Järjetön korkeakoulujen pääsykoeuudistus

Hallitus haluaa luopua korkeakoulujen pääsykokeista. Valinnat tehtäisiin koulutodistuksen ja ylioppilaskirjoitusten tulosten perusteella. Nuoren tulevaisuutta  ei saa ratkaista kertalaakilla kirjoituksissa; opintie pitää olla avoin myös heille, joilta koulu on sujunut huonosti. Syitä siihen voi olla monia, maa on täynnä entisiä ”koulutyhmiä” oppineita. Yksi  nobelistimme jäi luokalle, toinen reputti kirjoituksissa, muistaakseni äidinkielessä. Nykyinen tasavallan presidentti voisi pelkän koulutodistuksensa perusteella olla salolainen työmies, sellainen ihan oikea ”työväen presidentti,” kuten vaalimainos aikanaan julisti.

Seuraava tekstini on viidentoista vuoden takaa. Julkaisen jutun, koska se on ajankohtaisempi kuin vuonna 2002.

Näin kirjoitin:

Helsingin yliopiston kansleri Risto Ihamuotila esitti 15.4.2002 Helsingin Sanomissa yliopiston pääsykokeiden poistamista kalliina, aikaa vievinä ja kyseenalaisina. Ihamuotila muistutti, että  yliopiston pitää huolehtia siitä, että opiskelijat pääsevät työmarkkinoille nykyistä aikaisemmin.

Suomen Kuvalehden päätoimittaja kirjoitti lehdessään 19.4.2002, kanslerin kaikuna. ”Yliopistomiehiä on syytä kuunnella. Valintakokeista luopuminen on järkevä ajatus.”

Samansuuntaisia vaatimuksia on esitetty talouselämän johdon taholta jo pitkään. Koulu pitäisi kuulemma aloittaa kuusivuotiaana ja töihin pitäisi päästä viimeistään 22 -vuotiaana, muuten Suomen kansantalous ei kestä, kilpailukyky ei säily.

Olen viime viikkoina lukenut 1323 esseevastausta opettajankoulutuksen ”lisäkiintiön” valitsemiseksi. Työ on ollut tylsää, mutta välttämätöntä, koska on tärkeä valita opettajia, jotka osoittavat kykynsä ymmärtää, soveltaa ja analysoida lukemaansa tekstiä. Jatkoon päässeille on soveltuvuuskoe haastatteluineen. Se, joka on lukenut hyvin pääsykoekirjat, on todennäköisesti hyvin motivoitunut opiskelemaan alaa. Opiskelumotivaatio taas on paras opintomenestyksen ennustaja.

Jos koulutodistukset toimisivat yliopistoon pääsyn kriteereinä, seuraisi  suoritushelvetti, armoton pudotuspeli, joka tietenkin sopii hyvin taloutta ja rahaa palvovan narsistisen kilpailuyhteiskunnan arvomaailmaan. Ulkomaisten esimerkkien mukaisesti yliopiston pääsykokeiden ensimmäinen vaihe olisi tulevaisuudessa pääsy paremman väen esikouluun, sitten eliittiperuskouluun ja lukioon. Eivätkä Suomessakaan valmennuskurssit suinkaan loppuisi, vaan ”suuntauduttaisiin ylioppilastutkintoon,” kuten Valmennuskeskuksesta todetaan (HS 17.4.2002). Miksi vasta ylioppilastutkintoon? Ulkomaiset esimerkit osoittavat, että valmennuksen rajoja voi laajentaa sikiöiden koulutukseen puhumattakaan esikouluista ja peruskouluista. Se olisi hyvä bisnes valmennusfirmoille.

Maissa, joissa koko lapsuus on ollut kilpailua yliopistopaikasta seuraukset ovat tutut: koulupelkoa, väkivaltaa ja vandalismia, kun paineet ja tuska käyvät lapselle ylivoimaisiksi, jopa lasten itsemurhia, kun perhe on häpäisty putoamalla koulukilpailun kärjestä.  Televisiossa meilläkin nähdyt dokumentit paljastavat ulkomaisten, esim. brittiläisten, eliittikoulujen oppilasvalinnan piilokriteerit: varakas perhe, koska (yksityinen) koulutus on kallista, ”hauskan näköinen,” oikeaa rotua ja akateemiset vanhemmat.

On helppo ennustaa, keiden akateeminen tie nousisi Suomessa pystyyn, jos koulu karsisi yliopistoon pääsevät: hitaasti kypsyvien (etenkin poikien), oppimisvaikeuksista kärsivien (joukossa hyvin lahjakkaita), köyhien ja niiden tuhansien nuorten, jotka yrittävät sinnitellä järjissään kotiongelmien keskellä. Jokainen huomaa ympärilleen katsomalla, että Suomi on täynnä myöhään kypsyneitä, koulussa huonosti menestyneitä eri alojen lahjakkuuksia, akateemisia ja muita.”

***

Opetusministeriön asettaman työryhmän mielestä ylioppilaskokeet voitaisiin lyhentää nelituntisiksi nykyisestä kuudesta tunnista. Kokeiden rakenne, sisältö ja laajuus ”sopeutettaisiin” lyhempään aikaan. Sähköiset kokeet tulevat voimaan vuoteen 2019 mennessä. Kansliapäällikön mukaan uudistuksella pyritään ajanmukaisuuteen. ”Esitetyt uudistukset tähtäävät jatkuvaan yo-kokeen kehittämiseen, jolla koe pidetään ajassa kiinni. Haluamme kehittää sitä paitsi lukion päättötutkintona, myös erittäin vahvasti todistuksena, jota voidaan hyödyntää nykyistä huomattavan paljon enemmän yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen pääsykokeena.”

Yläkerran puheissa hehkutetaan jatkuvasti  ”luovan epäonnistumisen” autuutta, itsensä munaamisen ihanuutta, mutta ylioppilaskokeessa epäonnistuneen tie unelma-alalleen olisi poikki kertalaakista. Lahjakkuutta tuhotaan surutta pakottamalla koululaiset kilparadalle; ymmärrys lahjakkuuksien kasvattamisen perusteista puuttuu.

Nyt siis kehitetään, sopeutetaan ja ajanmukaistetaan. Mihin nuoria sopeutetaan? Onko rauhallinen asioiden pohdiskelu turhaa? Ei hidas työskentely ole tyhmyyden merkki, vaan usein osoitus siitä, että koneälyn lisäksi omatkin aivot toimivat, niissä syntyy jopa luovia ajatuksia.  ”Ellei meillä ole aikaa kiireettömään asioiden pohtimiseen ja kypsyttelyyn, seurauksena on yksiselitteisesti typeryyden lisääntyminen,” kirjoittaa Howard Gardner, maineikas lahjakkuuden tutkija.

Saa nähdä koska koko nuoriso on sopeutettu ja ajanmukaistettu.; sivistys-Suomen koulua ”kehitetään” esimerkiksi väheksymällä äidinkielen asemaa –olipa tarjolla myös historian opetuksen vapaaehtoisuus joillekin lukiolaisille. Mitä ihmettä tulevaisuuden osaaja-menestyjä tekeekään jollain fucking paksulla romaanilla,  posesiivisufiksella tai Kekkosella?   ”Mä opin tu sen tun historian jo niinku yläkoulussa ja mulla on paljo sotapelejä, joissa on oikeesti niinku tavallaan historiaa ja sillee. Musta tulee pelimies, tai oikeesti mä oon jo. ”

Mitäpä tähän lisäisi.  Jaa, ehkä tämän: Työikäisistä suomalaisista 15 prosenttia syö kipu- tai masennuslääkkeitä jaksaakseen elää arkeaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Koululainen, itseohjaudu surman suuhun!

Kouluopetusta uudistetaan palopuhein, jotka ovat usein viihdyttäviä, mutta vailla tuntumaa koulutodellisuuteen. Opetus on kypsän turvallisen aikuisen opettajan ja oppilaiden välistä vuorovaikutusta, opiskelua ja kasvatusta, jota säätelevät opetussuunnitelman tavoitteet.

Opettajan tulee olla optimistinen realisti. Oppilaiden kotiongelmien, emotionaalisten ja sosiaalisten ongelmien keskelläkin opettajan tulee jaksaa toimia ammattietiikkansa ohjaamana. Monen opettajan on vaikea hyväksyä koulun ulkopuolelta, kirjoituspöytien ääreltä, tutkijankammioista tai bisnes- ja mainosmiesten robottipäistä toistuvaa sanahelinää. Suomea nostetaan maailman huipulle taikatempuin, varsinkin yhdellä opetusmenetelmällä, sillä, jossa opettaja muuttuu kaveriksi ja kanssaoppijaksi.

