Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen!

Tämä blogi toistaa osittain viime aikojen blogieni sisältöä. Kirjoitan, koska aihe on äärimmäisen tärkeä, asia koskee, tai ainakin sivuaa, jokaista suomalaista.

Opetusministeri Grahn-Laasonen, olette asettanut osaamisen tulevaisuuspaneelin.  Perusteena on tieteen ja teknologian kehitys sekä yhteiskunnalliset muutokset, esimerkkeinä tekoäly ja robotiikka, jotka muuttavat työelämää ja osaamistarpeita nopeasti.

 ”Osaamisen tulevaisuuspaneeli parantaa koulutuspolitiikan ennakoivaa päätöksentekoa. Paneelin tehtävänä on ennakoida yhteiskunnallisesti merkittäviä koulutuspolitiikan muutostarpeita sekä tehdä osaamisen ja oppimisen kehittämistä koskevia ehdotuksia kaikilla koulutusasteilla ja kaikissa koulutusmuodoissa.”

Koulutuspolitiikkaa sekä oppimista ovat uudistamassa kauppatieteilijän johdolla tietokirjailija, pääjohtaja, valtiosihteeri, kansleri, professori, tutkimusjohtaja, toimitusjohtaja, johtaja, kansliapäällikkö, pormestari, toimitusjohtaja, tutkimusjohtaja ja professori. Vain yksi panelisteista on oppimisen ammattilainen. Varsinaisia käytännön koulutyön, opetuksen, asiantuntijoita joukossa ei ole, opetushallituksen pääjohtajaa en pidä sellaisena.

Tässä on varsinainen ydinasia: ”Grahn-Laasosen mukaan koulutusjärjestelmää kehittämällä voidaan vastata yritysten ja muun työelämän osaamistarpeisiin.”  

Asia tuli selväksi: Kouluun lisää tehoa, kilpailua, bisneskonsultit mukaan kouluttamaan nopeasti ”ilmiömäisiä tulevaisuusosaajia” työelämään. Päälle on siroteltu silmänlumeeksi tekstiä elinikäisestä oppimisesta, mahdollisuuksien tasa-arvosta ja peruskoulun hyvistä oppimistuloksista.

Mikä asia on nostanut Suomen maailman ihannevaltioksi? Yksiselitteisesti, se ”tasapäisten keskinkertaisuuksien peruskoulu” josta kilpailu- ja markkinakoulun ystävät halusivat  päästä kiivaasti eroon. Pisa muutti kaiken vuonna 2001. Ennustin silloin kirjoituksissani, että vastaiskun aika tulee. Se aika on nyt.

Peruskoulun (90-luvulla kovasti pilkatut) isät suunnittelivat koulun, jossa kasvaa tasapainoisia, ahkeria kansalaisia, jotka löytävät omat lahjansa ja oppivat toimimaan sosiaalisissa yhteisöissä, kohtelemaan lähimmäisiään hyvin;  ihmisiä, jotka saavat rakastua matematiikkaan, musiikkiin, taiteisiin, liikuntaan, käsitöihin, kieliin, jotka oppivat puhumaan ja kirjoittamaan suomea, äidinkieltään. Kaikki koulutyö tuki ”osaamista.” Miten ihmeessä Nokia pystyi luomaan menestyksensä? Siksi, että työntekijät olivat käyneet suomalaisen peruskoulun!

Akateeminen, maisteritasoinen opettajankoulutus alkoi 1979. Se kasvatti Suomeen itsenäisiä, ajattelukykyisiä opettaja-kasvattajia, joiden ammattitaidon ja moraalin varassa suomalainen koulu nousi maailmalla ihanteeksi.

Nyt on uusi aika. Lapsi ”ilmiömäisenä tulevaisuusosaajana,” ja koulu konsultti- ja tietokonefirmojen sponsoroimana kilparatana, voittamisen ja minä-minä kulttuurin edistäjänä, on voittamassa. Enää ei muutosagenttien tarvitse pilkata peruskoulun puolustajia tasapäisiksi typeryksiksi. Ei heistä enää ole vastustajiksi, kun voittaja-menestyjät vievät Suomen huipulle – ja itsensä siinä siivellä.

Koulut ovat eriytymässä, kuilu köyhien ja varakkaiden kotien lasten välillä kasvaa, kun koulutetun eliitin lapset pakenevat kurjistuvia peruskouluja. Sitä on tapahtunut jo kauan kulissien takana, pian lienee aika perustaa premium-tason koulut maksukykyisille. Kyllä se sopii, ikävä vain, että kehitys ennakoi koko yhteisen koulumme romahtamista. Köyhien ongelmakotien lapset jäävät jo nyt helposti heitteille.

Pian siunaillaan entistä pontevammin ”mihin ne pojat ovat kadonneet”. Syrjäytyminen alkaa jo ennen koulua; yläkoulussa tilanne on jo monen kohdalla hyvin paha. Ammattiopetuksessa ohjaudutaan itsenäisesti minne sattuu ja opettajat on siirretty syrjään työharjoittelun ohjaajan tieltä. Ei kai ammattiin valmistuja tarvitse koulusivistystä; hyvä rautakaupan osastonhoitaja tai kosmetologi tekee harjoittelijasta alansa ammattilaisen halvalla ja nopeasti.

Opettajat, jotka eivät jaksa pokkuroida alastomien keisareiden edessä ovat vaikeuksissa. Vakaumuksellisen opettaja-kasvattajan on mahdotonta myydä pedagogiset arvonsa, ammattitaitonsa ja sielunsa turhuuden markkinoille. Kun opettajisto uupuu ja kyynistyy lopullisesti, 100-vuotiaan isänmaamme koulun alamäki jyrkkenee rajusti. Kuka tästä kaikesta kantaa vastuun? Tuskin kukaan, korkeintaan kasvoton yhteiskunta.

