Älykäs lapsi ei ole pikkuaikuinen

Televisiossa esitettiin brittidokumentti erittäin älykkäistä lapsista.  Lapsissa konkretisoitui yksiselitteisesti se, mitä lahjakkuustutkimus on osoittanut: Huippuälykkyys on sekä siunaus että kirous.

Älyköt puhuivat kuin pikkuaikuiset, heidän sanavarastonsa oli laaja ja tietomääränsä mykistävä. Useimmat lapset olivat kuitenkin onnettomia, jotkut hyvin onnettomia. Elämä ei ole helppoa, jos on aikuisen älykkyys, mutta lapsen keho ja mieli. Moni aikuinen luulee, että pikku älykkö on kuin pienikokoinen aikuinen. Lapsi on kuitenkin aina lapsi. Poikkeavan yksilön tärkeimpiä taitoja on se, että oppii elämään tavallisten ihmisten parissa. Älykön tulee oppia sietämään meitä, joilla leikkaa hitaammin, jotta hän jaksaisi elää jotakuinkin onnellisena.

Dokumentissa monen lapsen vanhemmat olivat kuin pelkistettyjä varoitusmerkkejä: Älä toimi näin! Kävelyllä ja automatkallakin lasta valmennettiin kaiken aikaa. Joku oli ottanut lapsensa pois koulusta ja muuttanut perheineen kauas muista ihmisistä. Näin lasta ei kiusattaisi ja hän voisi keskittyä vain itsensä kehittämiseen.

Yksi lapsi vaihtoi jatkuvasti koulunsa ”parempaan,” koko perhe muutti lapsen mukana – myös älykön ”tavalliset” sisarukset, joiden mielipidettä ei tietenkään kysytty. Kun kuusivuotiasta oltiin lähettämässä sisäoppilaitokseen eroon perheestään, oli jotain pahasti vialla.

Vanhempien kunnianhimo oli mahdollisia tunnontuskia suurempi. Ansioitunut lahjakkuustutkija neuvoi vanhempia ystävällisesti, mutta selväsanaisesti: Lapsenne tarvitsee myös muiden lasten seuraa! Lapselta ei saa vaatia täydellisyyttä! Lapsella on lupa epäonnistua! Lasta tulee rakastaa omana arvokkaana itsenään eikä vain täydellisenä suorittajana! Kannattaa muistaa, että ”ihmelapsistakin” kasvaa usein melko tavallisia aikuisia. Moni aikuinen lahjakkuus on menestynyt koulussa huonosti.

Jokainen luova nerokin  epäonnistuu joskus. Suoritus- ja menestyspakko tappaa tehokkaasti luovan rohkeuden idut. Meilläkin monet vanhemmat vaativat jo alimpien luokkien opettajia terästämään otettaan: lapsilta on vaadittava enemmän, on opittava kilpailemaan ja voittamaan. Kun isä on omasta mielestään fiksu, lapsen pitää olla isänsä arvoinen. Paineiden keskellä moni lapsi ja nuori masentuu ja pelkää, ettei pärjää.

Toivon olevani väärässä, mutta ennustan, että koulumaailmaankin on tulossa huippuyliopistovouhotuksen kaltaisia pyrkimyksiä. Huippuvanhemmat haluavat perustaa huippulapsilleen omat yksityiset huippupäiväkotinsa ja huippukoulunsa. Maailman parhaita tuloksia saavuttanut kaikille yhteinen peruskoulumme ei kelpaa.

Seurataanko meillä tulevaisuudessa terveydenhoitoalan mallia: köyhät jäisivät kurjistuviin päiväkoteihin ja peruskouluihin, varakkaat maksaisivat osittain omat hyvin resursoidut koulunsa, valtion tukemina tietenkin. Tätäkö haluamme? Ei se ainakaan Suomen kansan lahjakkuutta lisäisi, onnellisuudesta puhumattakaan. Onnettomimpia voisivat olla ”huippulapset”. Aina löytyy joku vielä parempi, älykkäämpi, erityslahjakkaampi. Huippu karkaa, elämästä tulee suoritus.

On kuitenkin tärkeää, että hyvin älykkäiden oppilaiden ei tarvitse kärsiä älystään kotona, kaveripiirissä tai koulussa. Nopeasti oppivat älyköt tarvitsevat kykyihinsä sopivaa opetuksen rikastamista ja nopeuttamista. Alakoulussa se ei vaadi erityisluokkia. Osa-aikainen opiskelu  vaikkapa ”tutkijaryhmässä” sekä omatahtinen opiskelu sopivine tehtävineen auttavat.

