Kaksi blondia eivät häpeä mitään

Zakynthos, Kreikka 29.09.2019

Yleisurheilun MM-kisoissa Qatarissa, kärrätään pyörätuolilla itsensä helteessä melkein tappaneita kestävyysurheilijoita hoitoon. Bisnes on tärkeintä! Helteeseen ja onnettomuuksiin taisi kuolla jo toistatuhatta vierastyöläistä, jotka rakensivat ilmastoidun, suuruudenhullun stadionin. Äänitehostein televisioon on luotu harha, että kisoissa olisi katsojiakin.

En tiedä häpeävätkö helteessä urvahtaneet urheilijat. Se on täysin turhaa. Ei urheilijan tarvitse esittää sankaria henkensä uhalla. Viisas urheilija on kunniakkaampi vaihtoehto kuin kentälle piikkarit jalassa kaatunut urho. Vaikka: Olivathan ne meidän marathon-ladymme aikamoisia! Eipä olisi monesta äijän-käppänästä moiseen sitkeyteen. Ja paljon sympatiaa keskeyttäneelle, fiksulle poikakävelijällemme!

On niitäkin, jotka eivät häpeä koskaan mitään. Tunnevammaiset kansanjohtajat, psykopaatit, ovat orjuuttaneet ja tuhonneet miljoonia ihmisiä. Kansainvälisen laman isät, häpeämättömät lurjukset, katsovat aina oikeudekseen kahmia itselleen ja kavereilleen etuja ja miljardeja röyhkeästi, mitään häpeämättä. Jos haluamme sellaisen maailmaan, jossa vahvat syövät heikot ja jokainen tien varteen jäänyt on yhdentekevä ongelmajäte, jatketaan sitten mitään häpeämättömällä tiellä.

Aivan kaikki ihmiset eivät häpeä. Syksyllä 2019 kaksi blondia johtaa kansojaan, toinen lisäksi puolta maailmaa, kiukutellen, uhkaillen ja valehdellen. ”Diili” on sana, joka hallitsee heidän ajatuksiaan pakkomielteisesti. Minä ja diilit! Mitä kansakunnasta, hallituksista, oikeusistuimista ja ihmisarvosta. Hukkukoot lapset mereen, kuolkoot nälkään ja tauteihin, pääasia on, että diilit saadaan tehdyksi paikallisten diilareiden kanssa.

Toinen blondeista on selvästi älykkäämpi, mutta on vaikea sanoa kumpi heistä on röyhkeämpi. Se on ihan sama, äly ei röyhkeyttä jalosta. Kun blondien röyhkeää sekoilua seuraa, mieleen tulee ajatus: Pitäisikö blondien lapsiklooneille, käyttäytymishäriöisille meuhkaajille ja kroonisille valehtelijoille, perustaa sittenkin lisää eritysluokkia!

En ole ollut juuri mistään kasvatuksellisesta asiasta samaa mieltä Yrjö Ahmavaaran kanssa, mutta kun hän ehdotti kirjassaan testein löydettyjen lapsipsykopaattien kasvatukseen johdonmukaista, säännöllistä rankaisemista, lienee pakko pohtia uudelleen, oliko ehdotuksessa ehkä sittenkin hiven järkeä.

Oma ehdotukseni: Rankaisukeinoina blondiparin lapsiklooneille olisi tiukkojen rajojen asettaminen, etuoikeuksien kieltäminen ja –pahinpana kaikista- tukevan, vahvan naisopettajan sylissä istuttaminen aina kun suusta pääsee valhe tai sekoilu on alkamassa.

Olitko koululahjakas vai koulutyhmä?

Miksi koulutodistuksen, uran tai palkan pitäisi olla ainoa tai paras saavutusten mittari? Eikö parempi mitta olisi yksilön subjektiivinen kokemus elämästään? Olenko onnellinen, onneton vai jotain siltä väliltä?