 

 

 

 

 

 

 

 

Opettajan hätähuuto

Sain kirjeen nuorelta opettajalta: Olen luokanopettaja, ainakin vuoden virkavapaalla toimestani, jossa ei ollut enää aikaa eikä resursseja olennaiseen eli oppilaiden opettamiselle, kuuntelemiselle eikä millekään muullekaan mielestäni tärkeälle. Aloin uupua, kyynistyä, kyllästyä, tuntea itseni tarpeettomaksi kaiken sälän hoitamisen keskellä. Loikkasin pois digiloikasta, järkyttävästä kiireestä ja stressimyllystä ja myllytyksestä. Kuinka kauan opettajat jaksavat tätä menoa!  Tällaiseen ammattiin en uskonut kouluttautuvani 2000-luvulla luokanopettajakoulutuksessa. Harkitsen vakavasti, palaanko enää opettajaksi. Surullista!

Tuore Suomen Kuvalehti (SK 38) esittelee kouluamme, jossa kaikki tehdään uudella tavalla. Kansikuvana on it-laitteisiin kytkeytynyt aapiskukko, selfie-keppi tähtää omaan naamaan, jonka silmät peittää  it-härveli. Kukon pyrstösulat näyttävät olevan tulessa. Kukolla taitaa olla tulenpalava kiire Euroopan huipulle, sitten maailman absoluuttiseksi kärjeksi, monien opetushallinnon kärkihankkeiden avulla tietenkin.

Kuvalehden sisäsivulla on kuva koululapsista, jotka  ”oppivat sulautuvasti (blendid learning) ja hybridisesti.” Opettajaa ei ole, on vain valmentaja joka on jalkautunut asiantuntijajäsenenä tutkimusryhmän (pikkuoppilaiden) pariin. ”Opiskellessaan virtuaalisessa ympäristössä ja sosiaalisen median avulla, oppijat rakentavat ja tuottavat tietoa, joka on moniulotteisempaa kuin itse opiskeltava sisältö.” (Peruskoulu 3.0-hanke.)

”Opettajan ja oppilaiden välinen kontaktiopetus sekä oppilaiden keskinäinen oppiminen yhdistyvät digitaalisten oppimisympäristöjen kanssa,” kertoo Helsingin kaupungin koulutuksen ja oppimisen digistrategia. Ei tämä ole mauton vitsi, suomalaista koulua visioidaan nyt aivan uusiksi. SK:n kansi kukkoineen tiivistää visionäärien näyn koulusta: Ei kirjoja, ei opettajia, ei oppilaita. Missä on koulukasvatus, missä opetus, missä opettaja, missä realiteettien taju ja vastuu oppilaiden kasvatuksesta?

Oppilas ei ole pelkkä ”oppija” tai ”tulevaisuusosaaja,” kuten propaganda toitottaa. Jokainen oppilas tarvitsee turvallisuutta, opiskelurauhaa, tunnustusta, kavereita ystävinä eikä kilpailijoina. Oppikirjojen poistaminen on vastuutonta, koulun seinien kaataminen typerää. Oppilas tarvitsee tuttua kotipesää, tuttuja luokkatovereita -sisäistä rauhaa ja turvallisuutta. Visionäärien taivasnäkyjä ei saa lunastaa oppilaiden turvattomuudella ja mielenterveydellä. Vuorovaikutuksesta ja verkostoista paasaavien pitäisi tajuta, että opettajan ja oppilaan henkilökohtainen, ”kasvosta kasvoon,”  vuorovaikutus on tärkeintä. Opettajan selkeää opetusta,  hyväksyvää  katsetta ja rohkaisevia sanoja ei mikään ”modernin oppimisympäristön” kama voi korvata

Opettaja ei ole valmentaja eikä kanssaoppija, hän on aikuinen, opetuksen akateeminen ammattilainen. Hurmahenkinen visionääri väittää, että nykyopettaja kaataa tietomyrkkyä väkisin oppilaiden päihin. Se on vale. Opettaja osaa ajatella aivan itse miten kulloinkin opettaa.

Tässäkö malli tulevalle suomalaiselle kilpailukoululle ”Jotkut viisivuotiaat aloittavat akateemisen uransa USA:ssa jo esikoulussa. Kunnianhimoiset tavoitteet uuvuttavat pieniä. ”Ilmapiiri on meillä alusta alkaen hyvin akateeminen. Täällä päin vanhemmat tietävät jo varhain, mihin yliopistoon he haluavat lapsiaan valmennettavan.” Kuraattori Phyllis Hart törmää työssään kunnianhimon varjopuoliin. ”Kun koulun vaatimuksiin lisätään vielä vanhempien arvostamat harrastukset, huoneeseeni kävelee vasta 8-vuotiaitakin lapsia, jotka itkevät sitä, etteivät jaksa enää.”

Kun suomalainen opettaja uupuu, muuttuu kyyniseksi, antautuu ja luopuu ammattietiikastaan, koulun romahdus on lähellä. Pisan tuoma maine on muisto vain. Raunioilta kaikuvat koulua uudistavien konsulttien lupaukset, visiot, utopiat ja bisnespuheet. Kuka kaikesta hyötyy? Kuka vastaa, kun tulee laskun aika?

Vielä sananen  kukosta, kunnian kukosta. Tiedän, että se ei minulle tekstistäni kiekaise. En sitä kaipaakaan; kunnian kukolla on sitä paitsi aivan liian paljon tilaustöitä, kukon kannattaa katsoa kenelle kannattaa kiekua ja ketä pitää kavahtaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Fantastinen peruskoulu-uudistus menossa

Yliopistossa toteutui vuonna 2010  fantastinen yliopistouudistus, jota myös vuosisadan fiaskoksi on kutsuttu. Nyt valmistellaan fantastista peruskoulu-uudistusta. Hallituksen kärkihanke on oppimisen uudistaminen. Näin opetusministeri Sanni Grahn-Laasanen meille visio:

Suomalaista peruskoulua uudistetaan laatimalla sille tulevaisuuden visio ja teesit. Muutos ei kuitenkaan tapahdu ilman tekoja. Yhdessä määritellyn vision ohella tarvitaan myös keinoja, joilla teesit pannaan toimeen peruskoulun uudistamiseksi. Peruskoulufoorumin toimintaryhmän tehtävänä on löytää ja kehittää sellaisia toimintatapoja, joilla uuden peruskoulun teesit saadaan tuotua osaksi peruskoulun arkea.

