Äidinkieli ja nettihurmos

”Voi olla, että ihmiselle on enemmän hyötyä vapaa-ajalla pelatusta kännykkäpelistä kuin äidinkielen sijamuotojen opettelusta,” kirjoittaa professori.

Lääkäri-kirjailija Juhani Kellosalo ajattelee toisin. Hän toteaa, että nettihurmos tuntuu toisinaan vievän kohti dystopiaa, katastrofia, jossa ihminen on koukussa kiiltokuviin ja keinotodellisuuteen, jota nimitetään sosiaalisuudeksi ja saadaan näyttämään jokaisen velvollisuudelta (Pohjalainen 17.8.2016).

Kellosalon viisas pohdinta herättänee monissa närkästystä. Visioiden ja strategioiden maailmassa yksinkertaiset totuudet voivat olla kiusallisia, varsinkin, jos ne kyseenalaistavat imagonrakentajien taloudellisten intressien  ja oman menestystien oikeutuksen. Kriitikko on helppo leimata edistyksen ja teknologian viholliseksi, muutosvastarintaiseksi.

Peli- ja viihdekielen englanti ei voi korvata koulun äidinkielen, kieliopin ja kirjallisuuden opiskelua. Kirjoja lukemalla ihminen oppii ajattelemaan ja sivistyy.  Koululaisten lukutaito on heikentynyt rajusti. Monen aikuisenkin puhe on tavallaan niinku tota ihan oikeesti sillee aika niinku sekavaa tota höpötystä.

Selkeäkään puhe ei aina takaa, että puheessa olisi sisältöä. Kolme ekonomistia on hokenut vuosikaudet mediassa sanoja kestävyysvaje, kilpailukyky ja kasvu. Poliitikoilla on oma höpökielensä. He puhuvat ”isosta kuvasta” ja ”loikista;”  on tuottavuusloikka, digiloikka, kilpailukykyloikka ja kärkihankeloikka. Nyt on tärkeintä  loikkia, etten sanoisi koikkelehtia. Suunnalla ei aina tunnu olevan väliä.

Uudistajien tapana on vedota siihen, että koulussa pitää valmistua tulevaisuuden maailmaan. ”Kun koululainen penää, että mitä hyötyä tästä muka on ja miks mun pitää opetella tää, hänelle on aiempaa vaikeampi vastata. Kuilu muun elämän ja koulutuksen välillä on aiempaa suurempi, koska maailma on muuttunut koulutusjärjestelmää nopeammin.”

Vaikka maailma muuttuu, ihmisen psykofyysinen kehitys etenee kuten ennenkin vaiheittain kohti aikuisuutta, eikä sitä voi keinotekoisesti kiihdyttää. Moderni oppimisympäristö ei opi, oppilas oppii vain, jos suostuu opiskelemaan. Se mikä on yhdelle oppilaalle turhaa, onkin toiselle motivoivaa ja mielenkiintoista. Opiskelun ilo on tärkeää, mutta ei aina mahdollista eikä se voi olla tärkein kriteeri oppiaineksen valinnassa.

Kieliopin  vähättelyn rinnalle sopii hyvin ehdotus, ettei kaikkien tarvitse opiskella historiaa lukiossa. Annetaanko kielipuolisille lukiolaiselle lupa ajatella näin: ”Voi tu, mä en kestä sen open puheita. Miks mun pitää sitä tun historiaakin kuunnella! Mähän opin sen yhden tun sodan ja Risto Rydyn jo tota ysillä. Ja miks tu autokoulussa pitää tu opetella ne tun typerät merkit, vaikka mä tu oon ajanu autoo jo monta vuotta. Ja musta tulee peliammattilainen, niin tu miks mun pitäs lukee jotain tun absesiivin pronominiä, häh?”

Entä mikä on kauneuden ja ihmisyyden painoarvo osaaja-Suomen koulujen tulevaisuusvisioissa? Näin kirjoitti nuori isoisäni päiväkirjaansa 12. maaliskuuta 1913.

”Ihmisen tärkeimpiä tehtäviä tässä elämässä pitäisi olla sielunsa kypsyttäminen likemmäksi täydellisyyttä, eikä ainoastaan pintapuolisten elämänmuotojen, kuten rikkauksien, hyvinvoinnin ja mukavuuden etsiminen. Nämä ovat katoavaista omaisuutta, jota vastoin sielullisia rikkauksia ei mikään voima hävitä. Ihmissydän on kanteleen kaltainen. Siellä on viritetty eri tunteet sointuviksi kieliksi, joita Elämä soittelee. Kokemukset muodostuvat sydämessä taruiksi, jotka yksinäisinä hetkinä alkavat soida ja herättävät tuhansia kuvia mielikuvituksen maailmassa. Näitä säveliä tulisi ottaa talteen ja muodostaa pysyviksi. Taiteen tehtävä on näiden sävelien kokoaminen.”

