Takapuoli ja elämän tarkoitus

Kauneuskonsultti kertoo lehdessä katselleensa itseään saunan peilistä. Hän oli kauhistunut, kun ennen niin ylväästi pullottanut takapuoli oli tipahtanut jonnekin. Lapsen imetys oli kutistanut rinnatkin olemattomiin.

Oma ulkomuoto on monelle elämän keskipiste. Kaunotar julistaa kärsivänsä lattapeffastaan niin paljon, että on päättänyt keskittyä kuntosalilla seuraavat puoli vuotta peffalihaksiinsa. Pyrstönsä kasvattaja voi muokata muutenkin itseään. Rinnat voi suurentaa tai pienentää, polvet kiinteyttää, huulet suurentaa, hampaat valkaista ja kasvot kiristää, opastaa naistenlehti.

Mutta entä jos peilistä tuijottava isopeffainen töröhuuli onkin onneton ja kaipaa entistä itseään? Ei mitään hätää! Hän voi etsiytyä elämäntapakonsultin puheille, hänen, joka muutti oman elämänsä, kun huomasi, ettei ole onnellinen. Konsultti kertoi  miten löysi onnen: Hän vaihtoi asuinpaikkaa ja ammattia ja alkoi neuvoa muita elämän peruskysymyksissä. Yleisin kysymys asiakkailla on kuulemma ”mikä on elämän tarkoitus?”

Konsultti ei kertonut mitä vastaa elämänsä tarkoituksen kadottaneille, eikä sitä, ja mihin hintaan hän myy elämän tarkoituksia. No, niitähän saa ostaa aamuyöstä Astral-televisiosta, hinta puhelusta on pp+ 0,36,5 euroa minuutti. Soita elämällesi tarkoitus kymmenessä minuutissa neljällä kympillä! Soita vaikka joka yö kello 04, viikon ajan; saat muutamalla satasella elämällesi suunnan. Seija, Erkki, Pirkko ja muut katsovat korteista ja taivaanmerkeistä mikä sinulle olisi parasta ja millainen tulevaisuus sinua odottaa.

Ehkä kannattaa kuitenkin  pohtia aivan itse omaa elämäänsä. Huomio siirtyy takalistosta tärkeämpiin asioihin. Jos et ole tottunut rasittamaan aivojasi, se voi tuntua hankalalta, mutta ei kannata luovuttaa. En suosittele TV:7n Glorya, joka lupaisi varmasti nostaa Paholaisen laskeman lattapeffasi ja parantaa siinä sivussa pahimmat tautisi Pyhän Hengen avustuksella. Se edellyttää kuitenkin, että muistat Glorya pikku rahalahjalla. Silloin hän saattaa huudahtaa Hallelujah ja ottaa huikat vesilasista. Sitä ei aina vedeksi uskoisi, varsinkaan silloin, kun Glory nostaa lasin, sanoo ”skool,”  ja alkaa puhua kielillä.

Mainosrummutuksen ja aivopesun keskellä  pitäisi ymmärtää, että persoonallinen aitous on kauneutta, jota mikään ulkoinen ei korvaa. Ihmisen onnellisuus ei riipu kasvojen, hauiksen, takapuolen eikä rintojen täydellisyydestä. Joskus sairaus tai muu vastoinkäyminen auttaa oivaltamaan tärkeän ja yhdentekevän eron.

Näin kertoi komean ja menestyvän miehen vaimo miehensä aivoinfarktin vaikutuksista:  Mies on tullut suvaitsevaisemmaksi ja armollisemmaksi muita kohtaan, niitäkin jotka eivät ole ulkoisten kriteerien perusteella kauniita menestyjiä ja voittajia, kuten miehen lähipiiri aikanaan. Puolisoiden rakkaus ja hellyys on syventynyt, kun turha pintakiilto karisi ja turhuuden markkinat jäivät taakse.

Kumppania kaipaavan kannattaa nostaa katseensa ehdokkaan peffasta ja rinnoista silmiin, kuunnella miten tämä puhuu – ja mistä puhuu.  Kannattaa punnita tarkkaan jaksaako hänen puhettaan kuunnella koko päivän – saati vuosikausia, pohtia ohjaako puhetta aivot vai takapuoli.

 

 

 

 

 

 

 

 

Valtapelit tuhoavat moraalin

Suomi kuuluu maailman vähiten korruptoituneiden maiden eliittiin. Vaasan yliopiston emeritusprofessori Ari Salmisen johtama korruptiotutkimus on kuitenkin paljastanut karusti, ettei meilläkään olla puhtoisia pulmusia. Suomessa ei tosin mennä virkamiehen puheille rahakassin kanssa, kuten aasialaisen tuttavani oli tehtävä saadakseen perustaa yrityksen.

