”Kirjoita tästä,” ikämies pyysi

Tuli mies vastaan, harmaahapsi, ulkoasultaan köyhä, ajatuksiltaan rikas. ”Kirjoita siitä, että ihmisestä ei enää välitetä tippakaan. Tämä on ihan hullua. ” Mies kertoi esimerkkejä eriarvoistumisesta ja röyhkeän itsekkyyden voittokulusta. Totta puhui.

Kun olin 1960-luvun lopulla ja seuraavan vuosikymmenen alussa kansakoulunopettajana Itä-Helsingin uudella asuma-alueella, sain tuntumaa yhteiskunnallisiin ongelmiin, jotka ovat nyt räjähtäneet silmille. Oli köyhyyttä, turvattomuutta, alkoholismia, jopa huumeongelmia. Perheiden ongelmat heijastuivat lapsiin, koulumotivaatioon, mielenterveyteen ja sitä kautta koulumenestykseen.

Suomi oli kuitenkin noihin aikoihin perustaltaan terveempi kuin nyt. Silloin rehellisyys, terve työteliäisyys, kaverista ja naapurista välittäminen oli vielä tärkeää. Oltiin kiitollisia, kun oli ruokaa ja katto pään päällä. Ihmiset ahkeroivat tehtaissa ja maatiloilla; palkkatyötä tehtiin kuutena päivänä viikossa, sunnuntaina levättiin.

Ennen peruskoulua yliopistokoulutus  oli enemmistölle pelkkä haave, nuorten piti lähteä 16- vuotiaana ansaitsemaan pientä palkkaa tai tekemään töitä kotitilalla. Opiskelijat liftasivat tien varressa kotiseudulle ylioppilaslakki päässään. Se viesti, että tässä on luotettava kyytiläinen.

Tehtaissa ja konttoreissa ymmärrettiin työkaverin ja yhteisöllisyyden arvo paremmin kuin nyt. Ahkera työntekijä oli sankari, nykysankarit ovat eri maata. Pikavippifirman perustaja tienasi 600 miljoonan omaisuuden, kertoo ihannoiva lehtijuttu. Lainojen vuosikorko on ollut yli 200 prosenttia. Samassa lehdessä on pikku-uutinen:  375 000 suomalaista kärsii maksuhäiriöistä. Lainarahaa on tarvittu heti, usein yöllä,  johonkin muuhun kuin ruokaan.

Suurten ikäluokkien äidit olivat usein kotiäitejä, joiden koulutus rajoittui kansakouluun. Uraäiti oli melko mahdoton käsite. Äskettäin Aamulehden päätoimittajan valinnasta nousi iso kohu, kun naishakija kertoi, että äitiys esti hänen valintansa. Haastattelussa oli kysytty loukkaavasti pärjääkö 10-vuotias lapsi isänsä kanssa Helsingissä, jos äiti on Tampereella töissä. Kysymys oli tahditon, äitiys ei tietenkään saa olla este työpaikan saamiselle, isä voi aivan hyvin hoitaa lastaan. Sukupuolten tasa-arvo kuuluu nykyaikaan.

Toisaalta kysymyksen voi kuulla monella tavalla, sävystä riippuen. Takana voisi olla jopa ihan aito huoli lapsesta,  monet lapset ovat aivan liikaa oman onnensa nojassa. Nyt  esitettiin kaksi totuutta, hakijan ja lehden. En ollut paikalla enkä voi tietää, mitä puhuttiin ja missä sävyssä. Se, että Aamulehden toimitusjohtaja oli perunut aikanaan pätevän naisen valinnan Lapin Kansan päätoimittajaksi tämän seksuaalisen suuntautumisen vuoksi, on aivan eri luokan vääryys; se langettaa ikävän varjon äiti-kysymyksen tarkoituksesta.

Kun media on tulvinut toimittajien paheksumista yhdestä kysymyksestä, voisi esittää kainon kysymyksen: Millaisia kysymyksiä on mahdettu esittää niille kymmenille tuhansille työttömille naisille, jotka ovat hakeneet vuosikausia turhaan työtä, juosseet ties missä virastoissa ilmoittautumassa, nöyrinä ja toiveikkaina. Kiinnostaako se toimittajia? Aamulehden valinnassa hävinneellä entisellä Hesarin päätoimittajalla on sentään kohtalainen  hyvä työpaikka valtioneuvoston viestintäjohtajana; hän jätti Hesarin vapaaehtoisesti ja lähti ”etsimään uusia haasteita.” Puolustavatko ladyn suuttuneet toimittajakaverit enemmän sorrettuja naisia ja äitejä yleisesti, vai yhtä virantäytössä pettynyttä kollegaansa, median huipulta.

