Pisa-huiput syövät Kiinassa aivoplatinaa

pentti-uusikyla-katoava-hetkiPentti Uusikylä 1968: Katoava hetki (Disappearing moment)

 

English Summary:

Singapore, Hong-Kong, South-Korea and Japan are the top-countries of international PISA- ranking lists (OECD), based on measurements of school-achievements in mathematics, science and reading.

In these top-countries competition is hard: the more prestigious the school is, the harder the entrance tests, the more students are competing to get accepted, and the more difficult it is for any one of them to gain entrance. Some students wishing to seek an advantage over their peers may attend cram school in the evenings several times a week in addition to their normal school schedule.  Incredible pressure is placed upon children to excel at these tests because their futures vastly depend upon which schools they are allowed to attend.

The Finnish core-values of education have been different. Our children´s weekly amount of school hours has been smallest in Europe. There are cognitive, affective and psychomotor goals in our national curriculum. Every child must have an opportunity to study and learn, to find her/his best abilities in emotionally safe schools. In Pisa rankings  our comprehensive school, open equally to every child, have been close to top, thanks to the basic idea of our education: children must be  educated, not medicated. In emotionally safe school everybody finds her/his abilities; self-esteem and social skills are essential, too.

 

Shanghai, Hongkong, Singapore, Japani.. Kaukoidän maat ovat nousseet Pisa-mitausten kärkeen, ohi Suomen. Suomi on vielä Euroopan mestari matematiikkaa, luonnontiedettä ja lukutaitoa mittaavassa koulusaavutusvertailussa.

Seuraavassa on lyhyt katsaus lähistoriaan, keinoihin, joilla Kiinassa ja Japanissa PISAn huipulle on pyritty ja päästy.

”Kiinan koulujärjestelmä ahdistaa opettajia, oppilaita ja vanhempia. Nuoruudessaan pettyneet vanhemmat ruoskivat lapsiaan yliopistoihin, kolmannes lapsista kärsii psykologisista ongelmista. (HS 27.4.1999)

”Lapsen pääsykoe eliittikouluun on Kiinassa vanhempien piina. Tulevaisuuden menestys maksaa vanhemmille omaisuuden ja lapsille vapauden. Kuudelta ylös, seitsemältä ensimmäiselle tunnille, viiden jälkeen kotiin, päivällinen, lyhyt lepo ja sitten opiskelu. Iltaisin äiti on valvonut pojan kanssa ja varmistanut, ettei tämä nukahda kesken lukujaan. Päivälliseksi on pojan herkkuja. Zhen Xiao ei ole syönyt televisiossa paljon mainostettua aivoplatinaa, joka tekee lapsestasi vieläkin älykkäämmän, mutta vitamiineja kylläkin. Vaikeinta on ollut englanti: sitä varten on otettu kalliita yksityistunteja (HS 2003.)

Kiinalaisia on liikaa, kaikki perheet eivät voi millään saada lastaan yliopistoon. ”Kilpailu ja paineet vaikuttavat lasten mielenterveyteen. He joutuvat käymään aikuisten kilpailua, se on hyvin julmaa,”kertoi nuorisotutkija, tohtori Su Songxing. Joka kolmas oppilas kärsii psyykkisistä ongelmista, mm. huonosta itsetunnosta. Monet hautovat itsemurhaa.

Perheiden paineet kasataan opettajille ja rehtoreille, jotka saavat lisäpalkkaa jokaisesta yliopistoon päässeestä opiskelijasta. Oppilaan tuotteistamisessa ollaan siis menty samaan suuntaan kuin meillä yliopistoissa, joissa jokainen, maisteri ja tohtori on hinnoiteltu. Kiinassa on otettu käyttöön käsitteet ”täydellisesti onnistunut” ja ”täydellisesti epäonnistunut” perhe. Kriteerinä on lapsen pääsy yliopistoon. Se taas onnistuu ns. avainkoulujen avulla, ensin käydään avainkansakoulu, sitten avainkeskikoulu ja avainlukio. Epäonnistuminen yhdellä portaalla merkitsee oppilaan  romahdusta, perheen haaveiden tuhoa.

Shanghai-Kiinan  lukio numero kahden rehtorilla on avainkoulun menestysavain hallussaan. ”Otamme koulumme vain huippuoppilaat.” Lukion perheistä 97 prosenttia on ”täydellisesti onnistuneita,” kun koko maassa 91 prosenttia perheistä on ”täydellisesti epäonnistuneita.”

