Osta lapsellesi tulevaisuus!

Kalle pääsi vuonna 2000 kunnalliseen päiväkotiin. Hän oli aluksi surullinen ja piti aamuisin tiukasti sylissään Karvareuhkaa, pehmolelua. Kyynelet valuivat pojan silmistä, kun äiti tai isä erkani näköpiiristä.  Kalle itki ikäväänsä, koska oli terve lapsi. Ei vuoden ikäinen ymmärrä, että kello 16.15 toinen vanhemmista ilmestyy päiväkodin portille.

Vähitellen Kalle tottui Lillukka –osastonsa tapoihin ja ihmisiin. Tuttu täti otti hänet iloisesti vastaan aamuisin, turvallinen aikuisen syli oli avoinna, kun murhe yllätti, Helmi ja muut päiväkodin lapset alkoivat tulla tärkeiksi. Kalle viihtyi päiväkodissa.

Parasta oli se, että Kalle oppi ottamaan muutkin ihmiset huomioon, ei alistuvasti, vaan myönteisesti. Hän ei enää rohmunnut kotonakaan itselleen ensimmäisenä kaikkia herkkuja, vaan osasi odottaa vuoroaan ja huolehtia, että jokainen saa osuutensa. Hän oppi kuuntelemaan keskittyneenä tätien opetuksia.

Nyt monet päiväkodit ovat erilaisia. Kunnallisten päiväkotien lapsiryhmiä on  suurennettu vähitellen, sijaisia ei saa palkata ja henkilökunnan kestävyys on äärirajoilla. Monet päiväkodit ovat lapsivarastoja, täynnä kasvottomia taaperoita, joiden yksilöllinen huomioiminen ja kasvattaminen on vaikeaa.

Mutta eipä hätä ole tämän näköinen! Yksityiset päiväkodit tarjoavat laatupalveluja. Muuan äiti kehuu lehdessä lastensa päiväkotia erinomaiseksi, vaikka kertookin kantavansa huonoa omaatuntoa, koska vain varakkaimmat voivat käyttää kallista yksityistä päiväkotia.

Muuan yksityinen laatupäiväkoti mainosti jo vuosia sitten itseään premium -tasoiseksi. Päiväkotiketjun toimitusjohtaja kertoi, että ”lähdimme tuotekehittelyssä siitä, millainen olisi ihannepäiväkoti, jossa ei tarvitsisi miettiä rahaa.” Toimitusjohtaja ei malttanut olla kertomatta, että kaupungilta juuri vapautuneen päiväkodin tilat suorastaan ”huokuvat laatua.” Luksus ei kuitenkaan ole tavoitteena, hän vakuutti.

Päiväkodin nettisivuilla toimitusjohtaja kertoi, että päiväkodin laadussa kyse on samasta asiasta kuin lomalennoilla. Toiset istuvat ahtaasti, mutta vaativa asiakas on kuningas, joka ostaa itselleen jalkatilaa. Onpa upea kasvatuksellinen näkemys, vai pitäisikö sanoa nykykielellä ”innovatiivinen visio!”Hoitomaksu on korkea, siksi keskitytään vain maksukykyiseen asiakasryhmään. Näinhän se on, ensiluokan lentomatkustaja ei suostu rahtitavaraksi.

Päiväkoti lupaa joustaa hoitoajoissa, koska vanhemmilla ei ole aina mahdollisuutta hakea lapsiaan kotiin määräaikana. Otaksun syyksi, että vanhempien uraputki alkaisi kiertyä mutkille, henkilökohtaiset tulostavoitteet jäisivät saavuttamatta. Mitä tulosta tekevässä firmassa ajatellaan, jos työntekijä kesken työillan karkaisi lastensa pariin? Se ei taitaisi olla meriitti, kun  koittaa henkilöstöresurssien uudelleen kohdentamisen aika.

Johtaja kertoo, että päiväkodin henkilöstö on kasvatuksen ammattilaisia, mutta tämä ei riitä premium –tasolla. Päiväkodeissa ilmaisu-, tutkimus-, englannin- ja kuvataidekerhot toimivat alan ammattilaisten johdolla. Laatukoti, laatulapsi, laatuvalmennus, you know.

Kun premium –päiväkodissa opiskellaan englantia, on ainakin henkilökunnan hyödyllistä opetella sanan ”premium” merkitykset. Niitä ovat bonus, lisäpalkkio, erinomainen ja ylihinta. ”To buy at a premium” eli maksaa ylihintaa, voivat kielellisesti lahjakkaat päiväkotilapsetkin oppia päiväkodin  ”valmentajan” johdolla.

Ja toinen nykyaikainen esimerkki: Nettisivujensa mukaan Pilke päiväkodit Oy on kotimainen varhaiskasvatuspalveluja tarjoava yritys,  jolla on 61 päiväkotia ympäri Suomea. Pilkkeen omistavat Palvelurahasto I Ky sekä ”yksityishenkilöitä,” keitä sitten lienevätkään.

Palvelurahasto I Ky:n sijoittajia ovat: Sitra, ELO, Suomen Kulttuurirahasto, Jenny ja Antti Wihurin rahasto, Emil Aaltosen säätiö, Liikesivistysrahaston kannatusyhdistys, Maa- ja vesitekniikan tuki ry, Pohjantähti Keskinäinen Vakuutusyhtiö, Tradeka-sijoitus Oy, Orionin Eläkesäätiö, Aroinvest Oy, Vistanovo Oy, Oy Mobility Finland Ab (Invalidiliitto), Päivikki ja Sakari Sohlbergin Säätiö rs, Privatum Oy, ProConsilium Oy, Korona Invest & Advisors.

Upea lista kertoo miten hienosti verorahoin toimiva julkinen palvelu ja yksityiset sijoittajat voivat toimia yhdessä ja miten tärkeää on sijoittaa lapseen, nimenomaan maksukykyisten vanhempien premium-tasoiseen lapseen. Muutosvastarintaiset, menneisyydessä roikkujat, nuo puolikommarit, kitisevät tietenkin kaikkien lasten oikeudesta hyvään varhaiskasvatukseen.

Tasapäisyyteen ei nyt ole varaa. Kun vielä piilossa lymyilevät premium-peruskoulut sallitaan virallisesti, Suomi nousee maailman absoluuttiseksi huipuksi kaikilla mahdollisilla paremmuuslistoilla, kaikilla mittareilla mitattuna. Premium-lapsissa on toivomme paremmasta Suomesta! Kasvattakaamme lapsistamme kauniita kukkasia, rikkaruohoja ei tarvitse kasvattaa, nehän kasvavat ihan itsekseen.

Urheilun pimeä puoli

Entinen naispikajuoksija kertoi lopettaneensa huipulle pyrkimisen 70-luvulla. Syynä oli se, että kämppäkaveri, toinen naisjuoksija, ajoi  SM -kisoissa aamuisin partaansa. Urheilun sairausilmiöt eivät loppuneet 70-lukuun.

Tenniksen ihmelapsi Jennifer Capriatin ura oli valmiiksi suunniteltu jo ennen syntymää. Odotusaikana äiti Denice päätteli sikiön liikahdusten  viittaavan selvästi tulevaan tennistähteen. Isä Stefan ei väsynyt kuvailemaan  kukkaa, joka puhkeaa pian loistoon  tenniksen puutarhassa. Jenniferin valmennus alkoi 3-vuotiaana. Hän oli kuukauden vaille 14-vuotias tehdessään ammattilaissopimuksen, parin vuoden päästä olympiavoittaja. Tennistähti käytti sekä kokaiinia että heroiinia. Hän myös varasteli ja oli onneton, kuten moni muukin väkisin valmennettu huippu-urheilija. André Agassikin kertoi vihanneensa tennistä. Isä antoi pojalle jo vauvana mailan, jolla tämä hutki sängyssä narussa roikkuvaa palloa.

