KOULUTUKSEN KANSALLINEN HÄTÄTILA

Juha Jokelan näytelmä  ”Dosentit”  (HS 26.09 ) on inhorealistinen kuvaus yliopistosta, opettaja-tutkijoiden alistamisesta apurahoja kerjääviksi monitoimikoneiksi. 

”Tunne markkinan tarve ja palvele markkinaa,” julisti teknologiajohtaja korkeakouluille jo vuonna 1993. Opetusministeri antoi sivustatukea: ”Jos lannoitetaan koko peltoa, syntyy paljon rikkaruohoja.”  Sivistysyliopiston  rikkaruohoja, lähinnä humanisteja,  ryhdyttin 2000-luvulla häätämään yliopistoista.  

Opetusministeri Björkstrand esitti vaatimuksen  huippuyliopistojen luomisesta.  Kulisseissa alkoi tehokas ja kiireinen ponnistelu korkeakoulujen uudistamiseksi.  Valtiovallan suosikki, tri Pekka Himanen, 33, vaati yhden yliopiston nostamista ”absoluuttiseksi maailman huipuksi.” Aalto nimettiin  ”Huippuyliopistoksi” jo ennen virallista syntymistään.

Pääministeri Vanhanen julisti vuonna 2008, että hallituksen tärkein  tehtävä on korkeakoululain läpivienti. Laki 2009 loi perustan uudelle  yliopistolle; se hyväksyttiin eduskunnassa äänin 168-14! Yliopistoissa alkoi parku, kun valta oli luovutettu tiedeyhteisöiltä bisneshenkisille hallituksille. Selvitysten mukaan uudistus aihuttaa yhä yliopistoväelle uupumusta, masennusta ja ahdistusta.

**

Koulujen elämää ohjaa nyt  piilo-opetussuunnitelma, jossa kilpailu ja ”osaaminen,” on nostettu kasvatuksen, opetuksen ja kasvun edelle. Kasvatustieteilijä Kristiina Brunila väittää (HS 06.10.), että koulu suosii hyväosaisia lapsia ja pudottaa köyhät kyydistä. Ohjaaja Susanna Kuparinen (HS 07.10) hyökkää näytelmässä ”Sokea piste” koulutusleikkauksia tehneiden poliitikkojen kimppuun ja syyttää heitä valehtelijoiksi.  Brunilan ja Kupariseen julistukset ovat ankaria, mutta tarpeellisia. Kukaan ei kuuntele nöyrää mutisijaa.

Eija Syrjäläinen tutki 2000-luvun alussa opettajien ja rehtoreiden kokemuksia ja näkemyksiä omasta jaksamisestaan ns. virallisen tason koulu-uudistuksissa eli opetussuunnitelma- ja arviointiuudistuksissa. Monet opettajat uupuivat ja hakeutuivat ennenaikaiselle eläkkeelle.

Vuonna 2002 Syrjäläinen kirjoitti: ”Nyt tuotetaan paperia, raporttia ja luodaan visioita ja vaateita niin kiivaassa tahdissa, että tuskin mikään koulu ehtii toteuttaa virallisia koulu-uudistuksia saati sitten seurata niiden merkitystä käytännön työssä. Koulujen työrauhaa on vakavasti häiritty. Koulun kehittäminen ja virallisen tason koulu-uudistukset elävät omaa elämäänsä ja koulun arki elää omaansa. Rinnakkaiselo ei aina ole tyydyttävää, vaan saattaa johtaa jopa opettajien loppuun palamiseen.”

**

Opetuksen asiantuntijat, varsinaiset opetuksen tutkijat, on työnnetty 2000-luvulla sivuun koulun kehittämisestä. Kehittäjinä on toiminut kirjava joukko konsultteja, kauppiaita ja yhden asian saarnajia, jotka ovat myyneet koulujärjestelmään sanat ”itseohjautuminen” ja ”ilmiöoppiminen.”  

Peruskoulun opetussuunnitelmassa on yli 500 sivua. Kaksi opettajille 70-luvulta alkaen tuttua käsitettä, ovat todella mullistaneet opetuksen, kuten ops-uudistuksen jälkeen luvattiin. Mullistus ei parantanut opetusta, se on tehnyt monesta koulusta uupuneiden opettajien ja turvattomien oppilaiden keskittymiä.

**

Suomalaisen koulun hyvä taso on perustunut akateemiseen opettajankoulutukseen.  Opettajat ymmärtävät didaktiikan, opetusopin, asiantuntijoina,  että opetuksen tulokset riippuvat yhteiskunnan arvoista, koulujen resursseista, oppilaiden kotitaustoista, älykkyyden ja lahjakkuuksien tasosta  sekä henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista. Pätevä opettaja osaa didaktiikan tiedoillaan analysoida eri tekijöiden yhdysvaikutuksia. Hän osaa opettaa monipuolisesti ja joustavasti.  Hän ei ole pelkkä opettajakeskeinen tiedonkaataja, leima on loukkaava.

Massiiviset metatutkimukset osoittavat, että opettaja on ylivoimaisesti tärkein opetuksen tuloksiin vaikuttava tekijä, kouluun sijoitetun rahan ohella. Opettajat ovat kyselleet ”miksi emme saa opettaa?”  

Koulutusjärjestelmä  on kulkenut mainosrumpujen päristessä kohti kuilun reunaa. Puolet opettajista on harkinnut luopumista ammatistaan (HS 26.09).

GOODBYE TOKIO!

Kun kesällä televisioiduissa ”Tähtikisoissa” kuusi suomalaista kiersi rataa ja tulokset olivat piirikunnallista tasoa, kisojen paras suoritus oli tv-selostajan haltioituminen maailmanluokan hypetykseen.

Tokiossa Suomen kisamenestys oli sellainen kuin realisti etukäteen arvioi. Tuli pari pronssia ja pistesijoitus kansojen kisassa oli 86.

Urheilijat tekivät parhaansa, ja jotkut todella hienoja tuloksia. Ei ole heidän vikansa, että Suomi on pikkuruinen maa ja muuallakin urheillaan. Jos joku on raivoissaan urheilijan surkeasta tuloksesta, sopii pyrkiä seuraaviin olympialaisiin näyttämään itse menestyksen mallia.

Terve oli moukarinheittäjätär KristaTervon kommentti, kun ei saanut tulosta lainkaan: Uusia kisoja tulee. Sairasta oli se, että nuoreen keihäänheittäjä Oliver Helanderiin ladattiin mitalipaineita. Hänellä oli kivulias lihasrepeämä, mutta konkarit vaativat heittämään: ”Minulla oli isompi repeämä, ja voitin.” Poika teki lehden mukaan itse ISON päätöksen, heitti yhden heiton. Perästä kuuluu, varmasti: Onko se Helanteri mies vai neiti?

**

Joskus Yhdysvaltain huippu-urheilijoilta kysyttiin, mitä he ovat valmiita uhraamaan kultamitalin eteen. Yli puolet ilmoitti uhraavansa henkensä. Moni on sen todella tehnytkin, valmentajan oppeja seuraamalla ja ennen kaikkea tehokkailla rohdoilla.

Vuoden 1964 Tokion olympialaisten keihään voittaja, Teuvan Rivakka Pauli Nevala, kokeili koiraansa itämaisilta ystäviltä saamiaan rohtoja ja koirat heräsivät raivoisiin suorituksiin. Keppi alkoi lentää Paulilla ja Jormallakin uusille metriluvuille.

Mikä muuten oli Tokiossa se maa, jonka paidoissa luki ROC ja miksi luki?

**

Vuonna 1996 Atlantan olympiakisojen päättäjäisissä Kansainvälisen olympiakomitean puheenhohtaja Juan Antonio Samaranch ei suostunut sanomaan pakollista fraasia: ”Kisat olivat kaikkien aikojen parhaat,” koska kisojen järjestelyissä sattui paljon kömmähdyksiä.

Ympäri Amerikkaa haalitut bussikuskit eksyivät miljoonakaupungissa ja kisaväkeä kuskattiin minne sattui. Pommimies räjäytti kisapuistossa pommin, yksi nainen kuoli. Tappaja puolustautui sillä, että halusi vastustaa abortteja.

Yhdysvaltojen lehdistössä raivostuttiin kisakritiikistä. Samaranchin ylenpalttinen nuoleminen ja kumartelu loppuivat siihen paikkaan. Lehdet muistuttivat, että espanjalainen Samaranch on vain fasistidiktaattori Francon entinen virkamies; vallanhaluinen vanha kelmi. Kansainvälisen olympiakomitean johdossa oli mm. Idi Aminin, Ugandan entisen hirmuvaltiaan armeijan ylipäällikkö, korealainen CIA:n agentti ja useita valetohtoreita. Maailman urheilevan nuorison puolesta!

Ulkomaiset median edustat leimattiin valehtelijoiksi, kun he kertoivat kisojen epäkohdista. “Meidän äitimme saavat olla ylpeitä. Heidän äitinsä saavat hävetä!”  kirjoittivat amerikkalaislehdet. Äidit hävetä!?

Presidentti Clinton, laukaisi tilanteen julistamalla, että Atlantan kisat olivat “kaikkien aikojen suurenmoisimmat olympiakisat.” Kansakunta huokaisi helpotuksesta.  Jos eivät parhaat, niin suurenmoisimmat. Number One, you know.

**

Olympialaisilla on kahdet kasvot. Toiset ovat jalon kamppailun kiehtovat kasvot, toiset röyhkeän eliitin tekopyhät ja vallanhimoiset kasvot. Voi olla, että Helsingin kisat vuonna 1952 olivat viimeiset, joissa maailman urheileva nuoriso kamppaili aidosti reilussa urheiluhengessä.

Kisat ovat olleet poliittisten ja taloudellisten eliittien voimanosoituksia. Huippu-urheilijoita ostetaan köyhistä maista ja he saavat ostajansa kansalaisuuden pikavauhtia. Köyhien ihmisten kodit on jyrätty kisarakennelmien alta. Brasiliassa köyhät eivät päässeet kisojen aikana Riossa sairaalaan, koska ne ovat jo täynnä ja kisaväenkin tarpeisiin tuli varautua.  Maaseudun lääkärit pitivät kisoja turhuutena, josta moni köyhä maksaa omalla tai vastasyntyneen lapsensa hengellä.

