Älykäs lapsi ei ole pikkuaikuinen

Televisiossa esitettiin brittidokumentti erittäin älykkäistä lapsista.  Lapsissa konkretisoitui yksiselitteisesti se, mitä lahjakkuustutkimus on osoittanut: Huippuälykkyys on sekä siunaus että kirous.

Älyköt puhuivat kuin pikkuaikuiset, heidän sanavarastonsa oli laaja ja tietomääränsä mykistävä. Useimmat lapset olivat kuitenkin onnettomia, jotkut hyvin onnettomia. Elämä ei ole helppoa, jos on aikuisen älykkyys, mutta lapsen keho ja mieli. Moni aikuinen luulee, että pikku älykkö on kuin pienikokoinen aikuinen. Lapsi on kuitenkin aina lapsi. Poikkeavan yksilön tärkeimpiä taitoja on se, että oppii elämään tavallisten ihmisten parissa. Älykön tulee oppia sietämään meitä, joilla leikkaa hitaammin, jotta hän jaksaisi elää jotakuinkin onnellisena.

Dokumentissa monen lapsen vanhemmat olivat kuin pelkistettyjä varoitusmerkkejä: Älä toimi näin! Kävelyllä ja automatkallakin lasta valmennettiin kaiken aikaa. Joku oli ottanut lapsensa pois koulusta ja muuttanut perheineen kauas muista ihmisistä. Näin lasta ei kiusattaisi ja hän voisi keskittyä vain itsensä kehittämiseen.

Yksi lapsi vaihtoi jatkuvasti koulunsa ”parempaan,” koko perhe muutti lapsen mukana – myös älykön ”tavalliset” sisarukset, joiden mielipidettä ei tietenkään kysytty. Kun kuusivuotiasta oltiin lähettämässä sisäoppilaitokseen eroon perheestään, oli jotain pahasti vialla.

Vanhempien kunnianhimo oli mahdollisia tunnontuskia suurempi. Ansioitunut lahjakkuustutkija neuvoi vanhempia ystävällisesti, mutta selväsanaisesti: Lapsenne tarvitsee myös muiden lasten seuraa! Lapselta ei saa vaatia täydellisyyttä! Lapsella on lupa epäonnistua! Lasta tulee rakastaa omana arvokkaana itsenään eikä vain täydellisenä suorittajana! Kannattaa muistaa, että ”ihmelapsistakin” kasvaa usein melko tavallisia aikuisia. Moni aikuinen lahjakkuus on menestynyt koulussa huonosti.

Jokainen luova nerokin  epäonnistuu joskus. Suoritus- ja menestyspakko tappaa tehokkaasti luovan rohkeuden idut. Meilläkin monet vanhemmat vaativat jo alimpien luokkien opettajia terästämään otettaan: lapsilta on vaadittava enemmän, on opittava kilpailemaan ja voittamaan. Kun isä on omasta mielestään fiksu, lapsen pitää olla isänsä arvoinen. Paineiden keskellä moni lapsi ja nuori masentuu ja pelkää, ettei pärjää.

Toivon olevani väärässä, mutta ennustan, että koulumaailmaankin on tulossa huippuyliopistovouhotuksen kaltaisia pyrkimyksiä. Huippuvanhemmat haluavat perustaa huippulapsilleen omat yksityiset huippupäiväkotinsa ja huippukoulunsa. Maailman parhaita tuloksia saavuttanut kaikille yhteinen peruskoulumme ei kelpaa.

Seurataanko meillä tulevaisuudessa terveydenhoitoalan mallia: köyhät jäisivät kurjistuviin päiväkoteihin ja peruskouluihin, varakkaat maksaisivat osittain omat hyvin resursoidut koulunsa, valtion tukemina tietenkin. Tätäkö haluamme? Ei se ainakaan Suomen kansan lahjakkuutta lisäisi, onnellisuudesta puhumattakaan. Onnettomimpia voisivat olla ”huippulapset”. Aina löytyy joku vielä parempi, älykkäämpi, erityslahjakkaampi. Huippu karkaa, elämästä tulee suoritus.

On kuitenkin tärkeää, että hyvin älykkäiden oppilaiden ei tarvitse kärsiä älystään kotona, kaveripiirissä tai koulussa. Nopeasti oppivat älyköt tarvitsevat kykyihinsä sopivaa opetuksen rikastamista ja nopeuttamista. Alakoulussa se ei vaadi erityisluokkia. Osa-aikainen opiskelu  vaikkapa ”tutkijaryhmässä” sekä omatahtinen opiskelu sopivine tehtävineen auttavat.