Aikanaan DDR:n huippu-urheilijoita valmentava lääkäreiden, valmentajien ja politrukkien vetämä urheilijatuottamo poimi sopivat pikkulapset valmennukseen. Taitoluistelija kertoi harjoitelleensa pakosta kahdeksan tuntia päivittäin, 14 vuoden ajan. Muistissa on  DDR: n uintivalmentajan vastaus mediaväelle, joka ihmetteli Montrealin 1976 olympiakisoissa miksi maan uimaritytöt ovat niin ronskeja ja puhuvat bassoäänellä. ”Me emme ole tulleet tänne laulamaan, vaan uimaan,” valmentaja vastasi.

Murrosiässä urheilijoille syötettiin ns. vitamiinipillereitä, jotka tuottivat muutamassa vuodessa sydänvaurioita, diabetestä ja lisäpainoa kymmeniä kiloja. Mieshormonilla tytöistä tehtiin miehiä. Oli järkyttävää, kun televisiodokumentin loppupuolella paljastui, että parrakas sympaattinen herra olikin entinen naisten kuulantyönnön mestari. Onneksi hän kohtasi entisen naisuimarin, joka alkoi voida pahoin nähdessään vettä, siksi esimerkiksi hampaiden pesu oli hänelle vaikeaa. Syntyi pariskunta, joka oli hyvin kiintynyt tosiinsa. Yhteiset kokemukset yhdistivät lujin sitein.

Meilläkin nuoret urheilijat rasitetaan joskus raakeiksi jo ennen rippikouluikää. Hiusmurtumilla, revähdyksillä ja kolhuilla ei ole väliä, kun kunnianhimoiset valmentajat ja vanhemmat vaativat lapsilta menestystä ja rankkaa harjoittelua. Tärkeintä on voittaminen, ei urheilusta nauttiminen. Moni yleensä suhteellisen täyspäinen vanhempi taantuu urheilukentän reunalla riehuvaksi typerykseksi.

Murhasta syytetty 20-vuotias mies kertoi oikeudessa oman versionsa Helsingin ydinkeskustassa tapahtuneesta surmasta. Poika ampui isänsä siksi, että isä oli valmentanut armottomasti lastaan urheilijaksi. Pojasta ei tullut urheilijaa, vaan sietämättömistä jalkakivuista kärsivä nuorukainen.

Kun poika ei pystynyt edes tapaamaan kavereitaan kipujen takia, hän alkoi lähetellä isälleen katkeria teksti- ja puhelinviestejä vaatien isää pyytämään rääkkäämistä  anteeksi. Isä ei suostunut.

Moni huippu-urheilija on kertonut henkisestä tuskastaan. Kuka muistaa Mika Myllylän kärsimystien? Ian Thorpe, jolla on uinnissa yhdeksän olympiamitalia ja neljätoista maailmamestaruutta kertoi  horjuneensa itsemurhan partaalla, koska oli pelkkä masentunut ”näytöshylje.”

Varsinkin murrosikäisen psyyke on hyvin haavoittuva. Jotkut valmentajat ovat kuin omistaisivat nuoren urheilijan ruumiin ja sielun. Hyvä valmentaja ymmärtää vastuunsa urheilijan henkisestä hyvinvoinnista. Urheilun huipulle pitäisi kiiruhtaa hitaasti. Ulkomaisiin nuorten urheiluakatemioihin lähtemisessäkin on riskinsä. Moni 16-vuotias huippu on palannut kotiin häntä koipien välissä. On ollut liian raskasta kuulla kirosanojen säestämänä olevansa surkimus, josta ei ole mihinkään. Fanaatikot eivät saa vaurioittaa urheilevan lapsen tai nuoren fyysistä tai henkistä terveyttä.

Suurin osa vanhemmista ja valmentajista on kuitenkin täyspäisiä kasvattajia, jotka ajattelevat lapsen ja nuoren parasta, eivätkä tavoittele omaa kunniaansa keinoja kaihtamatta. He ymmärtävät, että huipulle nousua pitää tavoitella vain, jos se on nuoren oma tahto. Jos halu loppuu, ei ole syytä jatkaa.

 

 

 

 

Hyvä-paha kasvattaja

Kaduilla näkee aivan liikaa lapsia ja nuoria, joista paistaa se, että heistä ei kukaan välitä. Nuoruuteen kuuluu usein kapinavaihe, mutta mieleltään terve nuori ei huutele kadulla törkeyksiä, ei varasta kaupoista, ei juopottele eikä käytä huumeita. Käytös kertoo kodin ongelmista, vanhemmat eivät kyenneet hoitamaan kasvatustehtäväänsä.

Hyvä kasvattaja kuuntelee lasta, välittää ja rakastaa. Hän asettaa rajat, mutta ei telje lasta komeroon. Lapsen tulee kyetä astumaan aikanaan ulos aikuisen maailmaan, jossa on tehtävä omia valintoja.

Paha kasvattaja nujertaa lapsen. Hän lastaa lapselle kivikuorman, jota moni kantaa elämänsä loppuun saakka. Lapseen kohdistuva fyysinen väkivalta on rikos, sitäkin pahempaa voi olla henkinen väkivalta, alistaminen ja vähättely. Monille vanhemmille ei kelpaa enää tavallinen lapsi, lapsen pitää olla muita lapsia etevämpi ja tuottaa kunniaa isälle ja äidille. Se on lapselle raskas tehtävä, joka johtaa usein kuilun partaalle.

Alice Miller on korostanut, että lapset, joita suojellaan ja kunnioitetaan kasvavat psyykkisesti terveiksi,  vastuuntuntoisiksi ja empaattisiksi He pystyvät nauttimaan elämästä eikä heillä ole tarvetta tuhota itseään tai muita. He käyttävät voimaansa vain itsepuolustukseen. Kaltoin kohdeltu lapsi toistaa aikuisena valitettavan usein väkivaltaista kasvatusmallia.

Me 50-luvun koululaiset saimme kokea mitä opettajiemme kehoissa kiertäneet kranaatinsirpaleet ja mieleen pesiytynyt kiväärien pauke saivat miehissä aikaan.

Olli Jalosen teos Poikakirja (2010) on upea ajankuva 50- ja 60-lukujen Suomesta, koulusta ja poikien maailmasta ja kouluelämästä. Kirjan Elefantti on opettajan ja kavereiden pilkkaama ja inhoama läskikasa. Elefantti kaadetaan maahan, sitä potkitaan ja hakataan läskeihin, jotka hyllyvät kuin aladoopi. Se ulisee kuin koiranpentu kun sitä lyödään. Me tuon ajan koululaiset muistamme varmasti miten huonosti kohtelimme usein heitä, jotka olisivat tarvinneet suojeluamme. Me käänsimme heille selkämme ja suljimme korvamme.

Elefantti kanteli opettajalle yhden ainoan kerran. Opettaja käski hänet luokan eteen häpeämään. ”Suomalainen mies ei ole ämmä, ei ankerias eikä lapamato” julisti opettaja ja ajoi Elefantin ulos luokasta.

Nykykoulussa opettaja ei voi toimia näin. Hänet erotettaisiin tai vietäisiin hoitoon. Nyt moni hyvä opettaja pelastautuu muihin töihin, kun ei jaksa ottaa koulussa vastaan päivittäistä törkyannosta oppilailta tai jopa vanhemmilta.

