Ihmiskoe koululaisilla

Suomessa on menossa ihmiskoe. Moni ottaa itselleen kunniaa siitä, että on edistämässä, innovoimassa, tätä mielettömyyttä. Toiminnan kehyksen muodostavat tietenkin ”yhteiskunnan arvot,” joista aina puhutaan juhlapuheissa. Harva miettii, mitkä arvot meitä todella ohjaavat.

Terveysalan jättikonsernit yhdistyvät kiivaasti; ottavat haltuunsa lastensuojelun, vanhushoivan, vammaispalvelut ja ties mitä. Ja voi sitä puhetulvaa, jolla todistellaan, että kaikki tapahtuu toimintojen tehostamiseksi. Koulutkin voivat olla pian markkinakamaa, joissa myydään ostopalveluja maksukykyisille.

Saan monilta opettajilta vihaisia viestejä avokonttoripedagogiikan ja digihössötyksen vaaroista. Muuan rehtori oli raivoissaan ”peruskoulun raiskaamisesta,” mutta ilmoitti, ettei voi puhua asiasta julkisesti. Kuka saa taloudelisen hyödyn ihmiskokeesta? Kuka saa mainetta ja pääsyn pöytiin, jossa nöyrää palkitaan? Kuka saa rakentaa uusia jättikouluja ja millä rahalla, opettajat kysyvät.

Eikö innohöpinöiden sijaan voisi sanoa suoraan, että elämäämme ohjaavat taloudelliset arvot, bisnes. Isovanhempamme ja heidän vanhempansa, äidit ja isät, tekivät ihmeen kun sota loppui. He rakensivat sodan raunioista uutta Suomea omin käsin tehtaissa, maatiloilla, työläisinä tai virkailijoina. Ja ruokkivat siinä ohessa lapsilaumoja. Kaikilla oli sama tavoite: On luotava lapsille hyvä Suomi, sellainen, jossa on rauha, jokaisella ruokaa ja vaatteita.

Kukaan ei uskaltanut edes uneksia, että vielä koittaa aika, kun jokainen suomalainen lapsi pääsee opintielle samaan yhteiseen kouluun, jossa voi opiskella vaikka kuinka pitkälle, ihan herraksi asti. Vielä 1980-luvulla suvun ensimmäinen ylioppilas oli monille suuri ihme ja ylpeyden aihe. Ennen peruskoulua oli uskoteltu, että vain koululaisten parhailla on edellytyksiä opiskella lukiossa, ja että yliopisto vaatii huippuälykkyyttä, jota köyhillä ja maalaisilla ei ole. Ymmärrämme nyt, että se oli pötypuhetta.

Mutta taas on koululaisten isojako menossa. Pudokkaat katovat –ties minne.
Kaikille yhteistä peruskoulua vastustettiin vuosikymmenestä toiseen. Vaadittiin pitempiä koulupäiviä, lisää kovia aineita, vähemmän taiteilua ja muuta viihdykettä, jota voi harrastella iltaisin. Tähän juttuun eivät mahdu lainaukset sanomalehdistä, mutta vakuutan, että näin asia oli; kirjassani ”Vastatulia inhimillisen kasvatuksen ja koulutuksen puolesta,” sitaatteja löytyy.

Koulua viedään nyt talouden rengiksi. Konsultit paasaavat opettajille utopioitaan, viihdyttävät ja nauttivat erinomaisuudestaan,vaikka eivät tajua juuri mitään opetuksesta, eivätkö lasten tarpeista. Osaamisstrategioiden, osaamiskeskittymien ja kilpailukyvyn hokeminen on joskus suorastaan ääliömäistä.

Päiväkotilasten psykiatriset ongelmat ovat kaksinkertaistuneet. Kouluissa suuri osa oppilaista voi huonosti innovaatioden keskellä. Aikuiset pakenevat avokonttoreista kotiin, koska metakan keskellä ei voi tehdä töitä. Mutta lasten pitäisi siihen pystyä ja vielä pysyä jotenkin järjissään koneidensa kanssa. Meneillään on karmea ihmiskoe, nyt luodaan uusi ihmislaji: ilmiömäinen diginatiivi-koodaaja-osaaja.

Pyydän: älkää kertoko, että monipuoliset oppimisympäristöt ja teknologia tuottavat sitä ja tätä hyvää. Tietotekniikan merkitys ja järkevä opetuskäyttö on itsestään selvyys. Iso avotila on joskus tarpeen, mutta monipuolisia menetelmiä voi käyttää paremmin omassa luokassa. Metelissä hortoileva, opettajaa etsivä lapsi tarvitsee kuitenkin syliä eikä muistitikkua! Opettajien pilkkaaminen eilisen vangeiksi on typerää, suorastaan säälittävää, kun sen tekee joku, jolla ei ole mitään ymmärrystä lapsesta ja pedagogiikasta. Se ei opettajan arkea helpota.

Tämän aamun (14.11.2019) tv-keskustelussa sekä eliittilukion että ns. tavallisen lukion opettajat, kaksi fiksua naista, olivat sitä mieltä, että korkeakoulujen valintauudistus aiheuttaa oppilaille stressiä, preppauskursseja myydään jo alakouluissa. Yleissivistys on vaarassa, kun pitkä matematiikka on nostettu ehdottomasti tärkeimmäksi lukiossa. On luonnollista, että opettajat eivät puhuneet yksilöidysti koulujensa oppilaista, joiden mielenterveys on romahtanut paineissa, saati heistä, jotka eivät jaksaneet edes elää kilpailun ja/tai kotiolojensa ongelmien keskellä.

