Koulun ympärillä kuohuu

 

Koulujen alkaessa lehtien pääkirjoitukset ja mielipideosastot tulvivat kirjoituksia koulun tilasta. Kirjoittajien asiantuntemus vaihtelee.

Pyydän anteeksi, että palaan taas kerran peruskoulun halveksimiseen ennen ensimmäistä Pisa-selvitystä. En nauti asian jankuttamisesta, mutta se valaisee miten kohtalokkaita uudistuksia voidaan ajaa, kun tukena on kaikkitietävän eliitin tahto. Talouseliitti halusi ennen vuoden 2001 Pisaa eroon tasapäistävästä peruskoulusta, tilalle haluttiin luoda tehokkaampi kilpailu- ja markkinakoulu.

Eräät professorit saivat runsaasti palstatilaa pilkatessaan sivistystä ja oppineisuutta tuhoavaa kouluamme. Muutama eliittikoulun rehtori yhtyi kuoroon ja haukkui peruskoulun puolustajia oman häntänsä nostelijoiksi, jotka ovat kaivaneet kaapeista tuekseen peruskouluisien luurangot. Teksti oli loukkaavaa, varsinkin peruskouluisiä kohtaan. Monet heistä olivat yhä lihaa ja verta. Kun joku pitää itseään muita parempana pelkästään virkansa tai tittelinsä vuoksi, hänen on vaikea sietää omien mielipiteidensä kritisoimista. Kritisoiminen ei ole tietenkään itseisarvo, kuten 70-luvun taistolaisilla, sen pitää perustua faktoihin.

Koulun tehtävänä on opettaa ja kasvattaa lapsia eheiksi, ahkeriksi ja itseensä luottaviksi kansalaisiksi, jotka löytävät omat erityiskykynsä ja ymmärtävät muiden ihmisten arvon ystävinä, yhteistyökumppaneina ja lähimmäisinä.

Kun koulusta puhutaan, pitäisi määritellä peruskäsitteet. Me opetuksen tutkijat puhumme opetus-opiskelu-oppimisprosessista. Se tarkoittaa sitä, että pätevä opettaja harkitsee mitä opettaa ja millä tavalla opettaa. Opetuksen tavoitteet ratkaisevat valitseeko opettaja opettajajohtoisen, yhteistoiminnallisen vai oppilaskeskeisen työtavan. Oppilaiden tehtävänä on opiskella, vain silloin he oppivat. Nyt puhutaan vain oppijoista, parempi olisi puhua opiskelijoista ja oppilaista. Tämä ei ole vanhakantaista saivartelua, vaan yksi opetuksen perusasia.

Välillä suorastaan hurmahenkiseksi yltänyt kasvatuspsykologinen oppi, konstruktivismi, on noussut valta-asemaan kautta koulutusjärjestelmän. Sen pääsanoma eli oppilaiden itsenäinen, aktiivinen tiedon rakentaminen on tärkeä. Ikävä kyllä oppi kääntyy liian usein äärikonstruktivismiksi: Tieto ei ole todellista ellei se ole itse hankittua. Asiaan on kuulunut opettamisen leimaaminen pahaksi oppilaiden manipuloimiseksi; opettaja kaataa tietomyrkkyä passiivisten oppilaiden päihin.

Tämä loukkaa opettajia ja heidän ammattitaitoaan. On huolestuttavaa, kun kautta koulutusjärjestelmän kuuluu viestejä siitä, että ”ottakaa itse asioista selvää,” on pedagogiikan pääsuunta. Oppilaiden oma-aloitteisuus, ahkeruus ja vastuuseen kasvaminen on keskeistä, mutta sillä perusteella ei pidä vetäytyä opettamisesta ja kasvatusvastuusta eikä heittää uimataidottomia avoveteen.

Kun vastuuta siirretään oppilaille usein säästösyistä, seurauksena on se, että monet oppilaat haluavat päästä mahdollisimman helpolla. Jos ammattia opiskellaan työpaikoilla, onko varmaa, että murkkuja siellä ohjaavat ovat sopivia opettajiksi –ja onko sillä mitään väliä? Kuuluuko ammattikasvatukseen yleissivistys?