Kun valinnan hävinnyt leidi julisti mediassa, että ”jumalauta, lapsi on kovin saavutukseni,” ilmaus särähtää pahasti. Mikä se sellainen yhteiskunta on, jossa lapsi on ”kova saavutus!” Useimmille lapsi on lahja, suurin onni -ei taakka, eikä varsinkaan saavutus. Jos lapsi on ”kova saavutus,” monien lapsuuteni äitien saavutukset olivat ylivertaiset nykyäiteihin verrattuna. Lapsettomuus voi olla raskas taakka tai oma valinta, tässä asiassa ”vapaus valita” on paikallaan.

Lasten ja nuorten psyykkinen turvallisuus olisi nostettava Suomen kansalliseksi velvollisuudeksi. Kirjoitin ensin ”kärkihankkeeksi,” mutta tajusin, että kärkihanke ei tarkoita mitään; niitähän hallitukset ovat lykänneet 2000-luvulla ilmoille, varsinkin ennen vaaleja. Kärkihanke, kärkiyksilö, huippukärki sitä sun tätä.

Lastentarhanopettajista on huutava pula. Palkat ovat surkeat, miehiä ei ala kiinnosta. Puheiden sijasta neuvolatoiminta, koulu ja päivähoito tarvitsevat rahaa, opettajia, terveydenhoitajia, psykologeja ja kuraattoreita. Tuskinpa apua löytyy kuin nimeksi, vaalipropagandan tarpeisiin; perheillehän pitää nyt antaa vapaus valita, eihän tässä enää missään holhousyhteiskunnassa eletä, eihän?

”Suomi eriarvoistuu silmissä,” murehti harmaa ikämies Vaasan Kauppapuistikolla. Näin on. Koulu-sote, vapaus valita, on nousemassa pinnan alta näkyviin. Yhteinen, oikeudenmukainen koulu on pian muisto vain. Ennustin ensimmäisen Pisan-jälkeen vuonna 2001, että kilpailu- ja markkinakoulu tunkeutuu koulumaailmaan heti kun Pisa-menestys laskee. Pisa oli pelkkä torjuntavoitto, viime hetkellä.

Monet vanhemmat maksavat jo mielellään premium-luokan päiväkodista; firman koululaiselle antamasta lisäopetuksesta maksetaan 50-70 euroa tunnilta. Pitäähän alakoululaisen lukiopaikka varmistaa ajoissa. Luuseri-vanhemmat antavat yläkoululaiselle kympin viikkorahan ja uudet lenkkarit ennen koulun alkua, alakoululaiselle riittää vitonen, kengät saa kirpputorilta.

Kukin on osansa valinnut, eikö niin Sanni, Juha, Petteri ynnä muut politiikka-osaajat.  Trumpahtelevat terveiset Teille täältä ikämiesten ajatushautomosta. Let´s make Finland Number One! Ja Paavin Kaveri! Sano julkisuudessa jotain pappien pedofiliasta. Kyllä Sinä osaat ja varsinkin kehtaat, jos kuka!

 

Tarvitaanko nykyaikana lainkaan kirkkoa?

Hän istuu pöydän toisella puolella, katse alas luotuna. Sanat eivät löydä muotoaan. Äkkiä ravistus käy miehen kehon läpi, hän pyytää anteeksi. Kysyn miksi pyydät anteeksi, mutta mies ei osaa vastata. Eikä hänen tarvitsekaan, sillä koko hänen olemuksena pyytää anteeksi, häpeä ja pelot ovat liimautuneet mieheen, tunkeutuneet ihon alle, mistä ne ajoittain pursuavat hallitsemattomasti näkyville.

Mies kantaa mukanaan lapsuuttaan. Hänen on mahdotonta päästä käsiksi mörköihin, jotka on istutettu mieleen varhaislapsuudessa. Herkkä, hieno mies tuntee häpeää itsestään, syyllisyyttä teoista, jotka on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Hän ikävöi lapsiaan.

Istumme pitkään puhumattomina. Mies sanoo lopulta, että viihtyy Helsingin keskustassa, koska siellä voi hävitä massaan. Kukaan ei katso kummeksuen.

”Onneksi on kirkko, ” mies huokaa yllättäen. Hän kertoo käyvänsä jumalanpalveluksissa viikoittain, koska ”siellä mieli tasoittuu, valinnat tulevat helpoiksi, saa armon, saa käydä ehtoollisella, jaksaa vähän aikaa.” Mies kertoo katkeilevin lausein kirkon ruoka-avusta, köyhien kahvilasta, jossa saa eurolla syödäkseen, muistelee miten diakonissa sanoi  ruuanjakopaikassa, että tule ”tuonne yläkertaan” ja antoi siellä 30 euroa.  Miten kiitollinen mies onkaan tuosta avusta, vuosien jälkeenkin.

Kirkko on parhaimmillaan armahtava ja inhimillinen, rohkea vastavoima kovuudelle ja ahneudelle ja itsekkyydelle.

