Menestymisen pakkomielle

Aluksi pieni lainaus englanniksi:

Albert Einstein: “Therefore one should guard against preaching to the young man success in the customary sense as the aim of life. For a successful man is he who receives a great deal of his fellowmen, usually incomparably more than corresponds to his service to them. The value of a man, however, should be seen in what he gives and not in what he is able to receive.”

Yksilön ja yhteisöjen ”menestys” on nostettu koko elämää ohjaavaksi tavoitteeksi. Helpoin menestyksen mittari on kansakunnan ja yksilön varallisuus. Kukaan ei pysty mittaamaan luotettavasti menestystä ihmissuhteiden, mielenrauhan, moraalin tai henkisen kasvun alueilla. Onnellisuusmittarit ovat suosittuja –ja mittaustulokset usein sattumanvaraisia. Uskotko, että Suomi on todella maailman viidenneksi onnellisin kansakunta, kun media on näin kertonut?

Omalla työllä ansaittu varallisuus ei tee kenestäkään pahaa tai itsekästä. Kunnioitan yrittäjiä, jotka ovat luoneet työpaikkoja ja jopa rikastuneet luovien ideoidensa ja oman ahkeruutensa avulla. He ovat eri kastia kuin ne keinottelijat, jotka repivät menestyksensä alaistensa selkänahasta ja kiittävät näitä antamalla tylysti potkut, kun voiton maksimointi sitä vaatii.

Yksi tapa nousta menestyksen portailla on vaikutusvaltaisten ihmisten mielistely. Se on aivan eri asia kuin kohteliaisuus ja hyvät käytöstavat. On opettajia, esimiehiä ja yhteisten asioiden hoitajiksi valittuja, jotka nauttivat pokkuroinnista, elleivät suorastaan vaadi sitä.

Yliopistossakin on tietenkin hyvien tapojen mukaista kiittää aidosti ja rehellisesti kaikkia niitä, jotka ovat vaikuttaneet akateemisen väitöskirjan edistymiseen. Oman edun nimissä väittelijän voi olla parasta olla kiittämättä julkisesti niitä, joiden tietää olevan arvosanaan vaikuttavien yksilöiden kilpailijoita akateemisilla kentillä. Kun väittelijä ylistää tutkimuksensa ohjaajaa maailman älykkäimmäksi monilahjakkuudeksi, upeaksi sivistyksen henkilöitymäksi, jossa syvä humaanisuus yhdistyy kauniisti käsittämättömän laajaan tietomäärään, kyse on vastenmielisestä nuolemisesta, usein oman edun tavoittelusta. Menetelmä toimii joskus valitettavan tehokkaasti, eximia cum laude approbatur!

Kielellisesti lahjakkaalle, nöyristelijälle on aina paikka hovinarrina.  Joku nuolee esimiehensä varpaanvälitkin, jos olettaa hyötyvänsä siitä. Mielistelijä ei ole koskaan toista mieltä, hän asettuu aina vahvimman puolelle.

Kuka muistaa kun kommunistimaiden punaposkinen nuoriso kokosi paratiisissaan viljaa ja korjasi traktoreita ylistäen suuria johtajiaan? Monet suomalaisetkin kävivät Neuvostoliitossa, kurjassa ja pelottavassa diktatuurissa, jossa kansa jonotti ruokaa ja eliitti eli yltäkylläisyydessään. Oikeaoppiset palasivat kotiin ylistäen kolhoosien ihanuutta ja tehtaiden demokratiaa. Suuri ja mahtava kiehtoi, oman edun tavoittelu peittyi tyhjiin sanoihin ”solidaarisuus,” ”demokratia” ja ”ystävyys.”

Tyhjät sanat on korvattu uusilla ontoilla hokemilla, kuten ”luova talous,”  ”luova luokka,” ”ketterä johtaminen” jne. Luovan luokan rinnalla kulkee ”höpöttäjäluokka”; alan menestyjät puhuvat eliitille jargonia eli puuta heinää ja kirjoittavat ison laskun. Yksi päähöpöttäjistä ylvästeli sillä, että myi johtajalle yhden lauseen ja laskutti 30 000 euroa. Huomaa: En sanonut, että kaikki konsultit ovat höpöttäjiä. Sellaisia on kuitenkin liikaa ja monet heistä ovat median ja päättäjien kavereita ja suosikkeja.

