Naistenpäivä

YK:n julistamaa kansainvälistä naistenpäivää vietettiin ensimmäisen kerran maaliskuun 8. päivänä vuonna 1975. Sen tavoitteena on sukupuolten tasa-arvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden edistäminen.

Aina 1900-luvun alkupuolelle asti naista on pidetty monin tavoin miestä huonompana. Vuosisadan alun psykologian uranuurtajat olivat sitä mieltä, että naiset eivät ole henkisesti miesten tasolla. Siksi heille ei voida antaa yhtä laajaa koulutusta kuin miehille.  Koska kuukautiskierto vaikuttaa naisiin siten, että he ovat “suuren osan ajasta invalideja tai puoli-invalideja,” he eivät voi toimia yhtä tehokkaasti kuin miehet, miespsykologit todistelivat.

Tiedemiehet väittivät, että naisen aivojen käyttö vähentää heidän hedelmällisyyttään ja että naisen ja neekerin aivot voivat halkaista kallon, jos ne kasvavat liikaa opiskelun tuloksena.  Siksi kumpiakaan ei pidä opettaa liikaa. Monet antropologit korostivat vielä 1800-luvun loppupuolella, että naisten aivot muistuttavat eläinten aivoja. Naisten aivojen tunnekeskukset ovat ylikehittyneet, mikä on haitallista tehokkaalle aivotoiminnalle. Uskoteltiin myös, että naisen äly on ”äitiyden kahlitsema.”

Darwinin aikalainen, sosiaalipsykologi Gustave Le Bon (1841-1931) todisti näin vuonna 1879: ”Älykkäimpien rotujen joukossa on joukoittain naisia, joiden aivojen koko on lähempänä gorillan kuin kehittyneen miehen aivojen kokoa. Naisen huonommuus mieheen verrattuna on niin ilmeinen, että sitä ei kannata epäillä hetkeäkään. Naiset edustavat inhimillisen kehityksen alkeellisempia muotoja. He ovat lähempänä lapsia ja villejä, kuin aikuisia sivistyneitä miehiä. Naisilta puuttuu logiikka ja järkeilykykyä, sen sijalla heidän ajattelunsa on epäjohdonmukaista ja harhailevaa. Epäilemättä on muutamia eteviä naisia, joiden lahjakkuus ylittää keskitason miehen lahjakkuuden, mutta he ovat yhtä harvinaisia, kuin mikä tahansa hirviö, esimerkiksi kaksipäinen gorilla. Voimme unohtaa naiset kun puhumme lahjakkuudesta”.

Vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla länsimaissa alettiin tunnustaa, että sukupuolten väliset lahjakkuuserot ovat suureksi osaksi pelkkää kuvittelua. Sitä mukaa, kun tytöillä ja pojilla on ollut yhtäläiset koulutusmahdollisuudet, saavutuserot ovat pienentyneet. Eroja on, mutta kyse on vain pienistä keskimääräisistä eroista, eikä ole mitenkään sanottu, että nuo erot ovat ikuisia ja pysyviä. Erot ovat osittain kulttuurin tuottamia; esimerkiksi Kiinassa on huippulahjakkaita matemaatikkotyttöjä paljon enemmän kuin länsimaissa.

Suomea pidetään yhtenä tasavertaisuuden mallimaista. Siitä huolimatta monilla aloilla naiset saavat miehiä huonompaa palkkaa samasta työstä. On häpeällistä, että naisiin kohdistuvaa perheväkivaltaa ja seksuaalista häirintää on Suomessa eniten Euroopan maista. Voi olla, että monen miehen on vaikea kestää naisen tai tytön itsenäisyyttä ja rohkeutta, puhumattakaan älyllisestä ylivertaisuudesta. Yksipäisen gorillan raivo voi purkautua henkisenä tai fyysisenä väkivaltana, joka tuhoaa onnellisen perhe-elämän edellytykset.

Naistenpäivää tarvitaan vielä kauan muistuttamaan, että  Suomessakin yhdenvertaisuudessa on parannettavaa. Hyvin monissa maissa tytöt ja naiset ovat sorrettuja ja vainottuja, orjan asemassa. Vauraana maana Suomen on tehtävä osansa köyhien maiden tyttöjen ja naisten asemaa parantamiseksi. Koulujen perustaminen ja opiskelun tukeminen on parasta kehitysapua ja rauhantyötä. Siihen panostaminen on yksi kansakunnan moraalin keskeinen mitta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Fantastinen haave koulu-uudistuksesta

Kerroin fiksulle viisikymppiselle, että omasta ikäluokastani vain osa pääsi kansakoulun neljänneltä oppikouluun ja enemmistö jatkoi kansakoulussa. Syrjäseudulla  lapset joutuivat muuttamaan 10-11-vuotiaana kuudeksi päiväksi viikossa sinne, missä oli lähin oppikoulu! Ystävä kysyi mikä  se sellainen ”oppikoulu” oli.

Ensin oppikoulussa käytiin viisivuotinen keskikoulu ja sen jatkoksi lukio, jos kodilla oli siihen varaa. Usein ei ollut. Peruskoulu levisi maahan 1972-77 ja muutti kaiken. Lukion aloitti vuonna 1960 vain noin 20 prosenttia ikäluokasta. Ylioppilaan valkolakki oli monen suvun suuri ylpeyden aihe. Vuonna 1980  lukion aloitti jo 40 prosenttia ikäluokasta, kiitos kaikille yhteisen peruskoulun.

