Koulujen pahoinpitelijät ja kunnianloukkaajat

Taas puhutaan koulukiusaamisesta, eikä syyttä. Poika esitti juuri televisiossa järkevän kannanoton: Ei pitäisi puhua kiusaamisesta, vaan kunnianloukkauksista ja pahoinpitelyistä. Nuorisopsykiatri kertoi kiusaamisen jättämistä mielenterveysongelmista, joista joukon ulkopuolelle jättäminen, näkymättömäksi tekeminen, on todella julmaa.

Koulukiusattu kertoo: ”Meidän koulussamme, niin kuin varmaan muissakin kouluissa, on kiusaamista, jota ei saada loppumaan. Ne tietyt tyypit kiusaavat aina. Minua ihmetyttää se, että kiusaajat muistavat jokaisen pahan mokani kolmannelta lähtien ja melkein joka päivä ottavat esille jonkun niistä.

Kiusaajat ovat jakautuneet kahteen ryhmään: niihin, jotka oikeasti eivät ymmärrä mitä seurauksia haukkumisesta on. Sitten on sen pahan luokan kiusaajat, ne jotka käyttää väkivaltaa pitääkseen maineensa, tai huvikseen. Esimerkkinä että jos haluaa pelata jalkapalloa, kiusattava pannaan seinää vasten ja potkitaan takapuolelle väittäen, että nyt aletaan ”persettä”.

Kiusaajat luulevat ihmistä automaattisesti niin tyhmäksi, että häntä voi huijata säännöissä, jos tämä ei viitsi panna vastaan.
Jos he päättävät haluta jotain kiusatulla olevaa, he sanovat: ”Älä pölli mun omaisuutta, anna se takas tai me hakataan sut…” Ja jos siitä kertoo, on ainakin loppuvuoden ”vasikka” ja menettää maineensa, jonka minä menetin jo aikaisin.

”Kiva koulu on pelkkää lasten vanhempien mielten lahjontaa, samoin kaikki vastaavat hankkeet. Asiaan olisi kiusaajien kohdalla pitänyt puuttua jo kiusaamisen alkuvaiheessa, koska kiusaajat ovat oppineet, ettei asiaan kukaan vakavasti puutu. Ei kiusaajille ole mitään, jos ope niille kerran jotain sanoo, ne vaan nauraa, että ”ihan sama”. Kiusaajat vähän veisaavat jostain puhuttelusta, siitä seuraa vain se, että asian opettajalle kertojasta tulee vasikka.

Jotkut tuntevat minut vain ulkonäöltä, mutta tietävät kuinka nolo tyyppi olen ja se joka on kaverini, on nössö… Tämä on todella ikävää.
Eräs kaverini piilottelee minua aina, jos tulee kiusaaja vastaan, sillä hän pelkää maineensa huonontuvan. Ihmettelen asiaa. Toinen, ehkä todellisin kaverini uskaltaa liikkua vapaasti seurassani, vaikka hänellä on sydänvika. Mutta toisaalta hänen sydänvikansa on hyvä suoja hänelle, kukaan ei vahingoita häntä. Hän suree vilpittömästi sitä, että joudun vaihtamaan koulua.

Kiusaajat osaavat iskeä kiusaamisensa oikeaan väliin; se tapahtuu tyhjässä luokassa, pihan nurkassa tai vaikka kotimatkalla. Ja kun neljä ”kilttiä” kiusaajaa valehtelee opettajalle, jää yksi todenpuhuja vähemmälle huomiolle.
Arkipäiväiseltäkin tuntuva pieni kiusaus voi päivittäisrutiinina musertaa kokonaan kiusattavan itsetunnon ja tuhota monta vuotta hänen elämästään.

Perheemme muuttaa, koska isä ja äiti haluavat, että minua ei kiusata. Muuttamisen jälkeen voin aloittaa koko homman tyhjältä paperilta. Voin toivottavasti muuttaa kouluelämäni…”

Opettaja, jaksoitko lukea tekstin? Onko kiusaamispuhe jo turruttanut mielesi? Luuletko, että juttu on aikuisen kirjoittama? Ei, se ole. Kirjoittaja on viidesluokkalainen.