**

Tokion kisoissa nähtiin paljon kyyneleitä. On hienoa, että raavaat miehetkin uskalsivat ilmaista tunteensa, kun joukkue tippui mitalisijoilta. On ymmärrettävää, että kun elämä on uhrattu unelmalle voitoista ja mitaleista, tappion vaikutus on musertava.

Mutta kohtuus kaikessa! Lehdet olivat päivittäin täynnä ”eeppisiä” ”tarinoita” ”murtuneista” urheilijoista. Vähempikin olisi riittänyt. Minun on vaikea kuvitella monivuotista suosikkiani Topi Raitasta kahdeksannesta sijastaan murtuneena Itku-Iikkana. Nykyjulkut murtuilevat päivittäin iltapäivälehtien lööpeissä. Kokkikisoissa tuli ISO (huom. muotisana) epäonnistuminen tai kampaaja pilasi tukan.

Ville Kivimäen kirja ”Murtuneet mielet” (2013) kertoo, miten sodan helvetti todellakin mursi tuhansien isiemme ja veljiemme mielenterveyden. Arvostettu psykiatrisen sairaalan ylilääkäri kutsui murtuneita loisiksi, joilla ei ole mitään oikeutta elää. Hän itse oli kaupungin kulttuuripersoona, oopperan ystävä.

**

Kansainvälisen olympiakomitean puheenjohtaja Thomas Bach puhui kisojen lopettajaisissa kauniisti: ”Kisat antoivat toivoa tulevaisuuteen. Nämä olivat toivon, solidaarisuuden ja rauhan kisat. Kiitos Tokio, kiitos Japani. Erityiskiitokset kaikille kisojen vapaaehtoisille. Heidän hymynsä ovat lämmittäneet kaikkien sydämiä.”

Eläkäämme toivossa!  Mutta älkäämme unohtako realismia ja rohkeutta katsoa mitä on kaunopuheiden takana. Kelmit kansojen johtajat ja bisnesmiehet eivät saa huseerata urheilumaailmassa mielin määrin! Toive on lähihistoriankin valossa lapsellinen, mutta ei turha.

Korona-kisoista puhutaan vielä! Ja taatusti tunteikkaasti! Miksi se ISO maali jäi tekemättä rankkarikisassa!

**

Vuoden 1952 OIKEESTI ISO kisaihme: Suomi pystyi järjestämään olumppialaiset niin pian sotien jälkeen. Helsingissä nähtiin mustia ihmisiä, mm. Delta Rythm BOYS.

JALKAPALLO, KUOLEMA JA IHMISYYS

Jalkapallon EM-ottelujen alku oli järkyttävä. Tanskan ja Suomen ottelussa kuolema vieraili kentällä. Tanskan tähtipelaaja Christian Eriksenin sydän pysähtyi ja hän luhistui kentälle. Pikainen lääkäräiden apu palautti pelaajan elämään. Eriksenin tila on ”vakaa,” kerrotaan sairaalasta.

Järkytyksen keskellä pelaajien ja katsojien käyttäytyminen antoi meille unohtumattoman opetuksen. Miten kaunista onkaan pelaajien  aito kaveruus ja vastustajan kunnioitttaminen! Tanskan joukkue rakensi kentällä makaavan kaverinsa ympärille suojamuurin, lääkärit toimivat suojakankaiden takana, lakanoiden joukossa oli Suomen lippu.

Kun Eriksen oli matkalla sairaalaan, Suomen katsomo alkoi huutaa rytmikäästi ”Christian” ja Tanskan fanit vastasivat ”Eriksen, Eriksen.”

Pelaajat peittivät kasvojaan, jotkut itkivät. Paulus Arajuuri, oikean  miehekkyyden hymyilevä perikuva, lohdutti nuorta Jukka Raitalaa, joka oli ollut lähinnä Erikseniä, kun hän tuupertui kenttään; kuin töpseli olisi vedetty seinästä, virta katkesi hetkessä. Sydän oli pysähtynyt.

Urheilun puheet arvoista, strategiat ja visiot voivat olla vilpittömiä tai pelkästään kaunopuhetta. Arajuuri totesi tragedian keskellä, että jalkapallolla ei ole nyt mitään merkitystä. Tärkeintä on Eriksenin vointi.

Ottelua katsomossa seuraavat ja miljoonat tv-katsojat saivat kauhealla tavalla pikajohdatuksen viisauden lähteelle: Hokema siitä, että jalkapallo on elämää tärkempi asia, osoittautui hetkessä valheelliseksi. Tärkeintä on elämä ja ihmisyys.

Toivottavasti kaikkien kasvattajien mielessä säilyy koko elämän ajan kuva j isähahmosta ja pojasta, Paulus Arajuuri lohduttaa nuorta joukkuekaveriaan, tarjoaa fyysistä läheisyyttä, turvaa ja toivoa.

Tärkeintä ei ole minä ja menestys, vaikka sellaista oppia myydään jo lapsille. Tärkeintä on jokaisen ihmisarvo, kuuluminen yhteisöihin arvostettuna yksilönä, yhteisvastuu heikoista, hyvyys ja elämän kauneus. Näitä asioita sivistyskansa puolustaa kaikkien tuhovoimien, itsekkyyden ja vallanhimon keskellä.

**

27. syyskuuta 1908 Helsingin Kruununhaassa, Maneesikatu 2 A:n kellaritiloissa, kahdeksan 13-17-vuotiasta koulupoikaa solmivat elinikäisen liiton perustamalla Kronohagens Idrottsförbund -nimeä kantavan yhdistyksen. KIF, jonka nykyään tunnemme tuttavallisemmin nimellä Kiffen, oli syntynyt. (Wikipedia)

Ote jalkapallojoukkue Kiffenin juhlapuheestani osa 27.09.2008. (Pelasin Kiffenissä pari vuotta.)

Arvoisat juhlavieraat, kunnioitetut leidit ja Mustat Hurmurit!

Yhteisöllisyys

Jalkapallojoukkue, kuten muutkin ihmisryhmät, toimivat sosiaalipsykologisten lainalaisuuksien mukaisesti. Jokaisella yksilöllä on paikkansa ryhmässä. Muodollinen valta lankeaa valmentajalle. Pelaajien joukossa valta jakaantuu yksilöiden ja alaryhmien välille. Kunkin yksilön asema ryhmässä muodostuu ryhmäroolin ja omien ominaisuuksien yhdysvaikutuksesta. Jalkapallojoukkueessa on johtajia, seurailijoita, myötäilijöitä, omasta tahdostaan vetäytyviä syrjässä olijoita sekä joskus myös torjuttuja, ryhmän syrjimiä yksilöitä. Joukkueen kapteenin tulee olla kypsä johtohahmo, jota kaverit kunnioittavat.

Seurat ovat parhaimmillaan yhteisöjä, joissa kaveria ei jätetä, elämän vaikeuksissa kamppailevaa kaveria autetaan pyyteettömästi. Suomalaisissa miesjoukkueissa vierastetaan tunteilua, jalkapalloiluunkin kuuluu pohjimmiltaan eräänlainen machoilu. Me ollaan kovia jätkiä, hei! Mamikset voivat ryhtyä vaikkapa kirjoittamaan runoja tai harrastamaan kaunoluistelua.

Uhoilu on vain pintaa. Kun Kiffenin yliyliyli-ikämiesmatsiin, plus kuusikymmentävuotiaiden peliin bollikselle linkutti kaksikko Seppo ja Keijo, pojat kertoivat että pelit eivät nyt käy, lonkat ovat sököinä ja kylkiluut poikki. Pojat eivät valittaneet. He kertoivat tulevansa Laakson sairaalasta, pelikaveria katsomasta.Tätä on seurahenki ja miesten kaveruus parhaimmillaan. Kaveria ei jätetä, ei hyvinä eikä huonoina päivinä.

Jalkapalloilijan lahjakkuuttakin tärkeämpää on viisaus, se että ymmärtäisimme kaiken suhteellisuuden: Elämä on lyhyt. Pian me kaikki palloilemme yläilmojen kentillä, jonne monet pelikaverimme ovat jo siirtyneet. Tämä ei ole turhan suremisen saati itsesäälin aihe. Se antaa perspektiivin olennaiseen. Nauttikaamme elämästä, juhlikaamme kun on juhlien aika! Mutta tärkeintä on sittenkin arki: Kaveria ei koskaan jätetä lopulliseen paitsioon. Tärkeintä ei ole minä, vaan me, meidän jengi.  

Kiffenin juhlapäivänä voimme katsoa kunnioittavasti ikipelaaja Nipa Mikanderia, jossa henkilöityy käsite ”jalkapallon rakastaja”. Kuka väittää, että Nipan yhä jatkuva jalkapalloilijan elämä on ollut vähemmän arvokasta, kun niiden suomalaisten ammattipelaajien, jotka ovat eläneet kolmanneksen Nipan elämästä! Kuinka paljon Nipa onkaan antanut kavereilleen yksinkertaisesti olemalla Nipa; jalkapallohullu hyvässä mielessä, Jumalan ja vaimonsa armosta.

Kiffenin Mustilla Hurmureilla on takanaan hieno menneisyys. Tulevaisuus riippuu siitä, minkä seura asettaa tavoitteekseen. On sarjataso mikä tahansa, kavereita ja rakkautta palloon ei mikään voi korvata.

Mother’s Day

Mother’s Day in many countries is an annual holiday celebrated on the second Sunday in May. Mother’s Day recognizes mothers, motherhood and maternal bonds in general, as well as the positive contributions that they make to society. Popular observances include holiday card, flowers and gift giving and family dinners.

Äiti

Sylvia Gunhild on kaunis nimi, minun äitini nimi.

Äiti nukkuu! Maista edes vähän tästä nokkamukista! Keitto on hyvää! Nukut yhtä paljon kuin pienet vauvat, melkein koko ajan.

Kun pistän käden käteesi, puristat yllättävän voimakkaasti. Hoitaja tulee huoneeseen, on aika ottaa lääkkeet.

Radioissa ihana moniääninen kuoro kantaa meidät avaraan tilaan, valtavaan kirkkomaiseen rakennukseen, jonka  katon holvikaaret ulottuvat taivaisiin.