Pakkotahtinen marssi hitaiden tahdissa tappaa opiskelumotivaation ja voi aiheuttaa ikäviä seurauksia, kun älykkö alkaa purkaa tylsyyden tuskaa opettajaan, oppilastovereihin tai itseensä: ahdistuu, masentuu tai alkaa leikkiä lahjatonta. Huippuälykäs lapsi on kuitenkin lapsi, hänellä on oikeus olla lapsellinen; se on terveyden merkki. Älykköoppilaskin tarvitsee aivan tavallisten luokkakavereiden seuraa, ettei leimaudu kummajaiseksi, pelkäksi älykkyysosamääräksi.

Älykköjä ei pidä kadehtia, kaikkia lapsia pitää auttaa löytämään parhaat lahjansa. Monilla erityisalojen huippulahjakkuuksilla on keskinkertainen älykkyysosamäärä. He ovat löytäneet oman alansa, ja nauttivat sen vuoksi elämästään. Jos lapsi kelpaa itselle ja kasvattajille vain täydellisenä, virheettömänä suorittajana, elämä on raskasta. Kukaan ei ole täydellinen, kenenkään ei tarvitse olla täydellinen. Jokainen lapsi tarvitsee lähelleen aikuisen, joka välittää ja osoittaa sen kuuntelemalla ja antamalla turvallisuutta ja elämäniloa.

,

 

 

 

 

 

 

 

Lahjakkuuspuhe polkee paikallaan

Olen harrastanut 30 vuotta lahjakkuuden olemuksen pohtimista. Tunnepitoinen puhe lahjakkuudesta on polkenut tuon ajan paikallaan.

Kun lahjakkaiden opetuksesta väitellään vähäisin tiedoin ja vahvoin asentein, eri tavalla ajatteleva on joko elitistinen kiipijä tai latvastaan laho puupäisen keskinkertaisuuden kannattaja. Käsitys omasta, tai omien lasten, lahjakkuudesta tai lahjattomuudesta tuo keskusteluun lisämausteen, jonka voimakkuus lamauttaa monelta ajattelukyvyn, mutta saa posket punoittamaan ja äänen kohoamaan.

Ensimmäinen ongelma on se, millainen lahjakkuus on tärkeää: älykkyys, kielellinen lahjakkuus, taiteellisen lahjakkuus, käden taitavuus tai joku muu? Käyty kiivas taistelu koulujen tuntijaosta kuvaa hyvin tunteiden paloa oman näkemyksen puolesta.

Entä onko lahjakkuus synnynnäistä? Osittain on. Ihmisen ominaisuudet periytyvät. Jollekin matematiikka, musiikki, kuvataide tai rakentaminen on jo viisivuotiaana mieluista ja helppoa. Ei pidä kuitenkaan määritellä koulutulokkaan erityislahjoja lopullisesti. Lahjakkuutta syttyy ja sammuu matkalla aikuiseksi. Kun joku rakastuu viuluun, kemian kokeisiin tai jalkapalloon, hänestä voi tulla alan erityislahjakkuus. Lahjakas  laiskuri ei kehity  pelkillä geeneillään miksikään erityiseksi.  Aikuiseksi talentiksi kasvaminen vaatii intohimoista opiskelua ja harjoittelua.

Lahjakkuuden sisältö vaihtelee kulttuurista toisen. Kun kulttuurissa vallitsevat arvostukset ja yksilön kyvyt kohtaavat, on lahjakkuudella käyttöä. On älytöntä ja moraalitonta väittää, että jotkut rodut tai ihmisryhmät ovat ikuisesti tyhmiä, koska eivät menesty länsimaisissa älykkyystesteissä.

Perinteiset älykkyystestit mittaavat yleisälykkyyttä, jossa korostuu kyky ajatella loogisesti. Erityislahjakkuudet perustuvat aivojen eri osien erikoistumiseen. Länsimaissa on tapana erotella lahjakkuus seuraaviin alueisiin Howard Gardnerin mukaisesti : loogis-matemaattinen, kielellinen, spatiaalinen (avaruudellinen hahmotuskyky), musiikillinen, kehollis-kinesteettinen (käden taidot, liikunta), intrapersoonallinen (kyky ymmärtää omien tekojen ja tunteiden syitä) ja interpersoonallinen (henkilösuhteiden taito, sosiaalinen lahjakkuus), luonnon tuntemiseen ja ymmärtämiseen liittyvä lahjakkuus.

Jokainen ihminen syntyy varustettuna omalla ainutkertaisella geeniperimällään, jonka varaan hän voi lahjakkuutensa rakentaa. Myytti jumalaisesta lahjakkuudesta, joka kypsyy itsestään neroudeksi on pelkkä myytti. Lapsen lahjakkuuspotentiaalin kehittäminen riippuu omasta kiinnostuksesta, kotikasvatuksesta sekä ympäröivän yhteiskunnan arvoista  ja odotuksista. Ympäristön ymmärtävä tuki on lapselle aina tarpeen, mutta omaa palavaa intoa se ei korvaa.