Peruskoulun ympärillä on käyty keskustelua, ajoittain ankaraa taistelua, sen koko olemassaolon ajan.  Sen puolustajat ovat puhuneet jokaisen suomalaisen lapsen oikeudesta hyvään koulutukseen, koulun kasvatustavoitteista, yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden  tasapainosta ja persoonallisuuden eheästä kasvusta. Vastustajat ovat toistelleet, että peruskoulu tuottaa tasapäisiä, lahjattomia keskinkertaisuuksia.

 Varsinkin vuoden 1999 lakiuudistuksen alla julkisuudessa käytiin ankara taistelu peruskoulun suunnasta. Vastakkain olivat kaikille yhteisen peruskoulun kannattajat ja suurempaa valinnan vapautta ja eriyttämistä vaativat, jotka halusivat kouluihin lisää tehokkuutta, kilpailua ja julkista arviointia.

Vuoden 2001 loppua kohti peruskoulukritiikki kasvoi, elinkeinoelämän johtajat, eräiden eliittikoulujen rehtorit ja poliitikot vaativat koulujärjestelmän uudistamista. Suunnitelmat olivat valmiina. Väitettiin, että yhteinen peruskoulu oli syypää kansan sivistystason romahtamiseen. Yhä eli ajatus, että suuri osa kansasta on liian tyhmää opintielle. ”Koulu tuottaa tasapäisiä keskinkertaisuuksia,” oli hokema.

Joulukuussa 2001 julkaistu ensimmäinen kansainvälinen PISA-vertailu osoitti, että suomalaisen peruskoulun tulokset olivat ällistyttävän hyvät. OECD:n koulutusvertailun johtaja Norberto Bottani julisti kesällä 2003, että Suomen on syytä olla ylpeä kouluverkostaan. ”Suomalaisilla olisi syytä olla erittäin ylpeitä siitä, että koulujen tasoerot esimerkiksi lukutaitotutkimuksen mukaan ovat täällä lähes olemattomat. Tasaisella kouluverkolla on maalle suuri poliittinen merkitys.”

Opettajille kuuluu erityinen kiitos menestyksestä. Kansan sivistyneisyys on turvattu niin kauan kuin opettajat uskovat kasvatuksen voimaan ja jaksavat. Peruskoulun alkuperäinen kasvatuspäämäärä, eheiden ihmisten kasvattaminen on yhä äärimmäisen tärkeä.

Oppilaiden  erityislahjakkuuksien ja luovuuden parempi tunnistaminen ja vaaliminen voisi olla yksi koulun kehittämisen kohde. Jokaisen oppilaan erityiskyvyt tulisi löytää ja niitä tulisi arvostaa ja kehittää. Nykypuhe lahjakkaiden osaajien tuottamisesta taloudellisen kilpailukykymme takaajiksi kuvastaa nykyarvoja. Yhteenkään lapseen ei pidä lyödä tyhmän ja lahjattoman leimaa. Lapsen lahjakkuus ei riipu vain vanhempien ammatista tai lompakon paksuudesta eikä kaikkien lasten lahjakkuus ei näy vielä alakoulussa. Joidenkin vanhempien tulisi hillitä ylimitoitettua intoilua ja vaatimuksia oman superlapsensa palvelemisesta. Kyky hyviin kaverisuhteisiin on monelle älykölle tärkeämpi tavoite kuin kympin keskiarvo.

Nykypuhe koulusta, opetuksesta ja kasvatuksesta on yksipuolista, usein myös asiantuntematonta. Peruskoulua on murennetu  kulissien varjossa jo pitkään. Kauniilla puheilla peitellään sitä, että monelle on tärkeintä oman viiteryhmän edut, joillekin jopa taloudellinen hyötyminen peruskoulumme kansainvälisen maineen avulla. Pian jokaisella on vapaus valita elämänsä tukipuut, miksi koulu olisi poikkeus?

Monet vaikutusvaltaiset päättäjät ovat puhuvia päitä, jotka toistelevat koulutuksesta sitä, mitä päihin on ohjelmoitu.  Nähdäänkö piankin fantastinen koulu-uudistus, joka perustuu fantastinen yliopistouudistuksen arvopohjalle? Luvataan ensin kaikille kaikkea hyvää ja hetken kuluttua leikataan yhteisestä puusta ns. heikot oksat yhteisen edun nimissä. Mitä kympin tuntipalkalla marketin lattialla konttaava nuori hyllyjen täyttäjä koulutuksella tekisi? Hän tarvitsee vain älykännykän, joka piippaa, kun jossain on kolmen tunnin työkeikka tarjolla ensimmäiseksi ilmoittautuvalle.

”Ei pidä lannoittaa koko peltoa, silloin rikkaruohotkin  saavat ravintoa,” julisti opetusministeri 90-luvulla. Jos pelkästään kohti korkeuksia kurkottavat koulujemme auringonkukkalapset saavat vettä ja ravintoa, varreltaan heikot kasvit on helppo leikata tai unohtaa varjoihin kuihtumaan.  Kikyä ei saa vaarantaa rikkaruohoilla; tarvitsemme lisää tehoa, kilpailukykyä ja brändejä! Ja paineissa henkisesti romahtaneille nuorille lisää masennuslääkkeitä ja hoitopaikkoja.

 

 

 

 

                                                          .

 

 

Älä hylkää kapinoivaa nuorta!