Meillä ”verkostoidutaan,” jaellaan edut ja rahat kavereille, sukulaisille ja aateveljille. Valitaanko meillä julkisiin virkoihin aina se, joka on pätevin, vai aivan tietoisesti se, joka on ”sopivin.”?

Muutama ns. huippuprofessori kavalsi aikanaan valtavia rahasummia. Missä olivat kollegat, kun rikoksia tehtiin? Eikö kukaan aavistanut mitään? Miten rikokset alkoivat paljastua? Siten, että kiinni jääneet kavaltajat juorusivat muista kelmeistä, kavereistaan.

Ulkopuolisen on joskus vaikea sanoa onko kysymys korruptiosta vai asioiden joustavasta hoitamisesta. Vuodet 1973-2008 yliopistotyössä näyttivät minulle karusti miten virat jaettiin joskus suosikeille ja samanmielisille. Tärkeintä oli usein se, että tietty hakija piti torjua, ”väärän” koulukunnan tai tutkimussuunnan edustajana. Asia hoitui sopivien asiantuntijoiden avulla, heidän tehtävänään oli asettaa hakijat paremmuusjärjestykseen. Itsenäistä ajattelijaa ei voitu päästää häiritsemään itsevaltaisen johtajan ja hänen suosikkiensa elämää.

Pelkään pahoin, että tilanne ei ole parantunut, kun yliopistouudistus 2010 lisäsi rutkasti eri portaiden johtajien valtaa ja lopetti pysyvät virat. Korkekouluissa rohkea, liian itsenäinen tutkija-opettaja voidaan taluttaa helposti ulko-ovelle. Usein ne, jotka eniten olisivat ulkoilman tarpeessa, ovat sementoineet asemansa ja etunsa lukinverkoissaan.

Kateus ja pienisieluisuus, usein yhdistyneenä vääristyneeseen käsitykseen itsestä ja omista kyvyistä, tekee työyhteisöstä sairaan ja johtaa outoihin reaktioihin. Kollegan saama julkinen tunnustus tai vaikkapa hänen uusi kirjansa kuitataan hiljaisuudella; joskus on vaikuttanut suorastaan siltä, että jonkun saama myönteinen huomio on kuin isku vasten työkaverin kasvoja.

Pikku esimerkki oudosta manööveristä, jonka vaikuttimia en ymmärrä. Järjestin Vaasan kesäyliopistossa noin 40 vuotta kasvatustieteen perus- ja aineopintoja (approbatur- ja cum laude -opintoja) Helsingin yliopiston vaatimusten mukaan. Virkaurani lopulla yliopiston kasvatustieteiden tiedekuntaneuvoston kokouksessa hyvät työtoverini halusivat evätä opintojen järjestämisen. Ihmettelin kovasti, kun Vaasassa opettajat olivat peräti oman tiedekunnan dosentteja ja tohtoreita, taatusti päteviä. Kun kysyin olenko siis itsekin kasvatustieteen professorina epäpätevä opettamaan alani perusopintoja, tiedekunnan opiskelijajäsen vaati asian panemista pöydälle ”opiskelijoiden oikeusturvan takia.” Joku rakas kollegani oli ehkä valistanut opiskelijaa ennen kokousta. Miksi? En tiedä.

Voi vain kuvitella miten härskisti politiikassa ja yritysmaailmassa voidaan pelata. Yhä jatkuvat poliittiset virkanimitykset ovat perustuslain vastaisia.
Entä keille myönnetään poikkeuslupia rakentamiseen tai muuhun bisnekseen? Kuka hyötyy eniten sotesta; se kuuluisa mökin mummo,”pieni ihminen” vai amerikkalainen sijoittaja, suomalaisia aateveljiä unohtamatta?

Vaikka moraaliset valinnat saattavat olla hankalia, niiden peruskriteeri on se, että oikeat valinnat luovat harmoniaa, väärät kaaosta ja epätoivoa. Mikä on ”hyvää” tai ”pahaa” on ratkaistava ihmisen motiivien valossa. Pahuutta on sanottava pahuudeksi, vallanhimoa vallanhimoksi, itsekkyyttä itsekkyydeksi varsinkin silloin, kun sitä esiintyy valtaa käyttävien auktoriteettien taholla. Se vaatii rohkeutta, kosto vaanii aivan nurkan takana.

