Ovatko opettajamme ammattitaidottomia?

Helsingin Sanomien kolumnisti esitteli 30.1. tuoreen kielenopetusta koskevan  väitöskirjan tuloksia. Hän päättelee sen perusteella, että koulujen kielenopetus on surkeaa. Opettajaksi opiskelevista osa ei ymmärrä mitä eroa on sanaluokilla ja lauseenjäsenillä.

Väittelijä viittaa tutkimukseen, jossa tulevista opettajista lauseen subjektin tunnisti 21 prosenttia ja objektin vain 9 prosenttia. Voiko tämä olla totta? Jos niin on, Suomesta on tulossa sivistyksen takapajula. Tähän en usko.

Hesarin kolumnistin mukaan  ongelmat kiertävät pahimmillaan kehää. Tuleva opettaja on saanut peruskoulussa ja lukiossa pirstaleista ja pin­nallista tietoa kieliopista, ei ehdi paikata puutteitaan opettajankoulutuksen aikana ja opettaja päätyy opettamaan  vajavaisesti tai  virheellisesti.”Kieliopin mielekästä opetusta on tavoiteltu jo vuosikymmeniä, mutta mekaanisuus ja ulkoa opettelu ovat yhä läsnä. Kun käsitteitä opetetaan irrallaan toisistaan, ne eivät ehkä koskaan yhdisty toimivaksi kokonaisuudeksi.”

Samassa lehdessä oli laaja artikkeli pänttäävän opiskelun vaaroista, tekstin alleviivaaminen on turhaa, jopa haitallista oppimisen kannalta. Täytyy kai uskoa, kun lehdessä lukee ja ihan Amerikassa on tehty aiheesta tutkimus.

Tutkija suosittelee kieliopin opiskeluun kielentämistä ja visualisointia. Kielentämisessä opiskelija – luokanopettajaopiskelija tai yhtä hyvin peruskoulun tai lukion oppilas – kertoo tarkkaan, miten hän on vaikkapa päätynyt nimeämään lauseesta sana­luokat ja lauseenjäsenet. Sen jälkeen opettaja tutkii epätarkkuudet ja virheet. Visualisointi taas on esi­merkiksi käsitekarttojen piirtämistä.

Mikäpä siinä; joillekin tällainen opiskelu sopii hyvin. On hyvä, jos opettaja ehtii opettaa jokaista oppilasta erikseen, tutkia epätarkkuudet ja virheet, mutta ehtiikö hän?

Opettelin 1950- ja -60 luvulla ulkoa ja alleviivaten Collinin ruotsinkielen sanaston.  Opiskelin yhden kesän aikana 5000 ruotsin sanaa mekaanisen pirstaleisella ja pinnallisella pänttäämisellä, opettelin yhden kirjan kappaleen sanat päivässä.  Kun panin sanoja peräkkäin, niistä muodostui lauseita. Se oli helppoa, koska kielioppi oli koulussa opetettu, opiskeltu ja opittu tehokkaasti. Kirjoitin ruotsista laudaturin. Kiitos siitä kuuluu opettajille, noille pänttäävän, pinnallisen  sirpaletiedon ystäville.

En tietenkään tarkoita, että pitäisi palata entiseen opettajakeskeiseen kouluun, jossa oppilaat istuivat tuppisuina ja vastasivat pari kertaa päivässä opettajan kysymyksiin. Opetuksella on tiedollisia, taidollisia ja tunteisiin liittyviä tavoitteita. Hyvä opettaja on kasvatuksen teorian ja käytännön asiantuntija. Hän osaa itse valita tavoitteiden ohjaamana opetustapansa. Välillä päntätään, sitten tutkitaan, keskustellaan, näytellään, suunnitellaan yhdessä, opiskellaan itsenäisesti tai ryhmissä. Opiskella voi luokassa, kirjastossa tai metsässä jos se palvelee tavoitteita. 

Hyvä opettaja ymmärtää, että joku oppii parhaiten pänttäämällä, toinen käsitekartoilla. Joku nauttii ilmiöopetuksesta, toinen ei sitä kestä, vaan tarvitsee oppiakseen selkeästi jäsenneltyjä asiakokonaisuuksia. Joku oppilas etenee mieluiten kokonaisuuksista osiin, toinen osista kokonaisuuksiin. Alleviivatakin saa.

Nykyopettajan tulee olla vahva yhteiskunnan, kotien ja oppilaiden vaatimusten ristitulessa. Opettajan moraali vaatii olemaan kohtelias ja avulias kaikille, myös heille, jotka esittävät vaatimuksiaan tuntematta lainkaan koulun arkea, mikä on mahdollista, mikä ei.

Jos tulevat opettajat eivät osaa edes kieliopin alkeita, on syytä pohtia onko vika pinnallisen sirpaletiedon pänttäämisessä vai pänttäämisen vähäisyydessä. Opettamisesta kun on tehty melkein syntiä; nyt oppilaan pitäisi itse konstruoida tiedot aivoihinsa. Opetuksessa tarvitaan opetusmuotojen tasapainoa sekä oppilaiden erilaisten opiskelutyylien tunnistamista ja  ymmärtämistä. Se on opettajalle vaativa tehtävä, kun suurten murkkuluokkien oppilaita kiinnostavat aivan muut asiat kuin pluskvamperfekti eli entispäättymä.

 

 

 

 

 

Älä hylkää kapinoivaa nuorta!