Pelkään, että isoisä, herkkä kummajainen, olisi ollut tulevaisuusosaajien nykykoulussa kiusattujen listan kärkisijalla.

 

 

Ylen onnelliset suomalaiset

Tuoreen selvityksen mukaan peräti 80 prosenttia suomalaisista on onnellisia. Erittäin onnellisia on 15 prosenttia ja onnettomia 17 prosenttia. Työttömistä  onnettomia on 40 prosenttia. Onko se paljon vai vähän? Nuoret ja maanviljelijät ovat entistä onnettomampia. Mistähän se johtuu?

Olemme kuulemma Euroopan viidenneksi onnellisin kansakunta! Onnellisuuteni uhkaa laimeta, kun luen, että Ruotsi ja Viro ovat pyyhkäisseet onnellisuudessa ohitsemme. Olimme kymmenen vuotta sitten onnemme kukkuloilla, tietää tutkija. Pinnalliset onnellisuusmittarit voisi tuhota.

Mihaly Csikszentmihayin flow-käsite on levinnyt arkipuheeseen. Samalla flown todellinen merkitys on ohentunut tarkoittamaan miltei mitä tahansa hurmoksellista tilaa. Teoksessaan The Evolving Self (1993) Csikszentmihalyi analysoi syvällisesti elämää ja onnellisuuden käsitettä. Miksi onnen tavoittelijat ovat niin usein onnettomia?

Rikkaus, status ja valta ovat tulleet kulttuurissamme onnen symboleiksi. Kun näemme ihmisiä, jotka ovat rikkaita, kuuluisia tai kauniita, oletamme että heidän elämänsä on ihanaa ja palkitsevaa; meidän oma elämämme on heihin verrattuna kurjaa. Jos saamme rahaa, mainetta ja vaikutusvaltaa, uskomme ehkä  hetken, että elämämme on onnellisempaa. Pian usko onnen symboleihin hiipuu. Olemme onnellisia vain, jos arkielämämme ja saavutuksemme tyydyttävät itseä.

Näin Csikszentmihalyi opettaa:

Elämä muuttuu nautittavaksi sillä hetkellä kun itsekkyys ei enää ohjaa toimiamme. Minä ei ole tärkein, kun ihminen siirtää huomion itsestään toisaalle, runon kirjoittamiseen, käsityöhön, lapsen kasvattamiseen tai tähtitaivaan tutkimiseen. Jokaisen on mahdollista suunnata psyykkinen energiansa asioihin, joilla on merkitystä  vielä silloinkin kuin ihmisestä ei ole edes muistoa jäljellä.

On vapauttavaa oivaltaa, ettei meidän tarvitse puolustaa omaa asemaamme muita luomakunnan oliota vastaan. Voimme vapaasti tavoitella mitä haluamme, eivätkä vastoinkäymiset ja epäonnistumiset lannista meitä. Eivät minun tavoitteeni voi olla maailmankaikkeuden keskeisimpiä, voin silti elää täysipainoista elämää, nauttia ja harrastaa asioita, joita rakastan.

Ei ole yhdentekevää mistä flowta etsii, koska minuutemme koostuu niistä aineksista, joihin elämässä keskitymme. Viisas ihminen tavoittelee eheyttä, hän tuntee vastuunsa myös muiden hyvinvoinnista. Mieleltään terve ihminen ei ime loisen lailla muista ihmisistä hyötyä itselle. Hän tajuaa, että ystävyys, kumppanuus ja rakkaus ilman vastapalveluksia ovat onnellisuuden perusaineksia.

Jokainen ihminen on arvokas, ainutlaatuinen. Jokainen voi kasvaa ja kehittyä, kunhan ei anna muiden manipuloida  ja kontrolloida tunteitaan ja ajatuksiaan. Silloin ihminen menettää aidon minuutensa.