Äitienpäivänä

Minulla oli ihana äiti, Sylvia. Saan kiittää hänen rakkauttaan ja viisauttaan siitä, että jaksoin käydä koulua ja voin lähteä opiskelemaan Helsinkiin. Äiti rakasti ja auttoi, mutta ei vaatinut eikä sitonut, kun lähtöni oli lopullinen. Sisareni ja veljeni jäivät vielä kotiin.

Kävin äidin luona Vaasassa vuosikymmeniä; äiti katsoi erotessamme parvekkeelta kunnes häivyin puiston puiden kätköön.  Sitten tuli vuosi, jolloin äiti enää jaksanut nousta parvekkeen kynnyksen yli ja hän muutti vanhainakotiin.

Katselen vanhoja valokuvia. Koulun ensimmäiselle luokalla pikku Sylvialla on kaulassa kauniit valkoiset helmet. Hän sai ne tädiltään, kun jäi täysin orvoksi seitsemän ikäisenä. Äidillä on suuret, surulliset silmät.

Katson kuvia nuoresta naisesta mottimetsässä. Kuviin ilmestyy komea nuori mies, asepuvussa. Hän on isäni, on sota. Synnyin keväällä 1945.

Vuosikymmenet kuluivat kuin uni.  Vanhainkodin sängystä katsoi ihana äitini, Sylvia. Kysyin haluaako äiti ensin kahville vai tupakalle. Tiesin vastauksen: tupakalle. Olin kauan sitten lopettanut terveysvalistuksen. Ymmärsin, että savuke oli äidille tarpeen. Oli selviö, että pian keskustelimme kahvikupin ääressä jalkapallosta ja VPS:n tilanteesta.

Lämmin side välillämme säilyi eheänä ja lujana. Kiitos siitä kuuluu  viisaalle äidilleni, Sylvialle.  Äiti rakasti, ruokki ja tuki lapsiaan kaikissa elämän vaiheissa kuin lintuemo. Tarpeen tullen hän osasi kuitenkin muuttua pesäänsä suojelevaksi tiikeriksi.

Äidissäni henkilöityi kasvatuksen kaksi tärkeintä periaatetta: rakasta  ja hoivaa lapsiasi, mutta anna heidän lentää vapaasti omaan elämäänsä, kun aika on. Lähtö voi olla perheelle vaikea, mutta se on välttämätön.  Murrosikäisen veljeni kirje kertoo eromme kipeydestä.

”Kello on jo 22.30, mutta en malta olla kirjoittamatta. Katriina ja äiti jo nukkuvat. Yksi asia, josta haluaisin sinulle kertoa Vaasan kesästä tulkoon nyt esille. Se saa mun sisukset jollain lailla vapisemaan. Muistatko miltä tuntui ajaa yhdessä polkupyörällä oikopolkua pitkin VPS:n kentälle? Tuon tien kaikki mutkat muistat varmasti niin kuin minäkin. Nykyään kun ajan sitä yksin ja koivut oikein tuoksuvat sieraimiin herää minussa jonkinlaista kaipausta. Tuo on ehkä jollain lailla liian ’kynänvaraisesti’ selitetty, eikä siitä saa kuvaa, jonka haluaisin kirjeeseen saada. Niin sydämellisiä terveisiä, että kynä kädessäni on sulamaisillaan. Paljon, paljon rakkautta.  Jukka.”

Äidin antama lämpö, rakkaus ja turva kulkevat mukanamme jokaisena päivänä elämän loppuun saakka. Kiitos, rakas äiti Sylvia siellä korkeuksissa!  Kiitos kaikki äidit, te hellät emot,  ja myös te, lastenne hyvinvoinnin ja leivän  puolesta taistelevat naarastiikerit!

Suomen sivistyksen mitta on se, miten huolehdimme äideistämme silloin, kun lopullinen ero on lähellä. On meidän aikamme hoivata ja helliä emoamme,  silittää kättä, joka meitä lapsena turvasi.

Fantastinen haave koulu-uudistuksesta

Kerroin fiksulle viisikymppiselle, että omasta ikäluokastani vain osa pääsi kansakoulun neljänneltä oppikouluun ja enemmistö jatkoi kansakoulussa. Syrjäseudulla  lapset joutuivat muuttamaan 10-11-vuotiaana kuudeksi päiväksi viikossa sinne, missä oli lähin oppikoulu! Ystävä kysyi mikä  se sellainen ”oppikoulu” oli.

Ensin oppikoulussa käytiin viisivuotinen keskikoulu ja sen jatkoksi lukio, jos kodilla oli siihen varaa. Usein ei ollut. Peruskoulu levisi maahan 1972-77 ja muutti kaiken. Lukion aloitti vuonna 1960 vain noin 20 prosenttia ikäluokasta. Ylioppilaan valkolakki oli monen suvun suuri ylpeyden aihe. Vuonna 1980  lukion aloitti jo 40 prosenttia ikäluokasta, kiitos kaikille yhteisen peruskoulun.