Koulukiusaamista ei pidä sivuuttaa minkään tekosyyn perusteella. Siihen pitää puuttua määrätietoisesti. Kysymys on kuolemanvakavasta asiasta.
Ovatko ”Kiva koulu” hanke ja vastaavat useinkin pelkkää vanhempien mielen rauhoittamista,” kuten kiusattu uskoo. Sitä kannattaa miettiä rehellisesti jokaisessa koulussa, myös niissä, joiden julkisivu on puhdas ja kirkas.

Kiusattu voi eheytyä, kun pääsee uuteen ympäristöön, jossa saa ihan oikeita kavereita. Kuinkahan moni netissä muita pilkkaava aikuinen on entinen koulukiusaaja tai kiusattu?

Kuka Suomessa on lahjakas?

Jihuu! Suomen nuoret jääkiekkoilijat voittivat viime yönä Sveitsin 6-1 ja selvisivät MM-kisojen loppuotteluun Yhdysvaltoja vastaan. Jääkiekkolahjakkuutta arvostetaan Suomessa, lahjakkuus on sidoksissa ympäröivään kulttuuriin.

Abraham Tannenbaumin mukaan on vaikea sanoa, miksi yhteiskunnassa pidetään tiettyjä kykyjä jonakin aikakautena ”parempina” tai ”arvokkaampina” kuin joitain muita kykyjä. Keitä kiinnostaa enää mäkihyppy, kun suomalaiset eivät menesty! Enää ei japanilainen hokisi minulle innoissaan ”Nikane, Nikane” Atlantan lentokentällä, kuten Nykäsen suuruuden aikoina.

Miksi esim. balettia pidetään enemmän arvossa kuin voimistelua, akrobatiaa tai taitoluistelua, jotka ovat ”vain viihdettä,” kysyy Tannenbaum. Hän jakaa lahjakkaat yksilöt neljään luokkaan.

Ensimmäisen ryhmän lahjakkuuksista on aina pula. Tähän ryhmään kuuluvat esim. suuret lääketieteen tai muiden tieteenalojen lahjakkuudet, jotka ovat keksineet jotain uutta ja mullistavaa. He ovat tehneet elämän ihmiskunnalle helpommaksi, terveellisemmäksi tai hallittavammaksi. Tällaisia kykyjä on aina liian vähän.

Toisen ryhmän lahjakkuudet luovat taidetta, kirjallisuutta tai filosofiaa. He avaavat ihmisille uusia näköaloja, tarjoavat elämyksiä ja taidenautintoja. Suuret kuvataiteilijat, säveltäjät, muusikot tai näyttelijät eivät ole elintärkeitä ihmiskunnalle. He eivät kuitenkaan ole ilman muuta vähäarvoisempia kuin ensimmäiseen ryhmään kuuluvat yksilöt.

Kysymys on laatuerosta. Ensimmäisen ryhmän lahjakkuuksista riippuu ihmiskunnan fyysinen olemassaolo, kun taas toisen ryhmän yksilöistä riippuu sivistyksen ja kulttuurin säilyminen. Esimerkiksi penisilliinin keksijä Alexander Fleming on pelastanut keksinnöllään lukemattomia ihmishenkiä; antiikin Kreikan runoilijat, kirjailijat ja filosofit taas loivat perustan klassiselle sivistykselle. Kun heidän äänensä vaimeni, kreikkalainen sivistys erityispiirteineen kuoli. Ihmisen fyysiselle olemassaololle tästä ei kuitenkaan koitunut uhkaa.