Joku opettaja saa tarpeekseen päättäjien syöttämistä utopioista, koulusäästöistä ja siitä, että oma pedagoginen ammattitaito ja jopa moraali pitää korvata toistelemalla virallista liturgiaa opetusta parantavista ihmelääkkeistä. Sellaisia kun ei ole.

Opettajat tarvitsevat kotien ja yhteiskunnan tukea, eivätkä asiatonta nälvimistä niiltä, jotka eivät kestäisi päivääkään opettajan arkista koulutyötä.

*********************************

Liite  Hyvä – paha opettaja

(Teoksesta Jyrhämä, Hellström, Uusikylä, Kansanen (2016): OPETTAJAN DIDAKTIIKKA, (PS-kustannus), sivuilla 118-119

Millainen on hyvä opettaja? Tämä on yksi didaktiikan vaikeimmista kysymyksistä. Uusikylä (2006) selvitti asiaa sekä kirjallisuuden että 500 opettajaksi opiskelevan koulumuistotekstien avulla. Opettaja voi olla tehokas ja hyvä. Hän voi olla myös huono ja paha. Opettajan suhde oppilaaseen on kaikkein tärkeintä, jopa tärkeämpää kuin oppimistulokset. Opettaja on tärkeä, ehkä tärkein ihminen pienen koululaisen elämässä heti omien vanhempien jälkeen. Kouluissamme on paljon hienoja opettajapersoonallisuuksia. Mutta opettajissa on myös niitä, joille joku muu ammatti sopisi paremmin.

Millainen opettaja on hyvä? Näin häntä muisteltiin:

Hyvä opettaja on aito, empaattinen, esteettinen, halukas ja pystyvä yhteistyöhön, huumorintajuinen, hyvämuistinen, ilomielinen, innostunut, kasvatusoptimisti, kiinnostunut oppilaiden ideoista ja oppilastöistä, kiltti, kriittinen vaihtuvia muoteja kohtaan, kypsä, kärsivällinen, luova, läheinen, lämmin, monipuolinen, nöyrä, persoona, positiivinen, sosiaalisesti kehittynyt, terve, tietoelämältään vireä, toverillinen, tunne-elämältään tasapainoinen, tunneälykäs, viisas, ystävällinen kaikille ja äidillinen.

Hyvällä opettajalla on hyvä auktoriteetti ja omakohtainen kristillinen usko. Hänellä on siveellinen ihanteellisuus ja tahdonvoimaa. Hän on humaani, moraalisesti ja eettisesti kehittynyt, oikeamielinen, oikeudenmukainen ja velvollisuudentuntoinen. Hän pyytää anteeksi.

Hyvällä opettajalla on herkkä silmä oppilaiden vaikeuksille, kurinpitokykyä, kutsumus työhönsä ja pedagoginen eetos. Hänen opetuksensa on ilmapiiriltään turvallista ja kiireetöntä. Hyvä opettaja antaa arvostavaa palautetta, kiitosta ja turvaa, arvioi oppilaiden omaa edistymistä, auttaa, estää kiusaamista, hallitsee opetusmenetelmät ja sisällöt, hyväksyy kaikki, hyväksyy senkin, ettei oppilas aina yritä parastaan, joustaa tarvittaessa suunnitelmistaan, järjestää oppilaille onnistumisen elämyksiä, kannustaa, kohtaa oppilaat erilaisina ihmisinä, kohtelee oppilaita hyvin ja kykenee kehittämään itseään, kuuntelee ja kunnioittaa vanhempia, mutta tekee silti ratkaisunsa itsenäisesti, käyttää aikaa yhteisten pelisääntöjen sisäistämiseen, opettaa selkeästi pieninä annoksina välillä harjoitellen ja oppilaille palautetta antaen, pitää opiskelurauhan yllä, pitää opettamistaan aineista ja oppilaistaan, poistaa pelkoja, selittää oppilaiden epäonnistumisia yrityksen puutteella, tietää, mitä opettaa, tukee jokaisen itsetunnon kehittymistä, tyydyttää lasten perustarpeita, vaatii työrauhaa, vaihtelee opetustapojaan, valaa uskoa, välittää kaikista ja ymmärtää oppilaita.

Millainen opettaja on paha? Näin häntä kuvattiin:

Ainakin yksi piirre tekee opettajasta ehdottomasti alalle sopimattoman: Se on tietoinen tai tiedostamaton halu nöyryyttää, alistaa ja nolata oppilaita. Paha opettaja jättää vakavat jäljet oppilaaseen.

Paha opettaja on ajattelematon, arvaamaton, arviointikyvytön, epäilevä, epäjohdonmukainen, hidas, kylmä, tunneälytön ja yhden opetustavan vanki.

Paha opettaja on halveksiva, hirmu, kaksimielinen, puolueellinen, sadisti, seksistinen, tahditon ja väkivaltainen. Hän alistaa, jakaa rangaistuksia umpimähkään, kiusaa ja sallii kiusaamista, leimaa kevein perustein, luokittelee, mitätöi persoonaa, nimittelee, nolaa, nöyryyttää, pelottelee, sortaa, syrjii, uhkailee.

Paha opettaja antaa liikaa ohjeita ja tarpeettomia selityksiä,  ei myönnä koskaan olevansa väärässä, haaskaa aikaa, halveksii oppilaiden töitä, huutaa ja käyttää häpeärangaistuksia, kehuu itseään ja lapsiaan, kilpailuttaa oppilaita ja vertailee oppilaita toisiinsa, kiroilee ja saa raivokohtauksia,  selittää oppilaiden epäonnistumisia heidän lahjattomuudellaan, valittaa oppilaille oman työnsä raskautta.

Pahan opettajan opetuksessa ilmapiiri on pelottava ja siinä tehdään äkkiarvaamattomia siirtymiä. Pahalla opettajalla on ennakkoluuloja sukupuolen tai älykkyyden suhteen.

Se, millainen opettaja oppilaalle osuu, ei ole pikkuasia. Paha opettaja tuhoaa pahimmillaan lapsen itsetunnon, istuttaa häneen lahjattomuuden, häpeän ja huonommuuden tunteen. Pahan opettajan käsissä kasvaa katkera aikuinen. Hyvä opettaja sen sijaan rakentaa itsetuntoa ja tuottaa oppilaille iloa ja ehkä kiitollisuuttakin.

 

Tunneälyn taitajat

Valittiinko Donald Trump Yhdysvaltain presidentiksi järkisyin vai siksi, että hän osasi vedota tunneperäisillä monologeillaan niin moniin äänestäjiin?

Kaikkialla alettiin vuonna 1995 puhua tunneälystä eli emotionaalisesta intelligenssistä, kun David Golemanin julkaisi aihetta käsittelevän menestyskirjan.

Looginen älykkyys perustuu aivojen kuorikerrokseen, myöhäisintä kehitysvaihetta edustavaan aivojen osaan. Tunneälyn biologinen pohja on aivojen primitiivisemmässä ”keskikerroksessa.” Tunteiden perusta on vahvasti biologinen, mutta tunneälyä voi kehittää kasvatuksen avulla, sen perusta luodaan ensimmäisinä ikävuosina. Kasvattajan tulee opettaa lasta ottamaan muut huomioon. Lasta ei saa totuttaa siihen, että hän saa aina heti kaiken vaatimansa. Tärkeää on oppia odottamaan oma vuoroa.