Viime sunnuntain evankeliumiteksti oli Matteuksen evankeliumin 23. luvusta:  He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettavaksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä he tekevät, he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuivat pidoissa mielellään kunniapaikalla…Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä, joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

Kotiseurakunnassani, Vaasan kauniissa kirkossa, papin saarna osui asian ytimeen: Asetamme liian usein itsemme muiden yläpuolelle kehumalla saavutuksiamme, oppiarvojamme ja varallisuutamme. Pappi kertoi oivaltaneensa miten turhaa on kysellä kastelasten vanhemmilta tai vihkipareilta ammattia. Lääkäri tai juristi saavat helposti parasta palvelua, saman ansaitsee jokainen ihminen.

Omilla ansioilla kerskuminen on eri asia kuin terve onnellisuus omista saavutuksista. Saarnassa huippu-urheilija, miljonääri ja rovasti pyrkivät taivaaseen ja luulivat että ansioluettelo avaisi portit. Rovasti kehuskeli hurskaudellaan, mutta  taivaan portit pysyivät kiinni.

Sunnuntaina kannattaa käydä messussa. Kirkon ovella ei testata kenenkään uskon syvyyttä eikä aitoutta. Ennen ehtoollista veisattava ”Jumalan karitsa, joka kannat maailman synnit, armahda meitä…” (varsinkin sävelsarjan versio 2), on jo sinänsä hyvä syy mennä messuun. Melodian kauneus ja armon sanoma osuvat vavahduttavasti ihmisyyden ytimeen. Olennainen kirkastuu.

Kirkkoa tarvitaan yhä,  varsinkin kirkon rohkeita, epäitsekkäitä työntekijöitä, sekä palkattuja, että vapaaehtoisia.

 

 

 

 

 

Toivon hymy häviää monen koululaisen huulilta

Alkusanat, näin joskus ennen:

”Pien on tuossa matkalainen
kirjat, taulut laukussaan;
silmä kirkas, hohtavainen,
viel’ on puna poskillaan.
Minne, minne käy sun tiesi,
pieni, reipas matkamiesi?

”Kouluhun!”, sä vastaat mulle
toivon hymy huulillas’.
Käyös siis, ja Herra sulle
olkoon siellä oppaanas’.

Oppilas kuvattiin peruskoulun ensimmäisissä opetussuunnitelmissa omaleimaiseksi persoonaksi, jonka tasapainoinen henkinen kasvu on tärkeintä; sen pohjalle rakentuivat tehokkuus, ahkeruus, tiedot ja taidot. Jopa moraalikasvatusta pidettiin tärkeänä.

Ajat ovat toiset. ”Mihin menet peruskoulu?” kysytään 16.8. Etlan seminaarissa. Kysymys onkin erittäin tärkeä.  Seminaarin seuraavaan kysymykseen on helppo ennakoida ”oikea” vastaus: ”Tuottaako peruskoulu kunnolliset valmiudet kaikille pärjätä tulevaisuuden työssä ja elämässä?” Oikea vastaus: Ei, ei tuota. Lisää ”osaamista” ja tehoja vaadittaisiin Suomen kilpailukyvyn takaamiseksi.

Etla tuo seminaariin kaksi pohjoismaista professoria, joiden tehtävänä on ”arvioida kriittisesti Suomalaisen perusopetuksen tavoitteita ja toimintatapoja,” professorit Magnus Henreksonin Tukholmasta (Research Institute of Industrial Economics) sekä Sten Ludvigsenin Oslosta (University of Oslo).  Debatissa ovat mukana kansliapäällikkö Anita Lehikoinen (opetus- ja kulttuuriministeriö) sekä yrittäjä  Saku Tuominen (HundrED). Keskustelua moderoi Matti Apunen (EVA).

Mitähän kritiikkiä ja suosituksia ekonomisti ja digiekspertti meille antavat? Mitä he tietävät suomalaisen koulun opetuksesta, tavoitteista ja toimintatavoista?  Sivumennen: Ruotsin ja Norjan Pisa-menestys on ollut heikko Suomeen verrattuna.

Elinkeinoelämä vaati  90-luvulla jatkuvasti tehottoman peruskoulun uudistamista työelämää paremmin palvelevaksi. Sitten tuli ensimmäinen Pisa-joka muutti kaiken. On revanssin aika.  Koulutusjärjestelmää remontoidaan elinkeinoelämän ohjaamana.  Ministeriö on asettanut koulun uudistajaksi ryhmiä, joilla ei ole juuri mitään kokemusta opetusalalta; sen korvaa kaupallinen, hallinnollinen tai teknisen alan työhistoria. Suomalaisen kauppakamarin toimitusjohtaja ehdotti juuri koko suomalaisen koulutusjärjestelmän uusimista.

Miten ihmeessä suomalainen peruskoulu oli vuosituhannen alussa  ”maailman paras,” vaikka eliitti oli pilkannut sitä tasapäisen keskinkertaisuuden pesäksi, joka tuhoaa sivistyksen ja oppineisuuden? Miten menestys oli mahdollista, vaikka suomalaiset aloittavat koulun vuotta tai paria myöhemmin kuin muut ja oppitunteja oli vähemmän kuin muilla?