Useimmat koululaiset sopeutuvat ympäristön normeihin ja odotuksiin välttääkseen ongelmat. Monet ahkeroivat, kun vanhemmat ja koulu sitä heiltä vaativat. He oppivat miellyttämään vanhempiaan, opettajiaan ja työnantajiaan. Lahjakkaan lapsen korkeat arvosanat saattavat osoittaa ensisijaisesti epävarmuutta. Ahkeruus ja jatkuva ponnistelu eivät johdu sisäisestä mielihyvästä. Epävarmuus saa lapsen riippuvaiseksi jatkuvasta ulkoisesta vahvistuksesta ja muiden ihailusta.

Aikuisena monista koululahjakkaista tulee työholisteja, jotka eivät ole ikinä tyytyväisiä saavutuksiinsa, vaan tähtäävät yhä suurempiin saavutuksiin, parempaan palkkaan tai julkisuuteen. Yhteiskunta kannustaa varsinkin miehiä tällaiseen toimintaan. Monet arvioivat omaa arvoaan ulkoisten statussymbolien avulla ja ihmissuhteet perustuvat laskelmoivaan oman edun tavoitteluun.

Lahjakkaille sopeutuminen ympäristön yksioikoisiin vaatimuksiin edellyttää usein omien toiveiden kieltämistä; omien arvostusten unohtamista ja hylätyksi ja paljastetuksi tulemisen pelkoa. Sopivin nimitys tällaiselle lahjakkuudelle on ”peitelty lahjakkuus”.

Jos lapsi joutuu peittämään luovuutensa, hän voi menestyä hyvin, mutta hän ei ole lahjakas sanan varsinaisessa merkityksessä. Jotkut tämän ryhmän lapset ja aikuiset ovat niin riippuvaisia ulkoisista palkkioista, että asiallisesti mitätön epäonnistuminen saattaa laukaista jopa itsemurha-ajatuksia.

Jotkut lapset hyväksyvät ulkopuoliset vaatimukset, mutta suojelevat itseään vetäytymällä kilpailusta. Täten he suojelevat itseään odotettavissa olevilta pettymyksiltä ja muiden hylkäämiseltä. He vetäytyvät, koska haluavat ehkäistä itseensä kohdistetut suorituspaineet. Usein tällaisia lapsia ei edes pidetä lahjakkaina, koska he haluavat olla kaikin tavoin samanlaisia kuin muut. Seurauksena on, että lasta koskevat odotukset vähenevät vähitellen, ja henkinen paine käy vähäisemmäksi.

Aikuiset tulkitsevat usein virheellisesti, että lasten vastustelu ja koulutehtävien laiminlyönnit osoittavat itsenäisyyttä tai itseluottamusta. Kysymys on usein siitä, että lapset hylkäävät muut ennen kuin tulevat – ajatustensa mukaisesti – itse hylätyiksi, ”koska eivät ole tarpeeksi hyviä,” koska suoritukset eivät vastaa vanhempien ja muiden odotuksia. He hyväksyvät ”pahan” lapsen tai huonon opiskelijan leiman mieluummin kuin pelkäävät jatkuvasti epäonnistumisia.

Päättäjät ovat hokeneet vuosikaudet Suomessa ”osaamisen” tärkeydestä. Aivan liian vähän on tehty ajoissa tulevien koulupudokkaiden, varsinkin poikien, hyväksi. Heissä on paljon lahjakkuutta ja luovuutta, joka on hautautunut yksipuolisen kilpailu- ja pelottelupuheen alle. ”Jos, et ota nyt koulua tosissasi, sinulle käy huonosti.”

Liian monet pojat ovat hävinneet koulutuksen piiristä. Tärkeintä lahjakkuuden tukemista voisi juuri nyt olla näiden ”viiden tunnin tyhmien,” tukeminen. He ovat ”tyhmiä” vain koulupäivän ajan, koulu ei kiinnosta. Syynä voivat olla kotiongelmat tai koulussa kuultu omien kykyjen vähättely.