Äiti rakas, älä lähde vielä! Jos vielä kerran jaksaisit istua, edes hetken. Menisimme kanttiiniin, joisimme taas hyvät kahvit. Voisin ostaa sinulle salaa makean pullan, ei kerrottaisi hoitajille, ei diabetes nyt yhdestä pullasta…

Äiti kulta. Katselin tänään vanhoja valokuvia. Sinulla oli koulun ensimmäiselle luokalla kauniit valkoiset helmet kaulassa. Sait ne, kun oma äitisi kuoli, jäit täysin orvoksi, olit seitsemän ikäinen. Sinulla on kuvassa suuret kauniit silmät, niin surulliset.

Lähdin kauan sitten luotasi. Kävin harvoin, aina kun lähdin, katsoit parvekkeelta niin kauan kunnes häivyin puiston puiden kätköön. Vilkutit. Sitten et enää jaksanut nousta parvekkeen kynnyksen yli ja muutit tänne.

Äiti kulta, avaa silmäsi edes hetkeksi, ole niin kiltti. Haluaisin kertoa mitä lastenlasten lapsesi ovat tehneet, mitä oppineet. Muistatko viime kesänä lammen rannalla kun ne pikkuiset työnsivät sinua pyörätuolissa, pysähdyitte katsomaan kauniita kukkia, huvimajassa joimme kahvit. Hymyilit.

Silitän poskeasi, otsaasi, pidän kädestäsi. Äiti, minä olen tässä, poikasi.

Enkelit katselevat meitä lempeästi. Ne haluaisivat viedä sinut pian kotiin, oman Hilja-äitisi ja Jukka-poikasi luokse.

Äiti. Sanoit niin usein rakastavasi. Usein pyysit ”älkää sitten itkekö.” Äiti rakas, en voi täyttää pyyntöäsi. Sinulle syntyy näinä päivinä tyttärentyttären tytär tai poika. Elämä jatkuu näissä pienissä.

 Rakas emoni, rakas emoni. 

Cantores Minores, Cathedral-Choir, Helsinki

THE DEVELOPMENT OF YOUNG ORCHESTRA CONDUCTORS IN FINLAND

Kari Uusikylä & Jane Piirto

CONGRESS-PAPER, TALLIN, 2007         

Abstract

Why has Finland with a population of only five million people been able to train its conductors to compete at such a level?  The present study interviewed seven Finnish students, ages 25 to 30,  in the conductor’s class of the Sibelius Academy in Helsinki.  All were male.  Admission to the conductor’s class is highly competitive.  All students must be professional-level musicians to qualify. Interviews with the young Finnish conductors used a semi-structured interview scheme.  Questions covered family background, childhood, schooling, and the creative process of conducting. This study has shown that the young conductors in training are similar to their older and established peers.  They possess the drive and personality and talent to become conductors.   

THE DEVELOPMENT OF YOUNG ORCHESTRA CONDUCTORS IN FINLAND

By

Kari Uusikylä University of  Helsinki, Finland &

Jane Piirto, Ashland University, Ohio, U.S.A

 In recent years, the small country of Finland has produced several world-class orchestra conductors, most notably Esa-Pekka Salonen in Los Angeles, and Juha-Pekka Saraste in Toronto.  Salonen and Saraste studied together at the Sibelius Academy in Helsinki.  Saraste made his conducting debut in 1979 at the age of 23 with the Helsinki Philharmonic and in 1987 was named the principal conductor of both the Edinburgh Scottish Chamber Orchestra and of the Finnish Radio Symphony Orchestra.  He was raised near Lahti, Finland, about 100 km. from Helsinki, and as a child he studied violin and piano.  He rebelled against the path of music and at age 13 told his parents he wanted to study to become a doctor or a lawyer.  Saraste said, “I was against everything.  I was against this destiny of mine to be a musician” (Young, 1994, p. 56). 

                      Salonen began as a composer and conducted the Swedish Radio Symphony Orchestra and small avant-garde groups in Helsinki before becoming principal guest conductor of the Los Angeles Philharmonic in 1984, and its conductor in 1991.  Stearns (1993) said that Salonen “has already survived near-impossible odds by rising to the top of the conducting world with little training” (p. 62).  Salonen had his first major success in 1983, when he took over for Michael Tilson Thomas who was ill.  Salonen conducted Mahler’s Symphony No. 3 and the next day he found the world at his feet, and guest conducting offers coming in.  Like the understudy who gets her big break in the Broadway show when the star takes ill, Salonen found himself in Los Angeles as principal guest conductor.  With only a few years’ experience as a French horn player, and with only a few conducting experiences with contemporary music, he found himself compared to Leonard Bernstein, who became noticed when he took over the New York Philharmonic in 1943 when Bruno Walter was ill.  When Salonen took over the Los Angeles Philharmonic, he said, “I saw myself as a ski jumper in the Sahara–somebody who is undoubtedly a professional but in the wrong place” (Stearns, 1994, p. 62).

                      Such career leaps for young conductors are not common in the world of conducting.  When the word passed that a 25-year-old Finn would, with five days notice, conduct the Mahler Third, the “world’s leading managers and record producers” gathered to watch, for the “orchestra was taking a serious risk, of a kind that had all but vanished from the music businessd (Lebrecht, 1991, p. 286).  Salonen had stepped in at a concert in Gothenberg and had caught the attention of a London agent, Joeske Van Walsum, sight-reading Luciano Berio’s work.  The London concert likewise went well: “Salonen directed the six-movement, ninety-minute symphony without turning a hair or missing a tempo change” (p. 287).  Lebrecht (1991) listed both Salonen and Saraste in his short list of new conductors, which also included Myung Wha Chung from South Korea, Riccardo Chailly from Italy, Simon Rattle from the United Kingdom, Franz Welser-Möst from Austria,  Claus Peter Flor from Germany, Andrew Litton from the U.S., and one woman, Sian Edwards from the United Kingdom.

                      Why has this remote northern country with a population of only five million people been able to train its conductors to compete at such a level?  The present study interviewed seven Finnish students, ages 25 to 30,  in the conductor’s class of the Sibelius Academy in Helsinki.  All were male.  Admission to the conductor’s class is highly competitive.  All students must be professional-level musicians to qualify.  The head of the conductor’s class at the time of the study was Jorma Panula, the creator of the world-famous conductors’ class.  In 1995 the Sibelius Academy was ranked by an international committee as one of the foremost schools in the world for preparing professional musicians.

                      For the conductors’ class, there are annually 40 to 50 applicants ranging in age from 17 to 30 years.  About half come from outside Finland.  Their mastery of a musical instrument is first evaluated by qualifications on paper.  In this phase, only a few applicants are rejected.  The others come to Helsinki for a two-day entrance examination.  On the first day the applicants take a musical ability test, an instrumental music test, and submit to an interview.  On the second day the applicants conduct two musical productions, one from the classical period and one from the romantic period.  Each year only one to three applicants are admitted.

Review of the literature

                      The profession of conductor requires certain skills.  Among these are a deep knowledge of music and the social skills of being able to be perceived as a leader.    The conductor Georges Solti was quoted as saying, “A first-class conductor is a combination of intelligence, psychology, and intuition, or knowing how to ride the possibilities of the oment–being able to feel the hearts and minds of your players” (Polkow, p. 9).  Solti wanted to be a conductor since as a child prodigy musician in Hungary, he heard Beethoven’s Fifth Symphony.  “That concert made my life,” he said.  This crystallizing experience sealed his fate.  Solti said that determination and drive are key personality characteristics: class=WordSection2>

You must have talent and determination, or endurance.  The really first-class conductors have these qualities.  You must be able to suffer through all of the obstacles, and work very hard.  You have to pursue conducting as your single ambition and know that somebody, somewhere, someday, will give you a chance.  And when you get that damn chance, you must be ready.  Go and do it.  Go and pester people.  I did the same.  And get whatever experienced you can get, however you can get it.  I am quite certain that true talent does not go unnoticed.  I don’t believe this for a minute. (Polkow, p. 9)

Lebrecht (1991) said that exceptional conductors must have

C         a  keen ear                                    

C         the charisma to motivate musicians from the very first time they meet

C         the determination to get their own way

C         high organizational ability

C         physical and mental fitness

C         unswerving ambition

C         a forceful intelligence

C         an instinctive sense of order which helps them to organize scattered notes to the artistic core. 

C         the ability to interpret a score and convey it to the musicians and audience   class=WordSection3>

                      Rudolf (1987) said that conductors need older mentors who will initiate them into the requirements of the conductor’s world :  “Young conductors usually need the approval of older colleagues” ( p. 100).  He noted that the initial success of a conductor is “rarely the result of publicity but rather word-of-mouth communication within the profession.”  Dennis Russell Davies (Wagar, 1991) commented that when he was a piano major at the Juilliard School he met Luciano Berio, and “through Luciano I got to meet some very important musicians and composers” (p. 37). 

                      Conductors often discover that their talents on their musical instruments are not enough to propel them to the top levels of instrumental performance, and that their conducting talents are greater than their musical talents.  Davies said, “I began to see that though I was a good pianist I wasn’t ever going to be winning the Moscow Tchaikovsky Competition.  Some of the gifts I had were much more suited to conducting” (Wagar, 1991, p. 37).   In fact, the conductor often has to bear the resentment of both the musicians who play the music and the composers who write it.  Rudolf (1987) commented that the musicians often resent “the dictator on the podium” (p. 102). The composer Igor Stravinsky (1990) said, “Conducting, like politics, does not attract original minds . . . it is more a field for the making of careers and the exploitation of personalities . . . than a profession for the application of exact and standardized disciplines” (p. 19).  Stravinsky likened conductors to politicians and diplomats: class=WordSection4>

A conductor may actually be less well equipped for his work than the best of his players, but no one except the players need know it, and his career is not dependent on them in any case, but on the society women to whom he must toady and to whom his musical qualities are of secondary importance . . . his first skill has to be in the game of power politics. (p. 19) class=WordSection5>

Because so much of the work of conductors is repetitive, Stravinsky thought that they often “develop an occupational indifference to music” (p. 20).  He called them “intermediaries” and “social parasites living on the creations of others,” and said conductors are delinquents, “too quickly rusticated and lost to the new musical ideas” of their time.  In fact, Solti said that he was unable to understand contemporary composers and said that he was too old to learn (Polkow, 1988).  Rudolf (1987) emphasized that the social and organizational talents of the conductor often take precedence, for the conductor must get to know “the right people in order to induce  them to further the orchestra’s interests” (p. 104). 

