Aikuisten aamusatu

Kari-setä kertoo aamusadun kaikille kilteille aikuisille. Näin satu alkaa:

Olipa kerran mahtava mies, jonka päässä naksahti. Mahtimies pauhasi televisiossa:” Kansalaiset, mina kunder, zitizens, customers! Hiljaisuus, nyt! Näin minä olen päättänyt: Töitä pitää teidän tekemän 12 tuntia vuorokaudessa, yliopistoissa 16 tuntia. Muu aika on vapaata. Vapaudella on kuitenkin rajansa. Annan päiväkäskyn: Läskit, mars aamulenkille! Pian tulee rasvaprosentin mittaaja ja silloin läskinne punnitaan viimeiseen rasvagrammaan ja selluliittiahterin rasvapaakkuun saakka.

Te muutosvastarintaiset! Muutos on pysyvää, muutos on jatkuvaa, muutos on dynaamista. Nyt ei ole aikaa sitoutua mihinkään. Nyt tehdään projekteja: työ-, avioliitto- ja lapsiprojekteja, joilla on alku- ja loppu. Aamun avauksen tunnussana on ketteryys, ketteryys ja vielä kerran ketteryys.

Erkki ja Sylvi, siellä petin pohjalla! Miten olette sisäistäneet visiot, strategiat, pitkän- ja keskipitkän tähtäyksen toimenpideohjelmat yhdistettyinä tietostrategioihin. Entä miten hoidetaan elämänkaarisuunnitelmanne rahoitus nyt, kun kehitämme rakenteita kustannustehokkaiksi alati muuttuvissa toimintaympäristöissä.

Kuka siellä inisee, että lehmät saivat 60 vuorokauden ulkoilupakkoasetuksen, mutta me vanhat ja vammaiset vain täällä lukkojen takana virumme! Lehmät ovat tuottavia, te ette, senkin hönö! Kello löi jo kuusi. Vaipat on vaihdettu, Nyt yönapit huuleen, simmut ja suu kiinni!

Ja Erkki! Älä aina valita kaikesta, sinä vanha, vastenmielinen ukon turjake! Ota oppia minusta! Minä olen tunteikas ihminen iho paljaana, vereslihalla. Lukekaa naistenlehdistä, jos ette usko. Mutta huomatkaa tämä: Pitää osata olla tunteikas ketterästi, tehojen kärsimättä.

Seuratkaa mediasta miten me avainosaajat singahtelemme maasta ja maanosasta toiseen tehomme ja tyylimme säilyttäen, kaiken arvokkaan sisäistäen, osaamistamme päivittäen. Ottakaa oppia meistä menestyjistä, te valittavat laiskurit! Katsokaa minua, kärkiyksilöä. Jo lapsena lauloin kansakoulun valiokuorossa, soolot tietenkin. Tein kaukalossa viisi maalia ja olin piirin paras lapsikolmiloikkaaja.

Minä lähden nyt Pekingin visionäyttelyyn. Kun palaan, punnitsen sinut suomalainen keskiverto. Sulo-Armas, sinun ennusteesi on huono, viimeinen käyttöpäiväsi on hyvin lähellä. Muista rukoilla iltarukouksesi.

Kaikki isot, ystäväiseni! Älkääkä unohtako antaa tyttärillenne päivän masennuslääkkeitä ja koittakaa löytää Taneli sieltä Kurvin kulmilta, jossa sen on nähty hortoilemassa tölkki kourassa. Viekää poika heti klinikalle. Suomi ei saa menettää ainuttakaan nuorta osaajaa!

Sen pituinen se, aamusatu.

Mistä taitoluistelijoiden alistaminen kertoo?

Julkisuudessa on kauhisteltu taitoluisteluvalmentajan lapsia ja nuoria alistavia toimintatapoja –eikä syyttä. Eihän tämä suinkaan uusi asia ole; siitä ei ole haluttu puhua, koska harva haluaa liata omaa pesää tai leimautua yhteishenkeä pilaavaksi häiriköksi.

Kiira Korpi kertoi vuonna 2018 kirjassa miten nuoren taitoluistelijan keho ja mieli murretaan alistamalla hänet tunteettomaksi esineeksi, jonka tulee palvella valmentajien halua hyötyä nuoresta tähdestä. On pakko onnistua, pakko voittaa, ja tämä julma vaatimus siirretään nuoreen urheilijaan. Jollei hän menesty, hän on pelkkä painolasti. Lapsia ja nuoria pilkataan julkisesti.

Olen nähnyt, kun murkkuikäinen pelaaja lyyhistyi kesken jalkapallo-ottelun pelikentälle ja kannettiin lääkäriambulanssiin. Kyse oli ilmeisesti psyykkisen ja fyysisen rasituksen yhteisvaikutuksesta, ehkä paniikkikohtauksesta. Kerran kuulin, kun valmentaja kommentoi juniorin oksentamista harjoittelurääkin jälkeen hyväksi kokemukseksi.