Kolmannen ryhmän lahjakkuudet tuottavat tavaroita tai palveluita, joiden markkinat ovat rajoitetut. Heidän työnsä vaatimukset ovat selväpiirteiset; ne eivät vaadi yleensä suurta luovaa panosta. Tämän alueen lahjakkuuden tarve riippuu kysynnästä. Lääkärit, opettajat, insinöörit, lakimiehet ja liike-elämän lahjakkuudet ovat esimerkkejä aloista, joilla tarvitaan rajoitettu kiintiö ihmisiä. Koulut ja yliopistot ovat vastuussa siitä, että näitä ”kiintiölahjakkuuksia” valmistuu tarpeeksi.

Neljännen ryhmän lahjakkuudet ovat erikoisuuksia, kuten ihmelapset tai sellaiset erikoisuudet, joita on esim. Guinnessin Ennätysten kirjassa. Tämä on ainoa lahjakkuuskategoria, joka sisältää myös sosiaalisesti tai moraalisesti arveluttavia piirteitä.

Periaatteessa on helppo pitää kaikkia lahjakkuuden aloja yhtä arvokkaina. Yhteiskunta kuitenkin ratkaisee aina mille lahjakkuuksille annetaan etusija. Ei ole epäilystäkään siitä, että koulutuksessa pidetään tärkeämpänä ensimmäisen ryhmän kykyjen vaalimista.

Entä mikä on tällaisen nuoren ihmisarvo ja kohtalo nyky-Suomen koulutuspolitiikassa? “Mä olen herkkä aistimaan tunnetiloja ja ilmapiirejä. Aikaisemmin mä imaisin ne itseeni heti, enkä päässyt niistä eroon. Mä oon huono kaikessa teoreettisessa, monimutkaisessa loogisessa ajattelussa, jäsentämisessä. Ja mä oon hirveen huono vetämään leukaa. Mua kinnostaa filosofia, kuvataide ja runot.”

Lue uudelleen toisena esitellyn lahjakkuusryhmän kuvaus. Miten tämän ryhmän suomalaisille nuorille lahjakkuuksille käy tulevaisuudessa? Ei heistä ole roboteiksi.

Viattomien lasten päivänä

Tänään 28.12. on kristinuskon juhlapäivä, jota vietetään niiden lasten muistoksi, jotka kuningas Herodes Matteuksen evankeliumin 2. luvun mukaan surmautti. Viattomien lasten päivä oli ennen vuotta 1774 neljäs joulupäivä, pikkupyhä. Työnteko oli kielletty.

Ajat ovat nyt toiset, kirkon vaikutusvalta on vähentynyt dramaattisesti eikä yhtään viikonpäivää pyhitetä lepoon, kuten katekismuksen käsky kehottaa. Alko on auki jouluaattona ja kapakka on joulun aikaan monille kirkkoa tärkeämpi kokoontumispaikka. Kun kirkko seuraa aikaansa, jotkut papitkin käyvät kapakoissa ympäri vuoden, koska on tärkeää näyttäytyä ja olla saatavilla, jos joku haluaa keskustella.

Mikäpä siinä! Papit ovat erilaisia, enkä asetu tässä asiassa kenenkään puolelle tai ketään vastaan. Voinee kuitenkin kysyä, onko papin mentävä kapakkaan vai olisiko kirkon ”asiakkaan” parempi varata seurakunnasta rauhallinen, meluton, aika sielunhoitoa varten. Voisiko kirkon ”asiakas” käydä peräti messussa pyhäaamuna. No, ei kai nyt sentään, jumalanpalvelushan alkaa tolkuttoman aikaisin, jo kymmeneltä. Kuka jaksaa nousta kovalle puupenkille istumaan, kun kapakat ovat olleet auki aamuneljään!

Kirkkokahvien lisäksi kirkossa saisi kuitenkin ihan oikeaa hengen ravintoa, lohdutusta ja uskoa ihmisen hyvyyteen, kaiken pahan keskellä. Nykypapit saarnaavat uskon lisäksi voimallisesti toivosta ja rakkaudesta. He asettuvat kärsivän ja heikon puolelle sen sijaan että uhkailisivat häntä helvetin tulella. Jokainen voi olla kirkosta instituutiona mitä mieltä hyvänsä, mutta sen tarjoama ilmaisapu nälkäiselle, kodittomalle ja epätoivoiselle on äärettömän tärkeää aikana, jolloin turhuuden markkinat metelöivät kaikkialla. On jopa syntynyt uusi ammatti: yksinäisen keskustelukumppani! Toivon, että taksa on kohtuullinen. Parempi olisi, jos kirkko puhuisi yhä lähimmäisestä eikä asiakkaasta.