Ennen lasten perustarpeita olivat turvallisuuden tarve ja tarve tulla rakastetutuksi. Nyt nämä on korvattu tarpeella olla digialustan priimus, konemaaninen osaaja-menestyjä, joka tekee tulevaisuuttaan koskevat päätökset viimeistään lukion alussa, mieluummin kuitenkin jo alakoulussa.
Kuka ottaa vastuun markkinahumusta ja kasvatuksellisesti sokeiden maallikkosaarnaajien ohjaamasta koulun ihmiskokeesta? Tuskin kukaan.

Supernainen Wau-Suomesta

Iltapäivälehdessä esiteltiin tyttöjen moderni roolimalli, supernainen, joka on halunnut mennä eteenpäin lapsesta lähtien ja sanoo aina ”kyllä,” kun tarjoutuu uusia tehtäviä. Lehti kertoo, että lapsena tyttö musisoi yhdessä tulevien naistähtien kanssa ja näytteli nykyisten huippunäyttelijöiden kera.

Iltapäivälehden mukaan lahjakkuus valitsi kuitenkin matematiikan, eli kansainvälistä elämää ja pääsi opiskelemaan maailman parhaimpiin yliopistoihin, kahteentoista. Älykkö meni Cambridgeen, mutta vaihtoi sen toiseen brittiläiseen huippuun, Oxfordiin. Hän teki siellä kuulema väitöskirjan ”psykiatriasta” 23-vuotiaana. Tuntuu uskomattomalta.

Supernainen ei pysähtynyt Oxfordiin, hän kiitää nyt eri maanosissa. Työnantajana on ollut mm. ”yksi maailman johtavista konsulttifirmoista.” Nigeriassa yksi konsultti tapettiin, mutta se ei supernaista hidasta. Se vain opetti lehden mukaan, että ”asiat pitää osata hoitaa oikealla tavalla.” Kuka hoiti asiat ”oikealla tavalla”?

Nainen on kouluttanut nuoria sanomaan ”kyllä” aina kun uusi mahdollisuus tarjoutuu. Opetusministeriössä supernaista kehutaan nuorten roolimalliksi.

Jo marraskuussa 2015 Ylen uutissivusto kertoi seuraavaa: Supernaisen takana oli hektinen kiertue, kymmeniä haastatteluja, jetlag, unettomia öitä. Hän oli puhjennut itkemään kirjakaupassa juuri ennen estradille kipuamista. Takana oli kolme unetonta vuorokautta. Roolimalli oli taas kerran kuvitellut ehtivänsä paljon enemmän kun on mahdollista. Kun kustantajan edustaja rohkaisi ”sinä riität,” roolimali romahti. Lavalla hän oli joi ”se täydellinen nuori nainen, jonka maailma jo tuntee.”

Supernainen kertoi, että syksy oli ollut kiireinen mutta samalla huikea, Sveitsi, Yhdysvallat ja Ruotsi, kohta Japani. ”Mulla oli kauhea imposter-syndrooma, tuntui, että huijasin kaikkia. Mitä menin sanomaan, että olen lastenkirjailija, vaikka en ole tehnyt ainuttakaan kirjaa.” Tuleva kirjailija masentui. Miksi juuri hän olisi pystynyt tekemään lastenkirjan koodaamisesta, ilman tietojärjestelmien asiantuntemusta tai varhaiskasvatuksen koulutusta? Ja saanut tästä vielä palkinnon.

Suomen Kuvalehden mukaan Superlady piti syksyllä 2019 Tampereen uuden säätiöyliopiston avajaisissa puheen. Perinteisesti puheen on pitänyt yliopiston henkilökunnan edustaja. Entisestä Yhteiskunnallisesta korkeakoulusta on tullut wau-yliopisto. Konsultit ovat kouluttaneet henkilökuntaa eli ”kotkia, karhuja ja leijonia” sanomaan ”wau.” Rehtori on opastanut kaikkia levittämään hyvää sanomaa Tampereesta ja säätiöyliopistosta, kertoo Suomen Kuvalehti.
Wau-Suomi, Wau-yliopisto. Vivat academia!
.

Pitkä saarna suomalaisesta peruskoulusta

Helsingin Sanomat 10.10.2019:

”Koululuokassa voi olla jo lähes sata oppilasta. Se on lapsen etu sanoo asiantuntija.” Sanoja on Opetushallituksen opetusneuvos. Keiden eduista mahtaa olla kysymys?

Peruskoulustamme on käyty kiistaa pian 50 vuotta. Pelkistäen kysymys on ollut siitä, onko kaikille lapsille yhteinen peruskoulu hyvä vai onko se sivistystä tuhoava tasapäisyyden kylväjä. Pisa –vertailut pelastivat nykymuotoisen peruskoulun viime hetkellä. Vähitellen on kuitenkin kuljettu kohti markkina- ja kilpailukoulua, ”fantastisen” yliopistouudistuksen arvomaailmaa seuraten. Nykyisin yliopistojen hallitus voi kutsua ”työelämäprofessoriksi” ”hyvän tyypin,” vailla tieteellistä koulutusta. Saa nähdä, koska perinteinen opettajankoulutus on opettajalle turhaa. Eikö rehtori voisi palkata kouluunsa hyviä tyyppejä, nöyriä ja yhteistyökykyisiä ”työelämä-opettajia.”