Tyhmintä mitä valmentaja voi tehdä, on murrosikäisten rankaiseminen huonosta suorituksesta ylimääräisillä juoksuilla ja punnerruksilla. Se ei kasvata voitontahtoa, vaan katkeruutta ja vihaa. Pelaajille tulee tarve etsiä joukkueesta syntipukkeja. Murkut voivat olla häviön hetkellä julmia kavereitaan kohtaan, valmiita savustamaan epäonnistuneet ulos joukkueesta. Ylikierroksilla loppuun ajettu nuori ei kehity tähdeksi,vaan monesta kehittyy kipuileva varhaisvaivainen, joka ei pysty enää pelaamaan.

Menestystä ja kilpailukykyä korostava maailma aiheuttaa varsinkin monille tunnollisille tytöille henkisiä ongelmia. Vain täydelliset suoritukset kelpaavat.

Perfektionisti pyrkii täydellisiin suorituksiin ja jatkuvaan virheiden välttämiseen. Hän mittaa omaa arvoaan suoritustensa perusteella. Koulusaavutuksillakin on monille lapsille ensisijaisesti ulkoista arvoa, sillä ne tyydyttävät vanhempien ja opettajien odotuksia. Perfektionismi on joskus yritys korvata muilla alueilla koettua huonommuuden tunnetta.

Olisi ymmärrettävä, että fanaattinen voitontavoittelu ja oman arvon ansaitsemin suorituksilla on yhä paheneva sairaus suomalaisessa yhteiskunnassa. Ei riitä, että on se mikä on: tavallinen ihminen, joka löytää elämästään paljon hyvää. Parasta ovat hyvät ihmissuhteet, kaverit ja eri-ikäiset ystävät.

Jokaisella on oikeus elää psyykkisesti ja fyysisesti turvallisessa ympäristössä. Urheiluun kuuluu terve kilpailu, voitot ja tappiot. Huipulle millä tahansa alalla voi, ja saa pyrkiä, jos se on lapsen oma tahto. Näinhän ei läheskään aina ole.

Kohtalokkainta lasten tulevaisuuden kannalta on se, että ankara kilpailu on ujutettu nyt koulumaailmaan välittämättä sen aiheuttamista psyykkisistä paineista. Miksi suvaitsemme tyhjiä hokemia menestyksestä, kilpailukyvystä ja osaajista? Moni puhuu lahjakkuuden ja luovuuden tärkeydestä ja toimii niiden pyövelinä vaatimalla lisää tuloksia ja tehokkuutta eri tahdissa kehittyviltä lapsilta.

Tämän päivän (21.1) Hesarin kolumnissa Katriina Pajari kertoo Kiinan esikoulusta. Lapsia arvioidaan yli sadalla osiolla, yli kymmenellä sivulla: istuuko lapsi suorana ja mitä osaa. Toimittajan oma lapsi on onnistunut esikoulussa hienosti, mutta tuntui tärkeältä säästää häntä tiedolta, että koulussa joku arvostelee häntä jatkuvasti.

”Onko tämä Kiina-ajan perintöä vai osa ikävaihetta, ehkä molempia: lapsessa istuu jo nyt epäonnistumisen pelko.En ylipäätään ole varma, tarvitseeko viisi–kuusivuotiaiden tietää, onko heillä kova lihaskunto tai kuinka nopeasti he osaavat kirjoittaa numerot. Tai että tulee miinuspisteitä, jos julkinen esiintyminen jännittää niin, että alkaa itkettää.”

Parhaillaan innovoidaan myös suomalaisen koulun arviointijärjestelmää. Sopii toivoa, että innovaattorit ymmärtävät mitä voi mitata ja mitä ei. Mitä uusi arviointi merkitsee lapsille, opettajille ja kouluille?

Monet koulut ja työpaikat ovat kuin taitoluisteluareenoita. Olkoon meno kuinka vaarallista tahansa, suu on pidettävä kiinni, jos ei halua itselleen vaikeuksia. Ne, jotka eivät täytä vaatimuksia tai suostu alistumaan, voidaan häätää luonnonjäille, pois silmistä.

Miksi muuten puolet rehtoreista on selvityksen mukaan uupuneita? Johtuuko se liiasta työmäärästä vai siitä, että rehtori joutuu toimimaan arvojensa vastaisesti, valmentajana, jolle tärkeintä on oman koulun ”innovatiivisuus.” Kilpailu ja pilipalisaatio saattavat ahdistaa rehtoria, joka ymmärtää että koulu on kasvatusinstituutio, ei kilparata eikä mainostoimisto, joka toitottaa omaa erinomaisuuttaan. Brändääminen kannattaisi jättää korkeakouluille. Ihan tavallinen hyvä riittää.

Taidekasvatus ruokkii ihmisyyttä

Ihmissydän on kanteleen kaltainen. Siellä on viritetty eri tunteet sointuviksi kieliksi, joita Elämä soittelee. Kokemukset muodostuvat sydämessä taruiksi, jotka yksinäisinä hetkinä alkavat soida ja herättävät tuhansia kuvia mielikuvituksen maailmassa. Näitä säveliä tulisi ottaa talteen ja muodostaa pysyviksi. Taiteen tehtävä onkin näiden sävelien kokoaminen.” (Kuvataiteilija Einari Frisk (Uusikylä) vuonna 1913).