Pakkotahtinen marssi hitaiden tahdissa tappaa opiskelumotivaation ja voi aiheuttaa ikäviä seurauksia, kun älykkö alkaa purkaa tylsyyden tuskaa opettajaan, oppilastovereihin tai itseensä: ahdistuu, masentuu tai alkaa leikkiä lahjatonta. Huippuälykäs lapsi on kuitenkin lapsi, hänellä on oikeus olla lapsellinen; se on terveyden merkki. Älykköoppilaskin tarvitsee aivan tavallisten luokkakavereiden seuraa, ettei leimaudu kummajaiseksi, pelkäksi älykkyysosamääräksi.

Älykköjä ei pidä kadehtia, kaikkia lapsia pitää auttaa löytämään parhaat lahjansa. Monilla erityisalojen huippulahjakkuuksilla on keskinkertainen älykkyysosamäärä. He ovat löytäneet oman alansa, ja nauttivat sen vuoksi elämästään. Jos lapsi kelpaa itselle ja kasvattajille vain täydellisenä, virheettömänä suorittajana, elämä on raskasta. Kukaan ei ole täydellinen, kenenkään ei tarvitse olla täydellinen. Jokainen lapsi tarvitsee lähelleen aikuisen, joka välittää ja osoittaa sen kuuntelemalla ja antamalla turvallisuutta ja elämäniloa.

,

 

 

 

 

 

 

 

Työhullun kärsimysviikot

Suomessa monessa huushollissa ja kesämökissä on tänään raskasta herätä uuteen aurinkoiseen loma-aamuun. Vaikka työputkessa on katko, hihnan pysäyttäminen ei tahdo onnistua. Levoton mieli ei osaa rauhoittua, pitää touhuta jotain, ettei tarvitse pohtia mitä perheelle kuuluu ja miten lapset voivat.

Helsingin Sanomat kertoo tänään 09.07, että Japanin johtaviin kuuluva mainosfirma Dentsu on saanut syytteen työntekijänsä itsemurhasta; 24-vuotias nainen  oli työskennellyt Dentsulla vajaan vuoden ja hän nukkui ystäviensä mukaan vain kymmenen tuntia viikossa. Naista oli jo pidemmän aikaa kuormitettu yli sadan tunnin kuukausittaisilla ylitöillä. Nainen oli jättänyt äidilleen jäähyväisviestin. Siinä hän oli kysynyt: ”Miksi kaiken täytyy olla niin raskasta.”

Japanista kerrottiin jo vuosituhannen alkuvuosina, että kilpailemisen ja ylitöiden fyysiset ja psyykkiset yhdysvaikutukset tappavat yli 10 000 työntekijää vuosittain. Oireettoman aikuisen äkkikuolemalle on annettu nimi karoshi. Se tarkoittaa suomeksi ”liian paljon työtä”.

Eliittifirmojen työntekijät ovat samurai-taistelijoiden kaltaisia ihanneyksilöitä, jotka antavat firmansa menestyksen ja voittamisen vuoksi vaikka henkensä. Kun fyysinen rasitus yhdistyy kaiken aikaa piinaavaan tuloksenteon ja voittamisen pakkoon, kun koko työyhteisö henkii uhrautumista, monen ura ja elämä loppuvat äkkiarvaamatta.

Japanilaistutkijat sanovat, että varsinkin miesten hullu raataminen on oikeastaan ymmärrettävää, koska he ovat irronneet henkisesti täysin perheestään; työ on työhullun koti ja ainoa pakopaikka.

Meilläkin jokaisen on revittävä itsestään lisää tehoja. Jos ei se onnistu, Suomesta tulee kuulemma vanhainkoti ja Euroopan ulkomuseo, jota kilpailukyisten supermaiden väki käy ihmettelemässä viikon vuosilomallaan.

Työhulluudesta on tehty hyve. Hyvän työntekijän pitää viihtyä ylitöissä ja olla tehokkaampi kuin muut. Työhulluuteen voidaan myös pakottaa. Pienipalkkainen yksinhuoltaja joutuu raatamaan monessa työssä saadakseen katon päänsä päälle ja lapsilleen aamumurot. Sairaanhoitaja ja opettaja tekee monen ihmisen työt, kun sijaisia ei saa. Moni yrittäjä ei voi levätä koskaan, kun huoli firman kannattavuudesta jäytää mieltä.

Yhdysvallat on työhulluuden supervaltio. Harvardin Business Schoolissa tehdyn tutkimuksen mukaan ylipitkät työviikot aiheuttavat ylensyöntiä ja viinanjuontia, ne haittaavat kotielämää, vievät halut ja kyvyt.