Tärkeintä on nyt koulun innovoiminen; innovaattoreiksi eivät kelpaa varsinkaan kasvatustieteilijät eivätkä vääräuskoiset ja vääräoppiset opettajat. Ketkä sitten? Mediaa seurannut sen kyllä tietää. Nyt tuotetaan ”osaajia” kansantalouden tarpeisiin. Todellinen pedagoginen asiantuntemus on koulun muutosagenteille turha painolasti.

Seuraavat lainaukset vuodelta 1993 havainnollistavat mihin koulutuksen innovaattorit ovat pyrkineet vuosikymmeniä.

”Hämeenlinnan valtuusto päättää pian koulukilpailun avaamisesta. Vanhemmille palvelusitoumus. Kilpailijoiksi muuttuvat koulut markkinoivat kirjeitse palvelujaan koteihin. Paperilla koulu lupaa taata oppilaille tietyt laatutekijät, joilla koulu haluaa profiloitua. Kaupunginjohtaja Elina Lehto tunnustaa, että malli on otettu Ruotsista. ”Markkinaohjausta ja asiakaslähtöisyyttä otetaan julkiseen sektoriin kouluun. Vanhemmille ja lapsille avataan valinnanmahdollisuus ja luvataan samalla tietyt laatupalvelut”. Kilpailussa menestyminen näkyy koulun rahoituksessa. Valitessaan koulun lapset vievät yksikköhintaisen summan rahaa repussaan omaan kouluunsa. Hyvät ja laadukkaat koulut saavat enemmän oppilaita ja enemmän rahaa, heikot koulut kuihtuvat. Kilpailussa kompasteleville luvataan valtuustolta hätäapua.”(HS 12.12.93)

Uusikylän mielipide koulukilpailusta(HS 20.12. 93):

Suomalaiseen koulujärjestelmään ollaan ujuttamassa laatukilpailua. Hämeenlinnan mallin mukaan kilpailijoiksi muuttuvat koulut markkinoivat kirjeitse palveluitaan koteihin. Kodit saavat valita lapsen koulun ja lapset vievät kouluunsa yksikköhintaisen summan rahaa. Hyvät ja laadukkaat koulut saavat enemmän rahaa; heikot koulut taas kuihtuvat ja niiden elämää autetaan valtuuston hätäavulla. Laatuarvioinnin kriteerit eivät ole vielä selvillä. Laatua voidaan tuskin arvioida vain koulun resurssien tai opettajien laadun perusteella, koulun todellinen taso pääteltäneen lopultakin oppilaiden ”kilpailusuoritusten” perusteella.

Koulujen kilpailuttaminen on oppilaiden kannalta hyvin arveluttavaa. Yksi ongelma on, että koulujen kilpailuttamista suunnittelevat eivät ole ottaneet riittävästi huomioon opetuksen tehokkuuden ja laadun mittaamisen vaikeuksia. Suurin vaara on kuitenkin se, että oppilaille tehdään laatukilpailussa henkistä väkivaltaa. Aikuiset tuntevat mitä kovien taloudellisten arvojen sanelema kilpailu merkitsee itse kunkin henkiselle hyvinvoinnille ja mielenterveydelle. Lasten kohdalla ongelmat olisivat moninkertaiset.

Kannattaisi myös miettiä mitä laatukilpailu merkitsisi opettajille. Koulu koulua vastaan, opettaja opettajaa vastaan -asetelma olisi tuhoisa. Vaarana olisi myös se, että tyhjien tynnyreiden kolina kätkisi alleen laadukkaimmat soinnut. Miksi meidän pitäisi aina kilpailla? Eikö yhteistyö yksilöiden ja yhteisöjen välillä olisi tärkeämpää kuin kilpailu?
Laatukouluja kannattavat ajattelevat ilmeisesti, että koulun hyvyys ja tehokkuus riippuu ensisijaisesti koulusta ja opettajista. Niillä onkin tärkeä merkitys. Pätevät tutkimukset osoittavat kuitenkin, että oppilaiden koulusaavutukset riippuvat eniten heidän kotitaustaustastaan. Alimpien sosiaaliryhmien älykkäät oppilaat menestyvät koulussa huonommin kuin älykkyydeltään heikommat ylempien sosiaaliryhmien lapset. On helppo ennustaa, että laatukouluihin tulisivat rahareppunsa kanssa etupäässä hyvin toimeentulevien kotien lapset. Lapset oppisivat jo koulussa, että heidän laatumääreensä on A, B tai Ö.

Koulujen laatukilpailuun eivät sovi normaalin kilpailun säännöt, joiden mukaan kaikilla on samat menestysmahdollisuudet. Suomi on täynnä ahdistuneita, masentuneita perheitä. Ei työttömän, alkoholistin tai mielenterveysongelmaisen lapsi pysty kilpailemaan muiden kanssa koulusaavutuksissa. Hän yrittää elää päivän kerrallaan tuskansa kanssa. Isokokoinen turvallinen miesopettaja kertoi hiljattain, että hänen oppilaansa pyytävät opettajaansa usein yöksi omaan kotiinsa saadakseen turvaa ja huolenpitoa.

Koulun arvokkaimpia saavutuksia on oppilaiden mielenterveyden , elämänuskon ja myönteisen minäkuvan vaaliminen. Ei näiden edistämistä mitata luotettavasti millään mittarilla. Vaikutus tuntuu jokaisen sisällä parhaimmillaan luottamuksena omaan itseen ja siihen, että minullakin on oma ihmisarvoni ja elämäntehtäväni joka ei ole sidottu siihen miten ”hyvä” olen suhteessa muihin. Onko sellainen koulu ja sellainen opettajisto heikkolaatuinen, joka huolehtii yhteiskunnan vähäosaisimmista kantaen vastuuta ennen kaikkea heidän elämänsä siedettävyydestä ja ihmisarvon säilymisestä? Tämä on mielestäni kasvatuksen laatua parhaimmillaan.