Tasapainoinen tunneälykäs ihminen pystyy käsittelemään ja hallitsemaan omia tunteitaan. Hän ei lankea turhaan itsesääliin, ei ahdistu pikkuasioista, ei ärsyynny helposti eikä näe epäonnistumisiaan katastrofeina.  Hän pystyy asettamaan elämäänsä tavoitteita pitkäjänteisesti eikä vaadi heti omien mielihalujensa täyttämistä.

Tunneälykkyys on hyvä ominaisuus kaikille, jotka työskentelevät ihmisten parissa. Se  voi olla myös vaarallinen ase, jos lahjaa käyttää muiden alistamiseen ja nolaamiseen.  Tunneälykäs osaa hännystellä ja imarrella niitä, joista hänelle on  hyötyä.

Kun tunneälykäs narsisti kohtaa vastoinkäymisiä, hän heittäytyy helposti marttyyriksi. Itselle aiheuttamansa ongelmat hän sysää muiden syyksi. Kärsivä raukka saattaa kirjoittaa loppuun palaneena kirjan tai pari, mistäpä muusta kuin omasta itsestään ja hyvistä töistään muille ihmisille. Media herkuttelee mielellään sankaritarinoilla, joissa masentunut mielenvalmentaja nousee omilla opeillaan murheen alhosta tiennäyttäjäksi, mestariksi. Palvonnan sijasta median olisi usein parempi antaa palautteena realiteettiterapiaa, muistuttaa tosiasioista. Kun näin on tehty, sankarin tunneäly on kadonnut holtittomien raivonpurkausten alle.

Moni poliitikko osaa manipuloida ihmisten tunteita, osaa antaa itsestään vaikutelman yhteisen hyvän edistäjänä, nimenomaan sinun etujesi ja minun etujeni puolustajana. Ei ole väliä, vaikka etumme olisivat vastakkaiset.

Huijarisaarnaajat ovat tunneälyn suuria mestareita, jotka keräävät omaisuuksia uhkailemalla helvetillä, maalailemalla taivasnäkyjä ja parantamalla sairaita.Tunneälykkään itsekkään verbaalivirtuoosin oudot kielikuviot, vitsit ja muiden piikittely voivat hauskuttaa ja hurmata hetken, mutta jos pintakiillon alta paistaa härskiys, huonosti peitelty omahyväisyys ja vallanhalu, hurman tilalle voi tulla inho.

Monessa työssä vaaditaan tilannevainua ja tunneälyä,  monen on melkein pakko paisutella omia ansioitaan. Sitä sanotaan pr-toiminnaksi ja brändin luomiseksi. Tärkeintä ei ole enää se, millaisia ihminen, firma tai oppilaitos todellisuudessa ovat; tärkeintä on se, miltä ne näyttävät. Helsingin Sanomat julkaisi fantastisen yliopistouudistuksen aikaan Suomen Akatemian vanhemman tutkijan artikkelin ”minuuden muuttamisen tärkeydestä.” Minuuden muokkaamisesta on tullut liiketoimintaa, tutkija totesi. Dosentti neuvoi häpeilemättä, miten itsestä rakennetaan myyvä tuotemerkki markkinoille! Hän oli uuden uljaan yliopiston viestintuoja.

Ei ihmisen temperamenttia eikä persoonallisuutta voi muuttaa tunnetaitojen pikakursseilla. Palvotun valehenkilön valeminä elää vale-elämää. Älykäs, itseään korostamaton, ujo, ahkera ja taitava työntekijä jää helposti näiden tunneälykkäiden ”hyvien tyyppien” jalkoihin. Monet hyvät tyypit tuskin edes ehtivät työpaikalleen; he kulkevat maailmalla luomassa hyvien tyyppien verkostoja, joihin ulkopuolisilla ei ole asiaa.

Toki moni tunneälykäs käyttää lahjaansa myös yhteiseksi hyväksi eikä aja sen avulla vain omia etujaan. Tunneälykäs lääkäri parantaa ihmisen jo kätellessään ja katsoessaan tätä silmiin. Sosiaalisesti sokea tunneälytön tekee helposti terveestäkin sairaan.

 

 

 

 

Sukupuolten sota vie kyvyn rakastaa

”Miehet taistelevat öljystä, mineraaleista tai muista kaukotavoitteista naisten kiistellessä miehistä ja riikinkukonsulista! Kuria pidettäisiin naisarmeijassa varmaankin keskinäisillä tukkanuottasilla, koska asiallisesti ajattelevat naiset muodostavat pienen vähemmistön sosiaalisesti yliladattujen sisariensa joukossa.” Näin kirjoitti kirjassaan juuri sodasta palannut maisteri-pastori vuonna 1945.

Pastori totesi, että naisen älykkyys ja kauneus ovat yleensä kääntäen verrannolliset ominaisuudet eli kaunis on tyhmä ja älykäs on ruma.  Pastori oli aikansa arvojen, ennakkoluulojen ja psykologisen ”tiedon” vanki. Pastorin vaimo oli muuten 70-luvulla kaunis työtoverini, jo lähes eläkeikäinen.

Vielä 1900-luvun alussa psykologian uranuurtajat olivat sitä mieltä, että naiset ovat henkisesti miesten alapuolella. Siksi heille ei voi antaa yhtä laajaa koulutusta kuin miehille. Naiset sopivat aloille, joissa hellyys ja hoiva ovat tärkeitä; naiset ovat myös omiaan siistijöinä.  Tiedemiehet väittivät, että naisen aivojen käyttö vähentää heidän hedelmällisyyttään ja että naisen ja neekerin aivot voivat halkaista kallon kasvaessaan liiaksi. Siksi kumpiakaan ei pidä opettaa liian paljon.

Monet antropologit korostivat vielä 1800-luvun loppupuolella, että naisten aivot muistuttavat eläinten aivoja. Naisten aivojen tunnekeskukset ovat ylikehittyneet, mikä on haitallista tehokkaalle aivotoiminnalle. Naisten oli uhrattava älyllinen kasvunsa tunne-elämän voimakkuuden hyväksi. Väitettiin, että lapsi, nainen ja seniili valkoihoinen muistuttavat aivotoiminnaltaan täysikasvuista neekeriä. Uskoteltiin, että naisen lahjakkuus on ”äitiyden kahlitsema.”

Lewis Terman aloitti Kaliforniassa 1921 jättimäisen älykkäiden  lasten, ”lapsinerojen” seurantatutkimuksen. Hän kehitti ”maskuliinisuusindeksin,” syntyi kaavamainen lahjakkaan pojan tyyppi: hyvin sopeutunut, urheilullinen, suosittu poika.

Terman teki selväksi, että lahjakkaat tytöt muistuttivat lahjakkaita poikia harrastuksiltaan, käyttäytymiseltään ja tulevaisuudensuunnitelmiltaan. Hän korosti kuitenkin, että tytöillä oli feminiinisiä harrastuksia, he leikkivät mielellään nukeilla ja lukivat tyttöjen lehtiä. Tämä kaikki vaikutti siihen, että älykäs tyttö nähtiin androgyyninä, jolla on molempiin sukupuoliin liittyviä piirteitä.

Viime vuosikymmeninä alistetut ja väheksytyt tytöt ja naiset ovat nousseet Suomessa koulussa ja kaikilla elämänaloilla poikien ja miesten rinnalle tai ohi. On tärkeää, että vanhemmat, koulu ja yhteiskunta ymmärtävät ja hyväksyvät sen, että on monenlaisia tyttöjä ja poikia. Jokaisella on oikeus olla sellainen, millaiseksi Luoja hänet loi. On myös lapsia, jotka eivät tunne olevansa selkeästi tyttöjä tai poikia. Se tulee opettaa lapsille luonnollisena asiana. Se ei vaadi lapselta oman identiteetin kieltämistä.

