Pinnallinen pöhinä tallaa jalkoihinsa sivistyksen

Kulttuuritoimittaja Jukka Petäjä kirjoitti 3.tammikuuta Hesarissa: ”Lukeminen on vastavoima ajalle, jonka ihanteiksi ovat nousseet meteli, visuaalinen sälä ja narsismi.” Siinäpä yksinkertainen totuus. Lukemisen kumppani on kirjoittaminen.

Joulun aikaan otin komerosta sinne unohtuneen pahvilaatikon, täynnä äitini säilyttämiä kirjeitä ja ns. virallisia postikortteja sotavuosilta aina 2000 -luvun alkuun. Teksteissä avautuu sivistyksen, lukutaidon ja käsin kirjoitetun tekstin arvo.

Jäätyään seitsenvuotiaana orvoksi, äitini eli köyhän leski -tätinsä Idan perheessä. Idalla oli kaksi lasta omaa lasta. Kasvattiveli Sven kirjoitti 18-vuotiaalle kasvattisiskolleen 23.1.43 rintamalta kirjeen, jossa ylisti uuden täytekynänsä jälkeä! Kynä oli tilattu Helsingistä tutulta tytöltä, joka oli työssä oikein ”täytekynien erikoisliikkeessä.” Sven oli niin kynänsä lumoissa, että lupasi käydä kiittämässä tyttöä, kun pääsee rintamalta lomille.

Ida-äiti oli aina tehnyt raskasta työtä, joka ei antanut aikaa rakastua kyniin; lapset tarvitsivat ruokaa. Ida kirjoitti sotasensuurissa leimattuun kirjekuoreen horjuvin tikkukirjaimin: Kahvia saa lämmittää, maitoa saa ottaa, älä kermaa.

Sodan jälkeen Sven teki elämäntyönsä viilarina konepajassa. Työn ohella hän soitti viulua sinfoniaorkesterissa ja harrasti taidevalokuvausta. En keksi muuta selitystä Svenin sivistyneisyydelle kuin opinhalun, hyvät opettajat ja Vaasan työväenopiston harrastuspiirit ja musiikkiopiston opintotarjonnan.
Sven, emeritusviilari ja lempeä herrasmies, kertoi tavatessamme 80-luvulla olleensa juuri Sveitsissä hankkimassa alppikuusta,josta rakentaa viuluja. Hautajaisissa ystävä kertoi, että sodan jälkeen Sven polki Vaasasta Kuortaneelle ja takaisin, 250 km, juostakseen kilpaa sata metriä. Nyt urheilijapoika kuskataan autolla kolme kilometriä urheiluhalliin.
***
Opiskeluaikanani, 60-luvulla, viikoittainen kirjeenvaihtoni kotiväen kanssa tulvii tunteita, rakkautta ja rahapulaa. ”Lähettäkää ruokapaketti, leipää, pullaa ja sardiineja.” Pikkuveljeni Jukka, 13, kertoo isoveljen ikävästään. ”Muistatko miten poljimme oikopolkua jalkapallokentälle, miten kukat kukkivat ja puut tuoksuivat. Kynä kädessäni sulaa rakkaudesta…”

Kirjoitin 22-vuotiaana helsinkiläisenä opettajana äidilleni Vaasaan, miten ylpeä olen kasvatusopin approbaturista. Olin päntännyt kirjatiedot päähäni, eikä nykyisin haukutusta opiskelumetodista ollut minulle haittaa myöhemminkään, kun haaveilin maisteriksi lukemisesta.

Peruskoulu teki 70-luvulta alkaen Suomesta sivistyskansan. Nyt sivistystä tuhotaan. Ilmoitusasiana on kerrottu, että miljoonan ihmisen pitää vaihtaa ammattia, koska ”diginatiiveja” ja koodareita ei ole tarpeeksi. Koulusta on tehty kilparata, jolta tuhannet svenit ovat kadonneet tietymättömiin. Kansaa on tyhmistetty oikein ministereiden, virkamiesten ja Sitran johdolla. On julistettu, että tieto on tikulla ja koulukirjat tarpeettomia. Historianopetus yritettiin poistaa joidenkin lukiolaisten koulutuksesta. Edes suomen kielellä ei ole enää visionääreille arvoa, koska sillä ei voi myydä Suomea ulkomaille.

Äidinkielen opetus antaa ainekset ajattelulle. Sanat viittaavat käsitteisiin, joiden ymmärtäminen on sivistyksen edellytys. Ei riitä, että osaa hokea sanoja innovaatio, strategia, osaaminen ja kilpailukyky.

Finnairin lennolla näin kuvaruudulta miten sujuvasti englantia puhuvat ””huippuyliopiston”” koulimat nuoret myyvät ulkomaille upeaa suomalaista koulua ja opetusta (”Education Finland”): Pikku-ukot hyppivät kuvaruudulla ja lapset itseohjautuvat. Tätäkö sana Education tarkoittaa?

Näinkö sivistys paranee, ihan globaalisti? Asiakirjojen allekirjoittaminen on kuitenkin monille suomalaisille nuorille mahdotonta. Lukutaito heikkenee ja opettajia haukutaan eilisen vangeiksi,kun yrittävät puolustaa monipuolista sivistystä. Opetushallinto on julistanut uudistuspöhinän ihanuutta.