Peruskoulun ympärillä on käyty keskustelua, ajoittain ankaraa taistelua, sen koko olemassaolon ajan.  Sen puolustajat ovat puhuneet jokaisen suomalaisen lapsen oikeudesta hyvään koulutukseen, koulun kasvatustavoitteista, yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden  tasapainosta ja persoonallisuuden eheästä kasvusta. Vastustajat ovat toistelleet, että peruskoulu tuottaa tasapäisiä, lahjattomia keskinkertaisuuksia.

 Varsinkin vuoden 1999 lakiuudistuksen alla julkisuudessa käytiin ankara taistelu peruskoulun suunnasta. Vastakkain olivat kaikille yhteisen peruskoulun kannattajat ja suurempaa valinnan vapautta ja eriyttämistä vaativat, jotka halusivat kouluihin lisää tehokkuutta, kilpailua ja julkista arviointia.

Vuoden 2001 loppua kohti peruskoulukritiikki kasvoi, elinkeinoelämän johtajat, eräiden eliittikoulujen rehtorit ja poliitikot vaativat koulujärjestelmän uudistamista. Suunnitelmat olivat valmiina. Väitettiin, että yhteinen peruskoulu oli syypää kansan sivistystason romahtamiseen. Yhä eli ajatus, että suuri osa kansasta on liian tyhmää opintielle. ”Koulu tuottaa tasapäisiä keskinkertaisuuksia,” oli hokema.

Joulukuussa 2001 julkaistu ensimmäinen kansainvälinen PISA-vertailu osoitti, että suomalaisen peruskoulun tulokset olivat ällistyttävän hyvät. OECD:n koulutusvertailun johtaja Norberto Bottani julisti kesällä 2003, että Suomen on syytä olla ylpeä kouluverkostaan. ”Suomalaisilla olisi syytä olla erittäin ylpeitä siitä, että koulujen tasoerot esimerkiksi lukutaitotutkimuksen mukaan ovat täällä lähes olemattomat. Tasaisella kouluverkolla on maalle suuri poliittinen merkitys.”

Opettajille kuuluu erityinen kiitos menestyksestä. Kansan sivistyneisyys on turvattu niin kauan kuin opettajat uskovat kasvatuksen voimaan ja jaksavat. Peruskoulun alkuperäinen kasvatuspäämäärä, eheiden ihmisten kasvattaminen on yhä äärimmäisen tärkeä.

Oppilaiden  erityislahjakkuuksien ja luovuuden parempi tunnistaminen ja vaaliminen voisi olla yksi koulun kehittämisen kohde. Jokaisen oppilaan erityiskyvyt tulisi löytää ja niitä tulisi arvostaa ja kehittää. Nykypuhe lahjakkaiden osaajien tuottamisesta taloudellisen kilpailukykymme takaajiksi kuvastaa nykyarvoja. Yhteenkään lapseen ei pidä lyödä tyhmän ja lahjattoman leimaa. Lapsen lahjakkuus ei riipu vain vanhempien ammatista tai lompakon paksuudesta eikä kaikkien lasten lahjakkuus ei näy vielä alakoulussa. Joidenkin vanhempien tulisi hillitä ylimitoitettua intoilua ja vaatimuksia oman superlapsensa palvelemisesta. Kyky hyviin kaverisuhteisiin on monelle älykölle tärkeämpi tavoite kuin kympin keskiarvo.

Nykypuhe koulusta, opetuksesta ja kasvatuksesta on yksipuolista, usein myös asiantuntematonta. Peruskoulua on murennetu  kulissien varjossa jo pitkään. Kauniilla puheilla peitellään sitä, että monelle on tärkeintä oman viiteryhmän edut, joillekin jopa taloudellinen hyötyminen peruskoulumme kansainvälisen maineen avulla. Pian jokaisella on vapaus valita elämänsä tukipuut, miksi koulu olisi poikkeus?

Monet vaikutusvaltaiset päättäjät ovat puhuvia päitä, jotka toistelevat koulutuksesta sitä, mitä päihin on ohjelmoitu.  Nähdäänkö piankin fantastinen koulu-uudistus, joka perustuu fantastinen yliopistouudistuksen arvopohjalle? Luvataan ensin kaikille kaikkea hyvää ja hetken kuluttua leikataan yhteisestä puusta ns. heikot oksat yhteisen edun nimissä. Mitä kympin tuntipalkalla marketin lattialla konttaava nuori hyllyjen täyttäjä koulutuksella tekisi? Hän tarvitsee vain älykännykän, joka piippaa, kun jossain on kolmen tunnin työkeikka tarjolla ensimmäiseksi ilmoittautuvalle.