Onneksi kouluissa on hienoja projekteja, joilla ongelmista kärsiviä nuoria tuetaan. Niiden parissa työskentelevät opettajat ovat upeita kasvattajia. Ei heille ole tärkeintä itsen tai koulun kiipeily maineen portailla. Heille on tärkeintä pedagoginen rakkaus, lasten ja nuorten hyvinvointi. Viisautta ja suhteellisuudentajua toivoisi kaikille opettajille -ja varsinkin ”osaamisesta” kaiken aikaa höpöttäville puhuville päille.

Teemu Pukki, suomalaisen jalkapalloilun Messi

(Kuukauden takaisten tietoteknisten ongelmien vuoksi julkaisen tämän blogin uudelleen, hieman muokattuna.)

Norwichin Teemu Pukki lannisti eilen Englannin valioliigassa upealla syöttöoivalluksella ja maalillaan mestarijoukkue Manchester Cityn pelaajat. Huippupelaajien City hävisi pikkuseuralle 2-3. ”Uskomatonta” on sana, joka tungetaan turhaan otteluselostuksiin. Teemu Pukin peliesityksille ei löydy ylisanoja, hän on ollut uskomaton.

Teemun, 16, vaalean enkelikiharaisen pojan olemus ei kertonut millainen parta-pantteri Teemu Pukki olisi 13 vuotta myöhemmin. Teemun peliura on edennyt järkevästi, aluksi vuosi Kotkan KTP:ssä, sitten totuttelua Espanjassa, vuosi HJK:ssa ja sen jälkeen maailmalle.

Pukki, 29, osoitti viimeistään lauantaina 17. elokuuta klo 17-19 olevansa loistava jalkapalloilija, kansainvälinen tähti. On vaikea uskoa, että suomalainen pelaaja loistaa Englannin valioliigassa, tekee kolme upeaa maalia, kuten Newcastlea vastaan tapahtui. Volley -potku vasempaan ylänurkkaan oli mestarisuoritus, jota ei tahtonut uskoa todeksi –ja sitten vielä kaksi maalia lisää! Hat-trick, ja Norwichin voitto 3-1. Vastaavaan pystyi suomalaisista vain
Miklu Forssel,nuorena miehenä Chelseassa.

Vielä viime kauden alussa epäilin, että maaleja sarjaporrasta alempana mättänyt Pukki oli oudon onnekas, mutta kun hän voitti sarjan maalikuninkuuden 29 maalilla, käsitys muuttui. Oli hän ollut hyvä jo 12 vuoden aikana, kun pelasi kaksi kautta Suomessa ja 10 Espanjassa, Saksassa, Irlannissa ja Tanskassa. Missään hän ei lyönyt itseään oikein läpi, vaikka Brönbyssä pelasikin hienosti ja teki kolmessa vuodessa 46 maalia. Kun Englannin liigassa hyvä pelaaja ostetaan kymmenillä miljoonilla, Pukki saatiin ilmaiseksi!

Miksi Pukki on niin hyvä? Pukki saa pelata joukkueessan oikeassa roolissa. Hän on loistava maalintekijä, jolla on lupa kärkkyä hyökkäysten kärkenä palloa, jonka taitava pelikaveri sijoittaa oikeaan rakoon, oikeaan aikaan. Pukin psyyke on tasapainossa, hän pystyy tekemään pelissä nopeita ratkaisuja vileän harkitusti, kuitenkin nopeasti. Peliälykäs Pukki pyrähtää salamana pallon perään ja osaa tähdätä potkunsa maalin nurkkaan, jos siihen on sekunnin murto-osa aikaa. Ihmeen moni ammattilainen roiskaisee pallon mihin sattuu. Jalkapalloilija ei tietenkään ole yksin mitään, maalit syntyvät yhteispelillä, johon valmentaja on laatinut taktiikan ja osannut valita pelaajille oikeat roolit. Onneksi saksalainen valmentaja on päästänyt pantteri-Pukin irti.

Kotkassa kasvoi toinenkin mestaripelaaja, Arto Tolsa, jonka ura alkoi 17 – vuotiaana KTP:n hyökkääjänä ja maalintekijänä. Tolsa teki 201:ssä otelussa 126 maalia, mikä on valtava määrä. Se iso (muka lihava) Arto, joka poikien maajoukkueleirillä Pajulahdessa kesällä 1961 sai harjoituspeleissä armopaikan vasempana pakkina, olikin pian huippusentteri.