Koulussa kaikkia oppilaita pitää opettaa kykyjensä ja taitojensa mukaisesti. Peruskoulussa oppilaita ei pidä kuitenkaan jakaa pysyvästi lahjakkuutensa mukaisiin ryhmiin. Jotkut kehittyvät hitaasti, kotona voi olla ongelmia eikä ujo osaa tuoda lahjojaan esiin. Lahjakkuuden olemuskin muuttuu iän mukana, esimerkiksi musiikissa ei lapsen tekninen taituruus takaa aikuisen muusikon luovaa tulkintakykyä. Koulumenestyskään ei kuvaa aina lahjakkuutta, vaan usein ahkeruutta.

Lahjakkaan leima on monelle herkälle lapselle taakka.  Maissa, joissa koulukilpailu käy ankarana, monilla lahjakkailla koululaisilla on siitä johtuvia  mielenterveysongelmia, masennusta ja itsetuhoisia ajatuksia. Tunne-elämän tasapainon vaaliminen käy kasvatuksessa kaiken muun edellä. Lahjakas tarvitsee samaa tukea kuin kaikki muutkin. Tärkeintä on se, että lasta rakastetaan omana itsenään, ei vain suorittajana, perheen ja opettajien ylpeyden, saati ylvästelyn aiheena. Saavutuksista voi iloita yhdessä, mutta jatkuva  lapsen ylistäminen ja siitä aiheutuva täydellisyyden tavoittelu, perfektionismi, on monelle lapselle ja nuorelle taakka, joka vie elämänilon ja salpaa luovuuden. Lahjakkaankin tulisi oppia nauttimaan monipuolisesta yhteiselosta, ei vain haalimaan mainetta ja kunniaa.

Moraaliselle lahjakkuudelle ei ole päteviä mittareita, se on kuitenkin tärkein kaikista. Kuten Albert Einstein sanoi: Kunnioita jokaista ihmistä! Älä ihannoi ketään!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Rohkeuskasvatus ruokkii luovaa lahjakkuutta

http://www.operafestival.fi/fi/Inspired-in-Finland

Savonlinnan Oopperajuhlien projekti INSPIRED IN FINLAND edistää suomalaista osaamista, lahjakkuuden ja luovuuden tukemista. Tässä on panokseni projektille:

Suomalainen kapellimestari tietää miten hän voi saavuttaa tavoitteensa ja miten pitää toimia, että ideat toteutuvat. Menestyvällä kapellimestarilla on voimakas tahto, selvät tavoitteet ja kyky toteuttaa suunnitelmansa erittäin tehokkaasti. Sinfoniaorkesterin johtaminen on hyvin yksinäistä työtä. Kaikki me kapellimestarit olemme outoja, tietyllä tavalla hulluja yksilöitä, hengeltämme takametsien miehiä..”

 Näin maailmanmainetta niittänyt suomalainen kapellimestari pelkistää olennaiset seikat siitä, miten lahjakkuus voi jalostua jonkin alan erityislahjakkuudeksi.Synnynnäisesti kyvykäs lapsi voi kasvaa suotuisissa olosuhteissa jopa kansainvälisesti tunnustetuksi taiteilijaksi, keksijäksi, tiedemieheksi, urheilijaksi tai minkä tahansa erityisalan talentiksi, osaajaksi. Tämä vaatii palavaa rakkautta omaan erityisalaan. Halu kehittyä ja kyky opiskella ja harjoitella pitkäjänteisesti kuvaa kansainvälisiä huippuja. Anders Ericssonin tunnettu ns. 10 000 tunnin sääntö kertoo, että huipulle pääsee vain, kun harjoittelee ja opiskelee tuon tuntimäärän keskittyneesti, järkevästi työtä ja lepoa vuorotellen.

Lahjakkuus on kulttuurisidonnainen käsite.  Kun ympäröivän kulttuurin arvostukset ja  yksilön ominaisuudet kohtaavat, voi syntyä talentti, erityislahjakkuus. Suomessa arvostetaan mm. kilpa-autoilijoita ja jääkiekkoilijoita, toki myös muusikoita, käsityöläisiä, taiteilijoita, tiedemiehiä ja kirjailijoita.

Koulujen opetussuunnitelmat määräävät mikä on tärkeää,  painottuuko opetus teknologiaan, kieliin, taiteisiin, urheiluun vai musiikkiin. Saako tuleva runoilija tai taitava käsityöläinen yhtä paljon tukea ja ymmärrystä kuin jääkiekkotähti tai koulun supernörtti? Pitäisi saada.

Sattumalla on usein osuutensa lahjakkuuden löytymiseen. Nuori kyky kohtaa oikeaan aikaan opettajan tai mesenaatin, joka tarjoaa oikotien huipulle. Esa-Pekka Salonen on tunnettu esimerkki; hän joutui 25-vuotiaana pikakomennuksella Lontoon kuuluisan Philarmonia-orkesterin kapellimestarin sijaiseksi ja valloitti taidollaan ja karismallaan yleisön. Tie tähtiin oli auki.