Vastuulliselle, turvalliselle opettajalle varataan konnan rooli, hänet leimataan helposti oppilaita alistavaksi kehityksen jarruksi. Se on loukkaavaa, moni opettaja ei suostu hokemaan muotimantroja. Monen opettajan moraali estää oman sielun myymisen mainostoimistoille ja muotikonsulteille, vaikka siten pääsisi valittujen joukkoon, sinne missä kiivas uudistuspöhinä ja pinnallinen muutospuhe lyövät iloisesti kättä ja taustalla lymyilee joukko heitä, jotka haluavat ottaa koulumme maineesta irti kaiken hyödyn ennen kuin se on myöhäistä.

Artikkeleissa esitetään mm. ”aivokemiallisten bonussysteemien” suotuisia vaikutuksia oppimiseen. On toki ilahduttavaa, että seitsemän miljoonaa ihmistä on katsonut amerikkalaistutkijan julistuksen ”Luovuus on yhtä tärkeää kuin lukutaito.” Luovuus ja lukutaito ovat todella tärkeitä, mutta millähän mittarilla luovuutta on mitattu ja miten käsitteitä verrattu? Onko sillä väliä, kun tärkeintä on keksiä raflaavia iskulauseita maksavalle kuulijakunnalle.

Kun flow-teoria yhdistetään suoraviivaisesti oppimisen tehokkuuteen, ollaan hieman hakoteillä. Flow kuvaa luovaa prosessia, se ei ole oppimisen teoria. Luova flow-prosessi ei tee opiskelua turhaksi. Muistitikku taskussa ei riitä. Mitä enemmän yksilöllä on tietoa tai automatisoituneita taitoja, sitä paremmin hän saavuttaa palkitsevan flow-kokemuksen, jossa oma persoonaa sulautuu luovaan prosessiin.

Miksi muuten koululaistemme luku-, lasku- ja kirjoitustaito ovat nopeasti romahtaneet uudistuspöhinän keskellä? Miksi pojat jäävät tytöistä jälkeen? Miksi pojat syrjäytyvät? Miksi tytöt ovat ahdistuneita ja onnettomia? Miten ihmeessä aivan tuoreessa Pisa-mittauksessa Suomen 15-vuotiaat ovat viidenneksi tyytyväisimpiä elämäänsä? Miksi 20 vuotta hoettu suomalaisten kouluviihtymättömyys kääntyi yhdessä yössä mittauksessa, jossa selvitettiin koululaisten tyytyväisyyttä elämään? Surkea koulu, mutta hyvä elämä –vai miten se oikein menee? Vai ovatko mittaukset viihdettä, joissa tuloksia tulkitaan vetämällä mutkat suoriksi? Tutkijat eivät näin tee, mutta entä muut?

Kun koulun ja opettajien surkeudesta rähjäävät vaativat lisää kriittisyyttä, suosittelen heillekin hippusen itsekriittisyyttä. On muodikasta väittää, että koulu ja opettajat ovat pudonneet kehityksen kelkasta ja koulun rakenteet on myllättävä täysin uusiksi. Muistuu mieleen aika ennen Pisaa, jolloin korkeasti oppineet harhaanjohtajat ivasivat peruskoulua ja oppimistulosten surkeutta. Väite, että nykykoulu toimisi satojen vuosien takaisten mallien mukaan, on pötyä. Ei ole fiksua ivata kauniilla käsialalla kirjoittamista, päässälaskua ja sitä, että ennen käyttäydyttiin ihmismäisesti. Eivät nämä taidot tuhoa ajattelukykyä, eivät lahjakkuutta, eivätkä edes luovuutta.

Työelämässä pitäisi jaksaa puurtaa keskittyneenä enemmän kuin viisi minuuttia. Kertotauluakin saatetaan tarvita, jopa prosenttilaskutaitoa ilman koneapua. Lienee myös suotavaa, että koulussa vaadittaisiin tunnollisuutta, ahkeruutta ja hyviä tapoja. Ammattikoulun opettajan kuvaus (HS 20.4) tuoreen koulu-uudistuksen vaikutuksista on karmiva. Pääasia on, että säästetään eli leikataan. Millään ei tunnu olevan väliä, ei edes kaikille opettajille, saati oppilaille. Itseohjautuvat oppilaat pyörivät missä pyörivät, pian he ehkä ajelehtivat valtavassa virrassa yhdessä kymmenien tuhansien muiden kanssa kohti suurta tuntematonta. Edessä odottaa kivikkoinen koski, joka päätyy jyrkkään putoukseen, kertoo perimätieto.

Hyvää tarkoittavat, hauskat pelle-esitykset ja muu viihde virran reunalla eivät pelasta yhtäkään onnetonta hukkumasta. Pitää estää ajoissa virtaan putoaminen, eikä työntää nuoria sinne! Vain kollektiivinen järkiintyminen ja arvomuutos estää katastrofin. Mutta eihän näin saisi puhua, sehän on pessimismiä, pitäisi ajatella positiivisesti ja unelmoida. Eihän niitä masentuneita, ahdistuneita, paniikkihäiriöisiä tai päihteiden käyttäjiä ole kouluissa edes sataa tuhatta yksilöä. Enemmistöllä kaikki on hyvin, toitottavat poliitikot.

Yksi asia koulukeskustelussa unohdetaan. Opetuksen tulokset riippuvat ratkaisevasti kouluympäristön aineellisista  ja henkisistä kehystekijöistä: asuinalueesta, sosiaalisesta rakenteesta, varallisuudesta, vanhempien koulutustasosta ja koulujen resursseista, joita on supistettu jatkuvasti. Nykyhallitus jatkaa perinteitä.

Opetuksen tutkijoilla olisi tarjolla paljon tutkimustietoa hyvästä opetuksesta, mutta kuka sellaista jaksaisi nykyään kuunnella! Yksi tärkeä fakta: Tuoreet, tieteellisesti pätevät megatutkimukset todistavat, että opetuksen tehokkuuden kannalta opettajan opetustaitojen merkitys on ylivertainen; sen rinnalla opetusvälineiden, opetusjärjestelyjen ja muun tilpehöörin vaikutus on vähäinen.

Hyvin organisoitu ESY- opetus, entiset pahamaineiset tarkkailuluokat, joita nyt pilkataan oppilaiden leimaamisesta ja ihmisarvon riistämisestä, voi usein olla ainoa keino pelastaa nuori takaisin elämään. Vierailin Turun Mikaelin koulussa, johon oppilaat pääsevät, eivät joudu. Koulun säännöt sitovat sekä opettajia ja että oppilaita. Mitään ei katsota sormien läpi. Tärkeintä on aito, luja välittäminen: vastuu, puuttuminen, ohjaaminen. Se ei ole alistamista. Yhteiset liikuntatunnit ja muu toiminta tuovat yhteisöllisyyttä ja iloa.

Toimistobyrokraattien olisi hyvä tutustua joskus oikeaan kouluun, mieluiten kouluun, mistä ns. parempi väki pakenee minkä tahansa tekosyyn varjolla. Lähitulevaisuudessa on todennäköistä, että lasten hyvä tulevaisuus voidaan ostaa Koulu Oy:ltä. Miksi koulu olisi erillään arvomaailmastamme, jossa raha, maine ja menestys polkevat alleen ihmisyyden? Lastensuojelu on jo nouseva bisnes, neuvolatoiminta tulee perässä. Esimerkiksi Mannerheimin Lastensuojeluliitolta on viety oikeus tuottaa ”liian halpoja” tilapäisiä lastenhoitopalveluja. Se kun on vapaiden markkinoiden häiriköintiä. Jo kapaloissa on hyvä tottua valitsemaan vapaasti. Siitä sijoittajamiljonääritkin iloitsevat, täällä kotona ja Amerikassa. 

Rohkeuskasvatus ruokkii luovaa lahjakkuutta

http://www.operafestival.fi/fi/Inspired-in-Finland

Savonlinnan Oopperajuhlien projekti INSPIRED IN FINLAND edistää suomalaista osaamista, lahjakkuuden ja luovuuden tukemista. Tässä on panokseni projektille:

Suomalainen kapellimestari tietää miten hän voi saavuttaa tavoitteensa ja miten pitää toimia, että ideat toteutuvat. Menestyvällä kapellimestarilla on voimakas tahto, selvät tavoitteet ja kyky toteuttaa suunnitelmansa erittäin tehokkaasti. Sinfoniaorkesterin johtaminen on hyvin yksinäistä työtä. Kaikki me kapellimestarit olemme outoja, tietyllä tavalla hulluja yksilöitä, hengeltämme takametsien miehiä..”