                      On the importance of chance and seizing the chance when it comes, several conductors emphasized that often, as in the case of Salonen and Bernstein, the opportunity, if not taken, may not come again.  Catherine Comet, one of the few women conductors, said: class=WordSection6>

I don’t know how a conductor makes it . . . that has always been something of a mystery to me.  You have to study a lot and be ready because somehow everybody gets chances.  But you have to be ready for it when it comes . . . these chances never happen at the perfect moment with six months notice.  They just sort of happen suddenly and you really have to be ready for them . . . chances come like a big bang . . . so study as much as you can even though it can be frustrating . . . conducting is a crazy profession.  Don’t do it unless you are really crazy also . . . to be a conductor you have to be obsessed with music. (Wagar, 1991, p. 31) class=WordSection7>

Salonen’s chance came when he was very young, and within a year he had memorized thirty symphonies (Stearn, 1994). 

                      The conductor must be able to inspire the often recalcitrant musicians by “taking charge” as Victoria Bond noted (“The women’s issue,” 1988, p. 45).  Rudolf said that musicians appreciate “an inspirational impulse from the podium” that can give them, after the concert, a feeling that the whole orchestra has shared the accomplishment.  When Saraste guest conducted with the Toronto Symphony, the musicians rated him highest of all the guest conductors that year, saying that he was laid-back and mesmerizing (Young, 1994).  Solti said that the conductor must always remember that “music is a totally abstract art” and the conductor must have such force of personality that he “can take his abstract image and put it above other people’s” (Polkow, 1988, p. 9).  The conductor Herbert Blomstedt, who studied at the RoyalCollege of Music in Sweden, said that the conductor must have “psychic energy” in order to convey the composer’s intent (Wagar, 1991, p. 9).  Some conductors have photographic memories, and study the scores with grave intent.  Others even conduct without the scores in front of them, having memorized entire compositions.  The conductor Charles Dutoit said that “conducting should always be controlled by the brain in a way which enables you to put the shape of a movement into context” (Wagar, 1991, p. 71). 

                      Few conductors, unlike Salonen,  are composers themselves.  In fact, he is the only conductor of a major American orchestra who is an active composer.   When Salonen heard one of his compositions performed on the radio, he reacted like a composer, berating the conductor for not understanding the piece (Stearns, 1994).  His wife reminded him that composers were doing the same to him, and he realized that the profession of conductor carried a great responsibility to the intent of the composer.  Salonen said that when he was studying composing, “I looked at conductors as the main enemies of music,” but he turned to conducting after “feeling the pull of Bruckner and Beethoven, not to mention the 20th century classics, and they just took over” (Ross, 1994, p. 31).   

                      In other words, the conductor must have what Lebrecht (1991)  described as “an aspiration to compose, conduct and instruct, an irresistable charisma” and a formidable intellect that can range “across the warp and woof of western thought” (p. 184).   The conductor’s  ability to interpret must awaken the audience from “musical sleep” so that “spiritual enrichment” takes place (Ewen, 1936/1968, p. 15).  The conductor is a cross between a “high priest” and a “chief executive” (Jacobson, 1979, p. 18).  And most importantly, the conductor must love music deeply.  As Herbert Blomstedt put it, “After a concert I feel exhilarated and want to do it again.  I never get tired of making music” (Wagar, 1991, p. 9); and as Esa-Pekka Salonen said, “Sometimes I have these funny moments of joy.  I’m studying the score and I suddenly realize how great the music is, and I’m overcome by very powerful feelings of euphoria” (Ross, 1994, p. 31).     

Data

                      Interviews with the young Finnish conductors used a semi-structured interview scheme.  Questions covered family background, childhood, schooling, and the creative process of conducting.  Interviews were conducted by Raisa Hartikainen and Katriina Hietala-Rantanen.   Finland has an active program of support for the arts, and a generous grant system for artists.  Ross (1994) called Finland “an aberrant musical culture that treats composer with respect” (p. 1), and Salonen called his country’s support for his musical education “a bloody greenhouse.”

                      Every student had started his musical career by studying music and playing some musical instrument in one of the hundreds of music institutions in Finland.  The tuition fees at these institutions are minimal, about two hundred dollars per year, as, like the schools, the universities, and the Sibelius Academy, the government supports education for its citizens.  Every conductor had studied in the Academy, and two had also studied abroad.  There were four pianists, two violinists, and one clarinetist.  One of the pianists also played the cello.  Biographies of famous conductors show that most conductors have as their main instruments either the piano or the violin, and they often began study of these instruments at a very early age.  Perhaps such study leads to a profound theoretical understanding of music which helped these individuals choose conducting as a career.

                      Environmental catalysts: Family and school

                      A) Social background.  The social background of the student conductors varied.  Their parents’ occupations varied: among them were a physicist, a professor, a housewife, a school counselor, a clerk, a technician, and a minister.  However, despite the differences in parents’ occupations, it seems that the cultural and mental atmospheres of their homes were similar; every conductor as a child had been offered a lot of mental stimulation; the families were very supportive and valued cultural pursuits. 

                      B)Family.

                      The young conductors’ families were encouraging in providing musical instruments and opportunities for regular practice.  Every family offered the talented child the best resources it could afford, so that he could become expert.

                      The conductors’ mothers were viewed as caring, warm, and loving, but there was much more variation in father-child relationships.  Their relationship to their mothers is similar to that of 146 other talented Finnish creators Uusikylä has studied (Uusikylä, 1996).  There was much more variation in their relationships to their fathers.  Some viewed their fathers as friendly and loving, and others as distant and authoritarian: class=WordSection8>

“My father has always been both an educator and my friend.”

“Um . . . my father . . . I have nothing to tell . . . He is like me.  We don’t have very much to talk about but we each know what the other one is thinking.”

“My father is a severe authoritarian person, demanding order.  He gave me a sense of safety when I was younger, but he rejected me after I made the decision to become a musician.  He is unable to share my artistic interests.”

“My mother is like love, very profound love!” class=WordSection9>

There was no pattern of birth order.  Two of the conductors were oldest, two were middle children, and three were youngest children.  The average number of children in their families was three.  Likewise, Salonen is an only child, and Saraste is the oldest of three. The families did not have strong feelings about the conductors’ decisions to become musicians and conductors.  No one was pressed to fulfill his parents’ dreams.  All said that it was very important for them to live normal lives as children, with friends of different interests, playing freely with neighborhood friends, not staying at home and practicing music.   The children were not programmed to train too much or too early.  One told about a crystallizing experience (Gardner, 1983; Piirto, 1995a; b) at age five: “Playing violin was totally my own idea. I was watching TV when I was five and got very inspired by the string instruments.  I told my parents that I wanted to play violin.  I got a violin as a Christmas present and just started playing.” Another one said, “ I did not obsessively practice all the time during childhood.  My parents didn’t isolate me from the other kids.  I think it was very good for my imagination and creativity to be with other kids both older and younger than I.”

                       The parents were authoritative; that is, they were not rigid nor too lackadaisacal; they established limits and were consistent in discipline.  The children got more and more freedom and responsibility as they grew older.  They were taught the difference between right and wrong.  Only one student conductor told about his parents having conflicts about raising him and his siblings.  The father tried order and discipline while the mother protested that sensitivity and creativity would be destroyed with too much order and discipline. 

                      Four of the conductors said their homes were warm and caring even though negative feelings were expressed.  For the other three families, the conflicts created an atmosphere of tension and anxiety.  Many artists come from homes that have conflict (Goertzel & Goertzel, 1962; Goertzel, Goertzel, & Goertzel, 1978; Goertzel, Goertzel, Goertzel & Hansen, 2004; Piirto, 1992; 1995c; 1995d; 1998; 2000; 2002; 2004).  Only one of these conductors expressed that his childhood home life was traumatic, however: “My childhood was a whole bunch of problems.  I can’t remember a wonderful childhood–only small incidents that were hard to bear.  My childhood seems mostly a distant neurosis.” 

                      These young artists seemed to feel as if they were loners born among strangers, even if these strangers called themselves their family members. Several expressed their love of solitude.

                      C.  School experiences

                      Some studies have shown that creative people have disliked school (Piirto, 1978; 1992; 1995; 2002; 2004).  They are often considered deviant loners or rebels against the teachers and the whole school system.  This seemed to hold true for these Finnish conducting students.  Five of the seven were very critical when remembering school.  Most of the criticisms were directed toward the undifferentiated teaching methods which gave students few opportunities to present their own ideas.  All of the conductors were very good students, supporting the idea that conductors must be intelligent and have good memories.  They tried to resist the boredom they experienced by mentally sleeping during lessons or by simply not going to school.  They felt that the school had not understood or supported the development of their special talents.

                      The Finnish school system is homogeneous, as there is little immigration and the mother tongues are 94% Finnish-language and 6% Swedish-language.  The standard of living is high, though the current economic depression is lowering it.  The average income has been stable and evenly distributed, and among the most stable in the world.  The Scandinavian ideal of equality for everyone seeks to guarantee the best for all, especially for the weakest.  Special education according to talents and intellect has been discussed in Finland only for the past few years.  More and more people are questioning the idea that teaching the same thing to everyone using the same methods does not promote the goal of equality and democracy.

                      The opinions of the conductors about their schooling illustrates that they, among the brightest in the nation, did not feel that they had been treated equally.  While all human beings are equally valuable, all do not learn at the same rate seemed to be their feeling.  One conductor remembered: class=WordSection10>

I hated school.  I could survive with my best friends by ridiculing the school and the teachers.  The worst thing is that you had to deny your individuality; you had to be a part of the same impersonal mass. My friends and I, all of us, earned the best possible grades in school.  There were a couple of excellent teachers who helped us survive. class=WordSection11>

                      Again, the last sentence is typical of the stories of many talented individuals.  Many tell of one or two teachers who made a difference, giving them support, understanding, and meaningful work while the system tried to demolish every bit of individual thinking and creativity (Piirto, 1994, 1995b; 2004; Torrance, 1979).