”Ei pidä lannoittaa koko peltoa, silloin rikkaruohotkin  saavat ravintoa,” julisti opetusministeri 90-luvulla. Jos pelkästään kohti korkeuksia kurkottavat koulujemme auringonkukkalapset saavat vettä ja ravintoa, varreltaan heikot kasvit on helppo leikata tai unohtaa varjoihin kuihtumaan.  Kikyä ei saa vaarantaa rikkaruohoilla; tarvitsemme lisää tehoa, kilpailukykyä ja brändejä! Ja paineissa henkisesti romahtaneille nuorille lisää masennuslääkkeitä ja hoitopaikkoja.

 

 

 

 

                                                          .

 

 

Let’s make Finland great again

Keräsin 1990-luvun alkuvuosina tutkimusaineiston lahjakkaiden ja luovien, alle 35-vuotiaiden ihmisten elämästä, lapsuudesta nykyhetkeen. Älyköt, taiteiljat, kirjailijat, muusikot, tutkijat ja urheilijat avautuivat haastattelussa hyvin henkilökohtaisista asioista. He kertoivat myös mitä mieltä ovat Suomen yhteiskunnallisesta kehityksestä ja arvoista.

Kirjoitin ensin 148:n syvähaastatteluista perinteisen parisatasivuisen tutkimusraportin numeerisine analyyseineen. En julkaissut sitä, koska faktorianalyysit ja merkitsevyystestaukset olisivat hävittäneet olennaisen tutkimustiedon. Tein aineistosta oudon kirjan, Isät meidän. Luovaksi lahjakkuudeksi kasvaminen (Atena, 1996). Kirja on tutkimuksen ja pamfletin yhdistelmä sekä luovuuden oppikirja. Tekstissä heijastuu tuore kaksivuotinen tutkimuskauteni Yhdysvalloissa, Georgian yliopistossa.

Isät meidän-kirjan pamflettiosassa Tuomo, opettaja ja sosiologi, on alter egoni. Kas näin kirjoitin, vuonna 1996:

“Eihän yhteiskunta ole pelkkiä instituutioita, vaan ennen kaikkea eläviä ihmisiä!” Tuomo puhui kiihtyneenä. ”Voisiko tiede edes jollakin lohkollaan pohtia sitä, miten tieteellinen selitys auttaisi ihmisiä elämään viisaasti, ihmisarvoisesti? Kuinka monta sataa tai tuhatta tai kymmentätuhatta henkistä kuolemaa tekevää lasta tai työtöntä vastaa arvoltaan yhtä huippuprofessoria aineellisen ja henkisen tuen sijoituskohteena. Ajatelkaapa, jos konkurssipankkien valtavat  tukirahat olisikin maksettu kouluille, korkeakouluille, päiväkodeille, sairaaloille, vanhuksille!” Tuomo vaahtosi. “Se on tietenkin täysin mahdoton ajatus! Ihmisten luhistuminen ja henkisen sivistyksen romahtaminen ei kai olisi mikään todellinen ongelma! Pankkien romahtaminen taas olisi tuhonnut koko Suomen,” Tuomo paasasi.

“Tuomo hyvä, tuo on epäanalyyttistä ja simppeliä. Oikaiset reippaasti mutkia päättelyssäsi…” Älykkö-Olli sanoi.

Tuomo näytti yhä kiihtyvän.

“ Amerikassa näin, että monet pitivät kodittomien  ihmisraunioiden  köyhyttä ja kurjuutta  itse valittuna olotilana, joka kumpuaa pelkästä laiskuudesta. Köyhien äpärien ja niiden äitien mitättömiä avustuksia ne halusivat leikata osana kansakunnan talouden elvyttämistä. Rupuköyhien syytähän varmaan on, jos amerikkalaiset autot eivät mene kaupaksi! Monet toistelivat koko ajan omahyväisinä “aim praud, aim praud, wee aar nambö wan,” aina  sama uho. Useimmat eivät tienneet muusta maailmasta juuri mitään,” selitti Tuomo.