Japanilainen professori Hiroshi Nakajima kuvasi jo vuonna 1988 Kasvatus-aikakauskirjassa maansa koulujärjestelmän ongelmia, armottoman kilpailun seurauksia. Kansainväliset koulusaavutustestit osoittivat, että matematiikassa oltiin huipulla. Itsenäiset ajattelun taidot olivat kuitenkin olemattomat. Vakavinta oli kuitenkin se, että tutkintopainotteiset koulut aiheuttavat tovereihin kohdistuvaa väkivaltaa, koulupelkoa ja vandalismia. (Eräistä huippukoululaisista tuli muuten aikuisina korkeasti oppineita lahkolaisia, jotka toimittivat myrkkykaasuja metrotunneleihin.)

Kobessa koulun portilta löytyi toukokuun lopulla vuonna 1996 yksitoistavuotiaan oppilaan pää. Murhaajaksi paljastui kaupungin eliittikaupunginosassa elänyt koululainen, jota epäiltiin lisäksi kahden pikkutytön puukotuksesta. Tappaja lähetteli ennen kiinnijoutumistaan viestejä, joissa ilmoitti tekojensa syyksi yhteiskunnan ja koulujärjestelmän autoritaarisuuden. Japanissa kyseltiin onko vika koulun vai videopelien.  Joka maassa pitäisi kysyä millainen on se yhteiskunta, joka säätelee  koulujen arvoja ja toimintatapoja. Onko lapsen paras sama kuin koulujärjestelmän tehostamista vaativien paras?

Japanissakin kilpaillaan eliittiesikouluun pääsystä ja parhaisiin lukioihin pääsystä; eliittiyliopistoon pääsy varmistaa elinikäisen työpaikan suuryrityksissä tai valtion virkamiehenä.

Aika näyttää millaisia ”avainkouluja”  Suomeenkin syntyy. Kun ranking-listoilla kiipiminen ja rahaa tuottavan brändin luominen on uudistuneen fantastisen yliopiston päätavoite, eikö koulujenkin pitäisi pyrkiä huippuoppilaiden tuottajiksi? Ei pitäisi, eikä pitäisi Kaukoidässäkään.

Raivostunut dosentti, ison kaupungin koululautakunnan puheenjohtaja nimesi minut jo 90-luvun alulla opetuksen kehittämisen suurimmaksi esteeksi, kun vastustin koulukilpailun avaamista Suomessa. Dosentista epäjohdonmukaisen ajatteluni ydin oli väitteeni, että koulukilpailu aiheuttaisi mielenterveydellisiä haittoja oppilaille. Vastustin kuulemma näin kuluttajavalistusta, halveksin vanhempia ja halusin luovuttaa lapset  kasvottoman yhteiskunnan haltuun. Miksi dosentti raivostui? Jokainen päätelköön itse.

Ei lapsuudessa satujen ja leikkien parissa vietetty aika vähennä kenenkään tulevaa työkapasiteettia eikä tehokkuutta. Luovimmat, lahjakkaimmat ja aikaansaavimmat ihmiset kasvavat niistä, joiden mielikuvitusta on ruokittu, joiden on annettu olla turvallisesti lapsia, eikä tehokkaita pikkuaikuisia. Heidän ei tarvitse aikuisenakaan uhrata psyykkistä energiaansa siihen, että miellyttävät muita, tekevät aina kuten käsketään, mutta ahdistuvat jos pitää luoda jotain uutta aivan itse.

 

 

Arvoisa opetushallituksen uusi pääjohtaja!

 

Hyvä Olli-Pekka Heinonen! Teidät on nimitetty opetushallituksen uudeksi pääjohtajaksi. Tehtävä on näkyvä ja vastuullinen. Voitte vaikuttaa laajasti suomalaiseen koulutusjärjestelmään ja sitä kautta lasten, nuorten ja perheiden elämään. Olette koulutukseltanne juristi, mutta Teillä on 90-luvulta  monivuotinen kokemus opetusministerinä, joten koulu ja korkeakouluasiat ovat Teille tuttuja; se on hyvä lähtökohta työlle.

Muistan, että ministerinä vaaditte koulujen avointa julkiarviointia. Toive toteutui, kun lukioiden ranking-listat otettiin käyttöön. Vaaditte kouluviihtyvyyden parantamista, kun suomalaiset yläkoululaiset olivat kansainvälisen vertailun häntäpäässä. Monet olivat valinneet monivalintatehtävässä vaihtoehdon ”viihdyn koulussa huonosti.” Kolmas asia, jota korostitte oli tietoyhteiskunnan myönteinen vaikutus ihmisten onnellisuuteen. Mitä nyt ajattelette näistä kolmesta asiasta?