Peruskoulu antoi 70-luvulta alkaen jokaiselle lapselle oikeuden käydä yhtenäistä peruskoulua. Akateemisesti koulutettu opettaja opetti ja oppilaiden piti opiskella. Näin kehittyi sivistynyt Suomi, menestyjä, jota on ihailtu kautta maailman.

Koulutuspolitikalla yhteiskuntaa ohjataan haluttuun suuntaan.  Pian ”osaaja,” entinen oppilas, kilpailee koulussa korkeakoulu- ja työpaikastaan. Pitää kirjoittaa matematiikassa laudatur, pitää tietää jo  yläkoulussa mihin ammattiin tähtää. Yliopistojen preppauskurssit siirtyvät kouluun.

Ministeri ylpeilee sillä, että lukiolaiset suorittavat yliopisto-opintoja ja koulutulokkaat opiskelevat vierasta kieltä. Kannattaisi mieluummin pohtia miksi  niin monet koululaiset voivat psyykkisesti huonosti ja miksi perustaidot ovat heikentyneet. Lukeminen ei suju, laskeminen ei onnistu ilman konetta. Olisiko kansan jakamisella menestyjiin ja luusereihin, digiuskolla, ”itseohjautuvuudella” ja pätevän opettajan antaman opetuksen vähättelyllä jotain osuutta asiaan? Hyvän  koulun tärkein vaatimus on se, että se on hyvä lapselle, eikä ensisijaisesti talouselämälle tai jotain ideologiaa ajavalle ryhmälle.

Köyhän ongelmakodin nälkäinen ja väsynyt oppilas ei jaksa opiskella.  Kun turvallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tarpeet on tyydytetty, oppilaalla on energiaa opiskella tehokkaasti. Kilpailumania jäytää oppilaiden perusturvallisuutta. Mitäpä sivistyksestä, ihmisyydestä, taiteista tai oppilaiden mielenterveydestä, kun ”osaajia” koulitaan markkinoille. Kasvatuksellinen sokeus on  liian monen kouluvisionäärin perusominaisuus. Tien oheen  tuupertuneiden tulevaisuusosaajien näkeminen ja kohtaaminen olisi näkevälle liian raskasta, varsinkin jos siellä lojuu oma lapsi.

Loppusanat, näin nyt:

Helsingissä jo koulutulokkaat opiskelevat yhtä vierasta kieltä. Televisiossa äiti kertoi toivovansa, että kiinankielen valinta avaa joskus pojalle työmahdollisuuksia. Rehtori arveli, että vieraan kielen taito auttaa oppilaita saamaan tulevaisuudessa töitä vaikkapa vireisessä valtavassa ostoskeskuksessa. Jättiostari, siinäpä konkreettinen näky Suomen tulevaisuudesta.

Nobelisti Bengt Holmström hoitaa kapalovauvoja

”Pohjoismaissa yliopistot ovat katastrofaalisia, koska siellä saa olla vapaa,” sanoo nobelisti Bengt Holmström. Hänestä meillä ei ole varaa odottaa, että opiskelija alkaa valmistua 30-vuotiaana. Olen samaa mieltä, opiskelijan tulee opiskella ahkerasti, pääsy ilmaiseen yliopistoon on suuri etuoikeus. Mutta vapaus on muutakin kuin lorvimista.

Holmström yllättää haastattelussa (HS 15.7). Hän kertoo sulkevansa aluksi opiskelijansa laatikkoon, professori valvoo ja ohjaa jokaista tiukasti kuin kapaloitua vauvaa. Entä jos laatikosta loppuu ilma? Kuinka vauva uskaltaa ajatella itsenäisesti ja astua aikanaan laatikon ulkopuolelle, kuten Holmström toivoo. Suomessa on menty toiseen äärimmäisyyteen; fyysistä ja henkistä rajattomuutta, itseohjautuvuutta pidetään ihanteena jo alakoulussa. Opetuksen vähättely on toisinaan vastuutonta.

Holmströmin näkemys luovuudesta on omintakeinen. Anekdootti kertoo, että kaksi sokeaa pääsi tutkimaan Afrikan elefantteja. Toinen koski elefantin kärsään ja määritteli elefantin putkimaiseksi otukseksi, jolla on suomuinen iho. Toinen osui elefantin häntään ja kertoi elefanttien olevien pieniä karvaisia otuksia. Kumpikin luuli tietävänsä totuuden elefanteista. Luovuuspuhe muistuttaa usein elefantin hännän kutittelua.