Moni lahjakas  on kiittänyt sattumaa menestymisestään. Sattuma ei kuitenkaan yksin selitä kenenkään menestystä. Tärkeintä on se, että nuori tarttuu rohkeasti avautuvaan mahdollisuuteen. Se vaatii itseluottamusta;  ikävä kyllä monen nuoren lahjakkuuden kasvu on padottu kotona tai koulussa sarkastisilla ja väheksyvillä huomautuksilla. Kaipaisimme kannustava rohkeuskasvatusta kouluihin ja vapaaehtoisiin harrastuksiin.

Modernin luovuustutkimuksen yksi uranuurtaja E. Paul Torrance  on julkaissut seuraavan lapsille ja nuorille tarkoitettuun julistuksen:

  • Älä pelkää rakastumista johonkin itsellesi tärkeään asiaan!
  • Tunne vahvuutesi, harjoittele, kehity, iloitse ja ole ylpeä niistä!
  • Vapauta itsesi muiden odotusten taakasta!
  • Yritä löytää hyviä ohjaajia ja opettajia!
  • Älä tuhlaa energiaa muiden miellyttämiseen!
  • Tee sitä, mistä pidät ja missä olet hyvä!
  • Kasva itsenäiseksi ja riippumattomaksi.

 Pelaamme liian usein pelejä, joiden epäoikeudenmukaiset säännöt ovat jonkun sanelemia. Ihmisen luovuus vapautuu, kun hän ymmärtää, että hänellä on oikeus valita oma polkunsa, kunhan ei vahingoita muita.

Ei kaikista tule huippuosaajia eikä maailmantähtiä. Jokaisella lapsella on kuitenkin omat erityislahjansa, joiden varaan voi rakentaa oman tulevaisuutensa. Kaikille yhteinen peruskoulumme on ollut upea menestystarina. Kiitos peruskoulun, suomalainen menestyjä voi nykyään olla kotoisin maalta tai kaupungista eikä kotien sosioekonominen asema ratkaise nuoren uranvalintaa ja tulevaisuutta.

Lahjakkuuteen liittyvät sukupuolta koskevat väärät uskomukset ja ennakkoluulot ovat onneksi karisseet; menestyvän kapellimestarin ei tarvitse enää olla takametsien mies, kuten Susanna Mälkki ja Eva Ollikainen ovat osoittaneet. Suomalaiset tytöt ja naiset ovat näyttäneet olevansa monilla aloilla vähintään poikien ja miesten veroisia osaajia.

Jokaiselle lapselle ja nuorelle pitäisi antaa mahdollisuudet löytää omat lahjansa, nauttia elämästään, ystävistään ja lahjakkuudestaan 100-vuotiaassa Suomessa, ”ihanuuksien ihmemaassa,” josta kansakoulussa laulettiin.

Fantastinen haave koulu-uudistuksesta

Kerroin fiksulle viisikymppiselle, että omasta ikäluokastani vain osa pääsi kansakoulun neljänneltä oppikouluun ja enemmistö jatkoi kansakoulussa. Syrjäseudulla  lapset joutuivat muuttamaan 10-11-vuotiaana kuudeksi päiväksi viikossa sinne, missä oli lähin oppikoulu! Ystävä kysyi mikä  se sellainen ”oppikoulu” oli.

Ensin oppikoulussa käytiin viisivuotinen keskikoulu ja sen jatkoksi lukio, jos kodilla oli siihen varaa. Usein ei ollut. Peruskoulu levisi maahan 1972-77 ja muutti kaiken. Lukion aloitti vuonna 1960 vain noin 20 prosenttia ikäluokasta. Ylioppilaan valkolakki oli monen suvun suuri ylpeyden aihe. Vuonna 1980  lukion aloitti jo 40 prosenttia ikäluokasta, kiitos kaikille yhteisen peruskoulun.

Peruskoulun ympärillä on käyty keskustelua, ajoittain ankaraa taistelua, sen koko olemassaolon ajan.  Sen puolustajat ovat puhuneet jokaisen suomalaisen lapsen oikeudesta hyvään koulutukseen, koulun kasvatustavoitteista, yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden  tasapainosta ja persoonallisuuden eheästä kasvusta. Vastustajat ovat toistelleet, että peruskoulu tuottaa tasapäisiä, lahjattomia keskinkertaisuuksia.

 Varsinkin vuoden 1999 lakiuudistuksen alla julkisuudessa käytiin ankara taistelu peruskoulun suunnasta. Vastakkain olivat kaikille yhteisen peruskoulun kannattajat ja suurempaa valinnan vapautta ja eriyttämistä vaativat, jotka halusivat kouluihin lisää tehokkuutta, kilpailua ja julkista arviointia.