Tuomo marssi kirjahyllyn luo ja löysi pian etsimänsä. “Mä luettelen teille tästä amerikkalaisen Andrew Shapiron kirjasta “Were number one” asioita, joissa Yhdysvallat on vuonna 1992 ollut listaykkönen: aseiden omistajat, murhat, kuolemanrangaistukset, vangit, köyhät, yksinhuoltajat, kodittomat, lapsikuolleisuus, avioerot, tulojen epätasainen jakautuminen, puolustusmenot, budjettivaje, autot, televisot, jätteet…Listan viimeisiä ne ovat julkiseen koulutukseen käytettyjen varojen määrässä. Ja kuitenkin Yhdysvallat on mittaamattoman rikas maa. Mukana vertailussa on ollut 17 läntistä teollisuumaata, myös Suomi. Mitä ajatuksia tämä herättää?  Luettelo ei ole poliittista vihamielistä propagandaa, vaan vastuullisten amerikkalaisen laatima hätähuuto.”

“Miten tämä Suomeen liittyy?” Pasi kysyi.

 “Pohjoismaat ovat olleet vuosikymmeniä todellisia maailman ykkösmaita mitä tulee elämänlaatuun. Tilanne on muuttumassa, pahaan suuntaan, osittain olosuhteiden pakosta, osittain arvomaailman muuttumisen vuoksi. Nyt Suomestakin ollaan aivan tarkoituksella tekemässä pikku Amerikkaa, ei kai enää Euroopan Japania…Japanihan me saatiinkin melkein kiinni ainakin yhdessä asiassa: itsemurhien lukumäärässä,” Tuomo selitti.

“Sä taidat liiotella meidän amerikkalaistumista,” Pasi huomautti Tuomolle.

“Katso ympärillesi!” Tuomo ärähti. ”Mistä ihanteemme tulevat? Keitä me yritämme matkia joka asiassa? Tottakai maailma muuttuu väistämättä! Lisätään vaan draivia ja tulosvastuuta jokaiselle! Mitataan ihmisarvo sillä, paljonko kukin ansaitsee! Jokainen olkoon oman onnensa seppä! Lopetetaan ilmainen terveydenhuolto, koulutus ja korkeakoululaitos! Kaikkihan on viime kädessä kiinni ihmisen omista kyvyistä, yrittämisestä ja myönteisestä ajattelusta!  Yritä ja hymyile, toteuta unelmasi! Finnish dream!”.

On vuosi 2017. Kirjan kirjoittamisesta on kulunut yli 20 vuotta. Mihin Suomea on kuljetettu? Ketkä istuvat tulevaisuudessa Suomi-bussin kuskin pukilla? Joukko näkymättömiä takapenkin haamuja, lobbareita, lukee joka tapauksessa kuskille karttaa. He määräävät aika pitkälle bussin suunnan ja vauhdin, he vaikuttavat visioillaan siihen, kuka pysyy bussin kyydissä ja kuka kipataan maantienojaan keskelle korpea.

Kaikilla on kuulemma ihan pian vapaus valita elämänsä tukipuut. Valitse siis itsellesi paras lääkäri, paras koulu, parhaat vanhemmat ja paras työpaikka! Kun valitset oikein, olet pian huipulla, terveenä, onnellisena ja varakkaana. Älä valita, unelmoi ja toimi! Let’s make Finland great again!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ystävänpäivänä

Ystävyyteen kuuluu vastavuoroisuus, kiintymyksen ja yhteenkuuluvuuden tunne. Ystävyydessä tunteet ovat voimakkaita ja pysyviä. Ystävä tuntee ystävänsä persoonallisuuden, ajatukset ja tavan ilmaista tunteita. Ystävät uskoutuvat toisilleen, jakavat ilonsa, surunsa ja pelkonsa. Ystävä ymmärtää, lohduttaa, hyväksyy ja antaa arvoa ystävälleen.

Ystävän tuntee siitä, että häneen voi luottaa, aina ja ehdottomasti. Sillä hetkellä kun ystävä pettää, särkyy, jotain sellaista, jonka korjaaminen on hyvin vaikeaa. Ystävä ei paljasta muille salaisuuksia, ei juoruile, eikä sotke suhteita muihin ystäviin. Ystävä ei pilkkaa, uhkaile eikä missään olosuhteissa käytä toista hyväkseen. Aito ystävä ei ole kateellinen, vaan iloitsee toisen menestymisestä.

Miesten ystävyyden ilmaisutavat eroavat ehkä naisten tavoista. Päällisin puolin voi kuvitella, että miesten tunneskaala on heikompi kuin naisilla, mutta se on erehdys. Kyllä mieskin tuntee syvästi, vaikka se ei ehkä aina näy päälle päin.