Kuten varmasti tiedätte, ajattelutaitojen kehittäminen on yksi uuden opetussuunnitelman päätavoite. Se on hienoa! Vaikuttaa  kuitenkin siltä, että opettajilla saisi olla vain taito ajatella samoin kuin koulua uudistavat  ajattelevat. Itsenäisesti ajattelevalle opettajalle, kriittiselle kyselijälle on varattu tuttu leima: olet muutosvastarintainen.

Opettajia pakotetaan toistelemaan iskusanoja päästäkseen valittujen joukkoon:  ilmiöt, ajattelutaidot ja vuorovaikutus.  Erityinen synti on, jos opettaja huomauttaa, että nämähän ovat olleet työssäni  itsestään selviä asioita jo 1970 -luvulta alkaen.

Jo vuoden 1970 POPS I käsitteli samoja asioita nykypuheita syvällisemmin. ”Ilmiöoppiminen” ei ole pedagoginen termi, opetuksen horisontaalinen integraatio on. Digilaitteista ei tietenkään puhuttu, kun niitä ei ollut.  Ymmärrettiin kuitenkin, että av-teknologia on ajattelevan ja taitavan opettajan apuväline –mutta vain apuväline, ei hallitsija.

On pöyristyttävää, että opettajille annetaan määräyksiä kuinka monta prosenttia opetusajasta laitteiden tulee olla käytössä! Korkein opetushallinto on myötäillyt digiuskovaisia, jotka lupaavat että ”moderneissa oppimisympäristöissä”  kaikki viihtyvät ja Suomi nousee huipulle. Laitekauppiaat kouluttavat opettajia ajattelemaan ja syväoppimaan!

Uudessa opetussuunnitelmassa ei puhuta enää opettamisesta, opettaja on pelkkä oppimisen ohjaaja, ihanteellisessa tapauksessa kanssaoppija. Uudistusintoilijat eivät tunne opetuksen tutkimusta, didaktiikkaa. Nykykoulu leimataan usein opettajakeskeiseksi pänttäämislaitokseksi, jossa passiiviset oppilaat pakotetaan imemään sitä myrkkyä, jota opettaja heille tarjoilee. Tämä loukkaa opettajia, jotka ovat saaneet akateemisen koulutuksen opetustyöhön, ovat opetuksen teorian ja käytännön asiantuntijoita. Lääkäri turvautuu lääketieteeseen eikä yksinomaan homeopatiaan; pätevä opettaja taas kasvatustieteeseen, etenkin didaktiikkaan, eikä vain yhteen kasvatuspsykologian äärisuuntaan. Jos hyvä opettaja on pelkkä ”kanssaoppija,” onko hyvä lääkäri  ”kanssapotilas?”

Opetusoppi eli didaktiikka käsittelee opetusta, jossa opettaja vastaa usein kymmenien erilaisten oppilaiden opiskelusta. Oppimisen tutkimus antaa opettajalle arvokasta tietoa, mutta  se ei riitä. Oppiminen tapahtuu päässä, opetus tapahtuu useimmiten isoissa ryhmissä. Hyvä opettaja käyttää tavoitteiden ohjaamana erilaisia opetustapoja.

Hyvä pääjohtaja Heinonen! Ruotsissa koulut voivat olla firmoja, jotka tekevät omistajilleen ja sijoittajille voittoja. Onko meidän seurattava esimerkkiä? Näin uutisoi Helsingin Sanomat etusivullaan jo 12.12.1993.

Hämeenlinnan kaupunginvaltuusto päättää pian kilpailun avaamisesta. Vanhemmille palvelusitoumus. Kilpailijoiksi muuttuvat koulut markkinoivat kirjeitse palvelujaan koteihin. Paperilla koulu lupaa taata oppilaille tietyt laatutekijät, joilla koulu haluaa profiloitua. Kaupunginjohtaja Elina Lehto tunnustaa, että malli on otettu Ruotsista. ”Markkinaohjausta ja asiakaslähtöisyyttä otetaan julkiseen sektoriin, kouluun. Vanhemmille ja lapsille avataan valinnanmahdollisuus ja luvataan samalla tietyt laatupalvelut. Kilpailussa menestyminen näkyy koulun rahoituksessa. Valitessaan koulun lapset vievät kouluyksikköönsä kullekin oppilaalle varatun  summan koulurahaa, symbolisesti repussaan. Hyvät ja laadukkaat koulut saavat enemmän oppilaita ja enemmän rahaa, heikot koulut kuihtuvat. Kilpailussa kompasteleville luvataan valtuustolta hätäapua.” (HS 12.12.93)