Näin muisteli naispuolinen taiteilija:

 ”Vihaan ja inhoan yli kaiken sitä, että aikuiset, omat vanhemmat, kohtelevat lapsiaan kylmän alistavasti. Se on sairasta! Olkoonkin, että siihen on omat psykologiset syynsä, ei sitä saa hyväksyä.

Koulusta ei ole paljon myönteisiä muistikuvia…Se oli mulle ahdistava paikka, vaikka olinkin monta vuotta hyvin kiltti oppilas. Opettajat rankaisivat mua huonoilla numeroilla, kun en nuollut ketään, en mairitellut ketään. Aikani kestin sitä ja sitten tuli stoppi. Lähdin polkupyörällä kouluun, tein sopivassa paikassa U-käännnöksen ja menin vaikka jonkun talon vintille kirjoittaman runoja ja miettimään omia asioitani. Nautin ajatuksesta, että muut istuvat tunnilla ojennuksessa kuuntelemassa kun opettaja puhuu potaskaa ja kirjoittaa tauluun, muka opettaa. Nautin, kun uskalsin lintsata ja vastustaa mutsia, sain olla yksin. Poissaolotodistuksiin väärensin mutsin nimen; meillä oli siinä vaiheessa välit poikki.”

Murrosiässä monen nuoren elämä tuntuu sekasortoiselta. Nuoren psyykkistä hyvinvointia vaarantavat jostain ulkopuolelta tulevat ”yhteiskunnan vaatimuksiksi” nimetyt uhkaukset, joiden varjolla nuoria vaaditaan opiskelemaan tehokkaammin, pyrkimään voittajiksi, saamaan huipputodistukset, joiden avulla voi varmistaa korkeakoulupaikan.

Koulussa pitää oppia ahkeroimaan, mutta opetussuunnitelmien mukaan koulun tulisi sen ohella kasvattaa ihmisiä, jotka tuntevat vastuunsa, ei vain omasta menestyksestään, vaan myös yhteisöjen hyvinvoinnista. Tämä tavoite nähdään usein sanahelinänä, ”opetussuunnitelmarunoutena.” Näin ei saisi olla. Opetussuunnitelmien päämäärä, ”eheäksi persoonallisuudeksi kasvaminen,” tulee ottaa vakavasti. Ihmisellä on järki, tunteet ja tahto; jokaista näistä on ravittava kodeissa ja kouluissa.    

Nuoren hyvinvointi rakentuu realistisen ja myönteisen minäkuvan varaan. Tärkeää on, että nuori tunnistaisi omat kykynsä ja uskaltaisi lähteä kehittämään niitä itsenäisesti, luottaen siihen, että harjoitellen ja opiskelleen taidot kehittyvät. Onnellisinta on, jos rakkaan harrastuksen piiristä löytyy tuleva ammatti.

Kaikki ihmiset eivät ole sosiaalisesti suuntautuneita; nuorella on oikeus ajoittaiseen yksinäisyyteen, kun se on vapaaehtoista, eikä johdu yhteisön torjunnasta. Yksilöpalvonnan ja kuuluisuuteen pyrkivien päiväperhojen kulta-aikanakin nuorten tulisi oppia ymmärtämään aitojen kestävien ihmissuhteiden merkitys. Aidot ihmissuhteet, jossa tajutaan oma vastuu ja tekojen seuraamukset, ovat nuoren onnellisen elämän perusta. Oman arvon ja omien lahjojen tunnistaminen ei saa johtaa muiden väheksymiseen ja empatian katoamiseen.

Ihmisellä on oikeus toteuttaa itseään, mutta ei siten, että käyttää muita hyväkseen. Kaikkialle tunkeutuneen kilpailumentaliteetin vuoksi kasvatamme liikaa sopeutuvia suorittajia, jotka kätkevät luovuutensa eivätkä anna itsestään mitään kanssaeläjilleen, vaan ottavat häikäilemättömästi muista kaiken hyödyn saavuttaakseen menestystä ja kunniaa. Monet lahjakkaat ja luovat nuoret maksavat kovaa hintaa kun asettuvat ympäristön odotuksia vastaan tai alistuvat sokeasti niiden ohjattavaksi.

Monet heistä oppivat miellyttämään muita ihmisiä, vanhempia, opettajia ja tovereita. Hyvät arvosanat koulussa kuvaavat usein epävarmuutta, ei niinkään poikkeuksellisia kykyjä. Monen on pakko etsiä ulkoista hyväksyntää, mainetta ja erilaisia palkkioita, jotta pysyisi henkisesti kasassa. Jos muiden miellyttäminen on elämän tärkein tehtävä, oma luovuus ja riippumattomuus on tukahdutettava. Kaiken takana on hylätyksi tulemisen pelko.

Jotkut nuoret ryhtyvät kapinoimaan. Vastoin yleistä luuloa, kapinalliset ovat  usein riippuvaisia, eivätkä itsenäisiä. Sääntöjä ja auktoriteetteja vastustaessaan he testaavat muita ja ajattelevat, että  “jos minut hyväksytään näin vihaisena, laiskana ja itsekkäänä, aikuiset todella rakastavat minua.”