Tilansa tunnistaneet ovat perustaneet juoppojen AA-kerhojen kaltaisia Worcholic Anonymous, ”nimettömät työhullut”, kerhoja, joiden avulla he yrittävät vapautua kierteestä. Enää ei suostuta tekemään 12 -tuntisia työpäiviä, kantamaan töitä kotiin tai luopumaan lomista pomon vaatimuksesta. Lomalla ei soitella työpaikalle, vaikka puhelu toisikin hetken helpotuksen, aivan kuin ryyppy alkoholistille. Työhullujen onneksi Yhdysvalloissa ei ole lain takaamia palkallisia vuosilomia.

Kun työhullu istuu yksinäisenä talossaan, hän voi havaita, että suuri talo merkitseekin vain suurta autioita tilaa ympärillä, ei muuta. On aikaa miettiä missä ovat ihmiset, mihin hävisi perhe, missä ovat lapset, mihin katosi elämä. On aikaa kysyä välitinkö aidosti kenestäkään, välittääkö kukaan minusta?

Kokonaan toisenlainen asia on niiden ihmisten kohtalo, jotka eivät saa töitä vaikka haluaisivat, tai joita käytetään hyväksi nollasopimuksilla. Tuore uutinen kertoo, että suomalainen laivayhtiö, on maksanut jäänmurtajansa filippiiniläisille merimiehilleen 485 euron kuukausipalkkaa! Aivan vielä suomalainen ei tuolla hinnalla töitä tee. Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä; kiky kun velvoittaa ihan jokaista uhrauksiin isänmaan puolesta.

 

 

 

 

 

 

Takapuoli ja elämän tarkoitus

Kauneuskonsultti kertoo lehdessä katselleensa itseään saunan peilistä. Hän oli kauhistunut, kun ennen niin ylväästi pullottanut takapuoli oli tipahtanut jonnekin. Lapsen imetys oli kutistanut rinnatkin olemattomiin.

Oma ulkomuoto on monelle elämän keskipiste. Kaunotar julistaa kärsivänsä lattapeffastaan niin paljon, että on päättänyt keskittyä kuntosalilla seuraavat puoli vuotta peffalihaksiinsa. Pyrstönsä kasvattaja voi muokata muutenkin itseään. Rinnat voi suurentaa tai pienentää, polvet kiinteyttää, huulet suurentaa, hampaat valkaista ja kasvot kiristää, opastaa naistenlehti.

Mutta entä jos peilistä tuijottava isopeffainen töröhuuli onkin onneton ja kaipaa entistä itseään? Ei mitään hätää! Hän voi etsiytyä elämäntapakonsultin puheille, hänen, joka muutti oman elämänsä, kun huomasi, ettei ole onnellinen. Konsultti kertoi  miten löysi onnen: Hän vaihtoi asuinpaikkaa ja ammattia ja alkoi neuvoa muita elämän peruskysymyksissä. Yleisin kysymys asiakkailla on kuulemma ”mikä on elämän tarkoitus?”

Konsultti ei kertonut mitä vastaa elämänsä tarkoituksen kadottaneille, eikä sitä, ja mihin hintaan hän myy elämän tarkoituksia. No, niitähän saa ostaa aamuyöstä Astral-televisiosta, hinta puhelusta on pp+ 0,36,5 euroa minuutti. Soita elämällesi tarkoitus kymmenessä minuutissa neljällä kympillä! Soita vaikka joka yö kello 04, viikon ajan; saat muutamalla satasella elämällesi suunnan. Seija, Erkki, Pirkko ja muut katsovat korteista ja taivaanmerkeistä mikä sinulle olisi parasta ja millainen tulevaisuus sinua odottaa.

Ehkä kannattaa kuitenkin  pohtia aivan itse omaa elämäänsä. Huomio siirtyy takalistosta tärkeämpiin asioihin. Jos et ole tottunut rasittamaan aivojasi, se voi tuntua hankalalta, mutta ei kannata luovuttaa. En suosittele TV:7n Glorya, joka lupaisi varmasti nostaa Paholaisen laskeman lattapeffasi ja parantaa siinä sivussa pahimmat tautisi Pyhän Hengen avustuksella. Se edellyttää kuitenkin, että muistat Glorya pikku rahalahjalla. Silloin hän saattaa huudahtaa Hallelujah ja ottaa huikat vesilasista. Sitä ei aina vedeksi uskoisi, varsinkaan silloin, kun Glory nostaa lasin, sanoo ”skool,”  ja alkaa puhua kielillä.