Pöhinän keskellä koulussa pitäisi oppia mikä elämässä on olennaista ja tärkeää. Se toisi sydämen sivistystä nuorille. Tässä yksi avain sen ymmärtämiseksi: Äitini kertoi minulle, miten hän jonotti sodan aikana maitoa. Maito loppui juuri ennen hänen vuoroaan. Edessä jonottanut mummo oli sanonut raskaana olevalle äidilleni: ”Älä itke lapsi -kulta. Sinä saat minun maitoni.”

Tsunami 26.12.2004

Kirjoitettu tammikuun alkupäivinä 2005:

Tapaninpäivänä 2004 jouduimme kohtaamaan olohuoneissamme kuoleman, kärsimyksen ja hädän. Thaimaassa kuoli 179 suomalaista Indonesian edustalla tapahtuneen maanalaisen tulivuorenpurkauksen aiheuttaman valtavan hyökyaallon, tsunamin, aiheuttamaan tuhoon. Kaikkiaan Thaimaassa uhreja oli yli 8000, Indonesiassa ja sen lähimaissa yli 200 000.

Vuoden viimeisenä päivänä suomalaisessa lehdessä ilmestyi päätoimittajan kolumni ”Valtionjohto ei tuntenut hätää.” Suomalaisten viranomaisten hitauden ja tunaroinnin lisäksi tuomion saavat pääministeri, ulkoministeri sekä alleviivatusti tasavallan presidentti, joka ”osoitti surunvalittelunsa suomalaisten suuntaan vasta julkisen painostuksen jälkeen.”

Miksi piti iskeä hallitusta ja presidenttiä kun maanjäristys oli hajottanut kymmenet tuhannet perheet ja surmannut tuhansia, ainakin 40:een eri kansalaisuuteen kuuluvia ihmisiä,” vihjata ettei tasavallan presidentti tosi paikan tullen välitä kenestäkään, ei omista eikä vieraista. Olisiko presidentin ja hallituksen pitänyt lähteä joulunpyhinä paljain käsin yli 8000 kilometrin päähän pelastustöihin? Sinne lähdettiin vasta muutaman päivän kuluttua, kun pelastajat kaikkinen varusteineen olivat valmiina.

Lehden päätoimittaja ylitti tekopyhyyden ja hävyttömyyden kaikki kuviteltavat rajat muistuttamalla miten tärkeää olisi, että maan äiti ja hallitus välittävät uhreista ja heidän omaisistaan. Olisiko piispa Eero Huovinen ollut sopiva seuraavan lööpin kohteeksi. Iso mies kun pystyi vain nyyhkimään Khao Lakin katastrofipaikalla, takeltelemaan, että ”sanat takertuvat huulille, on pakko olla hiljaa, rukoilla ja olla lähellä ihmistä.” Voiko moinen itku-iikka jatkaa virassaan?

Pitäisikö meidän ottaa oppia lehdestä, joka on kuvannut vuosien mittaan yksityiskohtaisesti kymmenissä jutuissaan esimerkiksi Matti Nykästä, hänen vaimoaan ja muita ihmisparkoja, jotka olisivat tarvinneet kipeästi suojaa törkymedialta. ”Matti tekee kuolemaa,” ovat lööpit huutanet. Lehdessä kuvattiin miten vaimo makaa sairaalasängyssä Matin vieressä ja ”puhuu pehmeitä.” Tässäkö oli tarjolla oppia lehden päätoimittajan maan johdolta kaipaamasta ”henkisesti ja fyysisesti kyvykkäästä” tiedottamisesta ja oikeasta vastuun kantamisesta?

Tunneviestintäpsykologi oli heti esimerkillisesti tilanteen tasalla ja alkoi kaupata Hesarissa tunnerehellisyyden ja oikeaoppisen itkemisen kursseja vain muutamia päiviä katastrofin jälkeen. Muistaakseni piti mennä metsään halaamaan puita, kuten norjalaiset johtajat tekevät. Miten tunneälytöntä ja röyhkeää!

Olin 2000-luvun alussa mukana lehdistölle järjestetyssä tiedotustilaisuudessa. Mukana olleen julkisuuden henkilön äiti oli tapettu pari viikkoa aikaisemmin hyvin raa’asti. Järjestäjät pyysivät lehdistöä kunnioittamaan asianomaisen syvää surua siten, että eivät viittaa jutuissaan verityöhön. Yllä mainittu lehti petti, sen lööppi kirkui surmasta, nuoren, herkän naisen kipeitä haavoja revittiin julmasti.

Tuohtuneena törkymedian röyhkeydestä kirjoitin seuraavan sarkastisen jutun, jota en julkaissut, koska oli todennäköistä, että kaikki eivät osaa erottaa sarkasmia asiallisesta tekstistä.

Sarkastinen teksti

Ote päiväkirjastani

Khao Lak, illalla 27.12. 2004

Puhelinsoitto herätti minut tapaninpäivän aamuna. ”Anteeksi Herra, on tapahtunut kauheita, soperteli joku mieheksi tekeytyvä hiirulainen. ”Asiaan mies!” karjaisin. Ministeriön byrokraatti yritti soperrella toistuvasti ”tsunami, tsunami Thaimaassa.”