 Näin maailmanmainetta niittänyt suomalainen kapellimestari pelkistää olennaiset seikat siitä, miten lahjakkuus voi jalostua jonkin alan erityislahjakkuudeksi.Synnynnäisesti kyvykäs lapsi voi kasvaa suotuisissa olosuhteissa jopa kansainvälisesti tunnustetuksi taiteilijaksi, keksijäksi, tiedemieheksi, urheilijaksi tai minkä tahansa erityisalan talentiksi, osaajaksi. Tämä vaatii palavaa rakkautta omaan erityisalaan. Halu kehittyä ja kyky opiskella ja harjoitella pitkäjänteisesti kuvaa kansainvälisiä huippuja. Anders Ericssonin tunnettu ns. 10 000 tunnin sääntö kertoo, että huipulle pääsee vain, kun harjoittelee ja opiskelee tuon tuntimäärän keskittyneesti, järkevästi työtä ja lepoa vuorotellen.

Lahjakkuus on kulttuurisidonnainen käsite.  Kun ympäröivän kulttuurin arvostukset ja  yksilön ominaisuudet kohtaavat, voi syntyä talentti, erityislahjakkuus. Suomessa arvostetaan mm. kilpa-autoilijoita ja jääkiekkoilijoita, toki myös muusikoita, käsityöläisiä, taiteilijoita, tiedemiehiä ja kirjailijoita.

Koulujen opetussuunnitelmat määräävät mikä on tärkeää,  painottuuko opetus teknologiaan, kieliin, taiteisiin, urheiluun vai musiikkiin. Saako tuleva runoilija tai taitava käsityöläinen yhtä paljon tukea ja ymmärrystä kuin jääkiekkotähti tai koulun supernörtti? Pitäisi saada.

Sattumalla on usein osuutensa lahjakkuuden löytymiseen. Nuori kyky kohtaa oikeaan aikaan opettajan tai mesenaatin, joka tarjoaa oikotien huipulle. Esa-Pekka Salonen on tunnettu esimerkki; hän joutui 25-vuotiaana pikakomennuksella Lontoon kuuluisan Philarmonia-orkesterin kapellimestarin sijaiseksi ja valloitti taidollaan ja karismallaan yleisön. Tie tähtiin oli auki.

Moni lahjakas  on kiittänyt sattumaa menestymisestään. Sattuma ei kuitenkaan yksin selitä kenenkään menestystä. Tärkeintä on se, että nuori tarttuu rohkeasti avautuvaan mahdollisuuteen. Se vaatii itseluottamusta;  ikävä kyllä monen nuoren lahjakkuuden kasvu on padottu kotona tai koulussa sarkastisilla ja väheksyvillä huomautuksilla. Kaipaisimme kannustava rohkeuskasvatusta kouluihin ja vapaaehtoisiin harrastuksiin.

Modernin luovuustutkimuksen yksi uranuurtaja E. Paul Torrance  on julkaissut seuraavan lapsille ja nuorille tarkoitettuun julistuksen:

  • Älä pelkää rakastumista johonkin itsellesi tärkeään asiaan!
  • Tunne vahvuutesi, harjoittele, kehity, iloitse ja ole ylpeä niistä!
  • Vapauta itsesi muiden odotusten taakasta!
  • Yritä löytää hyviä ohjaajia ja opettajia!
  • Älä tuhlaa energiaa muiden miellyttämiseen!
  • Tee sitä, mistä pidät ja missä olet hyvä!
  • Kasva itsenäiseksi ja riippumattomaksi.

 Pelaamme liian usein pelejä, joiden epäoikeudenmukaiset säännöt ovat jonkun sanelemia. Ihmisen luovuus vapautuu, kun hän ymmärtää, että hänellä on oikeus valita oma polkunsa, kunhan ei vahingoita muita.

Ei kaikista tule huippuosaajia eikä maailmantähtiä. Jokaisella lapsella on kuitenkin omat erityislahjansa, joiden varaan voi rakentaa oman tulevaisuutensa. Kaikille yhteinen peruskoulumme on ollut upea menestystarina. Kiitos peruskoulun, suomalainen menestyjä voi nykyään olla kotoisin maalta tai kaupungista eikä kotien sosioekonominen asema ratkaise nuoren uranvalintaa ja tulevaisuutta.

Lahjakkuuteen liittyvät sukupuolta koskevat väärät uskomukset ja ennakkoluulot ovat onneksi karisseet; menestyvän kapellimestarin ei tarvitse enää olla takametsien mies, kuten Susanna Mälkki ja Eva Ollikainen ovat osoittaneet. Suomalaiset tytöt ja naiset ovat näyttäneet olevansa monilla aloilla vähintään poikien ja miesten veroisia osaajia.

Jokaiselle lapselle ja nuorelle pitäisi antaa mahdollisuudet löytää omat lahjansa, nauttia elämästään, ystävistään ja lahjakkuudestaan 100-vuotiaassa Suomessa, ”ihanuuksien ihmemaassa,” josta kansakoulussa laulettiin.

Fantastinen haave koulu-uudistuksesta

Kerroin fiksulle viisikymppiselle, että omasta ikäluokastani vain osa pääsi kansakoulun neljänneltä oppikouluun ja enemmistö jatkoi kansakoulussa. Syrjäseudulla  lapset joutuivat muuttamaan 10-11-vuotiaana kuudeksi päiväksi viikossa sinne, missä oli lähin oppikoulu! Ystävä kysyi mikä  se sellainen ”oppikoulu” oli.

Ensin oppikoulussa käytiin viisivuotinen keskikoulu ja sen jatkoksi lukio, jos kodilla oli siihen varaa. Usein ei ollut. Peruskoulu levisi maahan 1972-77 ja muutti kaiken. Lukion aloitti vuonna 1960 vain noin 20 prosenttia ikäluokasta. Ylioppilaan valkolakki oli monen suvun suuri ylpeyden aihe. Vuonna 1980  lukion aloitti jo 40 prosenttia ikäluokasta, kiitos kaikille yhteisen peruskoulun.

Peruskoulun ympärillä on käyty keskustelua, ajoittain ankaraa taistelua, sen koko olemassaolon ajan.  Sen puolustajat ovat puhuneet jokaisen suomalaisen lapsen oikeudesta hyvään koulutukseen, koulun kasvatustavoitteista, yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden  tasapainosta ja persoonallisuuden eheästä kasvusta. Vastustajat ovat toistelleet, että peruskoulu tuottaa tasapäisiä, lahjattomia keskinkertaisuuksia.

 Varsinkin vuoden 1999 lakiuudistuksen alla julkisuudessa käytiin ankara taistelu peruskoulun suunnasta. Vastakkain olivat kaikille yhteisen peruskoulun kannattajat ja suurempaa valinnan vapautta ja eriyttämistä vaativat, jotka halusivat kouluihin lisää tehokkuutta, kilpailua ja julkista arviointia.

Vuoden 2001 loppua kohti peruskoulukritiikki kasvoi, elinkeinoelämän johtajat, eräiden eliittikoulujen rehtorit ja poliitikot vaativat koulujärjestelmän uudistamista. Suunnitelmat olivat valmiina. Väitettiin, että yhteinen peruskoulu oli syypää kansan sivistystason romahtamiseen. Yhä eli ajatus, että suuri osa kansasta on liian tyhmää opintielle. ”Koulu tuottaa tasapäisiä keskinkertaisuuksia,” oli hokema.

Joulukuussa 2001 julkaistu ensimmäinen kansainvälinen PISA-vertailu osoitti, että suomalaisen peruskoulun tulokset olivat ällistyttävän hyvät. OECD:n koulutusvertailun johtaja Norberto Bottani julisti kesällä 2003, että Suomen on syytä olla ylpeä kouluverkostaan. ”Suomalaisilla olisi syytä olla erittäin ylpeitä siitä, että koulujen tasoerot esimerkiksi lukutaitotutkimuksen mukaan ovat täällä lähes olemattomat. Tasaisella kouluverkolla on maalle suuri poliittinen merkitys.”

Opettajille kuuluu erityinen kiitos menestyksestä. Kansan sivistyneisyys on turvattu niin kauan kuin opettajat uskovat kasvatuksen voimaan ja jaksavat. Peruskoulun alkuperäinen kasvatuspäämäärä, eheiden ihmisten kasvattaminen on yhä äärimmäisen tärkeä.

