Pitkä saarna suomalaisesta peruskoulusta

Helsingin Sanomat 10.10.2019:

”Koululuokassa voi olla jo lähes sata oppilasta. Se on lapsen etu sanoo asiantuntija.” Sanoja on Opetushallituksen opetusneuvos. Keiden eduista mahtaa olla kysymys?

Peruskoulustamme on käyty kiistaa pian 50 vuotta. Pelkistäen kysymys on ollut siitä, onko kaikille lapsille yhteinen peruskoulu hyvä vai onko se sivistystä tuhoava tasapäisyyden kylväjä. Pisa –vertailut pelastivat nykymuotoisen peruskoulun viime hetkellä. Vähitellen on kuitenkin kuljettu kohti markkina- ja kilpailukoulua, ”fantastisen” yliopistouudistuksen arvomaailmaa seuraten. Nykyisin yliopistojen hallitus voi kutsua ”työelämäprofessoriksi” ”hyvän tyypin,” vailla tieteellistä koulutusta. Saa nähdä, koska perinteinen opettajankoulutus on opettajalle turhaa. Eikö rehtori voisi palkata kouluunsa hyviä tyyppejä, nöyriä ja yhteistyökykyisiä ”työelämä-opettajia.”

Tärkeintä on nyt koulun innovoiminen; innovaattoreiksi eivät kelpaa varsinkaan kasvatustieteilijät eivätkä vääräuskoiset ja vääräoppiset opettajat. Ketkä sitten? Mediaa seurannut sen kyllä tietää. Nyt tuotetaan ”osaajia” kansantalouden tarpeisiin. Todellinen pedagoginen asiantuntemus on koulun muutosagenteille turha painolasti.

Seuraavat lainaukset vuodelta 1993 havainnollistavat mihin koulutuksen innovaattorit ovat pyrkineet vuosikymmeniä.

”Hämeenlinnan valtuusto päättää pian koulukilpailun avaamisesta. Vanhemmille palvelusitoumus. Kilpailijoiksi muuttuvat koulut markkinoivat kirjeitse palvelujaan koteihin. Paperilla koulu lupaa taata oppilaille tietyt laatutekijät, joilla koulu haluaa profiloitua. Kaupunginjohtaja Elina Lehto tunnustaa, että malli on otettu Ruotsista. ”Markkinaohjausta ja asiakaslähtöisyyttä otetaan julkiseen sektoriin kouluun. Vanhemmille ja lapsille avataan valinnanmahdollisuus ja luvataan samalla tietyt laatupalvelut”. Kilpailussa menestyminen näkyy koulun rahoituksessa. Valitessaan koulun lapset vievät yksikköhintaisen summan rahaa repussaan omaan kouluunsa. Hyvät ja laadukkaat koulut saavat enemmän oppilaita ja enemmän rahaa, heikot koulut kuihtuvat. Kilpailussa kompasteleville luvataan valtuustolta hätäapua.”(HS 12.12.93)

Uusikylän mielipide koulukilpailusta(HS 20.12. 93):

Suomalaiseen koulujärjestelmään ollaan ujuttamassa laatukilpailua. Hämeenlinnan mallin mukaan kilpailijoiksi muuttuvat koulut markkinoivat kirjeitse palveluitaan koteihin. Kodit saavat valita lapsen koulun ja lapset vievät kouluunsa yksikköhintaisen summan rahaa. Hyvät ja laadukkaat koulut saavat enemmän rahaa; heikot koulut taas kuihtuvat ja niiden elämää autetaan valtuuston hätäavulla. Laatuarvioinnin kriteerit eivät ole vielä selvillä. Laatua voidaan tuskin arvioida vain koulun resurssien tai opettajien laadun perusteella, koulun todellinen taso pääteltäneen lopultakin oppilaiden ”kilpailusuoritusten” perusteella.

Koulujen kilpailuttaminen on oppilaiden kannalta hyvin arveluttavaa. Yksi ongelma on, että koulujen kilpailuttamista suunnittelevat eivät ole ottaneet riittävästi huomioon opetuksen tehokkuuden ja laadun mittaamisen vaikeuksia. Suurin vaara on kuitenkin se, että oppilaille tehdään laatukilpailussa henkistä väkivaltaa. Aikuiset tuntevat mitä kovien taloudellisten arvojen sanelema kilpailu merkitsee itse kunkin henkiselle hyvinvoinnille ja mielenterveydelle. Lasten kohdalla ongelmat olisivat moninkertaiset.