Olin silmän räpäyksessa tilanteen tasalla. Olinhan vain odottanut milloin ja mihin se iskee. Tempaisin kaapista pelastajan pukuni, arkiasun arvomerkein, passini, hormonireppuni ja leikekirjani ja syöksyin autotalliin. Matkalla ministeriöön tein matka-, pelastus- ja tiedotussuunnitelman.

Aluksi analysoin reunaehdot. Laskin kilometrit, kymmenen tunnin lento siis. Vainajia saattaa olla tuhansia, loukkaantuneita samoin. Määrään siis heti lääkäriprikaatin ja kenttäsairaalan paikalle, päätin.

En yleensä käytä apureita, koska he ottavat vain kaiken kunnian operaatioista itselleen. Ymmärsin kuitenkin, että nyt on kutsuttava mukaan myös Finn Heroes -ryhmä, jonka päällikkyyden otan vastuulleni. Pojat saavat hoitaa logistiikan Thaimassa kuntoon, koluta sairaalat, etsiä suomalaiset merestä ja rakentaa viestintäyhteydet. Alkuasukkaat seisovat kuitenkin tumput suorina eivätkä älyä muuta kuin ruikuttaa.

Minun pitää tiedottaa kaiken aikaa, sekä omaisille ja suurelle yleisölle. Surevien hyysäämiseen en kajoa, se on akkojen ja miesämmien asia. Mittani tuli täyteen kun televisiossa Khao Lakin rannalla ruikutti pitkä roikale Huovinen, joku suntio tai kappalainen kai, joka ynisi rukouksen tapaista ”miksi, Herra, miksi Herra.” Itku-Iikka olisi pitäyt työntää tyrskyihin ja katsoa, ettei palaa ennen kuin ainakin yksi elävä tai kuollut suomalainen olisi kainalossa.

Äsken annoin täällä Phuketissa palautetta valtioiden päämiehille, ministereille ja virkamiehille: Väärin pelastettu, väärin tiedotettu, väärin surtu. Kouvolan vs. kappalainen kirjoitti totuuden: Jumala rankaisi vääräuskoisia. Muutama tuhat oikeuskoista vainajaa siinä sivussa oli ymmärrettävä huti, friendly fire, kuten Amerikassa sanotaan.

Alkoholistin lapsen joulu

Mies kehotti minua hiljattain miehistymään ja lopettamaan kirjoittelun isien juopottelusta. Oheen oli liitetty pari värssyä latinaa osoittamaan, että ei ollut moittija ihan kuka tahansa, vaan oppinut ja merkittävä persoona. Kun kysyin miksi hän minua loukkaa, sain vastauksen ”se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa.” Ivasta huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, julkaisen joulukolumnini vuodelta 2005:

Pian on joulu. Joulu on varsinkin lasten juhla; kiltit lapset saavat paljon lahjoja ja laulun mukaan taatto, taatto lähtee innoissaan joulukuusen hankintaan. Kymmenet tuhannet suomalaiset lapset pelkäävät taaton lähtöä. He joutuvat miettimään tuoko taatto kuusen, tuleeko taatto lainkaan takaisin kotiin, ja jos tulee, tuleeko omin jaloin, tuleeko hermostuneena ja vihaisena tai kannettuna örisevänä möykkynä. Silloin on oltava erityisen varovainen ja kiltti ettei taatto räjähdä ja lähde pois kotoa tai anna selkään.

Taatto on juoppo ja taatto saa nyt viinaa hyvin halvalla. Siksi taatto juo entistä enemmän. Jos taatto on onnistunut säilyttämään vielä työpaikkansa kiusaus on suuri varsinkin lomapäivinä. Silloin ei tarvitse edes keksiä tekosyitä saadakseen sairauslomaa. Alkoholin suurkuluttajia eli juoppoja on Suomessa yli 300 000. Viina-alalla sivistyneisyys ei ole suorassa yhteydessä ihmisen varallisuuteen tai ammattiin, juoppohoidossa on edustava näyte Suomen kansalaisista. Juomaputkesta täriseviä naisia ja miehiä tuodaan katkolle yhtä hyvin kalliilla Mersulla kuin metrojunalla.

Hallituksesta on kerrottu vakavalla naamalla, että ”kansalaiskeskustelusta välittyy hyvin se tieto, että alkoholin kulutus on kasvanut ja alkoholin aiheuttamat terveys- ja sosiaaliset haitat ovat lisääntyneet….Valtioneuvoston periaatepäätökseen kirjataan hallituksen poliittinen tahto…Hallitus laatii hallitusohjelman mukaisesti alkoholihaittojen ehkäisyä koskevan ohjelman ja valtioneuvoston periaatepäätöksen…”
No sittenhän kaikki on hyvin! Periaatepäätöksillähän asiat hoidetaan. Moni juoppokin tekee jatkuvasti julkisia periaatepäätöksiä raitistumisestaan.