Oppilaiden  erityislahjakkuuksien ja luovuuden parempi tunnistaminen ja vaaliminen voisi olla yksi koulun kehittämisen kohde. Jokaisen oppilaan erityiskyvyt tulisi löytää ja niitä tulisi arvostaa ja kehittää. Nykypuhe lahjakkaiden osaajien tuottamisesta taloudellisen kilpailukykymme takaajiksi kuvastaa nykyarvoja. Yhteenkään lapseen ei pidä lyödä tyhmän ja lahjattoman leimaa. Lapsen lahjakkuus ei riipu vain vanhempien ammatista tai lompakon paksuudesta eikä kaikkien lasten lahjakkuus ei näy vielä alakoulussa. Joidenkin vanhempien tulisi hillitä ylimitoitettua intoilua ja vaatimuksia oman superlapsensa palvelemisesta. Kyky hyviin kaverisuhteisiin on monelle älykölle tärkeämpi tavoite kuin kympin keskiarvo.

Nykypuhe koulusta, opetuksesta ja kasvatuksesta on yksipuolista, usein myös asiantuntematonta. Peruskoulua on murennetu  kulissien varjossa jo pitkään. Kauniilla puheilla peitellään sitä, että monelle on tärkeintä oman viiteryhmän edut, joillekin jopa taloudellinen hyötyminen peruskoulumme kansainvälisen maineen avulla. Pian jokaisella on vapaus valita elämänsä tukipuut, miksi koulu olisi poikkeus?

Monet vaikutusvaltaiset päättäjät ovat puhuvia päitä, jotka toistelevat koulutuksesta sitä, mitä päihin on ohjelmoitu.  Nähdäänkö piankin fantastinen koulu-uudistus, joka perustuu fantastinen yliopistouudistuksen arvopohjalle? Luvataan ensin kaikille kaikkea hyvää ja hetken kuluttua leikataan yhteisestä puusta ns. heikot oksat yhteisen edun nimissä. Mitä kympin tuntipalkalla marketin lattialla konttaava nuori hyllyjen täyttäjä koulutuksella tekisi? Hän tarvitsee vain älykännykän, joka piippaa, kun jossain on kolmen tunnin työkeikka tarjolla ensimmäiseksi ilmoittautuvalle.

”Ei pidä lannoittaa koko peltoa, silloin rikkaruohotkin  saavat ravintoa,” julisti opetusministeri 90-luvulla. Jos pelkästään kohti korkeuksia kurkottavat koulujemme auringonkukkalapset saavat vettä ja ravintoa, varreltaan heikot kasvit on helppo leikata tai unohtaa varjoihin kuihtumaan.  Kikyä ei saa vaarantaa rikkaruohoilla; tarvitsemme lisää tehoa, kilpailukykyä ja brändejä! Ja paineissa henkisesti romahtaneille nuorille lisää masennuslääkkeitä ja hoitopaikkoja.

 

 

 

 

                                                          .

 

 

Ovatko opettajamme ammattitaidottomia?

Helsingin Sanomien kolumnisti esitteli 30.1. tuoreen kielenopetusta koskevan  väitöskirjan tuloksia. Hän päättelee sen perusteella, että koulujen kielenopetus on surkeaa. Opettajaksi opiskelevista osa ei ymmärrä mitä eroa on sanaluokilla ja lauseenjäsenillä.

Väittelijä viittaa tutkimukseen, jossa tulevista opettajista lauseen subjektin tunnisti 21 prosenttia ja objektin vain 9 prosenttia. Voiko tämä olla totta? Jos niin on, Suomesta on tulossa sivistyksen takapajula. Tähän en usko.

Hesarin kolumnistin mukaan  ongelmat kiertävät pahimmillaan kehää. Tuleva opettaja on saanut peruskoulussa ja lukiossa pirstaleista ja pin­nallista tietoa kieliopista, ei ehdi paikata puutteitaan opettajankoulutuksen aikana ja opettaja päätyy opettamaan  vajavaisesti tai  virheellisesti.”Kieliopin mielekästä opetusta on tavoiteltu jo vuosikymmeniä, mutta mekaanisuus ja ulkoa opettelu ovat yhä läsnä. Kun käsitteitä opetetaan irrallaan toisistaan, ne eivät ehkä koskaan yhdisty toimivaksi kokonaisuudeksi.”

Samassa lehdessä oli laaja artikkeli pänttäävän opiskelun vaaroista, tekstin alleviivaaminen on turhaa, jopa haitallista oppimisen kannalta. Täytyy kai uskoa, kun lehdessä lukee ja ihan Amerikassa on tehty aiheesta tutkimus.

Tutkija suosittelee kieliopin opiskeluun kielentämistä ja visualisointia. Kielentämisessä opiskelija – luokanopettajaopiskelija tai yhtä hyvin peruskoulun tai lukion oppilas – kertoo tarkkaan, miten hän on vaikkapa päätynyt nimeämään lauseesta sana­luokat ja lauseenjäsenet. Sen jälkeen opettaja tutkii epätarkkuudet ja virheet. Visualisointi taas on esi­merkiksi käsitekarttojen piirtämistä.

Mikäpä siinä; joillekin tällainen opiskelu sopii hyvin. On hyvä, jos opettaja ehtii opettaa jokaista oppilasta erikseen, tutkia epätarkkuudet ja virheet, mutta ehtiikö hän?

Opettelin 1950- ja -60 luvulla ulkoa ja alleviivaten Collinin ruotsinkielen sanaston.  Opiskelin yhden kesän aikana 5000 ruotsin sanaa mekaanisen pirstaleisella ja pinnallisella pänttäämisellä, opettelin yhden kirjan kappaleen sanat päivässä.  Kun panin sanoja peräkkäin, niistä muodostui lauseita. Se oli helppoa, koska kielioppi oli koulussa opetettu, opiskeltu ja opittu tehokkaasti. Kirjoitin ruotsista laudaturin. Kiitos siitä kuuluu opettajille, noille pänttäävän, pinnallisen  sirpaletiedon ystäville.

En tietenkään tarkoita, että pitäisi palata entiseen opettajakeskeiseen kouluun, jossa oppilaat istuivat tuppisuina ja vastasivat pari kertaa päivässä opettajan kysymyksiin. Opetuksella on tiedollisia, taidollisia ja tunteisiin liittyviä tavoitteita. Hyvä opettaja on kasvatuksen teorian ja käytännön asiantuntija. Hän osaa itse valita tavoitteiden ohjaamana opetustapansa. Välillä päntätään, sitten tutkitaan, keskustellaan, näytellään, suunnitellaan yhdessä, opiskellaan itsenäisesti tai ryhmissä. Opiskella voi luokassa, kirjastossa tai metsässä jos se palvelee tavoitteita. 

Hyvä opettaja ymmärtää, että joku oppii parhaiten pänttäämällä, toinen käsitekartoilla. Joku nauttii ilmiöopetuksesta, toinen ei sitä kestä, vaan tarvitsee oppiakseen selkeästi jäsenneltyjä asiakokonaisuuksia. Joku oppilas etenee mieluiten kokonaisuuksista osiin, toinen osista kokonaisuuksiin. Alleviivatakin saa.

Nykyopettajan tulee olla vahva yhteiskunnan, kotien ja oppilaiden vaatimusten ristitulessa. Opettajan moraali vaatii olemaan kohtelias ja avulias kaikille, myös heille, jotka esittävät vaatimuksiaan tuntematta lainkaan koulun arkea, mikä on mahdollista, mikä ei.

Jos tulevat opettajat eivät osaa edes kieliopin alkeita, on syytä pohtia onko vika pinnallisen sirpaletiedon pänttäämisessä vai pänttäämisen vähäisyydessä. Opettamisesta kun on tehty melkein syntiä; nyt oppilaan pitäisi itse konstruoida tiedot aivoihinsa. Opetuksessa tarvitaan opetusmuotojen tasapainoa sekä oppilaiden erilaisten opiskelutyylien tunnistamista ja  ymmärtämistä. Se on opettajalle vaativa tehtävä, kun suurten murkkuluokkien oppilaita kiinnostavat aivan muut asiat kuin pluskvamperfekti eli entispäättymä.

 

 

 

 

 

Hyvä-paha kasvattaja

Kaduilla näkee aivan liikaa lapsia ja nuoria, joista paistaa se, että heistä ei kukaan välitä. Nuoruuteen kuuluu usein kapinavaihe, mutta mieleltään terve nuori ei huutele kadulla törkeyksiä, ei varasta kaupoista, ei juopottele eikä käytä huumeita. Käytös kertoo kodin ongelmista, vanhemmat eivät kyenneet hoitamaan kasvatustehtäväänsä.

Hyvä kasvattaja kuuntelee lasta, välittää ja rakastaa. Hän asettaa rajat, mutta ei telje lasta komeroon. Lapsen tulee kyetä astumaan aikanaan ulos aikuisen maailmaan, jossa on tehtävä omia valintoja.