Kannattaisi myös miettiä mitä laatukilpailu merkitsisi opettajille. Koulu koulua vastaan, opettaja opettajaa vastaan -asetelma olisi tuhoisa. Vaarana olisi myös se, että tyhjien tynnyreiden kolina kätkisi alleen laadukkaimmat soinnut. Miksi meidän pitäisi aina kilpailla? Eikö yhteistyö yksilöiden ja yhteisöjen välillä olisi tärkeämpää kuin kilpailu?
Laatukouluja kannattavat ajattelevat ilmeisesti, että koulun hyvyys ja tehokkuus riippuu ensisijaisesti koulusta ja opettajista. Niillä onkin tärkeä merkitys. Pätevät tutkimukset osoittavat kuitenkin, että oppilaiden koulusaavutukset riippuvat eniten heidän kotitaustaustastaan. Alimpien sosiaaliryhmien älykkäät oppilaat menestyvät koulussa huonommin kuin älykkyydeltään heikommat ylempien sosiaaliryhmien lapset. On helppo ennustaa, että laatukouluihin tulisivat rahareppunsa kanssa etupäässä hyvin toimeentulevien kotien lapset. Lapset oppisivat jo koulussa, että heidän laatumääreensä on A, B tai Ö.

Koulujen laatukilpailuun eivät sovi normaalin kilpailun säännöt, joiden mukaan kaikilla on samat menestysmahdollisuudet. Suomi on täynnä ahdistuneita, masentuneita perheitä. Ei työttömän, alkoholistin tai mielenterveysongelmaisen lapsi pysty kilpailemaan muiden kanssa koulusaavutuksissa. Hän yrittää elää päivän kerrallaan tuskansa kanssa. Isokokoinen turvallinen miesopettaja kertoi hiljattain, että hänen oppilaansa pyytävät opettajaansa usein yöksi omaan kotiinsa saadakseen turvaa ja huolenpitoa.

Koulun arvokkaimpia saavutuksia on oppilaiden mielenterveyden , elämänuskon ja myönteisen minäkuvan vaaliminen. Ei näiden edistämistä mitata luotettavasti millään mittarilla. Vaikutus tuntuu jokaisen sisällä parhaimmillaan luottamuksena omaan itseen ja siihen, että minullakin on oma ihmisarvoni ja elämäntehtäväni joka ei ole sidottu siihen miten ”hyvä” olen suhteessa muihin. Onko sellainen koulu ja sellainen opettajisto heikkolaatuinen, joka huolehtii yhteiskunnan vähäosaisimmista kantaen vastuuta ennen kaikkea heidän elämänsä siedettävyydestä ja ihmisarvon säilymisestä? Tämä on mielestäni kasvatuksen laatua parhaimmillaan.

Monet tuntuvat pitävän varsinkin peruskoulua heikkotasoisena, sen laatua pitäisi
parantaa. Kansainvälisten ja kansallisten vertailujen mukaan Suomen koululaitoksen tuotokset ovat kuitenkin hyvää kansainvälistä tasoa. Koulusaavutukset ovat kohonneet miltei kautta linjan viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Esimerkiksi peruskoulun 9. luokan oppilaat ymmärsivät v. 1991 kuultua englantia lähes yhtä hyvin kuin abiturientit v. 1971. Kaksi tuoreinta kansainvälistä koulusaavutustutkimusta vuodelta 1992 osoittavat, että suomalaiset 10 -vuotiaat ovat maailman huippuja mitä tulee lukutaitoon ja luonnontieteellisten oppiaineiden koulusaavutuksiin. Toki parantamisen varaa on varsinkin ajattelutaitojen kehittämisessä ja oppilaiden itseluottamuksen nostamisessa. Parannusten tulisi koskea koko koulujärjestelmää, kaikkia oppilaita, ei vain laatuoppilaiksi leimattuja.