Julkisuudessa alkoi kiihkeä keskustelu suomalaisen peruskoulun surkeasta tasosta; koulu suosi tasapäisiä keskinkertaisuuksia, tappoi luovuuden ja oma-aloitteisuuden. Yhteisen peruskoulumme puolustajat leimattiin pysähtyneisyyden ajan höperöiksi. Koulumarkkinoiden avaamista vaadittiin. Pisa pelasti aivan viime hetkellä peruskoulumme, koska sen tulokset olivatkin kansainvälisessä vertailussa ihan kelvolliset, suorastaan erinomaiset. Peruskoulun ansiosta Suomesta tuli maailman silmissä esikuva, maa, jossa kaikilla on sama mahdollisuus hyvään koulutukseen ja sivistykseen kodin varallisuudesta riippumatta. En muista, että yksikään peruskoulun parjaajista olisi julkisesti myöntänyt, että ivapuhe oli ollut perusteetonta ja harkitsematonta.

Hyvä pääjohtaja Heinonen!  Onko nyt revanssin aika? Kannatatteko Te yhteistä peruskoulua vai markkinakoulua, Koulu Oy:tä? Mitä  Te ajattelette koulutuksen rahaleikkauksista?

Keskustelisin mielelläni lahjakkuuden edistämisestä ja lahjakkaiden opetuksesta, mutta aihe on liian laaja tähän yhteyteen. Vain yksi huomautus: Missä kävivät koulunsa ne tuhannet ”digiosaajat,” jotka nostivat Nokian ja Suomen maailman maineeseen? He kävivät suomalaisen ”tasapäisten keskinkertaisuuksien” peruskoulun. Heillä oli tieto päässään, eikä taskussa, kuten nyt vaaditaan. Jos tieto on vain taskussa tai sylissä, äly saattaa olla pian umpeen ommellussa takataskussa.

Kouluviihtyvyys on tärkeää, vielä tärkeämpää on harjaantua opiskelemaan keskittyneesti ja pitkäjänteisesti, vaikka se aina olisikaan kivaa. Mistä kertoo se,  että monet nuoret avioparit tekevät nyt kirjallisia sopimuksia, etteivät eroa ennen kuin tuleva vauva täyttää vuoden? Ei ilmeisesti ole kivaa katsella samaa puolison naamaa toista vuotta, eikä varsinkaan hoivata vauvaa, kun olisi niin paljon kaikkea muuta kivaa.

Nyt opettajankoulutustakin myllerretään palvelemaan uuden uljaan yliopiston bränditehtailua. Vahvat ja röyhkeät imagonrakentajat menestyvät parhaiten, kun sivistysyliopisto on kuopattu. Kuka kehtaa puhua yliopistoissa hyvästä elämästä? Jaa, tosiaankin:  muuan Ilkka Niiniluoto, Helsingin yliopiston rehtori ennen fantastista yliopistouudistusta.

Kouluopetus on kasvatusta. Eheäksi ihmiseksi kasvaminen edellyttää kasvurauhaa, tasapainoista mieltä ja yhteisöllisyyttä. Taidekasvatus, liikunta ja käden taitojen kehittäminen ovat eheyden edellytyksiä. Iänmukaisen moraalikasvatuksen tulisi olla kaikkea opetusta läpäisevä tavoitealue. Tärkeintä ei ole aina vain minä, vaan me yhdessä. Isänmaa on rakas ja tärkeä, mutta vastuu maailman tilasta on yhteinen.

Arvoisa pääjohtaja Heinonen! Toivotan Teille menestystä työssänne.

Kari Uusikylä,

didaktiikan emeritusprofessori, Helsingin yliopisto

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Gifted Education in Finland

 

 

What are gifts and talents?

Theoretical definitions of giftedness ascribe it to individuals who possess two attributes: a particular kind of ability and a high level of that ability.

Until the 1960’s, ”giftedness” was generally taken to mean ”intellectual giftedness”. Later research began to distinguish between divergent, highly creative thinking, and convergent thinking, traditionally expressed in IQ figures. The concept has been further expanded by the definitions of non-academic and multi-talented giftedness. The usual term now used to refer to the individuals is ”gifted and talented” the latter word stands for the very varied talents that are taken into consideration apart from the intellectual potential.

Talents are always developing gradually from genes to high performances. Without inner motivation it is almost impossible to reach a real, permanent top-level. The environmental factors, supporting parents, teachers and coaches are important; however: outer motivation with too heavy pressures may be fatal for the development of giftedness. Many gifted individuals daily fight against perfectionism, depression and anxiety.