Näin muisteli naispuolinen taiteilija:

 ”Vihaan ja inhoan yli kaiken sitä, että aikuiset, omat vanhemmat, kohtelevat lapsiaan kylmän alistavasti. Se on sairasta! Olkoonkin, että siihen on omat psykologiset syynsä, ei sitä saa hyväksyä.

Koulusta ei ole paljon myönteisiä muistikuvia…Se oli mulle ahdistava paikka, vaikka olinkin monta vuotta hyvin kiltti oppilas. Opettajat rankaisivat mua huonoilla numeroilla, kun en nuollut ketään, en mairitellut ketään. Aikani kestin sitä ja sitten tuli stoppi. Lähdin polkupyörällä kouluun, tein sopivassa paikassa U-käännnöksen ja menin vaikka jonkun talon vintille kirjoittaman runoja ja miettimään omia asioitani. Nautin ajatuksesta, että muut istuvat tunnilla ojennuksessa kuuntelemassa kun opettaja puhuu potaskaa ja kirjoittaa tauluun, muka opettaa. Nautin, kun uskalsin lintsata ja vastustaa mutsia, sain olla yksin. Poissaolotodistuksiin väärensin mutsin nimen; meillä oli siinä vaiheessa välit poikki.”

Murrosiässä monen nuoren elämä tuntuu sekasortoiselta. Nuoren psyykkistä hyvinvointia vaarantavat jostain ulkopuolelta tulevat ”yhteiskunnan vaatimuksiksi” nimetyt uhkaukset, joiden varjolla nuoria vaaditaan opiskelemaan tehokkaammin, pyrkimään voittajiksi, saamaan huipputodistukset, joiden avulla voi varmistaa korkeakoulupaikan.

Koulussa pitää oppia ahkeroimaan, mutta opetussuunnitelmien mukaan koulun tulisi sen ohella kasvattaa ihmisiä, jotka tuntevat vastuunsa, ei vain omasta menestyksestään, vaan myös yhteisöjen hyvinvoinnista. Tämä tavoite nähdään usein sanahelinänä, ”opetussuunnitelmarunoutena.” Näin ei saisi olla. Opetussuunnitelmien päämäärä, ”eheäksi persoonallisuudeksi kasvaminen,” tulee ottaa vakavasti. Ihmisellä on järki, tunteet ja tahto; jokaista näistä on ravittava kodeissa ja kouluissa.    

Nuoren hyvinvointi rakentuu realistisen ja myönteisen minäkuvan varaan. Tärkeää on, että nuori tunnistaisi omat kykynsä ja uskaltaisi lähteä kehittämään niitä itsenäisesti, luottaen siihen, että harjoitellen ja opiskelleen taidot kehittyvät. Onnellisinta on, jos rakkaan harrastuksen piiristä löytyy tuleva ammatti.

Kaikki ihmiset eivät ole sosiaalisesti suuntautuneita; nuorella on oikeus ajoittaiseen yksinäisyyteen, kun se on vapaaehtoista, eikä johdu yhteisön torjunnasta. Yksilöpalvonnan ja kuuluisuuteen pyrkivien päiväperhojen kulta-aikanakin nuorten tulisi oppia ymmärtämään aitojen kestävien ihmissuhteiden merkitys. Aidot ihmissuhteet, jossa tajutaan oma vastuu ja tekojen seuraamukset, ovat nuoren onnellisen elämän perusta. Oman arvon ja omien lahjojen tunnistaminen ei saa johtaa muiden väheksymiseen ja empatian katoamiseen.

Ihmisellä on oikeus toteuttaa itseään, mutta ei siten, että käyttää muita hyväkseen. Kaikkialle tunkeutuneen kilpailumentaliteetin vuoksi kasvatamme liikaa sopeutuvia suorittajia, jotka kätkevät luovuutensa eivätkä anna itsestään mitään kanssaeläjilleen, vaan ottavat häikäilemättömästi muista kaiken hyödyn saavuttaakseen menestystä ja kunniaa. Monet lahjakkaat ja luovat nuoret maksavat kovaa hintaa kun asettuvat ympäristön odotuksia vastaan tai alistuvat sokeasti niiden ohjattavaksi.

Monet heistä oppivat miellyttämään muita ihmisiä, vanhempia, opettajia ja tovereita. Hyvät arvosanat koulussa kuvaavat usein epävarmuutta, ei niinkään poikkeuksellisia kykyjä. Monen on pakko etsiä ulkoista hyväksyntää, mainetta ja erilaisia palkkioita, jotta pysyisi henkisesti kasassa. Jos muiden miellyttäminen on elämän tärkein tehtävä, oma luovuus ja riippumattomuus on tukahdutettava. Kaiken takana on hylätyksi tulemisen pelko.

Jotkut nuoret ryhtyvät kapinoimaan. Vastoin yleistä luuloa, kapinalliset ovat  usein riippuvaisia, eivätkä itsenäisiä. Sääntöjä ja auktoriteetteja vastustaessaan he testaavat muita ja ajattelevat, että  “jos minut hyväksytään näin vihaisena, laiskana ja itsekkäänä, aikuiset todella rakastavat minua.”

Kypsä aikuinen ei hylkää nuorta kapinallista. Hän välittää: ohjaa, neuvoo ja auttaa. Nuoren on kuitenkin otettava vähitellen vastuu omasta elämästään, kasvettava itsenäiseksi vastuulliseksi aikuiseksi. Kun nuori tietää, että välittävän vanhemman ovi on hänelle aina avoinna, se riittää. Jokaisen nuoren on opittava kasvuvuosina vastaamaan  itsestään; vanhemmat eivät voi elää lastensa puolesta. Pian nuori on itse äiti tai isä, ja toivottavasti tasapainoinen aikuinen, jolle oma lapsi on ihana ihme, onnen täyttymys.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Osta lapsellesi tulevaisuus!