Monet tuntuvat pitävän varsinkin peruskoulua heikkotasoisena, sen laatua pitäisi
parantaa. Kansainvälisten ja kansallisten vertailujen mukaan Suomen koululaitoksen tuotokset ovat kuitenkin hyvää kansainvälistä tasoa. Koulusaavutukset ovat kohonneet miltei kautta linjan viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Esimerkiksi peruskoulun 9. luokan oppilaat ymmärsivät v. 1991 kuultua englantia lähes yhtä hyvin kuin abiturientit v. 1971. Kaksi tuoreinta kansainvälistä koulusaavutustutkimusta vuodelta 1992 osoittavat, että suomalaiset 10 -vuotiaat ovat maailman huippuja mitä tulee lukutaitoon ja luonnontieteellisten oppiaineiden koulusaavutuksiin. Toki parantamisen varaa on varsinkin ajattelutaitojen kehittämisessä ja oppilaiden itseluottamuksen nostamisessa. Parannusten tulisi koskea koko koulujärjestelmää, kaikkia oppilaita, ei vain laatuoppilaiksi leimattuja.

Suomalaisen koulujärjestelmän suuri valtti on saavutusten tasaisuus. Meillä on kautta maan korkeatasoinen koulutusjärjestelmä, opettajien koulutuskin on huipputasoa. Koulutusmahdollisuudet eivät peruskoulussa ole enää riippuneet vanhempien varallisuudesta, kuten oppikoulujen aikaan. 1970-luvulla luodun peruskouluideologian suurin virhe oli ehkä se, että lahjakkuuserot oppilaiden keskuudessa kiellettiin, lahjakkaimmat ovat usein joutuneet ”kärsimään” koulunsa läpi.

Ei pidä kuitenkaan harhautua luulemaan, että laatukouluilla nyt esillä olevassa merkityksessä autettaisiin ratkaisevasti lahjakkaimpia oppilaita. Lahjakkaita on näet kaikissa kouluissa, kaikissa sosiaaliryhmissä. Koulumenestys osoittaa lahjakkuudesta vain kapean alueen. Lahjakkaiden oppilaiden tulisi saada kaikissa kouluissa yksilöityä opetusta, kuten kaikkien muidenkin oppilaiden. Tähän on hyviä malleja esimerkiksi Hämeenlinnan normaalikoulun kokeiluissa. Erityisluokkia ja -kouluja voidaan perustaa, jos se tehdään hyvin harkiten silloin kun oppilaat ovat tarpeeksi kypsiä osallistumaan omaa opetustaan koskevaan päätöksentekoon.

Koulupiirirajojen rikkominen aiheuttaisi kotien ja koulun yhteistyön vaikeutumista. Tunne ”meidän koulusta” jota kehitetään yhdessä asuma-alueen kotien kanssa, kuihtuisi. Olisivatko vanhemmat onnellisia lähettäessään seitsenvuotiaan kouluasiakkaansa laatupalvelujen ääreen kaupungin toiselle puolelle? Liikemaailman kovia lakeja ei tulisi siirtää kouluun; pahimmillaan ne tuhoavat paljon enemmän kuin rakentavat.

Dosentti Martti Häikiö, Helsingin suomalaisen koululautakunnan puheenjohtaja vimmastui (Nykypäivä 23.12.1993):

”Opetuksen kehittämisen suurin este ovat eräät professorit ja opettajat. He arvioivat päivittäin omien oppilaidensa osaamista ja edistystä, mutta pelkäävät kuollakseen sitä, että heidän omaa työtään ryhdyttäisiin jollain tavalla mittaamaan. Kouluesimerkin tällaisen ajattelun epäjohdonmukaisuudesta antaa kasvatustieteen professori Kari Uusikylä. Hän kirjoitti Helsingin Sanomissa (20.12), että oppilaitosten laatukilpailu veisi henkiseen väkivaltaan ja että koulun arvokkaimpia saavutuksia ei mitata luotettavasti millään mittarilla. Uusikylän mukaan koulujen kilpailu johtaa siihen, että ”hyvät ja laadukkaat koulut saavat enemmän tiloja ja heikot koulut kuihtuvat.” Tämä on hänestä huono asia. Uusikylän mukaan koulujen tason nostamista ei siis tulisi suosia, vaan tulisi edistää koulujen huononemista. Käsittämätön ajatus!

Uusikylä vääristää ilmeisesti tahallaan tosiasioita johtaakseen harhaan lukijoitaan. Hän yhdistää vanhempien varallisuuden siihen, että koulurahat jaettaisiin oppilaiden tekemien valintojen mukaan. Näillä kahdella asialla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä… Uusikylän mielestä koulujen kilpailu johtaa oppilaisiin kohdistuvaan henkiseen väkivaltaan. Todellisuudessa tilanne on täsmälleen päinvastoin. Oppilaiden ja heidän vanhempiensa perusoikeuksia on lopultakin saada tietää, millaiseen kouluun he lapsensa luovuttavat…