Holmströmin mukaan luovuus syntyy haasteista, rajoituksista ja kysymyksistä.  ”On fundamentaalinen harhakäsitys luulla, että luovuus vaatii vapautta.” Ovatko siis sadat modernit luovuustutkijat olleet väärässä? Ovatko vapaata työympäristöä kiittäneet tiedemiehet ja keksijät, puhumattakaan taiteilijoista, väärässä korostaessaan, että luovuus syntyy usein sisäisestä pakosta, mutta elää parhaiten vapaudessa. Albert Einstein kirjoitti, että  ”tutkijan pyhä tiedonhalu on kuin herkkä taimi, joka raunioituu ja tuhoutuu ilman vapautta.” Toki luovalla vapaudella on rajansa, mutta rajojen tulee olla riittävän väljät.

Lehtihaastattelussa on hankala käsitellä vaikeita asioita riittävän syvällisesti ja monipuolisesti. Holmström kärjistänee tarkoituksellisesti sanomansa, näin se kiinnostaa yleisöä ja stimuloi ajattelua, jopa herättää asiallista keskustelua tärkeästä asiasta.

Se mikä sopii amerikkalaiseen  MIT-huippuyliopiston taloustieteiden koulutukseen, sopii tuskin sellaisenaan Suomeen. Holmströmillä on vain muutamia opiskelijoita ohjattavanaan, resurssit ovat miltei rajattomat ja opiskelijat motivoituneita älykköjä, isoja lukukausimaksuja maksavia ”asiakkaita.”  Meillä professori ohjaa kymmeniä opiskelijoita. Harva voi keskittyä luovaan ajatteluun,  tutkimukseen ja opetukseen, koska toimistoapulaisen ja kopiokonevastaavan tehtävät on liitetty toimenkuvaan. Osa ajasta menee rahan kerjäämiseen; myös julkaisujen tuotantohihnan on pyörittävä, jos haluaa säilyttää työpaikkansa.

Holmströmin mukaan amerikkalaiset yliopistot ”kilpailevat asiakkaista kuin tavaratalot.” Eiköhän meillä päästä pian samaan. Yliopistojen viestintäosastot luovat mediassa työnantajalleen salonkikelpoista profiilia, jonka luomiseen nöyrille kädestä syöjille annetaan miljoonia. Humanistit ovat usein kuin  kutiavia finnejä ”osaajien” salonkikelpoisessa profiilissa, ne kun eivät tee hyötytutkimusta ja esittävät kritiikkiä nykymenosta. Sellaiset pitää leikata pois rumentamasta ””huippujen”” Januksen kasvoja.

Suomessa halveksitaan teoreettista tutkimusta, kun ei ymmärretä mitä se tarkoittaa. Holmström sai nobelinsa Amerikassa, tärkeän teoreettisen kysymyksen esittämisestä. Tutkimus oli kaikkea muuta kuin soveltava hyötytutkimus. On erittäin epätodennäköistä, että tällaista tutkimusta olisi ymmärretty, saati arvostettu, Suomessa

Fiksut rahanjakajat ymmärtävät mitä on oikea tieteellinen perustutkimus, heitä on vain liian vähän. Yliopistot muistuttavat mainostoimistoja ja ammattikorkeakouluja, kirjoitti muuan tiedetoimittaja. Ei kai hän ole oikeassa?

 

Koulutuksen markkinauskonto leviää kuin metsäpalo

 

Vuoden 2010 yliopistouudistus alisti tutkimuksen hyötytutkimukseksi eli tutkimuksen tulisi palvella yhteiskunnan, eli poliitikkojen, ja elinkeinoelämän asettamia tavoitteita, ensisijaisesti kansantaloutta ja kilpailukykyä. Humanistit ja yhteiskuntatieteilijät ovat yliopistoille painolasti.

Kreikan köyhä valtio tarjoutui juuri kustantamaan Helsingin yliopistolle professuurin, jonka ala on antiikin kulttuurin tutkimus. Nyt harkitaan voiko tarjoukseen suostua! Meillä on markkinoitu näyttävästi mm. tutkimusta automyyjien kolmesta perustyypistä ja sitä, miten pukeutumistyyli ja ruokaostokset liittyvät yhteen. Mitä hyötyä ”osaajalle” on antiikin sivistyksestä tai koululaiselle historiasta!

Yksi  suomalainen ”huippuyliopisto” on ollut valtiovallan erityissuosiossa, mainonnan ja suhdetoiminnan mestarille on rahaa riittänyt. Kun sen neljä sympaattista opiskelijaa kertoivat televisiossa keksinnöistään, kokenut toimittaja takelteli miten tyhmäksi hän tuntee itsensä nuorten nerojen seurassa.

”Nerojen” innovaatiot olivat vasta alkuvaiheessa. Yksi oli kuvittanut metroaseman seiniä, toinen kehitteli piippauslaitetta, jolla voi tarkistaa onko viisi tarpeellista esinettä mukana, kun lähtee kodista. Erityisen innostunut toimittaja oli innovaatiosta, joka liittyi valtamerialusten ohjaamiseen: ” Voi, että sinä oikein osaat ohjata isoja aluksia!” Nuorimies oikaisi, että hän vain on vain suunnitellut navigointilaitteiden värejä.

