellä on oikeus toteuttaa itseään, mutta ei siten, että käyttää muita hyväkseen. Kaikkialle tunkeutuneen kilpailumentaliteetin vuoksi kasvatamme liikaa sopeutuvia suorittajia, jotka kätkevät luovuutensa eivätkä anna itsestään mitään kanssaeläjilleen, vaan ottavat häikäilemättömästi muista kaiken hyödyn saavuttaakseen menestystä ja kunniaa. Monet lahjakkaat ja luovat nuoret maksavat kovaa hintaa kun asettuvat ympäristön odotuksia vastaan tai alistuvat sokeasti niiden ohjattavaksi.

Monet heistä oppivat miellyttämään muita ihmisiä, vanhempia, opettajia ja tovereita. Hyvät arvosanat koulussa kuvaavat usein epävarmuutta, ei niinkään poikkeuksellisia kykyjä. Monen on pakko etsiä ulkoista hyväksyntää, mainetta ja erilaisia palkkioita, jotta pysyisi henkisesti kasassa. Jos muiden miellyttäminen on elämän tärkein tehtävä, oma luovuus ja riippumattomuus on tukahdutettava. Kaiken takana on hylätyksi tulemisen pelko.

Jotkut nuoret ryhtyvät kapinoimaan. Vastoin yleistä luuloa, kapinalliset ovat  usein riippuvaisia, eivätkä itsenäisiä. Sääntöjä ja auktoriteetteja vastustaessaan he testaavat muita ja ajattelevat, että  “jos minut hyväksytään näin vihaisena, laiskana ja itsekkäänä, aikuiset todella rakastavat minua.”

Kypsä aikuinen ei hylkää nuorta kapinallista. Hän välittää: ohjaa, neuvoo ja auttaa. Nuoren on kuitenkin otettava vähitellen vastuu omasta elämästään, kasvettava itsenäiseksi vastuulliseksi aikuiseksi. Kun nuori tietää, että välittävän vanhemman ovi on hänelle aina avoinna, se riittää. Jokaisen nuoren on opittava kasvuvuosina vastaamaan  itsestään; vanhemmat eivät voi elää lastensa puolesta. Pian nuori on itse äiti tai isä, ja toivottavasti tasapainoinen aikuinen, jolle oma lapsi on ihana ihme, onnen täyttymys.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Miksi koulussa itketään?

”Helsingin Sanomien mielipideosastolla 14. ja 16.11. oli kaksi tärkeää kirjoitusta kouluelämästä.

Ujon lapsen huolestunut vanhempi kirjoitti lapsensa ahdistuneisuudesta ja kärsimyksestä, jonka uusi opetussuunnitelma on tuonut tullessaan: Koulu on yhtä ilmiöviikkoa, uusien asioiden, työtapojen ja vaihtuvien työtilojen tulvaa. Enää ei ole aikaa rauhalliseen, keskittyneeseen opiskeluun.  Koulu muistuttaa kaoottista sirkusta, vanhempi kirjoittaa.

Toisessa kirjoituksessa opettaja kertoo vakavasta työuupumuksestaan, kun luokassa on 30 oppilasta, joista monet kärsivät oppimis- ja keskittymisongelmista ja sabotoivat käytöksellään koulutyötä.Sekä ujo oppilas että väsynyt opettaja itkevät koulupäivän jälkeen.

Kirjoitukset on helppo leimata epäonnistuneen vanhemman ja väärän alan valinneen opettajan turhiksi valituksiksi.

Tänä vuonna käyttöön otettu uusi peruskoulun opetussuunnitelma ei ole kouluongelmien perimmäinen syy, kyse on suunnitelman yksipuolisista tulkinnoista. Yksipuolisuus tarkoittaa sitä, että valitaan muutama asia tai työmuoto ihmelääkkeeksi, jonka avulla koulu innovoituu ja oppilaat viihtyvät.

Media pitää näistä tarinoista, sillä tarinoitahan ne ovat. Ihmelääkkeet ovat aina kadottaneet varsin pian ihmeellisyytensä. Parhaimmillaan ne ovat jäänet rikastamaan koulutyötä, pahimmillaan vaarantaneet oppilaiden tasapainoisen kehityksen. Suunnitelma ei edellytä koulusirkusta, ei digipalvontaa eikä sitä, että opettajan opetus tulisi korvata ns. ilmiöopetuksella eli itsenäisellä teemaopiskelulla.