Mainosrummutuksen ja aivopesun keskellä  pitäisi ymmärtää, että persoonallinen aitous on kauneutta, jota mikään ulkoinen ei korvaa. Ihmisen onnellisuus ei riipu kasvojen, hauiksen, takapuolen eikä rintojen täydellisyydestä. Joskus sairaus tai muu vastoinkäyminen auttaa oivaltamaan tärkeän ja yhdentekevän eron.

Näin kertoi komean ja menestyvän miehen vaimo miehensä aivoinfarktin vaikutuksista:  Mies on tullut suvaitsevaisemmaksi ja armollisemmaksi muita kohtaan, niitäkin jotka eivät ole ulkoisten kriteerien perusteella kauniita menestyjiä ja voittajia, kuten miehen lähipiiri aikanaan. Puolisoiden rakkaus ja hellyys on syventynyt, kun turha pintakiilto karisi ja turhuuden markkinat jäivät taakse.

Kumppania kaipaavan kannattaa nostaa katseensa ehdokkaan peffasta ja rinnoista silmiin, kuunnella miten tämä puhuu – ja mistä puhuu.  Kannattaa punnita tarkkaan jaksaako hänen puhettaan kuunnella koko päivän – saati vuosikausia, pohtia ohjaako puhetta aivot vai takapuoli.

 

 

 

 

 

 

 

 

Valtapelit tuhoavat moraalin

Suomi kuuluu maailman vähiten korruptoituneiden maiden eliittiin. Vaasan yliopiston emeritusprofessori Ari Salmisen johtama korruptiotutkimus on kuitenkin paljastanut karusti, ettei meilläkään olla puhtoisia pulmusia. Suomessa ei tosin mennä virkamiehen puheille rahakassin kanssa, kuten aasialaisen tuttavani oli tehtävä saadakseen perustaa yrityksen.

Meillä ”verkostoidutaan,” jaellaan edut ja rahat kavereille, sukulaisille ja aateveljille. Valitaanko meillä julkisiin virkoihin aina se, joka on pätevin, vai aivan tietoisesti se, joka on ”sopivin.”?

Muutama ns. huippuprofessori kavalsi aikanaan valtavia rahasummia. Missä olivat kollegat, kun rikoksia tehtiin? Eikö kukaan aavistanut mitään? Miten rikokset alkoivat paljastua? Siten, että kiinni jääneet kavaltajat juorusivat muista kelmeistä, kavereistaan.

Ulkopuolisen on joskus vaikea sanoa onko kysymys korruptiosta vai asioiden joustavasta hoitamisesta. Vuodet 1973-2008 yliopistotyössä näyttivät minulle karusti miten virat jaettiin joskus suosikeille ja samanmielisille. Tärkeintä oli usein se, että tietty hakija piti torjua, ”väärän” koulukunnan tai tutkimussuunnan edustajana. Asia hoitui sopivien asiantuntijoiden avulla, heidän tehtävänään oli asettaa hakijat paremmuusjärjestykseen. Itsenäistä ajattelijaa ei voitu päästää häiritsemään itsevaltaisen johtajan ja hänen suosikkiensa elämää.

Pelkään pahoin, että tilanne ei ole parantunut, kun yliopistouudistus 2010 lisäsi rutkasti eri portaiden johtajien valtaa ja lopetti pysyvät virat. Korkekouluissa rohkea, liian itsenäinen tutkija-opettaja voidaan taluttaa helposti ulko-ovelle. Usein ne, jotka eniten olisivat ulkoilman tarpeessa, ovat sementoineet asemansa ja etunsa lukinverkoissaan.

Kateus ja pienisieluisuus, usein yhdistyneenä vääristyneeseen käsitykseen itsestä ja omista kyvyistä, tekee työyhteisöstä sairaan ja johtaa outoihin reaktioihin. Kollegan saama julkinen tunnustus tai vaikkapa hänen uusi kirjansa kuitataan hiljaisuudella; joskus on vaikuttanut suorastaan siltä, että jonkun saama myönteinen huomio on kuin isku vasten työkaverin kasvoja.

Pikku esimerkki oudosta manööveristä, jonka vaikuttimia en ymmärrä. Järjestin Vaasan kesäyliopistossa noin 40 vuotta kasvatustieteen perus- ja aineopintoja (approbatur- ja cum laude -opintoja) Helsingin yliopiston vaatimusten mukaan. Virkaurani lopulla yliopiston kasvatustieteiden tiedekuntaneuvoston kokouksessa hyvät työtoverini halusivat evätä opintojen järjestämisen. Ihmettelin kovasti, kun Vaasassa opettajat olivat peräti oman tiedekunnan dosentteja ja tohtoreita, taatusti päteviä. Kun kysyin olenko siis itsekin kasvatustieteen professorina epäpätevä opettamaan alani perusopintoja, tiedekunnan opiskelijajäsen vaati asian panemista pöydälle ”opiskelijoiden oikeusturvan takia.” Joku rakas kollegani oli ehkä valistanut opiskelijaa ennen kokousta. Miksi? En tiedä.