Arto oli isokokoinen tankki, jota oli vaikea pysäyttää. Pelasin Arton kanssa alle 18-vuotiaiden maajoukkueessa; katsoin vanhoista lehtileikkeistä, että voitimme Tanskan ja pelasimme Ruotsin kanssa tasapelin 3-3; tein matsissa maalin, Arto toisen Hasse Martin (ÅIFK) kolmannen. Kolme matsia hävisimme 1962-63. Arto oli aina kentän kunkku. Nuorten maaoteluja oli tuohon aikaan vain pari vuodessa, nyt niitä voi olla kymmeniä.

Arto siirtyi 24-vuotiaana Belgiaan ammattilaiseksi, mikä oli vielä suomalaiselle harvinaista. Sentteri siirrettiin puolustuksen lukoksi, jossa hän menestyi loistavasti 10 vuotta. Tolsa valittiin kolmasti Suomen parhaaksi pelaajaksi.
Kun Arto siirtyi takaisin Kotkaan, alkoi surullinen kausi. Aivan liian moni pelikaverini on sortunut pullon alle, niin myös Arto, joka kuoli 43-vuotiaana. Entinen Kotkan urheilupuisto on nyt Arto Tolsa –areena. Kunnianteko Artolle on ollut hieno teko Kotkan kaupungilta.

Pelit päättyvät aikanaan. Teemu Pukki kertoo voivansa loistavasti, kiitos vaimon ja pienen tyttären. Kun pelaajan psyyke voi hyvin, hän pystyy kentällä parhaimpaansa. Elämä ei lopu siihen rankkariin, jonka vedin ylärimaan, eikä kukaan muista 10 vuoden kuluttua sitä maalia, jonka joku teki elokuun 17. 2019.
Tai korjaan: Kyllä minä muistan Pukin tuon volley –potkun, sen sinne yläkulmaan pelin 32. minuutilla. Odotamme jo Teemun seuraavaa matsia.

Vanha mies ja rakkaus

Joku päivitteli sanomalehdessä: ”Onpa aikoihin eletty. Mihin muka seitsenkymppinen mies tarvitsee naista?”

Ehkä olisi tärkeämpiäkin ihmettelyn aiheita. Minä kuitenkin vastaan irvailijan ”kysymykseen,” kun olen alan kokemusasiantuntija, kuten muodikas sanonta kuuluu. Kokemusasiantuntijat kertovat mediassa mm. sairauksista, alkoholisimista, perhehelveteistä, kauneusleikkauksista ja työuupumuksesta. Niistä kertovien iällä ei ole juuri merkitystä, mutta kun puhutaan seitsenkymppisten miesten elämästä, asiantuntijoita ovat vain tuon iän saavuttaneet. Siispä kerron kysyjälle:

Ikämies tarvitsee naista aivan samoin kuin 30- tai 50-vuotias: kumppaniksi, ystäväksi ja rakastetuksi. Tuo ”tarvitsee” tosin särähtää, koska se tuo mieleen tarvekalun, kuten pesukoneen tai siivousrätin, ellei peräti joustinpatjaa.

”Kumppani” on hieno sana. Kumppani kulkee vierellä, tyynellä ja myrskyllä. Hyvään kumppaniin voi aina luottaa.

Aito ystävä on aarre. Ystävät ovat toisiaan kohtaan hienotunteisia, mutta rehellisiä; kaikesta voi keskustella, eikä aina tarvitse olla samaa mieltä. Aito ystävyys ei vaadi mielistelyä eikä nöyristelyä. Ystävä ei puhu toisesta pahaa selän takana, ei levittele kipeitä asioita, ei ivaa eikä alista ystäväänsä. Sellainen on aikapommi, joka räjähtää ennemmin tai myöhemmin.

