Eläköön satavuotias Suomi!

Näin kirjoitti 18-vuotias isäni rintamalta morsiamelleen, äidilleni. Taistelu oli juuri ohi. Isä istui melkein pimeässä korsussa ja kirjoitti hienolla kaunokirjoituksella kirjeensä.

Korsussa 14.12.42

Rakas!

”Vuorokausi vuorokauden perästä kuluu täällä etulinjassa. Jälleen on päivä muuttumassa yöksi. Olin vartiossa iltapäivällä juuri kun hämärä laskeutui. Ohut pilvikerros on vetäytynyt taivaalle ja hiljaa leijaillen putoavat kevyet lumihiutaleet metsään ja kutovat juoksuhaudan pohjalle ohuen maton.

Tienoo hämärtyy hämärtymistään. Enää ei näe niin hyvin kuin tunti sitten ja silmälasejani hämärtää usein kevyt lumihiutale. On aivan hiljaista, ja kuuluu suloisesti lumen putoilu ja oksien rasahtelu. Mieli unohtaa väkisinkin väijyvän todellisuuden ja palaa kauas kotiin rakkaitten luo. Muistelen sinua ja menneitä kauniita hetkiä mutta silloin havahtuu ajatus kylmään todellisuuteen. Tuntuu kuin avaruus repeäisi ja syöksyisi alas. Ilmassa surisee ja korvien ohi singahtelee pirulliset sirpaleet.

Edessä ja takana räjähtää. Kivien järkäleet lentävät humisten. Mustia ammottavia aukkoja ilmestyy lumeen etumaastossa ja juoksuhaudan yli metsässä. Mitä nyt? Yhtäkkiä on ulvonta lakannut ja kuuluu vain omien konekiväärin ja kiväärin katkeamaton laulu. Miehiä juoksee kyyrysillään mitään puhumatta juoksuhautaan. Pian on mies miehen vieressä.

Hämärässä leimahtelee ja kuuluu huumaava pauhu mutta siitä huolimatta kuulen sydämeni kiivaan läpätyksen. Olen varmaankin kalpea. Ohitseni kannetaan viereisen pesäkkeen vartiomiestä. Hän on kalpeampi varmaan kuin minä. Joku sanoo hiljaa: ”Suoraan sydämeen”. Koneellisesti pistän lippaan pistooliini ja kuin unessa nostan päätäni tähystämään. Pään ympärillä surisee.

Harmaita varjoja syöksyy esteillä vähän matkan päässä. Kuulen oman konepistoolini laulavan ensi kuin etäisenä huutona mutta sitten tunnen ainoan turvani ja pistoolin terävä papatus hivelee korvia. En huomaa enkä tunne muuta kuin taistelunhuuman. Olen ihan hullu. Panokset loppuvat mutta en lähde hakemaan uusia. Heittelen käsikranaatteja. On kuin olisin saanut hirveät voimat. Käsikranaattini lentää mielestäni hirvittävän kauas. Esteeltä kuuluu vaikertamista mutta pimeä on peittänyt maiseman. Ei kuulu enää muuta kuin yksityisiä laukauksia. Valoraketti valaisee huikealla valollaan. Esteellä on muutamia ruumiita. Linjamme kestivät taas.

Nyt herään vasta kummasta tunteesta kun uusi vartiomies puhuttelee. Tunnen olevani hiestä märkä ja silmälasini ovat läpinäkymättömät. Kompuroin korsuun ja vaihdan vaatteita. Sormeni vapisevat kun sytytän vänrikkimme tarjoaman tupakan. Juon korviketta ja taas tuntuu kuin olisin entinen minä. Tänä yönä minun ei tarvitse enää vartioon.”

Usein kysytään miksi me yhä muistelemme viime sotia, kun olisi aika suuntautua tulevaisuuteen. Sotia on syytä muistella ainakin siksi, että Suomessa elää yhä tuhansia sotaveteraaneja. Hiljaisia miehiä pilkattiin 60- ja 70-luvuilla sotahulluiksi, jotka lähtivät luomaan suur-Suomea. Nuoret miehet lähtivät puolustamaan isänmaataan. Hinta oli kova, noin 90 000 vainajaa.

Miltä tuntuisi nyt, jos lukioikäiset pojat joutuisivat sotaan? Miltä tuntuisi äidistä, joka juuri helli pientä vauvaa sylissään, entä isästä, joka on nauttinut pojan kasvusta mieheksi? Miltä tuntuisi, kun sodan aikana kotia lähestyisi tumma hahmo: hetki pelkoa, toivoa ja sitten synkkä pimeys?