Howard Gardner published in 1983 his theory of Multiple Intelligences in response to what might be called “The Bell Curve” view of the mind: That there is a single intelligence, we are born with. That means there is little we could do about our genetic IQ, and psychologists just can tell us how smart or dumb we are. Gardner strongly disagrees with this kind of determinism. He has concluded that human beings have evolved to be able to make sense of the world in a number of relatively independent ways. He initially isolated seven “frames of mind”, seven “intelligences”: linguistic, spatial, logical, musical, psycho-motor, interpersonal and intrapersonal

Later Gardner added an eight intelligence, naturalist intelligence, an ability to understand nature in all its forms. He says that all of us have these intelligences, but we differ in strength and combinations of intelligences, just as we look different from one another, and have different personalities, we have different kinds of mind. That makes life interesting even as it makes education complicated.

If we favor only one educational approach, we end up skewing the system in favor of one kind of mind and selecting for privileges only to those individuals who happen to possess that specific amalgam of intelligences.

Gardner says he has been angered and hurt by assertions that his theory is a license to do whatever, a claim that everyone is equally smart, an argument against assessments, standards, hard work or discipline. The Multiple Intelligence theory is a claim about organization of mind and brain. It is not a receipt for education, Gardner says.

PISA-Finland

In Finland, as in the other Scandinavian countries, society has traditionally attached great importance to special education as a means of looking after its weakest members, children with learning difficulties or behavioral problems. The official educational policy created our comprehensive school (peruskoulu) in the beginning of the 1970’s. It put a strong emphasis on educational equality.

Every Finnish child has since then been educated in the same school system with only a few exceptions. I am convinced: The good results of our school system revealed by the PISA evaluation are mostly due to our democratic and equal comprehensive school.

 We have very few special elementary schools and classes In Finland. These schools are private schools supported by the state selecting their pupils according to their own criteria. In addition we have many music classes in the comprehensive school. There also is some differentiation in the curriculum; a pupil may take a couple of extra lessons in the subject she/he is interested in.

After the compulsory comprehensive school we have some secondary schools, which may be named as some kind of special schools, because these schools have more art, sports, science or languages in the curriculum. We also have a couple of IB schools.

The Finnish educational system has been criticized by some people for ”leveling out” school children, making gifted ones to suffer. I disagree with these opinions.

Talented children’s special education has been advocated especially by those industrialists and politicians who wish to secure the nation’s international competitiveness. In an integrating Europe, with national borders melting away, in particular, the representatives of industry demand increased investment in top-class education and know-how.

Educational objectives are always derived from the values prevailing in the background. When discussing about gifted children’s educational needs we should frankly and openly recognize the basic questions: What kind of talent are we talking about? How do we find the individuals concerned? Why should they be taught in special groups? What would be the advantages and disadvantages of special instruction?

Yes! We need gifted education in Finland, but…

It is very important that the goals and curriculums would be planned by real expert-educators, who understand the laws of human development and understand that there is a qualitative difference between a human child and an industrial product. We are not producing gifted individuals,we are educating them and nurturing their gifts.

One of the most obvious facts concerning the gifted education is that children must ”achieve”, to develop their potential ability as far as possible. This is a self-evident premise, very seldom opened to question. I think that even if underachieving is a real and severe problem we have to see also the other side of the coin: Why should children ”achieve” all the time. There are more and more children, who are totally burned out, suffering many kinds of social fears, feelings of inferiority and depression, because they are not ”achieving” well enough. Achieving what? It is seldom made explicit. Implicitly the meaning is obvious: Achieving a high status, a highly valued profession and lot of money.

Why are we not talking about achieving a happy life, being an human being who is unconditionally loved as an individual person who can reach self-actualization in his/her life without being depressed for underachievement.

The development of national economy is not a problem our children have to be worried about, even if some leading politicians are continually talking about children as becoming innovators in the field of economy. Finland must reach the top level among European countries, maybe in the global world, too.

In gifted education, the emphasis should always be on ”education” more than “gifted.” It means that the psychosocial needs are primary. Everybody has the right to feel that he/she is loved as a human individual, not as an achiever. Parents and teachers should remember that gifted children and youngsters are not adults, in spite of their giftedness. Also “Mr Brain,” ten years, is a child with needs of a child. His IQ doesn’t matter.

A glorious Pisa-success may be a very dangerous national goal, if the ranking list is more important than mental health of children. Caring and unconditional love is most important in all education, also in so called gifted education. We do not need children overachievers who try to live every day with a burden of destructive thoughts: I must be the best one, I must win, to be perfect, in order to earn my human dignity and love of my parents.