Paha kasvattaja nujertaa lapsen. Hän lastaa lapselle kivikuorman, jota moni kantaa elämänsä loppuun saakka. Lapseen kohdistuva fyysinen väkivalta on rikos, sitäkin pahempaa voi olla henkinen väkivalta, alistaminen ja vähättely. Monille vanhemmille ei kelpaa enää tavallinen lapsi, lapsen pitää olla muita lapsia etevämpi ja tuottaa kunniaa isälle ja äidille. Se on lapselle raskas tehtävä, joka johtaa usein kuilun partaalle.

Alice Miller on korostanut, että lapset, joita suojellaan ja kunnioitetaan kasvavat psyykkisesti terveiksi,  vastuuntuntoisiksi ja empaattisiksi He pystyvät nauttimaan elämästä eikä heillä ole tarvetta tuhota itseään tai muita. He käyttävät voimaansa vain itsepuolustukseen. Kaltoin kohdeltu lapsi toistaa aikuisena valitettavan usein väkivaltaista kasvatusmallia.

Me 50-luvun koululaiset saimme kokea mitä opettajiemme kehoissa kiertäneet kranaatinsirpaleet ja mieleen pesiytynyt kiväärien pauke saivat miehissä aikaan.

Olli Jalosen teos Poikakirja (2010) on upea ajankuva 50- ja 60-lukujen Suomesta, koulusta ja poikien maailmasta ja kouluelämästä. Kirjan Elefantti on opettajan ja kavereiden pilkkaama ja inhoama läskikasa. Elefantti kaadetaan maahan, sitä potkitaan ja hakataan läskeihin, jotka hyllyvät kuin aladoopi. Se ulisee kuin koiranpentu kun sitä lyödään. Me tuon ajan koululaiset muistamme varmasti miten huonosti kohtelimme usein heitä, jotka olisivat tarvinneet suojeluamme. Me käänsimme heille selkämme ja suljimme korvamme.

Elefantti kanteli opettajalle yhden ainoan kerran. Opettaja käski hänet luokan eteen häpeämään. ”Suomalainen mies ei ole ämmä, ei ankerias eikä lapamato” julisti opettaja ja ajoi Elefantin ulos luokasta.

Nykykoulussa opettaja ei voi toimia näin. Hänet erotettaisiin tai vietäisiin hoitoon. Nyt moni hyvä opettaja pelastautuu muihin töihin, kun ei jaksa ottaa koulussa vastaan päivittäistä törkyannosta oppilailta tai jopa vanhemmilta.

Joku opettaja saa tarpeekseen päättäjien syöttämistä utopioista, koulusäästöistä ja siitä, että oma pedagoginen ammattitaito ja jopa moraali pitää korvata toistelemalla virallista liturgiaa opetusta parantavista ihmelääkkeistä. Sellaisia kun ei ole.

Opettajat tarvitsevat kotien ja yhteiskunnan tukea, eivätkä asiatonta nälvimistä niiltä, jotka eivät kestäisi päivääkään opettajan arkista koulutyötä.

*********************************

Liite  Hyvä – paha opettaja

(Teoksesta Jyrhämä, Hellström, Uusikylä, Kansanen (2016): OPETTAJAN DIDAKTIIKKA, (PS-kustannus), sivuilla 118-119

Millainen on hyvä opettaja? Tämä on yksi didaktiikan vaikeimmista kysymyksistä. Uusikylä (2006) selvitti asiaa sekä kirjallisuuden että 500 opettajaksi opiskelevan koulumuistotekstien avulla. Opettaja voi olla tehokas ja hyvä. Hän voi olla myös huono ja paha. Opettajan suhde oppilaaseen on kaikkein tärkeintä, jopa tärkeämpää kuin oppimistulokset. Opettaja on tärkeä, ehkä tärkein ihminen pienen koululaisen elämässä heti omien vanhempien jälkeen. Kouluissamme on paljon hienoja opettajapersoonallisuuksia. Mutta opettajissa on myös niitä, joille joku muu ammatti sopisi paremmin.

Millainen opettaja on hyvä? Näin häntä muisteltiin:

Hyvä opettaja on aito, empaattinen, esteettinen, halukas ja pystyvä yhteistyöhön, huumorintajuinen, hyvämuistinen, ilomielinen, innostunut, kasvatusoptimisti, kiinnostunut oppilaiden ideoista ja oppilastöistä, kiltti, kriittinen vaihtuvia muoteja kohtaan, kypsä, kärsivällinen, luova, läheinen, lämmin, monipuolinen, nöyrä, persoona, positiivinen, sosiaalisesti kehittynyt, terve, tietoelämältään vireä, toverillinen, tunne-elämältään tasapainoinen, tunneälykäs, viisas, ystävällinen kaikille ja äidillinen.

Hyvällä opettajalla on hyvä auktoriteetti ja omakohtainen kristillinen usko. Hänellä on siveellinen ihanteellisuus ja tahdonvoimaa. Hän on humaani, moraalisesti ja eettisesti kehittynyt, oikeamielinen, oikeudenmukainen ja velvollisuudentuntoinen. Hän pyytää anteeksi.

Hyvällä opettajalla on herkkä silmä oppilaiden vaikeuksille, kurinpitokykyä, kutsumus työhönsä ja pedagoginen eetos. Hänen opetuksensa on ilmapiiriltään turvallista ja kiireetöntä. Hyvä opettaja antaa arvostavaa palautetta, kiitosta ja turvaa, arvioi oppilaiden omaa edistymistä, auttaa, estää kiusaamista, hallitsee opetusmenetelmät ja sisällöt, hyväksyy kaikki, hyväksyy senkin, ettei oppilas aina yritä parastaan, joustaa tarvittaessa suunnitelmistaan, järjestää oppilaille onnistumisen elämyksiä, kannustaa, kohtaa oppilaat erilaisina ihmisinä, kohtelee oppilaita hyvin ja kykenee kehittämään itseään, kuuntelee ja kunnioittaa vanhempia, mutta tekee silti ratkaisunsa itsenäisesti, käyttää aikaa yhteisten pelisääntöjen sisäistämiseen, opettaa selkeästi pieninä annoksina välillä harjoitellen ja oppilaille palautetta antaen, pitää opiskelurauhan yllä, pitää opettamistaan aineista ja oppilaistaan, poistaa pelkoja, selittää oppilaiden epäonnistumisia yrityksen puutteella, tietää, mitä opettaa, tukee jokaisen itsetunnon kehittymistä, tyydyttää lasten perustarpeita, vaatii työrauhaa, vaihtelee opetustapojaan, valaa uskoa, välittää kaikista ja ymmärtää oppilaita.

Millainen opettaja on paha? Näin häntä kuvattiin:

Ainakin yksi piirre tekee opettajasta ehdottomasti alalle sopimattoman: Se on tietoinen tai tiedostamaton halu nöyryyttää, alistaa ja nolata oppilaita. Paha opettaja jättää vakavat jäljet oppilaaseen.

Paha opettaja on ajattelematon, arvaamaton, arviointikyvytön, epäilevä, epäjohdonmukainen, hidas, kylmä, tunneälytön ja yhden opetustavan vanki.

Paha opettaja on halveksiva, hirmu, kaksimielinen, puolueellinen, sadisti, seksistinen, tahditon ja väkivaltainen. Hän alistaa, jakaa rangaistuksia umpimähkään, kiusaa ja sallii kiusaamista, leimaa kevein perustein, luokittelee, mitätöi persoonaa, nimittelee, nolaa, nöyryyttää, pelottelee, sortaa, syrjii, uhkailee.

Paha opettaja antaa liikaa ohjeita ja tarpeettomia selityksiä,  ei myönnä koskaan olevansa väärässä, haaskaa aikaa, halveksii oppilaiden töitä, huutaa ja käyttää häpeärangaistuksia, kehuu itseään ja lapsiaan, kilpailuttaa oppilaita ja vertailee oppilaita toisiinsa, kiroilee ja saa raivokohtauksia,  selittää oppilaiden epäonnistumisia heidän lahjattomuudellaan, valittaa oppilaille oman työnsä raskautta.

Pahan opettajan opetuksessa ilmapiiri on pelottava ja siinä tehdään äkkiarvaamattomia siirtymiä. Pahalla opettajalla on ennakkoluuloja sukupuolen tai älykkyyden suhteen.

Se, millainen opettaja oppilaalle osuu, ei ole pikkuasia. Paha opettaja tuhoaa pahimmillaan lapsen itsetunnon, istuttaa häneen lahjattomuuden, häpeän ja huonommuuden tunteen. Pahan opettajan käsissä kasvaa katkera aikuinen. Hyvä opettaja sen sijaan rakentaa itsetuntoa ja tuottaa oppilaille iloa ja ehkä kiitollisuuttakin.