”Koulujen arvokkaimpia saavutuksia on oppilaiden mielenterveyden, elämänuskon ja myönteisen minäkuvan vaaliminen. Niiden edistämistä ei mitata luotettavasti millään mittarilla.” Tässä on professori Uusikylän epäjohdonmukaisuuden ydin. Mikäli Uusikylän väite otettaisiin vakavasti, kukaan ei Suomessa siis tietäisi yhtään mitään siitä, mitkä koulut ovat oppilaan kannalta hyviä ja mitkä huonoja, koska näitä arvoja ei voi mitata… Hämmästyttävin on Uusikylän alentuva, ellei suorastaan halveksuva suhtautuminen oppilaiden vanhempiin. Pitääkö hän vanhempia todella niin pohjattoman tyhminä, että he haluavat vapaassa valintatilanteessa panna lapsensa sellaisiin kouluihin, joiden he uskovat horjuttavan heidän lastensa mielenterveyttä, tuhoavan heidän elämänuskonsa ja saastuttavan heidän myönteisen minäkuvansa…

Uusikylän maalaamaa kauhukuvaa ei ole olemassa. Hän itse näyttää edustavan sitä jo kuolleeksi kuviteltua yhteiskuntakäsitystä, jonka mukaan lapset kuuluvat yhteiskunnalle, jonka ”asiantuntijoiden” sokeiksi koekaniineiksi heidät tulee luovuttaa. Uusikylä pelkää tilannetta, jossa koulupiirien suureneminen ja koulujen antama informaatio johtaa mainoskilpailussa ”koulu on koulua vastaan, opettaja opettajaa.” Hän puhuu siis vanhemmille suunnattua kuluttajavalistusta vastaan täysin samoin äänenpainoin, kuin monopoliasemassa oleva suurteollisuus ennen vanhaan. Kyllä kuluttajan tulee saada myös koulumaailmassa tietää, mitä hän saa rahojensa vastineeksi.

12.10.2019

Vanhemat ovat siis häikiöläisille ”kuluttajia” ja oppilaat ”asiakkaita.” Häikiön ihannekoulu alkaa olla vähitellen voitolla. En kuitenkaan onnittele voittajaa, olen pahoillani hyvän suomalaisen peruskoulun puolesta, samoin vanhempien ja oppilaiden puolesta, vaikka dosentti Häikiö leimaisikin sen vanhempien halveksunnaksi ja ”kuolleeksi luulluksi yhteiskuntakäsitykseksi.”

Yksi riesa innovaattoreilla kuitenkin on voitettavanaan: Suomalainen itsenäisesti ajatteleva opettaja, tuo muutosvastarintainen kiusankappale, joka kieltäytyy myymästä sieluaan, syömästä pedagogisesti sokeiden kädestä.

Häikiö epäili, että haluan luovuttaa lapset ns. ”asiantuntijoiden” sokeiksi koekaniineisksi. En minä ole sellaista halunnut, väite oli halpamainen. Nyt lapset ovat koekaniineja, uudistajien koekaniineja. Lasten ja nuorten kilpailukoulussa mielenterveysongelmat ovat nousseet tähtiin. Kilpailu uuvuttaa, tulevaisuus pelottaa. Innovointi- ja kilpailukyky-puheet kaikuvat onttoina puhuvien päiden suista. Huipulle pitää kilvoitella, vaikka henki menisi; herkimmät tippuvat rotkoihin. Mutta onko sillä niin väliä, pääasia on, että minä ja lapseni pärjäävät.

Miksi Suomi ei menesty Dohan kisoissa?

Urheilumaailmassa on kaksi vastakkaista leiriä. Jotkut korostavat urheilun kasvattavaa ja yhteisöllistä merkitystä, jotkut näkevät pehmourheilun syynä siihen, että Suomi ei pysy urheilumaailman huipulla. Mukana on paljon tunnetta ja intohimoja, mutta toisin ajattelevan sättiminen ja halveksinta eivät johda mihinkään hyvään.

Huipulle nousee vain harva, mutta urheilun ilo on kaikille yhteinen. Lapsetkin ymmärtävät aika varhain, kuka on hyvä jossain lajissa ja sen, että harjoittelemalla omakin taso nousee. Jos urheilumenestys on kansakunnalle äärimmäisen tärkeää, voidaan lapsia rääkätä tehovalmennksella. Jos lapsi ei kestä, hän on huono oksa valtakunnan urheilupuussa. Sellaiset pitää karsia, heittää pois ja etsiä uusia laatuyksilöitä.

Hyvä valmentaja ei kiusaa urheilijoita. Hän on hyvä opettaja, joka hallitsee sekä lajivalmennuksen että henkisen valmennuksen. Jos nuorten valmentaja ei ymmärrä sitä, että valmentaminen on mitä suurimmassa määrin psykologista työtä, hän on väärällä alalla. Varsinkin joukkuepelien valmentajina on, hyvien lisäksi, itseään täynnä olevia öykkäreitä, jotka katsovat oikeudekseen solvata ja nimitellä nuoria pelaajia. Tehovalmennuksen maissa on paljon nuoria, jotka uhrasivat kehonsa ja mielensä päästäkseen huipulle, mutta jäivät keskinkertaisuuksiksi. Mikä on omat ja muiden odotukset pettäneiden kohtalo? Urheilu-ura on lyhyt, sen jälkeenkin pitää elää. On mestareita, huippuja, jotka eivät ole jaksaneet, vaan päättäneet elämänsä.