Sodan kokeneet miehet ja naiset eivät olleet sotahulluja, he ovat rauhan ystäviä, koska tietävät mitä sota tarkoittaa. He tekivät velvollisuutensa, ei muuta.

Nyt mediassa kerrotaan rintamasotilaista, jotka pakenivat suin päin ylivoimaista vihollista, sotilaista, jotka murtuivat psyykkisesti.
Oliko se ihme noissa olosuhteissa? Suomalainen rintamasotilas ei tarvitse palvontaa, hän ansaitsee kunnioitusta ja syvää kiitollisuutta.

Ihmiskunta ei näytä kehittyvän. Sodat, ihmisten alistaminen, ahneus, julmuus ja itsekkyys kukoistavat maailmassa, samalla lailla kuin aina. Nykymaailmassa tilanne on entistä vaarallisempi aseiden tuhovoiman vuoksi.

Itsenäisyystaistelumme jatkuu. Vastus on salakavala ja mahtava. Suuret kansainväliset konsernit ahneine juoksupoikineen valloitavat maata. Tiltu ei enää huutele sotilaille kehotuksia tappaa lapualaiset upseerinsa ja tulla hakemaan isolta ja mahtavalta leipää. Leivän tilalle tarjotaan taloudellisia voittoja ja pääsyä pöytiin, jossa raha ja hyvät veljet viihtyvät keskenään. Ero siihen veljeyteen, jota rintamalla taistelleet keskenään tunsivat on valtava. Suomalainen sotilas haki kaatuneen veljensä taistelutantereelta, haudattavaksi kotiseudun sankarihautaan.

”Korsussa 9.6.43.

Nyt olen taas täällä, kaukana. Kaikki samat iloiset kasvot eivät olleetkaan toivottamassa tervetulleeksi omalla tutulla tavallaan. Heistä oli poissa moni, liian moni hyvä poika. Kesäisessä metsässä oli heidän verensä vuotanut isänmaan alttarille. Poissa on nyt kunnon luutnanttimme Ja myös se tumma poika joka oli minua vastapäätä siinä korttipelikuvassa.

Kunnon poikia kaatuneet olivat, kunnia heidän sankarimuistolleen! Katkeralta tuntuu nyt ajatella, että sillä aikaa kun olin lomalla rakkaimpani luona, pojat taistelivat ja kaatuivat kaikkien meidän puolesta. Rakas, he kaatuivat sinun ja minunkin puolestani. Noita poikia emme saa koskaan unohtaa.
Rakas, nyt menen nukkumaan, mutta ensin laulan hiljaa ’Sua vain yli kaiken mä rakastan.´ Pojatkin haluaisivat kuulla sen.”

Minulle on suuri ihme, että isäni ei koskaan puhunut sanaakaan sodasta, vaikka ei yleensä piilotellut saavutuksiaan. Aihe oli liian kipeä: Joko minä tai tuo toinen, ihminen hänkin, nyt vain vihollinen konepistoolin tähtäimessä.

Pena sotilas

Hautausmaalla kohtaa olennaisen

Pyhäinpäivän aikaan on pakko ymmärtää, että elämä päättyy. Melkein jokainen ajattelee, että oma elämä jää kesken. Olisi pitänyt tehdä sitä ja tuota, mutta kun ei aikaa ollut. Ensi kuussa käyn siskon luona Ruotsissa, ensi viikolla käyn tapamaassa äitiä vanhainkodissa. Sitten kun työpaine hellittää, ehdin ehkä… Voi olla, että et enää ehdikään, on myöhäistä.

Tärkeintä elämässä ovat hyvät ihmissuhteet, läheisyys ja aito välittäminen. Sadat kirkon organisoimat vapaaehtoiset tekevät sairaaloissa saattohoitoa, antavat turvaa ja lohdutusta pian pois nukkuville. Se on kaunista. Pintapuolisen itsekkyyden keskellä toimii hyviä, viisaita ihmisiä.