Uudet opetussuunnitelmat otettiin käyttöön 2016, lähes 10 vuoden valmistelun jälkeen. Mitä koulussa ollaan nyt  uudistamassa? Rakenteet, tavoitteet, sisällöt vai opetusmenetelmät? Koulukasvatus perustuu yhteiskunnan arvoihin. Yksiarvoisissa diktatuureissa ei arvovalintoja tarvitse pohtia, koska Johtaja tai Pyhä kirja säätelevät kaikkea elämää, myös kasvatusta, koulutusta ja sen tavoitteita. Aidoissa demokratioissa  on tärkeää, että vaikutusvaltaisten päättäjien ja eri intressitahojen arvolähtökohdat tuotaisiin avoimesti ja rehellisesti esiin. Vain silloin jokainen kansalainen voi ratkaista oman kantansa esimerkiksi koulua koskevissa kysymyksissä.

Mitkä ovat nykyuudistajien todelliset arvot, millainen pedagoginen asiantuntemus heillä on? 

Tällainen oli peruskoulun perusta, kun se luotiin (POPS 1970):

Peruskoululain tavoitemäärittely sisältää  opetuksen yleistavoitteina siveellisyyden ja hyvät tavat, tasapainoisuuden, hyväkuntoisuuden, vastuuntuntoisuuden, itsenäisyyden, luovuuden, yhteistyökykyisyyden ja rauhantahtoisuuden. Uuden lain mukaan ”Tässä laissa tarkoitetun opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvamista hyviksi ja tasapainoisiksi ihmisiksi ja yhteiskunnan jäseniksi sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Lisäksi esiopetuksen tavoitteena on osana varhaiskasvatusta parantaa oppilaiden oppimisedellytyksiä. Opetuksen tulee edistää tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana.”

”Koulun ensisijaisena tavoitteena on tarjota aineksia ja virikkeitä oppilaan omaleimaisen koko persoonallisuuden kehittymiselle. Oppilaan yksilöllisten, ainutkertaisten piirteiden kehittyminen on otettava huomioon yleistavoitteiden rajoissa. Vastuu perheestä ja lähimmäisestä on nykyisin laajentunut koko maailmaa koskevaksi. Teknillistyvässä maailmassa ihmiskunnan on muututtava demokraattisemmaksi ja inhimillisemmäksi. On pyrittävä kehittämään oppilaiden persoonallisuutta niin, että yhteiskunta kulkisi tähän suuntaan.”

Ja vielä tämä Kekkosen aikainen opetusopillinen jäänne: Opetus on koulun elämänpiiriin sijoittuvaa tavoitteista vuorovaikutusta, joka tähtää oppilaiden eheän kokonaispersoonallisuuden kehittämiseen kasvatustavoitteiden määrittämissä suunnissa.

Peruskoulua pilkattiin alusta lähtien tasapäisten keskinkertaisuuksien kouluna, joka tuhoaa oppineisuuden ja sivistyksen. On paljastunut, että arvovaltainen herrasäätiö tähtäsi peruskoulun tuhoamiseen. Se, että jokainen lapsi, rikas ja köyhä, maalainen ja kaupunkilainen sai mahdollisuuden käydä samaa koulua oli joillekin punainen vaate. Eihän pohjasakalla ole älyä opintielle!

Peruskoulupilkka yltyi 90-luvulla. Vaadittiin muutosta, kilpailu- ja markkinakoulua:

 ”Hämeenlinnan valtuusto päättää pian kilpailun avaamisesta. Vanhemmille palvelusitoumus. Kilpailijoiksi muuttuvat koulut markkinoivat kirjeitse palvelujaan koteihin. Paperilla koulu lupaa taata oppilaille laatutekijät, joilla koulu haluaa profiloitua. Kaupunginjohtaja  tunnustaa, että malli on otettu Ruotsista.  Markkinaohjausta ja asiakaslähtöisyyttä otetaan julkiseen sektoriin kouluun. Vanhemmille ja lapsille avataan valinnanmahdollisuus ja luvataan samalla tietyt laatupalvelut. Kilpailussa menestyminen näkyy koulun rahoituksessa. Valitessaan koulun lapset vievät sen ja sen summan rahaa repussaan omaan kouluunsa. Hyvät ja laadukkaat koulut saavat enemmän oppilaita ja enemmän rahaa, heikot koulut kuihtuvat. Kilpailussa kompasteleville luvataan valtuustolta hätäapua.(HS 12.12.93)

 ”Toista tuhatta kuulijaa ahtautui marraskuun lopulla 2000  Finlandia taloon kuulemaan mitä  TT (Teollisuuden ja työnantajien keskusliitto) tulevaisuuden koulutukselta vaati: Lisää kilpailua, tehokkuutta ja arviointia, kouluiän alentamista ja koulujärjestelmän uudistamista teollisuutta paremmin palvelevaksi. Koulut tulisi saattaa tulosvastuulliseksi ja opettajien kannustuspalkkausta tulisi harkita. Pääministerin kansliaan pitäisi perustaa ”inhimillisten voimavarojen kehittämisneuvosto.”(Suomen Kuvalehti, marraskuu 2001)

Pari viikkoa TT:n seminaarin jälkeen julkaistiin mullistavat Pisa-tulokset. Parjattu peruskoulumme olikin loistava tuloksiltaan. Kukaan ei kai myöntänyt olleensa väärässä pilkatessaan peruskoulua sivistyksen ja oppineisuuden tuhoamisesta.

***

Nyt koulu siis uudistetaan perusteellisesti peruskoulufoorumissa. Opetusministeriön masinoima  Osaamisen tulevaisuuspaneeli  ”parantaa koulutuspolitiikan ennakoivaa päätöksentekoa.” Paneelin tehtävänä on ennakoida yhteiskunnallisesti merkittäviä koulutuspolitiikan muutostarpeita sekä tehdä osaamisen ja oppimisen kehittämistä koskevia ehdotuksia kaikilla koulutusasteilla ja kaikissa koulutusmuodoissa.