Opetussuunnitelman uudistaminen on aina hankala prosessi,oppiaineiden tuntimääristä taistellaan. Tämä ei ole huono asia;se osoittaa, että Suomi on demokraattinen maa, jossa mikään taho ei voi sanella, mitä koulussa opetetaan. Kansalaisilla on omat näkemyksensä siitä, miten arvojen pitäisi näkyä koulukasvatuksessa.

Eivät opettajatkaan ole yksimielisiä. Koulutuksensa ja ammattietiikkansa vuoksi opettajilla on kuitenkin edellytykset ymmärtää mistä opetuksessa on perimmiltään kysymys. Tärkeintä on oppilaiden tasapainoinen kehitys. Sitä ei saa vaarantaa kumartelemalla niitä, jotka esittävät koulun aidan takaa tai vallan kammareista yksipuolisia vaatimuksia, ellei peräti uhkauksia.

Harva vastustanee sitä, että koulussa on riittävästi oppiaineita, joista tulevat insinöörit, teknologit ja kauppatieteilijät hyötyvät. Ilman monipuolista kielitaitoa ihminen on vaikeuksissa. Äidinkielen taitojen ruostuminen on huolestuttavaa. Ei riitä, että luku- ja kirjoitustaito heikentyvät, monen nuoren puhekin alkaa olla pelkkää veetä ja takeltelevaa sanojen toistelua. Jopa eräät Ylen nuoret toimittajat painottavat sanoja perin ärsyttävästi.

Taito- ja taideaineet luokitellaan helposti turhaksi puuhasteluksi, joka estää tehokasta opiskelua. Onpa jopa vaadittu, että ne poistettaisiin opetussuunnitelmista koulun tehokkuuden lisäämiseksi. Millainen olisi maailma ilman musiikkia, kuvia, veistoksia, käsityötuotteita, tanssia tai teatteria!
Eivät taide- ja taitoaineet ole tärkeiden aineiden vaihtoehtoja, niiden harrastaminen kuuluu elämään ja tekee meistä sivistyneitä ihmisiä -tietenkin yhdistyneinä historian ja muiden ”reaaliaineiden” opiskeluun.

Taide luo kauneutta, antaa esteettisiä elämyksiä ja tuottaa iloa. Parhaimmillaan taide ruokkii ihmisen sisäistä kauneutta ja moraalia, johon liittyy taju oikeasta ja väärästä sekä halu toimia inhimillisten arvojen puolustamiseksi.
Taidekasvatusta tarvitaan, jotta lapsesta kasvaisi ajatteleva, tunteva, välittävä ja luova. Näin kirjoitti nuori kuvataiteilija-laulaja, isoisäni 1913:

”Ihmisen tärkeimpiä tehtäviä tässä elämässä pitäisi olla sielunsa kypsyttäminen likemmäksi täydellisyyttä, eikä ainoastaan pintapuolisten nautintojen, rikkauden, mukavuuden ja kunnian etsiminen, sillä kaikki nämä ovat katoavaista omaisuutta, jota vastoin sielullisia voimia ei mikään voima hävitä.”

Taiteella on myös moraalinen ulottuvuus: taide voi osoittaa yhteiskunnallisia epäkohtia, vallanhimon ja alistamisen tuottamaa kärsimystä. Taide voi olla vaarallista diktaattoreille, usein sanattomien viestiensä vuoksi.

Draamakasvatus kuuluu ehdottomasti kouluun; nuorilla on oikeus huutaa maailmalle surunsa, ahdistuksensa, toiveensa ja riemunsa –rohkeasti ja paljaina. Nuorten esityksissä paljastuu usein liikuttavasti keskinäisen välittämisen ja yhteisöllisyyden voima: Näyttämöllä jokaisen nuoren pitää kelvata: laihan, lihavan, lahjakkaan ja vähälahjaisen.

Vanhempien ja opettajien tehtävänä on pysähtyä, kuunnella ja varsinkin kuulla, ymärtää ja auttaa lapsia ja nuoria. On aika lopettaa puheet maailman onnellisimmasta kansakunnasta; sillä ostetaan vain hyvää omaatuntoa.

Lahjakkuus

Kaksi viestiä sai minut kirjoittamaan uuden kirjan ”Lahjakkuus.”(PS-kustannus). Kirja julkaistaan tammikuun 24. päivänä Educa-messuilla.

Viesti lahjakkaalta aikuiselta:

Näin minulle kirjoitti etevä tutkija, joka yritti lapsuudessa peitellä lahjakkuuttaan: ”Tajusin jo varhain, että olen outo. Olen koko elämäni yrittänyt elää ja toimia siten, ettei minua pidetä outona. Koskaan en voi olla oma itseni. Osaan tulla ihmisten kanssa toimeen, ihmiset yleensä pitävät minusta. Mutta kun innostun, en pysty kätkemään kokonaan sitä mikä todella olen. Ihmiset yleensä pysähtyvät, tuijottavat, ja töksäyttävät, että oletpa sinä älykäs! Petyn aina, etten saanut pidettyä itseäni kurissa.”