Sukupuolen käyttäminen lyömäaseena tai omien etujen edistäjänä on vastenmielistä, on kyse sitten naisia väheksyvistä hyvistä veljistä tai naisista, jotka kostavat isien pahat teot pojille ja miehille.  Tällainen estää hyvän elämän ja tuhoaa tärkeimmän Luojan meille antaman lahjan, kyvyn rakastaa.

 

 

 

 

 

Pisa-huiput syövät Kiinassa aivoplatinaa

pentti-uusikyla-katoava-hetkiPentti Uusikylä 1968: Katoava hetki (Disappearing moment)

 

English Summary:

Singapore, Hong-Kong, South-Korea and Japan are the top-countries of international PISA- ranking lists (OECD), based on measurements of school-achievements in mathematics, science and reading.

In these top-countries competition is hard: the more prestigious the school is, the harder the entrance tests, the more students are competing to get accepted, and the more difficult it is for any one of them to gain entrance. Some students wishing to seek an advantage over their peers may attend cram school in the evenings several times a week in addition to their normal school schedule.  Incredible pressure is placed upon children to excel at these tests because their futures vastly depend upon which schools they are allowed to attend.

The Finnish core-values of education have been different. Our children´s weekly amount of school hours has been smallest in Europe. There are cognitive, affective and psychomotor goals in our national curriculum. Every child must have an opportunity to study and learn, to find her/his best abilities in emotionally safe schools. In Pisa rankings  our comprehensive school, open equally to every child, have been close to top, thanks to the basic idea of our education: children must be  educated, not medicated. In emotionally safe school everybody finds her/his abilities; self-esteem and social skills are essential, too.

 

Shanghai, Hongkong, Singapore, Japani.. Kaukoidän maat ovat nousseet Pisa-mitausten kärkeen, ohi Suomen. Suomi on vielä Euroopan mestari matematiikkaa, luonnontiedettä ja lukutaitoa mittaavassa koulusaavutusvertailussa.

Seuraavassa on lyhyt katsaus lähistoriaan, keinoihin, joilla Kiinassa ja Japanissa PISAn huipulle on pyritty ja päästy.

”Kiinan koulujärjestelmä ahdistaa opettajia, oppilaita ja vanhempia. Nuoruudessaan pettyneet vanhemmat ruoskivat lapsiaan yliopistoihin, kolmannes lapsista kärsii psykologisista ongelmista. (HS 27.4.1999)

”Lapsen pääsykoe eliittikouluun on Kiinassa vanhempien piina. Tulevaisuuden menestys maksaa vanhemmille omaisuuden ja lapsille vapauden. Kuudelta ylös, seitsemältä ensimmäiselle tunnille, viiden jälkeen kotiin, päivällinen, lyhyt lepo ja sitten opiskelu. Iltaisin äiti on valvonut pojan kanssa ja varmistanut, ettei tämä nukahda kesken lukujaan. Päivälliseksi on pojan herkkuja. Zhen Xiao ei ole syönyt televisiossa paljon mainostettua aivoplatinaa, joka tekee lapsestasi vieläkin älykkäämmän, mutta vitamiineja kylläkin. Vaikeinta on ollut englanti: sitä varten on otettu kalliita yksityistunteja (HS 2003.)

Kiinalaisia on liikaa, kaikki perheet eivät voi millään saada lastaan yliopistoon. ”Kilpailu ja paineet vaikuttavat lasten mielenterveyteen. He joutuvat käymään aikuisten kilpailua, se on hyvin julmaa,”kertoi nuorisotutkija, tohtori Su Songxing. Joka kolmas oppilas kärsii psyykkisistä ongelmista, mm. huonosta itsetunnosta. Monet hautovat itsemurhaa.

Perheiden paineet kasataan opettajille ja rehtoreille, jotka saavat lisäpalkkaa jokaisesta yliopistoon päässeestä opiskelijasta. Oppilaan tuotteistamisessa ollaan siis menty samaan suuntaan kuin meillä yliopistoissa, joissa jokainen, maisteri ja tohtori on hinnoiteltu. Kiinassa on otettu käyttöön käsitteet ”täydellisesti onnistunut” ja ”täydellisesti epäonnistunut” perhe. Kriteerinä on lapsen pääsy yliopistoon. Se taas onnistuu ns. avainkoulujen avulla, ensin käydään avainkansakoulu, sitten avainkeskikoulu ja avainlukio. Epäonnistuminen yhdellä portaalla merkitsee oppilaan  romahdusta, perheen haaveiden tuhoa.

Shanghai-Kiinan  lukio numero kahden rehtorilla on avainkoulun menestysavain hallussaan. ”Otamme koulumme vain huippuoppilaat.” Lukion perheistä 97 prosenttia on ”täydellisesti onnistuneita,” kun koko maassa 91 prosenttia perheistä on ”täydellisesti epäonnistuneita.”

Japanilainen professori Hiroshi Nakajima kuvasi jo vuonna 1988 Kasvatus-aikakauskirjassa maansa koulujärjestelmän ongelmia, armottoman kilpailun seurauksia. Kansainväliset koulusaavutustestit osoittivat, että matematiikassa oltiin huipulla. Itsenäiset ajattelun taidot olivat kuitenkin olemattomat. Vakavinta oli kuitenkin se, että tutkintopainotteiset koulut aiheuttavat tovereihin kohdistuvaa väkivaltaa, koulupelkoa ja vandalismia. (Eräistä huippukoululaisista tuli muuten aikuisina korkeasti oppineita lahkolaisia, jotka toimittivat myrkkykaasuja metrotunneleihin.)

Kobessa koulun portilta löytyi toukokuun lopulla vuonna 1996 yksitoistavuotiaan oppilaan pää. Murhaajaksi paljastui kaupungin eliittikaupunginosassa elänyt koululainen, jota epäiltiin lisäksi kahden pikkutytön puukotuksesta. Tappaja lähetteli ennen kiinnijoutumistaan viestejä, joissa ilmoitti tekojensa syyksi yhteiskunnan ja koulujärjestelmän autoritaarisuuden. Japanissa kyseltiin onko vika koulun vai videopelien.  Joka maassa pitäisi kysyä millainen on se yhteiskunta, joka säätelee  koulujen arvoja ja toimintatapoja. Onko lapsen paras sama kuin koulujärjestelmän tehostamista vaativien paras?

Japanissakin kilpaillaan eliittiesikouluun pääsystä ja parhaisiin lukioihin pääsystä; eliittiyliopistoon pääsy varmistaa elinikäisen työpaikan suuryrityksissä tai valtion virkamiehenä.

Aika näyttää millaisia ”avainkouluja”  Suomeenkin syntyy. Kun ranking-listoilla kiipiminen ja rahaa tuottavan brändin luominen on uudistuneen fantastisen yliopiston päätavoite, eikö koulujenkin pitäisi pyrkiä huippuoppilaiden tuottajiksi? Ei pitäisi, eikä pitäisi Kaukoidässäkään.

Raivostunut dosentti, ison kaupungin koululautakunnan puheenjohtaja nimesi minut jo 90-luvun alulla opetuksen kehittämisen suurimmaksi esteeksi, kun vastustin koulukilpailun avaamista Suomessa. Dosentista epäjohdonmukaisen ajatteluni ydin oli väitteeni, että koulukilpailu aiheuttaisi mielenterveydellisiä haittoja oppilaille. Vastustin kuulemma näin kuluttajavalistusta, halveksin vanhempia ja halusin luovuttaa lapset  kasvottoman yhteiskunnan haltuun. Miksi dosentti raivostui? Jokainen päätelköön itse.