Näissä osaavissa  käsissä on koulutuspolitiikkamme suunta:

Anne Brunila, pj. prof, kauppatieteilijä Cristina Andersson, tietokirjailija Olli-Pekka Heinonen, pääjohtaja, Opetushallitus Martti Hetemäki, valtiosihteeri, valtiovarainministeriö Kaarle Hämeri, kansleri (1.10.2017 alkaen), Helsingin yliopisto Sanna Järvelä, professori, Oulun yliopisto Jari Kaivo-oja, Tutkimusjohtaja, Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun kauppakorkeakoulu, Turun yliopisto Esko Kilpi, toimitusjohtaja, Esko Kilpi oy Paula Laine, johtaja, Sitra Anita Lehikoinen, kansliapäällikkö, opetus- ja kulttuuriministeriö Lauri Lyly, pormestari, Tampereen kaupunki Ilkka Paananen, toimitusjohtaja, Supercell Petri Rouvinen, tutkimusjohtaja, ETLA Riitta Salmelin, professori, Aalto-yliopisto

Kuuntele miten toimintaryhmän jäsen, johtava konsultti Hermanni Hyytiälä (Reaktor Oy) jakaa ajatuksiaan siitä, millaisia muutoksen mahdollisuuksia ja haasteita peruskoulun uudistamisen taustalla vaikuttaa. (Reaktor Innovations Oy eli Reaktor on suomalainen IT-asiantuntijapalveluita, ohjelmistokehitystä sekä digitaalista design-työtä tarjoava yritys.)

https://oppiminenuudistuu.wordpress.com/tag/peruskoulufoorumi/

Tällaisilla eväillä  meille luodaan uutta koulua 100-vuotiaan Suomen kunniaksi..

Eikö ole aivan fantastista!

 Mukana uudistustyön johdossa ei ole turhia mussuttajia, opettaja-humanisteja höpisemässä kasvatuksesta, sivistyksestä, opetusopeista, ihmiskuvasta, moraalista, lapsista, nuorista, syrjäytymisestä, oppilaiden mielenterveysongelmista.

Eiköhän huudeta yhdessä digi,digi,digi Jee! Ja sitten oikein iso jaksuhali kaikille innovaattoreille. Kuulemme pian loistavista innovaatioista, joita maata kiertävät konsultit ovat keränneet seminaareista kautta maan.  Koska niin ja niin monta seminaarilaista on lyönyt viisaat päänsä yhteen, lienee ilmiselvää, että tulossa on loistava uusi innovaatiokoulu, menestystarina. Kun tieto on tikulla taskussa ja äly on ulkoistettu älylaitteille, päiden kovalevyillä vapautuu paljon tilaa kaikelle kivalle. Pian koulussa viihdytään!

 

 

 

 

 

 

 

Miksi digigurut moittivat nettiä?

Näin pari vuotta sitten Helsingin Sanomissa kuvan nuoresta Yrjö Engeströmistä, 70-luvulla vasemmistolaisen koulutuspolitiikan keulakuvasta, joka kirjoitti teoksen ”Koulutus luokkayhteiskunnassa.” Radikaalista kehkeytyi arvostettu koulutusalan professori, joka osasi uudistua.

Lehtikuvassa ei ollutkaan Yrjö,  vaan hänen poikansa Jyri Engeström, nuoren Yrjön kaksoisolento. Piilaaksossa elävä sosiaalisen median kehittäjä, sosiologi ja yrittäjä, vastustaa netin ylivaltaa, koneriippuvuutta ja koukuttavia pelejä.  Hän haluaa tilalle leikkiä, taidetta ja ulkoilmaelämää, koska ”netillä ei ole sielua.”

Jyri Engeström on tuottanut Amerikassa avioerolapsille kuvanjakopalvelun, jossa poseeraus ja asioiden peittely korvautuvat aitoudella. Vaikka vastustin Yrjö  Engeströmin yhteiskunnallisia ajatuksia, olen varma, että hän uskoi luovansa  parempaa maailmaa.  Pojalla on sama moraalinen pyrkimys.

Uuden opetussuunnitelman teknologiaa ja viestintää koskeva osaamisalue on nostettu koulukeskustelun keskiöön. Opettajia nimitellään mediassa digimuukalaisiksi, jopa uhkaillaan sillä, että jokaisessa oppiaineessa pitää käyttää teknologiaa viikoittain. ”Tieto kulkee nyt taskussa” mainospuhe kelpaa varmasti ainakin niille, jotka tietotekniikkaa kouluille myyvät. Köyhät lukiolainen kertoo, että opiskelu on pakko lopettaa, kun se on maksanut jo yli 800 euroa, heti alkuun; tietokone on suurin menoerä digimateriaaleja unohtamatta.

Oppilaiden vapaa-aika kuluu yömyöhään sosiaalisessa mediassa, älypuhelimen tai tietokoneen parissa. Konemaailma on niin kiinnostava varsinkin monelle murrosikäisille pojalle, että sen rinnalla koulunkäynti on yhdentekevää ja vastenmielistä. Sen sijaan, että kaksikymmentä vuotta on kauhisteltu suomalaisten lasten huonoa kouluviihtymistä, olisi syytä kauhistella sitä, että niin moni koululainen ei ole lainkaan motivoitunut opiskelemaan; opiskelu on tylsää nettimaailman rinnalla.

Miksi pitää opiskella asioita, joita kapitalistinen riistoyhteiskunta vaatii, kysyivät teiniliittolaiset 70-luvulla. Miksi pitää opiskella kielioppia ja muuta typerää, kysyvät koululaiset nyt, ja ”asiantuntijat” antavat heille tukeaan: Jokaisessa oppiaineessa tulee käyttää viikottain älylaitteita.

Kaikki nuoret eivät tätä hyväksy. Lainaan Sanna Pennasen mielipidettä Hesarissa: ”Olen lukion toisen vuoden opiskelija ja voin sanoa olevani täysin kyllästynyt digiin. Teen töitä jatkuvasti tietokoneella. Tämä johtaa silmien väsymiseen. Usein asento pulpetissakin on hankala. Osassa oppiaineista käy vain digikirja. Niitä opettajia, jotka hyväksyvät sekä digi- että paperikirjan, pidän sivistyneinä. He näkevät, että eri opiskelijoilla on erilaisia oppimistapoja. Monet opettajat vain teettävät erilaisia tehtäviä – tietenkin tietokoneella. Lisäksi sähköisten yo-kirjoitusten vuoksi pitää opetella suuri määrä uusia ohjelmia, jotka ovat todellisessa elämässä täysin hyödyttömiä. On hassua, että samat opettajat, jotka varoittavat ruutuajan vaaroista, haluavat teettää vain digitehtäviä. Kaipaan opetusta, tarinoita ja läsnäoloa.”