Kun lähdin kauas opiskelemaan, veljeni oli 13 -vuotias murrosikäinen. Kirjeistä näen kaipauksen. ”Muistatko miltä tuntui ajaa yhdessä polkupyörällä oikopolkua jalkapalokentälle? Tuon tien kaikki mutkat muistat varmasti niin kuin minäkin. Nykyään kun ajan sitä yksin ja koivut oikein tuoksuvat sieraimiin herää minussa jonkinlaista kaipausta. Niin sydämellisiä terveisiä, että kynä kädessäni on sulamaisillaan. Paljon, paljon rakkautta. Jukka”.

Jukka kuoli, 27-vuotiaana. Hautajaispäivä oli loppiainen.Ilma oli jäätävä. Kun arkku oli laskettu hautaan, rauhoittava suru asettui minuun, aloin erottaa olennaisen ja epäolennaisen toisistaan. Pienet murheet erottuivat suurista, oma itsekeskeisyys väistyi hetkeksi. Kuolema erottaa, onnellinen se, joka uskoo, että ero on vain väliaikainen.

Isoisäni, taidemaalari Einari Uusikylän (1890 –1973) päiväkirjat ovat kaunis johdatus viisauteen, kauneuden maailmaan,autuaitten asuisijoille. Näin monien sairauksien vaivaama nuori mies kirjoitti päiväkirjaansa kuolemasta 2.8.1918:
”Hiljaiset tuskan sävelet soittavat urkusoittoaan. Kuin kaukaisen meren pauhu soi enää elämän levoton kohina korviini. Kun yö saapuu, sammuu se tykkänään ja sieluni saa suuren rauhan. Kuoleman ajatus astuu aina esiin tällaisena iltana ja synnyttää kauniita näkemyksiä sieluuni. Näen Tuonen maan kirkkaana ja onnellisena minua houkuttelevan. Näen autuaitten asuinsijat, valkoiset kaupungit ja maisemat, joiden yllä kultainen riutuva hohde. Näen tyyneitä vesiä, joihin rannat heijastuvat ja taivas.

Lehtojen vihreässä hämärässä kulkevat valkopukuiset ihmiset rauhanpalmut käsissä, kukkaisseppeleet päässä pyhiinvaellusmatkallaan pyhille kauneuden seuduille. Kun tulen Tuonen maahan, saan minäkin heihin liittyä ja nähdä kauneuden kirkastetussa muodossa, syvänä, pysyväisenä ja pyhyyden valossa väräjävänä. Saan nähdä loputtomiin aina virkistävänä Luonnon taivasmaan. Tämä on taiteilijalle Jumalan näkemistä kasvoista kasvoihin. Tahdon niin elää, että pääsen taiteilijasielujen Eedeniin. Pitkä ja vaivalloinen on vaellukseni ennen sitä. Kärsimykset on kestettävä, mutta pyhä tuli sydämessäni älköön koskaan sammuko: kauneuden kaipuu”.

Isoisäni kuoli 83-vuotiaana. Sairaalassa vuoteen vierelle jäi taide- ja runokirjoja. Kauneuden ihana ikimaa odotti väsynyttä kulkijaa.

Viekäämme kynttilä rakkaiden haudalle tänään, pyhäinpäivänä. Siellä jossain he meitä odottavat, autuaiden asuinsijoilla.

Takuuvarma depressiolääke

Kansalainen, masentaako marraskuu? Painaako sinua pimeys, lannistaako työtaakka? Oletko kärttyinen, kun Erkki voitti ison potin raveissa ja sinä lottosit taas vain kaksi oikein? Värjäsikö poikasi tukkansa salaa vihreäksi? Hävisikö tyttäresi jääkiekkojoukkue pelin taas tuomarin takia? Epäiletkö, että sinusta puhutaan työpaikalla pahaa?

Älä anna periksi! Oma elämäni muuttui valoisaksi, kun luin vuonna 2009 Helsingin Sanomista Suomen Johtavan Mielenvalmentajan omakohtaisiin kokemuksiin perustuvan nerokkaan reseptin alakulon voittamiseksi. Haluan jakaa kokemuksen kanssasi, ystävä.

Helsingin Sanomien iso juttu valokuvineen pysäytti. Mitä ihmettä! Mitä Johtava Mielenvalmentaja, tahtotilojen ja menestyksen takaaja, vastuullisen bisnesjohtomme suunnannäyttäjä ja arvo-osaamisen mestari tekee pimeässä metsässä, otsalamppu päässään? Onko hän taas masentunut ilkeämielisestä kritiikistä? Taasko joku kateellinen on leimannut hänet huijarisaarnaajaksi? Ja miten Hesarin valokuvaaja oli paikalle osunut?