Kalle pääsi vuonna 2000 kunnalliseen päiväkotiin. Hän oli aluksi surullinen ja piti aamuisin tiukasti sylissään Karvareuhkaa, pehmolelua. Kyynelet valuivat pojan silmistä, kun äiti tai isä erkani näköpiiristä.  Kalle itki ikäväänsä, koska oli terve lapsi. Ei vuoden ikäinen ymmärrä, että kello 16.15 toinen vanhemmista ilmestyy päiväkodin portille.

Vähitellen Kalle tottui Lillukka –osastonsa tapoihin ja ihmisiin. Tuttu täti otti hänet iloisesti vastaan aamuisin, turvallinen aikuisen syli oli avoinna, kun murhe yllätti, Helmi ja muut päiväkodin lapset alkoivat tulla tärkeiksi. Kalle viihtyi päiväkodissa.

Parasta oli se, että Kalle oppi ottamaan muutkin ihmiset huomioon, ei alistuvasti, vaan myönteisesti. Hän ei enää rohmunnut kotonakaan itselleen ensimmäisenä kaikkia herkkuja, vaan osasi odottaa vuoroaan ja huolehtia, että jokainen saa osuutensa. Hän oppi kuuntelemaan keskittyneenä tätien opetuksia.

Nyt monet päiväkodit ovat erilaisia. Kunnallisten päiväkotien lapsiryhmiä on  suurennettu vähitellen, sijaisia ei saa palkata ja henkilökunnan kestävyys on äärirajoilla. Monet päiväkodit ovat lapsivarastoja, täynnä kasvottomia taaperoita, joiden yksilöllinen huomioiminen ja kasvattaminen on vaikeaa.

Mutta eipä hätä ole tämän näköinen! Yksityiset päiväkodit tarjoavat laatupalveluja. Muuan äiti kehuu lehdessä lastensa päiväkotia erinomaiseksi, vaikka kertookin kantavansa huonoa omaatuntoa, koska vain varakkaimmat voivat käyttää kallista yksityistä päiväkotia.

Muuan yksityinen laatupäiväkoti mainosti jo vuosia sitten itseään premium -tasoiseksi. Päiväkotiketjun toimitusjohtaja kertoi, että ”lähdimme tuotekehittelyssä siitä, millainen olisi ihannepäiväkoti, jossa ei tarvitsisi miettiä rahaa.” Toimitusjohtaja ei malttanut olla kertomatta, että kaupungilta juuri vapautuneen päiväkodin tilat suorastaan ”huokuvat laatua.” Luksus ei kuitenkaan ole tavoitteena, hän vakuutti.

Päiväkodin nettisivuilla toimitusjohtaja kertoi, että päiväkodin laadussa kyse on samasta asiasta kuin lomalennoilla. Toiset istuvat ahtaasti, mutta vaativa asiakas on kuningas, joka ostaa itselleen jalkatilaa. Onpa upea kasvatuksellinen näkemys, vai pitäisikö sanoa nykykielellä ”innovatiivinen visio!”Hoitomaksu on korkea, siksi keskitytään vain maksukykyiseen asiakasryhmään. Näinhän se on, ensiluokan lentomatkustaja ei suostu rahtitavaraksi.

Päiväkoti lupaa joustaa hoitoajoissa, koska vanhemmilla ei ole aina mahdollisuutta hakea lapsiaan kotiin määräaikana. Otaksun syyksi, että vanhempien uraputki alkaisi kiertyä mutkille, henkilökohtaiset tulostavoitteet jäisivät saavuttamatta. Mitä tulosta tekevässä firmassa ajatellaan, jos työntekijä kesken työillan karkaisi lastensa pariin? Se ei taitaisi olla meriitti, kun  koittaa henkilöstöresurssien uudelleen kohdentamisen aika.

Johtaja kertoo, että päiväkodin henkilöstö on kasvatuksen ammattilaisia, mutta tämä ei riitä premium –tasolla. Päiväkodeissa ilmaisu-, tutkimus-, englannin- ja kuvataidekerhot toimivat alan ammattilaisten johdolla. Laatukoti, laatulapsi, laatuvalmennus, you know.

Kun premium –päiväkodissa opiskellaan englantia, on ainakin henkilökunnan hyödyllistä opetella sanan ”premium” merkitykset. Niitä ovat bonus, lisäpalkkio, erinomainen ja ylihinta. ”To buy at a premium” eli maksaa ylihintaa, voivat kielellisesti lahjakkaat päiväkotilapsetkin oppia päiväkodin  ”valmentajan” johdolla.

Ja toinen nykyaikainen esimerkki: Nettisivujensa mukaan Pilke päiväkodit Oy on kotimainen varhaiskasvatuspalveluja tarjoava yritys,  jolla on 61 päiväkotia ympäri Suomea. Pilkkeen omistavat Palvelurahasto I Ky sekä ”yksityishenkilöitä,” keitä sitten lienevätkään.

Palvelurahasto I Ky:n sijoittajia ovat: Sitra, ELO, Suomen Kulttuurirahasto, Jenny ja Antti Wihurin rahasto, Emil Aaltosen säätiö, Liikesivistysrahaston kannatusyhdistys, Maa- ja vesitekniikan tuki ry, Pohjantähti Keskinäinen Vakuutusyhtiö, Tradeka-sijoitus Oy, Orionin Eläkesäätiö, Aroinvest Oy, Vistanovo Oy, Oy Mobility Finland Ab (Invalidiliitto), Päivikki ja Sakari Sohlbergin Säätiö rs, Privatum Oy, ProConsilium Oy, Korona Invest & Advisors.