Koulu ei voi olla pelkkä ”oppimiskeskus” eikä varsinkaan markkinatori. Koulu on sivistyslaitos, jonka varaan rakentuu myös kansakunnan taloudellinen menestys ja kilpailukyky.

Oppilaat tuovat päivittäin kouluun kotinsa ja persoonansa. Liian monille oppilaille koulu on ainoa turvapaikka, josta saa ruokaa ja aikuisen huolenpitoa. Ilman kasvatusta ja edes yhtä aidosti välittävää aikuista lapsen edessä on synkkä tulevaisuus.

Vuoden 2016 opetussuunnitelmat tarjoavat hyvät lähtökohdat opetukselle. Kokeneet opettajat tosin sanovat, että nuo ”innovaatiot” ovat meille tuttuja 70-luvulta alkaen. Puhe muuttuu helposti kyyniseksi: ”Ai, että vuorovaikutus ja oppilaskeskeisyys on tärkeää…Ai, että ilmiöoppiminen mullistaa kaiken. Voi voi…”

Kyynisyyttä pitää välttää. On hyvä, että vanhat hyvät pedagogiset ideat kirjataan uusille ikäpolville. Uudistajien liiallinen, usein asiantuntematon intoilu yhdistyneenä nykykoulun ja opettajien moittimiseen, on kuitenkin harkitsematonta. Vaaralliseksi se muuttuu, jos media toistelee näyttävästi uudistajien utopioita.

Koulussa näkyvät yhteiskunnan arvot. Kovien arvojen maissa oppilaiden kotitausta ratkaisee menestyksen, koulutusuran ja tulevaisuuden. Oikeudenmukainen peruskoulumme on ollut sensaatio, joka on nostanut Suomen ihannevaltioksi kautta maailman. Mihin suuntaan yhteiskuntaa ja koulua nyt kammetaan?

Lopuksi: Kyllä uuden opetussuunnitelman 500 sivulle olisi pitänyt mahtua useammin sana ”opetus,” pelkkä ”ohjaus” ei riitä. Väittelin muuten vuonna 1977 opetuksen yhteissuunnittelusta didaktisen prosessin osana. Keräsin aineistoni kaksivuotisesta  peruskoulun ala-asteen yhteissuunnittelukokeilusta. On hienoa, että yhteissuunnittelua korostetaan uudessa opetussuunitelmassa. Myös opettajan didaktinen asiantuntemus, opetuksen teorian ja käytännön hallinta, tulisi nostaa uudelleen sille kuuluvaan arvoonsa. Sen varaan perustuu koulutuksemme korkea taso.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ihminen ei ole kone

Etevät teknologit ovat luoneet laitteita, jotka helpottavat elämäämme, lisäävät tuottavuutta ja tehokkuutta, tuovat jopa musiikin ja taiteen helmet jokaisen ulottuville.

Teknohuumassa unohtuu kuitenkin helposti, että ihminen ei ole kone. Vaikka kehossa olisi kaikki ne 40 anturia, joita mies esitteli televisiossa innoissaan, se ei takaisi terveyttä saati hyvää, tasapainoista elämää. Omien elintoimintojen tarkkailusta voi tulla huume, jos pitää jatkuvasti katsoa mittarista miten oma keho voi. Mieli ei ainakaan voi hyvin, jos se askartelee pakkomielteisesti mittaustulosten maailmassa.  Aivot ja terve harkintakyky ovat tärkemmät kuin rasvaton, lihaksikas takapuoli, jota on tiukennettu vuoden salirääkillä.

Mistä johtuu ihmisten synkkyys ja elämänilon puuttuminen? Yksi perussyy on välittävän ihmisen, ystävän tai kumppanin puuttuminen elämästä. Tiedämme, että jos lapsi jätetään vaille hoivaa, hellyyttä ja kosketusta ensimmäisen ikävuotensa kriittisimpinä aikoina, vauva voi masentua syvästi, jopa kuolla. Koneet voivat auttaa ylläpitämään lapsen elintoimintoja, mutta se ei riitä korvaamaan ihmistä.

Jokaisella lapsella pitää olla vahva aikuinen turvanaan. Nuorenkin pitää saada elää kapinavaiheensa tietäen, että häntä ei hylätä. Aikuiset asettavat rajat, valvovat ja ohjaavat. Kodin ovet nuorelle aina avoinna, satoi tai paistoi.