Jutun luettuani rauhoituin. Mestari ei ollutkaan paennut omaa masennustaan metsän syvyyksiin. Päinvastoin, mies oli elämänsä kunnossa. Hän oli pyytänyt toimittajan mukaansa metsäretkelle, koska Helsingin Sanomien laajalevikkisyys takaisi, että mahdollisimman moni saisi apua kurjaan oloonsa. Mestari halusi näyttää kaikille mitä on pyyteetön kanssaihmisen kannustaminen. Se on ollut aina Mestarin brändi, Mestari kertoi. Kannustamistahan me tarvitsemme: Ei saa jäädä paikalleen makaamaan! Asennetta, asennetta, tahtotila ylös, muutosvastarinta alas! ”Sä jaksat mitä haluat! Älä valita turhista!” Näinhän Mestari meitä on opettanut.

Mutta nyt itse asiaan. Yhdysvalloissa muuan mies reipastui puihin ripustamistaan kannustavista kylteistä. Idean tuotteistaminen Suomessa muhi Johtavan Mielenvalmentajan aivokopassa vuosia. Mestari teetti espoolaisen lenkkipolun varteen, kolmen metrin korkeudelle, kolme upeasti valaistua kylttiä: Pelkää vähemmän! Rakasta enemmän! Taistele kovempaa! Ohjeet kirjoitetiin englanniksi, koska suomeksi ne kuulostavat liian pliisuilta.

Kokeilin itsekannustuksen tehoa. Suuntasin taskulapun valon naamaani peilin edessä ja hihkuin: ”Hei Ukkeli! Fear less! Love more! Fight harder!” Ihme tapahtui! Tunsin heti itseni voimakkaaksi, nuoreksi, melkein kaikkivoivaksi!

Toivon, että Suomessa ymmärretään mikä mahdollisuus valokylteissä tarjoutuu uupuneen työväen fyysis-henkiselle elpymiselle ja sitä kautta myös kansantalouden kilpailukyvylle. Hallituksen on käynnistettävä valokylttien suurtuotanto! Koko hallitus pitää kuskata otsalamppuineen pimeään Nuuksion korpeen virkistymään ja uljas retki on pantava pikaisesti nettilevitykseen! Kansainväliset jättimarkkinat avautuvat suomalaiselle valokilpituotannolle! Jihuu! Jihuu! Oho, päässäni alkaa tuntua jo melkein liian hyvältä. Yritän rauhoittua.

Kaikkien jäähallien ympärille pitäisi heti rakentaa isoja valokylttejä Tami Tigerin kirjojen parhaista lauseista. ”Välitä, ole epäitsekäs!” ”Tee muille se, mitä toivot itsellesi tehtävän!” ”Hiirten vinkuminen loppuu, kun leijona karjahtaa.”

Ja tässä Tigerin paras ohje meille ihmishiirille: K.I.S.S. eli Keep it simple, stupid!

Jere, ihmisraunio ja sankari?

Jere Karalahti on julkaissut myyvän kirjan pitkästä viina- ja huumeputkestaan, joka teki hänestä ihmisraunion. On hienoa, että Karalahti elää. On kuitenkaan turha tehdä hänestä sankaria. Pitää kysyä miksi kiekkoilijan karmeaa elämäntapaa suojeltiin vaikenemalla. Karalahti oli kuulemma tärkeä seuransa imagolle.

Voi kysyä millaista imagoa myy urheilulaji, jossa väkivalta on olennainen osa brändiä. Kovat jätkät aiheuttavat kiekkokaukaloissa pelikaverille aivovammoja, ei pelkkiä aivotärähdyksiä. Kova jätkä ei harrasta seurakunnan vapaaehtoistyötä, se juo viinaa. Siinäkö on malli urheileville lapsille? Isäkään ei mene kiekkokatsomoon ilman kaljakioskia.

Kotikaupunkini keskustassa ovat haalaripukuiset opiskelijajoukot örveltäneet taas keskellä arkipäivää juomat käsissään. Luulin, että syyskuun alun päiviä kestäneet opiskelijoiden juomingit riittivät, erehdyin.