Ei lapsuudessa satujen ja leikkien parissa vietetty aika vähennä kenenkään tulevaa työkapasiteettia eikä tehokkuutta. Luovimmat, lahjakkaimmat ja aikaansaavimmat ihmiset kasvavat niistä, joiden mielikuvitusta on ruokittu, joiden on annettu olla turvallisesti lapsia, eikä tehokkaita pikkuaikuisia. Heidän ei tarvitse aikuisenakaan uhrata psyykkistä energiaansa siihen, että miellyttävät muita, tekevät aina kuten käsketään, mutta ahdistuvat jos pitää luoda jotain uutta aivan itse.

 

 

Arvoisa opetushallituksen uusi pääjohtaja!

 

Hyvä Olli-Pekka Heinonen! Teidät on nimitetty opetushallituksen uudeksi pääjohtajaksi. Tehtävä on näkyvä ja vastuullinen. Voitte vaikuttaa laajasti suomalaiseen koulutusjärjestelmään ja sitä kautta lasten, nuorten ja perheiden elämään. Olette koulutukseltanne juristi, mutta Teillä on 90-luvulta  monivuotinen kokemus opetusministerinä, joten koulu ja korkeakouluasiat ovat Teille tuttuja; se on hyvä lähtökohta työlle.

Muistan, että ministerinä vaaditte koulujen avointa julkiarviointia. Toive toteutui, kun lukioiden ranking-listat otettiin käyttöön. Vaaditte kouluviihtyvyyden parantamista, kun suomalaiset yläkoululaiset olivat kansainvälisen vertailun häntäpäässä. Monet olivat valinneet monivalintatehtävässä vaihtoehdon ”viihdyn koulussa huonosti.” Kolmas asia, jota korostitte oli tietoyhteiskunnan myönteinen vaikutus ihmisten onnellisuuteen. Mitä nyt ajattelette näistä kolmesta asiasta?

Kuten varmasti tiedätte, ajattelutaitojen kehittäminen on yksi uuden opetussuunnitelman päätavoite. Se on hienoa! Vaikuttaa  kuitenkin siltä, että opettajilla saisi olla vain taito ajatella samoin kuin koulua uudistavat  ajattelevat. Itsenäisesti ajattelevalle opettajalle, kriittiselle kyselijälle on varattu tuttu leima: olet muutosvastarintainen.

Opettajia pakotetaan toistelemaan iskusanoja päästäkseen valittujen joukkoon:  ilmiöt, ajattelutaidot ja vuorovaikutus.  Erityinen synti on, jos opettaja huomauttaa, että nämähän ovat olleet työssäni  itsestään selviä asioita jo 1970 -luvulta alkaen.

Jo vuoden 1970 POPS I käsitteli samoja asioita nykypuheita syvällisemmin. ”Ilmiöoppiminen” ei ole pedagoginen termi, opetuksen horisontaalinen integraatio on. Digilaitteista ei tietenkään puhuttu, kun niitä ei ollut.  Ymmärrettiin kuitenkin, että av-teknologia on ajattelevan ja taitavan opettajan apuväline –mutta vain apuväline, ei hallitsija.

On pöyristyttävää, että opettajille annetaan määräyksiä kuinka monta prosenttia opetusajasta laitteiden tulee olla käytössä! Korkein opetushallinto on myötäillyt digiuskovaisia, jotka lupaavat että ”moderneissa oppimisympäristöissä”  kaikki viihtyvät ja Suomi nousee huipulle. Laitekauppiaat kouluttavat opettajia ajattelemaan ja syväoppimaan!

Uudessa opetussuunnitelmassa ei puhuta enää opettamisesta, opettaja on pelkkä oppimisen ohjaaja, ihanteellisessa tapauksessa kanssaoppija. Uudistusintoilijat eivät tunne opetuksen tutkimusta, didaktiikkaa. Nykykoulu leimataan usein opettajakeskeiseksi pänttäämislaitokseksi, jossa passiiviset oppilaat pakotetaan imemään sitä myrkkyä, jota opettaja heille tarjoilee. Tämä loukkaa opettajia, jotka ovat saaneet akateemisen koulutuksen opetustyöhön, ovat opetuksen teorian ja käytännön asiantuntijoita. Lääkäri turvautuu lääketieteeseen eikä yksinomaan homeopatiaan; pätevä opettaja taas kasvatustieteeseen, etenkin didaktiikkaan, eikä vain yhteen kasvatuspsykologian äärisuuntaan. Jos hyvä opettaja on pelkkä ”kanssaoppija,” onko hyvä lääkäri  ”kanssapotilas?”

Opetusoppi eli didaktiikka käsittelee opetusta, jossa opettaja vastaa usein kymmenien erilaisten oppilaiden opiskelusta. Oppimisen tutkimus antaa opettajalle arvokasta tietoa, mutta  se ei riitä. Oppiminen tapahtuu päässä, opetus tapahtuu useimmiten isoissa ryhmissä. Hyvä opettaja käyttää tavoitteiden ohjaamana erilaisia opetustapoja.

Hyvä pääjohtaja Heinonen! Ruotsissa koulut voivat olla firmoja, jotka tekevät omistajilleen ja sijoittajille voittoja. Onko meidän seurattava esimerkkiä? Näin uutisoi Helsingin Sanomat etusivullaan jo 12.12.1993.

Hämeenlinnan kaupunginvaltuusto päättää pian kilpailun avaamisesta. Vanhemmille palvelusitoumus. Kilpailijoiksi muuttuvat koulut markkinoivat kirjeitse palvelujaan koteihin. Paperilla koulu lupaa taata oppilaille tietyt laatutekijät, joilla koulu haluaa profiloitua. Kaupunginjohtaja Elina Lehto tunnustaa, että malli on otettu Ruotsista. ”Markkinaohjausta ja asiakaslähtöisyyttä otetaan julkiseen sektoriin, kouluun. Vanhemmille ja lapsille avataan valinnanmahdollisuus ja luvataan samalla tietyt laatupalvelut. Kilpailussa menestyminen näkyy koulun rahoituksessa. Valitessaan koulun lapset vievät kouluyksikköönsä kullekin oppilaalle varatun  summan koulurahaa, symbolisesti repussaan. Hyvät ja laadukkaat koulut saavat enemmän oppilaita ja enemmän rahaa, heikot koulut kuihtuvat. Kilpailussa kompasteleville luvataan valtuustolta hätäapua.” (HS 12.12.93)

Julkisuudessa alkoi kiihkeä keskustelu suomalaisen peruskoulun surkeasta tasosta; koulu suosi tasapäisiä keskinkertaisuuksia, tappoi luovuuden ja oma-aloitteisuuden. Yhteisen peruskoulumme puolustajat leimattiin pysähtyneisyyden ajan höperöiksi. Koulumarkkinoiden avaamista vaadittiin. Pisa pelasti aivan viime hetkellä peruskoulumme, koska sen tulokset olivatkin kansainvälisessä vertailussa ihan kelvolliset, suorastaan erinomaiset. Peruskoulun ansiosta Suomesta tuli maailman silmissä esikuva, maa, jossa kaikilla on sama mahdollisuus hyvään koulutukseen ja sivistykseen kodin varallisuudesta riippumatta. En muista, että yksikään peruskoulun parjaajista olisi julkisesti myöntänyt, että ivapuhe oli ollut perusteetonta ja harkitsematonta.

Hyvä pääjohtaja Heinonen!  Onko nyt revanssin aika? Kannatatteko Te yhteistä peruskoulua vai markkinakoulua, Koulu Oy:tä? Mitä  Te ajattelette koulutuksen rahaleikkauksista?