 

Pisa-huiput syövät Kiinassa aivoplatinaa

pentti-uusikyla-katoava-hetkiPentti Uusikylä 1968: Katoava hetki (Disappearing moment)

 

English Summary:

Singapore, Hong-Kong, South-Korea and Japan are the top-countries of international PISA- ranking lists (OECD), based on measurements of school-achievements in mathematics, science and reading.

In these top-countries competition is hard: the more prestigious the school is, the harder the entrance tests, the more students are competing to get accepted, and the more difficult it is for any one of them to gain entrance. Some students wishing to seek an advantage over their peers may attend cram school in the evenings several times a week in addition to their normal school schedule.  Incredible pressure is placed upon children to excel at these tests because their futures vastly depend upon which schools they are allowed to attend.

The Finnish core-values of education have been different. Our children´s weekly amount of school hours has been smallest in Europe. There are cognitive, affective and psychomotor goals in our national curriculum. Every child must have an opportunity to study and learn, to find her/his best abilities in emotionally safe schools. In Pisa rankings  our comprehensive school, open equally to every child, have been close to top, thanks to the basic idea of our education: children must be  educated, not medicated. In emotionally safe school everybody finds her/his abilities; self-esteem and social skills are essential, too.

 

Shanghai, Hongkong, Singapore, Japani.. Kaukoidän maat ovat nousseet Pisa-mitausten kärkeen, ohi Suomen. Suomi on vielä Euroopan mestari matematiikkaa, luonnontiedettä ja lukutaitoa mittaavassa koulusaavutusvertailussa.

Seuraavassa on lyhyt katsaus lähistoriaan, keinoihin, joilla Kiinassa ja Japanissa PISAn huipulle on pyritty ja päästy.

”Kiinan koulujärjestelmä ahdistaa opettajia, oppilaita ja vanhempia. Nuoruudessaan pettyneet vanhemmat ruoskivat lapsiaan yliopistoihin, kolmannes lapsista kärsii psykologisista ongelmista. (HS 27.4.1999)

”Lapsen pääsykoe eliittikouluun on Kiinassa vanhempien piina. Tulevaisuuden menestys maksaa vanhemmille omaisuuden ja lapsille vapauden. Kuudelta ylös, seitsemältä ensimmäiselle tunnille, viiden jälkeen kotiin, päivällinen, lyhyt lepo ja sitten opiskelu. Iltaisin äiti on valvonut pojan kanssa ja varmistanut, ettei tämä nukahda kesken lukujaan. Päivälliseksi on pojan herkkuja. Zhen Xiao ei ole syönyt televisiossa paljon mainostettua aivoplatinaa, joka tekee lapsestasi vieläkin älykkäämmän, mutta vitamiineja kylläkin. Vaikeinta on ollut englanti: sitä varten on otettu kalliita yksityistunteja (HS 2003.)

Kiinalaisia on liikaa, kaikki perheet eivät voi millään saada lastaan yliopistoon. ”Kilpailu ja paineet vaikuttavat lasten mielenterveyteen. He joutuvat käymään aikuisten kilpailua, se on hyvin julmaa,”kertoi nuorisotutkija, tohtori Su Songxing. Joka kolmas oppilas kärsii psyykkisistä ongelmista, mm. huonosta itsetunnosta. Monet hautovat itsemurhaa.

Perheiden paineet kasataan opettajille ja rehtoreille, jotka saavat lisäpalkkaa jokaisesta yliopistoon päässeestä opiskelijasta. Oppilaan tuotteistamisessa ollaan siis menty samaan suuntaan kuin meillä yliopistoissa, joissa jokainen, maisteri ja tohtori on hinnoiteltu. Kiinassa on otettu käyttöön käsitteet ”täydellisesti onnistunut” ja ”täydellisesti epäonnistunut” perhe. Kriteerinä on lapsen pääsy yliopistoon. Se taas onnistuu ns. avainkoulujen avulla, ensin käydään avainkansakoulu, sitten avainkeskikoulu ja avainlukio. Epäonnistuminen yhdellä portaalla merkitsee oppilaan  romahdusta, perheen haaveiden tuhoa.

Shanghai-Kiinan  lukio numero kahden rehtorilla on avainkoulun menestysavain hallussaan. ”Otamme koulumme vain huippuoppilaat.” Lukion perheistä 97 prosenttia on ”täydellisesti onnistuneita,” kun koko maassa 91 prosenttia perheistä on ”täydellisesti epäonnistuneita.”

Japanilainen professori Hiroshi Nakajima kuvasi jo vuonna 1988 Kasvatus-aikakauskirjassa maansa koulujärjestelmän ongelmia, armottoman kilpailun seurauksia. Kansainväliset koulusaavutustestit osoittivat, että matematiikassa oltiin huipulla. Itsenäiset ajattelun taidot olivat kuitenkin olemattomat. Vakavinta oli kuitenkin se, että tutkintopainotteiset koulut aiheuttavat tovereihin kohdistuvaa väkivaltaa, koulupelkoa ja vandalismia. (Eräistä huippukoululaisista tuli muuten aikuisina korkeasti oppineita lahkolaisia, jotka toimittivat myrkkykaasuja metrotunneleihin.)

Kobessa koulun portilta löytyi toukokuun lopulla vuonna 1996 yksitoistavuotiaan oppilaan pää. Murhaajaksi paljastui kaupungin eliittikaupunginosassa elänyt koululainen, jota epäiltiin lisäksi kahden pikkutytön puukotuksesta. Tappaja lähetteli ennen kiinnijoutumistaan viestejä, joissa ilmoitti tekojensa syyksi yhteiskunnan ja koulujärjestelmän autoritaarisuuden. Japanissa kyseltiin onko vika koulun vai videopelien.  Joka maassa pitäisi kysyä millainen on se yhteiskunta, joka säätelee  koulujen arvoja ja toimintatapoja. Onko lapsen paras sama kuin koulujärjestelmän tehostamista vaativien paras?

Japanissakin kilpaillaan eliittiesikouluun pääsystä ja parhaisiin lukioihin pääsystä; eliittiyliopistoon pääsy varmistaa elinikäisen työpaikan suuryrityksissä tai valtion virkamiehenä.

Aika näyttää millaisia ”avainkouluja”  Suomeenkin syntyy. Kun ranking-listoilla kiipiminen ja rahaa tuottavan brändin luominen on uudistuneen fantastisen yliopiston päätavoite, eikö koulujenkin pitäisi pyrkiä huippuoppilaiden tuottajiksi? Ei pitäisi, eikä pitäisi Kaukoidässäkään.

Raivostunut dosentti, ison kaupungin koululautakunnan puheenjohtaja nimesi minut jo 90-luvun alulla opetuksen kehittämisen suurimmaksi esteeksi, kun vastustin koulukilpailun avaamista Suomessa. Dosentista epäjohdonmukaisen ajatteluni ydin oli väitteeni, että koulukilpailu aiheuttaisi mielenterveydellisiä haittoja oppilaille. Vastustin kuulemma näin kuluttajavalistusta, halveksin vanhempia ja halusin luovuttaa lapset  kasvottoman yhteiskunnan haltuun. Miksi dosentti raivostui? Jokainen päätelköön itse.

Ei lapsuudessa satujen ja leikkien parissa vietetty aika vähennä kenenkään tulevaa työkapasiteettia eikä tehokkuutta. Luovimmat, lahjakkaimmat ja aikaansaavimmat ihmiset kasvavat niistä, joiden mielikuvitusta on ruokittu, joiden on annettu olla turvallisesti lapsia, eikä tehokkaita pikkuaikuisia. Heidän ei tarvitse aikuisenakaan uhrata psyykkistä energiaansa siihen, että miellyttävät muita, tekevät aina kuten käsketään, mutta ahdistuvat jos pitää luoda jotain uutta aivan itse.

 

 

Arvoisa opetushallituksen uusi pääjohtaja!

 

Hyvä Olli-Pekka Heinonen! Teidät on nimitetty opetushallituksen uudeksi pääjohtajaksi. Tehtävä on näkyvä ja vastuullinen. Voitte vaikuttaa laajasti suomalaiseen koulutusjärjestelmään ja sitä kautta lasten, nuorten ja perheiden elämään. Olette koulutukseltanne juristi, mutta Teillä on 90-luvulta  monivuotinen kokemus opetusministerinä, joten koulu ja korkeakouluasiat ovat Teille tuttuja; se on hyvä lähtökohta työlle.

