Tuhotut sairaalat, silvotut lapset

Aljazeera on qatarilainen televisioyhtiö, jonka monet dokumentit vievät Syyrian sodan keskelle. Katsoin juuri ohjelman, jonka kauheutta voi tuskin ylittää. Herkän ihmisen ei pidä sellaista katsoa, kuvista ei pääse irti.

Alussa kirurgi pakkasi matkalaukkuunsa ortopedisiä implantteja. Nelikymppinen mies ei ollut tyypillisen länsimaalaisen näköinen, hän puhui kuitenkin sujuvasti englantia. Pian mies istui turkkilaisessa lentokoneessa, sitten hän ylitti kävellen Syyrian rajan ja suuntasi kohti sairaalaa.

Sairaalaan tuotiin jatkuvasti pommituksissa pahoin haavoittuneita ihmisiä, enimmäkseen lapsia, monet vailla käsiä tai jalkoja, palovammoja kautta kehon. Lääkäri teki kauheuden keskellä työtään rauhallisena, välillä hyvin väsyneenä. Tynnyripommit kylvivät kaiken aikaa tulta ja sirpaleita, tarkoituksellisesti siviilien keskelle, myös sairaaloihin ja kouluihin. Äiti ja tytär makasivat kadulla rinnakkain, äidin kädessä oli tyttären käsivarsi. Leikkaussalin lattia tulvi verta. Kuvausta on tarpeetonta jatkaa.

Mihin ihminen pystyy, millaiseen pahuuteen ja julmuuteen? Kuka on antanut vallan psykopaateille, hirmuvaltiaille vailla omaatuntoa? Historia osoittaa, että usein tuon vallan ovat antaneet aivan tavalliset, harhautuneet kansalaiset, joiden aivot on pesty silmittömällä vihalla ja valheilla. Kun valta on annettu psykopaatille, sitä on hyvin vaikea ottaa pois, siitä pitää huolen valtiaan väkivaltakoneisto ja propagandateollisuus.

On myös hyviä, ihailtavan rohkeita ihmisiä. Turkkilainen mies kuljetti  autollaan kaiken päivää turkkilaiseen sairaalaan syyrialaisia pommien silpomia uhreja, ensin lapset siten muut. Miten hän sai ylittää rajan? ”Kerron rajavartijalle, että autan muslimiveljiä, kristityille sanon, että noudatan Jeesuksen esimerkkiä.” Palkkaa  mies ei työstään pyydä.

Päähenkilö, karismattinen lääkäri, käveli  ohjelman lopussa maatilalla kotimaassaan, Yhdysvalloissa, kahden lapsensa kanssa, käsi kädessä. Lopputeksti kertoi, että mies matkusti kuukauden kuluttua takaisin Syyriaan –ei ansaitakseen rahaa tai kunniaa, vaan toteuttamaan lääkärin eettisiä velvoitteita. Moraali ei ole maailmasta kuollut, vaikka ihmisyys kituukin henkitoreissaan vihan, ahneuden, julmuuden ja suuruudenhulluuden polkemana. 

Älä tapa, älä ainakaan uskonveljeä!

Tuoreet kuvat Syyrian kaasuiskun uhreista  järkyttävät. Herkkien ihmisten ei pidä kuvia katsoa. Kuorma-autoiskut isoissa kaupungeissa aiheuttavat kauhua. Asemiehet ovat iskeneet länsimaiden kirkoissa, kaduilla, urheilutapahtumissa ja ravintoloissa -kylväneet summittaisesti kuolemaa satunnaiseen ihmisjoukkoon.

Muuan teologian tohtori ojensi minua vuosia sitten pitkällä kirjeellään, kun olin kauhistellut Irakin sodan siviiliuhrien määrää. ”Hyvä veli! Eihän siellä siviilejä niin paljon ole tapettu kun väität, ei läheskään.” Meidän oli turha väitellä uhrimäärästä, koska kumpikaan meistä ei ollut vainajia laskenut. Oli ilmeistä, että teologille melkein kaikki Irakin uhrit olivat vääräuskoisia, kuka niistä nyt ehtisi lukua pitämään. Brittijulkaisu Lancet väitti, että irakilaisuhreja oli 654 965.