Meillä on oikeus ja velvollisuus seurata päätöksentekijöiden ja esimiesten  puheiden ja tekojen vastaavuutta. Jos ne  ovat ilmiselvässä ristiriidassa, tämä tulee ilmaista julkisesti. Harva uskaltaa kuitenkaan riskeerata työpaikkaansa tai altistua kostotoimille, kun työpaikkaa tulevaisuudessa saneerataan.

Vahvat, ahneet ja röyhkeät ottavat mitä  haluavat. Diktatuurit nostavat päätään jopa Euroopan sydämessä, ihmisen ja luteen elämä tuntuu olevan samanarvoinen monissa maailman maissa. Ellei käännettä tapahdu, olemme tuhon tiellä. Eivät kansojen johtajat ole yksin vastuussa sortamisesta ja tappamisesta, useimmilla on siihen kansan enemmistön antama valtuutus. Kun alistettu ja petetty kansa herää, pelottava itsevaltias onkin äkkiä vain säälittävä surkimus –joka tietenkin kieltää kaikki pahat tekonsa. Raaka diktaattori on vain puolustanut ”demokratiaa” ja ohjannut kansaansa menestykseen.

Ellei maailman uusia sukupolvia kasvateta itsekkään menestymisen, muukalaisvihan ja ahneuden sijasta yhteisvastuuseen, loppu lähenee.

 

 

 

 

 

 

 

 

Työhullun kärsimysviikot

Suomessa monessa huushollissa ja kesämökissä on tänään raskasta herätä uuteen aurinkoiseen loma-aamuun. Vaikka työputkessa on katko, hihnan pysäyttäminen ei tahdo onnistua. Levoton mieli ei osaa rauhoittua, pitää touhuta jotain, ettei tarvitse pohtia mitä perheelle kuuluu ja miten lapset voivat.

Helsingin Sanomat kertoo tänään 09.07, että Japanin johtaviin kuuluva mainosfirma Dentsu on saanut syytteen työntekijänsä itsemurhasta; 24-vuotias nainen  oli työskennellyt Dentsulla vajaan vuoden ja hän nukkui ystäviensä mukaan vain kymmenen tuntia viikossa. Naista oli jo pidemmän aikaa kuormitettu yli sadan tunnin kuukausittaisilla ylitöillä. Nainen oli jättänyt äidilleen jäähyväisviestin. Siinä hän oli kysynyt: ”Miksi kaiken täytyy olla niin raskasta.”

Japanista kerrottiin jo vuosituhannen alkuvuosina, että kilpailemisen ja ylitöiden fyysiset ja psyykkiset yhdysvaikutukset tappavat yli 10 000 työntekijää vuosittain. Oireettoman aikuisen äkkikuolemalle on annettu nimi karoshi. Se tarkoittaa suomeksi ”liian paljon työtä”.

Eliittifirmojen työntekijät ovat samurai-taistelijoiden kaltaisia ihanneyksilöitä, jotka antavat firmansa menestyksen ja voittamisen vuoksi vaikka henkensä. Kun fyysinen rasitus yhdistyy kaiken aikaa piinaavaan tuloksenteon ja voittamisen pakkoon, kun koko työyhteisö henkii uhrautumista, monen ura ja elämä loppuvat äkkiarvaamatta.

Japanilaistutkijat sanovat, että varsinkin miesten hullu raataminen on oikeastaan ymmärrettävää, koska he ovat irronneet henkisesti täysin perheestään; työ on työhullun koti ja ainoa pakopaikka.

Meilläkin jokaisen on revittävä itsestään lisää tehoja. Jos ei se onnistu, Suomesta tulee kuulemma vanhainkoti ja Euroopan ulkomuseo, jota kilpailukyisten supermaiden väki käy ihmettelemässä viikon vuosilomallaan.

Työhulluudesta on tehty hyve. Hyvän työntekijän pitää viihtyä ylitöissä ja olla tehokkaampi kuin muut. Työhulluuteen voidaan myös pakottaa. Pienipalkkainen yksinhuoltaja joutuu raatamaan monessa työssä saadakseen katon päänsä päälle ja lapsilleen aamumurot. Sairaanhoitaja ja opettaja tekee monen ihmisen työt, kun sijaisia ei saa. Moni yrittäjä ei voi levätä koskaan, kun huoli firman kannattavuudesta jäytää mieltä.