Flow edellyttää ajatusten täydellistä keskittämistä tavoitteiseen työskentelyyn. Kello on nyt 5.41. Flowni hävisi, kun aloin katsella ikkunasta kadulla vaeltavia. Musta-asuinen tyttö juoksee taas ympyrälenkkiään, maahanmuuttajat ovat sinisine kasseineen pullonkeruumatkalla, vanha mies kumisaappaissaan irrottelee terävällä kepillään multakokkareita tien vierestä, näin hän tekee joka aamu. Ovatkohan he onnellisia.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Arvot, puheet, teot

 

Mihin Suomea ollaan viemässä?  Mitkä ovat päättäjien arvot? Ja ennen kaikkea, mikä on ihmisen arvo nyky-Suomessa?

Pienyritykset jäävät kansainvälisten jättikonsernien jalkoihin; ne keräävät valtavat voitot terveyspalveluista, vanhushoivasta, jopa lastensuojelusta. Rikkaat suunnittelevat veronsa itse, köyhä tekee pätkätöitä nollasopimuksella, kympin tuntipalkalla. Oma on syynsä, miksi hän ei perusta siivous- tai pelifirmaa ja rikastu?

Entä mihin koulua viedään? Peruskoulun isät ajattelivat, että koulun pitää edistää kaikkien suomalaisten oppineisuutta ja sivistystä. Jopa moraali, hyvät tavat ja kauneuden arvostaminen olivat koulukasvatuksessa tärkeitä.

Nyt koulun pitäisi tuottaa ”tulevaisuusosaajia”  työelämän tarpeisiin. Koulutuksen perustaa rapautetaan leikkauksin esikoulusta korkeakouluihin. Koulu-uudistuksen pedagoginen perusta on hutera,  ns. uusi oppimiskäsitys. Peruskoulun uudessa opetussuunnitelmassa ei puhuta enää opettamisesta, vaan ohjaamisesta.

”Opetus ilman opettajaa” oli äskettäin suuren koulu-uudistusseminaarin yksi motto. Ilman opetusta ja opettamista koulu kulkee alamäkeä. Kun opettajasta tulee pelkkä ”koutsi” ja remonttimiesten ja -naisten kehuma ”uudistuspöhinä” korvaa pedagogiikan, tulevaisuudessa herätään krapulassa ja ihmetellään mitä typeryyksiä juhlapöhinässä ja juhlapöhnässä tulikaan tehdyksi. Mihin katosi Pisa-maine ja miksi?

”Uusi oppimisympäristö” ostetaan nyt toimistokalujen ja älylaitteiden kauppiailta, joista on tullut suosittuja opettajien kouluttajia.

Korkeakouluissa kauppa, tekniikka ja luonnontieteet ovat suosikkeja, humanisteille jaetaan potkuja. Vaasan pienessä kolmen tiedekunnan yliopistossa,  yliopiston hallituksen ja rehtorin salaisen valmistelun jälkeen,  kielitieteilijät, 700 opiskelijaa ja 40 opettajaa saavat lähtöpassit. Se on 40 prosenttia filosofisen tiedekunnan vahvuudesta!

Opetusministeri palkitsee yliopistoja, joissa osataan sanoa kilpailukyky ja innovaatio. Kaiken maailman humanisteja eikä dosentteja huippu-Suomi tarvitse. Nyt tarvitaan ”huippuosaajia.”

Huippu-osaaja! Kahmi itsellesi empimättä kaikki se, minkä voit. Tulet saamaan osaksesi kateellista ininää. Älä välitä, se on aina ollut huippuyksilöiden osa. Ajattele vaikka Sarasvuo-raukan kohtaloa! Hän kertoi masentuneena, ettei yksikään johtaja osta häneltä enää tärkeää lausetta 30 000 eurolla kuten ennen.

Itse kannan aina sydämessäni konsultti Sarasvuon kahta upeaa iskulausetta: ”Kärsimys on oma valintasi” ja ”Sä pystyt mihin vain, jos haluat.”  Miksi teksti jäi pois hallitusohjelmasta?

Olen kirjoittanut kirjat Vastatulia (2003) inhimillisen kasvatuksen puolesta ja Vastaiskuja (2010) inhimillisen elämän puolesta. Pitäisikö minun ymmärtää olevani piilokommunisti? Sellaseksi minut julistettiin, kun taistelin surkean peruskoulumme puolesta isoja poikia vastaan koko 90-luvun, aina Pisa-mittaukseen asti.

Yliopistoista tehtiin 2010 melkein liikeyrityksiä. Koska koulut seuraavat esimerkkiä?  Onko Ruotsin mallin mukainen Koulu Oy osaaja-innovaattoreidemme seuraava  fantastinen uudistus. Se olisi  ”parasta mitä kouluillemme on koskaan tapahtunut,”  -fantastisen yliopistokatastrofin mainoslausetta soveltaen.