Jokainen meistä valitsee Jumalansa, jokainen ratkaisee itse omassa päässään minkä aatteen puolesta toimii. Tappokoneistot jauhavat kaiken aikaa tehokkaasti. Onko Jumala, Jahve tai Allah veriuhreja vaativa psykopaatti vai rakkauden ja rauhan Jumala?

Meille hyvän puolesta sotivillekin sattuu silloin tällöin vahinkoja. Lehtikuvassa on korvan taakse ammuttu nuori nainen ja toisessa mies, jonka kädessä on suuri reikä. Leikkaussalin lattialla on veriroiskeita, verisiä rättejä ja muuta roinaa. Kuva leikkauspöydällä makaavasta nelivuotiaasta pojasta, jonka vatsan luoti on puhkaissut, on liikaa. ”Pakko avata, pojan vatsa aukeaa nopeasti. Kirurgi työntää molemmat kätensä vatsaonteloon ja alkaa tutkia sisäelimiä yksitellen,” Suomen Kuvalehden toimittaja kuvailee.

Jutun mukaan sairaalan henkilökunta tekee työtään mekaanisesti, mutta ammattitaitoisesti. Kukaan ei kysy missä on räjähtänyt -sillä ei ole enää mitään väliä eikä turhaan ajatteluun ole aikaa. Iäkkään naisen takaraivossa on ammottava sirpalehaava, sotilaan poskesta on mennyt luoti sisään ja tullut leuasta ulos.

”Nuori nainen, ikä 27. Luoti tunkeutunut oikean korvan takaa kallonpohjaan. Tajuissaan, mutta oksentaa, Siirretään neurologiseen sairaalaan, jos elää siihen asti. Letku suuhun, kanyyli suoneen, riekaleet punaiseen pussiin ja pussin suu kiinni,” SK:n lehtiartikkeli kuvasi. Ruumishuoneelta siirretään amerikkalaista sotilasta helikopteriin, toinen kuolee leikkauspöydälle. Sotilaspappi lohduttaa vaikeasti haavoittunutta.

Rauhankasvatuksella on huono kaiku, koska se oli osa entisen Neuvostoliiton kommunistista propagandaa. Neuvostoliitollahan oli vain rauhanaatetta ja kansainvälistä ystävyyttä palvelevia ohjuksia, tankkeja ja pommeja. Koululaisetkin harjoittelivat ampumista rauhanaatteen innoittamina.

Rauhankasvatusta tarvitaan kuitenkin kipeämmin kuin koskaan. Se on rohkeiden naisten ja miesten taistelua ihmisyyden ja sorrettujen puolesta. Suurin osa ihmiskunnasta elää köyhyydessä, nälässä ja kurjuudessa; lapset kaduilla vailla turvaa, vailla toivoa. Mitä me yltäkylläisyydessä röyhtäilevät voimme näiltä kurjilta vaatia? ”Älkää viitsikö ruveta kapinoimaan.” Niinkö?

Helena Kekkonen (1926-2014), suomalaisen rauhankasvatuksen peloton äiti taisteli 50 vuotta rohkeasti rauhan ja oikeudenmukaisuuden puolesta, sotaveteraanimiehensä tukemana. Hänestä tuli rauhanaktivisti, kun koki nuorena sotiemme kauhut. Uskon, että itsenäisyytemme puolesta taistelleet veteraanimme olivat sydämestään Helena Kekkosen rauhantyön tukena: ihmisyyden puolesta, tappamista vastaan.

Ihmiskunnan toivo on kollektiivisen viisauden lisääntymisessä. Tappaminen ja ihmisen alistaminen on tuomittava aivan riippumatta siitä, kuka hirmutekoja tekee, ja siitä, minkä aatteen puolesta toimii. Toivon lanka on hyvin ohut, mutta muutakaan meillä ei ole.