Juoppoja tulee kaiken aikaa lisää. Mitä helpompi alkoholia on saada, sitä enemmän ongelmia tulee. Ajatellaan, että on jokaisen oma asia juoko vai ei, kännääkö vai ei. Ei se niin ole. Perheelle juopon lähellä eläminen on äärettömän raskasta. On tuskallista katsoa, kun rakas ihminen tuhoutuu vähitellen. Yhtenä päivänä tuntuu, että pelastajat saavat otteen virrassa kiitävästä, mutta jo seuraavana päivänä hän on entistä kauempana, otteen ulottumattomissa. Jonakin päivänä kaikki on ohi.

Alkoholistin lasten elämä on selviämistä päivästä toiseen. Isä tai äiti joutuu juovuksissa onnettomuuksiin tai hakatuksi. Juoppo juo perheen ruokarahat, pettää kerta kerran lupauksensa tulla tänään selvänä kotiin. Tekee juoppo mitä tahansa, oma lapsi rakastaa häntä, häpeää ja suree, kadottaa elämänilonsa. Suomessa on kymmeniä tuhansia perheitä ja satoja tuhansia lapsia, jotka joutuvat elämään vanhempiensa viinapirun vainoamana. Alkoholistin lapsen pitää päästä turvaan ennen kuin psyyke saa parantumattomat vammat.

Moni rehvastelee kännäämisellään. Se on säälittävää, juoppo ei koskaan ole sankari juomisensa vuoksi. Humalajuomisemme on kansallinen häpeä; lasten ja nuorten ryyppääminen tuottaa tulevaisuudessa satoja tuhansia alkoholisteja viinasairauksineen.  Vuosikymmeniä sitten johtaja, joka oli viinapirun riivaamana kyntänyt ojanpohjia, perusti raitistuttuaan ”Jääkarhumiehet”, juoppojen ringin. Hän halusi auttaa alkoholisteja raitistumaan.

Kun itseään säälivä juoppo heittäytyi kärsiväksi marttyyriksi, johtaja sanoi tylysti: ”Älä ruikuta! Haistele omia paskojasi, äläkä syytä muita!” Tämä ei ollut kaunista tekstiä, mutta mies tiesi mistä raitistuminen voi alkaa. Apu ja terapia auttavat vain, jos juoppo haluaa sulkea korkin lopullisesti. Jos oma halu täydelliseen raittiuteen puuttuu, mikään ei pelasta alkoholistia sairauksilta, onnettomuuksilta tai ennenaikaiselta kuolemalta.

On muuten ollut mukava elää 72 vuotta selvin päin, ilman viinan tippaa. Suosittelen raittiutta, mutta en suostu olemaan ylemmyydentuntoinen raivoraitis. Olen vain raitis, ilman raivoa.

 

 

 

 

 

Älykäs lapsi ei ole pikkuaikuinen

Televisiossa esitettiin brittidokumentti erittäin älykkäistä lapsista.  Lapsissa konkretisoitui yksiselitteisesti se, mitä lahjakkuustutkimus on osoittanut: Huippuälykkyys on sekä siunaus että kirous.

Älyköt puhuivat kuin pikkuaikuiset, heidän sanavarastonsa oli laaja ja tietomääränsä mykistävä. Useimmat lapset olivat kuitenkin onnettomia, jotkut hyvin onnettomia. Elämä ei ole helppoa, jos on aikuisen älykkyys, mutta lapsen keho ja mieli. Moni aikuinen luulee, että pikku älykkö on kuin pienikokoinen aikuinen. Lapsi on kuitenkin aina lapsi. Poikkeavan yksilön tärkeimpiä taitoja on se, että oppii elämään tavallisten ihmisten parissa. Älykön tulee oppia sietämään meitä, joilla leikkaa hitaammin, jotta hän jaksaisi elää jotakuinkin onnellisena.

Dokumentissa monen lapsen vanhemmat olivat kuin pelkistettyjä varoitusmerkkejä: Älä toimi näin! Kävelyllä ja automatkallakin lasta valmennettiin kaiken aikaa. Joku oli ottanut lapsensa pois koulusta ja muuttanut perheineen kauas muista ihmisistä. Näin lasta ei kiusattaisi ja hän voisi keskittyä vain itsensä kehittämiseen.

Yksi lapsi vaihtoi jatkuvasti koulunsa ”parempaan,” koko perhe muutti lapsen mukana – myös älykön ”tavalliset” sisarukset, joiden mielipidettä ei tietenkään kysytty. Kun kuusivuotiasta oltiin lähettämässä sisäoppilaitokseen eroon perheestään, oli jotain pahasti vialla.