Kypsä aikuinen ei hylkää nuorta kapinallista. Hän välittää: ohjaa, neuvoo ja auttaa. Nuoren on kuitenkin otettava vähitellen vastuu omasta elämästään, kasvettava itsenäiseksi vastuulliseksi aikuiseksi. Kun nuori tietää, että välittävän vanhemman ovi on hänelle aina avoinna, se riittää. Jokaisen nuoren on opittava kasvuvuosina vastaamaan  itsestään; vanhemmat eivät voi elää lastensa puolesta. Pian nuori on itse äiti tai isä, ja toivottavasti tasapainoinen aikuinen, jolle oma lapsi on ihana ihme, onnen täyttymys.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Osta lapsellesi tulevaisuus!

Kalle pääsi vuonna 2000 kunnalliseen päiväkotiin. Hän oli aluksi surullinen ja piti aamuisin tiukasti sylissään Karvareuhkaa, pehmolelua. Kyynelet valuivat pojan silmistä, kun äiti tai isä erkani näköpiiristä.  Kalle itki ikäväänsä, koska oli terve lapsi. Ei vuoden ikäinen ymmärrä, että kello 16.15 toinen vanhemmista ilmestyy päiväkodin portille.

Vähitellen Kalle tottui Lillukka –osastonsa tapoihin ja ihmisiin. Tuttu täti otti hänet iloisesti vastaan aamuisin, turvallinen aikuisen syli oli avoinna, kun murhe yllätti, Helmi ja muut päiväkodin lapset alkoivat tulla tärkeiksi. Kalle viihtyi päiväkodissa.

Parasta oli se, että Kalle oppi ottamaan muutkin ihmiset huomioon, ei alistuvasti, vaan myönteisesti. Hän ei enää rohmunnut kotonakaan itselleen ensimmäisenä kaikkia herkkuja, vaan osasi odottaa vuoroaan ja huolehtia, että jokainen saa osuutensa. Hän oppi kuuntelemaan keskittyneenä tätien opetuksia.

Nyt monet päiväkodit ovat erilaisia. Kunnallisten päiväkotien lapsiryhmiä on  suurennettu vähitellen, sijaisia ei saa palkata ja henkilökunnan kestävyys on äärirajoilla. Monet päiväkodit ovat lapsivarastoja, täynnä kasvottomia taaperoita, joiden yksilöllinen huomioiminen ja kasvattaminen on vaikeaa.

Mutta eipä hätä ole tämän näköinen! Yksityiset päiväkodit tarjoavat laatupalveluja. Muuan äiti kehuu lehdessä lastensa päiväkotia erinomaiseksi, vaikka kertookin kantavansa huonoa omaatuntoa, koska vain varakkaimmat voivat käyttää kallista yksityistä päiväkotia.

Muuan yksityinen laatupäiväkoti mainosti jo vuosia sitten itseään premium -tasoiseksi. Päiväkotiketjun toimitusjohtaja kertoi, että ”lähdimme tuotekehittelyssä siitä, millainen olisi ihannepäiväkoti, jossa ei tarvitsisi miettiä rahaa.” Toimitusjohtaja ei malttanut olla kertomatta, että kaupungilta juuri vapautuneen päiväkodin tilat suorastaan ”huokuvat laatua.” Luksus ei kuitenkaan ole tavoitteena, hän vakuutti.

Päiväkodin nettisivuilla toimitusjohtaja kertoi, että päiväkodin laadussa kyse on samasta asiasta kuin lomalennoilla. Toiset istuvat ahtaasti, mutta vaativa asiakas on kuningas, joka ostaa itselleen jalkatilaa. Onpa upea kasvatuksellinen näkemys, vai pitäisikö sanoa nykykielellä ”innovatiivinen visio!”Hoitomaksu on korkea, siksi keskitytään vain maksukykyiseen asiakasryhmään. Näinhän se on, ensiluokan lentomatkustaja ei suostu rahtitavaraksi.

Päiväkoti lupaa joustaa hoitoajoissa, koska vanhemmilla ei ole aina mahdollisuutta hakea lapsiaan kotiin määräaikana. Otaksun syyksi, että vanhempien uraputki alkaisi kiertyä mutkille, henkilökohtaiset tulostavoitteet jäisivät saavuttamatta. Mitä tulosta tekevässä firmassa ajatellaan, jos työntekijä kesken työillan karkaisi lastensa pariin? Se ei taitaisi olla meriitti, kun  koittaa henkilöstöresurssien uudelleen kohdentamisen aika.

Johtaja kertoo, että päiväkodin henkilöstö on kasvatuksen ammattilaisia, mutta tämä ei riitä premium –tasolla. Päiväkodeissa ilmaisu-, tutkimus-, englannin- ja kuvataidekerhot toimivat alan ammattilaisten johdolla. Laatukoti, laatulapsi, laatuvalmennus, you know.

Kun premium –päiväkodissa opiskellaan englantia, on ainakin henkilökunnan hyödyllistä opetella sanan ”premium” merkitykset. Niitä ovat bonus, lisäpalkkio, erinomainen ja ylihinta. ”To buy at a premium” eli maksaa ylihintaa, voivat kielellisesti lahjakkaat päiväkotilapsetkin oppia päiväkodin  ”valmentajan” johdolla.

Ja toinen nykyaikainen esimerkki: Nettisivujensa mukaan Pilke päiväkodit Oy on kotimainen varhaiskasvatuspalveluja tarjoava yritys,  jolla on 61 päiväkotia ympäri Suomea. Pilkkeen omistavat Palvelurahasto I Ky sekä ”yksityishenkilöitä,” keitä sitten lienevätkään.