Nykyinen  kulutus- ja menestyskulttuuri luo ihmisiä, joille omat kasvot,  ulkoinen menestyminen ja raha ovat tärkeämpiä kuin lähimmäiset ja tavallinen tasapainoinen elämä.

Köyhyys näkyy karusti monen ihmisten ulkoisessa olemuksessa, vaatetuksessa ja apaattisissa ilmeissä.  Ruokajonot pidentyvät, monilta työttömiltä on viety toivo paremmasta huomisesta. Laskun siitä maksavat myös lapset; monen koulunkäynti on vaikeaa kotiongelmien aiheuttaman ahdistuksen vuoksi. Kaveripiiristä saatu hyväksyntäkin riippuu usein merkkivaatteista ja älylaitteiden laadusta.

Useimmat lapset kasvavat kuitenkin vailla rahahuolia, monet vanhemmat tasoittavat tien eikä lapsi kypsy aikuiseksi, jolla on oikeuksien lisäksi velvollisuuksia. Ihanien satuhäiden jälkeen alkaa arki, johon kuuluu vaimon meikitön aamunaama ja ärsyttävästi kevytjugurttia ryystävä mies.  Näillä asioilla ei ole mitään merkitystä, jos katseet kohtaavat avoimina, jos hellät kädet koskettavat toisiaan.

Hyvä elämä on yhdessä elettyä, tasapainoista arkea. Epäkypsä, lapsena pilalle lellitty tai julmasti hylätty lapsi ei aikuisena siihen pysty. Hän tarvitsisi eheytyäkseen ihmistä, terapeuttia, auttajaa, mutta saa liian usein vain annoksen tunteet turruttavaa lääkettä, jos sitäkään.

Jos kuvitellaan, että koneet ja pillerit korvaavat ihmisen, ollaan hakoteillä. Onko ihanne todella se, että jokaisella kotiinsa hylätyllä sairaalla vanhuksella on tulevaisuudessa ”omalääkärinä” netti- tai puhelinlääkäri Helsingissä ja ruokarobotti tarjoaa maksalaatikon? Jos uudet mengelet pääsevät tulevaisuudessa manipuloimaan täsmäiskuin geenejämme, tunteitamme ja aivotoimintaamme,  ihmisyys on tullut tiensä päähän.

 

 

 

 

 

 

 

Koulutuspolitiikka puoskareiden käsissä

Kirjoitin seuraavan tekstin tietokoneeni muistiin 20.12.2000,  kun Teollisuuden  ja työnantajien keskusliitto TT oli vaatinut surkean koulujärjestelmämme remonttia.  Yliopistoissa ”tekotieteellistä” opettajankoulutusta ajettiin ulos, koska ”tiedot voitaisiin takoa opiskelijoiden kalloon” kolmessa vuodessa. Opettajankouluttajia vaadittiin todistamaan, että koulumme on tuloksiltaan muita parempi, jos he  haluavat rahoituksensa jatkuvan yliopistoissa.

Aivan pian, vuonna 2001, tuli ensimmäinen Pisa-mittaus.  Surkea tasapäinen koulumme olikin kohtuullisen hyvä ja akateemista opettajankoulutustamme tultiin ihmettelemään kaikkialta maailmasta. Koulutuksen teilaajat vaikenivat. Onko nyt revanssin aika? Alla on tekstini 16 vuoden takaa.

Jokaisen maan koulutusjärjestelmä heijastelee ajan henkeä ja vallitsevia arvoja. Nyt ihmisarvo sopii meilläkin parhaiten juhlapuheiden lisukkeeksi, todellisuudessa taloudelliset arvot ja   ns. tehokkuus tuntuvat ohjaavan kaikkea toimintaa. Opetuksestakin puhutaan yhä useammin teollisuuden ja kaupan termein. Koulun oppilaat ovat kuulemma ”asiakkaita,” ja yliopisto ”tuottaa” tulossopimusten perustella maistereita, tohtoreita ja vieraskielistä tekstiä. Kertoipa eräs ammattikorkeakoulu taannoin ylpeänä valmistavansa ISO 9000 laatustandardien mukaisia insinöörejä!