Suomalaisen koulujärjestelmän suuri valtti on saavutusten tasaisuus. Meillä on kautta maan korkeatasoinen koulutusjärjestelmä, opettajien koulutuskin on huipputasoa. Koulutusmahdollisuudet eivät peruskoulussa ole enää riippuneet vanhempien varallisuudesta, kuten oppikoulujen aikaan. 1970-luvulla luodun peruskouluideologian suurin virhe oli ehkä se, että lahjakkuuserot oppilaiden keskuudessa kiellettiin, lahjakkaimmat ovat usein joutuneet ”kärsimään” koulunsa läpi.

Ei pidä kuitenkaan harhautua luulemaan, että laatukouluilla nyt esillä olevassa merkityksessä autettaisiin ratkaisevasti lahjakkaimpia oppilaita. Lahjakkaita on näet kaikissa kouluissa, kaikissa sosiaaliryhmissä. Koulumenestys osoittaa lahjakkuudesta vain kapean alueen. Lahjakkaiden oppilaiden tulisi saada kaikissa kouluissa yksilöityä opetusta, kuten kaikkien muidenkin oppilaiden. Tähän on hyviä malleja esimerkiksi Hämeenlinnan normaalikoulun kokeiluissa. Erityisluokkia ja -kouluja voidaan perustaa, jos se tehdään hyvin harkiten silloin kun oppilaat ovat tarpeeksi kypsiä osallistumaan omaa opetustaan koskevaan päätöksentekoon.

Koulupiirirajojen rikkominen aiheuttaisi kotien ja koulun yhteistyön vaikeutumista. Tunne ”meidän koulusta” jota kehitetään yhdessä asuma-alueen kotien kanssa, kuihtuisi. Olisivatko vanhemmat onnellisia lähettäessään seitsenvuotiaan kouluasiakkaansa laatupalvelujen ääreen kaupungin toiselle puolelle? Liikemaailman kovia lakeja ei tulisi siirtää kouluun; pahimmillaan ne tuhoavat paljon enemmän kuin rakentavat.

Dosentti Martti Häikiö, Helsingin suomalaisen koululautakunnan puheenjohtaja vimmastui (Nykypäivä 23.12.1993):

”Opetuksen kehittämisen suurin este ovat eräät professorit ja opettajat. He arvioivat päivittäin omien oppilaidensa osaamista ja edistystä, mutta pelkäävät kuollakseen sitä, että heidän omaa työtään ryhdyttäisiin jollain tavalla mittaamaan. Kouluesimerkin tällaisen ajattelun epäjohdonmukaisuudesta antaa kasvatustieteen professori Kari Uusikylä. Hän kirjoitti Helsingin Sanomissa (20.12), että oppilaitosten laatukilpailu veisi henkiseen väkivaltaan ja että koulun arvokkaimpia saavutuksia ei mitata luotettavasti millään mittarilla. Uusikylän mukaan koulujen kilpailu johtaa siihen, että ”hyvät ja laadukkaat koulut saavat enemmän tiloja ja heikot koulut kuihtuvat.” Tämä on hänestä huono asia. Uusikylän mukaan koulujen tason nostamista ei siis tulisi suosia, vaan tulisi edistää koulujen huononemista. Käsittämätön ajatus!

Uusikylä vääristää ilmeisesti tahallaan tosiasioita johtaakseen harhaan lukijoitaan. Hän yhdistää vanhempien varallisuuden siihen, että koulurahat jaettaisiin oppilaiden tekemien valintojen mukaan. Näillä kahdella asialla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä… Uusikylän mielestä koulujen kilpailu johtaa oppilaisiin kohdistuvaan henkiseen väkivaltaan. Todellisuudessa tilanne on täsmälleen päinvastoin. Oppilaiden ja heidän vanhempiensa perusoikeuksia on lopultakin saada tietää, millaiseen kouluun he lapsensa luovuttavat…