Tutkija kirjoitti, että maksaisi melkein mitä vain, jos saisi tietää mitä lahjakkuus oikein tarkoittaa. Päätin kirjoittaa lahjakkuudesta vielä yhden kirjan.

Viesti äidiltä:

”Yksi lapseni opiskelee lukiossa, joka tunnetaan erittäin korkeista arvosanoistaan ja laudaturin ylioppilaistaan. Lukiolainen nauttii aidosti opiskelustaan, koulun ilmapiiri on hyvä ja lahjakkaat oppilaat tukevat toisiaan. Toinen lapsi opiskelee peruskoulun alaluokilla ns. huippukoulussa. Lapsi on kertonut hautovansa itsemurhaa koulun ankaran vaatimustason vuoksi.”

Valtioneuvosto määritteli lahjakkaiden opetuksen viralliseksi opetuksen kehittämisen tavoitteeksi jo vuosina 1987-88. Idea nostettiin uudelleen tavoitteeksi 2018 ”Uusi peruskoulu-ohjelmassa.”

Lahjakkuudesta on puhuttu mediassa lähinnä iskulausein ja hokemin: ”Suomi tarvitsee lahjakkaita osaajia,” ”kilpailukykymme vaatii huippuosaamista,” ”aivot pakenevat ulkomaille.” Fraasien toistelun sijasta lahjakkuutta tulisi tarkastella analyyttisesti, tutkimustulosten avulla. Kotikasvatuksella ja kouluopetuksella lahjakkuuden kehittymistä voidaan tukea, tai lahjakkuus voidaan tuhota.

Millaista lahjakkuutta suomalainen yhteiskunta suosii, kenen lahjakuus on arvokasta ja kenen ei? Koulujen opetussuunnitelmilla ja korkeakoulujen koulutusohjelmilla on ratkaiseva merkitys lahjakkuuksien kehittymiselle.
Mitkä alat ovat tärkeitä, mitkä turhia? Millä perusteella? Pitääkö lahjakkaiden koululaisten tavoitella ahdistuneena huippua, pitääkö koulujen kilpailla keskenään, pitääkö Suomen pyrkiä korkekoulujen kansainvälisten ranking-listojen kärkeen? Kumpi on tärkeämpää: suomalaisten nobelistien lukumäärä vai koko kansakunnan lahjakkuuden edistäminen, sivistys ja oppineisuus?

Hyvän lahjakkaiden kasvatuksen ja opetuksen perusidea on yksinkertainen: Tarjotaan jokaiselle lapselle mahdollisuus löytää omat kykynsä ja arvostetaan jokaista lasta, tulevaa runoilijaa, kuvataiteilijaa,käsityöläistä, muusikkoa, urheilijaa, opettajaa, heikkojen hoivaajaa, kielineroa ja huipputeknologian kehittäjää. Hyvät koulusaavutukset eivät ole pääasia, vaan opiskelun mielekkyys ja kasvurauha. Todistuarvosanoja tärkeämpää on persoonallisuuden eheä kasvu,oikeus itsensä toteuttamiseen, sosiaaliset taidot ja moraali. Lahjojen tulee tuottaa iloa, eikä koskaan pakkosuorittamisen ahdistavaa kehää.

Kilpailukoulu, jossa opilaat jaetaan varhain lahjakkaisiin, keskinkertaisiin ja lahjattomiin, tuhoaa tehokkaasti monia herkkiä lahjakkuuden taimia, jotka tarvitsevat ymmärtävää hoivaa. Ravinnon puute, kuivuus, liika kastelu, tai ylenmääräinen apulannoitus tuottavat kuihtuneita, lakastuvia kasveja, jotka eivät koskaan puhkea kukkaan tai joiden varsi katkeaa jo heikossa tuulessa.

Yhteiskunnallinen eliitti ratkaisee hallitseeko lahjakkuuspuhetta kapea-alainen itsekkyys vai pyrkimys kohti viisautta ja yhteistä hyvää. Yhteinen hyvä ei suinkaan vaadi lahjakkuuden kieltämistä eikä lahjakkaiden luopumista omista tavoitteistaan ja oikeuksistaan. Jokaisen pitää saada pyrkiä alansa ”huipuksi,” jos se tuottaa aitoa iloa ja rikastuttaa elämää eikä vaadi moraalitonta kilpailijoiden kukistamista.