Palvelurahasto I Ky:n sijoittajia ovat: Sitra, ELO, Suomen Kulttuurirahasto, Jenny ja Antti Wihurin rahasto, Emil Aaltosen säätiö, Liikesivistysrahaston kannatusyhdistys, Maa- ja vesitekniikan tuki ry, Pohjantähti Keskinäinen Vakuutusyhtiö, Tradeka-sijoitus Oy, Orionin Eläkesäätiö, Aroinvest Oy, Vistanovo Oy, Oy Mobility Finland Ab (Invalidiliitto), Päivikki ja Sakari Sohlbergin Säätiö rs, Privatum Oy, ProConsilium Oy, Korona Invest & Advisors.

Upea lista kertoo miten hienosti verorahoin toimiva julkinen palvelu ja yksityiset sijoittajat voivat toimia yhdessä ja miten tärkeää on sijoittaa lapseen, nimenomaan maksukykyisten vanhempien premium-tasoiseen lapseen. Muutosvastarintaiset, menneisyydessä roikkujat, nuo puolikommarit, kitisevät tietenkin kaikkien lasten oikeudesta hyvään varhaiskasvatukseen.

Tasapäisyyteen ei nyt ole varaa. Kun vielä piilossa lymyilevät premium-peruskoulut sallitaan virallisesti, Suomi nousee maailman absoluuttiseksi huipuksi kaikilla mahdollisilla paremmuuslistoilla, kaikilla mittareilla mitattuna. Premium-lapsissa on toivomme paremmasta Suomesta! Kasvattakaamme lapsistamme kauniita kukkasia, rikkaruohoja ei tarvitse kasvattaa, nehän kasvavat ihan itsekseen.

Urheilun pimeä puoli

Entinen naispikajuoksija kertoi lopettaneensa huipulle pyrkimisen 70-luvulla. Syynä oli se, että kämppäkaveri, toinen naisjuoksija, ajoi  SM -kisoissa aamuisin partaansa. Urheilun sairausilmiöt eivät loppuneet 70-lukuun.

Tenniksen ihmelapsi Jennifer Capriatin ura oli valmiiksi suunniteltu jo ennen syntymää. Odotusaikana äiti Denice päätteli sikiön liikahdusten  viittaavan selvästi tulevaan tennistähteen. Isä Stefan ei väsynyt kuvailemaan  kukkaa, joka puhkeaa pian loistoon  tenniksen puutarhassa. Jenniferin valmennus alkoi 3-vuotiaana. Hän oli kuukauden vaille 14-vuotias tehdessään ammattilaissopimuksen, parin vuoden päästä olympiavoittaja. Tennistähti käytti sekä kokaiinia että heroiinia. Hän myös varasteli ja oli onneton, kuten moni muukin väkisin valmennettu huippu-urheilija. André Agassikin kertoi vihanneensa tennistä. Isä antoi pojalle jo vauvana mailan, jolla tämä hutki sängyssä narussa roikkuvaa palloa.

Aikanaan DDR:n huippu-urheilijoita valmentava lääkäreiden, valmentajien ja politrukkien vetämä urheilijatuottamo poimi sopivat pikkulapset valmennukseen. Taitoluistelija kertoi harjoitelleensa pakosta kahdeksan tuntia päivittäin, 14 vuoden ajan. Muistissa on  DDR: n uintivalmentajan vastaus mediaväelle, joka ihmetteli Montrealin 1976 olympiakisoissa miksi maan uimaritytöt ovat niin ronskeja ja puhuvat bassoäänellä. ”Me emme ole tulleet tänne laulamaan, vaan uimaan,” valmentaja vastasi.

Murrosiässä urheilijoille syötettiin ns. vitamiinipillereitä, jotka tuottivat muutamassa vuodessa sydänvaurioita, diabetestä ja lisäpainoa kymmeniä kiloja. Mieshormonilla tytöistä tehtiin miehiä. Oli järkyttävää, kun televisiodokumentin loppupuolella paljastui, että parrakas sympaattinen herra olikin entinen naisten kuulantyönnön mestari. Onneksi hän kohtasi entisen naisuimarin, joka alkoi voida pahoin nähdessään vettä, siksi esimerkiksi hampaiden pesu oli hänelle vaikeaa. Syntyi pariskunta, joka oli hyvin kiintynyt tosiinsa. Yhteiset kokemukset yhdistivät lujin sitein.

Meilläkin nuoret urheilijat rasitetaan joskus raakeiksi jo ennen rippikouluikää. Hiusmurtumilla, revähdyksillä ja kolhuilla ei ole väliä, kun kunnianhimoiset valmentajat ja vanhemmat vaativat lapsilta menestystä ja rankkaa harjoittelua. Tärkeintä on voittaminen, ei urheilusta nauttiminen. Moni yleensä suhteellisen täyspäinen vanhempi taantuu urheilukentän reunalla riehuvaksi typerykseksi.

Murhasta syytetty 20-vuotias mies kertoi oikeudessa oman versionsa Helsingin ydinkeskustassa tapahtuneesta surmasta. Poika ampui isänsä siksi, että isä oli valmentanut armottomasti lastaan urheilijaksi. Pojasta ei tullut urheilijaa, vaan sietämättömistä jalkakivuista kärsivä nuorukainen.

Kun poika ei pystynyt edes tapaamaan kavereitaan kipujen takia, hän alkoi lähetellä isälleen katkeria teksti- ja puhelinviestejä vaatien isää pyytämään rääkkäämistä  anteeksi. Isä ei suostunut.