Upea lista kertoo miten hienosti verorahoin toimiva julkinen palvelu ja yksityiset sijoittajat voivat toimia yhdessä ja miten tärkeää on sijoittaa lapseen, nimenomaan maksukykyisten vanhempien premium-tasoiseen lapseen. Muutosvastarintaiset, menneisyydessä roikkujat, nuo puolikommarit, kitisevät tietenkin kaikkien lasten oikeudesta hyvään varhaiskasvatukseen.

Tasapäisyyteen ei nyt ole varaa. Kun vielä piilossa lymyilevät premium-peruskoulut sallitaan virallisesti, Suomi nousee maailman absoluuttiseksi huipuksi kaikilla mahdollisilla paremmuuslistoilla, kaikilla mittareilla mitattuna. Premium-lapsissa on toivomme paremmasta Suomesta! Kasvattakaamme lapsistamme kauniita kukkasia, rikkaruohoja ei tarvitse kasvattaa, nehän kasvavat ihan itsekseen.

Trumpin arvojen suomalaismallit

”Kasvottoman rahan diktatuuri uhkaa. Keskeisillä talousmittareilla Suomella pyyhkii hienosti. Kuulumme aivan valiokaartiin. Meillä on nyt maine todellisena huipputeknologian lintukotona. Mutta miksi niin monet ihmiset ovat hämmentyneitä, usein jopa pelokkaita? Elämme nyt kovuuden ja itsekkyyden aikaa, joka tuntuu vain voimistuvan. Kun markkinat niin edellyttävät, monet vieraat mallit on meilläkin otettu käyttöön, vaikka ne eivät suomalaiseen tapaan toimia sopisikaan. Markkinatalous on yltänyt huikeisiin saavutuksiin. Nyt elämme kuitenkin sellaisen kovan markkinatalouden aikaa, joka tuntee vain rahan. Varsinkaan kasvoton omistus ei ihmisistä piittaa.” (Uolevi Manninen, TUKO:n entinen pääjohtaja, HS taloussivut, 15.12.1999)

Ison firman entinen pääjohtaja kuvasi lähes 20 vuotta sitten aivan oikein kehityksen suunnan. Elämme nyt kovien arvojen puristuksessa, ahne ja röyhkeä menestyvät.

Taannoin ministeri vaati, että  ”järjestelmää pitäisi muuttaa siten, että sosiaaliturvan saajan olisi pakko osallistua yhteiskunnan toimintaan. Osallistuminen ja toisaalta osallistumattomuus näkyisi sosiaaliturvan määrässä.”

Mitä se ”osallistuminen” olisi?  Ovatko kaikki köyhät kelmejä, joilla on kädet lompakollamme?  Pitäisikö valtion ottaa leivänkannikka työttömän yksinhuoltajan lasten suusta, koska äiti ei ”osallistu yhteiskunnan toimintaan?” Mallia on kokeiltu Saksassa eikä työttömien köyhien polvilleen pakottaminen tuonut mitään hyvää, ei työpaikkoja, ei hyvinvointia eikä ongelmienien vähenemistä. Koululaisten polkupyöriä vartioivat ihmiset kokivat itsensä nöyryytetyiksi.

Sosiaaliturvalla keinottelijoitakin on. He eivät ole läheskään aina köyhimpiä,  vaan  kieroja ja itsekkäitä huijareita. Kuka  puolustaa oikeita köyhiä, joita meillä on lähes puoli miljoonaa? Kuka välittää köyhistä mummoista, heitteille jätetyistä mielenterveyspotilaista tai köyhän lapsista?

Pohjaton ahneus ja lipeväkielisyys ovat muuttuneet Suomessa hyveiksi. Rikkaimmat veronkiertäjät, outoja ”innovatiivisia” projekteja keksivät puliveivarit, hyvät ja pahat veljet sekä Amerikasta apinoituja muotisanoja suoltavat visionäärit huseeraavat miten tahtovat, monet heistä median lempilapsina. Miljonäärit ovat saaneet suunnitella itse veronsa ja päättää mihin maahan ovat miljoonansa piilottaneet -eräiden johtavien poliitikkojemme siunauksella.

Onko tekstini tunnepitoista? Kyllä se on, eikä suinkaan syyttä. Muistan häpeäni, kun äitini nöyrtyi 50-luvun lopulla pyytämään sosiaalilautakunnasta apua kolmen lapsensa elatukseen, siis ruokaan. Sitä ei annettu. Onneksi silloin oli vielä ihan oikeita sivistysporvareita, joilla oli povitaskussaan olevan paksun lompakon alla hyvä sydän. Yksi heistä teki minulle ylioppilaslahjaksi ison hammasremontin, joku tuntematon osti murrosikäisenä housut, lastenlääkäri lahjoitti ylioppilaslakin ja lukiokesien aikainen työnantajani takasi opintolainan, jonka avulla opiskelin kahdessa vuodessa opettajaksi.

Kovien arvojen Suomessa pärjääminen on muka kiinni vain omasta itsestä, yrittämisestä ja omista kyvyistä. Kotimaiset pikku-trumpimme puhkuvat erinomaisuuttaan, vailla sosiaalista vastuuntuntoa ja moraalia.  Vain oma hyvinvointi, raha, julkisuus ja kiipiminen johtopaikoille kiinnostavat heitä.