Maissa, joissa ”lahjakkaiden opetus” perustuu lasten kilpailuttamiseen, esiintyy paljon henkistä pahoinvointia, joka voi kääntyä itsetuhoisiksi ajatuksiksi tai väkivaltaiseksi aggressiivisuudeksi. Lahjakkuus jää silloin psyykkisten ongelmien alle, eikä koskaan pääse kasvamaan aikuisen erityislahjakkuudeksi.
Lahjakkuus kehittyy parhaiten turvallisuudentunteen ja myönteisen minäkuvan pohjalle. Ymmärtämätön kasvatus tuottaa sopeutujia ja suorittajia, jotka kätkevät luovat kykynsä henkisen pahoinvoinnin alle.

Miksi kouluistamme on tehty lapsia ja nuoria ahdistavia kilparatoja, joilla ämyreistä kaikuu ”kilpailukyky?” Miksi lasten ja nuorten mielen eheyttä ja luovaa lahjakkuutta tuhotaan? Vastuu koulun tilasta on poliittisilla päättäjillä ja kouluhallinnon virkamiehillä. Lahjakkuus ilman moraalia on tuhovoima. Maailman toivo on lahjakkaissa, jotka saavat kehittää ja toteuttaa itseään, mutta kantavat vastuuta myös yhteisestä hyvästä.

Pinnallinen pöhinä tallaa jalkoihinsa sivistyksen

Kulttuuritoimittaja Jukka Petäjä kirjoitti 3.tammikuuta Hesarissa: ”Lukeminen on vastavoima ajalle, jonka ihanteiksi ovat nousseet meteli, visuaalinen sälä ja narsismi.” Siinäpä yksinkertainen totuus. Lukemisen kumppani on kirjoittaminen.

Joulun aikaan otin komerosta sinne unohtuneen pahvilaatikon, täynnä äitini säilyttämiä kirjeitä ja ns. virallisia postikortteja sotavuosilta aina 2000 -luvun alkuun. Teksteissä avautuu sivistyksen, lukutaidon ja käsin kirjoitetun tekstin arvo.

Jäätyään seitsenvuotiaana orvoksi, äitini eli köyhän leski -tätinsä Idan perheessä. Idalla oli kaksi lasta omaa lasta. Kasvattiveli Sven kirjoitti 18-vuotiaalle kasvattisiskolleen 23.1.43 rintamalta kirjeen, jossa ylisti uuden täytekynänsä jälkeä! Kynä oli tilattu Helsingistä tutulta tytöltä, joka oli työssä oikein ”täytekynien erikoisliikkeessä.” Sven oli niin kynänsä lumoissa, että lupasi käydä kiittämässä tyttöä, kun pääsee rintamalta lomille.

Ida-äiti oli aina tehnyt raskasta työtä, joka ei antanut aikaa rakastua kyniin; lapset tarvitsivat ruokaa. Ida kirjoitti sotasensuurissa leimattuun kirjekuoreen horjuvin tikkukirjaimin: Kahvia saa lämmittää, maitoa saa ottaa, älä kermaa.

Sodan jälkeen Sven teki elämäntyönsä viilarina konepajassa. Työn ohella hän soitti viulua sinfoniaorkesterissa ja harrasti taidevalokuvausta. En keksi muuta selitystä Svenin sivistyneisyydelle kuin opinhalun, hyvät opettajat ja Vaasan työväenopiston harrastuspiirit ja musiikkiopiston opintotarjonnan.
Sven, emeritusviilari ja lempeä herrasmies, kertoi tavatessamme 80-luvulla olleensa juuri Sveitsissä hankkimassa alppikuusta,josta rakentaa viuluja. Hautajaisissa ystävä kertoi, että sodan jälkeen Sven polki Vaasasta Kuortaneelle ja takaisin, 250 km, juostakseen kilpaa sata metriä. Nyt urheilijapoika kuskataan autolla kolme kilometriä urheiluhalliin.
***
Opiskeluaikanani, 60-luvulla, viikoittainen kirjeenvaihtoni kotiväen kanssa tulvii tunteita, rakkautta ja rahapulaa. ”Lähettäkää ruokapaketti, leipää, pullaa ja sardiineja.” Pikkuveljeni Jukka, 13, kertoo isoveljen ikävästään. ”Muistatko miten poljimme oikopolkua jalkapallokentälle, miten kukat kukkivat ja puut tuoksuivat. Kynä kädessäni sulaa rakkaudesta…”

Kirjoitin 22-vuotiaana helsinkiläisenä opettajana äidilleni Vaasaan, miten ylpeä olen kasvatusopin approbaturista. Olin päntännyt kirjatiedot päähäni, eikä nykyisin haukutusta opiskelumetodista ollut minulle haittaa myöhemminkään, kun haaveilin maisteriksi lukemisesta.

Peruskoulu teki 70-luvulta alkaen Suomesta sivistyskansan. Nyt sivistystä tuhotaan. Ilmoitusasiana on kerrottu, että miljoonan ihmisen pitää vaihtaa ammattia, koska ”diginatiiveja” ja koodareita ei ole tarpeeksi. Koulusta on tehty kilparata, jolta tuhannet svenit ovat kadonneet tietymättömiin. Kansaa on tyhmistetty oikein ministereiden, virkamiesten ja Sitran johdolla. On julistettu, että tieto on tikulla ja koulukirjat tarpeettomia. Historianopetus yritettiin poistaa joidenkin lukiolaisten koulutuksesta. Edes suomen kielellä ei ole enää visionääreille arvoa, koska sillä ei voi myydä Suomea ulkomaille.