”Koulujen arvokkaimpia saavutuksia on oppilaiden mielenterveyden, elämänuskon ja myönteisen minäkuvan vaaliminen. Niiden edistämistä ei mitata luotettavasti millään mittarilla.” Tässä on professori Uusikylän epäjohdonmukaisuuden ydin. Mikäli Uusikylän väite otettaisiin vakavasti, kukaan ei Suomessa siis tietäisi yhtään mitään siitä, mitkä koulut ovat oppilaan kannalta hyviä ja mitkä huonoja, koska näitä arvoja ei voi mitata… Hämmästyttävin on Uusikylän alentuva, ellei suorastaan halveksuva suhtautuminen oppilaiden vanhempiin. Pitääkö hän vanhempia todella niin pohjattoman tyhminä, että he haluavat vapaassa valintatilanteessa panna lapsensa sellaisiin kouluihin, joiden he uskovat horjuttavan heidän lastensa mielenterveyttä, tuhoavan heidän elämänuskonsa ja saastuttavan heidän myönteisen minäkuvansa…

Uusikylän maalaamaa kauhukuvaa ei ole olemassa. Hän itse näyttää edustavan sitä jo kuolleeksi kuviteltua yhteiskuntakäsitystä, jonka mukaan lapset kuuluvat yhteiskunnalle, jonka ”asiantuntijoiden” sokeiksi koekaniineiksi heidät tulee luovuttaa. Uusikylä pelkää tilannetta, jossa koulupiirien suureneminen ja koulujen antama informaatio johtaa mainoskilpailussa ”koulu on koulua vastaan, opettaja opettajaa.” Hän puhuu siis vanhemmille suunnattua kuluttajavalistusta vastaan täysin samoin äänenpainoin, kuin monopoliasemassa oleva suurteollisuus ennen vanhaan. Kyllä kuluttajan tulee saada myös koulumaailmassa tietää, mitä hän saa rahojensa vastineeksi.

12.10.2019

Vanhemat ovat siis häikiöläisille ”kuluttajia” ja oppilaat ”asiakkaita.” Häikiön ihannekoulu alkaa olla vähitellen voitolla. En kuitenkaan onnittele voittajaa, olen pahoillani hyvän suomalaisen peruskoulun puolesta, samoin vanhempien ja oppilaiden puolesta, vaikka dosentti Häikiö leimaisikin sen vanhempien halveksunnaksi ja ”kuolleeksi luulluksi yhteiskuntakäsitykseksi.”

Yksi riesa innovaattoreilla kuitenkin on voitettavanaan: Suomalainen itsenäisesti ajatteleva opettaja, tuo muutosvastarintainen kiusankappale, joka kieltäytyy myymästä sieluaan, syömästä pedagogisesti sokeiden kädestä.

Häikiö epäili, että haluan luovuttaa lapset ns. ”asiantuntijoiden” sokeiksi koekaniineisksi. En minä ole sellaista halunnut, väite oli halpamainen. Nyt lapset ovat koekaniineja, uudistajien koekaniineja. Lasten ja nuorten kilpailukoulussa mielenterveysongelmat ovat nousseet tähtiin. Kilpailu uuvuttaa, tulevaisuus pelottaa. Innovointi- ja kilpailukyky-puheet kaikuvat onttoina puhuvien päiden suista. Huipulle pitää kilvoitella, vaikka henki menisi; herkimmät tippuvat rotkoihin. Mutta onko sillä niin väliä, pääasia on, että minä ja lapseni pärjäävät.

Miksi Suomi ei menesty Dohan kisoissa?

Urheilumaailmassa on kaksi vastakkaista leiriä. Jotkut korostavat urheilun kasvattavaa ja yhteisöllistä merkitystä, jotkut näkevät pehmourheilun syynä siihen, että Suomi ei pysy urheilumaailman huipulla. Mukana on paljon tunnetta ja intohimoja, mutta toisin ajattelevan sättiminen ja halveksinta eivät johda mihinkään hyvään.

Huipulle nousee vain harva, mutta urheilun ilo on kaikille yhteinen. Lapsetkin ymmärtävät aika varhain, kuka on hyvä jossain lajissa ja sen, että harjoittelemalla omakin taso nousee. Jos urheilumenestys on kansakunnalle äärimmäisen tärkeää, voidaan lapsia rääkätä tehovalmennksella. Jos lapsi ei kestä, hän on huono oksa valtakunnan urheilupuussa. Sellaiset pitää karsia, heittää pois ja etsiä uusia laatuyksilöitä.