Keskustelisin mielelläni lahjakkuuden edistämisestä ja lahjakkaiden opetuksesta, mutta aihe on liian laaja tähän yhteyteen. Vain yksi huomautus: Missä kävivät koulunsa ne tuhannet ”digiosaajat,” jotka nostivat Nokian ja Suomen maailman maineeseen? He kävivät suomalaisen ”tasapäisten keskinkertaisuuksien” peruskoulun. Heillä oli tieto päässään, eikä taskussa, kuten nyt vaaditaan. Jos tieto on vain taskussa tai sylissä, äly saattaa olla pian umpeen ommellussa takataskussa.

Kouluviihtyvyys on tärkeää, vielä tärkeämpää on harjaantua opiskelemaan keskittyneesti ja pitkäjänteisesti, vaikka se aina olisikaan kivaa. Mistä kertoo se,  että monet nuoret avioparit tekevät nyt kirjallisia sopimuksia, etteivät eroa ennen kuin tuleva vauva täyttää vuoden? Ei ilmeisesti ole kivaa katsella samaa puolison naamaa toista vuotta, eikä varsinkaan hoivata vauvaa, kun olisi niin paljon kaikkea muuta kivaa.

Nyt opettajankoulutustakin myllerretään palvelemaan uuden uljaan yliopiston bränditehtailua. Vahvat ja röyhkeät imagonrakentajat menestyvät parhaiten, kun sivistysyliopisto on kuopattu. Kuka kehtaa puhua yliopistoissa hyvästä elämästä? Jaa, tosiaankin:  muuan Ilkka Niiniluoto, Helsingin yliopiston rehtori ennen fantastista yliopistouudistusta.

Kouluopetus on kasvatusta. Eheäksi ihmiseksi kasvaminen edellyttää kasvurauhaa, tasapainoista mieltä ja yhteisöllisyyttä. Taidekasvatus, liikunta ja käden taitojen kehittäminen ovat eheyden edellytyksiä. Iänmukaisen moraalikasvatuksen tulisi olla kaikkea opetusta läpäisevä tavoitealue. Tärkeintä ei ole aina vain minä, vaan me yhdessä. Isänmaa on rakas ja tärkeä, mutta vastuu maailman tilasta on yhteinen.

Arvoisa pääjohtaja Heinonen! Toivotan Teille menestystä työssänne.

Kari Uusikylä,

didaktiikan emeritusprofessori, Helsingin yliopisto

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Rajaton raakuus kuvottaa

Nyt Syyriasta tulevat uutiskuvat ylittävät kestokyvyn. Siviilit yrittävät säilyä elossa rauniokasoissa kuin rotat, vailla ruokaa, vettä, lääkkeitä.  Ei riitä, että tapetaan ase kädessä taistelevia vihollisia; naiset, lapset, kuka tahansa kelpaa saaliiksi.

Nääntyville apua tuovat rekat seisautettiin ja malliksi tuhottiin niistä parikymmentä. Päämiehet, nuo raakalaiset sallivat niin sanotut vahingot. Sairaaloita, kouluja ja asuinalueita pommitetaan rauniokasoiksi. Sitten mennään mediaan valehtelemaan ja syyttelemään muita.

Miehet, jotka voisivat halutessaan lopettaa järjettömän tappamisen esiintyvät julkisuudessa kuin veljet keskenään: Tulitauko alkaa pian, sitten seuraa aselepo.  Menee viikko ja kaikki on kääntynyt päälaelleen, raakuudet vain yltyvät ja viikon takainen veli on muuttunut valehtelevaksi roistoksi.

Miten ”sivistyneen maailman” johtajat tähän pysyvät? Onko heidän tappamismoraalinsa ylevämpää kuin vihollisen? Onko lentokoneesta siviilien niskaan, sairaalaan tai kouluun pudotettu tappava lasti osoitus humaanista tappamisesta, hyviksillekin sattuu tietenkin vahinkoja.

Uskalletaanko taas pian pudottaa se iso pommi pariin miljoonakaupunkiin? Pommein päästäisiin eroon koko ihmiskunnasta, sekä roskasakista että meistä fiksuista. Jäljelle jäisivät meitäkin fiksummat rotat ja torakat.

Hirmuvaltiaiden teot osoittavat, mihin väkivaltainen, tunnekylmä lasten kohtelu voi johtaa. Lapsena koettu pahuus on kostettava mahdollisimman monille, kirjoitti Alice Miller 80-luvulla. Lapset, joita on suojeltu ja kunnioitettu kasvavat vastuuntuntoisiksi ja empaattisiksi. Heillä ei ole tarvetta tuhota itseään eikä muita. He käyttävät voimaa vain itsepuolustukseen ja suojelevat heikompiaan.

Historia ei juuri  anna toivoa järjen löytymisestä. Luen parhaillaan Auschwitzista selvinneen vangin kirjoittamaa kirjaa, dokumenttia. Eläviä vauvoja heiteltiin ruumiskasoihin, potku päähän halkaisi sairaan vanhuksen kallon, pelokkaimmat ammuttiin heti.

Valionatsit teettivät raakuudet alaisillaan ja vangeilla; itse he pelasivat tennistä, ryyppäsivät ja huvittelivat paetakseen todellisuutta. Treblinkan leirin tappotavoitteeksi oli määrätty 6000 ihmistä päivässä. Leirin johtaja tohtori Irmfield Eberl asetti kasvutavoitteen: tapettavien määrä tuli kaksinkertaistaa. Kun krematoriot eivät pystyneet vastaanottamaan massiivista joukkoa, ali-ihmisiä tuhottiin heti junakuljetuksen jälkeen avoimille kentille. Satoja mätäneviä ruumiita lojui kaikkialla. Eberl erotettiin, koska hän ei organisoinut massamurhaa riittävän tehokkaasti ja näkymättömästi.

Euroopan maiden ”tavalliset ihmiset” myötäilivät hirmutekoja. Moni ryhtyi kavaltamaan naapureitaan, Ranska lähetti kymmeniä tuhansia vanhemmistaan erotettuja juutalaislapsia kaasukammioihin. Asuuko meissä jokaisessa moraaliton, valtaa nuoleskeleva typerys, hirviö, joka menettää järkensä lauman mukana?

Ainoa pelastuksemme  olisi kasvatus. Voimme kasvattaa lapsista moraalitajuisia ihmisiä tai itsekkäitä apinoita, joille tärkeintä on vain minä itse ja muiden kukistaminen. Kumpi suunta on voitolla?

Voi, voi minua! Miksi olin taas niin negatiivinen! Eihän suomalainen voi sotia lopettaa, saati pelastaa niitä mereen hukkuvia laumoja. Rentoutukaamme, onneksi televisiosta tulee illalla Ensitreffit alttarilla ja Maailman lihavin mies. Seuraavaan blogiin yritän kirjoittaa vain oikein mukavia asioita, hauskoja sattumuksia. Yritän, en lupaa.

 

Vaarallisia visioita

a_002Köyhällä 50-luvulla saimme olla lapsia…Kovin oli pyhäkoulu tyttövoittoinen.

Eduskunnan sivistysvaliokunalle valmistui pari vuotta sitten raportti, jossa maalailtiin Suomen tulevaisuutta.

”Vuonna 2030 Suomi on monien taitojen ja monitaitoisten ihmisten maa. Kaikkien osaaminen lapsista vanhuksiin hyödynnetään mielekkäällä tavalla. Jokainen antaa omat panoksen yhteiskunnan hyväksi.” Tuskin selvemmin voi ihmiskäsitystä ilmaista! Ihminen on hyödyke, kun tehot loppuvat, monesta tulee vanhusvaraston ongelmajäte.