Äidinkielen opetus antaa ainekset ajattelulle. Sanat viittaavat käsitteisiin, joiden ymmärtäminen on sivistyksen edellytys. Ei riitä, että osaa hokea sanoja innovaatio, strategia, osaaminen ja kilpailukyky.

Finnairin lennolla näin kuvaruudulta miten sujuvasti englantia puhuvat ””huippuyliopiston”” koulimat nuoret myyvät ulkomaille upeaa suomalaista koulua ja opetusta (”Education Finland”): Pikku-ukot hyppivät kuvaruudulla ja lapset itseohjautuvat. Tätäkö sana Education tarkoittaa?

Näinkö sivistys paranee, ihan globaalisti? Asiakirjojen allekirjoittaminen on kuitenkin monille suomalaisille nuorille mahdotonta. Lukutaito heikkenee ja opettajia haukutaan eilisen vangeiksi,kun yrittävät puolustaa monipuolista sivistystä. Opetushallinto on julistanut uudistuspöhinän ihanuutta.

Pöhinän keskellä koulussa pitäisi oppia mikä elämässä on olennaista ja tärkeää. Se toisi sydämen sivistystä nuorille. Tässä yksi avain sen ymmärtämiseksi: Äitini kertoi minulle, miten hän jonotti sodan aikana maitoa. Maito loppui juuri ennen hänen vuoroaan. Edessä jonottanut mummo oli sanonut raskaana olevalle äidilleni: ”Älä itke lapsi -kulta. Sinä saat minun maitoni.”

Tsunami 26.12.2004

Kirjoitettu tammikuun alkupäivinä 2005:

Tapaninpäivänä 2004 jouduimme kohtaamaan olohuoneissamme kuoleman, kärsimyksen ja hädän. Thaimaassa kuoli 179 suomalaista Indonesian edustalla tapahtuneen maanalaisen tulivuorenpurkauksen aiheuttaman valtavan hyökyaallon, tsunamin, aiheuttamaan tuhoon. Kaikkiaan Thaimaassa uhreja oli yli 8000, Indonesiassa ja sen lähimaissa yli 200 000.

Vuoden viimeisenä päivänä suomalaisessa lehdessä ilmestyi päätoimittajan kolumni ”Valtionjohto ei tuntenut hätää.” Suomalaisten viranomaisten hitauden ja tunaroinnin lisäksi tuomion saavat pääministeri, ulkoministeri sekä alleviivatusti tasavallan presidentti, joka ”osoitti surunvalittelunsa suomalaisten suuntaan vasta julkisen painostuksen jälkeen.”

Miksi piti iskeä hallitusta ja presidenttiä kun maanjäristys oli hajottanut kymmenet tuhannet perheet ja surmannut tuhansia, ainakin 40:een eri kansalaisuuteen kuuluvia ihmisiä,” vihjata ettei tasavallan presidentti tosi paikan tullen välitä kenestäkään, ei omista eikä vieraista. Olisiko presidentin ja hallituksen pitänyt lähteä joulunpyhinä paljain käsin yli 8000 kilometrin päähän pelastustöihin? Sinne lähdettiin vasta muutaman päivän kuluttua, kun pelastajat kaikkinen varusteineen olivat valmiina.

Lehden päätoimittaja ylitti tekopyhyyden ja hävyttömyyden kaikki kuviteltavat rajat muistuttamalla miten tärkeää olisi, että maan äiti ja hallitus välittävät uhreista ja heidän omaisistaan. Olisiko piispa Eero Huovinen ollut sopiva seuraavan lööpin kohteeksi. Iso mies kun pystyi vain nyyhkimään Khao Lakin katastrofipaikalla, takeltelemaan, että ”sanat takertuvat huulille, on pakko olla hiljaa, rukoilla ja olla lähellä ihmistä.” Voiko moinen itku-iikka jatkaa virassaan?

Pitäisikö meidän ottaa oppia lehdestä, joka on kuvannut vuosien mittaan yksityiskohtaisesti kymmenissä jutuissaan esimerkiksi Matti Nykästä, hänen vaimoaan ja muita ihmisparkoja, jotka olisivat tarvinneet kipeästi suojaa törkymedialta. ”Matti tekee kuolemaa,” ovat lööpit huutanet. Lehdessä kuvattiin miten vaimo makaa sairaalasängyssä Matin vieressä ja ”puhuu pehmeitä.” Tässäkö oli tarjolla oppia lehden päätoimittajan maan johdolta kaipaamasta ”henkisesti ja fyysisesti kyvykkäästä” tiedottamisesta ja oikeasta vastuun kantamisesta?