Muistan, että ministerinä vaaditte koulujen avointa julkiarviointia. Toive toteutui, kun lukioiden ranking-listat otettiin käyttöön. Vaaditte kouluviihtyvyyden parantamista, kun suomalaiset yläkoululaiset olivat kansainvälisen vertailun häntäpäässä. Monet olivat valinneet monivalintatehtävässä vaihtoehdon ”viihdyn koulussa huonosti.” Kolmas asia, jota korostitte oli tietoyhteiskunnan myönteinen vaikutus ihmisten onnellisuuteen. Mitä nyt ajattelette näistä kolmesta asiasta?

Kuten varmasti tiedätte, ajattelutaitojen kehittäminen on yksi uuden opetussuunnitelman päätavoite. Se on hienoa! Vaikuttaa  kuitenkin siltä, että opettajilla saisi olla vain taito ajatella samoin kuin koulua uudistavat  ajattelevat. Itsenäisesti ajattelevalle opettajalle, kriittiselle kyselijälle on varattu tuttu leima: olet muutosvastarintainen.

Opettajia pakotetaan toistelemaan iskusanoja päästäkseen valittujen joukkoon:  ilmiöt, ajattelutaidot ja vuorovaikutus.  Erityinen synti on, jos opettaja huomauttaa, että nämähän ovat olleet työssäni  itsestään selviä asioita jo 1970 -luvulta alkaen.

Jo vuoden 1970 POPS I käsitteli samoja asioita nykypuheita syvällisemmin. ”Ilmiöoppiminen” ei ole pedagoginen termi, opetuksen horisontaalinen integraatio on. Digilaitteista ei tietenkään puhuttu, kun niitä ei ollut.  Ymmärrettiin kuitenkin, että av-teknologia on ajattelevan ja taitavan opettajan apuväline –mutta vain apuväline, ei hallitsija.

On pöyristyttävää, että opettajille annetaan määräyksiä kuinka monta prosenttia opetusajasta laitteiden tulee olla käytössä! Korkein opetushallinto on myötäillyt digiuskovaisia, jotka lupaavat että ”moderneissa oppimisympäristöissä”  kaikki viihtyvät ja Suomi nousee huipulle. Laitekauppiaat kouluttavat opettajia ajattelemaan ja syväoppimaan!

Uudessa opetussuunnitelmassa ei puhuta enää opettamisesta, opettaja on pelkkä oppimisen ohjaaja, ihanteellisessa tapauksessa kanssaoppija. Uudistusintoilijat eivät tunne opetuksen tutkimusta, didaktiikkaa. Nykykoulu leimataan usein opettajakeskeiseksi pänttäämislaitokseksi, jossa passiiviset oppilaat pakotetaan imemään sitä myrkkyä, jota opettaja heille tarjoilee. Tämä loukkaa opettajia, jotka ovat saaneet akateemisen koulutuksen opetustyöhön, ovat opetuksen teorian ja käytännön asiantuntijoita. Lääkäri turvautuu lääketieteeseen eikä yksinomaan homeopatiaan; pätevä opettaja taas kasvatustieteeseen, etenkin didaktiikkaan, eikä vain yhteen kasvatuspsykologian äärisuuntaan. Jos hyvä opettaja on pelkkä ”kanssaoppija,” onko hyvä lääkäri  ”kanssapotilas?”

Opetusoppi eli didaktiikka käsittelee opetusta, jossa opettaja vastaa usein kymmenien erilaisten oppilaiden opiskelusta. Oppimisen tutkimus antaa opettajalle arvokasta tietoa, mutta  se ei riitä. Oppiminen tapahtuu päässä, opetus tapahtuu useimmiten isoissa ryhmissä. Hyvä opettaja käyttää tavoitteiden ohjaamana erilaisia opetustapoja.

Hyvä pääjohtaja Heinonen! Ruotsissa koulut voivat olla firmoja, jotka tekevät omistajilleen ja sijoittajille voittoja. Onko meidän seurattava esimerkkiä? Näin uutisoi Helsingin Sanomat etusivullaan jo 12.12.1993.

Hämeenlinnan kaupunginvaltuusto päättää pian kilpailun avaamisesta. Vanhemmille palvelusitoumus. Kilpailijoiksi muuttuvat koulut markkinoivat kirjeitse palvelujaan koteihin. Paperilla koulu lupaa taata oppilaille tietyt laatutekijät, joilla koulu haluaa profiloitua. Kaupunginjohtaja Elina Lehto tunnustaa, että malli on otettu Ruotsista. ”Markkinaohjausta ja asiakaslähtöisyyttä otetaan julkiseen sektoriin, kouluun. Vanhemmille ja lapsille avataan valinnanmahdollisuus ja luvataan samalla tietyt laatupalvelut. Kilpailussa menestyminen näkyy koulun rahoituksessa. Valitessaan koulun lapset vievät kouluyksikköönsä kullekin oppilaalle varatun  summan koulurahaa, symbolisesti repussaan. Hyvät ja laadukkaat koulut saavat enemmän oppilaita ja enemmän rahaa, heikot koulut kuihtuvat. Kilpailussa kompasteleville luvataan valtuustolta hätäapua.” (HS 12.12.93)

Julkisuudessa alkoi kiihkeä keskustelu suomalaisen peruskoulun surkeasta tasosta; koulu suosi tasapäisiä keskinkertaisuuksia, tappoi luovuuden ja oma-aloitteisuuden. Yhteisen peruskoulumme puolustajat leimattiin pysähtyneisyyden ajan höperöiksi. Koulumarkkinoiden avaamista vaadittiin. Pisa pelasti aivan viime hetkellä peruskoulumme, koska sen tulokset olivatkin kansainvälisessä vertailussa ihan kelvolliset, suorastaan erinomaiset. Peruskoulun ansiosta Suomesta tuli maailman silmissä esikuva, maa, jossa kaikilla on sama mahdollisuus hyvään koulutukseen ja sivistykseen kodin varallisuudesta riippumatta. En muista, että yksikään peruskoulun parjaajista olisi julkisesti myöntänyt, että ivapuhe oli ollut perusteetonta ja harkitsematonta.

Hyvä pääjohtaja Heinonen!  Onko nyt revanssin aika? Kannatatteko Te yhteistä peruskoulua vai markkinakoulua, Koulu Oy:tä? Mitä  Te ajattelette koulutuksen rahaleikkauksista?

Keskustelisin mielelläni lahjakkuuden edistämisestä ja lahjakkaiden opetuksesta, mutta aihe on liian laaja tähän yhteyteen. Vain yksi huomautus: Missä kävivät koulunsa ne tuhannet ”digiosaajat,” jotka nostivat Nokian ja Suomen maailman maineeseen? He kävivät suomalaisen ”tasapäisten keskinkertaisuuksien” peruskoulun. Heillä oli tieto päässään, eikä taskussa, kuten nyt vaaditaan. Jos tieto on vain taskussa tai sylissä, äly saattaa olla pian umpeen ommellussa takataskussa.

Kouluviihtyvyys on tärkeää, vielä tärkeämpää on harjaantua opiskelemaan keskittyneesti ja pitkäjänteisesti, vaikka se aina olisikaan kivaa. Mistä kertoo se,  että monet nuoret avioparit tekevät nyt kirjallisia sopimuksia, etteivät eroa ennen kuin tuleva vauva täyttää vuoden? Ei ilmeisesti ole kivaa katsella samaa puolison naamaa toista vuotta, eikä varsinkaan hoivata vauvaa, kun olisi niin paljon kaikkea muuta kivaa.

Nyt opettajankoulutustakin myllerretään palvelemaan uuden uljaan yliopiston bränditehtailua. Vahvat ja röyhkeät imagonrakentajat menestyvät parhaiten, kun sivistysyliopisto on kuopattu. Kuka kehtaa puhua yliopistoissa hyvästä elämästä? Jaa, tosiaankin:  muuan Ilkka Niiniluoto, Helsingin yliopiston rehtori ennen fantastista yliopistouudistusta.

Kouluopetus on kasvatusta. Eheäksi ihmiseksi kasvaminen edellyttää kasvurauhaa, tasapainoista mieltä ja yhteisöllisyyttä. Taidekasvatus, liikunta ja käden taitojen kehittäminen ovat eheyden edellytyksiä. Iänmukaisen moraalikasvatuksen tulisi olla kaikkea opetusta läpäisevä tavoitealue. Tärkeintä ei ole aina vain minä, vaan me yhdessä. Isänmaa on rakas ja tärkeä, mutta vastuu maailman tilasta on yhteinen.

Arvoisa pääjohtaja Heinonen! Toivotan Teille menestystä työssänne.

Kari Uusikylä,

didaktiikan emeritusprofessori, Helsingin yliopisto

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vaarallisia visioita

a_002Köyhällä 50-luvulla saimme olla lapsia…Kovin oli pyhäkoulu tyttövoittoinen.