Juopon lapsi pelkää päätöksistä huolimatta jatkuvasti, mutta erityisesti jouluna, kun koko perheen on pakko olla kotona yhdessä. Siitä asti kun lapsi muistaa isä tai äiti ovat olleet usein humalassa, ensin viikonloppuisin, sitten myös arkisin, sitten on seurannut jopa viikkojen juomaputkia. Juopon lapsi on yrittänyt olla vanhemmilleen hyvä ja kiltti, ajatellut että jospa ne sitten olisivat selvin päin. Lapsi ei ole uskaltanut kertoa vanhemmilleen suoraan, että hän kärsii, ettei tahdo jaksaa elää pelkojensa ja häpeänsä kanssa. Juopolle ei voi sanoa sellaista, koska juoppo pahoittaisi mielensä. Juopolle on liikaa, kun vielä oma lapsikin syyllistää. Se antaa hyvän syyn suuttua ja lähteä ryyppäämään. Juopon perheessä ei saa puhua suoraan mistään asiasta. Siellä leikitään että kaikki on hyvin.

Kun juopon lapsi menee iltaisin nukkumaan hän pelkää mitä yöllä tapahtuu. Hänen kainalossaan voi olla pikkuveli tai -sisko, joka pelkää vielä enemmän, joskus niin että tärisee. Lapsi puree ahdistuneena sormensa vereslihalle, kynnet olemattomiksi ja saa siitä haukut. Koska lapsi ei pysty keskittymään, hän ei pysty oppimaan kouluasioita. Silmissä on kuva hangessa makaavasta äidistä tai isästä ja korvissa kaikuu naapurin lasten ivanauru. Lapsi saa huonoja koulutodistuksia ja alkaa pitää itseään tyhmänä, muita huonompana. Vahvan aikuisen sylin sijasta hän saa kotona moitteita milloin mistäkin syystä. Hänen pitäisi olla perheen aikuinen, juopon ymmärtäjä ja säälijä.

Juopon lapsi pakenee joskus tuskaansa ryhtymällä itsekin juopottelemaan. Vaihtoehtoisesti hän voi ryhtyä raivoraittiiksi ja elää kutakuinkin normaalin elämän. Sielun haavat arpeutuvat vähitellen, mutta ne muistuttavat aikuisenakin itsestään. Rakkauden kaipuu polttaa alati, syvälle sieluun painetut pelko, häpeä ja turvattomuus etsivät turhaan ulospääsyä. Vielä vanhana lapsuusmuistot nousevat ajoittain alitajunnasta, piinaavan tuskallisina. Isä, ota minut syliisi!

Juoppo tarvitsee hoitoa. Älkää kuitenkaan säälitelkö juoppoja, he ovat itsesäälin mestareita. Säälikää juopon lasta, antakaa lapselle turvapaikka, antakaa hellyyttä. Auttakaa lasta uskomaan että elämä ei ole vain paha, vaan on myös uskoa, toivoa ja rakkautta.

Monen juopon ainoa pelastus on Seimen lapsi. Olipa ihmisellä uskoa tai ei, Jeesuksen opetukset ja teot antavat hyvän elämän mallin. Hän salli lasten tulla luokseen, puolusti syntistä ja langennutta, mutta vaati myös jokaista kantamaan vastuun teoistaan.

Alkoholisti, katso peiliin! Ei sinua pidä suin päin tuomita, myönnä kuitenkin, että tarvitset hoitoa. Ole tänä jouluna selvin päin, ota lapsesi syliisi, istukaa hiljaa ja kuunnelkaa mitä sydän puhuu. Jos itku tulee, antakaa sen tulla. Se voi olla uuden ja hyvän alku.

Suomen ”huulipunahallitus” herättää raivoa

Suomen uutta hallitusta, jossa on naisenemmistö 12-7, on kehuttu ja pilkattu. Raskauttavaa on ollut naisministerien nuoruus. Ylättävin tuomio tuli oppositiopuolueen naisilta. Hallitusta kutsuttiin ”huulipunahallitukseksi.” Pääministeri Sanna Marin, 34, on saanut kuulla olevansa ”pelkkä kaupan kassa.” Mitä vikaa kaupan kassassa on, varsinkaan, jos on myös maisteri ja kokenut poliitikko.
Tällainen on ala-arvoista ja häpeällistä nimittelyä. Eivät Sipilän hallituksen leiditkään mitään luomuja olleet, maalipurkilla oli käyty, mutta kuka sellaisesta haluaa naisia pilkata! Jopa kristillisdemokraatit ovat langenneet punahuuleen ja silmäluomihomeeseen.

Viron sisäministeri Mart Helme on arvostellut rajusti Suomen hallitusta ja nuorta pääministeri Sanna Marinia. ”Myyjätytöstä on tullut pääministeri ja samalla joistakin muista katuaktivisteista ja lukutaidottomista ihmisistä on tullut hallituksen jäseniä.” Helme epäilee, voiko Suomen hallitus puolustaa maansa etuja, koska se haluaa kostaa ”valkoisille” sen, etteivät punikit pystyneet likvidoimaan Suomea vuonna 1918. Onko teksti nyky-Viron ministeriltä vai onko se kopioitu vanhasta Neuvosto-Viron Pravdasta?

Darwinin aikalainen, sosiaalipsykologi Gustave Le Bon (1841-1931) todisti, että naiset edustavat inhimillisen kehityksen alkeellisempia muotoja. He ovat lähempänä lapsia ja villejä, kuin aikuisia sivistyneitä miehiä. Naisilta puuttuu logiikka ja järkeilykyky, heidän ajattelunsa on epäjohdonmukaista ja harhailevaa. Miesten etevyys ja johtamistaidot edellyttävät, että johtajuus kuuluu luonnostaan heille.