Jouluaamuna kirkossa lähelleni istui komea, lempeän näköinen nuori isä kahden pienen poikansa kanssa. Tapa, jolla isä oli lastensa kanssa, sykähdytti. Kaikesta huokui huolenpito ja rakkaus. Viisi- ja kolmevuotiaat pojat jaksoivat istua penkissä rauhallisina. Pappi puhui kauniisti seimen lapsen turvallisesta syntymäpaikasta, eläinten keskellä. Ehkä oli onni, että Marialle ei ollut sijaa majatalon hälyssä, pappi pohti. Hän kertoi saaneensa itse lapsena turvaa tallista, poski hevosen kylkeä vasten, karitsat aivan lähellä.

Jouluaaton aattona olin istunut tätini vuoteen äärellä hoitokodissa. Tädin lähtö oli käsillä. Katsoin tätiä, hänen rauhallisia kasvojaan, pidin kädestä. Olin asunut 14 ensimmäistä vuottani isoisäni omakotitalossa, tätini asui vielä silloin samassa talossa. Muistelin menneitä aikoja, nuorta Terttua.

Vanhan tädin kasvoilla asui tyyni, kaunis rauha. Pappi puhui lempeästi ilosta, joka tätiä odottaa; hän tapaa oman isänsä, äitinsä ja sisaruksensa. Rukous saatteli tätiä. Jouluaattona täti siirtyi Rauhan maahan.

Viattoman lapsen matka päättyy aikanaan, eikä kukaan tiedä päiviensä lukua. Matkalla on tärkeintä rakkaus ja välittäminen, ihmisen käsi ihmisen kädessä.

PS Kirjoitin tämän junassa, matkalla toisen rakkaan tätini hautajaisiin.

Menestyskiihkon hinta on kohtuuton

Brittisosiologi Raymond E. Pahl on tutkinut, miksi rikkaat juoksevat rahan perässä, vaikka ovat jo tarpeeksi rikkaita. Usein menestyjän lapsuuteen liittyy traumaattisia kokemuksia: esimerkiksi poikkeuksellisen heikko isä, isän varhainen kuolema tai vahva äiti, joka elää lapsen kautta hukkaan mennyttä nuoruuttaan. Psyyken taantumat saattavat osittain selittää, miksi ihminen tavoittelee pakonomaisesti menestystä, Pahl sanoo.

”Monia menestyviä ihmisiä ajaa eteenpäin suoranainen kiihko menestyä lisää. Käveleville ansioluetteloille ei ole olemassa mitään menestyksen jälkeistä olotilaa. Kun menestyjä saavuttaa jonkin tavoitteen, aina seuraa uusia. Menestys ruokkii edelleen intohimoa tavoitella sitä lisää. Tällainen kiihko on kaamea sairaus ja valitettavasti vielä tarttuvaa laatua.” (Tampereen yliopistouutiset 4.10.1993)

Olin töissä kansakoulussa kuusi vuotta ja yliopistossa 35 vuotta ja näin miten yliopistoissa keskinäinen kilpailu lisääntyi jatkuvasti. Harvoista professorin viroista taisteltiin ankarasti, mutta proffa, lehtori ja assistentti saivat kuitenkin opettaa ja tutkia melko rauhassa ja jopa nauttia siitä! Valtio maksoi virkanimikkeen mukaista palkkaa, jolla tuli kohtuullisesti toimeen.