Yksi opiskelijoista esitteli innovaationsa Ugandan vessaolojen parantamiseksi. Keksijä kertoi, että kyykkykakalla tulee paljon huteja, joten yhdessä ugandalaisten kanssa on kehitelty metallista liukulevykettä hutien ohjaamiseksi lattialla olevaan reikään. Innovaatio ei ollut vielä ihan valmis, mutta kehittelyprosessi jatkuu. On hienoa, että nuoret auttavat kehitysmaita!  ”Huippuyliopiston” mainostarpeisiin kaikki ugandalaiset kakat taitavat kuitenkin olla pelkkiä huteja, menevät reikään tai eivät.

Seuraavana päivänä mediassa kerrottiin kuvien kera samoista sympaattisista nuorista. Vieressä oli iso juttu, jossa heidän korkeakoulunsa rehtori vaati yhdessä teknologiajohtajan kanssa yliopistojen koulutusohjelmien puolittamista ja turhien laitosten lakkauttamista! Itsevaltaisella röyhkeydellä ei tunnu olevan rajoja.

Suomalainen huippuyliopistovouhotus ja ranking-listojen palveleminen on ollut varsinainen huti-hätäkakka. Monia  yliopistojen johtohenkilöitä  ajaa voittamisen ja menestymisen himo. Mikään saavutus ei riitä rauhoittamaan mieltä, muiden kukistamisesta on joillekin tullut elämän tarkoitus, oman menestymisen mitta. Oireyhtymään kuuluu ”ei-huippujen” vähättely, jopa halveksiminen.

Koulutusjärjestelmäämme muutetaan parhaillaan kovien arvojen ohjaamana markkina- ja kilpailukouluiksi, elinkeinoelämän ”osaajatuottamoiksi.” Jokainen koulutusalan ammattilainen sen ymmärtää. Ylimmät päättäjät ja virkamiehet eivät ole tätä huomanneet, vaikka viihtyvät seminaareissa, joissa elinkeinoelämä vaatii, kauppakamareiden ja ulkomaisten ekonomistien tukemana, koko koulutusjärjestelmämme muuttamista. Aivan kuten 90-luvulla, ennen Pisaa.

Historian professori Markku Kuisman laaja ”Viimeinen luento,” Helsingin Sanomissa tänään 29.7., on  loistava, ajattelevan tiedemiehen hyvin perusteltu analyysi Suomen kehityksestä ja nykytilasta. Lue se! On syytä tunnustaa tosiasiat ja huolestua.

”Markkinat ovat uskomaton voima. Ne ovat kuin tuli, joka on hyvä renki, mutta huono isäntä. Kun markkinatalous pannaan töihin oikealla tavalla, se tekee yhteiskunnalle suuren palveluksen. Mutta jos sen dynamiikan ja logiikan annetaan hallita kaikkea, ei siitä tule yhtään mitään. Nyt siitä on tullut itsetarkoitus, kuin uskonto. Vähän kuin sosialismi oli aikaisemmin.”

Naistenviikon ydinsanoma

Heinäkuun 18.-24. 7. on kansainvälinen naistenviikko. Naiset ovat viikkonsa ansainneet.

Vielä 1900-luvun alussa  tiedemiehet väittivät, että naiset ovat älyllisesti miesten alapuolella ja nainen on parhaimmillaan, kun hoitaa kotia ja lapsia.  Todisteltiin, että naisilla ei ole kykyä ymmärtää tekniikkaa tai luonnontieteitä, eikä heistä ole johtajiksi eikä rohkeutta vaativiin tehtäviin. Koska naisten ja miesten geenit ja hormonit ovat erilaisia, naisten tulee keskittyä hoivaamiseen, kodin viihtyvyyden luomiseen ja miestensä tukemiseen, uskoteltiin.

Työläisperheiden tytöiltä odotettiin ilman muuta sitä, että heistä tulee perheenäitejä ja lasten kasvattajia, kun taas ylempien sosiaaliryhmien tytöille sallittiin enemmän vapautta. Vielä 2000-luvun alussa professori Tatu Vanhanen todisteli, että biologiset faktat sanelevat  pitkälle myös naisen yhteiskunnalliset tehtävät.  Nainen hoivaa, mies tekee miesten töitä.

Nykyään ajatellaan, että naisilla pitää olla samat mahdollisuudet itsensä kehittämiseen kuin miehilläkin, ihan millä tahansa elämänalalla. Hyvin naiset ovat pärjänneetkin. Tytöt ovat menneet koulusaavutuksissa melkein joka alalla poikien edelle. Naisten miehiä heikommat palkat on edelleen yleisesti tunnustettu vääryys.