Anna Kaila, kolmen diginatiivin äiti, kysyy, onko digiloikassa menty liian pitkälle. ”Digimaailman sydämessä Piilaaksossa on  palattu perus­asioihin. Teknologiagurut jonottavat lapsilleen paikkoja kouluista, joissa ei ole tietokoneita eikä tabletteja. He ovat nähneet teknologian vaarat ytimestä käsin. Digiä pidetään uhkana kehityksen kannalta keskeisten perusarvojen toteutumiselle. Opetuksessa panostetaan lasten kykyyn ajatella ja kehittää ominaisuuksiaan; synkronoidaan aivojen yhteyttä kehoon käyttöjärjestelmien sijaan.”

Älylaitteet ja digitalisaatio ovat ihmisälyn upeita saavutuksia. Älyn lisäksi maailmassa kaivattaisin järkeä, viisautta ja tunneälyä, jotka liian monilta älyköiltä ovat kateissa. Innovaatiota julistavilla koulutusguruilla on usein valitettavan ohut side koulun reaalimaailmaan.  Arjen realiteeteissa eläville opettajille on varattu vanha tuttu haukkumanimi: muutosvastarintainen.

Jos opettajan oikeus itsenäiseen opetussuunnitelman toteuttamiseen typistetään hallinnollisin määräyksin, tuhotaan pedagogisen ajattelun vapaus, juuri se, mistä suomalaista koulua on maailmalla ylistetty. Älylaite on opiskelun apuväline, ei sen enempää. Kaikista ei tarvitse tulla koodaajia eikä peliammattilaisia.

Digin pitäisi olla ihmisen palvelija, nyt se on herra, joka on sekoittanut palvelut ja ahdistanut ihmiset palvelijoikseen. Kun vanhuksen syliin pantiin hoitokodissa robottikissa, mies antoi sen heti pois ja totesi, ettei meitä vanhoja voi näin kohdella. Ymmärtääkö hurahtanut robottikauppias, mitä mies tarkoitti? Tuskinpa vain, hän alkaa kehittää innoissaan robottia, joka ”ymmärtää tunteita.”  Joku säätiö varmaan rahoittaa hanketta ja media mainostaa kritiikittä upeaa innovaatiota.

Mitä ihmisestä jää jäljelle kun sekä äly että tunteet on ulkoistettu digille? Pelkkä ihmisen kuori, ohjelmoitava keho, ihmisrobotti. Bisnes kiittää!

 

 

 

 

Ihanat ja karmeat opettajat

Näin muuan mies kertoi lapsuudestaan:

”Kasvoin viinan ja rikollisuuden ympäröimänä. Kansakoulussa jäin luokalle neljä kertaa ja joka vuosi sain ehtoja. Kipupisteeni oli, että jouduin köyhänä opettajan ja hänen puolisonsa hampaisiin. Enhän osannut edes laulaa enkä soittaa. Kävin lopulta kansakoulun loppuun ja sain päästötodistuksen.Selvisin hengissä lapsuuden ympäristöstä, vaikka minua hakattiin henkisesti ja fyysisesti 14 vuotta päivittäin. Sitten karkasin maailmalle.

Menin töihin tehtaalle. Persoonassani asui voimakas tiedonjano ja aloin lukea öisin vanhan keskikoulun oppimäärää. Tentin sen yksityisesti työni ohessa. Nyt teen väitöskirjaa.

Tein töitä yli 50 vuotta ennen kuin pystyin antamaan anteeksi henkiset ja fyysiset vammani kiusaajilleni. Yksi trauma on vielä läpi käymättä: minut nujertanut opettajapariskunta.”

On ehkä vaikea uskoa, että tällainen on ollut mahdollista Suomessa, mutta kertomus on epäilemättä tosi. Sodan jälkeinen kasvatusilmapiiri oli ankara ja autoritaarinen ja opettajat olivat aikansa lapsia. Suurin osa oli tietenkin asiallisia pedagogeja, mutta kouluyhteisö tarjosi työpaikan myös joillekin luonnevikaisille sadisteille, jotka aiheuttivat lapsille vaikeasti parannettavia sielun haavoja.

Hyvä opettaja on esimerkiksi tällainen: ( Muistelut ovat kirjastani Hyvä, paha opettaja)

Ensimmäisen luokan opettaja otti jokaisen vuorollaan syliin keinutuoliin. Yläkoulun hyvältä tuoksuva englanninopettaja kutsui luokan kotiinsa. Historian opettaja piirsi luokan tauluun höyrykoneen ja antoi meidän rakentaa barrikadit luokan perälle. Kuvaamataidon opettaja rakasti työtään ja oppilaitaan.

Olin ujo ja hiljainen peruskoulussa. Yhtenä päivänä yläasteen äidinkielen opettajani keskusteli kanssani ennen oppituntia kahden kesken. Hän kehui minua lahjakkaaksi ja sanoi, että minulla on ajatuksia. Hän ei suinkaan haukkunut minua passiivisuudesta vaan rohkaisi olemaan enemmän äänessä tunneilla. Kannustuksen ansiosta olin jatkossa huomattavasti aktiivisempi ja huomasin, etten olekaan niin ujo kuin luulin. On hienoa, että myöhemmin olen voinut sanoa ääneen omia ajatuksiani.

Vanha historian opettajani oli aivan loistava typpi. Hän panosti siihen, että jokainen oppisi. Hän osasi asiansa äärimmäisen hyvin ja osasi myös siirtää tietoa eteenpäin. Hän otti jokaisen oppilaan mukaan oppitunnin kulkuun, kyseli kaikilta vuorotellen ja antoi positiivista palautetta. Tulos oli se, että tunneilla ei esiintynyt häiriökäyttäytymistä. Myös häiriköt olivat aktiivisia ja saivat onnistumisen kokemuksia. Heiltä ei kysytty kaikista vaikeimpia kysymyksiä, vaan sellaisia joihin he saattaisivat tietää vastauksen. Näin ollen kaikki huomioitiin, kaikki oppilaat ja kaikilla oli työrauha ja uskoisin, että koko luokka edelleen muistaa nämä oppitunnit, joilla kaikki saivat tuntea itsensä fiksuiksi ja oli kiva opiskella yhdessä.