Kun ”sivistysyliopiston” lausuntoluonnoksessa ehdotettiin koulun aloittamista vuotta nykyistä aikaisemmin, jotta ”jokaiselle saataisiin yksi tehokas työvuosi lisää,”  havainnollistuu mihin kouluakin ollaan viemässä.

Peruskouluissa ja päiväkodeissa huonosti palkatut opettajat kasvattavat ja opettavat  suurissa ryhmissä lapsia, jotka voivat yhä huonommin, koska ylitöihin pakotetuilla vanhemmilla ei ole heille aikaa. Valtiolla ei ole muka varaa palauttaa sadoille tuhansille peruskoululaisille sitä miljardia,  joka laman aikana otettiin pois. Kirjat kiertävät, homekoulut sairastuttavat rikkaassa Suomessa.

Korkeakoulut ovat talouden tehokkuusarvoja matkivia oppineiden laboratoriorottien lajittelu- ja kilpailuttamiskeskuksia. Opettajiin ja tutkijoihin on alettu soveltaa vanhoja behaviorismin  periaatteita; nälkäiset rotat pakotetaan henkensä pitimiksi juoksemaan labyrintissä ruokapalojen perässä. Kilteimmät tai väärää tieteenalaa edustavat yliopistorotat kuolevat nälkään tai tallautuvat jalkoihin, herkimmät luhistuvat henkisesti. Kakolan vankimielisairaalan ylilääkärinä toimiva dosentti sanoi äskettäin viihtyvänsä paremmin Kakolassa kuin yliopistossa, jonka henkinen ilmapiiri on  väkivaltaisempi kuin Kakolan.

    Yliopisto-Kakolan periaatteita vaaditaan siirrettäväksi kouluun. Teollisuuden ja työnantajien keskusliitto vaati marraskuisessa Finlandia -talon jättiseminaarissaan tulevaisuuden koulutukselta lisää kilpailua, tehokkuutta, arviointia, kouluiän alentamista ja koulujärjestelmän uudistamista teollisuutta paremmin palvelevaksi. Koulut tulisi saattaa tulosvastuulliseksi ja opettajien kannustuspalkkausta tulisi harkita. Pedagogista asiantuntemusta 1300:n osanottajan seminaarissa edusti näkyvimmin ex-presidentti, kansakoulunopettaja Martti Ahtisaari. 

Teollisuuden huoli aliarvostetusta ammattikoulutuksesta ja Suomen kilpailukyvyn kehityksestä on oikeutettu. Mitä käytännön toimenpide-ehdotuksiin tulee, herrojen pitäisi kuitenkin ymmärtää ihmisen ja teollisuuden raaka-aineen ero. Ehdotus koulujen tulosvastuusta on lievästi ilmaistuna outo ja kertoo kovin suppeasta opetuksen, sen tulosten ja laadun ymmärtämisestä. Tulisiko vanhat opettajanpalkkani periä minulta takaisin, koska monet oppilaani menestyivät koulussa huonosti, eivät oppineet, jotkut jopa pinnasivat? Paljonko arvosanojen tulisi nousta, jotta opettaja saisi kannustelisänä yhden palkkaluokan lisää? Onkohan oppilaiden ominaisuuksilla mitään vaikutusta oppimistuloksiin? Kuka pystyy mittaamaan opettajan vaikutukset oppilaiden minäkuvaan, mielenterveyteen, luovuuteen, opiskelumotivaatioon ja itseluottamukseen? Vai ovatko nämä koulusaavutukset toissijaisia ja vähäarvoisia?

Maailmalta saadut kokemukset oppilaiden kilpailuttamisesta ovat huonot. Monet koulussa kilpailutetut nuoret raakit eivät aikuisina kilpaile, perusta yrityksiä eivätkä luo uutta. He yrittävät vain jaksaa iltaan asti.