Opiskelijakavereistani opettajakorkeakoulun ajoilta on tullut vuosikymmenien kuluessa ystäviä. Tapaamme kerran vuodessa. Meistä on karissut nuoruuden ujous ja uhma, myös pelko siitä, mitä muut minusta ajattelevat, tarve olla jotain muuta mitä olemme. Olemme oppineet kuuntelemaan toisiamme. Ymmärrämme, että meidän ei tarvitse enää esittää mitään, ei hävetä itseämme, ei tappioitamme, ei typeryyksiämme, eikä yrittää tehdä muiden silmissä itsestämme parempia kuin olimme.

Puhumme tietenkin paljon opiskeluajoista. Ekiä muistutetaan aina siitä, että ensimmäisen vuoden harmoninpolkemisen jälkeen soitonopettaja antoi hänelle tunnustusta, koska ”polkeminen alkaa sujua, vaikka kädet eivät vielä osukaan oikeille koskettimille.”

Kun puristamme erotessamme toistemme käsiä, katsoimme ystävää suoraan silmiin. Käsien puristus oli luja ja pitkä. Kai tapaamme vielä?

Ystävä ei ole rakastettu, mutta aitoon rakkauteen liittyy syvä ystävyys.  Aito ystävyys ja rakkaus antavat voimaa ja rohkeutta taistella hyvyyden,  oikeudenmukaisuuden ja kauneuden puolesta, ”pilviä ja pahoja henkiä vastaan,” kuten seuraava runo kuvaa.

Meri ja Päivä (Eino Leino)

Aamu koitti. Päivä nousi aalloista.

Meri sanoi: Älä vielä nouse. Jää vielä hetkeksi luokseni.

 Päivä sanoi: Minun täytyy. Urani odottaa minua. Mutta minä palajan jälleen illalla sinun luoksesi,

 Meri sanoi: Mutta mitä minä teen sillä aikaa?

 Päivä sanoi: Sinä kannat sillä aikaa minun kuvaani.

 Ja meri kantoi päivän kuvaa rinnassaan ja päivä lähti taistelemaan pilviä ja pahoja henkiä vastaan.

 Mutta joka kerran kun hän katsahti alas, näki hän aalloissa oman kuvansa. Silloin säkenöi jälleen hänen säilänsä ja hänen vihollisensa väistyivät ja pakenivat.

 Ja he sanoivat: Paetkaamme, sillä meri rakastaa häntä.

 Niin mahtava on meri, kun se päivän kuvaa helmassaan kantaa. Ja niin voimakas on päivä, kun se tietää meren sitä rakastavan.

 Mutta kun ilta jälleen joutui, meni päivä mereen suurena ja säteilevänä ja meri kuivui hänen polttavien suukkojensa alla.

 Jokaisesta heidän suudelmastaan tuikahti tulinen tähti taivaalle ja heidän hellyytensä kohosi yli maan kuin lempeä kuu.

 Ja ihmiset, jotka sen näkivät, sanoivat: Rakastakaamme toisiamme niin kuin meri ja päivä toisiaan rakastaa.

 

Ihminen tuloskoneena

Tämä juttu on kirjoitettu vuonna 2005. Pohdin työelämän kehityssuuntaa ja sitä, mihin yliopiston muutospuheet ja tehokkuusmallit ovat työntekijöitä viemässä. Nyt se tiedetään.

Nuori mies kertoi minulle, että hänen vaimonsa nousi keskellä yötä, oli lähdössä jonnekin. Kun mies kysyi mihin vaimo on menossa, tämä kertoi lähtevänsä käynnistämään tuloksentekokonetta. Vaimo on kansainvälisen yhtiön palveluksessa, äärimmäisen tehokas ja ahkera, työlleen omistautunut nuori nainen, jonka työpäivän pituutta on vaikea ennustaa. Kilpailussa menestyminen on raakaa puuhaa.

Olen arvioinut viime ajat työtovereitani yliopistossa, koska olen jonkin sortin  pikkupomo. Yritysmaailman tulospalkkausmalli on otettu vaivihkaa käyttöön valtionhallinnossa ja nyt myös yliopistoissa. Ilmeisesti oletetaan, että virkamiehet tekevät töitään vajaatehoisesti ellei peräti laiskasti. Siitä tulee nyt loppu. Yliopistoissa esimiehet on pakotettu arvioimaan kavereitaan ja nuorempia kollegoitaan, tehtävien vaativuutta skaalalla 1-10 ja työntekijän suoriutumista skaalalla 1-5, onko ahkera, onko yhteistyökykyinen, onko ammattitaitoinen. Seurauksen on UPJ, uusi uljas palkkausjärjestelmä.