Vuoden 2001 loppua kohti peruskoulukritiikki kasvoi, elinkeinoelämän johtajat, eräiden eliittikoulujen rehtorit ja poliitikot vaativat koulujärjestelmän uudistamista. Suunnitelmat olivat valmiina. Väitettiin, että yhteinen peruskoulu oli syypää kansan sivistystason romahtamiseen. Yhä eli ajatus, että suuri osa kansasta on liian tyhmää opintielle. ”Koulu tuottaa tasapäisiä keskinkertaisuuksia,” oli hokema.

Joulukuussa 2001 julkaistu ensimmäinen kansainvälinen PISA-vertailu osoitti, että suomalaisen peruskoulun tulokset olivat ällistyttävän hyvät. OECD:n koulutusvertailun johtaja Norberto Bottani julisti kesällä 2003, että Suomen on syytä olla ylpeä kouluverkostaan. ”Suomalaisilla olisi syytä olla erittäin ylpeitä siitä, että koulujen tasoerot esimerkiksi lukutaitotutkimuksen mukaan ovat täällä lähes olemattomat. Tasaisella kouluverkolla on maalle suuri poliittinen merkitys.”

Opettajille kuuluu erityinen kiitos menestyksestä. Kansan sivistyneisyys on turvattu niin kauan kuin opettajat uskovat kasvatuksen voimaan ja jaksavat. Peruskoulun alkuperäinen kasvatuspäämäärä, eheiden ihmisten kasvattaminen on yhä äärimmäisen tärkeä.

Oppilaiden  erityislahjakkuuksien ja luovuuden parempi tunnistaminen ja vaaliminen voisi olla yksi koulun kehittämisen kohde. Jokaisen oppilaan erityiskyvyt tulisi löytää ja niitä tulisi arvostaa ja kehittää. Nykypuhe lahjakkaiden osaajien tuottamisesta taloudellisen kilpailukykymme takaajiksi kuvastaa nykyarvoja. Yhteenkään lapseen ei pidä lyödä tyhmän ja lahjattoman leimaa. Lapsen lahjakkuus ei riipu vain vanhempien ammatista tai lompakon paksuudesta eikä kaikkien lasten lahjakkuus ei näy vielä alakoulussa. Joidenkin vanhempien tulisi hillitä ylimitoitettua intoilua ja vaatimuksia oman superlapsensa palvelemisesta. Kyky hyviin kaverisuhteisiin on monelle älykölle tärkeämpi tavoite kuin kympin keskiarvo.

Nykypuhe koulusta, opetuksesta ja kasvatuksesta on yksipuolista, usein myös asiantuntematonta. Peruskoulua on murennetu  kulissien varjossa jo pitkään. Kauniilla puheilla peitellään sitä, että monelle on tärkeintä oman viiteryhmän edut, joillekin jopa taloudellinen hyötyminen peruskoulumme kansainvälisen maineen avulla. Pian jokaisella on vapaus valita elämänsä tukipuut, miksi koulu olisi poikkeus?

Monet vaikutusvaltaiset päättäjät ovat puhuvia päitä, jotka toistelevat koulutuksesta sitä, mitä päihin on ohjelmoitu.  Nähdäänkö piankin fantastinen koulu-uudistus, joka perustuu fantastinen yliopistouudistuksen arvopohjalle? Luvataan ensin kaikille kaikkea hyvää ja hetken kuluttua leikataan yhteisestä puusta ns. heikot oksat yhteisen edun nimissä. Mitä kympin tuntipalkalla marketin lattialla konttaava nuori hyllyjen täyttäjä koulutuksella tekisi? Hän tarvitsee vain älykännykän, joka piippaa, kun jossain on kolmen tunnin työkeikka tarjolla ensimmäiseksi ilmoittautuvalle.

”Ei pidä lannoittaa koko peltoa, silloin rikkaruohotkin  saavat ravintoa,” julisti opetusministeri 90-luvulla. Jos pelkästään kohti korkeuksia kurkottavat koulujemme auringonkukkalapset saavat vettä ja ravintoa, varreltaan heikot kasvit on helppo leikata tai unohtaa varjoihin kuihtumaan.  Kikyä ei saa vaarantaa rikkaruohoilla; tarvitsemme lisää tehoa, kilpailukykyä ja brändejä! Ja paineissa henkisesti romahtaneille nuorille lisää masennuslääkkeitä ja hoitopaikkoja.

 

 

 

 

                                                          .

 

 

Urheilun pimeä puoli

Entinen naispikajuoksija kertoi lopettaneensa huipulle pyrkimisen 70-luvulla. Syynä oli se, että kämppäkaveri, toinen naisjuoksija, ajoi  SM -kisoissa aamuisin partaansa. Urheilun sairausilmiöt eivät loppuneet 70-lukuun.