Voi vain kuvitella miten härskisti politiikassa ja yritysmaailmassa voidaan pelata. Yhä jatkuvat poliittiset virkanimitykset ovat perustuslain vastaisia.
Entä keille myönnetään poikkeuslupia rakentamiseen tai muuhun bisnekseen? Kuka hyötyy eniten sotesta; se kuuluisa mökin mummo,”pieni ihminen” vai amerikkalainen sijoittaja, suomalaisia aateveljiä unohtamatta?

Vaikka moraaliset valinnat saattavat olla hankalia, niiden peruskriteeri on se, että oikeat valinnat luovat harmoniaa, väärät kaaosta ja epätoivoa. Mikä on ”hyvää” tai ”pahaa” on ratkaistava ihmisen motiivien valossa. Pahuutta on sanottava pahuudeksi, vallanhimoa vallanhimoksi, itsekkyyttä itsekkyydeksi varsinkin silloin, kun sitä esiintyy valtaa käyttävien auktoriteettien taholla. Se vaatii rohkeutta, kosto vaanii aivan nurkan takana.

Äitienpäivänä

Minulla oli ihana äiti, Sylvia. Saan kiittää hänen rakkauttaan ja viisauttaan siitä, että jaksoin käydä koulua ja voin lähteä opiskelemaan Helsinkiin. Äiti rakasti ja auttoi, mutta ei vaatinut eikä sitonut, kun lähtöni oli lopullinen. Sisareni ja veljeni jäivät vielä kotiin.

Kävin äidin luona Vaasassa vuosikymmeniä; äiti katsoi erotessamme parvekkeelta kunnes häivyin puiston puiden kätköön.  Sitten tuli vuosi, jolloin äiti enää jaksanut nousta parvekkeen kynnyksen yli ja hän muutti vanhainakotiin.

Katselen vanhoja valokuvia. Koulun ensimmäiselle luokalla pikku Sylvialla on kaulassa kauniit valkoiset helmet. Hän sai ne tädiltään, kun jäi täysin orvoksi seitsemän ikäisenä. Äidillä on suuret, surulliset silmät.

Katson kuvia nuoresta naisesta mottimetsässä. Kuviin ilmestyy komea nuori mies, asepuvussa. Hän on isäni, on sota. Synnyin keväällä 1945.

Vuosikymmenet kuluivat kuin uni.  Vanhainkodin sängystä katsoi ihana äitini, Sylvia. Kysyin haluaako äiti ensin kahville vai tupakalle. Tiesin vastauksen: tupakalle. Olin kauan sitten lopettanut terveysvalistuksen. Ymmärsin, että savuke oli äidille tarpeen. Oli selviö, että pian keskustelimme kahvikupin ääressä jalkapallosta ja VPS:n tilanteesta.

Lämmin side välillämme säilyi eheänä ja lujana. Kiitos siitä kuuluu  viisaalle äidilleni, Sylvialle.  Äiti rakasti, ruokki ja tuki lapsiaan kaikissa elämän vaiheissa kuin lintuemo. Tarpeen tullen hän osasi kuitenkin muuttua pesäänsä suojelevaksi tiikeriksi.

Äidissäni henkilöityi kasvatuksen kaksi tärkeintä periaatetta: rakasta  ja hoivaa lapsiasi, mutta anna heidän lentää vapaasti omaan elämäänsä, kun aika on. Lähtö voi olla perheelle vaikea, mutta se on välttämätön.  Murrosikäisen veljeni kirje kertoo eromme kipeydestä.

”Kello on jo 22.30, mutta en malta olla kirjoittamatta. Katriina ja äiti jo nukkuvat. Yksi asia, josta haluaisin sinulle kertoa Vaasan kesästä tulkoon nyt esille. Se saa mun sisukset jollain lailla vapisemaan. Muistatko miltä tuntui ajaa yhdessä polkupyörällä oikopolkua pitkin VPS:n kentälle? Tuon tien kaikki mutkat muistat varmasti niin kuin minäkin. Nykyään kun ajan sitä yksin ja koivut oikein tuoksuvat sieraimiin herää minussa jonkinlaista kaipausta. Tuo on ehkä jollain lailla liian ’kynänvaraisesti’ selitetty, eikä siitä saa kuvaa, jonka haluaisin kirjeeseen saada. Niin sydämellisiä terveisiä, että kynä kädessäni on sulamaisillaan. Paljon, paljon rakkautta.  Jukka.”