Japanissa älykäs eliittikoulun oppilas irrotti kaverinsa pään ja toi sen koulun portille. Mukana oli tappajan terveiset ahdistavan koulukilpailun turmiollisuudesta. Amerikkalainen koulupoika teurasti koulussa tovereitaan, kun oli ensin tappanut vanhempansa –siksi, että näiden ei tarvitsisi hävetä poikansa huonoa koulumenestystä. Poikaa oltiin vertailtu jatkuvasti sisareensa. Yksittäistapauksiako? Kyllä, mutta paljastavia. Eivät nuoret huvikseen ole anorektikkoja, huumeiden käyttäjiä, juoppoja tai rikollisia. Lapset ja nuoret ovat yhteiskunnan peili, kotien henkisen tilan armoton kuvastin. Syrjäytyneiden kotien ohella monen ”osaajankin” kodissa lapset maksavat kovaa hintaa kovan arvomaailman seuraamuksista. Heroiini tappaa nuoria vanhempien ammatista ja saavutuksista riippumatta.

Työnantajien paras keino lisätä tulevaisuudessa suomalaista hyvinvointia, ”osaamista” ja kilpailukykyä saattaisi olla se, että isät ja äidit pakotettaisiin lähtemään töistä lastensa luokse kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen. Jos  ”osaamista”, lahjakkuutta ja luovuutta halutaan edistää, oppilaita tulee auttaa luottamaan itseensä, löytämään luontaisimmat kykynsä ja innostuman niiden kehittämisestä. Lian nuoria ei saisi käyttää työvoimana. Muuan huolestunut opiskelija kertoi luentotauolla, että  pari hänen lahjakasta opiskelukaveriaan makaa peiton alla ja syö psyykenlääkkeitä. Pojat olivat antaneet jo lukioaikana luovuutensa ja kykynsä bisneksen käyttöön. Kun mehut oli imetty, pojat saivat mennä.

Lapsen ja nuoren psykofyysistä kehitystä ei voi nopeuttaa.  Kannattaisi muistaa mitä muuan Albert Einstein neuvoi: Koulussa ei pidä erikoistua liian aikaisin, luonnontieteitä ja humanistisia tieteitä ei pidä asettaa oppiaineina vastakkain. Tärkeintä olisi kiireetön opiskelu, ajattelutaitojen harjaannuttaminen ja yhteistyötaitojen oppiminen.  Yksilöpalvonta on vastenmielistä,  jokaista ihmistä tulee kunnioittaa, kirjoitti Einstein.

Pääjohtaja Jorma Ollila kehui Suomen koulujärjestelmää TT:n seminaarissa, koska se antaa jokaiselle lapselle tasavertaiset mahdollisuudet, mutta sallii myös yksilöllisten kykyjen kehittämisen. Onko Ollila siis ”bresneviläinen peruutuspeiliin katsoja”, millä nimellä tällaisten näkemysten esittäjät on  joissain piireissä leimattu?

Suomen koulutusjärjestelmän ydin on hyvä, mikä ei tietenkään oikeuta liialliseen itsetyytyväisyyteen. Opettajat ovat meillä hyvin koulutettuja ja useimmat heistä ymmärtävät yksisilmäisen propagandan ja asiallisen koulun kehittämisen eron. Onneksi vielä on myös sivistyneitä, oppineita opetusviranomaisia. Mutta kuinka kauan wahlroosit voivat sietää ns. hyvinvointivaltion aikaista koulusysteemiämme? Tulevatko testifirmat piankin pinnallisine mittareineen testaamaan lapsia, myymään kouluille palvelujaan, standardoimaan laatua, laatimaan paremmuuslistoja? Ryhdytäänkö kenties perustamaan maksullisia kouluja ja jakamaan lapsia niihin, jotka kelpaavat ja niihin köyhiin ja ”tyhmiin”, jotka kelpaavat vain tunkion täytteiksi. Tämäkö olisi Suomen kotien tahto –ja onko tuolla tahdolla tulevaisuudessa mitään merkitystä?

 

JK. Kuvassa on joukko Vaasan lyseon tyhmiä ja laiskoja oppilaita vuonna 1962. Lisäksi kuvassa on Pekka Puska.Lyseo011 Näistä pojista kasvoi sivumennen sanoen oppineita, menestyviä kansalaisia, niistäkin, jotka olivat muka sekä tyhmiä että laiskoja.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lapsi tarvitsee turvallisen aikuisen

pojat ja mä noin 77

Oli lämmin elokuinen ilta, kauan sitten. Muita ihmisiä ei juuri liikkunut virastotaloalueen betonierämaassa, joku kuitenkin. Vastaani käveli noin viisivuotias poika, nopein pienin askelin. Poika mutisi itsekseen maahan katsellen. Kysäisin mihin pikkumies oli menossa, hän ei kuulunut tähän aikaan tähän maisemaan. Poika jatkoi kulkuaan.