Yhdysvallat on työhulluuden supervaltio. Harvardin Business Schoolissa tehdyn tutkimuksen mukaan ylipitkät työviikot aiheuttavat ylensyöntiä ja viinanjuontia, ne haittaavat kotielämää, vievät halut ja kyvyt.

Tilansa tunnistaneet ovat perustaneet juoppojen AA-kerhojen kaltaisia Worcholic Anonymous, ”nimettömät työhullut”, kerhoja, joiden avulla he yrittävät vapautua kierteestä. Enää ei suostuta tekemään 12 -tuntisia työpäiviä, kantamaan töitä kotiin tai luopumaan lomista pomon vaatimuksesta. Lomalla ei soitella työpaikalle, vaikka puhelu toisikin hetken helpotuksen, aivan kuin ryyppy alkoholistille. Työhullujen onneksi Yhdysvalloissa ei ole lain takaamia palkallisia vuosilomia.

Kun työhullu istuu yksinäisenä talossaan, hän voi havaita, että suuri talo merkitseekin vain suurta autioita tilaa ympärillä, ei muuta. On aikaa miettiä missä ovat ihmiset, mihin hävisi perhe, missä ovat lapset, mihin katosi elämä. On aikaa kysyä välitinkö aidosti kenestäkään, välittääkö kukaan minusta?

Kokonaan toisenlainen asia on niiden ihmisten kohtalo, jotka eivät saa töitä vaikka haluaisivat, tai joita käytetään hyväksi nollasopimuksilla. Tuore uutinen kertoo, että suomalainen laivayhtiö, on maksanut jäänmurtajansa filippiiniläisille merimiehilleen 485 euron kuukausipalkkaa! Aivan vielä suomalainen ei tuolla hinnalla töitä tee. Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä; kiky kun velvoittaa ihan jokaista uhrauksiin isänmaan puolesta.

 

 

 

 

 

 

Mistä tunnistaa hyvän johtajan?

Esimiehet vaikuttavat ratkaisevasti alaistensa työmotivaatioon ja viihtyvyyteen, jopa henkiseen ja fyysiseen terveyteen.Yksikään johtaja ei liene kaikkien alaistensa suosiossa. Suosioon pyrkiminen ei voikaan olla hyvän johtajan tärkein tavoite. Tärkeintä johtamisessa on se, että alaiset tulevat mielellään työpaikalleen tekemään ahkerasti töitään.

Työyhteisö on hieno sana. Oikeassa yhteisössä ollaan kavereita, jopa ystäviä. Siellä ei kiusata, ei juoruilla, ei puukoteta selkään. Siellä suvaitaan ihmisten erilaisuus, kaikkien ei tarvitse olla sellaisia kuin minä. Hyvä esimies huolehtii, että jokaisen työ on tarpeeksi vaativaa, mutta ei jatkuvaa huippuunsa viritettyä hosumista, josta seuraa ennen pitkää huolestumista ja mielialan laskua, monille unettomuutta ja liikaa Alkossa asiointia. Liian moni tuntee töissään, ettei jaksa eikä pysty, muuttuu kyyniseksi tai masentuu, kun tuntee ettei mikään työsuoritus riitä.

Hyvä johtaja on alansa asiantuntija. Yläkoulun rehtoriksi ei kelpaa kuka tahansa maisteri. Teknologiajohtajaksi kelpaa harva humanisti. Ns. arvojohtajaksi tuntuu sen sijaan kelpaavan melkein kuka vain, jopa vallan kanssa veljeilevä pappi tai filosofi, joka höpisee sekavia. Airaksisen Timo, filosofian professori, tuskin kelpaa, koska hän ei hännystele, vaan puhuu analyyttisesti asiaa. On muuten todella outoa, että ministeriksi kelpaa kuka tahansa maallikko vailla ministeriönsä toimialan asiantuntemusta.

Kuvailen seuraavassa epätieteellisesti, mutta kokemusperäisesti neljää johtajatyyppiä.

Aito johtaja on oikeudenmukainen ja hänen sanaansa voi luottaa. Alaisilla on sellainen tunne, että johtaja arvostaa ja kuuntelee heitä aidosti. Työntekijällä on oikeus ilmaista pelotta poikkeavakin mielipiteensä.