Vanhempien kunnianhimo oli mahdollisia tunnontuskia suurempi. Ansioitunut lahjakkuustutkija neuvoi vanhempia ystävällisesti, mutta selväsanaisesti: Lapsenne tarvitsee myös muiden lasten seuraa! Lapselta ei saa vaatia täydellisyyttä! Lapsella on lupa epäonnistua! Lasta tulee rakastaa omana arvokkaana itsenään eikä vain täydellisenä suorittajana! Kannattaa muistaa, että ”ihmelapsistakin” kasvaa usein melko tavallisia aikuisia. Moni aikuinen lahjakkuus on menestynyt koulussa huonosti.

Jokainen luova nerokin  epäonnistuu joskus. Suoritus- ja menestyspakko tappaa tehokkaasti luovan rohkeuden idut. Meilläkin monet vanhemmat vaativat jo alimpien luokkien opettajia terästämään otettaan: lapsilta on vaadittava enemmän, on opittava kilpailemaan ja voittamaan. Kun isä on omasta mielestään fiksu, lapsen pitää olla isänsä arvoinen. Paineiden keskellä moni lapsi ja nuori masentuu ja pelkää, ettei pärjää.

Toivon olevani väärässä, mutta ennustan, että koulumaailmaankin on tulossa huippuyliopistovouhotuksen kaltaisia pyrkimyksiä. Huippuvanhemmat haluavat perustaa huippulapsilleen omat yksityiset huippupäiväkotinsa ja huippukoulunsa. Maailman parhaita tuloksia saavuttanut kaikille yhteinen peruskoulumme ei kelpaa.

Seurataanko meillä tulevaisuudessa terveydenhoitoalan mallia: köyhät jäisivät kurjistuviin päiväkoteihin ja peruskouluihin, varakkaat maksaisivat osittain omat hyvin resursoidut koulunsa, valtion tukemina tietenkin. Tätäkö haluamme? Ei se ainakaan Suomen kansan lahjakkuutta lisäisi, onnellisuudesta puhumattakaan. Onnettomimpia voisivat olla ”huippulapset”. Aina löytyy joku vielä parempi, älykkäämpi, erityslahjakkaampi. Huippu karkaa, elämästä tulee suoritus.

On kuitenkin tärkeää, että hyvin älykkäiden oppilaiden ei tarvitse kärsiä älystään kotona, kaveripiirissä tai koulussa. Nopeasti oppivat älyköt tarvitsevat kykyihinsä sopivaa opetuksen rikastamista ja nopeuttamista. Alakoulussa se ei vaadi erityisluokkia. Osa-aikainen opiskelu  vaikkapa ”tutkijaryhmässä” sekä omatahtinen opiskelu sopivine tehtävineen auttavat.

Pakkotahtinen marssi hitaiden tahdissa tappaa opiskelumotivaation ja voi aiheuttaa ikäviä seurauksia, kun älykkö alkaa purkaa tylsyyden tuskaa opettajaan, oppilastovereihin tai itseensä: ahdistuu, masentuu tai alkaa leikkiä lahjatonta. Huippuälykäs lapsi on kuitenkin lapsi, hänellä on oikeus olla lapsellinen; se on terveyden merkki. Älykköoppilaskin tarvitsee aivan tavallisten luokkakavereiden seuraa, ettei leimaudu kummajaiseksi, pelkäksi älykkyysosamääräksi.

Älykköjä ei pidä kadehtia, kaikkia lapsia pitää auttaa löytämään parhaat lahjansa. Monilla erityisalojen huippulahjakkuuksilla on keskinkertainen älykkyysosamäärä. He ovat löytäneet oman alansa, ja nauttivat sen vuoksi elämästään. Jos lapsi kelpaa itselle ja kasvattajille vain täydellisenä, virheettömänä suorittajana, elämä on raskasta. Kukaan ei ole täydellinen, kenenkään ei tarvitse olla täydellinen. Jokainen lapsi tarvitsee lähelleen aikuisen, joka välittää ja osoittaa sen kuuntelemalla ja antamalla turvallisuutta ja elämäniloa.

,

 

 

 

 

 

 

 

Työhullun kärsimysviikot

Suomessa monessa huushollissa ja kesämökissä on tänään raskasta herätä uuteen aurinkoiseen loma-aamuun. Vaikka työputkessa on katko, hihnan pysäyttäminen ei tahdo onnistua. Levoton mieli ei osaa rauhoittua, pitää touhuta jotain, ettei tarvitse pohtia mitä perheelle kuuluu ja miten lapset voivat.