Jatkoin matkaa, mutta pian käännyin takaisin, koska poika jäi vaivaamaan mieltäni. Häntä ei enää näkynyt. Katselin ympärilleni ja hetken kuluttua näinkin pojan, joka kyyhötti polvet koukussa ison talon roskalaatikoiden vieressä.  Menin pojan luokse, yritin jututtaa. Kysyin nimeä ja puhuin niitä näitä, mutta poika ei katsonutkaan minua, saati että olisi puhunut. Muistan pojan likaisen, synkän olemuksen.

Aloin kysellä kotioloista, missä isä on. Poika vastasi hiljaa, että isää ei ole. Entä äiti, missä hän on?  ”Ravintolassa,” vastasi poika. Kysyin onko ketään kotona, ja poika vastasi kieltävästi. Vähitellen poika alkoi puhua ja selvisi, että hän tiesi missä äiti on. Kun pyysin häntä näyttämään tietä, poika nousi ja alkoi kävellä määrätietoisesti, minä perässä.

Parin mutkan jälkeen saavuimme ravintolan ovelle, selitin vahtimestarille, että etsimme pojan äitiä. Kun seisoimme neuvottomina keskellä ravintolasalia, yhdestä pöytäseurueesta nousi tyylikkäästi pukeutunut nainen, kaikkea muuta kuin laitapuolen kulkija. Minua hän ei vilkaissutkaan, vaan alkoi läksyttää pikkumiestä. Äiti alkoi retuuttaa poikaa kohti ulko-ovea.

Eteisvahtimestari kertoi, että nainen on ”parhaita asiakkaitamme”. Hän ihmetteli, että naisella on poika ja lupasi kysyä tulevaisuudessa usein mitä pojalle kuuluu.

Olin iltalenkillä syrjäisellä, pimenevällä metsätiellä jossain päin Helsinkiä. Vierelleni ilmestyi noin kymmenvuotias poika, reppu selässä. Ryhdyin jututtamaan poikaa. Hän kertoi tulevansa soittotunnilta ja tapana on, että hän kävelee puolentoista tunnin matkan kotiinsa läpi metsiköiden ja puistojen.

Poika istahti polun varrella olevalle levähdyspaikalle; hän halusi ilmeisesti päästä eroon kyselevästä ukkelista. Jatkoin jutustelua ja poika osoittautui omaperäiseksi, älykkääksi keskustelukumppaniksi. Kun kysyin, eikö häntä pelota kulkea yksin, poika vastasi, että ”on aika pieni todennäköisyys, että keskustan roistot tänne osuisivat.”

Kuljimme yhtä matkaa kilometrin verran. Selvisi, että pojan isä ja äiti ovat  arvostetuissa ammateissa. He olivat töissä, vaikka oli jo television iltauutisten aika. Kotona odotti onneksi mummi pienempien sisarusten kanssa.

Ennen kuin erosimme, poika sanoi, että oikeastaan on mukava kävellä yksin kaikessa rauhassa kotiin. ”Kukaan ei vaadi mitään, kukaan ei sano, mitä pitää tehdä. Saa olla vain omien ajatustensa kanssa.” Se oli tärkeä viesti kaikille vanhemmille. Antakaa lasten olla lapsia, älkää ohjelmoiko heitä, älkää vaatiko kaiken aikaa suorituksia! Keskustelkaa paljon kaikessa rauhassa, kuunnelkaa lapsia ja antakaa heille turvallisuutta ja hellyyttä!

Toivon, että pienestä, vapisevasta likanaamasta on kasvanut vahva nuorukainen, jolla on elämä järjestyksessä, jolla on lähellään ihmisiä, jotka välittävät hänestä. Metsätien kulkijan tulevaisuus näytti  hyvältä. Ei hänkään kuulunut yksin pimenevään metsään, vaan äidin ja isän luokse omaan kotiin, keskustelemaan vaikka niistä mielenkiintoisista tulevaisuudentoiveista, joista meillä oli puhe.