Muutin ala-asteella toiseen kaupunkiin. Vanhan luokkani joulujuhlissa opettaja piti minulle puheen ja toivotti onnea uuteen kouluun. Sitten luokka lauloi minulle jotain ja sain jakaa karkkia. Siellä olivat useiden oppilaiden vanhemmatkin ja hekin lauloivat.

Ennen oli tällaisiakin opettajia: 

Opettaja istui työpöydällään, luki mahdollisimman hiljaisella äänellä päivän kappaleen itse ääneen. Tämän jälkeen hän heitteli pilkkaavia kommentteja valitsemilleen silmätikuille.

Opettaja ei puuttunut koulukiusaamistapaukseen ja pahimmassa tapauksessa jopa antoi perusteluja kiusaamiseen. Kun opettaja kysyi miksi erästä oppilasta kiusataan ja sai vastaukseksi että kyseinen oppilas on muita lihavampi, opettaja sanoi että tämä oppilas ei harrasta tarpeeksi liikuntaa. Kiusaaminen ymmärrettävästi jatkui…

Lukion ensimmäisellä luokalla matematiikan opettaja kysyi ensimmäisellä tunnilla, luokan kuullen, olenko yhtä hyvä ja lahjakas ja ahkera kuin isoveljeni, jota hän opetti aikaisempina vuosina. Sen jälkeen hän kertoi luokalle kuinka ihanaa oli olla veljeni opettaja ja kuinka hyvin hän menestyi yo-kirjoituksissa. Sama opettaja laittoi kokeisiin aina numeron lisäksi ”luokansisäinen sijoitus” – numeron. Ja kertoi ketkä pääsivät mitaleille. Vaihdoin lyhyeen matikkaan…

Lukiossa  tyrannimainen äidinkielen opettaja tokaisi koulu käytävällä kaikkien ihmisten keskellä: ”Kirjoititpas muuten kuivan aineen!” Julkista nöyryyttämistä, jonka jälkeen tuli kauheat paineet ainekirjoituksessa.  En enää saanut aikaiseksi kiitettävää ainetta.

Yläasteen matematiikan opettaja jakoi kokeet takaisin paremmuusjärjestyksessä. Samalla hän haukkui ja nöyryytti julkisesti huonoimman arvosanan saanutta, joka oli lähes aina sama tyttö. Hän pilkkasi tytön ulkonäköä, koska tyttö oli ylipainoinen.

Kivulla synnytetyn peruskoulumme opetussuunnitelma vuodelta 1970 viitoitti koulumaailman suurta muutosta siinä miten kouluyhteisön jäsenten tulee suhtautua toisiinsa. Näin siinä kirjoitetaan:

”Opetussuunnitelman tulisi ohjata oppilaita havaitsemaan, että jokaisella ihmisellä on ihmisarvo, joka on täysin riippumaton ammatista, varallisuudesta, rodusta, iästä, saavutuksista, terveydestä, kyvyistä ja muista henkilökohtaisista ominaisuuksista. Siksi opetuksessa on tähdennettävä että on arvokasta ponnistella itsensä kehittämiseksi. Konkreettisena lähitavoitteena oppilaiden omassa elämänpiirissä voidaan pitää sitä, että he eivät kohtele ketään väheksyvästi, vaan osoittavat ystävällisyyttä ja avuliaisuutta erityisesti heikompia, avun tarpeessa olevia sekä vanhuksia kohtaan. Oppilailla tulisi olla runsaasti tilaisuuksia eläytyä erilaisten ihmisyksilöiden ajatuksiin, tunteisiin, pyrkimyksiin sekä kehittyä ymmärtämään erilaisia elämänsuhteita ja niihin liittyviä ongelmia”.

Kun vertaa tekstiä nykyiseen pinnalliseen koulukeskusteluun, osaajahöpinään, tulee murheelliseksi. Lapsuuden ja nuoruuden itseisarvoa, leikin, tunteen, taiteen ja kehon merkitystä ihmiseksi kasvamisessa ei haluta tai ymmärretä nähdä. Ei elämän mittaista maratonia aloiteta pikajuoksunopeudella, koska siitä seuraa vain kohtalokas äkkipysäys, monelle täydellinen romahdus. Tervetuloa kilpailukoulu?

Ylivoimaisesti suurin osa kasvattajista, vanhemmista ja opettajista ymmärtää, että ihmiseksi kasvamista ei voi nopeuttaa.  Yritetään siis antaa lapsille maailman väkivallan ja vihankin keskellä turvaa ja luottamusta siihen, että elämä voi olla, hyvä ja kaunis.

 

 

 

 

 

 

Älykäs lapsi ei ole pikkuaikuinen

Televisiossa esitettiin brittidokumentti erittäin älykkäistä lapsista.  Lapsissa konkretisoitui yksiselitteisesti se, mitä lahjakkuustutkimus on osoittanut: Huippuälykkyys on sekä siunaus että kirous.

Älyköt puhuivat kuin pikkuaikuiset, heidän sanavarastonsa oli laaja ja tietomääränsä mykistävä. Useimmat lapset olivat kuitenkin onnettomia, jotkut hyvin onnettomia. Elämä ei ole helppoa, jos on aikuisen älykkyys, mutta lapsen keho ja mieli. Moni aikuinen luulee, että pikku älykkö on kuin pienikokoinen aikuinen. Lapsi on kuitenkin aina lapsi. Poikkeavan yksilön tärkeimpiä taitoja on se, että oppii elämään tavallisten ihmisten parissa. Älykön tulee oppia sietämään meitä, joilla leikkaa hitaammin, jotta hän jaksaisi elää jotakuinkin onnellisena.