Intrapersonal Catalysts and Characteristics

                      As to the personalities of the conductors, all possessed independence, strong self-esteem, and even a certain autocratic attitude.   They all believed that a conductor had to be very assertive, dominant, and courageous in order to be able to take charge and give tough orders to sensitive and talented musicians.  Every conductor had fallen in love with music at a very young age, and every one had demonstrated his talents early.  Piirto (1994; 1995a; 1998; 1999; 2000; 2002; 2004) in her Pyramid of Talent Development noted that the core of the person who realizes his/her talent is that there are certain strong personality characteristics necessary, intelligence necessary to function in the chosen domain, and specific talent in this domain.  These conductors seemed to fulfill the dimensions of the Pyramid.  The young conductors were very motivated and perseverant in developing their musical talent.  They had had the assistance of the “suns” in the Pyramid of Talent Development also;  the special schooling and lessons, home and family, community and culture, gender (few conductors are women), and genes (several had come from musical families).  Whether chance would continue to work for them, as it has for their predecessors Salonen and Saraste, is in the future.  As Rudolf (1987) said: “Crystal balls that foretell a young conductor’s future have always been in short supply” (p. 101).  

                      Here are composite thumbnail sketches of the conductors.

1.  A furious, energetic artist.

                      He lives fully and totally every moment of his life.  He is known for his energy and vitality.  He tries again and again even when others are exhausted.  He never gives up when working with a project; sometimes the exhaustion comes afterwards.  He works so hard he is barely able to take care of himself and do his daily duties such as cleaning the house and buying groceries.  Because music and life are the same to him, there is not space for others, except for those who are in his circle of musicians.  He admits that he loves being the star of the group.  He said that he developed his very independent personality and strong drive after a childhood incident.  He said that his childhood ended early because of the death of a very close friend.  It had an impact on his character, on his relations with other people, on his creativity and his giftedness.  He believes that he can thu connect music and live more intensely than others because of this experience because he grew up much earlier than other boys.  He also believed that this crystallizing experience also caused him to fear falling in love because he is so afraid of losing her.   After this he came to understand that he can trust only his own self, his power, and his actions.

2.  A rational intellectual

                      This conductor is very sensitive, intelligent, and painstaking, and not at all spontaneous.  His main characteristic has to do with being rational and with his ability to be analytical.  He is not sociable; rather he is introverted.  He does not need many people around him.  He is very attached to his lover.   On the other hand, he said that his hobby is observing people and their behavior–but from afar.  He is brilliant in many fields–linguistically, logical/mathematically, musically, and intrapersonally (Gardner, 1983).  He has always felt that he is different from those in his age group; he was never intgerested in cars or in rough male sports; he was shy, sensitive, and androgynous, loving music and thinking.

3.  A humble family man.

                      This young conductor said that he loves and cherishes life.  He embraces life as a great entity and he doesn’t sweat the small stuff.  He understands that he is talented but he also sees that he has many weaknesses.  He is happy, empathetic, and social as well as very self-confident.  His family, his wife, and his children, are very important to him.  He has goals but he is not very career-oriented, feeling that it is most important that he can express his own ideas through the music he conducts.  He is driven to do well in everything.  It is very hard work to conduct an orchestra, he says, and he feels happiest when he feels a sense of balance.  This balance is not always self-evident, because the world is very cruel.  “You must have a very strong ego to survive,” he said.

4.  A lonely actor

                      This young conductor seemed less stable than the others.  He said he plays roles all the time; that he is shy, self-seeking, and wavering.  His moodiness was also evident and he said he could change instantly from happiness to depression when somebody says anything to set him off.  He likes to be alone, because then a person can be what he really is, without playing roles.  He has a few good friends, but music is more important to him than friends.  All other aspects of life are unimportant compared to music.  He said that he knows why he has these feelings; in his family there was no place for genuine feelings; everybody in the family was like an actor in a play.  Though his family was a good family, and not overtly abusive, there was a lack of authenticity in their actions toward each other.

The creative process in conducting

                      The creative process has been widely discussed (Csikszentmihalyi, 1983; Ghiselin, 1961; Piirto, 1992/1998; 2002; 2004; Uusikylä & Piirto, 1999).  The creator has been said to enter a state of “flow” or “oceanic consciousness” or “a trance state.”  Conducting and preparing for concerts are the essential creative core of the profession of conductor; while leadership in fund-raising and in designing the programs for concerts as well as appealing to the community are also important these necessarily follow the skills acquired in learning the scores and interpreting the composers.  The whole process, the preparation and training period, the concert and the post-concert phases are physically and mentally exhausting.  When the time comes, the conductor must be as ready as an athlete, ready to react immediately to tiny details and nuances.  These young conductors thrived on such complexities and went through rituals of preparation.  One said class=WordSection12>

Before a concert I am very anxious.  The best way for me to master my anxiety is to close everything outside my consciousness.  I go for a walk.  I see nothing.  I touch nothing.  I think about nothing.  The last thing I will think about is how to conduct a symphony orchestra.  When the time comes I am ready.  I feel pure and clear; all my senses are ready to concentrate on the main task.  The anxiety has disappeared. class=WordSection13>

Another said: “It is wonderful and magnificent.  It is like a strange bath.  You don’t understand how it can be over so fast.”   The young conductors said that they give up and let the music take the responsibility; that the music gives an immense surge of emotion both to the conductor and hopefully to the audience.  The young conductors said they feel a very deep feeling of togetherness with the audience and with the musicians.

Summary

                      This study has shown that the young conductors in training are similar to their older and established peers.  They possess the drive and personality and talent to become conductors.  This study, however, has not addressed why the nation of Finland has produced these talented conductors.  One of the young conductors stated that class=WordSection14>

A guy from the Finnish wilderness knows how to reach his goals, how to implement his views.  A typical conductor has an enormously strong will, very clear goals, and the ability to implement them very efficiently.  Conducting a symphony orchestra is a very lonesome job.  All of us are somehow strange, mad individuals.

Another postulated that the Finnish collective unconscious is one of runes and ballads and soulful melodies, as in the national epic poem, The Kalevala, and as in the works of the nation’s most famous composer, Jean Sibelius.  Perhaps this is why the Finns love the Argentine tango, with its passionate and haunting melodies and  poetic truths.  Does living in small settlements in  northern forests and meditating upon the beauty of music have something to do with the international success of the Finnish conductor?

References

Ewen, D. (1936/1968).  The man with the baton: The story of conductors and their orchestras. Freeport, NY: Book for Libraries Press.

Garcia, E.E. (1990). Bruno Walter consults Sigmund Freud: Notes on an unconventional therapeutic cure. Journal of the Conductors’ Guild, 11 (1&2), 24-31.

Gardner, H. (1983).  Frames of mind.  New York, NY: Basic Books.

Goertzel, V., & Goertzel, M.G. (1962).  Cradles of eminence.   Boston:  Little, Brown.

Goertzel, B., & Goertzel, M.G., & Goertzel, T. (1978).  Three  hundred eminent personalities:  A psychosocial analysis of  the famous.  San Francisco:  Jossey_Bass.

Goertzel, B., Goertzel, M.G., Goertzel, T., & Hansen, A. (2004). Cradles of eminence, 2nd Ed. Scottsdale, AZ: Great Potential Press.

Jacobson, B. (1979). Conductors on conducting.  Frenchtown, NJ: Columbia Publishing Company.

Lebrecht, N. (1991).  The maestro myth: Great conductors in pursuit of power. New York, NY: Birch Lane Press.

Piirto, J. (1978, November). Creative writers at school.  Paper presented at the National Association for Gifted Children Annual Conference in Houston, Texas.

Piirto, J. (1992/1998).  Understanding those who create.  Dayton, OH: Ohio Psychology Press.

Piirto, J. (1994/1999).  Talented children and adults: Their development and education.  New York, NY: Macmillan/Merrill.

Piirto, J. (1995a, May).  Themes in the lives of contemporary women creative writers. Invited paper presented at the Iowa Talent Development Research Symposium, Iowa City, Iowa.

Piirto, J. (1995b).  Predictive behaviors and crystallizing experiences in a group of  actors.  Spotlight: Newsletter of the Visual and Performing Arts Special Interest Group. National Association for Gifted Children.

Piirto, J. (1995c). Deeper, wider, broader: The Pyramid of Talent Development in the context of the giftedness construct. Educational Forum, 59 (4), 363-371.

Piirto, J. (1995d).   The Pyramid of Talent Development in the context of the giftedness construct.  In Katzko, M.W., and F.J. Monks (Eds)., Nurturing talent: Individual needs and social ability, ppl 10-20.  Proceedings of the European Council for High Ability Conference.  The Netherlands: Van Gorcum, Assen.

Piirto,J.  (2000).  The Piirto Pyramid of Talent Development: A conceptual framework.  Gifted Childen Today, 37-39.

Piirto, J. (2002). “My teeming brain”: Understanding creative writers. Cresskill, NJ: Hampton Press.

Piirto, J. (2004). Understanding creativity. Scottsdale, AZ: Great Potential Press.

Polkow, D. (1988).  Solti speaks: A rare and candid conversation with the Maestro (Part I).  Journal of the Conductors’ Guild, 9 (1), 2-15.

Ross, A. (1994, Nov. 27).  Salonen, becoming the next Bernstein? New York Times, 144, Sect. 2, 1.

Rudolf, M. (1987).  The conductor’s dilemma: The hazards of being judged.  Journal of the Conductors’ Guild, 8 (4), 98-106.

Stearns, D.P. (1993, January).  Interview with Salonen.  Stereo Review, 5 (8), 61.

Stravinski, I. (1990).  On conductors and conducting.  Journal of the Conductors’ Guild, 11 (1&2), 9-18.

Torrance, E.P. (1979).  The search for satori and creativity.  Buffalo, NY: Bearly Limited.

Uusikylä, K. (1996).  Isät meidän. Luovaksi  lahjakkuudeksi kasvaminen. (The development of creative talents). Jyväskylä: Atena.

Uusikylä, K., & Piirto, J. (1999).  Luovuus: Taito  löytää, rohkeus toteuttaa.  Jyväskylä: PS-kustannus.

The women’s issue: Personal narratives of four American conductors. (1988).  Journal of the Conductors’ Guild, 9 (2), 42-59.

Wagar, J. (1991).  Conductors in conversation: Fifteen contemporary conductors discuss their lives and profession.  Boston, MA: G.K. Hall.       

Young, P. (1994, February 28).  Whiz-kid on the podium. Maclean’s, 107 (9), 56.