Naistenviikolla on luonnollista, että mediassa on paljon naisia koskevia juttuja. Epätasa-arvo on loppumaton ja tärkeä teema. Se on myös teema, jolla voidaan lyödä toista päähän oikein olan takaa – yleensä aiheesta, mutta joskus myös aiheetta.

Hämmennystäni on  herättänyt monessa lehdessä kerrottu juttu siitä, miksi media-alalla ansioitunut Päivi Anttikoski syrjäytettiin viime hetkellä Aamulehden päätoimittajan valinnassa. Oli luonnollista, että tehtävä edellytti Tampereella asumista ja sitä, että aviomies hoitaa Helsingissä 10-vuotiasta poikaa. Tämä oli perheen tarkoitus.

Otsikot kirkuvat nyt, että äitiys esti Anttikosken valinnan, hakijaa ei pidetty tehtävään riittävän kyvykkäänä, koska rekrytoijan mielestä äidin ajatukset voisivat harhailla pojassa. Myös 10-vuotiasta poikaa Helsingissä hoitavan isän kyvyt asetetiin kuulemma kyseenalaiseksi.  Jos näin oli, rekrytoijan toiminta oli törkeää. Mutta menikö juttu täsmälleen juuri näin, kuka tietää. Oliko äitiys, ihan sananmukaisesti, syy evätä päätoimittajan tehtävä?

On monia tapoja hoitaa lapsia ja perhettä, asua yhdessä tai erikseen.  Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos on valinnan varaa, lapsiperheen on parasta on asua saman katon alla. Tunnen kyllä isiä, jotka hoitavat lapsiaan hienosti,  mutta isä ei täytä lapsen äidinkaipuuta. Nykypuhe jatkuvasta ”uusien haasteiden” eli työpaikkojen etsimisestä on koulutetun, varakkaan eliitin etuoikeus. Suuri osa naisista roikkuu kynsin hampain heikosti palkatussa, raskaassa työssään ja toivoo hartaasti, että saisi jatkaa sitä eläkeikään saakka.

Naistenviikon tärkein asia olisi mielestäni perheväkivallasta puhuminen. Monet naiset ja lapset tarvitsevat suojaa ja, kun mies lyö, uhkailee ja kiusaa. Myös pahoinpitelijä tarvitsee apua; terve mies ei lyö naista eikä lapsia. Totuuden nimissä:  monet tytöt ja naiset ovat oppineet miesten tavoille. Se on hyvin surullista.

 

Auttakaa! Parvekkeella on punapipoisia miehiä.

Aamun tv-uutiset kertovat, että sotesta päättävässä valiokunnassa oli eilen itketty ja huudettu. Syytä onkin! Niin surkean tehotonta, sekoilevaa ja valheellista näytelmää kuin sosiaali- ja terveysalan uudistus on vaikea keksiä.

Jo seitsemältä sain puhelun ”kokemusasiantuntijalta.” Hän huusi puhelimessa apua, ”kun kukaan ei tule.” Keitin kahvit ja luin sanomalehden, jossa kerrottiin 96-vuotiaasta mummosta, jonka parvekkeella vierailee punapipoisia miehiä. Aamun lehdessä oli hyvin tutun tuntuinen juttu, entisen aktiiviupseerin mielipidekirjoitus ”Kriteerit eivät täyty.” Teksti oli tuttu siksi, että kesällä 2011 (!) olin kirjoittanut aivan samoista asioista näin:

 ”Lapsuudenkaverini kertoi juuri Siiri-äidistään. Äiti on 97-vuotias ja asuu Helsingin Itä-Pasilassa vuokra-asunnossa kansaneläkkeensä turvin. Kaupungin kotipalveluhenkilö käy hänen luonaan kolmasti päivässä antamassa lääkkeet ja viemässä roskapussin jätteisiin. Äiti on lähes sokea ja kuuro, osittain halvaantunut.  Hänellä on Alzheimerin tauti, voimakkaita harhoja, tyvisolusyöpä ja sepelvaltimotauti sekä pienempiä sairauksia.

Vanhus on selvinnyt kahden lapsensa jatkuvalla tuella. Vuokrataloyhtiössä on alkamassa putkiremontti, asunto on kuukausia asumiskelvoton. Lapset eivät voi ottaa äitiä omaishoidettavaksi omien sairauksiensa ja asuntotilanteidensa johdosta. Kaupunki ei ota vastuuta vanhuksesta. Hänen täytyy saada riittävästi ”Rava-pisteitä”. Mistähän näitä pisteitä mahtaa saada? Onko Siirillä vielä liian vähän tauteja? Kriteerit eivät täyty!

”Jokainen lausuja katsoo lausuntoaan kaupungin budjetin läpi ja kirjaa vain myönteisiä asioita, etteivät pisteet nousisi liikaa. Omaiset eivät saa mahdollisuutta oikaista lausuntojen virheitä ja vääryyksiä omin todistein,” Siirin poika väittää.