Tenniksen ihmelapsi Jennifer Capriatin ura oli valmiiksi suunniteltu jo ennen syntymää. Odotusaikana äiti Denice päätteli sikiön liikahdusten  viittaavan selvästi tulevaan tennistähteen. Isä Stefan ei väsynyt kuvailemaan  kukkaa, joka puhkeaa pian loistoon  tenniksen puutarhassa. Jenniferin valmennus alkoi 3-vuotiaana. Hän oli kuukauden vaille 14-vuotias tehdessään ammattilaissopimuksen, parin vuoden päästä olympiavoittaja. Tennistähti käytti sekä kokaiinia että heroiinia. Hän myös varasteli ja oli onneton, kuten moni muukin väkisin valmennettu huippu-urheilija. André Agassikin kertoi vihanneensa tennistä. Isä antoi pojalle jo vauvana mailan, jolla tämä hutki sängyssä narussa roikkuvaa palloa.

Aikanaan DDR:n huippu-urheilijoita valmentava lääkäreiden, valmentajien ja politrukkien vetämä urheilijatuottamo poimi sopivat pikkulapset valmennukseen. Taitoluistelija kertoi harjoitelleensa pakosta kahdeksan tuntia päivittäin, 14 vuoden ajan. Muistissa on  DDR: n uintivalmentajan vastaus mediaväelle, joka ihmetteli Montrealin 1976 olympiakisoissa miksi maan uimaritytöt ovat niin ronskeja ja puhuvat bassoäänellä. ”Me emme ole tulleet tänne laulamaan, vaan uimaan,” valmentaja vastasi.

Murrosiässä urheilijoille syötettiin ns. vitamiinipillereitä, jotka tuottivat muutamassa vuodessa sydänvaurioita, diabetestä ja lisäpainoa kymmeniä kiloja. Mieshormonilla tytöistä tehtiin miehiä. Oli järkyttävää, kun televisiodokumentin loppupuolella paljastui, että parrakas sympaattinen herra olikin entinen naisten kuulantyönnön mestari. Onneksi hän kohtasi entisen naisuimarin, joka alkoi voida pahoin nähdessään vettä, siksi esimerkiksi hampaiden pesu oli hänelle vaikeaa. Syntyi pariskunta, joka oli hyvin kiintynyt tosiinsa. Yhteiset kokemukset yhdistivät lujin sitein.

Meilläkin nuoret urheilijat rasitetaan joskus raakeiksi jo ennen rippikouluikää. Hiusmurtumilla, revähdyksillä ja kolhuilla ei ole väliä, kun kunnianhimoiset valmentajat ja vanhemmat vaativat lapsilta menestystä ja rankkaa harjoittelua. Tärkeintä on voittaminen, ei urheilusta nauttiminen. Moni yleensä suhteellisen täyspäinen vanhempi taantuu urheilukentän reunalla riehuvaksi typerykseksi.

Murhasta syytetty 20-vuotias mies kertoi oikeudessa oman versionsa Helsingin ydinkeskustassa tapahtuneesta surmasta. Poika ampui isänsä siksi, että isä oli valmentanut armottomasti lastaan urheilijaksi. Pojasta ei tullut urheilijaa, vaan sietämättömistä jalkakivuista kärsivä nuorukainen.

Kun poika ei pystynyt edes tapaamaan kavereitaan kipujen takia, hän alkoi lähetellä isälleen katkeria teksti- ja puhelinviestejä vaatien isää pyytämään rääkkäämistä  anteeksi. Isä ei suostunut.

Moni huippu-urheilija on kertonut henkisestä tuskastaan. Kuka muistaa Mika Myllylän kärsimystien? Ian Thorpe, jolla on uinnissa yhdeksän olympiamitalia ja neljätoista maailmamestaruutta kertoi  horjuneensa itsemurhan partaalla, koska oli pelkkä masentunut ”näytöshylje.”

Varsinkin murrosikäisen psyyke on hyvin haavoittuva. Jotkut valmentajat ovat kuin omistaisivat nuoren urheilijan ruumiin ja sielun. Hyvä valmentaja ymmärtää vastuunsa urheilijan henkisestä hyvinvoinnista. Urheilun huipulle pitäisi kiiruhtaa hitaasti. Ulkomaisiin nuorten urheiluakatemioihin lähtemisessäkin on riskinsä. Moni 16-vuotias huippu on palannut kotiin häntä koipien välissä. On ollut liian raskasta kuulla kirosanojen säestämänä olevansa surkimus, josta ei ole mihinkään. Fanaatikot eivät saa vaurioittaa urheilevan lapsen tai nuoren fyysistä tai henkistä terveyttä.