Tiedemiehet väittivät vielä 1800-luvun loppupuolella, että aivojen käyttö vähentää naisten hedelmällisyyttä. Monet antropologit korostivat, että naisten aivot muistuttavat eläinten aivoja, tunnekeskukset ovat ylikehittyneet, mikä on haitallista tehokkaalle aivotoiminnalle. Naisten oli uhrattava älyllinen kasvunsa tunne-elämän voimakkuuden hyväksi. Uskoteltiin, että naisen lahjakkuus on ”äitiyden kahlitsema.”

********

On masentavaa, kun Suomessa jotkut miespoliitikot hyökkäävät rajusti ja epäasiallisesti naisministereitämme vastaan. Eivät naiset ole vielä ehtineet tehdä mitään pahaa, joka veisi Suomea kohti katastrofia.

Haukkumisella on sellainen onneton seuraus, että ajatteleva ihminen voi menettää lopullisesti uskonsa puoluepolitiikkaan ja poliitikkoihin. Onko politiikka aina vain oman edun tavoittelua, onko totuus aina se, joka palvelee minun tavoitteitani? Suomen pitäsi olla ylpeä siitä, että huulipunattomien Soinin ja Sipilän lisäksi Suomessa voi olla muitakin vakaumuksellisia poliitikkoja, jotka haluavat edistää vilpittömästi koko Suomen ja sen kansalaisten hyvinvointia.

Monet suomalaiset miehet voivat huonosti. Ehdotan, että poikien ja nuorten miesten henkisen pahoinvoinnin torjuminen nostetaan hallituksessa todelliseksi kärkitavoitteeksi. ( Pelkkä kärkihanke-hokema ei kuitenkaan merkitse yhtään mitään.) Mieheksi kasvamisessa sekä kodilla että koululla on ratkaiseva merkitys.

Poikienkin pitää saada löytää koulussa oma erityislahjakkuutensa ammattitaitoisten opettajien johdolla. Heitä ei pidä päästää itseohjautumaan ulos yhteiskunnasta säästöjen takia. He tarvitsevat oikeita kasvattaja-opettajia ja miehen malleja.

Toivon, että valtaan päässeet naiset eivät halua kostaa sitä pahaa, mitä naiset ovat saaneet kokea kautta historian. Pilkkaajille voi antaa anteeksi, mutta heidän typeryyksiinsä ei pidä alistua. Nykyhallitus ei ole todiste kommunismin paluusta, pikemmin se on ”amerikkalaisen unelman” (tyhmä ilmaisu sinänsä) näyte. Olen kirjoittanut satoja juttuja, joista on turha hakea sanaa ”tasa-arvo,” koska sana ollut minusta poliittisesti latautunut, olen käyttänyt sanaa ”oikeudenmukaisuus.”

Nyt sanon mielelläni, että Suomi on osoittanut olevansa länsimainen, oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen demokratia. On etuoikeus olla suomalainen.

Suomi-Finland, 2019

Kuten arkkiatri Risto Pelkonen totesi: Kun on vanha, näkee kauas taaksepäin, ikään kuin seisoisi vuorella. Synnyin 17 päivää ennen Hitlerin kuolemaa; itsenäinen Suomi ei ollut edes 30-vuotias. Miehet olivat olleet sodassa, tuhannet aseveljet lepäsivät suorissa riveissä hautausmailla. Minkä ja keiden puolesta he taistelivat?

Sodan jälkeen, 50-luvulla, pojasta ajettiin paha pois remmillä. Koulussa saimme kuulla olevamme tyhmiä kuin pussmannit ja hottentotit. Isät ja opettajat olivat sotainvalideja, vaikka näennäisesti terveitä.

Vanhemmat raatoivat turvatakseen lapsilleen paremman elämän. Elintaso nousi nopeasti 60-luvulla, Kuplafolkkariin tai Mosseen tungettiin koko perhe.
Peruskoulu syntyi 70-luvulla. Aikaisemmin köyhyytensä vuoksi opintieltä teljetyt lapset saivat osoittaa kykynsä yhteisessä koulussa ja nähtiin ihme: Hehän olivat yhtä älykkäitä ja oppimiskykyisiä kuin muutkin. Suvun ensimäinen ylioppilas oli monille ihme: Meidän poika tai tyttö on ylioppilas!

Seurasi vaurastumisen ja hyvinvoinnin aika, kunnes 90-luvun pankkikriisi loi aivan uudenlaisen Suomen. Velalliset ja yrittäjät joutuivat puille paljaille, kun pankkeja yritettiin pelastaa. Tosi on!

Alkoi arvomuutos yhteisvastuusta ja yhteisestä hyvästä kohti ”minulla on oikeus” -maailmaa. ”Ihminen jaksaa mitä haluaa,” saarnasi Sarasvuo ja bisnesväki maksoi ilosanomasta mitä pyydettiin. ”Kärsimys on oma valintasi” oli oman elämänsä sankarien röyhkeyden huippu.

Julkinen sektori alkoi laman jälkeen rapautua. Vanhuspalvelut ja terveyspalvelut ovat nyt osa kansainvälistä bisnestä. Vahaiskasvatus ja lastensuojelukin ovat sijoituskohteita. Yksityisissä päiväkodeissa koulutetaan tulevia osaajia, tiedemiehiä, huippu-urheilijoita ja ties mitä kärkiyksilöitä sponsoreiden ja sijoittajien tuella. Jokaiselle hyvälle päiväkodille riittäisi kuitenkin brändiksi ”Meillä on aina syli avoinna lapselle.”