Ystävän kevytversiota kutsutaan kaveriksi, kavereita voi olla vaikka sata. Kun sanat eivät nykyään merkitse oikein mitään, joku voi väittää, että hänen 426 facebook-kaveriaan ovat ystäviä. Joku voi ehkä ollakin, eihän moni nykyihminen näytä tarvitsevan elävää kontaktia toiseen ihmiseen. Facebookin ”ystävä” voi kuitenkin olla vain taitava huijari.

Syvin ja hienoin ”tarvitsevuus” naisen ja miehen välillä on aito rakkaus. Rakkaudessa yhdistyvät kumppanuuden ja ystävyyden parhaat puolet. Aidon rakkauden tunnistaa siitä, että rakkaalleen haluaa aina vain hyvää. Mies iloitsee, kun rakas voi hyvin ja kärsii, jos rakas kärsii. Oikea mies haluaa olla rakastetulleen hyvä ja hellä.

Jos kysyjän tarkoitus on irvailla, ettei vanha mies kykene rakastamaan, voin kertoa, että tosimies ei tarvitse ärjyvää moottoripyörää tai urheiluautoa osoittaakseen itselleen olevansa oikea mies. Ei niillä pääsee vanhenemista eikä kuolemaa pakoon, kuten moni tuntuu luulevan.

Keskinäinen ”tarvitsevuus” voi jalostua rakkaudessa kauneimpaan muotoonsa silloin, kun rakastuneiden elinaika on päättymässä. Jos todellisuus alkaa rakastetulta hämärtyä ja levottomuus valtaa mielen, kumppanin tuoksu, käsi omassa kädessä, antaa turvaa. Lopussa kaikki valaistuu, jäljellä on rauha ja kiitollisuus elämän lahjasta, siitä, että on saanut kokea puhdasta rakkautta, ihanaa ihmisen läheisyyttä.

(Kolumni Pohjalaisessa 13.9.2019)

Pitääkö erityisoppilaat siirtää ilmiöopetukseen?

Kynnys ry:n edustajat kirjoittavat (HS 1.9) vammaisten oikeudesta integroitua muiden oppilaiden pariin, kuten kansainväliset sopimukset edellyttävät. Kirjoittajat pitävät normaaliopetuksesta erillistä erityisopetusta huonona, vammaisia syrjivänä ratkaisuna.

Vammaisten tasaveroiset oikeudet ovat selviö, mutta mekaaninen erityisryhmien ”inkluusio” muiden pariin ei ole aina paras ratkaisu.

Aloitin opettajaurani helsinkiläisessä ”apukoulussa,” oppilaani olivat älyllisessä kehityksessä jälkeen jääneitä. Eivät he olisi pärjännet tavallisissa luokissa, nykyisissä melutaloissa he olisivat seonneet. Sama koskee monia erityisryhmiä, ADHD-oppilaita, aistivammaisia jne. Monet ujot tai ärsykeherkät lapset kärsivät kaaoksen keskellä.

Kun siirryin luokanopettajaksi Itä-Helsinkiin, luokallani oli pyörätuolipotilas Kari. Kuka häntä hoivasi eniten? Hemppa, koulupinnari, ongelmaoppilas, josta ei ollut ”osaajaksi.” Tällaista on järkevä inkluusio ja koulukasvatus parhaimmillaan. Hemppa sai tuntea olevansa arvokas auttaja, eikä pelkkä koulupinnari. Karilla oli paras kaveri 30 oppilaan luokassa.

Muistan Karin valoisan olemuksen vielä 50 vuoden jälkeenkin. Jos luokalla olisi ollut monia erityisoppilaita, en tiedä miten olisin pärjännyt. Apukoululuokallani oli 10 oppilasta, maksimi olisi ollut 15.

Opettaja kertoi minulle, olevansa avuton monen käyttäytymishäiriöisen ja kielitaidottoman oppilaansa kanssa eikä rehtorin kehotus ”hoida homma, olethan opettaja,” auta.

Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvi) edustajat eivät hyväksy mediassa vellovaa kritikkiä opetussuunnitelmaa kohtaan. He kirjoittavat (HS 1.9), että opetussuunnitelma ei pakota lopettamaan opettajajohtoista oppimista eikä luopumaan luokkahuoneista, siinä kannustetaan pedagogisesti monipuolisiin oppimisen ympäristöihin ja työtapoihin.