Erkka Westerlundin tuore kirja ”Erkka. Elämän peliä,” on hieno opas valmentajille,opettajille ja vanhemmille.
Valmentaminen on ihmisen valmentamista, joka perustuu keskinäseen vuorovaikutukseen, luottamukseen ja kunnioittamiseen. Yhteinen hyvinvointi on tärkeintä – se ei tarkoita määrätietoisesta harjoittelusta luopumista. Saman valmennusfilosofian ovat omaksuneet mm. Alpo Suhonen ja koripallovalmentaja Henrik Dettman. Tärkeintä ei ole minä, vaan me, sanoo Jari Litmanen.

Westerlund joutui opeistaan vuosikausiksi eräiden toimittajien julkisen pilkan ja halveksimisen kohteeksi, häntä syytettiin Suomen jääkiekon tuhoamisesta pehmomenetelmillään. Ennustetettiin, ettei pohjalta nousta, kun nuorilta ei ole vaadittu tarpeeksi.Meni muutama vuosi ja Suomi nousi maailmanmestariksi sekä nuorten eri ikäluokissa että miesten kisoissa. Onkohan pääpilkkaaja pyytänyt anteeksi Westerlundin vainoa? Tuskinpa. Ja olen varma, että ainakin yksi Suuri Valmentaja on kihissyt sisäisestä raivosta Westerlundin ja hänen hengenheimolastensa menestystä seuratessaan.

Miten ihmeessä ruotsalaiset ja norjalaiset nuoret ovat mitaleilla Dohan yleisurheilun MM-kisoissa? Se ei olisi mahdollista, jos heitä olisi valmennettu pelkkinä kehoina, eli heidän ”kehonsa olisi kesytetty,” kuten urheilufilosofi, entinen liigatason jalkapalloilija Jyri Puhakainen on väitöskirjassaan kuvannut. Urheilijalla, varsinkin lapsella on oikeus iloita, nauttia elämästä. Kun Dohassa kilpailijat halailevat aidosti toisiaan kovan kilpailun jälkeen, se on upeaa katseltavaa.

Terveisiä filosofi-jalkapalloilija Jyri Puhakaiselle, kaverilleni. Ja arvostava kiitos meidän urheiluintoilijoiden puolesta Erkka Westerlundille; Jukka Jalosta kiittelin jo kevääällä. Jaa niin, Markku Kanerva, jalkapallomaajoukkueen valmentaja, oli unohtua. Entinen huippupalaaja, nykyinen isähahmo, on oikea mies oikealla paikalla, tylyjen kotimaisten komentajien ja vierasmaalaisten huithapeleiden jälkeen.

Kaksi blondia eivät häpeä mitään

Zakynthos, Kreikka 29.09.2019

Yleisurheilun MM-kisoissa Qatarissa, kärrätään pyörätuolilla itsensä helteessä melkein tappaneita kestävyysurheilijoita hoitoon. Bisnes on tärkeintä! Helteeseen ja onnettomuuksiin taisi kuolla jo toistatuhatta vierastyöläistä, jotka rakensivat ilmastoidun, suuruudenhullun stadionin. Äänitehostein televisioon on luotu harha, että kisoissa olisi katsojiakin.

En tiedä häpeävätkö helteessä urvahtaneet urheilijat. Se on täysin turhaa. Ei urheilijan tarvitse esittää sankaria henkensä uhalla. Viisas urheilija on kunniakkaampi vaihtoehto kuin kentälle piikkarit jalassa kaatunut urho. Vaikka: Olivathan ne meidän marathon-ladymme aikamoisia! Eipä olisi monesta äijän-käppänästä moiseen sitkeyteen. Ja paljon sympatiaa keskeyttäneelle, fiksulle poikakävelijällemme!

On niitäkin, jotka eivät häpeä koskaan mitään. Tunnevammaiset kansanjohtajat, psykopaatit, ovat orjuuttaneet ja tuhonneet miljoonia ihmisiä. Kansainvälisen laman isät, häpeämättömät lurjukset, katsovat aina oikeudekseen kahmia itselleen ja kavereilleen etuja ja miljardeja röyhkeästi, mitään häpeämättä. Jos haluamme sellaisen maailmaan, jossa vahvat syövät heikot ja jokainen tien varteen jäänyt on yhdentekevä ongelmajäte, jatketaan sitten mitään häpeämättömällä tiellä.

Aivan kaikki ihmiset eivät häpeä. Syksyllä 2019 kaksi blondia johtaa kansojaan, toinen lisäksi puolta maailmaa, kiukutellen, uhkaillen ja valehdellen. ”Diili” on sana, joka hallitsee heidän ajatuksiaan pakkomielteisesti. Minä ja diilit! Mitä kansakunnasta, hallituksista, oikeusistuimista ja ihmisarvosta. Hukkukoot lapset mereen, kuolkoot nälkään ja tauteihin, pääasia on, että diilit saadaan tehdyksi paikallisten diilareiden kanssa.

Toinen blondeista on selvästi älykkäämpi, mutta on vaikea sanoa kumpi heistä on röyhkeämpi. Se on ihan sama, äly ei röyhkeyttä jalosta. Kun blondien röyhkeää sekoilua seuraa, mieleen tulee ajatus: Pitäisikö blondien lapsiklooneille, käyttäytymishäriöisille meuhkaajille ja kroonisille valehtelijoille, perustaa sittenkin lisää eritysluokkia!

En ole ollut juuri mistään kasvatuksellisesta asiasta samaa mieltä Yrjö Ahmavaaran kanssa, mutta kun hän ehdotti kirjassaan testein löydettyjen lapsipsykopaattien kasvatukseen johdonmukaista, säännöllistä rankaisemista, lienee pakko pohtia uudelleen, oliko ehdotuksessa ehkä sittenkin hiven järkeä.