”Valinnanvapaudestamme” huolehtivat yhä enemmän kansainväliset pörssiyhtiöt ja jokaiselle hyvää lupailevat poliitikot ja visionäärit,  nuo itsetyytyväiset satusedät ja satutädit. Itse he ”osallistuvat yhteiskunnallisesti” kiitettävästi, varsinkin kissanristiäisiin, joissa media on paikalla. Myös ruhtinaallisia kokouspalkkioita maksavat yksityisten yritysten ja valtion firmojen, Ylen ja rahapelimonopolien  hallituspaikat ovat kelvanneet hyvin poliitikoille, ihan puolueesta riippumatta. Jotkut urheilujärjestöjen pomot ovat toimineet röyhkeästi,  kuin pikku-blatterit. Palkkoja on nostettu huimasti. On ollut ihan pakko lähteä kavereiden kanssa Pariisiin kokoustamaan, laatimaan huippustrategioita.

Meille julistetaan, että kaikki ovat samalla viivalla kunhan sotet, väyläuudistukset, julkisen sektorin yhtiöittäminen ja muut innovaatiot toteutetaan. Tehdäänpä vielä koulusta markkinavetoinen ”osaamislaitos,” niin kaikista kasvaa menestyjiä. Pudokkaat hoitanee kansainvälinen lastensuojelufirma.

Kun kaikilla on oikeus valita lääkärinsä, koulunsa ja työpaikkansa, meistä tulee kuulemma onnellisia. Onnellisimpia ovat kuitenkin rikkaat amerikkalaiset eläkeläiset, jotka sijoittavat terveysalan jättiyrityksiin, jotka imevät Erkin ja Kertun elinikäiset säästöt vanhusten  ””hoivakodeissa,”” joiden mainostama ”välittäminen” on liian usein vain huono vitsi. Hoitajia on liian vähän, koska voitot pitää maksimoida.  Moni hoitaja muuttuu kyyniseksi, uupuu eikä jaksa enää välittää makaako vanhus vaippa täynnä tavaraa tai valittaako hän kipujaan.

Onneksi hoitoa ei ole ihan vielä teollistettu kokonaan On ihan oikeita suomalaisia hoivakoteja, joissa vanhus on yhä arvokas ihminen eikä ongelmajäte. Kuinka kauan ne pystyvät kilpailemaan jättiyritysten kanssa, kun amerikkalainen valinnanvapaus toteutuu meilläkin kunnolla? Monelle kelpaisi Trumpin malli; hän lupaa lopettaa ensitöikseen Obaman taisteleman hoitotakuun, vakuutuksen, jonka avulla 30 miljoonaa köyhää saisi oikeuden terveydenhuoltoon.

Tuoreen uutisen mukaan kahdeksan bisnesmiehen varallisuus on yhtä suuri kuin maailman väestön köyhimmän puolikkaan varallisuus. Riistokapitalismi ei ole aitoa markkinataloutta, se on kommunismin kaksoisveli. Etuoikeutetut kahmivat kaiken, suu suoltaa propagandaa, toisinajattelijoita ei suvaita.

Luepa vielä kerran mitä pääjohtaja Manninen, ihan oikea sivistysporvari ja entinen huippukoripalloilija ennusti vuonna 1999. Oliko hän oikeassa?

 

 

 

 

 

 

Urheilun pimeä puoli

Entinen naispikajuoksija kertoi lopettaneensa huipulle pyrkimisen 70-luvulla. Syynä oli se, että kämppäkaveri, toinen naisjuoksija, ajoi  SM -kisoissa aamuisin partaansa. Urheilun sairausilmiöt eivät loppuneet 70-lukuun.

Tenniksen ihmelapsi Jennifer Capriatin ura oli valmiiksi suunniteltu jo ennen syntymää. Odotusaikana äiti Denice päätteli sikiön liikahdusten  viittaavan selvästi tulevaan tennistähteen. Isä Stefan ei väsynyt kuvailemaan  kukkaa, joka puhkeaa pian loistoon  tenniksen puutarhassa. Jenniferin valmennus alkoi 3-vuotiaana. Hän oli kuukauden vaille 14-vuotias tehdessään ammattilaissopimuksen, parin vuoden päästä olympiavoittaja. Tennistähti käytti sekä kokaiinia että heroiinia. Hän myös varasteli ja oli onneton, kuten moni muukin väkisin valmennettu huippu-urheilija. André Agassikin kertoi vihanneensa tennistä. Isä antoi pojalle jo vauvana mailan, jolla tämä hutki sängyssä narussa roikkuvaa palloa.

Aikanaan DDR:n huippu-urheilijoita valmentava lääkäreiden, valmentajien ja politrukkien vetämä urheilijatuottamo poimi sopivat pikkulapset valmennukseen. Taitoluistelija kertoi harjoitelleensa pakosta kahdeksan tuntia päivittäin, 14 vuoden ajan. Muistissa on  DDR: n uintivalmentajan vastaus mediaväelle, joka ihmetteli Montrealin 1976 olympiakisoissa miksi maan uimaritytöt ovat niin ronskeja ja puhuvat bassoäänellä. ”Me emme ole tulleet tänne laulamaan, vaan uimaan,” valmentaja vastasi.