Helsingin Sanomat kertoo tänään 09.07, että Japanin johtaviin kuuluva mainosfirma Dentsu on saanut syytteen työntekijänsä itsemurhasta; 24-vuotias nainen  oli työskennellyt Dentsulla vajaan vuoden ja hän nukkui ystäviensä mukaan vain kymmenen tuntia viikossa. Naista oli jo pidemmän aikaa kuormitettu yli sadan tunnin kuukausittaisilla ylitöillä. Nainen oli jättänyt äidilleen jäähyväisviestin. Siinä hän oli kysynyt: ”Miksi kaiken täytyy olla niin raskasta.”

Japanista kerrottiin jo vuosituhannen alkuvuosina, että kilpailemisen ja ylitöiden fyysiset ja psyykkiset yhdysvaikutukset tappavat yli 10 000 työntekijää vuosittain. Oireettoman aikuisen äkkikuolemalle on annettu nimi karoshi. Se tarkoittaa suomeksi ”liian paljon työtä”.

Eliittifirmojen työntekijät ovat samurai-taistelijoiden kaltaisia ihanneyksilöitä, jotka antavat firmansa menestyksen ja voittamisen vuoksi vaikka henkensä. Kun fyysinen rasitus yhdistyy kaiken aikaa piinaavaan tuloksenteon ja voittamisen pakkoon, kun koko työyhteisö henkii uhrautumista, monen ura ja elämä loppuvat äkkiarvaamatta.

Japanilaistutkijat sanovat, että varsinkin miesten hullu raataminen on oikeastaan ymmärrettävää, koska he ovat irronneet henkisesti täysin perheestään; työ on työhullun koti ja ainoa pakopaikka.

Meilläkin jokaisen on revittävä itsestään lisää tehoja. Jos ei se onnistu, Suomesta tulee kuulemma vanhainkoti ja Euroopan ulkomuseo, jota kilpailukyisten supermaiden väki käy ihmettelemässä viikon vuosilomallaan.

Työhulluudesta on tehty hyve. Hyvän työntekijän pitää viihtyä ylitöissä ja olla tehokkaampi kuin muut. Työhulluuteen voidaan myös pakottaa. Pienipalkkainen yksinhuoltaja joutuu raatamaan monessa työssä saadakseen katon päänsä päälle ja lapsilleen aamumurot. Sairaanhoitaja ja opettaja tekee monen ihmisen työt, kun sijaisia ei saa. Moni yrittäjä ei voi levätä koskaan, kun huoli firman kannattavuudesta jäytää mieltä.

Yhdysvallat on työhulluuden supervaltio. Harvardin Business Schoolissa tehdyn tutkimuksen mukaan ylipitkät työviikot aiheuttavat ylensyöntiä ja viinanjuontia, ne haittaavat kotielämää, vievät halut ja kyvyt.

Tilansa tunnistaneet ovat perustaneet juoppojen AA-kerhojen kaltaisia Worcholic Anonymous, ”nimettömät työhullut”, kerhoja, joiden avulla he yrittävät vapautua kierteestä. Enää ei suostuta tekemään 12 -tuntisia työpäiviä, kantamaan töitä kotiin tai luopumaan lomista pomon vaatimuksesta. Lomalla ei soitella työpaikalle, vaikka puhelu toisikin hetken helpotuksen, aivan kuin ryyppy alkoholistille. Työhullujen onneksi Yhdysvalloissa ei ole lain takaamia palkallisia vuosilomia.

Kun työhullu istuu yksinäisenä talossaan, hän voi havaita, että suuri talo merkitseekin vain suurta autioita tilaa ympärillä, ei muuta. On aikaa miettiä missä ovat ihmiset, mihin hävisi perhe, missä ovat lapset, mihin katosi elämä. On aikaa kysyä välitinkö aidosti kenestäkään, välittääkö kukaan minusta?

Kokonaan toisenlainen asia on niiden ihmisten kohtalo, jotka eivät saa töitä vaikka haluaisivat, tai joita käytetään hyväksi nollasopimuksilla. Tuore uutinen kertoo, että suomalainen laivayhtiö, on maksanut jäänmurtajansa filippiiniläisille merimiehilleen 485 euron kuukausipalkkaa! Aivan vielä suomalainen ei tuolla hinnalla töitä tee. Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä; kiky kun velvoittaa ihan jokaista uhrauksiin isänmaan puolesta.