Näin on. Mutta ei tämä pyhitä koulujen nykymenoa. Opetussuunnitelmassa on kolme tasoa: kirjoitettu, toteutettu ja oppilaan omakohtaisesti kokema. Nyt puhutaan vain 500 sivuisen KIRJOITETUN opsin parista sivusta. Miksi TOTEUTETUN opsin yksipuolisuus on unohdettu? Miksi on hyväksytty ilman vastalauseita ylhäältä annettu käsky: ”Tärkeintä ei ole mitä opetetaan, vaan miten opetaan,” kun molemmat ovat yhtä tärkeitä.

Tärkein opsin taso on OPPILAIDEN KOKEMA OPETUSSUUNNITELMA. Se on ollut pahimmillaan vastuutonta uudistus- ja muutospöhinää, turvattomia jättikouluja, bisneksestä kopioutuja tiimejä ja itseohjautuvaa ilmiöoppimista, johon opettaja-valmentaja osallistuu kanssaoppijana.

Opetussuunnitelmapuheista on puuttunut jo kauan peruskäsitteiden ymmärtäminen. Enää ei puhuta opetuksesta ja opettamisesta, saati opiskelusta, vaan oppimisesta. Ja varsinkin siitä ILM…..Enää ei tunnu olevan opetusoppia, didaktiikkaa. ”Koulukasvatus” kuuluu historiaan, kilpailukoulu tuottaa ”osaajia,” talouden tarpeisiin. Firmat myyvät ”oppimista” jo peruskoululaisille, joiden vanhemmat pelkäävät etteivät lapset pärjää kilpailuyhteiskunnassa. Onko Karvi huolissaan tästä? Mikä on erityisoppilaan taloudellinen arvo nykymarkkinoilla? Nouseeko se normaaliopetuksessa?
”Surkeaa tasapäiden peruskoulua” ei onnistuttu tuhoamaan 1990-luvulla, mutta käyhän se näinkin.

Terveisiä aikuisille koulukiusaajille

Suomalainen koulutusjärjestelmä on ollut rajun muutoksen kourissa. Koulutuksen rakennetta, tavoitteita, opetusmenetelmiä (anteeksi oppimismenetelmiä, tietenkin) ja sisältöjä on ”innovoitu” kyseenalaisin perustein. Eturyhmien koulutukseen kohdistamat vaatimukset perustellaan sillä, että Suomen kohtalo taloudellisena menestyjänä on uhattuina, ellei koulu uudistu siten kuin vaikuttajataho vaatii.

Peruskoulukomitean POPS I mietinnön (1970) alkusivuilla on tärkeä huomautus:
”Kyseenalaiseksi on asetettava mikä opetuksessa on ilmoitettujen ja tosiasiallisten tavoitteiden välinen suhde: vaikka jonkin intressiryhmän tavoiteasettelussa tähdennettäisiinkin oppilaan hyvää, saattaa huolen aiheena olla pikemmin vaikuttajaryhmän eikä yhteisen edun turvaaminen”.

Juuri näin asia on. Monilla koulutuspolitiikkaa ohjaavilla koulutuksen, opetuksen ja kasvatuksen asiantuntemus on pinnallista. Tärkeät käsitteet on korvannut yksinkertainen puhe koulusta osaajien tuottajana, taloudellisen kilpailukyvyn takaajana. Firmat myyvät yhä nuoremmille lapsille preppauskursseja seuraaavaa koulutusastetta varten.

Koulukilpailu aiheuttaa oppilaille mielenterveysongelmia, mutta se ei tunnu lainkaan haittaavan menestyksen kauppiaita, joita moni poliitikko ja virkamies, virkanaisia unohtamatta, tukee osaajahöpinöillään.