Tunneviestintäpsykologi oli heti esimerkillisesti tilanteen tasalla ja alkoi kaupata Hesarissa tunnerehellisyyden ja oikeaoppisen itkemisen kursseja vain muutamia päiviä katastrofin jälkeen. Muistaakseni piti mennä metsään halaamaan puita, kuten norjalaiset johtajat tekevät. Miten tunneälytöntä ja röyhkeää!

Olin 2000-luvun alussa mukana lehdistölle järjestetyssä tiedotustilaisuudessa. Mukana olleen julkisuuden henkilön äiti oli tapettu pari viikkoa aikaisemmin hyvin raa’asti. Järjestäjät pyysivät lehdistöä kunnioittamaan asianomaisen syvää surua siten, että eivät viittaa jutuissaan verityöhön. Yllä mainittu lehti petti, sen lööppi kirkui surmasta, nuoren, herkän naisen kipeitä haavoja revittiin julmasti.

Tuohtuneena törkymedian röyhkeydestä kirjoitin seuraavan sarkastisen jutun, jota en julkaissut, koska oli todennäköistä, että kaikki eivät osaa erottaa sarkasmia asiallisesta tekstistä.

Sarkastinen teksti

Ote päiväkirjastani

Khao Lak, illalla 27.12. 2004

Puhelinsoitto herätti minut tapaninpäivän aamuna. ”Anteeksi Herra, on tapahtunut kauheita, soperteli joku mieheksi tekeytyvä hiirulainen. ”Asiaan mies!” karjaisin. Ministeriön byrokraatti yritti soperrella toistuvasti ”tsunami, tsunami Thaimaassa.”

Olin silmän räpäyksessa tilanteen tasalla. Olinhan vain odottanut milloin ja mihin se iskee. Tempaisin kaapista pelastajan pukuni, arkiasun arvomerkein, passini, hormonireppuni ja leikekirjani ja syöksyin autotalliin. Matkalla ministeriöön tein matka-, pelastus- ja tiedotussuunnitelman.

Aluksi analysoin reunaehdot. Laskin kilometrit, kymmenen tunnin lento siis. Vainajia saattaa olla tuhansia, loukkaantuneita samoin. Määrään siis heti lääkäriprikaatin ja kenttäsairaalan paikalle, päätin.

En yleensä käytä apureita, koska he ottavat vain kaiken kunnian operaatioista itselleen. Ymmärsin kuitenkin, että nyt on kutsuttava mukaan myös Finn Heroes -ryhmä, jonka päällikkyyden otan vastuulleni. Pojat saavat hoitaa logistiikan Thaimassa kuntoon, koluta sairaalat, etsiä suomalaiset merestä ja rakentaa viestintäyhteydet. Alkuasukkaat seisovat kuitenkin tumput suorina eivätkä älyä muuta kuin ruikuttaa.

Minun pitää tiedottaa kaiken aikaa, sekä omaisille ja suurelle yleisölle. Surevien hyysäämiseen en kajoa, se on akkojen ja miesämmien asia. Mittani tuli täyteen kun televisiossa Khao Lakin rannalla ruikutti pitkä roikale Huovinen, joku suntio tai kappalainen kai, joka ynisi rukouksen tapaista ”miksi, Herra, miksi Herra.” Itku-Iikka olisi pitäyt työntää tyrskyihin ja katsoa, ettei palaa ennen kuin ainakin yksi elävä tai kuollut suomalainen olisi kainalossa.

Äsken annoin täällä Phuketissa palautetta valtioiden päämiehille, ministereille ja virkamiehille: Väärin pelastettu, väärin tiedotettu, väärin surtu. Kouvolan vs. kappalainen kirjoitti totuuden: Jumala rankaisi vääräuskoisia. Muutama tuhat oikeuskoista vainajaa siinä sivussa oli ymmärrettävä huti, friendly fire, kuten Amerikassa sanotaan.

Alkoholistin lapsen joulu

Mies kehotti minua hiljattain miehistymään ja lopettamaan kirjoittelun isien juopottelusta. Oheen oli liitetty pari värssyä latinaa osoittamaan, että ei ollut moittija ihan kuka tahansa, vaan oppinut ja merkittävä persoona. Kun kysyin miksi hän minua loukkaa, sain vastauksen ”se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa.” Ivasta huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, julkaisen joulukolumnini vuodelta 2005:

Pian on joulu. Joulu on varsinkin lasten juhla; kiltit lapset saavat paljon lahjoja ja laulun mukaan taatto, taatto lähtee innoissaan joulukuusen hankintaan. Kymmenet tuhannet suomalaiset lapset pelkäävät taaton lähtöä. He joutuvat miettimään tuoko taatto kuusen, tuleeko taatto lainkaan takaisin kotiin, ja jos tulee, tuleeko omin jaloin, tuleeko hermostuneena ja vihaisena tai kannettuna örisevänä möykkynä. Silloin on oltava erityisen varovainen ja kiltti ettei taatto räjähdä ja lähde pois kotoa tai anna selkään.