Oma ehdotukseni: Rankaisukeinoina blondiparin lapsiklooneille olisi tiukkojen rajojen asettaminen, etuoikeuksien kieltäminen ja –pahinpana kaikista- tukevan, vahvan naisopettajan sylissä istuttaminen aina kun suusta pääsee valhe tai sekoilu on alkamassa.

Olitko koululahjakas vai koulutyhmä?

Miksi koulutodistuksen, uran tai palkan pitäisi olla ainoa tai paras saavutusten mittari? Eikö parempi mitta olisi yksilön subjektiivinen kokemus elämästään? Olenko onnellinen, onneton vai jotain siltä väliltä?

Useimmat koululaiset sopeutuvat ympäristön normeihin ja odotuksiin välttääkseen ongelmat. Monet ahkeroivat, kun vanhemmat ja koulu sitä heiltä vaativat. He oppivat miellyttämään vanhempiaan, opettajiaan ja työnantajiaan. Lahjakkaan lapsen korkeat arvosanat saattavat osoittaa ensisijaisesti epävarmuutta. Ahkeruus ja jatkuva ponnistelu eivät johdu sisäisestä mielihyvästä. Epävarmuus saa lapsen riippuvaiseksi jatkuvasta ulkoisesta vahvistuksesta ja muiden ihailusta.

Aikuisena monista koululahjakkaista tulee työholisteja, jotka eivät ole ikinä tyytyväisiä saavutuksiinsa, vaan tähtäävät yhä suurempiin saavutuksiin, parempaan palkkaan tai julkisuuteen. Yhteiskunta kannustaa varsinkin miehiä tällaiseen toimintaan. Monet arvioivat omaa arvoaan ulkoisten statussymbolien avulla ja ihmissuhteet perustuvat laskelmoivaan oman edun tavoitteluun.

Lahjakkaille sopeutuminen ympäristön yksioikoisiin vaatimuksiin edellyttää usein omien toiveiden kieltämistä; omien arvostusten unohtamista ja hylätyksi ja paljastetuksi tulemisen pelkoa. Sopivin nimitys tällaiselle lahjakkuudelle on ”peitelty lahjakkuus”.

Jos lapsi joutuu peittämään luovuutensa, hän voi menestyä hyvin, mutta hän ei ole lahjakas sanan varsinaisessa merkityksessä. Jotkut tämän ryhmän lapset ja aikuiset ovat niin riippuvaisia ulkoisista palkkioista, että asiallisesti mitätön epäonnistuminen saattaa laukaista jopa itsemurha-ajatuksia.

Jotkut lapset hyväksyvät ulkopuoliset vaatimukset, mutta suojelevat itseään vetäytymällä kilpailusta. Täten he suojelevat itseään odotettavissa olevilta pettymyksiltä ja muiden hylkäämiseltä. He vetäytyvät, koska haluavat ehkäistä itseensä kohdistetut suorituspaineet. Usein tällaisia lapsia ei edes pidetä lahjakkaina, koska he haluavat olla kaikin tavoin samanlaisia kuin muut. Seurauksena on, että lasta koskevat odotukset vähenevät vähitellen, ja henkinen paine käy vähäisemmäksi.

Aikuiset tulkitsevat usein virheellisesti, että lasten vastustelu ja koulutehtävien laiminlyönnit osoittavat itsenäisyyttä tai itseluottamusta. Kysymys on usein siitä, että lapset hylkäävät muut ennen kuin tulevat – ajatustensa mukaisesti – itse hylätyiksi, ”koska eivät ole tarpeeksi hyviä,” koska suoritukset eivät vastaa vanhempien ja muiden odotuksia. He hyväksyvät ”pahan” lapsen tai huonon opiskelijan leiman mieluummin kuin pelkäävät jatkuvasti epäonnistumisia.

Päättäjät ovat hokeneet vuosikaudet Suomessa ”osaamisen” tärkeydestä. Aivan liian vähän on tehty ajoissa tulevien koulupudokkaiden, varsinkin poikien, hyväksi. Heissä on paljon lahjakkuutta ja luovuutta, joka on hautautunut yksipuolisen kilpailu- ja pelottelupuheen alle. ”Jos, et ota nyt koulua tosissasi, sinulle käy huonosti.”

Liian monet pojat ovat hävinneet koulutuksen piiristä. Tärkeintä lahjakkuuden tukemista voisi juuri nyt olla näiden ”viiden tunnin tyhmien,” tukeminen. He ovat ”tyhmiä” vain koulupäivän ajan, koulu ei kiinnosta. Syynä voivat olla kotiongelmat tai koulussa kuultu omien kykyjen vähättely.

Onneksi kouluissa on hienoja projekteja, joilla ongelmista kärsiviä nuoria tuetaan. Niiden parissa työskentelevät opettajat ovat upeita kasvattajia. Ei heille ole tärkeintä itsen tai koulun kiipeily maineen portailla. Heille on tärkeintä pedagoginen rakkaus, lasten ja nuorten hyvinvointi. Viisautta ja suhteellisuudentajua toivoisi kaikille opettajille -ja varsinkin ”osaamisesta” kaiken aikaa höpöttäville puhuville päille.

Teemu Pukki, suomalaisen jalkapalloilun Messi

(Kuukauden takaisten tietoteknisten ongelmien vuoksi julkaisen tämän blogin uudelleen, hieman muokattuna.)