 

 

 

 

 

 

Takapuoli ja elämän tarkoitus

Kauneuskonsultti kertoo lehdessä katselleensa itseään saunan peilistä. Hän oli kauhistunut, kun ennen niin ylväästi pullottanut takapuoli oli tipahtanut jonnekin. Lapsen imetys oli kutistanut rinnatkin olemattomiin.

Oma ulkomuoto on monelle elämän keskipiste. Kaunotar julistaa kärsivänsä lattapeffastaan niin paljon, että on päättänyt keskittyä kuntosalilla seuraavat puoli vuotta peffalihaksiinsa. Pyrstönsä kasvattaja voi muokata muutenkin itseään. Rinnat voi suurentaa tai pienentää, polvet kiinteyttää, huulet suurentaa, hampaat valkaista ja kasvot kiristää, opastaa naistenlehti.

Mutta entä jos peilistä tuijottava isopeffainen töröhuuli onkin onneton ja kaipaa entistä itseään? Ei mitään hätää! Hän voi etsiytyä elämäntapakonsultin puheille, hänen, joka muutti oman elämänsä, kun huomasi, ettei ole onnellinen. Konsultti kertoi  miten löysi onnen: Hän vaihtoi asuinpaikkaa ja ammattia ja alkoi neuvoa muita elämän peruskysymyksissä. Yleisin kysymys asiakkailla on kuulemma ”mikä on elämän tarkoitus?”

Konsultti ei kertonut mitä vastaa elämänsä tarkoituksen kadottaneille, eikä sitä, ja mihin hintaan hän myy elämän tarkoituksia. No, niitähän saa ostaa aamuyöstä Astral-televisiosta, hinta puhelusta on pp+ 0,36,5 euroa minuutti. Soita elämällesi tarkoitus kymmenessä minuutissa neljällä kympillä! Soita vaikka joka yö kello 04, viikon ajan; saat muutamalla satasella elämällesi suunnan. Seija, Erkki, Pirkko ja muut katsovat korteista ja taivaanmerkeistä mikä sinulle olisi parasta ja millainen tulevaisuus sinua odottaa.

Ehkä kannattaa kuitenkin  pohtia aivan itse omaa elämäänsä. Huomio siirtyy takalistosta tärkeämpiin asioihin. Jos et ole tottunut rasittamaan aivojasi, se voi tuntua hankalalta, mutta ei kannata luovuttaa. En suosittele TV:7n Glorya, joka lupaisi varmasti nostaa Paholaisen laskeman lattapeffasi ja parantaa siinä sivussa pahimmat tautisi Pyhän Hengen avustuksella. Se edellyttää kuitenkin, että muistat Glorya pikku rahalahjalla. Silloin hän saattaa huudahtaa Hallelujah ja ottaa huikat vesilasista. Sitä ei aina vedeksi uskoisi, varsinkaan silloin, kun Glory nostaa lasin, sanoo ”skool,”  ja alkaa puhua kielillä.

Mainosrummutuksen ja aivopesun keskellä  pitäisi ymmärtää, että persoonallinen aitous on kauneutta, jota mikään ulkoinen ei korvaa. Ihmisen onnellisuus ei riipu kasvojen, hauiksen, takapuolen eikä rintojen täydellisyydestä. Joskus sairaus tai muu vastoinkäyminen auttaa oivaltamaan tärkeän ja yhdentekevän eron.

Näin kertoi komean ja menestyvän miehen vaimo miehensä aivoinfarktin vaikutuksista:  Mies on tullut suvaitsevaisemmaksi ja armollisemmaksi muita kohtaan, niitäkin jotka eivät ole ulkoisten kriteerien perusteella kauniita menestyjiä ja voittajia, kuten miehen lähipiiri aikanaan. Puolisoiden rakkaus ja hellyys on syventynyt, kun turha pintakiilto karisi ja turhuuden markkinat jäivät taakse.

Kumppania kaipaavan kannattaa nostaa katseensa ehdokkaan peffasta ja rinnoista silmiin, kuunnella miten tämä puhuu – ja mistä puhuu.  Kannattaa punnita tarkkaan jaksaako hänen puhettaan kuunnella koko päivän – saati vuosikausia, pohtia ohjaako puhetta aivot vai takapuoli.