Dokumentissa monen lapsen vanhemmat olivat kuin pelkistettyjä varoitusmerkkejä: Älä toimi näin! Kävelyllä ja automatkallakin lasta valmennettiin kaiken aikaa. Joku oli ottanut lapsensa pois koulusta ja muuttanut perheineen kauas muista ihmisistä. Näin lasta ei kiusattaisi ja hän voisi keskittyä vain itsensä kehittämiseen.

Yksi lapsi vaihtoi jatkuvasti koulunsa ”parempaan,” koko perhe muutti lapsen mukana – myös älykön ”tavalliset” sisarukset, joiden mielipidettä ei tietenkään kysytty. Kun kuusivuotiasta oltiin lähettämässä sisäoppilaitokseen eroon perheestään, oli jotain pahasti vialla.

Vanhempien kunnianhimo oli mahdollisia tunnontuskia suurempi. Ansioitunut lahjakkuustutkija neuvoi vanhempia ystävällisesti, mutta selväsanaisesti: Lapsenne tarvitsee myös muiden lasten seuraa! Lapselta ei saa vaatia täydellisyyttä! Lapsella on lupa epäonnistua! Lasta tulee rakastaa omana arvokkaana itsenään eikä vain täydellisenä suorittajana! Kannattaa muistaa, että ”ihmelapsistakin” kasvaa usein melko tavallisia aikuisia. Moni aikuinen lahjakkuus on menestynyt koulussa huonosti.

Jokainen luova nerokin  epäonnistuu joskus. Suoritus- ja menestyspakko tappaa tehokkaasti luovan rohkeuden idut. Meilläkin monet vanhemmat vaativat jo alimpien luokkien opettajia terästämään otettaan: lapsilta on vaadittava enemmän, on opittava kilpailemaan ja voittamaan. Kun isä on omasta mielestään fiksu, lapsen pitää olla isänsä arvoinen. Paineiden keskellä moni lapsi ja nuori masentuu ja pelkää, ettei pärjää.

Toivon olevani väärässä, mutta ennustan, että koulumaailmaankin on tulossa huippuyliopistovouhotuksen kaltaisia pyrkimyksiä. Huippuvanhemmat haluavat perustaa huippulapsilleen omat yksityiset huippupäiväkotinsa ja huippukoulunsa. Maailman parhaita tuloksia saavuttanut kaikille yhteinen peruskoulumme ei kelpaa.

Seurataanko meillä tulevaisuudessa terveydenhoitoalan mallia: köyhät jäisivät kurjistuviin päiväkoteihin ja peruskouluihin, varakkaat maksaisivat osittain omat hyvin resursoidut koulunsa, valtion tukemina tietenkin. Tätäkö haluamme? Ei se ainakaan Suomen kansan lahjakkuutta lisäisi, onnellisuudesta puhumattakaan. Onnettomimpia voisivat olla ”huippulapset”. Aina löytyy joku vielä parempi, älykkäämpi, erityslahjakkaampi. Huippu karkaa, elämästä tulee suoritus.

On kuitenkin tärkeää, että hyvin älykkäiden oppilaiden ei tarvitse kärsiä älystään kotona, kaveripiirissä tai koulussa. Nopeasti oppivat älyköt tarvitsevat kykyihinsä sopivaa opetuksen rikastamista ja nopeuttamista. Alakoulussa se ei vaadi erityisluokkia. Osa-aikainen opiskelu  vaikkapa ”tutkijaryhmässä” sekä omatahtinen opiskelu sopivine tehtävineen auttavat.

Pakkotahtinen marssi hitaiden tahdissa tappaa opiskelumotivaation ja voi aiheuttaa ikäviä seurauksia, kun älykkö alkaa purkaa tylsyyden tuskaa opettajaan, oppilastovereihin tai itseensä: ahdistuu, masentuu tai alkaa leikkiä lahjatonta. Huippuälykäs lapsi on kuitenkin lapsi, hänellä on oikeus olla lapsellinen; se on terveyden merkki. Älykköoppilaskin tarvitsee aivan tavallisten luokkakavereiden seuraa, ettei leimaudu kummajaiseksi, pelkäksi älykkyysosamääräksi.

Älykköjä ei pidä kadehtia, kaikkia lapsia pitää auttaa löytämään parhaat lahjansa. Monilla erityisalojen huippulahjakkuuksilla on keskinkertainen älykkyysosamäärä. He ovat löytäneet oman alansa, ja nauttivat sen vuoksi elämästään. Jos lapsi kelpaa itselle ja kasvattajille vain täydellisenä, virheettömänä suorittajana, elämä on raskasta. Kukaan ei ole täydellinen, kenenkään ei tarvitse olla täydellinen. Jokainen lapsi tarvitsee lähelleen aikuisen, joka välittää ja osoittaa sen kuuntelemalla ja antamalla turvallisuutta ja elämäniloa.

,

 

 

 

 

 

 

 

Järjetön korkeakoulujen pääsykoeuudistus

Hallitus haluaa luopua korkeakoulujen pääsykokeista. Valinnat tehtäisiin koulutodistuksen ja ylioppilaskirjoitusten tulosten perusteella. Nuoren tulevaisuutta  ei saa ratkaista kertalaakilla kirjoituksissa; opintie pitää olla avoin myös heille, joilta koulu on sujunut huonosti. Syitä siihen voi olla monia, maa on täynnä entisiä ”koulutyhmiä” oppineita. Yksi  nobelistimme jäi luokalle, toinen reputti kirjoituksissa, muistaakseni äidinkielessä. Nykyinen tasavallan presidentti voisi pelkän koulutodistuksensa perusteella olla salolainen työmies, sellainen ihan oikea ”työväen presidentti,” kuten vaalimainos aikanaan julisti.

Seuraava tekstini on viidentoista vuoden takaa. Julkaisen jutun, koska se on ajankohtaisempi kuin vuonna 2002.

Näin kirjoitin:

Helsingin yliopiston kansleri Risto Ihamuotila esitti 15.4.2002 Helsingin Sanomissa yliopiston pääsykokeiden poistamista kalliina, aikaa vievinä ja kyseenalaisina. Ihamuotila muistutti, että  yliopiston pitää huolehtia siitä, että opiskelijat pääsevät työmarkkinoille nykyistä aikaisemmin.