Murrosiässä urheilijoille syötettiin ns. vitamiinipillereitä, jotka tuottivat muutamassa vuodessa sydänvaurioita, diabetestä ja lisäpainoa kymmeniä kiloja. Mieshormonilla tytöistä tehtiin miehiä. Oli järkyttävää, kun televisiodokumentin loppupuolella paljastui, että parrakas sympaattinen herra olikin entinen naisten kuulantyönnön mestari. Onneksi hän kohtasi entisen naisuimarin, joka alkoi voida pahoin nähdessään vettä, siksi esimerkiksi hampaiden pesu oli hänelle vaikeaa. Syntyi pariskunta, joka oli hyvin kiintynyt tosiinsa. Yhteiset kokemukset yhdistivät lujin sitein.

Meilläkin nuoret urheilijat rasitetaan joskus raakeiksi jo ennen rippikouluikää. Hiusmurtumilla, revähdyksillä ja kolhuilla ei ole väliä, kun kunnianhimoiset valmentajat ja vanhemmat vaativat lapsilta menestystä ja rankkaa harjoittelua. Tärkeintä on voittaminen, ei urheilusta nauttiminen. Moni yleensä suhteellisen täyspäinen vanhempi taantuu urheilukentän reunalla riehuvaksi typerykseksi.

Murhasta syytetty 20-vuotias mies kertoi oikeudessa oman versionsa Helsingin ydinkeskustassa tapahtuneesta surmasta. Poika ampui isänsä siksi, että isä oli valmentanut armottomasti lastaan urheilijaksi. Pojasta ei tullut urheilijaa, vaan sietämättömistä jalkakivuista kärsivä nuorukainen.

Kun poika ei pystynyt edes tapaamaan kavereitaan kipujen takia, hän alkoi lähetellä isälleen katkeria teksti- ja puhelinviestejä vaatien isää pyytämään rääkkäämistä  anteeksi. Isä ei suostunut.

Moni huippu-urheilija on kertonut henkisestä tuskastaan. Kuka muistaa Mika Myllylän kärsimystien? Ian Thorpe, jolla on uinnissa yhdeksän olympiamitalia ja neljätoista maailmamestaruutta kertoi  horjuneensa itsemurhan partaalla, koska oli pelkkä masentunut ”näytöshylje.”

Varsinkin murrosikäisen psyyke on hyvin haavoittuva. Jotkut valmentajat ovat kuin omistaisivat nuoren urheilijan ruumiin ja sielun. Hyvä valmentaja ymmärtää vastuunsa urheilijan henkisestä hyvinvoinnista. Urheilun huipulle pitäisi kiiruhtaa hitaasti. Ulkomaisiin nuorten urheiluakatemioihin lähtemisessäkin on riskinsä. Moni 16-vuotias huippu on palannut kotiin häntä koipien välissä. On ollut liian raskasta kuulla kirosanojen säestämänä olevansa surkimus, josta ei ole mihinkään. Fanaatikot eivät saa vaurioittaa urheilevan lapsen tai nuoren fyysistä tai henkistä terveyttä.

Suurin osa vanhemmista ja valmentajista on kuitenkin täyspäisiä kasvattajia, jotka ajattelevat lapsen ja nuoren parasta, eivätkä tavoittele omaa kunniaansa keinoja kaihtamatta. He ymmärtävät, että huipulle nousua pitää tavoitella vain, jos se on nuoren oma tahto. Jos halu loppuu, ei ole syytä jatkaa.

 

 

 

 

Kiusaajien edessä ei pidä alistua

Televisiossa on valittu heikoimpia lenkkejä, ala-arvoisia kokkeja ja muita surkimuksia, joille kerrotaan miten huonoja he ovat. Ja meillä muilla on niin mukavaa. Pahan puhuminen muista ja panettelu ovat nykyajan kansalaistaitoja. Moni juoruäijä ja juoruämmä käyttää ilkeytensä ja kostonhalunsa peittona totuuden kaapua.

Niin sanotussa sosiaalisessa mediassa kuka tahansa voi levittää valheita, jotka muuttuvat totuuksiksi, kun niitä tarpeeksi toistelee. Kun joku joutuu kuunteleman perusteetonta huorittelua tai uhkailua, hänen on vaikea puolustautua, koska korppikotkat ovat tietävinään totuuden ja odottavat uhrinsa murtumista. Se on tietenkin osoitus halvennetun syyllisyydestä eikä törkyä syytäneiden halpamaisuudesta.

Kokemus osoittaa, että pahanpuhujat ovat kahta päätyyppiä: ensiksi me tavalliset kansalaiset,  jotka lankeamme halpamaiseen juoruiluun ja toiseksi patologiset muiden kiusaajat, luonnevikaiset. Varsinkin  narsistiseen ylivertaisuusharhaan yhdistyvää kiusaamista on vaikea estää, koska asianomaiselta puuttuu sairaudentunto. Iskijä yrittää aina osoittaa oman ylivertaisuutensa uhriinsa nähden. Herkän uhrin mieli voi sairastua tai hän uskoo, että itsemurha on ainoa keino vapautua tuskasta.

Lähimmäisen vainoaja on yhteiskunnallisesta asemastaan ja ammatistaan riippumatta pelkkä sivistymätön törkimys, joka ei pysty pidättelemään kun ripuliannos on tullakseen. Törkimys ei ripuloi törkyään omiin housuihinsa, vaan näkyvästi ja kuuluvasti päin uhriensa naamaa. Mitä laajemmalle hajuhaitta leviää, sitä parempi, kuvittelee ripuloija.