Nykyopiskelijat kertovat meille vanhoille, miten turvattua ja helppoa elämä oli aikoinaan, kun opintolainat maksoi inflaatio ja kaikille oli töitä. Nyt kaikki on niin paljon kuormittavampaa, 600 euron opintorahat eivät riitä elintason ylläpitämiseen ja laina pelottaa; se pikku laina, jonka valtio takaa, ja josta saa reilusti rahaa takaisin, jos jaksaa opiskella aikataulussa.

Kouluissa on resurssipula. Ei tilanne ole vahinko, vaan suunnitelmallisen koulutuspolitiikan tulos. Mihin pyritään? Suuri osa kouluista on vielä onneksi sellaisia, joissa opettaja on opettaja eikä koutsi tai tiimivastaava, joissa oppilaat tuntevat toisensa nimeltä, ja joissa opetusmuodot ja työtavat ovat pedagosesti suunniteltuja, joissa opetetaan, opiskellaan ja opitaan yhdessä ja yhteisvastuullisesti.

Lensin kaukaa kotiin 6.joulukuuta, itsenäisyyspäivän illaksi. Olin pari viikkoa katsellut köyhyyttä ja aineellista puutetta, ihmisten ahkeruutta, raatamista aamusta yöhön, usein pienet lapset mukanaan.

Avasin television. Mikä pukuloisto, mikä prameus, mikä rahan, aseman tai julkisuuden tuoman itsevarmuuden aateloima joukko! Suomi on juhlansa ansainnut, eliitilläkin on oikeus juhliinsa, varsinkin kun koristeeksi hyväksytään sotaveteraanien lisäksi muutama tavallinen Gunnar Yliharju.

Suomi on yhä melkein liian upea maa ollakseen olemassa. Mutta kuinka kauan? Se riippuu kansalaisten sivistyksestä, ahkeruudesta ja moraalista. Pian Suomi aiotaan pysäyttää muutaman kympin palkkakiistan vuoksi. Eivät köyhimmät veljemme ja sisaremme valita. Me etuoikeutetut valitamme omissa bunkkereissamme.

Pahinta on, kun aiheutamme lapsille ahdistusta ja kelpaamatomuuden tunteita vaatimalla suorituksia ja menestystä. Liian monet meistä ovat itsekkäitä pintaliitäjiä, joille narsistinen erottuminen muista on tärkeintä. Sitten on puoli miljoonaa suomalaista, joita emme halua edes nähdä, kun heillä ei ole mitään annettavaa kansan kilpailukyvylle. He ovat taakka, vaivaisina, vanhoina, köyhinä. Siellä, mistä lensin kotiin, vanhukset olivat perheiden kunniajäseniä.

Poliitikot puhuivat viime viikon ns. hallituskriisin jälkeen luottamuksen tärkeydestä, luottamuspääomasta ja siitä miten me kaikki taas olemme kavereita. Keneen voi luottaa? Olen taltioinut 2000-luvun poliittisia lupauksia, jotka on rikottu.

Itsenäisen Suomen suurimmat uhat tulevat maan sisältä: kilpailuhulluus, kapea-alainen itsekkyys, omahyväisyys ja sosiaalisen omatunnon rapautuminen, suhteellisuudentajun häviäminen. Lapsellinen höttöunelmointi on korvannut mediassa realismin. Jos lasten turvallisuuden tunne tuhoutuu kodin vaikeuksien keskellä tai kilpailukoulussa, olemme pian isossa pulassa. Kaverit on jätetty ja se on raukkamaista.

Yhdeksänvuotias ”lapsinero”

Kansainvälinen media kertoo, että yhdeksänvuotias Laurent Simons on opiskellut Eindhovenin teknologiayliopistossa ja saa sähköelektroniikan kandidaatin paperit joulukuussa, puolen vuoden opiskelun jälkeen. Poikaa kutsutaan lapsineroksi, jonka älykkyysosamäärä on 145. Jos tämä olisi nerouden osoitus, Suomessakin olisi satoja lapsineroja.
Populaatiosta
– noin 68 % saavuttaa ÄO:n 85–115
– noin 16 % saavuttaa ÄO:n 115
– 2 % saavuttaa ÄO:n 130
– yksi 260:stä saavuttaa vähintään ÄO:n 140
– yksi 2 330:stä saavuttaa vähintään ÄO:n 150
– yksi 31 360:stä saavuttaa vähintään ÄO:n 160
– yksi 652 600:sta saavuttaa vähintään ÄO:n 170
– yksi 2 000 000:sta saavuttaa vähintään ÄO:n 180

Lewis M. Termanin ja hänen tutkijatovereidensa jättiläismäinen ”lapsinerojen” tutkimus Genetic Studies of Genius käsitti viisi osaa, jotka ilmestyivät vuosien 1925-1959 välisenä aikana. Termanin seurantatutkimuksen lapset (1528 lasta) valittiin pääasiallisesti vuosina 1921-1922. Aineistoon kuului 857 poikaa ja 671 tyttöä. Valinnan perusteena oli älykkyysosamääräraja 140. Poikien älykkyysosamäärien keskiarvoksi tuli 151,5 ja tyttöjen 150,4. Opettaja valitsivat noin 10-vuotiaat oppilaat, joiden ÄO testattiin. Terman nimesi lapset ”neroiksi,” joiden lahjakkuus on geneettistä.