Eduskunnan sivistysvaliokunalle valmistui pari vuotta sitten raportti, jossa maalailtiin Suomen tulevaisuutta.

”Vuonna 2030 Suomi on monien taitojen ja monitaitoisten ihmisten maa. Kaikkien osaaminen lapsista vanhuksiin hyödynnetään mielekkäällä tavalla. Jokainen antaa omat panoksen yhteiskunnan hyväksi.” Tuskin selvemmin voi ihmiskäsitystä ilmaista! Ihminen on hyödyke, kun tehot loppuvat, monesta tulee vanhusvaraston ongelmajäte.

Teksti tuo mieleen Neuvostoliiton, jossa jokaisen tulisi alistua nöyräksi yhteiskunnan palvelijaksi. Mikä on ihmiarvo taloudellisten arvojen rinnalla? Lapsista tulisi kouluttaa nopeasti ”osaajia” jotka tekevät koko elämää koskevat valintansa varhain. ”Nykynuorien täytyy tehdä suuria elämäänsä liittyviä päätöksiä entistä nuorempina,” eduskunnan raportti väittää. Miksi ihmeessä? Näin tuotetaan ahdistuneita, alistuneita suorittajia ja monen mielenterveys romahtaa jo aikuisuuden kynnyksellä.

Nuoret ovat osallisia koko maailmaan. Kasvattajien tehtävänä on auttaa heitä tielle, jossa oma arvo ja itsekunnioitus yhdistyvät moraaliin ja yhteisen hyvän arvostamiseen ajatuksissa, sanoissa ja ennen kaikkea teoissa. Tässä tarvitaan järjen lisäksi tervettä tunne-elämää ja kauneuden tajua, jotka yhdessä tuottavat parhaimmillaan rakentavaa, rohkeaa luovuutta ja viisautta. Jos ihmisen eheä kasvu vaarannetaan yksipuolisen tehokkuusajattelun alttarille, kuljetaan kohti yksilöiden ja yhteisöjen henkisen elämän rapautumista. Historia opettaa, että filosofian, kirjallisuuden ja taiteiden rappio on ennustanut kulttuurien tuhoa.

Eliitin hokema ”luovuus” ei synny julistuksin, vaan siten, että lapset ja nuoret saavat kasvaa luoviksi kaikessa rauhassa. Koulun riittävä taidekasvatus on lasten eheyden välttämätön  edellytys, on kyse tulevasta taiteilijasta, tiedemiehestä tai kenestä tahansa. Taide ruokkii tunteita ja kauneuden tajua, se ohjaa parhaimmillaan inhimillisyyden kasvuun ja moralitajun kehittämiseen.  Mitä ihmisestä jää jäljelle, kun tunteet kuolevat?

Tärkein ihmiselämän onnellisuuden ja myös tehokkuuden edellytys on se, että älyllinen, fyysinen ja emotionaalinen kehitys saavat kasvaa tasapainossa. Nuoren pitää saada tuntea, että hän on hyväksytty ja rakastettu omana itsenään, eikä vain tulevana ”osaajana,”  tämä tyhjä sana tunkee esiin kaikkialta missä vaikutusvaltaiset päättäjät esittävät vaatimuksiaan.

Moni kadottaa suorituspaineissa luovuutensa eikä anna itsestään mitään kanssaeläjilleen, vaan ottaa muista kaiken hyödyn saavuttaakseen menestystä ja kunniaa.

Tunne-elämän tasapainoisuus,  moraalitaju ja kauneudesta nauttiminen ovat hyvän elämän peruselementtejä. Jos tätä ei ymmärretä koulussa,  kaivatut ”tulevaisuusosaajat”  eivät innovoi  Suomea nousuun, vaan painuvat muiden mukana pohjamutiin.

 

Äidinkieli ja nettihurmos

”Voi olla, että ihmiselle on enemmän hyötyä vapaa-ajalla pelatusta kännykkäpelistä kuin äidinkielen sijamuotojen opettelusta,” kirjoittaa professori.

Lääkäri-kirjailija Juhani Kellosalo ajattelee toisin. Hän toteaa, että nettihurmos tuntuu toisinaan vievän kohti dystopiaa, katastrofia, jossa ihminen on koukussa kiiltokuviin ja keinotodellisuuteen, jota nimitetään sosiaalisuudeksi ja saadaan näyttämään jokaisen velvollisuudelta (Pohjalainen 17.8.2016).

Kellosalon viisas pohdinta herättänee monissa närkästystä. Visioiden ja strategioiden maailmassa yksinkertaiset totuudet voivat olla kiusallisia, varsinkin, jos ne kyseenalaistavat imagonrakentajien taloudellisten intressien  ja oman menestystien oikeutuksen. Kriitikko on helppo leimata edistyksen ja teknologian viholliseksi, muutosvastarintaiseksi.

Peli- ja viihdekielen englanti ei voi korvata koulun äidinkielen, kieliopin ja kirjallisuuden opiskelua. Kirjoja lukemalla ihminen oppii ajattelemaan ja sivistyy.  Koululaisten lukutaito on heikentynyt rajusti. Monen aikuisenkin puhe on tavallaan niinku tota ihan oikeesti sillee aika niinku sekavaa tota höpötystä.

Selkeäkään puhe ei aina takaa, että puheessa olisi sisältöä. Kolme ekonomistia on hokenut vuosikaudet mediassa sanoja kestävyysvaje, kilpailukyky ja kasvu. Poliitikoilla on oma höpökielensä. He puhuvat ”isosta kuvasta” ja ”loikista;”  on tuottavuusloikka, digiloikka, kilpailukykyloikka ja kärkihankeloikka. Nyt on tärkeintä  loikkia, etten sanoisi koikkelehtia. Suunnalla ei aina tunnu olevan väliä.

Uudistajien tapana on vedota siihen, että koulussa pitää valmistua tulevaisuuden maailmaan. ”Kun koululainen penää, että mitä hyötyä tästä muka on ja miks mun pitää opetella tää, hänelle on aiempaa vaikeampi vastata. Kuilu muun elämän ja koulutuksen välillä on aiempaa suurempi, koska maailma on muuttunut koulutusjärjestelmää nopeammin.”

Vaikka maailma muuttuu, ihmisen psykofyysinen kehitys etenee kuten ennenkin vaiheittain kohti aikuisuutta, eikä sitä voi keinotekoisesti kiihdyttää. Moderni oppimisympäristö ei opi, oppilas oppii vain, jos suostuu opiskelemaan. Se mikä on yhdelle oppilaalle turhaa, onkin toiselle motivoivaa ja mielenkiintoista. Opiskelun ilo on tärkeää, mutta ei aina mahdollista eikä se voi olla tärkein kriteeri oppiaineksen valinnassa.

Kieliopin  vähättelyn rinnalle sopii hyvin ehdotus, ettei kaikkien tarvitse opiskella historiaa lukiossa. Annetaanko kielipuolisille lukiolaiselle lupa ajatella näin: ”Voi tu, mä en kestä sen open puheita. Miks mun pitää sitä tun historiaakin kuunnella! Mähän opin sen yhden tun sodan ja Risto Rydyn jo tota ysillä. Ja miks tu autokoulussa pitää tu opetella ne tun typerät merkit, vaikka mä tu oon ajanu autoo jo monta vuotta. Ja musta tulee peliammattilainen, niin tu miks mun pitäs lukee jotain tun absesiivin pronominiä, häh?”

Entä mikä on kauneuden ja ihmisyyden painoarvo osaaja-Suomen koulujen tulevaisuusvisioissa? Näin kirjoitti nuori isoisäni päiväkirjaansa 12. maaliskuuta 1913.

”Ihmisen tärkeimpiä tehtäviä tässä elämässä pitäisi olla sielunsa kypsyttäminen likemmäksi täydellisyyttä, eikä ainoastaan pintapuolisten elämänmuotojen, kuten rikkauksien, hyvinvoinnin ja mukavuuden etsiminen. Nämä ovat katoavaista omaisuutta, jota vastoin sielullisia rikkauksia ei mikään voima hävitä. Ihmissydän on kanteleen kaltainen. Siellä on viritetty eri tunteet sointuviksi kieliksi, joita Elämä soittelee. Kokemukset muodostuvat sydämessä taruiksi, jotka yksinäisinä hetkinä alkavat soida ja herättävät tuhansia kuvia mielikuvituksen maailmassa. Näitä säveliä tulisi ottaa talteen ja muodostaa pysyviksi. Taiteen tehtävä on näiden sävelien kokoaminen.”

Pelkään, että isoisä, herkkä kummajainen, olisi ollut tulevaisuusosaajien nykykoulussa kiusattujen listan kärkisijalla.