Tulospalkkausta on ”kehitetty” erään johtavan virkamiehen mukaan 15 vuoden ajan. Jos 15 vuoden suunnittelun työn tulos on se mikä se on, on kysyttävä minkälaisen tulospalkan uudistuksen laatijat työstään ansaitsisivat. Tehtävien haastavuus, yhteiskunnallinen merkitys ja henkilökohtainen suoriutuminen arvioidaan kuulemma ”analyyttisellä menetelmällä” – mikähän sekin lienee – mutta viime kädessä kyse on ”esimiesharkinnasta ja osaamisesta” meille kerrotaan.

Jos esimiehenä arvioisin synnytettyä toimintaohjelmaa ja sen laatijoiden palkkaa, ehdottaisin heidän palkkansa puolittamista. Niin suurta ihmisen käyttäytymisen ja tarpeiden  ymmärtämättömyyttä ehdotukset kuvastavat, niin vaarallisia oheisvaikutuksia inhimillisten tuloksentekokoneiden käynnistäminen aiheuttaa.  

Kannustelisiin ja luokitteluihin nojaava palkitseminen perustuu vanhaan behavioristisen psykologian periaatteeseen: Tee, kuten käsken, niin saat palkkiosi. Tämä on tehokas periaate, kun nälkäisiä rottia juoksutetaan kilpaa labyrintissa ja tavoitteeseen päässeet palkitaan ruokapalalla. Nyt ihmisrotat pakotetaan juoksemaan ruokapalansa perässä ja taistelemaan toinen toistaan vastaan samoista namupaloista. Kukaan ei kysy miltä ihmisrotasta tuntuu.

Tulospalkitun työ voi tehostua tilapäisesti, mutta psykologian lakien mukaisesti tehokkuus alkaa pian laskea; rotta alkaa odottaa isompaa ruokapalaa. Jos palkittuja on vähän, palkkiotta jääneiden työteho luultavasti laskee.

Voi olla, että joissain virastoissa jotkut virkamiehet ovat lorvineet ja paperinpyöritys alkaa ehkä saada uutta vauhtia. Voidaan laskea montako hakemusta tai anomusta on käsitelty kuukaudessa.

Se taas, että esimerkiksi korkeakouluihin, koululaitokseen ja terveydenhoitoon ajetaan tulospalkkausta, osoittaa pelottavaa yksisilmäisyyttä ja ymmärtämättömyyttä siitä, miten mahdotonta on mitata näiden alojen tärkeimpiä tuloksia. Inhimillinen hyvinvointi, turvallisuuden tunne, oppimisen halu, luovuus, mielenterveyden vaaliminen ovat esimerkkejä alueista, joita mitkään tulosmittarit eivät koskaan täsmällisesti tavoita.

Kun valtion viroissa jaettava kokonaisrahamäärä pysyy samana, seurauksena on se, että ihmiset pakotetaan kilpailemaan toinen toistaan vastaan mitättömistä lisäpalkoista. Jonkun palkka kasvaa ehkä vähän, toisen pienenee saman verran, koska palkkapotti pysyy samana. Vahvoilla ja röyhkeillä on erinomaiset menestymisen mahdollisuudet tässä alentavassa taistelussa. Jotkut esimiehet herkistyvät tunnetusti nuolemisestaan, jotkut suorastaan edellyttävät sitä, mikä aiheuttaa ongelmia ryhtinsä säilyttäville työntekijöille.    

Muistan kuuluneeni joskus yliopiston innostavaan työyhteisöön. Työpaikka on hyvä, kun se takaa toimeentulon ja siellä kunnioitetaan aidosti jokaista ihmistä riippumatta siitä, mikä on hänen toimenkuvansa tai asemansa organisaatiossa. Työn tulokset ovat silloin pitkällä tähtäyksellä paremmat kuin piiskan tai palkkioiden avulla puristetut saavutukset. Elämän mielekkyyden, ehkä jopa onnellisuuden, lisääntyminen ei ole työntekijöille aivan vähäinen lisäbonus. Jokaisella on näet luultavasti vain yksi elämä. Vaikeinta on luultavasti niillä, joiden aivot vielä toimivat, ja joiden selkäranka ei ole luisunut housuihin.

Kun kävelen nuoren lahjakkaan kollegani kanssa aamulla kohti työpaikkaamme yliopistolla ja hän kertoo miten töihin meno ahdistaa, jopa pelottaa, olen hänen puolestaan murheellinen. Onnittelen voittajia. Olette tuhoamassa suomalaisen yhteiskunnan yhtä viimeistä itsenäisen ajattelun, vapauden ja luovuuden tyyssijaa, yliopistoa.