Jo 90-luvun alussa alkanut puhe yliopistojen ”huippuyksilöistä” alkoi levitä. Sitä levittivät aluksi muutamat professorit, jotka arvioivat itse itsensä huipuiksi. Media alkoi julistaa huippujen tärkeyttä ja jakaa tieteenaloja tärkeisiin ja turhiin. Opettajankoulutukseen ujutettu kasvatustiede todettiin pahnan pohjimmaiseksi, turhista turhimmaksi tekotieteeksi.

Kun 2010 ”fantastinen yliopistouudistus” toteutui, päästiin pilkatusta ”valtion tilivirastosta” eroon ja yliopistoja alettiin ohjata kuin firmoja. Alkoi ranking-listoilla kiipeily, median kosiskelu ja omien ansioiden paisuttelu. Suuri osa fiksuista tutkijoista varmasti häpeilee, kun on pakko kehua itseään, ettei saisi potkuja, vaan rahaa työhönsä. Tiedemaailmassa on toki joitain harvoja tilanteesta nauttivia trumppeja ja trumpittaria, mutta eipä heistä sen enempää.

Koko suomalaisessa koulutusjärjestelmässä on avattu kilpailu, jonka seurauksia ei ymmärretä tai haluta ymmärtää. Oikeudenmukaista, pedagogien ohjaamaa, järjestelmää tuhotaan ja tilalle rakennetaan kilparatoja. Tulevaisuudessa päättäjien on turha vuodattaa krokotiilin kyyneleitä kymmenien tuhansien syrjäytettyjen lasten kohtalosta. Pitäisi tajuta, että lasten ja nuorten lahjakkuuden, luovuuden ja onnellisen elämän edellytyksiä ei kilparadoilla edistetä – ne tuhotaan.

Kun etelä-korealainen televisioyhtiö yhtiö otti minuun yhteyttä, luulin sitä aluksi pilaksi. Pisa-menestyjät kuitenkin tekivät todella ohjelmaa suomalaisesta peruskoulusta, sen synnystä ja kehityksestä ja halusivat haastattelua. Kohdallani peruste taisi olla korkea ikäni. Kaivoin esiin POPS I (1970) irtolehtipumaskan ja matkustin Helsinkiin.

Kerroin Pisa-menestyjille miten upeaa oli kun jokainen suomalainen lapsi sai oikeuden 70-luvulla käydä yhtenäistä peruskoulua. Kerroin miten onnellisia vanhemmat olivat, kun kaikille lapsille avautui tie ”parempaan elämään” kuin heillä itsellään oli ollut. Tie lukioon ja yliopistoon asti oli avattu! Peruskoulussa ei kilpailtu, vaan opiskeltiin, opetussuunnitelma oli hieno asiantuntijakomitean luoma pedagoginen asiakirja.

Avasin haastattelussa vanhan opetussuunnitelman sivulta 233. Tulkki käänsi tekstin koreaksi: ”Nykyisin ihmisten ja kansojen kesken vallitseva peräänantamaton kilpailu elintasosta ja sitä myötäilevä yhä suuremman tehokkuuden tavoittelu työelämässä ja koululaitoksen organisoinnissa johtavat entistä pahempaan kilpailuun, kovuuteen, itsekkyyteen ja häikäilemättömyyteen ja tekevät myös vapaa-ajan viettämisen helposti epäinhimilliseksi ja vähän todellista virkistystä tuottavaksi. Tällainen kehitys ei voi jatkua. Kilpailumielialaa on hillittävä ja sen tilalle tuotava yhteistyö ja sekä ihmisten viihtyvyys ja turvallisuus.”

Näin siis vuonna 1970!

Kerroin vielä, että peruskoulun ensimmäisen opetussuunnitelman ydinidea oli jokaisen oppilaan eheän kasvun, ahkeruuden, sosiaalisen vastuun ja mielenterveyden tukeminen: Jokainen lapsi on yhtä arvokas, jokaista oppilasta pitää tukea. Ja näillä eväillä Suomesta tuli vahingossa Pisa-menestyjä.