Vastoin Termanin ja hänen seuraajiensa oletuksia älykkäistä lapsista ei tullutkaan aikuisena luovia neroja. Suuri osa suoritti yliopistossa loppututkinnon ja menestyi kohtalaisesti elämässään. Tutkimusjoukon ulkopuolelle oli jäänyt jopa kaksi Nobel-palkittua fyysikkoa, William Schockley ja Luis Alvarez, koska opettajat eivät ymmärtäneet valita heitä testattavien älykköjen joukkoon. Alvarez osallistui myöhemmin aktiivisesti kahden Japaniin pudotetun atomipommin kehittelyyn.

Ihmelapsen tai lapsineron määritteleminen on hankalaa. On vaikea verrata keskenään historiallisia tutkimuksia, joihin sisältyy paljon virhelähteitä. David Feldman määrittelee ihmelapsen lapseksi, joka ennen kymmenettä ikävuottaan osoittaa korkeatasoista aikuisen ammattilaisen taitotasoa. Motoristen taitojen alueella, kuten urheilussa, on aikuisten tasolla suoriutuminen lapselle melkein mahdotonta, samoin esimerkiksi kirjallisuudessa tai muilla henkistä kypsyyttä vaativilla alueilla.

Ihmelapsi on lahjakkuuden ääri-ilmentymä, lapsi, joka pystyy jollakin alueella aikuismaisin suorituksiin. Ihmelapsia esiintyy aloilla, joissa on selvä, johdonmukainen rakenne tai säännöt: musiikissa, shakkipelissä tai matematiikassa. Mitä vaikeammin mitattava erityisala on kyseessä, sitä hankalampi on löytää alan ihmelapsia. On vaikea mitata tarkasti esimerkiksi lapsen sosiaalisen lahjakkuuden tai tunneälykkyyden tasoa suhteessa muihin.

Tutkimukset osoittavat, että ns. ihmelapsia syntyy, kun monet psykologiset, sosiologiset, biologiset ja historialliset muuttujat muodostavat sattumalta sopivan yhdistelmän. Usein ihmelapset syntyvät aivan tavallisiin perheisiin. Normaalien virikkeiden parissa kasvanut ihmelapsi voi lukea ja olla kiinnostunut numeroista parivuotiaana, pelata shakkia nelivuotiaana, kirjoittaa näytelmiä viisivuotiaana, säveltää tai opiskella vieraita kieliä alle kouluikäisenä.

Laurent Simons on älykäs tarra-aivo, joka oppii lukemansa äärettämän helposti, jos asia häntä kiinnostaa. Vanhempien mukaan hän ei kuitenkaan opi erityisen helposti kieliä. Poika on opiskellut yksityisopettajan johdolla, koska koulu vaati tasatahtista opiskelua, joka oli pojalle sietämätöntä. Kaverit olivat kateellisia, onneksi pojalla on nyt kavereita; hän juoksee kuulemma yliopiston käytävällä ”kuin lapsi” ja nirsoilee ruuasta. Ei äly tee aikuisesta neroa, moni tarra-aivo on hyvin lapsellinen – ja se on hyvä merkki. Hän ei joudu silloin kiusatuksi, kadehdituksi kummajaiseksi.

Isovanhemmat keksivät pojan lahjakkuuden. Poika haluaa aikuisena kehittää robotin, johon voidaan yhdistää ihmisen pää. Se voisi pelastaa isoisän ja isoäidin, joilla on sydänvika. Jos nyt ensin suositeltaisin pojalle robottejailman ihmisen päitä tai muita osia.

Vasta aika osoittaa tuleeko lahjakkaasta Laurentista ihmeaikuinen, vai aivan tavallinen aikuinen, kuten melkein kaikista ihmelapsista. Pojan akateemisten opintojen suorittamista ei pidä vähätellä. On kuitenkin syytä kysyä millainen oli yhdeksänvuotiaan kandiopintojen sisältö. Varsinaiseksi huippulahjakkuudeksi kehittyminen vaatii ainakin kymmenen vuoden tehokasta opiskelua, aivan alasta riippumatta.

Lapsineroja ei pidä kiusata korostamalla heidän ainutlaatuisuuttaan, joka kääntyy muiden mielessä helposti kummallisuudeksi. Onnellinen elämä vaatii hyviä ihmissuhteita ja oikeutta epäonnistua. Julkinerous ei ole aina onni, vaan taakka, joka johtaa siihen, että lahjakas yrittää olla kuten muutkin, kätkee omat kykynsä ja peroonansa saavuttaakseen paikkansa yhteisössä. Se on kova hinta, jokaisen lapsen pitää saada olla sellainen kuin on. Outo älykkö voi olla opettajillekin taakka, joka pitää ”normalisoida.” Se on väärin; pitäisi pohtia kotien ja lapsen kanssa mikä olisi lapselle parasta. Pohtiminen ei riitä, sen tulokset pitää toteutaa.