Hyvä, luova työelämä – paha, ahdistava työelämä

Olisi korkea aika ryhtyä puhumaan luovista ympäristöistä tyhjän innovaatiopuheen sijasta. Halutaanko luovuutta todella edistää vai onko se vaarallista? Kuka saa luoda? Kuka sysätätään tiedeyhteisön tai työyhteisön ulkopuolelle vain siksi, että edustaa ”vaarallisia” aatteita tai harhaoppeja. Näin on käynyt monille tiedemaailman neroille kautta historian. He ovat muodostaneet uhan heille, joille tärkeintä on oma valta. Tällaiset ihmiset haluavat tukkia toisinajattelijan suun, leimata epäilyttäväksi.

Suomessa Fantastinen yliopistouudistus johti humanististen alojen väheksymiseen, koulutuohjelmien lakkauttamiseen ja omien saavutusten pakkokehumiseen, propagandaan, ”me teemme täällä jotain maailmaanlajuisesti ainutlaatuista.” Uho alkoi 1990-luvun alussa. Kun vertaa tuon ajan ranking-listoja nykyisiin, sijoitukset ovat jokseenkin samat. Huipuimmaksi julistettu keikkuu jossain 200-300 paikkeilla.

Mitä, jos yliopistot ja työpaikat asettaisivat etusijalle viisauden, ahkeruuden ja yhteisöllisyyden, todellisen luovuuden bränditehtailun ja itsekehun edelle.

**

Howard Gardner on moderneista lahjakkuuden ja luovuuden tutkijoista ehkä  kuuluisin ja monipuolisin. Hän on tutkinut toisen maineikkaan tutkijan, Mihaly Csikzentmihalyin kanssa myös hyvän ja pahan  työn eroja.

EVA kutsui Gardnerin vuonna 2010 Suomeen vieraakseen. Ihmeekseni EVA tilasi minulta raportin luovasta, hyvästä työstä.

***

Suomen vierailullaan, EVA Forumissa Howard Gardner jakoi hyvän työn edellytykset kolmeen alueeseen Excellence, Engagement ja Ethics. Työ on tehtävä mahdollisimman hyvin, siihen tulee sitoutua ja kaiken aikaa on muistettava eettiset seikat.  Pahan työ on vastuutonta ja itsekästä.

Länsimaissa markkinatalous määrittelee pitkälle työn edellytykset. Markkinoille ei ole enää vahvoja vastavoimia; niiden valta on kasvanut rajusti. Bisnesjohtajat ja tiedemiehet ovat korvanneet entisaikojen aateliston ja papiston vallankäyttäjinä.

Gardnerin mukaan länsimainen markkinatalous on hyvä asia, kunhan se pystyttelee talouden alueella. Jos koko yhteiskunta alkaa pyöriä markkinaperusteisesti, ollaan varallisella tiellä.

Vanhojen nimekkäiden firmojen omistukset on myyty usein kasvottomille yrityksille, joiden tavoitteena on voiton maksimointi. Yritysten perustajasukujen patriarkat kantoivat vastuuta firmojensa työntekijöistä aivan toisella tavalla, kun monet nykyjohtajat. Nuorisolla ei ole riittävästi hyvän työn esikuvia, pahan työn sitäkin enemmän, Gardner suree.

Gardner toi Suomessa käydessään keskusteluun kaksi e:tä lisää, käsitteet Empathy ja Equity. Empatia, kyky tuntea myötätuntoa ja halu auttaa ovat tärkeitä monissa ammateissa, esimerkiksi hoiva-alalla, kasvatuksessa ja opetuksessa.

Equity, yhdenvertaisuus edellyttää, että myös alemman tasoisissa työtehtävissä ihmiset voisivat tuntea olevansa aidosti tärkeitä, ihmisinä samanarvoisia kuin korkeammin koulutetut ja varakkaammat.

Professori on huolestunut tutkimustensa perusteella siitä, että nuori polvi on omaksunut kiihkeästi rikastumisen ja menestymisen vaatimukset, melkeinpä hinnalla millä hyvänsä. Hän kertoi juuri erottaneensa Harvardin opiskelijan, joka oli yrittänyt petkuttaa opintosuorituksillaan.

Gardnerin viesti presidentille

Gardner sanoi miettineensä mitä kertoisi presidentti Obamalle, jos sattuisi samaan hissiin:

Herra presidentti! Yhteiskuntaa hallitsee kolme M-sanaa: Money-Market-Me. Viimeinen M, pitää kääntää ylösalasin, jolloin sana onkin WE, me yhdessä, vastuullisina yhteisestä hyvinvoinnistamme.

Moraalia ja yhteisvastuullisuutta on vaadittava myös nuorilta. Ei ole syytä odottaa, että ikää myöten itsekkyys vähenee itsestään.

Gardner esitti kritiikkiä amerikkalaista ahneutta kohtaan ja toivoi, että työn ohella aito lähimmäisestä välittäminen saisi enemmän arvoa. Kilpailu käy liian rajuna, työn ja levon suhde on vääristynyt, monen työtaakka on kohtuuton. Loppuunpalaminen ja kilpailuhenkisyys alkavat jo kouluiässä.

Amerikkalaisten investointipankkien moraaliton toiminta edellyttää tiukempaa yhteiskunnallista valvontaa. Pohjoismaiden on pidettävä kiinni perinteisistä arvoistaan ja toimintatavoistaan, eikä niiden tule seurata Amerikan yliyksilöllistä ahneutta, neuvoi mies huipulta.

**

Olin yllättynyt, kun elinkeinoelämän muutamat keulahahmot kutsuivat minut aamiaiselle Helsingin keskustan luksusravintolaan. Gardnerilta tiukattiin tilaisuudessa keinoja suomalaisen yliopiston tason nostamiseksi. Oli mielenkiintoista, kun maailman ykköseksi rankatun yliopiston ns. valioprofessori sanoi Suomen yliopistojen heikkoa rankingmenestystä valittaville, että yksipuolisin kriteerein laadittuihin listoihin ei kannata kiinnittää huomiota. Tärkeintä on moraali ja pyrkimys totuuten.

Gardner lisäsi, että suurimman vaikutuksen häneen oli tehnyt käynti suomalaisessa peruskoulussa. Gardner oli kysynyt opettajalta, mikä opetuksessa on tärkeintä. Opettaja oli vastannut: ” Hyvien, ahkerien, yhteistyötä tekevien suomalaisten kasvattaminen. Kilpailu on turhaa.”

En muista, mitä puhuin aamiaisella. Lähdin yhtä matkaa Gardnerin kanssa, koska halusin tekijältä nimikirjoituksen kirjaan. Eteisessä sain nimmarin ja Gardner totesi: ”Taidamme olla toisinajattelijoita tässä joukossa.” Ainakin minä taisin olla, koska olin ottanut evalaisten kanssa yhteen koko 90-luvun. Eva halusi eroon peruskoulusta, minä en.

**

Olin 90-luvulla kaksi vuotta Amerikassa luovuuden ja lahjakkuuden tutkijana. Opin paljon, koska olin ahkera. Yritin tarjota amerikkalaisia maineikkaita tutkijoita Vaasan yliopistoon pitämään vierailuluentoja melkein ilmaiseksi.

Minulle ei vastattu. Yritin tyrkyttää itseäni dosentiksi Vaasaan, dosentti sai opettaa 24 tuntia lukukaudessa. Minulle ei vastattu. Monien yritysten jälkeen sain jonkun hyvin epävirallisen näköisen paperin, jossa sanottiin jotain dosentuuristani. Koskaan ei palveluksiani kuitenkaan haluttu käyttää.

 Ihminen voi olla hyvin pieni, keikkuu päässä kuinka korkea hattu tahansa. Ja varsinkin silloin.

MEDIAN MORAALI

Suomalaisille journalisteille jaettiin 10. maaliskuuta palkintoja. Palkitut olivat varmaankin palkintonsa arvoisia. Tunnin ajan televisiossa ylistettiin suomalaisen median korkeaa moraalia, rohkeutta, oikeudenmukaisuutta, sitä miten maan joka kolkassa media puolustaa demokratiaa, ihmisyyttä ja on hyvän puolella.

Juhlan jälkeen on joillakin aihetta vilkaista peiliin. Missä on se itsekehuttu ”selkärankaan istutettu rehellisyys ja oikeudenmukaisuus,” jota muuan toimittaja äskettäin väitti jokaisen toimittajan ominaisuudeksi. Sama toimittaja kirjoitti vuonna 2007 kolumnin, johon kirjoitin vastineen. En kuitenkaan tarjonnut vastinettani julkaistavaksi, koska säälin itsensä häpäissyttä toimittajaa. Tuskin seuravaa tekstiäni olisi edes julkaistu:

**

Näin toimittaja aloitti ”muka masentuneihin” kohdistetun pilkkakirjoituksensa:

”Niin hirveä on ahdistus, että se vie aikaiselle eläkkeelle. Niin hirveästi masennuttaa, että pitäisi päästä eroon työnteosta”.

”Etenkin nuoret ovat kuulemma kovin masentuneita, lapsetkin voivat huonosti,” toimittaja kirjoittaa vähättelevästi. Ja heti perään löytyy syyllinen. Se on ”kaikesta huolehtiva hyvinvointivaltio.” 

Tuomion saavat myös paskaduuneista puhuneet ”finninaamat”, joilla ”on kuulemma aikaa poltella makasiineja.” Voi olla, että nuorten finniset naamat eivät siloposkista toimittajaa miellytä, mutta muistutan, että poliisi tuli siihen tulokseen, että makasiineja ei sytytelty tahallaan. Eikö perättömän tiedon levittäminen ole rikos? Rötöstelyä tai huonoa käytöstä ei pidä suvaita, mutta ei myöskään ihmisryhmien leimamista nuoruuden, ulkonäön tai vaateparren perusteella.  

Toimittaja yrittää olla vitsikäs, mutta vitsailee kuoleman vakavalla asialla. Hän mitätöi mielenterveysalan asiantuntijoiden työn kirjoituksellaan. Miksi masennustalkoot on pantu pystyyn? Miksi suomalaisten itsemurhaluvut ovat niin korkeita? Ovatko työtaakan alle uupuneet ylitunnolliset ja ahkerat lääkärit, hoitajat, opettajat, virkamiehet ja duunarit enimmäkseen valehtelevia laiskureita?