Norwichin Teemu Pukki lannisti eilen Englannin valioliigassa upealla syöttöoivalluksella ja maalillaan mestarijoukkue Manchester Cityn pelaajat. Huippupelaajien City hävisi pikkuseuralle 2-3. ”Uskomatonta” on sana, joka tungetaan turhaan otteluselostuksiin. Teemu Pukin peliesityksille ei löydy ylisanoja, hän on ollut uskomaton.

Teemun, 16, vaalean enkelikiharaisen pojan olemus ei kertonut millainen parta-pantteri Teemu Pukki olisi 13 vuotta myöhemmin. Teemun peliura on edennyt järkevästi, aluksi vuosi Kotkan KTP:ssä, sitten totuttelua Espanjassa, vuosi HJK:ssa ja sen jälkeen maailmalle.

Pukki, 29, osoitti viimeistään lauantaina 17. elokuuta klo 17-19 olevansa loistava jalkapalloilija, kansainvälinen tähti. On vaikea uskoa, että suomalainen pelaaja loistaa Englannin valioliigassa, tekee kolme upeaa maalia, kuten Newcastlea vastaan tapahtui. Volley -potku vasempaan ylänurkkaan oli mestarisuoritus, jota ei tahtonut uskoa todeksi –ja sitten vielä kaksi maalia lisää! Hat-trick, ja Norwichin voitto 3-1. Vastaavaan pystyi suomalaisista vain
Miklu Forssel,nuorena miehenä Chelseassa.

Vielä viime kauden alussa epäilin, että maaleja sarjaporrasta alempana mättänyt Pukki oli oudon onnekas, mutta kun hän voitti sarjan maalikuninkuuden 29 maalilla, käsitys muuttui. Oli hän ollut hyvä jo 12 vuoden aikana, kun pelasi kaksi kautta Suomessa ja 10 Espanjassa, Saksassa, Irlannissa ja Tanskassa. Missään hän ei lyönyt itseään oikein läpi, vaikka Brönbyssä pelasikin hienosti ja teki kolmessa vuodessa 46 maalia. Kun Englannin liigassa hyvä pelaaja ostetaan kymmenillä miljoonilla, Pukki saatiin ilmaiseksi!

Miksi Pukki on niin hyvä? Pukki saa pelata joukkueessan oikeassa roolissa. Hän on loistava maalintekijä, jolla on lupa kärkkyä hyökkäysten kärkenä palloa, jonka taitava pelikaveri sijoittaa oikeaan rakoon, oikeaan aikaan. Pukin psyyke on tasapainossa, hän pystyy tekemään pelissä nopeita ratkaisuja vileän harkitusti, kuitenkin nopeasti. Peliälykäs Pukki pyrähtää salamana pallon perään ja osaa tähdätä potkunsa maalin nurkkaan, jos siihen on sekunnin murto-osa aikaa. Ihmeen moni ammattilainen roiskaisee pallon mihin sattuu. Jalkapalloilija ei tietenkään ole yksin mitään, maalit syntyvät yhteispelillä, johon valmentaja on laatinut taktiikan ja osannut valita pelaajille oikeat roolit. Onneksi saksalainen valmentaja on päästänyt pantteri-Pukin irti.

Kotkassa kasvoi toinenkin mestaripelaaja, Arto Tolsa, jonka ura alkoi 17 – vuotiaana KTP:n hyökkääjänä ja maalintekijänä. Tolsa teki 201:ssä otelussa 126 maalia, mikä on valtava määrä. Se iso (muka lihava) Arto, joka poikien maajoukkueleirillä Pajulahdessa kesällä 1961 sai harjoituspeleissä armopaikan vasempana pakkina, olikin pian huippusentteri.

Arto oli isokokoinen tankki, jota oli vaikea pysäyttää. Pelasin Arton kanssa alle 18-vuotiaiden maajoukkueessa; katsoin vanhoista lehtileikkeistä, että voitimme Tanskan ja pelasimme Ruotsin kanssa tasapelin 3-3; tein matsissa maalin, Arto toisen Hasse Martin (ÅIFK) kolmannen. Kolme matsia hävisimme 1962-63. Arto oli aina kentän kunkku. Nuorten maaoteluja oli tuohon aikaan vain pari vuodessa, nyt niitä voi olla kymmeniä.

Arto siirtyi 24-vuotiaana Belgiaan ammattilaiseksi, mikä oli vielä suomalaiselle harvinaista. Sentteri siirrettiin puolustuksen lukoksi, jossa hän menestyi loistavasti 10 vuotta. Tolsa valittiin kolmasti Suomen parhaaksi pelaajaksi.
Kun Arto siirtyi takaisin Kotkaan, alkoi surullinen kausi. Aivan liian moni pelikaverini on sortunut pullon alle, niin myös Arto, joka kuoli 43-vuotiaana. Entinen Kotkan urheilupuisto on nyt Arto Tolsa –areena. Kunnianteko Artolle on ollut hieno teko Kotkan kaupungilta.

Pelit päättyvät aikanaan. Teemu Pukki kertoo voivansa loistavasti, kiitos vaimon ja pienen tyttären. Kun pelaajan psyyke voi hyvin, hän pystyy kentällä parhaimpaansa. Elämä ei lopu siihen rankkariin, jonka vedin ylärimaan, eikä kukaan muista 10 vuoden kuluttua sitä maalia, jonka joku teki elokuun 17. 2019.
Tai korjaan: Kyllä minä muistan Pukin tuon volley –potkun, sen sinne yläkulmaan pelin 32. minuutilla. Odotamme jo Teemun seuraavaa matsia.