Ilman ensimmäisen Pisa-vertailun sensaatiomaista menestystä, vuonna 2001, kouluamme olisi muutettu radikaalisti. Työantajien ja teollisuuden etujärjestö vaati mediassa 1990-luvulla tiukasti esim. kahdeksan tunnnin koulupäivää; pääpaino opinnoissa tuli olla luonnontieteissä ja matematiikassa; taide- ja taitoaineet sopisi poistaa opetussuunnitelmista iltaharrastuksiksi. Eräät eliittikoulujen opettajat ja ”huippuprofessorit” säestivät vaatimusta; heistä kouluilla oli aivan liikaa pehmeitä, sosiaalisia tavoiteitta, jotka johtivat keskinkertaisen tasapäisyyden suosimiseen.

Millaista koululaisen elämä olisi ilman musiikkia, leikkiä, kuvaamataitoa, liikuntaa tai omilla käsillä tekemistä? Jokainen lapsi ja aikuinen tarvitsee myös lepoa; suorituspaineet, harrastuskierteet ja valvominen vievät monilta terveyden.

Suomi on muuttunut nopeasti, mutta koululainen ei. Lapsen pitäisi olla ikään kuin vanhempien käyntikortti, jota voidaan esitellä oman erinomaisuuden jatkeena. Miten oli mahdollista, että ”keskinkertaisten tasapäisyyden,” sivistyksen tuhoajaksi” leimattu yhteinen peruskoulumme ällisti koko maailman vuoden 2001 ensimmäisessä Pisa-vertailussa: Se oli oppimistuloksiltaan maailman paras!

Suomalaisen koulun maine on tuonut meille niin paljon kansainvälistä ihailua ja tunnustusta, että peruskoulumme voitaisiin julistaa viralliseksi suomalaiseksi ihmeeksi, Talvisodan ihmeen rinnalle.
Sotien jälkeenkin Suomi on taistellut asemastaan kansakuntien joukossa. Taistelussa tärkein ase on ollut kansakunnan työteliäisyys ja sivistys; sen ovat turvanneet vanhemmat, kasvattajat ja opettajat kodeissa, kouluissa ja korkeakouluissa.

Yhteiskunta muuttuu nopeasti, mutta ihmisen psykofyysinen kehitys ja henkinen kasvu tapahtuu kuitenkin hitaasti. Turvallinen kasvu vaatii aikaa, aurinkoa, vettä ja ravintoa. Tuholaismyrkkyjen ja kasvuhormonien ruiskuttajat tulee häätää yksituumaisesti lasten ja nuorten taimitarhoista. Se on valistuneiden kansalaisten velvollisuus.

Tänään 20. elokuuta 2019 julistetaan Kajaanissa koulurauha. Aikuiset koulukiusaajat, kilpailkaa ja tapelkaa keskenänne! Myykää toisillenne menestystä ja ”osaamista.” Luottakaa ammattikasvattajiin, antakaa lapsille kasvurauha ja keskittykää luomaan brändejä vain itsestänne, organisaatiostanne ja erinomaisuudestanne. Yrittäkää kuitenkin säilyttää edes jonkinlainen suhteellisuudentaju.

Teemu Pukki ja Arto Tolsa, Kotkan poikii

Teemun, 16, vaalean enkelikiharainen pojan olemus ei kertonut millainen parta-pantteri Teemu Pukki olisi 13 vuotta myöhemmin. Teemun peliura on edennyt järkevästi, aluksi vuosi Kotkan KTP:ssä, sitten totuttelua Espanjassa, vuosi HJK:ssa ja sen jälkeen maailmalle.

Teemu Pukki, 29, osoitti viimeistään lauantaina 17. elokuuta klo 17-19 olevansa loistava jalkapalloilija, kansainvälinen tähti. On vaikea uskoa, että suomalainen pelaaja loistaa Englannin valioliigassa, tekee kolme upeaa maalia, kuten Newcastlea vastaan tapahtui. Volley -potku vasempaan ylänurkkaan oli mestarisuoritus, jota ei tahtonut uskoa todeksi –ja sitten vielä kaksi maalia lisää! Hat-trick, ja Norwichin voitto 3-1. Vastaavaan pystyi suomalaisista vain Miklu Forssel, nuorena miehenä Chelseassa.