Taatto on juoppo ja taatto saa nyt viinaa hyvin halvalla. Siksi taatto juo entistä enemmän. Jos taatto on onnistunut säilyttämään vielä työpaikkansa kiusaus on suuri varsinkin lomapäivinä. Silloin ei tarvitse edes keksiä tekosyitä saadakseen sairauslomaa. Alkoholin suurkuluttajia eli juoppoja on Suomessa yli 300 000. Viina-alalla sivistyneisyys ei ole suorassa yhteydessä ihmisen varallisuuteen tai ammattiin, juoppohoidossa on edustava näyte Suomen kansalaisista. Juomaputkesta täriseviä naisia ja miehiä tuodaan katkolle yhtä hyvin kalliilla Mersulla kuin metrojunalla.

Hallituksesta on kerrottu vakavalla naamalla, että ”kansalaiskeskustelusta välittyy hyvin se tieto, että alkoholin kulutus on kasvanut ja alkoholin aiheuttamat terveys- ja sosiaaliset haitat ovat lisääntyneet….Valtioneuvoston periaatepäätökseen kirjataan hallituksen poliittinen tahto…Hallitus laatii hallitusohjelman mukaisesti alkoholihaittojen ehkäisyä koskevan ohjelman ja valtioneuvoston periaatepäätöksen…”
No sittenhän kaikki on hyvin! Periaatepäätöksillähän asiat hoidetaan. Moni juoppokin tekee jatkuvasti julkisia periaatepäätöksiä raitistumisestaan.

Juopon lapsi pelkää päätöksistä huolimatta jatkuvasti, mutta erityisesti jouluna, kun koko perheen on pakko olla kotona yhdessä. Siitä asti kun lapsi muistaa isä tai äiti ovat olleet usein humalassa, ensin viikonloppuisin, sitten myös arkisin, sitten on seurannut jopa viikkojen juomaputkia. Juopon lapsi on yrittänyt olla vanhemmilleen hyvä ja kiltti, ajatellut että jospa ne sitten olisivat selvin päin. Lapsi ei ole uskaltanut kertoa vanhemmilleen suoraan, että hän kärsii, ettei tahdo jaksaa elää pelkojensa ja häpeänsä kanssa. Juopolle ei voi sanoa sellaista, koska juoppo pahoittaisi mielensä. Juopolle on liikaa, kun vielä oma lapsikin syyllistää. Se antaa hyvän syyn suuttua ja lähteä ryyppäämään. Juopon perheessä ei saa puhua suoraan mistään asiasta. Siellä leikitään että kaikki on hyvin.

Kun juopon lapsi menee iltaisin nukkumaan hän pelkää mitä yöllä tapahtuu. Hänen kainalossaan voi olla pikkuveli tai -sisko, joka pelkää vielä enemmän, joskus niin että tärisee. Lapsi puree ahdistuneena sormensa vereslihalle, kynnet olemattomiksi ja saa siitä haukut. Koska lapsi ei pysty keskittymään, hän ei pysty oppimaan kouluasioita. Silmissä on kuva hangessa makaavasta äidistä tai isästä ja korvissa kaikuu naapurin lasten ivanauru. Lapsi saa huonoja koulutodistuksia ja alkaa pitää itseään tyhmänä, muita huonompana. Vahvan aikuisen sylin sijasta hän saa kotona moitteita milloin mistäkin syystä. Hänen pitäisi olla perheen aikuinen, juopon ymmärtäjä ja säälijä.

Juopon lapsi pakenee joskus tuskaansa ryhtymällä itsekin juopottelemaan. Vaihtoehtoisesti hän voi ryhtyä raivoraittiiksi ja elää kutakuinkin normaalin elämän. Sielun haavat arpeutuvat vähitellen, mutta ne muistuttavat aikuisenakin itsestään. Rakkauden kaipuu polttaa alati, syvälle sieluun painetut pelko, häpeä ja turvattomuus etsivät turhaan ulospääsyä. Vielä vanhana lapsuusmuistot nousevat ajoittain alitajunnasta, piinaavan tuskallisina. Isä, ota minut syliisi!

Juoppo tarvitsee hoitoa. Älkää kuitenkaan säälitelkö juoppoja, he ovat itsesäälin mestareita. Säälikää juopon lasta, antakaa lapselle turvapaikka, antakaa hellyyttä. Auttakaa lasta uskomaan että elämä ei ole vain paha, vaan on myös uskoa, toivoa ja rakkautta.

Monen juopon ainoa pelastus on Seimen lapsi. Olipa ihmisellä uskoa tai ei, Jeesuksen opetukset ja teot antavat hyvän elämän mallin. Hän salli lasten tulla luokseen, puolusti syntistä ja langennutta, mutta vaati myös jokaista kantamaan vastuun teoistaan.

Alkoholisti, katso peiliin! Ei sinua pidä suin päin tuomita, myönnä kuitenkin, että tarvitset hoitoa. Ole tänä jouluna selvin päin, ota lapsesi syliisi, istukaa hiljaa ja kuunnelkaa mitä sydän puhuu. Jos itku tulee, antakaa sen tulla. Se voi olla uuden ja hyvän alku.