Suurin osa vanhemmista ja valmentajista on kuitenkin täyspäisiä kasvattajia, jotka ajattelevat lapsen ja nuoren parasta, eivätkä tavoittele omaa kunniaansa keinoja kaihtamatta. He ymmärtävät, että huipulle nousua pitää tavoitella vain, jos se on nuoren oma tahto. Jos halu loppuu, ei ole syytä jatkaa.

 

 

 

 

Tunneälyn taitajat

Valittiinko Donald Trump Yhdysvaltain presidentiksi järkisyin vai siksi, että hän osasi vedota tunneperäisillä monologeillaan niin moniin äänestäjiin?

Kaikkialla alettiin vuonna 1995 puhua tunneälystä eli emotionaalisesta intelligenssistä, kun David Golemanin julkaisi aihetta käsittelevän menestyskirjan.

Looginen älykkyys perustuu aivojen kuorikerrokseen, myöhäisintä kehitysvaihetta edustavaan aivojen osaan. Tunneälyn biologinen pohja on aivojen primitiivisemmässä ”keskikerroksessa.” Tunteiden perusta on vahvasti biologinen, mutta tunneälyä voi kehittää kasvatuksen avulla, sen perusta luodaan ensimmäisinä ikävuosina. Kasvattajan tulee opettaa lasta ottamaan muut huomioon. Lasta ei saa totuttaa siihen, että hän saa aina heti kaiken vaatimansa. Tärkeää on oppia odottamaan oma vuoroa.

Tasapainoinen tunneälykäs ihminen pystyy käsittelemään ja hallitsemaan omia tunteitaan. Hän ei lankea turhaan itsesääliin, ei ahdistu pikkuasioista, ei ärsyynny helposti eikä näe epäonnistumisiaan katastrofeina.  Hän pystyy asettamaan elämäänsä tavoitteita pitkäjänteisesti eikä vaadi heti omien mielihalujensa täyttämistä.

Tunneälykkyys on hyvä ominaisuus kaikille, jotka työskentelevät ihmisten parissa. Se  voi olla myös vaarallinen ase, jos lahjaa käyttää muiden alistamiseen ja nolaamiseen.  Tunneälykäs osaa hännystellä ja imarrella niitä, joista hänelle on  hyötyä.

Kun tunneälykäs narsisti kohtaa vastoinkäymisiä, hän heittäytyy helposti marttyyriksi. Itselle aiheuttamansa ongelmat hän sysää muiden syyksi. Kärsivä raukka saattaa kirjoittaa loppuun palaneena kirjan tai pari, mistäpä muusta kuin omasta itsestään ja hyvistä töistään muille ihmisille. Media herkuttelee mielellään sankaritarinoilla, joissa masentunut mielenvalmentaja nousee omilla opeillaan murheen alhosta tiennäyttäjäksi, mestariksi. Palvonnan sijasta median olisi usein parempi antaa palautteena realiteettiterapiaa, muistuttaa tosiasioista. Kun näin on tehty, sankarin tunneäly on kadonnut holtittomien raivonpurkausten alle.

Moni poliitikko osaa manipuloida ihmisten tunteita, osaa antaa itsestään vaikutelman yhteisen hyvän edistäjänä, nimenomaan sinun etujesi ja minun etujeni puolustajana. Ei ole väliä, vaikka etumme olisivat vastakkaiset.

Huijarisaarnaajat ovat tunneälyn suuria mestareita, jotka keräävät omaisuuksia uhkailemalla helvetillä, maalailemalla taivasnäkyjä ja parantamalla sairaita.Tunneälykkään itsekkään verbaalivirtuoosin oudot kielikuviot, vitsit ja muiden piikittely voivat hauskuttaa ja hurmata hetken, mutta jos pintakiillon alta paistaa härskiys, huonosti peitelty omahyväisyys ja vallanhalu, hurman tilalle voi tulla inho.

Monessa työssä vaaditaan tilannevainua ja tunneälyä,  monen on melkein pakko paisutella omia ansioitaan. Sitä sanotaan pr-toiminnaksi ja brändin luomiseksi. Tärkeintä ei ole enää se, millaisia ihminen, firma tai oppilaitos todellisuudessa ovat; tärkeintä on se, miltä ne näyttävät. Helsingin Sanomat julkaisi fantastisen yliopistouudistuksen aikaan Suomen Akatemian vanhemman tutkijan artikkelin ”minuuden muuttamisen tärkeydestä.” Minuuden muokkaamisesta on tullut liiketoimintaa, tutkija totesi. Dosentti neuvoi häpeilemättä, miten itsestä rakennetaan myyvä tuotemerkki markkinoille! Hän oli uuden uljaan yliopiston viestintuoja.