Suomen Kuvalehden päätoimittaja kirjoitti lehdessään 19.4.2002, kanslerin kaikuna. ”Yliopistomiehiä on syytä kuunnella. Valintakokeista luopuminen on järkevä ajatus.”

Samansuuntaisia vaatimuksia on esitetty talouselämän johdon taholta jo pitkään. Koulu pitäisi kuulemma aloittaa kuusivuotiaana ja töihin pitäisi päästä viimeistään 22 -vuotiaana, muuten Suomen kansantalous ei kestä, kilpailukyky ei säily.

Olen viime viikkoina lukenut 1323 esseevastausta opettajankoulutuksen ”lisäkiintiön” valitsemiseksi. Työ on ollut tylsää, mutta välttämätöntä, koska on tärkeä valita opettajia, jotka osoittavat kykynsä ymmärtää, soveltaa ja analysoida lukemaansa tekstiä. Jatkoon päässeille on soveltuvuuskoe haastatteluineen. Se, joka on lukenut hyvin pääsykoekirjat, on todennäköisesti hyvin motivoitunut opiskelemaan alaa. Opiskelumotivaatio taas on paras opintomenestyksen ennustaja.

Jos koulutodistukset toimisivat yliopistoon pääsyn kriteereinä, seuraisi  suoritushelvetti, armoton pudotuspeli, joka tietenkin sopii hyvin taloutta ja rahaa palvovan narsistisen kilpailuyhteiskunnan arvomaailmaan. Ulkomaisten esimerkkien mukaisesti yliopiston pääsykokeiden ensimmäinen vaihe olisi tulevaisuudessa pääsy paremman väen esikouluun, sitten eliittiperuskouluun ja lukioon. Eivätkä Suomessakaan valmennuskurssit suinkaan loppuisi, vaan ”suuntauduttaisiin ylioppilastutkintoon,” kuten Valmennuskeskuksesta todetaan (HS 17.4.2002). Miksi vasta ylioppilastutkintoon? Ulkomaiset esimerkit osoittavat, että valmennuksen rajoja voi laajentaa sikiöiden koulutukseen puhumattakaan esikouluista ja peruskouluista. Se olisi hyvä bisnes valmennusfirmoille.

Maissa, joissa koko lapsuus on ollut kilpailua yliopistopaikasta seuraukset ovat tutut: koulupelkoa, väkivaltaa ja vandalismia, kun paineet ja tuska käyvät lapselle ylivoimaisiksi, jopa lasten itsemurhia, kun perhe on häpäisty putoamalla koulukilpailun kärjestä.  Televisiossa meilläkin nähdyt dokumentit paljastavat ulkomaisten, esim. brittiläisten, eliittikoulujen oppilasvalinnan piilokriteerit: varakas perhe, koska (yksityinen) koulutus on kallista, ”hauskan näköinen,” oikeaa rotua ja akateemiset vanhemmat.

On helppo ennustaa, keiden akateeminen tie nousisi Suomessa pystyyn, jos koulu karsisi yliopistoon pääsevät: hitaasti kypsyvien (etenkin poikien), oppimisvaikeuksista kärsivien (joukossa hyvin lahjakkaita), köyhien ja niiden tuhansien nuorten, jotka yrittävät sinnitellä järjissään kotiongelmien keskellä. Jokainen huomaa ympärilleen katsomalla, että Suomi on täynnä myöhään kypsyneitä, koulussa huonosti menestyneitä eri alojen lahjakkuuksia, akateemisia ja muita.”

***

Opetusministeriön asettaman työryhmän mielestä ylioppilaskokeet voitaisiin lyhentää nelituntisiksi nykyisestä kuudesta tunnista. Kokeiden rakenne, sisältö ja laajuus ”sopeutettaisiin” lyhempään aikaan. Sähköiset kokeet tulevat voimaan vuoteen 2019 mennessä. Kansliapäällikön mukaan uudistuksella pyritään ajanmukaisuuteen. ”Esitetyt uudistukset tähtäävät jatkuvaan yo-kokeen kehittämiseen, jolla koe pidetään ajassa kiinni. Haluamme kehittää sitä paitsi lukion päättötutkintona, myös erittäin vahvasti todistuksena, jota voidaan hyödyntää nykyistä huomattavan paljon enemmän yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen pääsykokeena.”

Yläkerran puheissa hehkutetaan jatkuvasti  ”luovan epäonnistumisen” autuutta, itsensä munaamisen ihanuutta, mutta ylioppilaskokeessa epäonnistuneen tie unelma-alalleen olisi poikki kertalaakista. Lahjakkuutta tuhotaan surutta pakottamalla koululaiset kilparadalle; ymmärrys lahjakkuuksien kasvattamisen perusteista puuttuu.

Nyt siis kehitetään, sopeutetaan ja ajanmukaistetaan. Mihin nuoria sopeutetaan? Onko rauhallinen asioiden pohdiskelu turhaa? Ei hidas työskentely ole tyhmyyden merkki, vaan usein osoitus siitä, että koneälyn lisäksi omatkin aivot toimivat, niissä syntyy jopa luovia ajatuksia.  ”Ellei meillä ole aikaa kiireettömään asioiden pohtimiseen ja kypsyttelyyn, seurauksena on yksiselitteisesti typeryyden lisääntyminen,” kirjoittaa Howard Gardner, maineikas lahjakkuuden tutkija.

Saa nähdä koska koko nuoriso on sopeutettu ja ajanmukaistettu.; sivistys-Suomen koulua ”kehitetään” esimerkiksi väheksymällä äidinkielen asemaa –olipa tarjolla myös historian opetuksen vapaaehtoisuus joillekin lukiolaisille. Mitä ihmettä tulevaisuuden osaaja-menestyjä tekeekään jollain fucking paksulla romaanilla,  posesiivisufiksella tai Kekkosella?   ”Mä opin tu sen tun historian jo niinku yläkoulussa ja mulla on paljo sotapelejä, joissa on oikeesti niinku tavallaan historiaa ja sillee. Musta tulee pelimies, tai oikeesti mä oon jo. ”

Mitäpä tähän lisäisi.  Jaa, ehkä tämän: Työikäisistä suomalaisista 15 prosenttia syö kipu- tai masennuslääkkeitä jaksaakseen elää arkeaan.