Äidin antama lämpö, rakkaus ja turva kulkevat mukanamme jokaisena päivänä elämän loppuun saakka. Kiitos, rakas äiti Sylvia siellä korkeuksissa!  Kiitos kaikki äidit, te hellät emot,  ja myös te, lastenne hyvinvoinnin ja leivän  puolesta taistelevat naarastiikerit!

Suomen sivistyksen mitta on se, miten huolehdimme äideistämme silloin, kun lopullinen ero on lähellä. On meidän aikamme hoivata ja helliä emoamme,  silittää kättä, joka meitä lapsena turvasi.

Fantastinen haave koulu-uudistuksesta

Kerroin fiksulle viisikymppiselle, että omasta ikäluokastani vain osa pääsi kansakoulun neljänneltä oppikouluun ja enemmistö jatkoi kansakoulussa. Syrjäseudulla  lapset joutuivat muuttamaan 10-11-vuotiaana kuudeksi päiväksi viikossa sinne, missä oli lähin oppikoulu! Ystävä kysyi mikä  se sellainen ”oppikoulu” oli.

Ensin oppikoulussa käytiin viisivuotinen keskikoulu ja sen jatkoksi lukio, jos kodilla oli siihen varaa. Usein ei ollut. Peruskoulu levisi maahan 1972-77 ja muutti kaiken. Lukion aloitti vuonna 1960 vain noin 20 prosenttia ikäluokasta. Ylioppilaan valkolakki oli monen suvun suuri ylpeyden aihe. Vuonna 1980  lukion aloitti jo 40 prosenttia ikäluokasta, kiitos kaikille yhteisen peruskoulun.

Peruskoulun ympärillä on käyty keskustelua, ajoittain ankaraa taistelua, sen koko olemassaolon ajan.  Sen puolustajat ovat puhuneet jokaisen suomalaisen lapsen oikeudesta hyvään koulutukseen, koulun kasvatustavoitteista, yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden  tasapainosta ja persoonallisuuden eheästä kasvusta. Vastustajat ovat toistelleet, että peruskoulu tuottaa tasapäisiä, lahjattomia keskinkertaisuuksia.

 Varsinkin vuoden 1999 lakiuudistuksen alla julkisuudessa käytiin ankara taistelu peruskoulun suunnasta. Vastakkain olivat kaikille yhteisen peruskoulun kannattajat ja suurempaa valinnan vapautta ja eriyttämistä vaativat, jotka halusivat kouluihin lisää tehokkuutta, kilpailua ja julkista arviointia.

Vuoden 2001 loppua kohti peruskoulukritiikki kasvoi, elinkeinoelämän johtajat, eräiden eliittikoulujen rehtorit ja poliitikot vaativat koulujärjestelmän uudistamista. Suunnitelmat olivat valmiina. Väitettiin, että yhteinen peruskoulu oli syypää kansan sivistystason romahtamiseen. Yhä eli ajatus, että suuri osa kansasta on liian tyhmää opintielle. ”Koulu tuottaa tasapäisiä keskinkertaisuuksia,” oli hokema.

Joulukuussa 2001 julkaistu ensimmäinen kansainvälinen PISA-vertailu osoitti, että suomalaisen peruskoulun tulokset olivat ällistyttävän hyvät. OECD:n koulutusvertailun johtaja Norberto Bottani julisti kesällä 2003, että Suomen on syytä olla ylpeä kouluverkostaan. ”Suomalaisilla olisi syytä olla erittäin ylpeitä siitä, että koulujen tasoerot esimerkiksi lukutaitotutkimuksen mukaan ovat täällä lähes olemattomat. Tasaisella kouluverkolla on maalle suuri poliittinen merkitys.”

Opettajille kuuluu erityinen kiitos menestyksestä. Kansan sivistyneisyys on turvattu niin kauan kuin opettajat uskovat kasvatuksen voimaan ja jaksavat. Peruskoulun alkuperäinen kasvatuspäämäärä, eheiden ihmisten kasvattaminen on yhä äärimmäisen tärkeä.