Teksti tuo mieleen Neuvostoliiton, jossa jokaisen tulisi alistua nöyräksi yhteiskunnan palvelijaksi. Mikä on ihmiarvo taloudellisten arvojen rinnalla? Lapsista tulisi kouluttaa nopeasti ”osaajia” jotka tekevät koko elämää koskevat valintansa varhain. ”Nykynuorien täytyy tehdä suuria elämäänsä liittyviä päätöksiä entistä nuorempina,” eduskunnan raportti väittää. Miksi ihmeessä? Näin tuotetaan ahdistuneita, alistuneita suorittajia ja monen mielenterveys romahtaa jo aikuisuuden kynnyksellä.

Nuoret ovat osallisia koko maailmaan. Kasvattajien tehtävänä on auttaa heitä tielle, jossa oma arvo ja itsekunnioitus yhdistyvät moraaliin ja yhteisen hyvän arvostamiseen ajatuksissa, sanoissa ja ennen kaikkea teoissa. Tässä tarvitaan järjen lisäksi tervettä tunne-elämää ja kauneuden tajua, jotka yhdessä tuottavat parhaimmillaan rakentavaa, rohkeaa luovuutta ja viisautta. Jos ihmisen eheä kasvu vaarannetaan yksipuolisen tehokkuusajattelun alttarille, kuljetaan kohti yksilöiden ja yhteisöjen henkisen elämän rapautumista. Historia opettaa, että filosofian, kirjallisuuden ja taiteiden rappio on ennustanut kulttuurien tuhoa.

Eliitin hokema ”luovuus” ei synny julistuksin, vaan siten, että lapset ja nuoret saavat kasvaa luoviksi kaikessa rauhassa. Koulun riittävä taidekasvatus on lasten eheyden välttämätön  edellytys, on kyse tulevasta taiteilijasta, tiedemiehestä tai kenestä tahansa. Taide ruokkii tunteita ja kauneuden tajua, se ohjaa parhaimmillaan inhimillisyyden kasvuun ja moralitajun kehittämiseen.  Mitä ihmisestä jää jäljelle, kun tunteet kuolevat?

Tärkein ihmiselämän onnellisuuden ja myös tehokkuuden edellytys on se, että älyllinen, fyysinen ja emotionaalinen kehitys saavat kasvaa tasapainossa. Nuoren pitää saada tuntea, että hän on hyväksytty ja rakastettu omana itsenään, eikä vain tulevana ”osaajana,”  tämä tyhjä sana tunkee esiin kaikkialta missä vaikutusvaltaiset päättäjät esittävät vaatimuksiaan.

Moni kadottaa suorituspaineissa luovuutensa eikä anna itsestään mitään kanssaeläjilleen, vaan ottaa muista kaiken hyödyn saavuttaakseen menestystä ja kunniaa.

Tunne-elämän tasapainoisuus,  moraalitaju ja kauneudesta nauttiminen ovat hyvän elämän peruselementtejä. Jos tätä ei ymmärretä koulussa,  kaivatut ”tulevaisuusosaajat”  eivät innovoi  Suomea nousuun, vaan painuvat muiden mukana pohjamutiin.

 

Viinan kirot

Vesa Vatanen piano, Antti Teinilä basso, Timo Valkamo rummut, Kari U. klarinetti ja sax.

 Viime vuonna Suomessa juotiin viinaa sataprosenttiseksi  alkoholiksi muutettuna 10,8 litraa 15 vuotta täyttänyttä asukasta kohden. Suomessa asuu yli 300 000 alkoholin suurkuluttajaa eli  juoppoa.

Kesän jälkeen A-klinikoiden hoidossa on melko edustava näyte kansalaisista. Tärisevää naista ja miestä tuodaan Mersulla tai metrojunalla hoitoon kännikierteen katkaisemiseksi, kertoo klinikan lääkäri.

Hallituksesta kerrottiin jo vuosia sitten, että ”kansalaiskeskustelusta välittyy hyvin se tieto, että alkoholin kulutus on kasvanut ja alkoholin aiheuttamat terveys- ja sosiaaliset haitat ovat lisääntyneet….Valtioneuvoston periaatepäätökseen kirjataan hallituksen poliittinen tahto…Hallitus laatii hallitusohjelman mukaisesti alkoholihaittojen ehkäisyä koskevan ohjelman ja valtioneuvoston periaatepäätöksen…”

Periaatepäätöksinkö kansa raitistuu? Hallitus unohti puheet oluen laimentamisesta, kaljaan pitääkin saada lisäprosentteja ja laatuviinejä pitää voida ostaa jokaisen kotikunnasta. Se on tasa-arvoa; mikä onkaan puoluille tärkeäpää kuin pienten ihmisten tasa-arvo! Pian Peräkylissä nautitaan laatuviinejä illallisjuomana.

Mediassa on pantu ilahtuneena merkille, että peruskoulun yläasteen oppilaiden alkoholin käyttö on vähentynyt viime vuosina muutaman prosentin. Enää ei edes 40 prosenttia tytöistä käytä kuukausittain alkoholia ja viikkokännäreiden määräkin on pysynyt 10 prosentin paikkeilla. Eiköhän lasten ryyppääminen saada taas pian lisääntymään, kunhan hallituksen ”tahtotila” limuviinojen tuomisesta kauppojen hyllyille toteutuu.

Tänäänkin sadat tuhannet juopon lapset heräsivät möykky sisikunnassaan, se on takertunut henkitorveen eikä sitä saa nielaistuksi alas.  Juopon lapsi on tuskainen ja masentunut. Isä tai äiti tai molemat ovat olleet humalassa ensin viikonloppuisin, sitten myös arkisin, joillakin on ollut viikkojen juomaputki.

Juopon lapsi yrittää olla vanhemmilleen hyvä ja kiltti, jospa ne sitten olisivat selvin päin. Lapsi ei uskalla kertoa vanhemmilleen tuskastaan. Juopolle ei voi kertoa sellaista, koska juoppo pahoittaisi mielensä. Juopolle on liikaa, kun oma lapsikin syyllistää. Se ahdistaa niin, että pitää lähteä ryyppäämään. Juopon perheessä ei saa puhua suoraan mistään asiasta. Siellä leikitään että kaikki on hyvin.

Kun juopon lapsi menee iltaisin nukkumaan hän pelkää mitä yöllä tapahtuu. Hänen kainalossaan voi olla pikkuveli tai -sisko, joka pelkää vielä enemmän, joskus niin että tärisee. Koska lapsi ei pysty keskittymään, koulumenestys heikkenee. Koululaisen silmissä on kuva horjuvasta isästä ja korvissa kaikuu naapurin lasten ivanauru. Lapsi saa huonoja todistuksia ja alkaa pitää itseään tyhmänä, muita huonompana.

Alkoholismi on paha sairaus, juoppo tarvitsee hoitoa. Älkää kuitenkaan säälitelkö juoppoja, he ovat itsesäälin mestareita. Säälikää juopon lapsia. Antakaa heille hellyyttä, näyttäkää, että on aikuisia, joihin voi luottaa, joiden sylissä voi tuntea olevansa turvassa ja rakastettu.

Hei isukki, ota lapsi syliisi. Pistä vaikka blogin alussa oleva rauhallinen kappale soimaan taustalla. Silitä lasta, kerro miten paljon häntä rakastat, miettikää mitä mukavaa tekisitte tänään yhdessä. Äläkä haise tänään alkoholilta.