 Hirmuvaltias  ei ehkä karju kuin joskus ennen; nyt hän voi ylhäisyydestään uhkailla hillityn sadistisesti. Alaisen tulee totella despootin kulloisiakin mielenliikkeitä heti, muuten seuraa rangaistus. Pomo voi surutta saalistaa itselleen määrättömästi valtaa ja mammonaa, eikä uskollisten työntekijöiden erottaminen vie yöunia.

Tekoempaattinen saa ihoni kananlihalle. Hän on päällisin puolin lempeä: muka kuuntelee, muka suosii yhteistä asioiden suunnittelua ja päätöksentekoa. Tosiasiassa hän on tehnyt itselle mieluisat ratkaisut etukäteen ja yhteinen keskustelu on pelkkä näytelmä. Tekoempaattinen johtaja kostaa hymyillen eri mieltä oleville, työntää salaa puukon lapaluihin ja ihmettelee kasvokkain uhrille kuka kehtasi tehdä näin halpamaisen teon.

Mielistelijän on todistettava itselleen joka päivä olevansa pidetty ja pätevä pomo. Hän sijoittelee puheensa sivulauseisiin viittauksia tuttavuuksiinsa (”Soitinpa äsken ministerille”) tai urotekoihinsa (”Se oli samana vuonna kun sain Amerikasta sen kunniapalkinnon.”) Mielistelijä on usein sosiaalisesti lahjakas, mutta sisäisesti heikko ihmisten manipuloija, joka murenee helposti palasiksi, jos saa osakseen pienintäkään kritiikkiä vertaisiltaan tai esimiehiltään. Kovakin hän osaa olla -heikoille ja avuttomille.

Onneksi on myös hyviä,  tehokkaita ja inhimillisiä johtajia. Heitä soisi olevan enemmän. Tässä on yksi hieno esimerkki:

Ilpo Martikainen, Genelec Oy:n perustaja oli harvinainen lahjakkuus, jota voi kutsua jopa oman alansa neroksi. Tammikuussa 2017  kuollut Martikainen oli aikakautensa lapsi. Monet kodit olivat 50-luvulla köyhiä ja lasten piti käydä kansakoulu nopeasti läpi, jotta perhe saisi jokapäiväisen elantonsa myös lasten työpanoksesta. Niinpä Ilpokin pistetiin jo 5-vuotiaana Lapinlahdella kansakouluun, jotta hän voisi mahdollisimman nopeasti auttaa kotitilan töissä. Poika aloitti nuorena metsurin työt.

Metsuri Ilpo kiinnostui pian opiskelusta, Yleisradio antoi hänelle tehtäväksi suunnitella ”äänentarkkailuun soveltuvan aktiivikaiuttimen.” Martikainen valmisti prototyypin; hän muutti takaisin maalle, kotitilalleen, johon perusti yrityksen. Syntyi Genelecin kaiutin, josta tuli maailmalla alan johtava brändi.

Martikaisesta tuli mm.  kunniatohtori, Vuoden yritysjohtaja, hän sai Tasavallan presidentin vientipalkinnon ja satoja kansainvälisiä palkintoja. Ei hän metelöinyt saavutuksillaan. Mies oli ujo, hiljainen ja vaatimaton, todistavat ystävät muistokirjoituksessaan. ”Hän oli uskovainen humanisti-körtti, jossa yhtyivät hengelliset arvot, tieteellinen uteliaisuus ja musiikin taju.” Ystävät kertovat, että Martikaisen puhe oli verkkaista, mutta aina painokelpoista. Hänellä oli kaksi kuulevaa korvaa yksi suu.

Menestystä tavoitteleva ihminen tarvitsee nykyaikana kuusi suuta, jotka suoltavat omaa erinomaisuutta; kuulevat korvat tukitaan vaikkapa huudattamalla Genelec-kaiuttimia.Se ei olisi Martikaiselle mieleen.

Martikaisella oli ystävien mukaan lämmin teologipuoliso, rinnalla kulkija, joka vaikutti siihen että Genelec ”oli kuin runoutta.” Vierailin  joskus yrityksessä ja näin millainen luova työyhteisö on käytännössä. Sen hieno, vaatimaton johtaja ei pönöttänyt, hän oli yksi joukosta. Aito johtajuus perustuu erityisalan asiantuntemukseen sekä  henkisiin ominaisuuksiin, älyyn, moraaliin ja siihen, että johtaja asettaa yhteisen hyvän omien etujensa edelle.