Toki luokka voi opiskella ”ilmiöitä” metsässä, museossa, junassa tai kirjastossa,  kunhan opiskelu palvelee pedagogisia tavoitteita. Opettajan digitaidot ovat tärkeitä, mutta niistä pidettävä mekkala on ylimitoitettua. Outoa on sekin, että opettajien ops-kouluttajina toimivat kirjavat konsultit sekä tietokone- ja huonekalukauppiaat

Valitettavasti kouluhallinnossa on fiksujen lisäksi koulun arkityötä ja pedagogiikkaa ymmärtämättömiä johtajia, jotka esiintyvät julkisuudessa ”innovatiivisen osaamien” esitaisteilijoina, jotka ovat sisäistäneet ”Suomi nousuun” hokeman, mutta ovat unohtaneet koulun kasvatustehtävän. Melkein ääritapaus taitaa olla aikuiskasvatuksen guru, joka oli kuultavana samassa joukossa kanssani eduskunnan sivistysvaliokunnassa. Hän ihmetteli miksi aina puhutaan koulukasvatuksesta. Koiria kasvatetaan, oli hänen näkemyksensä.

Opettaja on kasvatuksen ammattilainen. Opettajan tärkein ominaisuus on itsenäisen pedagogisen ajattelun taito yhdistyneenä tinkimättömään kasvattajan moraaliin. Oppilaan hyvinvointi on aina tärkeintä.  Kotien ja  oppilaiden henkinen pahoinvointi ja opettajan arkea kuormittava byrokraattinen sälä musertavat varsinkin tunnollisen opettajan.

Hyvä opettaja tunnistaa oppilaiden erilaisuuden. Ujon ja rohkean, tytön ja pojan, sukupuolestaan epävarman lapsen, älykön ja hidasälyisen tulee tuntea, että hän on koulussa henkisesti ja fyysisesti turvassa. Oma tuttu luokka, tutut kaverit, tuoli ja pöytä luovat edellytykset työrauhalle. Seinätön, tuoliton koulu riippukeinuineen on ehkä moderni – ja samalla monille painajaismainen ympäristö, joka vaatisi kuulosuojaimia.

Tuoreet kansainväliset jättimäiset tutkimusaineistot osoittavat yksiselitteisesti, että opettaja opetustaitoineen vaikuttaa koulusaavutuksiin ylivoimaisesti enemmän kuin mitkään muut tekijät:  materiaalit, opetusvälineet tai ns. modernit oppimisympäristöt. Opettajaa ei saa sysätä koulussa sivuosaan, bisneksen ja poliitikkojen apuriksi manaamaan Suomea nousuun. Itsenäinen satavuotias Suomi menestyy ja voi hyvin vain, jos koulu on jokaista lasta varten eikä opettajia pakoteta kumartelemaan heitä, joilla on valtaa, rahaa ja verkostoja, mutta ei pedagogista ymmärrystä.

Digiuskovaiset! Älkää nyt ihmeessä intoilko oppikirjattoman koulun puolesta.  Ihmelääkkeenne ei hävitä vain kirjoja, vaan myös suomalaisen sivistyksen perustan.

 

Äidinkieli ja nettihurmos

”Voi olla, että ihmiselle on enemmän hyötyä vapaa-ajalla pelatusta kännykkäpelistä kuin äidinkielen sijamuotojen opettelusta,” kirjoittaa professori.

Lääkäri-kirjailija Juhani Kellosalo ajattelee toisin. Hän toteaa, että nettihurmos tuntuu toisinaan vievän kohti dystopiaa, katastrofia, jossa ihminen on koukussa kiiltokuviin ja keinotodellisuuteen, jota nimitetään sosiaalisuudeksi ja saadaan näyttämään jokaisen velvollisuudelta (Pohjalainen 17.8.2016).