Oppilaiden  erityislahjakkuuksien ja luovuuden parempi tunnistaminen ja vaaliminen voisi olla yksi koulun kehittämisen kohde. Jokaisen oppilaan erityiskyvyt tulisi löytää ja niitä tulisi arvostaa ja kehittää. Nykypuhe lahjakkaiden osaajien tuottamisesta taloudellisen kilpailukykymme takaajiksi kuvastaa nykyarvoja. Yhteenkään lapseen ei pidä lyödä tyhmän ja lahjattoman leimaa. Lapsen lahjakkuus ei riipu vain vanhempien ammatista tai lompakon paksuudesta eikä kaikkien lasten lahjakkuus ei näy vielä alakoulussa. Joidenkin vanhempien tulisi hillitä ylimitoitettua intoilua ja vaatimuksia oman superlapsensa palvelemisesta. Kyky hyviin kaverisuhteisiin on monelle älykölle tärkeämpi tavoite kuin kympin keskiarvo.

Nykypuhe koulusta, opetuksesta ja kasvatuksesta on yksipuolista, usein myös asiantuntematonta. Peruskoulua on murennetu  kulissien varjossa jo pitkään. Kauniilla puheilla peitellään sitä, että monelle on tärkeintä oman viiteryhmän edut, joillekin jopa taloudellinen hyötyminen peruskoulumme kansainvälisen maineen avulla. Pian jokaisella on vapaus valita elämänsä tukipuut, miksi koulu olisi poikkeus?

Monet vaikutusvaltaiset päättäjät ovat puhuvia päitä, jotka toistelevat koulutuksesta sitä, mitä päihin on ohjelmoitu.  Nähdäänkö piankin fantastinen koulu-uudistus, joka perustuu fantastinen yliopistouudistuksen arvopohjalle? Luvataan ensin kaikille kaikkea hyvää ja hetken kuluttua leikataan yhteisestä puusta ns. heikot oksat yhteisen edun nimissä. Mitä kympin tuntipalkalla marketin lattialla konttaava nuori hyllyjen täyttäjä koulutuksella tekisi? Hän tarvitsee vain älykännykän, joka piippaa, kun jossain on kolmen tunnin työkeikka tarjolla ensimmäiseksi ilmoittautuvalle.

”Ei pidä lannoittaa koko peltoa, silloin rikkaruohotkin  saavat ravintoa,” julisti opetusministeri 90-luvulla. Jos pelkästään kohti korkeuksia kurkottavat koulujemme auringonkukkalapset saavat vettä ja ravintoa, varreltaan heikot kasvit on helppo leikata tai unohtaa varjoihin kuihtumaan.  Kikyä ei saa vaarantaa rikkaruohoilla; tarvitsemme lisää tehoa, kilpailukykyä ja brändejä! Ja paineissa henkisesti romahtaneille nuorille lisää masennuslääkkeitä ja hoitopaikkoja.

 

 

 

 

                                                          .

 

 

Let’s make Finland great again

Keräsin 1990-luvun alkuvuosina tutkimusaineiston lahjakkaiden ja luovien, alle 35-vuotiaiden ihmisten elämästä, lapsuudesta nykyhetkeen. Älyköt, taiteiljat, kirjailijat, muusikot, tutkijat ja urheilijat avautuivat haastattelussa hyvin henkilökohtaisista asioista. He kertoivat myös mitä mieltä ovat Suomen yhteiskunnallisesta kehityksestä ja arvoista.

Kirjoitin ensin 148:n syvähaastatteluista perinteisen parisatasivuisen tutkimusraportin numeerisine analyyseineen. En julkaissut sitä, koska faktorianalyysit ja merkitsevyystestaukset olisivat hävittäneet olennaisen tutkimustiedon. Tein aineistosta oudon kirjan, Isät meidän. Luovaksi lahjakkuudeksi kasvaminen (Atena, 1996). Kirja on tutkimuksen ja pamfletin yhdistelmä sekä luovuuden oppikirja. Tekstissä heijastuu tuore kaksivuotinen tutkimuskauteni Yhdysvalloissa, Georgian yliopistossa.

Isät meidän-kirjan pamflettiosassa Tuomo, opettaja ja sosiologi, on alter egoni. Kas näin kirjoitin, vuonna 1996:

“Eihän yhteiskunta ole pelkkiä instituutioita, vaan ennen kaikkea eläviä ihmisiä!” Tuomo puhui kiihtyneenä. ”Voisiko tiede edes jollakin lohkollaan pohtia sitä, miten tieteellinen selitys auttaisi ihmisiä elämään viisaasti, ihmisarvoisesti? Kuinka monta sataa tai tuhatta tai kymmentätuhatta henkistä kuolemaa tekevää lasta tai työtöntä vastaa arvoltaan yhtä huippuprofessoria aineellisen ja henkisen tuen sijoituskohteena. Ajatelkaapa, jos konkurssipankkien valtavat  tukirahat olisikin maksettu kouluille, korkeakouluille, päiväkodeille, sairaaloille, vanhuksille!” Tuomo vaahtosi. “Se on tietenkin täysin mahdoton ajatus! Ihmisten luhistuminen ja henkisen sivistyksen romahtaminen ei kai olisi mikään todellinen ongelma! Pankkien romahtaminen taas olisi tuhonnut koko Suomen,” Tuomo paasasi.