Kun vielä kerroin, että entinen kansakoulun kuudennen luokan oppilaani tuli 30 vuoden kuluttua kiitämään minua siitä, että opettajana välitin hänestä, korealainen toimittaja alkoi pyyhkiä kyyneleitä. Ehkä elämässä on jotain vielä tärkeämpää kuin Pisa-menestys.

PS Hyvät ystävät, tuttavat ja muu kylänväki! Toivon meille jokaiselle joulun rauhaa, iloa ja rakkautta. Kuuntele YouTubesta Suvi Teräsniskan laulama Taivas sylissäni. https://youtu.be/iCB3EPkzWco

Alkoholistin lapsi pelkää joulua

Siitä asti kun lapsi muistaa, isä ja/tai äiti (joista seuraavassa käytetään nimeä juoppo) ovat olleet usein humalassa, ensin viikonloppuisin, sitten myös arkisin. On seurannut jopa viikkojen juomaputkia. Juopon lapsi on yrittänyt olla vanhemmilleen hyvä ja kiltti, ajatellut että jospa he sitten olisivat selvin päin.

Lapsi ei ole uskaltanut sanoa vanhemmilleen suoraan, että hän kärsii, häpeää ja pelkää. Juopolle ei voi sanoa sellaista, koska juoppo pahoittaisi mielensä. Juopolle on liikaa, kun oma lapsikin syyllistää. Se ahdistaa niin kovasti, että pitää lähteä ryyppäämään. Juopon perheessä ei saa puhua suoraan mistään asiasta. Siellä leikitään että kaikki on hyvin.

Kun juopon lapsi menee iltaisin nukkumaan hän pelkää mitä yöllä tapahtuu. Hänen kainalossaan voi olla pikku veli tai sisko, joka pelkää vielä enemmän, joskus niin että tärisee. Lapsi puree ahdistuneena sormensa vereslihalle, kynnet olemattomiksi.

Koska lapsi ei pysty keskittymään, hän ei pysty opiskelemaan koulussa. Silmissä on kuva hangessa makaavasta juoposta ja korvissa kaikuu naapurin lasten ivanauru. Lapsi saa huonoja koulutodistuksia ja alkaa pitää itseään tyhmänä, muita huonompana.

Juopon lapsi pakenee joskus sietämätöntä tuskaansa ryhtymällä itsekin juopottelemaan, tuhoamaan itseään. Hän voi myös ryhtyä raivoraittiiksi ja elää kutakuinkin normaalin elämän. Sielun haavat arpeutuvat vähitellen, mutta ne muistuttavat usein itsestään kipuina ja itkuherkkyytenä, kun lasten kärsimyksistä kerrotaan mediassa.

Juoppo tarvitsee hoitoa. Älkää kuitenkaan säälitelkö juoppoja, he ovat itsesäälin mestareita. Säälikää heidän lapsiaan, antakaa turvapaikka, pitäkää sylissä. Auttakaa lasta uskomaan että elämä ei ole vain paha; on myös hyvyyttä, turvallisuutta, hellyyttä ja rakkautta.

Jouluaika on monen juopon perheessä pahinta aikaa. Olkaa selvin päin, antakaa lapsille paras lahja, raitis joulu!

Ihmislajin jälkeinen aika

Auschwitz-Birkenaun keskitys- ja kuolemanleirien kaasukammiossa minulle kirkastui lopullisesti miksi Howard Gardner, nykyisistä lahjakkuustutkijoista ehkä tunnetuin, korostaa, että koulussa jokaisen oppilaan tulisi perehtyä syvällisesti kolmeen asiakokonaisuuteen, ”ilmiöön”: ihmiskunnan kehittymiseen evoluutioteorian avulla, Mozartin sävellysten taustoihin ja natsien keskitysleireihin. Aihekokonaisuudet johdattavat pohtimaan tieteiden, taiteiden, luovuuden ja moraalin merkitystä ihmiskunnalle.