Usein julmuuden uhri ajattelee, että hänen pitää uskonnollisen vakaumuksensa, säälin tai inhimillisyyden vuoksi ymmärtää alistajaansa. Näinhän tekevät lukemattomat vaimot kautta maailman.

Sivistynyt yhteiskunta puolustaa viatonta uhria ja vastustaa henkisen tai fyysisen väkivallan käyttäjää,  joka on ilman huutosakkiaan vain onneton pikkupoika tai –tyttö.  Hän itse on ehkä lapsena kohdannut  raakaa kohtelua, sellaista,  jota itse kylvää aikuisena ympärilleen.

Kostonhimon ja vihan sijasta uhri voi antaa kärsimänsä vääryydet anteeksi, ymmärtää kiusaajansa psykologista taustaa, lapsuutta, joka on vaurioittanut tämän moraalia. Anteeksianto ei kuitenkaan saa koskaan merkitä  sitä, että uhri hyväksyy häneen suunnatut valheet, uhkaukset ja lyönnit. Niistä on tultava loppu.

 Koulukiusaajat, perheensä kiusaajat ja työpaikkaterroristit toimivat niin pitkään, kun se sallitaan. Silmänsä pahuudelta sulkeva myötäilijä tai seurailija ovat raukkamaisia pelkureita. Jos pahuutta on vaikea vastustaa yksin, yhdessä ja yhteistoimin se on mahdollista. Uhria ei saa jättää yksin, vainooja on saatettava vastuuseen teoistaan.

Hyvä-paha kasvattaja

Kaduilla näkee aivan liikaa lapsia ja nuoria, joista paistaa se, että heistä ei kukaan välitä. Nuoruuteen kuuluu usein kapinavaihe, mutta mieleltään terve nuori ei huutele kadulla törkeyksiä, ei varasta kaupoista, ei juopottele eikä käytä huumeita. Käytös kertoo kodin ongelmista, vanhemmat eivät kyenneet hoitamaan kasvatustehtäväänsä.

Hyvä kasvattaja kuuntelee lasta, välittää ja rakastaa. Hän asettaa rajat, mutta ei telje lasta komeroon. Lapsen tulee kyetä astumaan aikanaan ulos aikuisen maailmaan, jossa on tehtävä omia valintoja.

Paha kasvattaja nujertaa lapsen. Hän lastaa lapselle kivikuorman, jota moni kantaa elämänsä loppuun saakka. Lapseen kohdistuva fyysinen väkivalta on rikos, sitäkin pahempaa voi olla henkinen väkivalta, alistaminen ja vähättely. Monille vanhemmille ei kelpaa enää tavallinen lapsi, lapsen pitää olla muita lapsia etevämpi ja tuottaa kunniaa isälle ja äidille. Se on lapselle raskas tehtävä, joka johtaa usein kuilun partaalle.

Alice Miller on korostanut, että lapset, joita suojellaan ja kunnioitetaan kasvavat psyykkisesti terveiksi,  vastuuntuntoisiksi ja empaattisiksi He pystyvät nauttimaan elämästä eikä heillä ole tarvetta tuhota itseään tai muita. He käyttävät voimaansa vain itsepuolustukseen. Kaltoin kohdeltu lapsi toistaa aikuisena valitettavan usein väkivaltaista kasvatusmallia.

Me 50-luvun koululaiset saimme kokea mitä opettajiemme kehoissa kiertäneet kranaatinsirpaleet ja mieleen pesiytynyt kiväärien pauke saivat miehissä aikaan.

Olli Jalosen teos Poikakirja (2010) on upea ajankuva 50- ja 60-lukujen Suomesta, koulusta ja poikien maailmasta ja kouluelämästä. Kirjan Elefantti on opettajan ja kavereiden pilkkaama ja inhoama läskikasa. Elefantti kaadetaan maahan, sitä potkitaan ja hakataan läskeihin, jotka hyllyvät kuin aladoopi. Se ulisee kuin koiranpentu kun sitä lyödään. Me tuon ajan koululaiset muistamme varmasti miten huonosti kohtelimme usein heitä, jotka olisivat tarvinneet suojeluamme. Me käänsimme heille selkämme ja suljimme korvamme.

Elefantti kanteli opettajalle yhden ainoan kerran. Opettaja käski hänet luokan eteen häpeämään. ”Suomalainen mies ei ole ämmä, ei ankerias eikä lapamato” julisti opettaja ja ajoi Elefantin ulos luokasta.

Nykykoulussa opettaja ei voi toimia näin. Hänet erotettaisiin tai vietäisiin hoitoon. Nyt moni hyvä opettaja pelastautuu muihin töihin, kun ei jaksa ottaa koulussa vastaan päivittäistä törkyannosta oppilailta tai jopa vanhemmilta.

Joku opettaja saa tarpeekseen päättäjien syöttämistä utopioista, koulusäästöistä ja siitä, että oma pedagoginen ammattitaito ja jopa moraali pitää korvata toistelemalla virallista liturgiaa opetusta parantavista ihmelääkkeistä. Sellaisia kun ei ole.

Opettajat tarvitsevat kotien ja yhteiskunnan tukea, eivätkä asiatonta nälvimistä niiltä, jotka eivät kestäisi päivääkään opettajan arkista koulutyötä.