Hyvä valmentaja ei kiusaa urheilijoita. Hän on hyvä opettaja, joka hallitsee sekä lajivalmennuksen että henkisen valmennuksen. Jos nuorten valmentaja ei ymmärrä sitä, että valmentaminen on mitä suurimmassa määrin psykologista työtä, hän on väärällä alalla. Varsinkin joukkuepelien valmentajina on, hyvien lisäksi, itseään täynnä olevia öykkäreitä, jotka katsovat oikeudekseen solvata ja nimitellä nuoria pelaajia. Tehovalmennuksen maissa on paljon nuoria, jotka uhrasivat kehonsa ja mielensä päästäkseen huipulle, mutta jäivät keskinkertaisuuksiksi. Mikä on omat ja muiden odotukset pettäneiden kohtalo? Urheilu-ura on lyhyt, sen jälkeenkin pitää elää. On mestareita, huippuja, jotka eivät ole jaksaneet, vaan päättäneet elämänsä.

Erkka Westerlundin tuore kirja ”Erkka. Elämän peliä,” on hieno opas valmentajille,opettajille ja vanhemmille.
Valmentaminen on ihmisen valmentamista, joka perustuu keskinäseen vuorovaikutukseen, luottamukseen ja kunnioittamiseen. Yhteinen hyvinvointi on tärkeintä – se ei tarkoita määrätietoisesta harjoittelusta luopumista. Saman valmennusfilosofian ovat omaksuneet mm. Alpo Suhonen ja koripallovalmentaja Henrik Dettman. Tärkeintä ei ole minä, vaan me, sanoo Jari Litmanen.

Westerlund joutui opeistaan vuosikausiksi eräiden toimittajien julkisen pilkan ja halveksimisen kohteeksi, häntä syytettiin Suomen jääkiekon tuhoamisesta pehmomenetelmillään. Ennustetettiin, ettei pohjalta nousta, kun nuorilta ei ole vaadittu tarpeeksi.Meni muutama vuosi ja Suomi nousi maailmanmestariksi sekä nuorten eri ikäluokissa että miesten kisoissa. Onkohan pääpilkkaaja pyytänyt anteeksi Westerlundin vainoa? Tuskinpa. Ja olen varma, että ainakin yksi Suuri Valmentaja on kihissyt sisäisestä raivosta Westerlundin ja hänen hengenheimolastensa menestystä seuratessaan.

Miten ihmeessä ruotsalaiset ja norjalaiset nuoret ovat mitaleilla Dohan yleisurheilun MM-kisoissa? Se ei olisi mahdollista, jos heitä olisi valmennettu pelkkinä kehoina, eli heidän ”kehonsa olisi kesytetty,” kuten urheilufilosofi, entinen liigatason jalkapalloilija Jyri Puhakainen on väitöskirjassaan kuvannut. Urheilijalla, varsinkin lapsella on oikeus iloita, nauttia elämästä. Kun Dohassa kilpailijat halailevat aidosti toisiaan kovan kilpailun jälkeen, se on upeaa katseltavaa.

Terveisiä filosofi-jalkapalloilija Jyri Puhakaiselle, kaverilleni. Ja arvostava kiitos meidän urheiluintoilijoiden puolesta Erkka Westerlundille; Jukka Jalosta kiittelin jo kevääällä. Jaa niin, Markku Kanerva, jalkapallomaajoukkueen valmentaja, oli unohtua. Entinen huippupalaaja, nykyinen isähahmo, on oikea mies oikealla paikalla, tylyjen kotimaisten komentajien ja vierasmaalaisten huithapeleiden jälkeen.

Kaksi blondia eivät häpeä mitään

Zakynthos, Kreikka 29.09.2019

Yleisurheilun MM-kisoissa Qatarissa, kärrätään pyörätuolilla itsensä helteessä melkein tappaneita kestävyysurheilijoita hoitoon. Bisnes on tärkeintä! Helteeseen ja onnettomuuksiin taisi kuolla jo toistatuhatta vierastyöläistä, jotka rakensivat ilmastoidun, suuruudenhullun stadionin. Äänitehostein televisioon on luotu harha, että kisoissa olisi katsojiakin.