Eettisellä alueella ihmiskunta ei näytä kehittyvän. Sodat, ihmisten alistaminen, ahneus, julmuus ja itsekkyys kukoistavat. Ihmiskunnalla on käytettävissään hirvittäviä tuhoaseita. Nälkään kuolevat lapset, kansainvaellukset ja kansanmurhat tulevat päivittäin olohuoneisiimme. Maailman mahtimiehet valehtelevat ja vaimentavat kritiikin väkivalloin, jopa salamurhilla.

Torjumme ajatuksen luonnon tuhoutumisesta, vaikka ”ihmiskunnan jälkeinen aika” voi koittaa lähitulevaisuudessa. Kohtalokkaat luonnon katastrofit kypsyvät ehkä 50 vuoden kuluttua, lastenlastemme kohdattaviksi. Voimme leimata asiasta huolestuneet turhista meuhkaavaksi viherpiipertäjien sakiksi. Mutta kun arvotettu britti, tähtitieteilijä Sir Martin Rees analysoi haastattelussa ilmastomuutosta ja ihmiskunnan jälkeisen ajan lähestymistä, hänen puheitaan on mahdoton leimata haihatteluksi. Tekoälyn yhdistyminen ihmisälyyn ei ole enää tieteisfantasia; sen seuraukset voivat olla kohtalokkaat.

Jokainen koululainen pitäisi kasvattaa eettiseen vastuuseen itsestään, lähimmäisistään, ympäristöstään ja koko maailmasta, kuten jo peruskoulun ensimmäinen opetussuunnitelma (1970) korosti. ”Pitäisi kasvattaa,” mutta miten, kun koulukasvatus on haudattu ties minne, muutosvastarintaisten museoon. Koodaamalla ei ihmiskuntaa kuitenkaan pelasteta.

Tiedän, että olen lainannut seuraavia tekstejä usein, mutta teen sen taas, koska vuosikymmenten takaiset viestit ovat niin ajankohtaisia.

Lahjakkuustutkimuksen äidiksi kutsutun Leta S. Hollingworthin vetoomus vuodelta 1939: ”Aika suorastaan huutaa johtajia, jotka kykenevät ohjaamaan kansoja tulevaisuuden maailmassa, jossa ihmisiä tuhotaan menetelmin, joista vielä ei ole tietoa.”

”Sivistyneen ihmiskunnan kohtalo riippuu enemmän moraalin tasosta kuin tuotantokyvystä. Vapaa taloudellisten voimien leikki, ihmisen sääntelemätön halu kerätä itselleen aina vain enemmän valtaa ja varallisuutta aiheuttavat ongelmia. Onnellisen elämän edellytyksiin kuuluu yhteisöllisyys ja suhteellisuudentaju, kyky rajoittaa halujaan ja tarpeitaan.” (Albert Einstein).

Ihmiskunnan pelastumisen ainoa oljenkorsi on kasvatuksessa. Korsi on ohut, mutta onko muuta?

Karmeita uutisia suomalaisista lapsista

Aamun uutiset kertoivat karmeita asioita suomalaisten lasten mielenterveydestä. Pienessä Suomessa ongelmista kärsii noin 90 000 lasta. Psykiatrisessa hoidossa on yli 20 000 lasta; he ovat etuoikeutettuja, koska hoitotakuut eivät päde; vain suurimmissa kaupungeissa on asiantuntevia psykiatreja. Hoitolähetteet viipyvät.

Ylilääkäri kertoi juuri televisiossa, että päiväkodeissa lapsia ahdistavat isot ryhmät ja vaihtuvat hoitajat. Murrosikäiset masentuvat ja ahdistuvat koulussa etenkin liiasta ”itseohjautuvuuden” ja vastuunottamisen vaatimuksesta, tuosta koulunuudistajien lempilapsesta. Moni tuntee, ettei pärjää, tulevaisuus on toivoton. Murrosikäisten viiltely, tyypillinen ahdistuksen tuottama reagointitapa, on levinnyt alakoululaistenkin keskuuteen; uutena ilmiönä itsemurhalla uhkailu ja jopa psykoottiset tilat! Tieto järkyttää.