Moni huippu-urheilija on kertonut henkisestä tuskastaan. Kuka muistaa Mika Myllylän kärsimystien? Ian Thorpe, jolla on uinnissa yhdeksän olympiamitalia ja neljätoista maailmamestaruutta kertoi  horjuneensa itsemurhan partaalla, koska oli pelkkä masentunut ”näytöshylje.”

Varsinkin murrosikäisen psyyke on hyvin haavoittuva. Jotkut valmentajat ovat kuin omistaisivat nuoren urheilijan ruumiin ja sielun. Hyvä valmentaja ymmärtää vastuunsa urheilijan henkisestä hyvinvoinnista. Urheilun huipulle pitäisi kiiruhtaa hitaasti. Ulkomaisiin nuorten urheiluakatemioihin lähtemisessäkin on riskinsä. Moni 16-vuotias huippu on palannut kotiin häntä koipien välissä. On ollut liian raskasta kuulla kirosanojen säestämänä olevansa surkimus, josta ei ole mihinkään. Fanaatikot eivät saa vaurioittaa urheilevan lapsen tai nuoren fyysistä tai henkistä terveyttä.

Suurin osa vanhemmista ja valmentajista on kuitenkin täyspäisiä kasvattajia, jotka ajattelevat lapsen ja nuoren parasta, eivätkä tavoittele omaa kunniaansa keinoja kaihtamatta. He ymmärtävät, että huipulle nousua pitää tavoitella vain, jos se on nuoren oma tahto. Jos halu loppuu, ei ole syytä jatkaa.

 

 

 

 

Hyvä-paha kasvattaja

Kaduilla näkee aivan liikaa lapsia ja nuoria, joista paistaa se, että heistä ei kukaan välitä. Nuoruuteen kuuluu usein kapinavaihe, mutta mieleltään terve nuori ei huutele kadulla törkeyksiä, ei varasta kaupoista, ei juopottele eikä käytä huumeita. Käytös kertoo kodin ongelmista, vanhemmat eivät kyenneet hoitamaan kasvatustehtäväänsä.

Hyvä kasvattaja kuuntelee lasta, välittää ja rakastaa. Hän asettaa rajat, mutta ei telje lasta komeroon. Lapsen tulee kyetä astumaan aikanaan ulos aikuisen maailmaan, jossa on tehtävä omia valintoja.

Paha kasvattaja nujertaa lapsen. Hän lastaa lapselle kivikuorman, jota moni kantaa elämänsä loppuun saakka. Lapseen kohdistuva fyysinen väkivalta on rikos, sitäkin pahempaa voi olla henkinen väkivalta, alistaminen ja vähättely. Monille vanhemmille ei kelpaa enää tavallinen lapsi, lapsen pitää olla muita lapsia etevämpi ja tuottaa kunniaa isälle ja äidille. Se on lapselle raskas tehtävä, joka johtaa usein kuilun partaalle.

Alice Miller on korostanut, että lapset, joita suojellaan ja kunnioitetaan kasvavat psyykkisesti terveiksi,  vastuuntuntoisiksi ja empaattisiksi He pystyvät nauttimaan elämästä eikä heillä ole tarvetta tuhota itseään tai muita. He käyttävät voimaansa vain itsepuolustukseen. Kaltoin kohdeltu lapsi toistaa aikuisena valitettavan usein väkivaltaista kasvatusmallia.

Me 50-luvun koululaiset saimme kokea mitä opettajiemme kehoissa kiertäneet kranaatinsirpaleet ja mieleen pesiytynyt kiväärien pauke saivat miehissä aikaan.

Olli Jalosen teos Poikakirja (2010) on upea ajankuva 50- ja 60-lukujen Suomesta, koulusta ja poikien maailmasta ja kouluelämästä. Kirjan Elefantti on opettajan ja kavereiden pilkkaama ja inhoama läskikasa. Elefantti kaadetaan maahan, sitä potkitaan ja hakataan läskeihin, jotka hyllyvät kuin aladoopi. Se ulisee kuin koiranpentu kun sitä lyödään. Me tuon ajan koululaiset muistamme varmasti miten huonosti kohtelimme usein heitä, jotka olisivat tarvinneet suojeluamme. Me käänsimme heille selkämme ja suljimme korvamme.

Elefantti kanteli opettajalle yhden ainoan kerran. Opettaja käski hänet luokan eteen häpeämään. ”Suomalainen mies ei ole ämmä, ei ankerias eikä lapamato” julisti opettaja ja ajoi Elefantin ulos luokasta.

Nykykoulussa opettaja ei voi toimia näin. Hänet erotettaisiin tai vietäisiin hoitoon. Nyt moni hyvä opettaja pelastautuu muihin töihin, kun ei jaksa ottaa koulussa vastaan päivittäistä törkyannosta oppilailta tai jopa vanhemmilta.

Joku opettaja saa tarpeekseen päättäjien syöttämistä utopioista, koulusäästöistä ja siitä, että oma pedagoginen ammattitaito ja jopa moraali pitää korvata toistelemalla virallista liturgiaa opetusta parantavista ihmelääkkeistä. Sellaisia kun ei ole.

Opettajat tarvitsevat kotien ja yhteiskunnan tukea, eivätkä asiatonta nälvimistä niiltä, jotka eivät kestäisi päivääkään opettajan arkista koulutyötä.