Ei ihmisen temperamenttia eikä persoonallisuutta voi muuttaa tunnetaitojen pikakursseilla. Palvotun valehenkilön valeminä elää vale-elämää. Älykäs, itseään korostamaton, ujo, ahkera ja taitava työntekijä jää helposti näiden tunneälykkäiden ”hyvien tyyppien” jalkoihin. Monet hyvät tyypit tuskin edes ehtivät työpaikalleen; he kulkevat maailmalla luomassa hyvien tyyppien verkostoja, joihin ulkopuolisilla ei ole asiaa.

Toki moni tunneälykäs käyttää lahjaansa myös yhteiseksi hyväksi eikä aja sen avulla vain omia etujaan. Tunneälykäs lääkäri parantaa ihmisen jo kätellessään ja katsoessaan tätä silmiin. Sosiaalisesti sokea tunneälytön tekee helposti terveestäkin sairaan.

 

 

 

 

Sukupuolten sota vie kyvyn rakastaa

”Miehet taistelevat öljystä, mineraaleista tai muista kaukotavoitteista naisten kiistellessä miehistä ja riikinkukonsulista! Kuria pidettäisiin naisarmeijassa varmaankin keskinäisillä tukkanuottasilla, koska asiallisesti ajattelevat naiset muodostavat pienen vähemmistön sosiaalisesti yliladattujen sisariensa joukossa.” Näin kirjoitti kirjassaan juuri sodasta palannut maisteri-pastori vuonna 1945.

Pastori totesi, että naisen älykkyys ja kauneus ovat yleensä kääntäen verrannolliset ominaisuudet eli kaunis on tyhmä ja älykäs on ruma.  Pastori oli aikansa arvojen, ennakkoluulojen ja psykologisen ”tiedon” vanki. Pastorin vaimo oli muuten 70-luvulla kaunis työtoverini, jo lähes eläkeikäinen.

Vielä 1900-luvun alussa psykologian uranuurtajat olivat sitä mieltä, että naiset ovat henkisesti miesten alapuolella. Siksi heille ei voi antaa yhtä laajaa koulutusta kuin miehille. Naiset sopivat aloille, joissa hellyys ja hoiva ovat tärkeitä; naiset ovat myös omiaan siistijöinä.  Tiedemiehet väittivät, että naisen aivojen käyttö vähentää heidän hedelmällisyyttään ja että naisen ja neekerin aivot voivat halkaista kallon kasvaessaan liiaksi. Siksi kumpiakaan ei pidä opettaa liian paljon.

Monet antropologit korostivat vielä 1800-luvun loppupuolella, että naisten aivot muistuttavat eläinten aivoja. Naisten aivojen tunnekeskukset ovat ylikehittyneet, mikä on haitallista tehokkaalle aivotoiminnalle. Naisten oli uhrattava älyllinen kasvunsa tunne-elämän voimakkuuden hyväksi. Väitettiin, että lapsi, nainen ja seniili valkoihoinen muistuttavat aivotoiminnaltaan täysikasvuista neekeriä. Uskoteltiin, että naisen lahjakkuus on ”äitiyden kahlitsema.”

Lewis Terman aloitti Kaliforniassa 1921 jättimäisen älykkäiden  lasten, ”lapsinerojen” seurantatutkimuksen. Hän kehitti ”maskuliinisuusindeksin,” syntyi kaavamainen lahjakkaan pojan tyyppi: hyvin sopeutunut, urheilullinen, suosittu poika.

Terman teki selväksi, että lahjakkaat tytöt muistuttivat lahjakkaita poikia harrastuksiltaan, käyttäytymiseltään ja tulevaisuudensuunnitelmiltaan. Hän korosti kuitenkin, että tytöillä oli feminiinisiä harrastuksia, he leikkivät mielellään nukeilla ja lukivat tyttöjen lehtiä. Tämä kaikki vaikutti siihen, että älykäs tyttö nähtiin androgyyninä, jolla on molempiin sukupuoliin liittyviä piirteitä.

Viime vuosikymmeninä alistetut ja väheksytyt tytöt ja naiset ovat nousseet Suomessa koulussa ja kaikilla elämänaloilla poikien ja miesten rinnalle tai ohi. On tärkeää, että vanhemmat, koulu ja yhteiskunta ymmärtävät ja hyväksyvät sen, että on monenlaisia tyttöjä ja poikia. Jokaisella on oikeus olla sellainen, millaiseksi Luoja hänet loi. On myös lapsia, jotka eivät tunne olevansa selkeästi tyttöjä tai poikia. Se tulee opettaa lapsille luonnollisena asiana. Se ei vaadi lapselta oman identiteetin kieltämistä.

Sukupuolen käyttäminen lyömäaseena tai omien etujen edistäjänä on vastenmielistä, on kyse sitten naisia väheksyvistä hyvistä veljistä tai naisista, jotka kostavat isien pahat teot pojille ja miehille.  Tällainen estää hyvän elämän ja tuhoaa tärkeimmän Luojan meille antaman lahjan, kyvyn rakastaa.