Suurin ongelma alkaa olla tänä huippu- ja menestyspuheiden aikana se, että koulainen ei saa olla normaali iloinen, leikkivä ja lapsellinen lapsi; hänen pitää olla mieluiten ”ilmiöimäinen huippuosaaja,” kuten uusimman opetussunnitelman helsinkiläisen esittelyjulkaisun kannessa luki. Ei luovaa nerokkuutta tehdä väkisin eikä mediatempuilla. Ymmärtävä kasvattaja voi olla pikunerolle korvaamaton tuki, ymmärtämätön kasvattaja tuhoaa paitsi lahjakkuutta myös lapsen mielenterveyden.

Opettaja Markku Kanerva loi jalkapalloihmeen

Suomi on sekaisin jalkapallosta, kun joukkue selvisi karsinnoista ensi kesän EM-kisoihin. Miksi vasta nyt? Siksi, että maajoukkuepelaajien tekniset taidot ja taktinen ymmärrys ovat riitävän tasokkaita. Pelaajat ovat ammattilaisia, jotka ovat rakastaneet palloa jo taaperoina. Jari Litmanen ei antanut omaa palloaan hetkeksikään muille, jos oli harjoittelemassa yksin, kertoo naapuri. Hän murtautui ulos kodista pallonsa kanssa, vastoin vanhempien tahtoa.

Vaikka Suomen pelaajat ovatkin kansainvälisiä ammattilaisia, vain muutamat pelaavat Euroopan huippujoukkueissa. Mikä teki joukkueesta näin hyvän?
Suorastaan ärsyttävä hokema ”pelataan vaan joukkueelle, ja katsotaan mihin se riittää,” sisältää kuitenkin menestyksen ytimen.

Jalkapallo on hyvin vaativa joukkuepeli, jossa menestys riippuu yksilöistä, jotka osaavat ja haluavat käyttää taitonsa ja psyykkiset voimavaransa pelikentällä yhteiseksi hyväksi. Suomi osaa pelata ajoittain nautitavaa jalkapalloa, jossa pallo kulkee pelaajalta toiselle kuin maagisen magneetin vetämänä. Yhdessä sovittu taktiikka ohjaa pelaajia, hyökkääjän ei tarvitse aina katsoa missä kaveri on; hän tietää, että puolustaja kiitää juuri nyt oikealla laidalla kohti kulmalippua; hänen reitilleen pallo pitää syöttää, juuri oikealla voimakkuudella. Pakki antaa sieltä keskityksen rankkaripilkun kohdalle, jossa tietyt pelaajat ovat valmiina puskemaan tai laukomaan pallon häkkiin…

Hyvä valmentaja ei kuitenkaan orjuuta pelaajiaan robottipalloilijoiksi. Luova jalkapalloilija tekee ratkaisunsa itsenäisesti ja omaperäisesti, vaan ei itsekkäästi, seuravan päivän ylistävät lehtiotsikot alitajunnassaan. Hyökääjästä ei ole aina mukavaa, kun kaveri tekee kolme maalia, eikä hän itse yhtään. Kypsä pelaaja osaa kuitenkin iloita kaverin menestyksestä.

On selvää, että maajoukkueen menestys on riippunut ratkaisevasti opettaja Markku Kanervasta. Miksi Kanervan, kasvatustieteen maisterin, opettajuus mainitaan korkeintan sivulauseessa. Kanerva ei olisi ilman opettajankoulutusta ja opettajankokemusta juuri sellain valmentaja, joka hän on.
Kanervasta huokuu pedagoginen auktoriteetti, ammattitaito, joka on hankittu vuosikymmenien aikana huippupelaajana ja valmentajana. Markku Kanerva, jos joku on se paljon puhuttu isähahmo, itsekkään narsisti-valmentajan täydellinen vastakohta. Hän osaa opettaa, hän ymmärtää pelaajien psyykkiset tarpeet ja osaa kohdella jokaista arvostaen ja kannustaen.

Opettaja ymmärtää, että joukkue on ryhmä, jossa kullakin on oma tärkeä sosiaalipsykologinen roolinsa, sellainen, johon kunkin pelaajan persoonallisuus antaa raamit. Pelaajissa on aitoja johtajia, on hengen luojia, on heitä, jotka mieluiten pysyvät taustalla. Joskus joukkoon eksyy joku, joka luulee itsestään liikoja ja kohtelee kaveria huonosti. Sellainen pitää lähettää pukukopista kotiin kypsymään mieheksi.

Opettaja on koulutettu opettamaan, hän ymmärtää, että oppilaan ja huippupelaajan taidot valuvat hukkaan ilman psyykistä turvallisuutta ja itseluottamusta. Hyvä valmentaja osaa antaa kannustavaa ja oikeudenmukaista palautetta, joka perustuu tosiasioihin ja pelaajan kunnioittamiseen. Hän ei loukkaa tietoisesti ketään ja ymmärtää tarpeen tullen pyytää anteeksi.

On hienoa, että suomalaiset pystyvät joskus kokemaan sellaisia kollektiivisen riemun ja yhteenkuuluvaisuuden tunteita, joita nousu EM-kisoihin sai aikaan. Raavaiden partasuu-pelaajien lapsenomainen, itkunsekainen riemu oli liikuttavaa.
Hei pojat! Myös mies ja poika saa itkeä ilosta tai surusta.

Kiitos, Markku Kanerva –ja tietenkin pelaajat myös!