*********************************

Liite  Hyvä – paha opettaja

(Teoksesta Jyrhämä, Hellström, Uusikylä, Kansanen (2016): OPETTAJAN DIDAKTIIKKA, (PS-kustannus), sivuilla 118-119

Millainen on hyvä opettaja? Tämä on yksi didaktiikan vaikeimmista kysymyksistä. Uusikylä (2006) selvitti asiaa sekä kirjallisuuden että 500 opettajaksi opiskelevan koulumuistotekstien avulla. Opettaja voi olla tehokas ja hyvä. Hän voi olla myös huono ja paha. Opettajan suhde oppilaaseen on kaikkein tärkeintä, jopa tärkeämpää kuin oppimistulokset. Opettaja on tärkeä, ehkä tärkein ihminen pienen koululaisen elämässä heti omien vanhempien jälkeen. Kouluissamme on paljon hienoja opettajapersoonallisuuksia. Mutta opettajissa on myös niitä, joille joku muu ammatti sopisi paremmin.

Millainen opettaja on hyvä? Näin häntä muisteltiin:

Hyvä opettaja on aito, empaattinen, esteettinen, halukas ja pystyvä yhteistyöhön, huumorintajuinen, hyvämuistinen, ilomielinen, innostunut, kasvatusoptimisti, kiinnostunut oppilaiden ideoista ja oppilastöistä, kiltti, kriittinen vaihtuvia muoteja kohtaan, kypsä, kärsivällinen, luova, läheinen, lämmin, monipuolinen, nöyrä, persoona, positiivinen, sosiaalisesti kehittynyt, terve, tietoelämältään vireä, toverillinen, tunne-elämältään tasapainoinen, tunneälykäs, viisas, ystävällinen kaikille ja äidillinen.

Hyvällä opettajalla on hyvä auktoriteetti ja omakohtainen kristillinen usko. Hänellä on siveellinen ihanteellisuus ja tahdonvoimaa. Hän on humaani, moraalisesti ja eettisesti kehittynyt, oikeamielinen, oikeudenmukainen ja velvollisuudentuntoinen. Hän pyytää anteeksi.

Hyvällä opettajalla on herkkä silmä oppilaiden vaikeuksille, kurinpitokykyä, kutsumus työhönsä ja pedagoginen eetos. Hänen opetuksensa on ilmapiiriltään turvallista ja kiireetöntä. Hyvä opettaja antaa arvostavaa palautetta, kiitosta ja turvaa, arvioi oppilaiden omaa edistymistä, auttaa, estää kiusaamista, hallitsee opetusmenetelmät ja sisällöt, hyväksyy kaikki, hyväksyy senkin, ettei oppilas aina yritä parastaan, joustaa tarvittaessa suunnitelmistaan, järjestää oppilaille onnistumisen elämyksiä, kannustaa, kohtaa oppilaat erilaisina ihmisinä, kohtelee oppilaita hyvin ja kykenee kehittämään itseään, kuuntelee ja kunnioittaa vanhempia, mutta tekee silti ratkaisunsa itsenäisesti, käyttää aikaa yhteisten pelisääntöjen sisäistämiseen, opettaa selkeästi pieninä annoksina välillä harjoitellen ja oppilaille palautetta antaen, pitää opiskelurauhan yllä, pitää opettamistaan aineista ja oppilaistaan, poistaa pelkoja, selittää oppilaiden epäonnistumisia yrityksen puutteella, tietää, mitä opettaa, tukee jokaisen itsetunnon kehittymistä, tyydyttää lasten perustarpeita, vaatii työrauhaa, vaihtelee opetustapojaan, valaa uskoa, välittää kaikista ja ymmärtää oppilaita.

Millainen opettaja on paha? Näin häntä kuvattiin:

Ainakin yksi piirre tekee opettajasta ehdottomasti alalle sopimattoman: Se on tietoinen tai tiedostamaton halu nöyryyttää, alistaa ja nolata oppilaita. Paha opettaja jättää vakavat jäljet oppilaaseen.

Paha opettaja on ajattelematon, arvaamaton, arviointikyvytön, epäilevä, epäjohdonmukainen, hidas, kylmä, tunneälytön ja yhden opetustavan vanki.

Paha opettaja on halveksiva, hirmu, kaksimielinen, puolueellinen, sadisti, seksistinen, tahditon ja väkivaltainen. Hän alistaa, jakaa rangaistuksia umpimähkään, kiusaa ja sallii kiusaamista, leimaa kevein perustein, luokittelee, mitätöi persoonaa, nimittelee, nolaa, nöyryyttää, pelottelee, sortaa, syrjii, uhkailee.

Paha opettaja antaa liikaa ohjeita ja tarpeettomia selityksiä,  ei myönnä koskaan olevansa väärässä, haaskaa aikaa, halveksii oppilaiden töitä, huutaa ja käyttää häpeärangaistuksia, kehuu itseään ja lapsiaan, kilpailuttaa oppilaita ja vertailee oppilaita toisiinsa, kiroilee ja saa raivokohtauksia,  selittää oppilaiden epäonnistumisia heidän lahjattomuudellaan, valittaa oppilaille oman työnsä raskautta.

Pahan opettajan opetuksessa ilmapiiri on pelottava ja siinä tehdään äkkiarvaamattomia siirtymiä. Pahalla opettajalla on ennakkoluuloja sukupuolen tai älykkyyden suhteen.