Kellosalon viisas pohdinta herättänee monissa närkästystä. Visioiden ja strategioiden maailmassa yksinkertaiset totuudet voivat olla kiusallisia, varsinkin, jos ne kyseenalaistavat imagonrakentajien taloudellisten intressien  ja oman menestystien oikeutuksen. Kriitikko on helppo leimata edistyksen ja teknologian viholliseksi, muutosvastarintaiseksi.

Peli- ja viihdekielen englanti ei voi korvata koulun äidinkielen, kieliopin ja kirjallisuuden opiskelua. Kirjoja lukemalla ihminen oppii ajattelemaan ja sivistyy.  Koululaisten lukutaito on heikentynyt rajusti. Monen aikuisenkin puhe on tavallaan niinku tota ihan oikeesti sillee aika niinku sekavaa tota höpötystä.

Selkeäkään puhe ei aina takaa, että puheessa olisi sisältöä. Kolme ekonomistia on hokenut vuosikaudet mediassa sanoja kestävyysvaje, kilpailukyky ja kasvu. Poliitikoilla on oma höpökielensä. He puhuvat ”isosta kuvasta” ja ”loikista;”  on tuottavuusloikka, digiloikka, kilpailukykyloikka ja kärkihankeloikka. Nyt on tärkeintä  loikkia, etten sanoisi koikkelehtia. Suunnalla ei aina tunnu olevan väliä.

Uudistajien tapana on vedota siihen, että koulussa pitää valmistua tulevaisuuden maailmaan. ”Kun koululainen penää, että mitä hyötyä tästä muka on ja miks mun pitää opetella tää, hänelle on aiempaa vaikeampi vastata. Kuilu muun elämän ja koulutuksen välillä on aiempaa suurempi, koska maailma on muuttunut koulutusjärjestelmää nopeammin.”

Vaikka maailma muuttuu, ihmisen psykofyysinen kehitys etenee kuten ennenkin vaiheittain kohti aikuisuutta, eikä sitä voi keinotekoisesti kiihdyttää. Moderni oppimisympäristö ei opi, oppilas oppii vain, jos suostuu opiskelemaan. Se mikä on yhdelle oppilaalle turhaa, onkin toiselle motivoivaa ja mielenkiintoista. Opiskelun ilo on tärkeää, mutta ei aina mahdollista eikä se voi olla tärkein kriteeri oppiaineksen valinnassa.

Kieliopin  vähättelyn rinnalle sopii hyvin ehdotus, ettei kaikkien tarvitse opiskella historiaa lukiossa. Annetaanko kielipuolisille lukiolaiselle lupa ajatella näin: ”Voi tu, mä en kestä sen open puheita. Miks mun pitää sitä tun historiaakin kuunnella! Mähän opin sen yhden tun sodan ja Risto Rydyn jo tota ysillä. Ja miks tu autokoulussa pitää tu opetella ne tun typerät merkit, vaikka mä tu oon ajanu autoo jo monta vuotta. Ja musta tulee peliammattilainen, niin tu miks mun pitäs lukee jotain tun absesiivin pronominiä, häh?”

Entä mikä on kauneuden ja ihmisyyden painoarvo osaaja-Suomen koulujen tulevaisuusvisioissa? Näin kirjoitti nuori isoisäni päiväkirjaansa 12. maaliskuuta 1913.

”Ihmisen tärkeimpiä tehtäviä tässä elämässä pitäisi olla sielunsa kypsyttäminen likemmäksi täydellisyyttä, eikä ainoastaan pintapuolisten elämänmuotojen, kuten rikkauksien, hyvinvoinnin ja mukavuuden etsiminen. Nämä ovat katoavaista omaisuutta, jota vastoin sielullisia rikkauksia ei mikään voima hävitä. Ihmissydän on kanteleen kaltainen. Siellä on viritetty eri tunteet sointuviksi kieliksi, joita Elämä soittelee. Kokemukset muodostuvat sydämessä taruiksi, jotka yksinäisinä hetkinä alkavat soida ja herättävät tuhansia kuvia mielikuvituksen maailmassa. Näitä säveliä tulisi ottaa talteen ja muodostaa pysyviksi. Taiteen tehtävä on näiden sävelien kokoaminen.”

Pelkään, että isoisä, herkkä kummajainen, olisi ollut tulevaisuusosaajien nykykoulussa kiusattujen listan kärkisijalla.