**

Toimittaja! Miksi loukkaatte kärsiviä? Tiedättekö miltä rakastavasta äidistä tai isästä tuntuu katsella masentuneen finninaamansa tuskaa vuosikausia? Tässäkö tuli teiltä terveiset niille, jotka hoitavat hautausmaalla lapsiaan, niitä nuoria, jotka eivät jaksaneet? Uskotteko, että puheet nuorten, etenkin tyttöjen vakavasta masennuksesta ovat valetta? Huvikseen ja laiskuuttaanko niin monet pohjoisen pojat ampuvat itsensä? Ovatko psykiatrit ja psykologit epäpäteviä vai epärehellisiä, kun puoltavat masennussairaiden virkamiesten, duunareiden, opettajien ja hoitajien sairauseläkkeitä? 

 Kirjoituksenne saa aikaan sen, että monet avun tarpeessa olevat sairaat eivät kehtaa hakeutua hoitoon, koska pelkäävät laiskan huijarin leimaa. Kirjoitus on omiaan aiheuttamaan epäluuloa ja halveksuntaa myös työttömiä (”muka masentuneita” laiskureita) ja niitä kohtaan, jotka ovat palaneet loppuun ylitunnollisuutensa tai työpaineiden puristuksessa

Vitsailette tekemistänne ”paskaduuneista”, teette itsestänne työn sankarin, kun olette putsannut nuoruudessanne käymälän alustan. ”Pahus kun en hoksannut mennä kympille toteamaan, että olen masentunut, egoni on säröillä ja työuupumus suorastaan lemahtaa vaatteista.”  Säälittävä ”vitsi.” Reilu paskakuski on kunnioitettava työntekijä. Te heitätte ulostekasan päin kärsivän ihmisen kasvoja.

***

Kävelen usein oikopolkua  hautausmaalle. Veljeni kuoli 27-vuotiaana. Hautausmaan vierellä on Tiklaslampi ja Malmöntalon lastentarha. Asuimme lukioaikanani viereisessä kerrostalossa.

Kun lähdin Helsinkiin opiskelemaan, veljeni oli 13 -vuotias murrosikäinen. Kirjeistä näen, miten paljon pikkuveli kaipasi isoveljeään.

Olen julkaissut tämän Jukan kauniin kirjeen aikaisemminkin:

 ”Muistatko miltä tuntui ajaa yhdessä polkupyörällä oikopolkua Malmöntalolta VPS:n jalkapalokentälle? Tuon tien kaikki mutkat muistat varmasti niin kuin minäkin. Nykyään kun ajan sitä yksin ja kun koivut ja kukat oikein tuoksuvat sieraimiin herää minussa jonkinlaista kaipausta. Tuo on ehkä jollain lailla liian ”kynänvaraisesti” selitetty, eikä siitä saa kuvaa, jonka haluaisin kirjeeseen saada… Niin sydämellisiä terveisiä, että kynä kädessäni on sulamaisillaan. Paljon, paljon rakkautta. Jukka”.

Muistan kesäisen koivun tuoksun, muistan oikopolun jokaisen mutkan, muistan myös pajut, pienen sillan, voikukat, kissankellot ja päivänkakkarat. Muistan juhannuksen, jolloin Veli-Jukka syntyi, muistan lämmön ja  valon, jalkapallon, joka sai meidät nauttiman elämästä, unohtamaan öiset varjot. Muistan Jukan tuskan, muistan joulupäivän, kun Jukka kuoli.  

Pääministeri televisiossa: tilanne on vakava

Viime vuoden huhtikuun alkupäivinä Donald Trump leimasi koronan propagandaksi. Tauti on ohi kesään mennessä, hän tiesi.

Onneksi elämme Suomessa. Suomalainen julkinen terveydenhoito  on osoittanut voimansa, kun kansakunta on hädässä.  Mitä mahtaa ajatella nyt Vaikuttaja, joka leimasi vuonna 2007 julkisen terveydenhoidon lisämenoja vaativat populistisiksi ja kansan mielistelijöiksi. Vaikuttaja kirjoitti, että 20 prosenttia julkisen puolen kuluista lähtee, ”kun vähän sormella tökkää.” Oli helppo tajuta, keiden asialla Vaikuttaja oli: Puolueettoman järjen –totta kai!

***

Hallitus on nojautunut päätöksissään asiantuntijoihin, eikä höpöttäjiin.  Informaatio kansalle oli aluksi selkeää, mutta viime aikoina se on ollut sekavahkoa. Kun liian monta kokkia maustaa samaa keittoa, syntyy sekametelikeitto, joka aiheuttaa ruokamyrkytyksen, eikä lisää kenenkään terveyttä.

On alkanut poliitikkojen keskinäinen syyttely ja pisteiden keruu, jonka pohjana ovat poliittiset motiivit. Vaalit ovat tulossa, eduskunnan kyselytunnilla pitää solvata ja kiukutella, ostaa halvoilla tempuilla sieluja oman puolueen hallintaan. Jotkut miekanpistot ovat sekä säälittäviä, että läpinäkyviä –muka yhteistä hyvää tarkoittavia.

**

THL:n melkein ujon tuntuinen johtaja Mika Salminen näytti eilisessä televisiohaastattelussa uusia puolia itsestään, Salminen on mm. taidevalokuvaaja.  Virustutkija, kansainvälisen järjestön puheenjohtaja kantaa huolta esim. siitä, tuoko avaruusmatkailu maan päälle uusia pahoja viruksia. Maapallon ahne luonnon tuhoaminen avaa väylät uusille pandemioille.

Kysyttäessä Salminen totesi lyhyesti, että koronan torjuntatyössä pahinta on joidenkin ihmisten ylimielisyys.  Lausahduksesta voi päätellä paljon. Aina on kaikkitietäviä pisteiden kerääjiä, Salminen ei kuulu heihin. Kun toimittajat kertoivat, miten paljon häntä ihaillaan, Salminen oli vaivautunut.

Voin vain kuvitella mitä Salminen ajatteli, kun Ruotsin suurlähettiläs moitti meitä pohjoismaisen yhteistyön turmelemisesta, koska Suomi sulki rajansa Ruotsiin, joka oli todellinen tautipesäke.  Eihän Ruotsi voinut olla väärässä, vaikka siellä pandemia tappoi Suomeen verrattuna kymmenkertaisen määrän ihmisiä. ”No, ne ovat olleet vanhoja ja sairaita,” oli selitys. Siis tarpeettomia ihmisiä.

**

Yksinäisyys, masentuneisuus ja toivottomuus ovat levinneet kaiken ikäisiin. Ikävä kyllä moni valitsee tietoisesti antaa mennä-tyylin: meitä ei rajoiteta, meidän pitää saada juhlia. Kuolemalla leikkiminen ei osoita urheutta, vaan typeryyttä ja vastuuttomuutta muista ihmisistä.

Ymmärrän ravintoloitsijoiden, kahvilanomistajien, tapahtumajärjestäjien ja kulttuurialojen tuskan, kun toiminta on kielletty. Kysymys on ihmisten elinkeinosta, leivästä. Mutta en  ymmärrä miksi monelle aikuiselle  tärkeintä elämässä tuntuu olevan se, että pääsee festareille, hillumaan hiprakassa tungoksessa, tuhansien muiden joukossa.

**

Rokotteen antaminen on kuntien vastuulla. Kotikunnassani tuhannet vanhukset voivat juuri nyt etsiä netistä pari puhelinnumeroa, joihin soittamalla pääsee rokotusjonoon. Nettiä ajanvaraamiseen ei voi käyttää, kirjekyyhkyjäkään ei ole näkynyt.

Jonoon ovat nyt pääsemässä 1941-1945 syntyneet. Moni vanhus on soittanut turhaan kymmeniä puheluja, ainoa vastaus on tööt-tööt-tööt ääni.  Miten tämä on mahdollista? ”Alentavaa!” puuskahti ikätoverini ruokakaupassa maskinsa takaa.

Yleensä kun ihminen on ollut hengenvaarassa, ambulanssi on vienyt hänet pillit ulvoen sairaalaan. Kun tuhannet vanhat ihmiset ovat nyt hädissään ja hengenvaarassa vakavan sairausuhan vuoksi, heitä autetaan terveisin ”tööt-tööt-tööt.” Lehdessä teknisen alan pomo kertoo, ettei hän ole kuullut mistään ongelmista. Eikä tämä ole oikeastaan hänen asiansa, hän vain jakaa puhelimet.

No comments!

Isän rankka tilitys

Tämän päivän Helsigin Sanomissa isä kertoo poikansa paloittelusurmasta vuonna 1998. Kaveriporukka tappoi illanvietossa 23-vuotiaan nuoren miehen. Teippasi suun ja sieraimet ja täydensi työn puukolla. Paloitellusta ruumista löytyi kolmasosa.

Tapetun isä pohtii,  miksi tällaista voi tapahtua. Hän ei tyydy tuomitsemiseen, vaan haluaa ymmärtää. Isä kertoo, että tappajien vanhempiin syntyi oikeudenkäynnissä solidaarinen suhde. Se kertoo vanhempien fiksuudesta. Ei huudettu kostoa, ei uhkailtu.

***

Jokaisen kasvattajan ja opettajan  tulisi ymmärtää millainen riskitekijä oppilaan erilaisuus on kouluyhteisössä. Huippuälykkyys on riski siinä kuin vähälahjaisuuskin. Ujous, herkkyys ja poikkeava ulkonäkö altistavat koulussa jatkuvalle henkiselle pahoinpitelylle.

Tapettu nuorimies oli erilainen: huippumusikaalinen, autismiin taipuvainen. Hän osasi jo 8-vuotiaana kaikki Pariisin metrokartat väliasemineen ja halusi kävellä reitit. Poika oli äärimmäisen herkkä. Hänellä oli absoluuttinen sävelkorva ja oopperat kiinnostivat häntä. Toisen kouluvuoden jälkeen poika pyrki musiikkiluokille ja jäi varasijalle 50. Hän sai täydet pisteet, mutta oli sosiaalisesti ”erilainen.” Pojan kohtalo oli viitoitettu.

Poika joutui tarkkailuluokille, koska tapahtui asia, joka yhä toistuu: Kun jatkuvasti kiusattu sai vihdoin raivokohtauksen, hänestä tehtiin syyllinen. Isä koki, että hänestäkin tuli tarkkailtava isä. Hän oli psykologin kuulusteltavana aiheesta ”mitä pahaa olette pojallenne tehnyt?”