“Tuomo hyvä, tuo on epäanalyyttistä ja simppeliä. Oikaiset reippaasti mutkia päättelyssäsi…” Älykkö-Olli sanoi.

Tuomo näytti yhä kiihtyvän.

“ Amerikassa näin, että monet pitivät kodittomien  ihmisraunioiden  köyhyttä ja kurjuutta  itse valittuna olotilana, joka kumpuaa pelkästä laiskuudesta. Köyhien äpärien ja niiden äitien mitättömiä avustuksia ne halusivat leikata osana kansakunnan talouden elvyttämistä. Rupuköyhien syytähän varmaan on, jos amerikkalaiset autot eivät mene kaupaksi! Monet toistelivat koko ajan omahyväisinä “aim praud, aim praud, wee aar nambö wan,” aina  sama uho. Useimmat eivät tienneet muusta maailmasta juuri mitään,” selitti Tuomo.

Tuomo marssi kirjahyllyn luo ja löysi pian etsimänsä. “Mä luettelen teille tästä amerikkalaisen Andrew Shapiron kirjasta “Were number one” asioita, joissa Yhdysvallat on vuonna 1992 ollut listaykkönen: aseiden omistajat, murhat, kuolemanrangaistukset, vangit, köyhät, yksinhuoltajat, kodittomat, lapsikuolleisuus, avioerot, tulojen epätasainen jakautuminen, puolustusmenot, budjettivaje, autot, televisot, jätteet…Listan viimeisiä ne ovat julkiseen koulutukseen käytettyjen varojen määrässä. Ja kuitenkin Yhdysvallat on mittaamattoman rikas maa. Mukana vertailussa on ollut 17 läntistä teollisuumaata, myös Suomi. Mitä ajatuksia tämä herättää?  Luettelo ei ole poliittista vihamielistä propagandaa, vaan vastuullisten amerikkalaisen laatima hätähuuto.”

“Miten tämä Suomeen liittyy?” Pasi kysyi.

 “Pohjoismaat ovat olleet vuosikymmeniä todellisia maailman ykkösmaita mitä tulee elämänlaatuun. Tilanne on muuttumassa, pahaan suuntaan, osittain olosuhteiden pakosta, osittain arvomaailman muuttumisen vuoksi. Nyt Suomestakin ollaan aivan tarkoituksella tekemässä pikku Amerikkaa, ei kai enää Euroopan Japania…Japanihan me saatiinkin melkein kiinni ainakin yhdessä asiassa: itsemurhien lukumäärässä,” Tuomo selitti.

“Sä taidat liiotella meidän amerikkalaistumista,” Pasi huomautti Tuomolle.

“Katso ympärillesi!” Tuomo ärähti. ”Mistä ihanteemme tulevat? Keitä me yritämme matkia joka asiassa? Tottakai maailma muuttuu väistämättä! Lisätään vaan draivia ja tulosvastuuta jokaiselle! Mitataan ihmisarvo sillä, paljonko kukin ansaitsee! Jokainen olkoon oman onnensa seppä! Lopetetaan ilmainen terveydenhuolto, koulutus ja korkeakoululaitos! Kaikkihan on viime kädessä kiinni ihmisen omista kyvyistä, yrittämisestä ja myönteisestä ajattelusta!  Yritä ja hymyile, toteuta unelmasi! Finnish dream!”.

On vuosi 2017. Kirjan kirjoittamisesta on kulunut yli 20 vuotta. Mihin Suomea on kuljetettu? Ketkä istuvat tulevaisuudessa Suomi-bussin kuskin pukilla? Joukko näkymättömiä takapenkin haamuja, lobbareita, lukee joka tapauksessa kuskille karttaa. He määräävät aika pitkälle bussin suunnan ja vauhdin, he vaikuttavat visioillaan siihen, kuka pysyy bussin kyydissä ja kuka kipataan maantienojaan keskelle korpea.

Kaikilla on kuulemma ihan pian vapaus valita elämänsä tukipuut. Valitse siis itsellesi paras lääkäri, paras koulu, parhaat vanhemmat ja paras työpaikka! Kun valitset oikein, olet pian huipulla, terveenä, onnellisena ja varakkaana. Älä valita, unelmoi ja toimi! Let’s make Finland great again!