 

Mainosmiehet kouluamme kauppaamassa

Kieltäydyin, kun minulle tarjottiin tilaisuutta osallistua Suomen itsenäisyyden juhlavuoden, 2017, kunniaksi toteutettavaan 100-Koulua hankkeeseen, jossa ”etsitään, kehitetään ja tuotetaan yhdessä koulujen ja koulutusasiantuntijoiden kanssa sata koulutusta uudistavaa innovaatiota.” Hanke luo kuulemma edellytykset maailman parhaalle koulutukselle myös seuraavalle sadalle vuodelle. Rohkenen epäillä.

”Olemme haastaneet mukaan kaikki koulut ja koulutuksesta kiinnostuneet tahot Suomessa ja ympäri maailman”, sanoo Saku Tuominen, hankkeen vastaava tuottaja ja Scoolin luova johtaja. Myös tv-tuottaja Juha Tynkkynen sekä sijoittaja Pekka Viljakainen ovat mukana hankkeessa.

Miljoonan dollarin rahoituksen kerännyt Scool tarjoaa seminaarien ja verkkoluentojen kautta oppia ”ajankohtaisista aiheista robotiikasta mobiilisovelluksiin. Tarkoituksena on laajentaa opettajien ymmärrystä maailmassa tapahtuvista muutoksista.”

Olisi paljon tärkeämpää lisätä hankkeen puuhaajien ymmärrystä opetuksesta. Ovatko kaksi mainos- ja monitoimimiestä ja yksi suursijoittaja, yhdessä mobiilioperaattorin kanssa, pyyteettömiä kouluopetuksen uudistajia?

Suunnitelmissa on rakentaa laaja paketti oppimisratkaisuja, jotka ovat monistettavissa eri maihin ja paikallisten opettajien helppo ottaa käyttöön.Tavoitteena on, että vuoteen 2017 mennessä 100 000 opettajaa käyttää aktiivisesti näitä tuotteita.

Tässä se  tuli, asian ydin!  Kyse on siis ennen kaikkea bisneksestä, tuotteen myymisestä suomalaisen koulun maineella ja Suomen  itsenäisyysvuodella ratsastaen. Luulo, että hyvä opetus ja suomalainen koulu voidaan monistaa eri maihin on suorastaan huvittava. Sata erillistä ideaa on pelkkä silppusäkki.

Monien bisnesmiesten ja poliitikkojen 1990-luvulla surkeaksi murskaama peruskoulumme kelpaa vielä hetken myynnin edistäjäksi.  Yhteisen peruskoulun perusteita puretaan leikkauksin ja koulut ovat eriytymässä varsinkin isoissa kaupungeissa hyväosaisten ja köyhien kouluihin. Kehitys ennustaa alenevaa Pisa-sijoitusta ja köyhille lapsille mustaa tulevaisuutta.

Kouluhimaset myyvät  opetusministeriön tukemina digiherkuilla kuorrutettuja oppimisen taivasnäkyjä. Mukana juhlavuoden projektissa on kuulemma ihan oikea sir,  Sir Ken Robinson, englantilainen puhuja ja konsultti, epäilemättä ”huippuyksilö.”  Yhdessä DNA:n, Supercellin ja teknologiateollisuuden kanssa hän innovoinee helposti koko maailman opetuksen –kunhan suomalaiset opettajat ensin tuottavat ne sata ideaa.  Sir Kenin brittikoulujärjestelmä erottelee ainakin seitsemän sortin kouluja. Raha ratkaisee millaisen koulukasvatuksen kukin saa. Olisiko tässä innovaatio, jolla ”Suomi nousee?”

Kuten yliopistoissa tapahtui 2010, kouluopettajien virat voitaisiin muuttaa purettaviksi työsuhteiksi.  Turhat opettajat voitaisiin silloin erottaa sähköpostiviestein kuten yliopistoissa äskettäin tehtiin.  Ehkä jotkut homehtuneet   narisijat olisi mahdollista siirtää  omiin homekouluihinsa, homehtuneet opetusopin , etiikan ja kasvatusfilosofian kirjat  kainalossaan höpöttämään koulun tavoitteista, hyvästä kasvatuksesta, hyvästä opetuksesta, moraalista ja muista eilispäivän turhuuksista.