Tavallisesti tragedioiden jälkeen vanhemmat tuomitaan kelvottomiksi. Se on helppo tapa sulkea silmänsä yhteisvastuulta. Turvaton lapsuus on suuri riskitekijä lapselle. Se ei kuitenkaan selitä kaikkea.  Ei myöskään niin sanotut hyvät ja huonot kodit, eikä varsinkaan kodin sosiaalinen status. Rikkaiden ja köyhien välillä on ehkä se ero, että koulutetut tuhoavat useammin lastensa mielenterveyden vaatimalla heiltä liikaa koulussa ja urheilukentillä, köyhät lapset joutuvat kiusatuksi köyhyytensä vuoksi.

***

Perjantaina, lokakuun 11. päivänä 2002, klo 19.35 Vantaan Myyrmäessä sijaitsevassa ostoskeskuksessa räjähti pommi, joka tappoi heti viisi ihmistä, myöhemmin kaksi lisää. Loukkaantuneita oli toistasataa, joukossa paljon lapsia ja nuoria. Monet vammautuivat pysyvästi. Pommipojan isä kirjoitti kirjassaan, että pojan erilaisuus, vanhempien vaatimukset, ja pojan hemmottelu pienenä olivat tragedian syitä.

Vuonna 2002 lastenpsykiatrian professori Tuula Tamminen kirjoitti;

Myyrmäen tragedia kertoo suomalaisesta todellisuudesta. Suomi suree. Syytä todella onkin, kun tavallisen oloinen 19-vuotias opiskelija räjäyttää itsensä sattumanvaraisesti suuren joukon kanssa ihmisiä. Myyrmäen onnettomuuden jälkeen moni vanhempi pohtii, miten oma lapsi voi. Myös lasten ja nuorten kanssa toimivat ammattilaiset ja muut aikuiset ovat viime vuosina esittäneet toistuvasti saman kysymyksen. Osaammeko me kuunnella ja onko meillä aikaa? Nykyistä kilpailuyhteiskuntaa perustellaan usein sillä, että Suomella ei ole muuta mahdollisuutta. Tällainen perustelu osoittaa mitä suurinta henkistä köyhyyttä. Vaihtoehdot on aina itse etsittävä, luotava ja yhdessä rakennettava. (Lastenpsykiatrian professori Tuula Tamminen, HS vieraskynä 19.10.2002)

Väkivallan  syyt ovat  suureksi osaksi yhteiskunnallisia. Amerikan vaalit osoittivat mitä oppimattomuudesta, tietämättömyydestä ja sivistymättömyydestä voi seurata. Huumeet ja alkoholi tuhoavat ihmisiä. Pari päivää sitten mediassa puhuttiin lasten päihdehoidon puutteista.

Lasten! Suomessa!

***

Nyt koulun pedagogisia perusteita murretaan osaamisyhteiskunnan nimissä. Koska julkisuudessa on viimeksi puhuttu koulusta sosiaalisena kasvattajana, koululuokan sosiaalisista rooleista: johtajista, myötäilijöistä, sivuutetuista, torjutuista? Koska on pohdittu oppilasjoukon aidon johtajan ja valtiasjohtajan eroja? Koska  on pohdittu koulun merkitystä oppilaiden sosiaalistajana demokraattiseen sivistysyhteiskuntaan?

Nyt oppilas on  muutettu osaajaksi, joka kilpailee koulussa muita vastaan, valmistuu taistelemaan opiskelupaikasta ja haaveilee menestyksestä, julkisuudesta ja rahasta. Koulu-  ja luokkayhteisöjä murretaan, ihanne on jättikoulu.

Jos kysyy, onko digioppiminen mennyt liiallisuuksiin, saa maineen tekniikan vihollisena.

Jos kysyy miksi pedagogit on syrjäytetty koulutuspolitiikassa, saa maineen hankalana marisijana, joka ei arvosta heitä, jotka pelastavat Suomea innovaatioillaan ja strategioillaan. On rytminvaihdoksen aika! Suomi ei saa jäädä osaamisen jälkijunaan! Puskista huutelijat, kuten se yksi eläkeläinen, haluavat vain julkisuutta!

***

Ole hyvä, lue Tuula Tammisen teksti uudestaan! Mitä korkeampi on yksilön yhteiskunnallinen asema, sitä suurempi on välitön tai välillinen vastuu lapsista ja nuorista.

Kukaan ei voi välttää vastuutaan; pikkupolitikointi vanhempein oikeuksista ja velvollisuuksista on vastenmielistä. Jokainen lapsi tarvitsee yhden pysyvän turvallisen aikuisen, varsinkin elämänsä alkutaipaleella. Se on hyvän elämän paras tae, mutta sekään ei aina riitä, kun yksilön ominaisuudet, perhetausta, sosiaaliset yhteisöt ja yhteiskunnan arvot kohtaavat. Kova  voittaa pehmeän.

Työelämä 2021

Tänä aamuna televisiossa keskusteltiin aiheesta ”Työelämä 2021.” Viime minuuteilla päästiin tärkeimpään: Mitä työelämän trendit tekevät ihmisen mielenterveydelle? Eivät hyvää, sehän tiedetään, mutta kuka siitä välittää? Koulukin valmistaa (muka) työelämän huippuosaajia. Ellei lapsi sovi visionäärien luomaan menestysputkeen, hänestä ei ole mihinkään.

Oikeastaan eilen julkaistu tutkimus urheilijoiden sairaasta laihdutusvimmasta kuvasi koko yhteiskunnan sairautta: Minä ja kehoni eivät kelpaa yhteiskunnalle, valmentajalle, opettajalle, äidille eikä isälle. Minä en kelpaa itsellenikään –katastrofi on tulossa.

***

Mandatum Life-julkaisu esitteli 22.11.2017 innovaatiojohtaja Taneli Tikan, 40, ideoita.  Tikka on julkaisun mukaan huippulahjakas ja kertoo mikä meitä odottaa:  ”Robotit korvaavat tulevaisuudessa työtehtäviä, joissa ne ovat ihmisiä parempia. Siirrymme entistä nopeasyklisempään toimintaan, jossa teknologian uudistuminen on jatkuva tila. Teknologian uusiutuessa ihmisten kyvyissä korostuu tarve omaksua uutta, kokeilla keskeneräistä, epäonnistua ja oppia nopeasti.”

Tikka lueteli tulevaisuuden ammatteja:

Robottiturvallisuuden tarkastaja, robottisiirtäjä, robottityönjohtaja, robottikouluttaja, robottityön suunnittelija ja robottienergia-avustaja, tavaranlähettäjä ja -kulunvalvoja ja -huolija, tavaran kaukolastaaja ja purkaja, tavararobottien ja tavaroiden pelastaja ja joukkoistuskuljetuksen valvoja, mallinvalintakonsultti, 3D-tulostaja, -tuunaaja ja -lähivalmistaja, tavarastailisti, raaka-ainekonsultti, tavaraohjelmoija, robottivalmistuksen tarkastaja, kiinteistövalvomomestari, robottirakennusmateriaalisäätäjä, robottirakennusmestari, -arkkitehti ja -valvoja, kunnossapitokauko-ohjaaja, ennakoija, etäavustaja, robottiliikenteen ”fleet manager”, 3D-mittaaja ja mallintaja, tavarastylisti, kaupunkiviljelijä, aineenvaihdunta-analyytikko, etäkokki, off-grid -huoltotarkastaja, nanokuituinsinööri, virtuaalisomistaja ( ei ”omistaja”) rakentajarobottiasentaja ja -ohjaaja, peukutusmanageri, alustalobbari, kyberturvamies, IoT-riskianalyytikko, robottivakuutusarvioija, robottikenttähuoltaja, mainekauppias, viranomaisfasilitoija, lähipalvelunvälittäjä, mikrovakuuttaja, omavaraiskonsultti, diagnostiikkavalmentaja, implanttiasentaja, biosalapoliisi).

Jos lista on liian suppea, tässä lisää ammatteja nuorille:

Anonymiteetti- ja yksityisyysadvokaatti, aquaponic-kalanviljelijä, kaupunkialueen hydroviljelijä, keinotodellisuusarkkitehti, lisätyn todellisuuden markkinoija, aquaponic-kalanviljelijä, kaupunkialueen hydroviljelijä, keinotodellisuusarkkitehti, lisätyn todellisuuden markkinoija, etämatkatoimiston elämystuottaja, keinolihatehtaan suunnitteluinsinööri, supervauvojen suunnittelija, unohdustuottaja, tapahtumakoordinaattori, pilviturvapalvelukonsultti, joukkoistusrekrytoija, vertaistyön moderaattori, motivaatiosuunnittelija, koheesiomanageri, tarpeenetsijä/logoterapeutti, heimopäällikkö, hallinnon pelillistäjä.

Supervauvojen suunnittelija! Kahta ammattia olisin kaivannut: Suuruudenhullujen pakkolääkitsijä ja hurmavisionäärien todellisuusterapeutti.

***

Pääministeri kertoi vuonna 2018, että miljoona ihmistä on pikaisesti uudelleen koulutettava ja jokaisen on vaihdettava ammattia neljä, viisi kertaa elämässään. Näin sitä ihmistä rohkaistaan oikealle polulle! Mikään ei ole pysyvää, ei sinulle, eikä lapsillesi.

Tikka nimitettiin 17.3. 2018 valtion kehitysyhtiö Vake Oy:n toimitusjohtajaksi. Hallitus siirsi Vakelle miljardiomaisuuden, jota pääministerin piti hallinnoida. Hanke meni lopulta myttyyn, tuli uusi hallitus.

***

Ihmisen ja robotin keskinäinen sota jatkuu. Aamun tv-keskustelijat olivat sitä mieltä, että ”paskaduunin” käsite saa uuden sisällön. Ei puhuttu siitä, keillä on oikeus tehdä itse oman elämänsä valinnat ja kuka työnnetään tunkiolle ja kaatopaikalle jo alakoulussa. Myönnän, että keskustelun aihe ei ole trendikäs, ei varsinkaan piireissä, joissa strategiset muutoskonsultit operoivat johtoryhmissä, kontributoiden resilienssin lisäämiseksi ja fasilitoiden  muutosvastarinnan murtamista.

 Paska ihminen, paska duuni. Niin yksinkertaista se taitaa olla.