Terapia auttaisi lasta, mutta kun terapeuteista on huutava pula!
Ongelmat johtuvat kodeista, koulusta ja yhteiskunnasta. On koteja, joissa vanhemmat eivät kykene antamaan lapsilleen turvaa omien ongelmiensa vuoksi. On ulkoisesti malliperheiltä näyttäviä perheitä, joissa vanhempien kiire ahdistaa ja masentaa lapsia. Kiire on usein itse hankittua, mutta myös yhteiskunnan ja työelämän menestys- ja pätemisvaatimukset ajavat vanhempia, ja siinä ohella lapsia mielenterveyspotilaiksi. Huumeista on tullut ”normaali” osa suomalaista arkea tuskan lievittämiseksi. Se on kammottavaa.

Hallitus on kertonut, että miljoona suomalaista on uudelleenkoulutettava lähitulevaisuudessa. Vaatimus on järjetön. Ei kai Suomi kulje Pol Potin jäljillä? Tekosyynä sairaaseen arkeen hoetaan, että Suomi on osa globaalia maailmaa , ei saa jäädä paikalleen, ettei elintaso laske. Nyt kaikki lapset osaamaan ja koodaamaan!

Moni opiskelija makaa sängyn pohjalla, eikä jaksa nousta, kun masennus vyöryy mieleen. Aivan varmasti siellä makaa tulevaisuudessa yhä useampi koululainen, joka ei pysty kouluun tuodun kilpailun vuoksi muuhun. Kilpailun häviäjät on valittu jo esikoulussa. Petin pohjalla toteutuu nykyajan tasa-arvo, masentuneet ovat tasapuolisesti ahdistuneita koulumenestyjiä ja niitä, joille on selvinnyt, että heillä ei ole tulevaisuutta, koska ovat huonompia kuin muut. Ei heillä ole varaa lähteä lukion preppauskurssille Espanjaan.

Poliittisia selittäjiä, selityksiä ja tyhjää puhetta riittää. Psykiatrian professori Tuula Tamminen kirjoitti jo vuonna 2002 tärkeän viestin: Suomen rikkaudesta ja loistavasta kansainvälisestä koulumenestyksestä huolimatta liian monet lapset voivat Suomessa huonosti. ”Moni vanhempi pohtii, miten oma lapsi voi. Myös lasten ja nuorten kanssa toimivat ammattilaiset ovat viime vuosina esittäneet toistuvasti (huom. siis jo 90-luvulla) saman kysymyksen. Kysymys on ymmärrettävä, mutta järkyttävä, koska se osoittaa, miten pitkälle me aikuiset olemme lapsista vieraantuneet. Nykyistä kilpailuyhteiskuntaa perustellaan usein sillä, että Suomella ei ole muuta mahdollisuutta. Tällainen perustelu osoittaa mitä suurinta henkistä köyhyyttä. Vaihtoehdot on aina itse etsittävä, luotava ja yhdessä rakennettava.”

Me voimme vaikuttaa hyvin vähän siihen, että niin monet maailman johtajat ovat röyhkeitä narsisteja tai tunnekylmiä psykopaatteja, jotka ovat valmiita aiheuttamaan omillekin kansalailleen määrättömästi kärsimystä. Lapsia tapetaan sodissa nälkään, lapsia tapetaan asein, naisia ja lapsia raiskataan.

Suomi on toistaiseksi maa, jossa päättäjät voidaan saattaa vastuuseen teoistaan. Päättäjiltä on kysyttävä tiukasti miksi lapset ja perheet kärsivät? Mitä todellista te ja puolueenne olette tehneet kärsivien hyväksi? Ympäripyöreä lässytys loukkaa omilla aivoilla ajattelevaa. Tärkeä olisi myös kysyä missä ovat ne takapirut, joiden etuja ajatte. Se lienee kuitenkin turhaa, kukaan ei kerro. Kysyjä leimataan kateelliseksi ja pahantahtoiseksi kehityksen jarruksi.