Vielä viime kauden alussa epäilin, että maaleja sarjaporrasta alempana mättänyt Pukki oli oudon onnekas, mutta kun hän voitti sarjan maalikuninkuuden 29 maalilla, käsitys muuttui. Oli hän ollut hyvä jo 12 vuoden aikana, kun pelasi kaksi kautta Suomessa ja 10 Espanjassa, Saksassa, Irlannissa ja Tanskassa. Missään hän ei lyönyt itseään oikein läpi, vaikka Brönbyssä pelasikin hienosti ja teki kolmessa vuodessa 46 maalia. Kun Englannin liigassa hyvä pelaaja ostetaan kymmenillä miljoonilla, Pukki saatiin ilmaiseksi!

Miksi Pukki on niin hyvä? Hän on loistava maalintekijä, jolla on lupa kärkkyä hyökkäysten kärkenä palloa, jonka taitava pelikaveri sijoittaa oikeaan rakoon, oikeaan aikaan. Peliälykäs Pukki pyrähtää salamana pallon perään ja osaa tähdätä potkunsa maalin nurkkaan, jos siihen on sekunnin murto-osa aikaa. Ihmeen moni ammattilainen roiskaisee pallon mihin sattuu. Jalkapalloilija ei tietenkään ole yksin mitään, maalit syntyvät yhteispelillä, johon valmentaja on laatinut taktiikan ja osannut valita pelaajille oikeat roolit. Onneksi saksalainen valmentaja on päästänyt pantteri-Pukin irti.

Kotkassa kasvoi toinenkin mestaripelaaja, Arto Tolsa, jonka ura alkoi 17 – vuotiaana KTP:n hyökkääjänä ja maalintekijänä. Tolsa teki 201:ssä otelussa 126 maalia, mikä on valtava määrä. Se iso (lihava?) Arto, joka poikien maajoukkueleirillä Pajulahdessa kesällä 1961 sai harjoituspeleissä armopaikan vasempana pakkina, olikin pian huippusentteri.

Arto oli isokokoinen tankki, jota oli vaikea pysäyttää. Pelasin Arton kanssa alle 18-vuotiaiden maajoukkueessa; katsoin vanhoista lehtileikkeistä, että voitimme Tanskan ja pelasimme Ruotsin kanssa tasapelin; kolme matsia hävisimme 1962-63. Arto oli kentän kunkku. Maaoteluja oli tuohon aikaan vain pari vuodessa, nyt niitä voi olla pari kymmentä.

Arto siirtyi 24-vuotiaana Belgiaan ammattilaiseksi, mikä oli vielä suomalaiselle harvinaista. Sentteri siirrettiin puolustuksen lukoksi, jossa hän menestyi loistavasti 10 vuotta. Tolsa valittiin kolmasti Suomen parhaaksi pelaajaksi.
Kun Arto siirtyi takaisin Kotkaan, alkoi surullinen kausi. Aivan liian moni pelikaverini on sortunut pullon alle, niin myös Arto, joka kuoli 43-vuotiaana. Entinen Kotkan urheilupuisto on nyt Arto Tolsa –areena. Kunnianteko Artolle on ollut hieno teko Kotkan kaupungilta.

Pelit päättyvät aikanaan. Teemu Pukki kertoo voivansa loistavasti, kiitos vaimon ja pienen tyttären. Kun pelaajan psyyke voi hyvin, hän pystyy kentällä parhaimpaansa. Elämä ei lopu siihen rankkariin, jonka vedin ylärimaan, eikä kukaan muista 10 vuoden kuluttua sitä maalia, jonka joku teki elokuun 17.2019.
Tai korjaan: Kyllä minä muistan Pukin eilisen volley –potkun, sen sinne yläflyyguun pelin 32. minuutilla.

Odotamme jo Teemun seuraavaa matsia. Maajoukkueen valmentaja Rive Kanerva on luonnut uskoa suomalaiseen jalkapalloiluun opettajan ja entisen huippupelaajan ammattitaidolla. Ehdottomasti oikea valinta tehtävään.