*********************************

Liite  Hyvä – paha opettaja

(Teoksesta Jyrhämä, Hellström, Uusikylä, Kansanen (2016): OPETTAJAN DIDAKTIIKKA, (PS-kustannus), sivuilla 118-119

Millainen on hyvä opettaja? Tämä on yksi didaktiikan vaikeimmista kysymyksistä. Uusikylä (2006) selvitti asiaa sekä kirjallisuuden että 500 opettajaksi opiskelevan koulumuistotekstien avulla. Opettaja voi olla tehokas ja hyvä. Hän voi olla myös huono ja paha. Opettajan suhde oppilaaseen on kaikkein tärkeintä, jopa tärkeämpää kuin oppimistulokset. Opettaja on tärkeä, ehkä tärkein ihminen pienen koululaisen elämässä heti omien vanhempien jälkeen. Kouluissamme on paljon hienoja opettajapersoonallisuuksia. Mutta opettajissa on myös niitä, joille joku muu ammatti sopisi paremmin.

Millainen opettaja on hyvä? Näin häntä muisteltiin:

Hyvä opettaja on aito, empaattinen, esteettinen, halukas ja pystyvä yhteistyöhön, huumorintajuinen, hyvämuistinen, ilomielinen, innostunut, kasvatusoptimisti, kiinnostunut oppilaiden ideoista ja oppilastöistä, kiltti, kriittinen vaihtuvia muoteja kohtaan, kypsä, kärsivällinen, luova, läheinen, lämmin, monipuolinen, nöyrä, persoona, positiivinen, sosiaalisesti kehittynyt, terve, tietoelämältään vireä, toverillinen, tunne-elämältään tasapainoinen, tunneälykäs, viisas, ystävällinen kaikille ja äidillinen.

Hyvällä opettajalla on hyvä auktoriteetti ja omakohtainen kristillinen usko. Hänellä on siveellinen ihanteellisuus ja tahdonvoimaa. Hän on humaani, moraalisesti ja eettisesti kehittynyt, oikeamielinen, oikeudenmukainen ja velvollisuudentuntoinen. Hän pyytää anteeksi.

Hyvällä opettajalla on herkkä silmä oppilaiden vaikeuksille, kurinpitokykyä, kutsumus työhönsä ja pedagoginen eetos. Hänen opetuksensa on ilmapiiriltään turvallista ja kiireetöntä. Hyvä opettaja antaa arvostavaa palautetta, kiitosta ja turvaa, arvioi oppilaiden omaa edistymistä, auttaa, estää kiusaamista, hallitsee opetusmenetelmät ja sisällöt, hyväksyy kaikki, hyväksyy senkin, ettei oppilas aina yritä parastaan, joustaa tarvittaessa suunnitelmistaan, järjestää oppilaille onnistumisen elämyksiä, kannustaa, kohtaa oppilaat erilaisina ihmisinä, kohtelee oppilaita hyvin ja kykenee kehittämään itseään, kuuntelee ja kunnioittaa vanhempia, mutta tekee silti ratkaisunsa itsenäisesti, käyttää aikaa yhteisten pelisääntöjen sisäistämiseen, opettaa selkeästi pieninä annoksina välillä harjoitellen ja oppilaille palautetta antaen, pitää opiskelurauhan yllä, pitää opettamistaan aineista ja oppilaistaan, poistaa pelkoja, selittää oppilaiden epäonnistumisia yrityksen puutteella, tietää, mitä opettaa, tukee jokaisen itsetunnon kehittymistä, tyydyttää lasten perustarpeita, vaatii työrauhaa, vaihtelee opetustapojaan, valaa uskoa, välittää kaikista ja ymmärtää oppilaita.

Millainen opettaja on paha? Näin häntä kuvattiin:

Ainakin yksi piirre tekee opettajasta ehdottomasti alalle sopimattoman: Se on tietoinen tai tiedostamaton halu nöyryyttää, alistaa ja nolata oppilaita. Paha opettaja jättää vakavat jäljet oppilaaseen.

Paha opettaja on ajattelematon, arvaamaton, arviointikyvytön, epäilevä, epäjohdonmukainen, hidas, kylmä, tunneälytön ja yhden opetustavan vanki.

Paha opettaja on halveksiva, hirmu, kaksimielinen, puolueellinen, sadisti, seksistinen, tahditon ja väkivaltainen. Hän alistaa, jakaa rangaistuksia umpimähkään, kiusaa ja sallii kiusaamista, leimaa kevein perustein, luokittelee, mitätöi persoonaa, nimittelee, nolaa, nöyryyttää, pelottelee, sortaa, syrjii, uhkailee.

Paha opettaja antaa liikaa ohjeita ja tarpeettomia selityksiä,  ei myönnä koskaan olevansa väärässä, haaskaa aikaa, halveksii oppilaiden töitä, huutaa ja käyttää häpeärangaistuksia, kehuu itseään ja lapsiaan, kilpailuttaa oppilaita ja vertailee oppilaita toisiinsa, kiroilee ja saa raivokohtauksia,  selittää oppilaiden epäonnistumisia heidän lahjattomuudellaan, valittaa oppilaille oman työnsä raskautta.

Pahan opettajan opetuksessa ilmapiiri on pelottava ja siinä tehdään äkkiarvaamattomia siirtymiä. Pahalla opettajalla on ennakkoluuloja sukupuolen tai älykkyyden suhteen.

Se, millainen opettaja oppilaalle osuu, ei ole pikkuasia. Paha opettaja tuhoaa pahimmillaan lapsen itsetunnon, istuttaa häneen lahjattomuuden, häpeän ja huonommuuden tunteen. Pahan opettajan käsissä kasvaa katkera aikuinen. Hyvä opettaja sen sijaan rakentaa itsetuntoa ja tuottaa oppilaille iloa ja ehkä kiitollisuuttakin.