Se, millainen opettaja oppilaalle osuu, ei ole pikkuasia. Paha opettaja tuhoaa pahimmillaan lapsen itsetunnon, istuttaa häneen lahjattomuuden, häpeän ja huonommuuden tunteen. Pahan opettajan käsissä kasvaa katkera aikuinen. Hyvä opettaja sen sijaan rakentaa itsetuntoa ja tuottaa oppilaille iloa ja ehkä kiitollisuuttakin.

 

Tunneälyn taitajat

Valittiinko Donald Trump Yhdysvaltain presidentiksi järkisyin vai siksi, että hän osasi vedota tunneperäisillä monologeillaan niin moniin äänestäjiin?

Kaikkialla alettiin vuonna 1995 puhua tunneälystä eli emotionaalisesta intelligenssistä, kun David Golemanin julkaisi aihetta käsittelevän menestyskirjan.

Looginen älykkyys perustuu aivojen kuorikerrokseen, myöhäisintä kehitysvaihetta edustavaan aivojen osaan. Tunneälyn biologinen pohja on aivojen primitiivisemmässä ”keskikerroksessa.” Tunteiden perusta on vahvasti biologinen, mutta tunneälyä voi kehittää kasvatuksen avulla, sen perusta luodaan ensimmäisinä ikävuosina. Kasvattajan tulee opettaa lasta ottamaan muut huomioon. Lasta ei saa totuttaa siihen, että hän saa aina heti kaiken vaatimansa. Tärkeää on oppia odottamaan oma vuoroa.

Tasapainoinen tunneälykäs ihminen pystyy käsittelemään ja hallitsemaan omia tunteitaan. Hän ei lankea turhaan itsesääliin, ei ahdistu pikkuasioista, ei ärsyynny helposti eikä näe epäonnistumisiaan katastrofeina.  Hän pystyy asettamaan elämäänsä tavoitteita pitkäjänteisesti eikä vaadi heti omien mielihalujensa täyttämistä.

Tunneälykkyys on hyvä ominaisuus kaikille, jotka työskentelevät ihmisten parissa. Se  voi olla myös vaarallinen ase, jos lahjaa käyttää muiden alistamiseen ja nolaamiseen.  Tunneälykäs osaa hännystellä ja imarrella niitä, joista hänelle on  hyötyä.

Kun tunneälykäs narsisti kohtaa vastoinkäymisiä, hän heittäytyy helposti marttyyriksi. Itselle aiheuttamansa ongelmat hän sysää muiden syyksi. Kärsivä raukka saattaa kirjoittaa loppuun palaneena kirjan tai pari, mistäpä muusta kuin omasta itsestään ja hyvistä töistään muille ihmisille. Media herkuttelee mielellään sankaritarinoilla, joissa masentunut mielenvalmentaja nousee omilla opeillaan murheen alhosta tiennäyttäjäksi, mestariksi. Palvonnan sijasta median olisi usein parempi antaa palautteena realiteettiterapiaa, muistuttaa tosiasioista. Kun näin on tehty, sankarin tunneäly on kadonnut holtittomien raivonpurkausten alle.

Moni poliitikko osaa manipuloida ihmisten tunteita, osaa antaa itsestään vaikutelman yhteisen hyvän edistäjänä, nimenomaan sinun etujesi ja minun etujeni puolustajana. Ei ole väliä, vaikka etumme olisivat vastakkaiset.

Huijarisaarnaajat ovat tunneälyn suuria mestareita, jotka keräävät omaisuuksia uhkailemalla helvetillä, maalailemalla taivasnäkyjä ja parantamalla sairaita.Tunneälykkään itsekkään verbaalivirtuoosin oudot kielikuviot, vitsit ja muiden piikittely voivat hauskuttaa ja hurmata hetken, mutta jos pintakiillon alta paistaa härskiys, huonosti peitelty omahyväisyys ja vallanhalu, hurman tilalle voi tulla inho.

Monessa työssä vaaditaan tilannevainua ja tunneälyä,  monen on melkein pakko paisutella omia ansioitaan. Sitä sanotaan pr-toiminnaksi ja brändin luomiseksi. Tärkeintä ei ole enää se, millaisia ihminen, firma tai oppilaitos todellisuudessa ovat; tärkeintä on se, miltä ne näyttävät. Helsingin Sanomat julkaisi fantastisen yliopistouudistuksen aikaan Suomen Akatemian vanhemman tutkijan artikkelin ”minuuden muuttamisen tärkeydestä.” Minuuden muokkaamisesta on tullut liiketoimintaa, tutkija totesi. Dosentti neuvoi häpeilemättä, miten itsestä rakennetaan myyvä tuotemerkki markkinoille! Hän oli uuden uljaan yliopiston viestintuoja.

Ei ihmisen temperamenttia eikä persoonallisuutta voi muuttaa tunnetaitojen pikakursseilla. Palvotun valehenkilön valeminä elää vale-elämää. Älykäs, itseään korostamaton, ujo, ahkera ja taitava työntekijä jää helposti näiden tunneälykkäiden ”hyvien tyyppien” jalkoihin. Monet hyvät tyypit tuskin edes ehtivät työpaikalleen; he kulkevat maailmalla luomassa hyvien tyyppien verkostoja, joihin ulkopuolisilla ei ole asiaa.

Toki moni tunneälykäs käyttää lahjaansa myös yhteiseksi hyväksi eikä aja sen avulla vain omia etujaan. Tunneälykäs lääkäri parantaa ihmisen jo kätellessään ja katsoessaan tätä silmiin. Sosiaalisesti sokea tunneälytön tekee helposti terveestäkin sairaan.