Kotihoito kirjaa vanhuksen luona hyviä asioita hoitokansioon. Omaiset eivät voi kirjauksiin vaikuttaa. Hoitokirjassa ei ole mainintaa siitä, ettei vanhus ole harhojen johdosta pystynyt nukkumaan. Siellä ei kerrota mustuneista kasvoista kaatumisen jälkeen, ei pelottavien taruolentojen vierailuista asunnossa. Myönteisiin kirjauksiin kyllä vedotaan hoitotarvetta arvioitaessa.

Siiri-äidille ei ole järjestynyt edes tilapäistä hoitopaikkaa. Lapset eivät ole saaneet olla läsnä, kun äidin tilaa on arvioitu, koska ”vanhuspalveluissa asioidaan mieluummin suoraan vanhuksen kanssa.” Siis harhaisen Alzheimerin taudin vaivaaman vanhuksen kanssa, joka kuollakseen pelkää jokaista muutosta elämäänsä! Vanhan kansan tapaan Siiri yrittää alamaisesti niiata kun kuulee olevansa tekemisissä virkamiehen kanssa, poika kertoo.

Omaiset saivat viime syksynä palvelutarpeen kartoittamisen vireille ja luvattiin että syksyllä asiassa tehdään päätös. Päättäjät ilmoittivat kuitenkin välikäsien kautta, etteivät tee päätöstä lainkaan! Omaisilla on asian vireillepano-oikeus, muttei oikeutta vaatia päätöstä. Ainoaksi tieksi omaiselle jää hallintokantelu, jota aluehallintoviranomainen käsittelee kuukausia.

Kun kuuntelen kaverini kertomusta, mielen täyttää surunsekainen raivo. Näen mielessäni kaverini Siiri-äidin kävelemässä kauan sitten halvaantunutta jalkaansa linkaten Vaasan esikaupunkialueella. Työläisperheen vaimo, kovat ajat elänyt, lapsensa kasvattanut vanhankansan nainen, joka on opetettu niiaamaan, jos kohtaa virkamiehen!”

Näin kirjoitti Tapani Tammisto, ylilääkäri, HYKS, teoksessa Ajan lyhyt moraali, toim. Hannu Tarmio 1989):”Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksan mielisairaaloissa menehtyi 70 000 psyykkisesti sairasta nälkään ja infektioihin. Sitä pidettiin perintöopillisesti tervetulleena ”elinkelvottoman elämän tuhoamisena.” Nyt Suomessa ajatellaan, että yhteiskuntamme selviää taloudellisesti vain, jos se vapauttaa itsensä epäekonomisista potilaista. Ylilääkärinä kuulen poliitikkojen vaatimuksia talouden huomioonottamisesta hoitovalinnoissa. ”Epäedullisten potilaiden” hoidosta luopuminen, budjetin ylittämisuhan takia, tuntuu vastenmieliseltä. Antavatko lääkärit naruttaa itseään tulosvastuullisuuden keisarin uusilla vaatteilla, teollisuudesta lainatulla panos-tuotos-ajattelulla?”

Natsit toimittivat vajaakuntoiset heti hengiltä, meillä avuton vanhus saa kitua kotonaan mörköjensä kanssa keräämässä Rava-pisteitä. Valtion ja kuntien päättäjät! Piirrelkää käyriänne, joilla todistelette, etteivät rahat riitä avuttomien hoivaan. Hävetkää, jos osaatte, mutta älkää enää selitelkö!

Kello on nyt 8.26. Sote-valiokunta istuu kokouksessaan. Iltauutisissa kuulemme varman, että ihminen edellä tässä mennään, iso kuva on kirkas, pian on edessä valinnanvapauden, oikeudenmukaisuuden ja välittämisen aikakausi, kunhan vastustajien suut saadaan lahjotuksi umpeen. Toivon, että vielä tolkuissaan olevat vanhusten, heikkojen ja sairaiden omaiset hillitsevät itsensä eivätkä alennu hautomaan kostoa. Tätä toivoi upseerikin mielipiteessään. Hoitohenkilökunta tekee parhaansa, moni enemmänkin. Virkanaisten on pakko toimia pykälien ja määräysten mukaan. Syylliset löytyvät muualta.

JK. En ymmärrä miksi osa tekstistä muuttui aivan itsestään punaiseksi ja vihreäksi.  Ihan totta! Onko  kyseessä punavihreiden juoni vai korkeampi voima?
JK 2. Luin juuri eilisestä Hesarista seuraavaa: Yli 90-vuotiaan pariskunnan kuukauden  kotihoitomaksu nousi vuodessa 540 eurosta 1100 euroon. Kahdessa kuukaudessa tuli viisi erilaista maksupäätöstä. Kahdessa viikossa kävi jopa 14 hoitajaa, lyhin juoksukäynti kesti 3 minuuttia. Monella vanhuksella ei ole rahaa lääkkeisiin. Että sellainen Suomi, number one!