En tiedä häpeävätkö helteessä urvahtaneet urheilijat. Se on täysin turhaa. Ei urheilijan tarvitse esittää sankaria henkensä uhalla. Viisas urheilija on kunniakkaampi vaihtoehto kuin kentälle piikkarit jalassa kaatunut urho. Vaikka: Olivathan ne meidän marathon-ladymme aikamoisia! Eipä olisi monesta äijän-käppänästä moiseen sitkeyteen. Ja paljon sympatiaa keskeyttäneelle, fiksulle poikakävelijällemme!

On niitäkin, jotka eivät häpeä koskaan mitään. Tunnevammaiset kansanjohtajat, psykopaatit, ovat orjuuttaneet ja tuhonneet miljoonia ihmisiä. Kansainvälisen laman isät, häpeämättömät lurjukset, katsovat aina oikeudekseen kahmia itselleen ja kavereilleen etuja ja miljardeja röyhkeästi, mitään häpeämättä. Jos haluamme sellaisen maailmaan, jossa vahvat syövät heikot ja jokainen tien varteen jäänyt on yhdentekevä ongelmajäte, jatketaan sitten mitään häpeämättömällä tiellä.

Aivan kaikki ihmiset eivät häpeä. Syksyllä 2019 kaksi blondia johtaa kansojaan, toinen lisäksi puolta maailmaa, kiukutellen, uhkaillen ja valehdellen. ”Diili” on sana, joka hallitsee heidän ajatuksiaan pakkomielteisesti. Minä ja diilit! Mitä kansakunnasta, hallituksista, oikeusistuimista ja ihmisarvosta. Hukkukoot lapset mereen, kuolkoot nälkään ja tauteihin, pääasia on, että diilit saadaan tehdyksi paikallisten diilareiden kanssa.

Toinen blondeista on selvästi älykkäämpi, mutta on vaikea sanoa kumpi heistä on röyhkeämpi. Se on ihan sama, äly ei röyhkeyttä jalosta. Kun blondien röyhkeää sekoilua seuraa, mieleen tulee ajatus: Pitäisikö blondien lapsiklooneille, käyttäytymishäriöisille meuhkaajille ja kroonisille valehtelijoille, perustaa sittenkin lisää eritysluokkia!

En ole ollut juuri mistään kasvatuksellisesta asiasta samaa mieltä Yrjö Ahmavaaran kanssa, mutta kun hän ehdotti kirjassaan testein löydettyjen lapsipsykopaattien kasvatukseen johdonmukaista, säännöllistä rankaisemista, lienee pakko pohtia uudelleen, oliko ehdotuksessa ehkä sittenkin hiven järkeä.

Oma ehdotukseni: Rankaisukeinoina blondiparin lapsiklooneille olisi tiukkojen rajojen asettaminen, etuoikeuksien kieltäminen ja –pahinpana kaikista- tukevan, vahvan naisopettajan sylissä istuttaminen aina kun suusta pääsee valhe tai sekoilu on alkamassa.

Olitko koululahjakas vai koulutyhmä?

Miksi koulutodistuksen, uran tai palkan pitäisi olla ainoa tai paras saavutusten mittari? Eikö parempi mitta olisi yksilön subjektiivinen kokemus elämästään? Olenko onnellinen, onneton vai jotain siltä väliltä?

Useimmat koululaiset sopeutuvat ympäristön normeihin ja odotuksiin välttääkseen ongelmat. Monet ahkeroivat, kun vanhemmat ja koulu sitä heiltä vaativat. He oppivat miellyttämään vanhempiaan, opettajiaan ja työnantajiaan. Lahjakkaan lapsen korkeat arvosanat saattavat osoittaa ensisijaisesti epävarmuutta. Ahkeruus ja jatkuva ponnistelu eivät johdu sisäisestä mielihyvästä. Epävarmuus saa lapsen riippuvaiseksi jatkuvasta ulkoisesta vahvistuksesta ja muiden ihailusta.

Aikuisena monista koululahjakkaista tulee työholisteja, jotka eivät ole ikinä tyytyväisiä saavutuksiinsa, vaan tähtäävät yhä suurempiin saavutuksiin, parempaan palkkaan tai julkisuuteen. Yhteiskunta kannustaa varsinkin miehiä tällaiseen toimintaan. Monet arvioivat omaa arvoaan ulkoisten statussymbolien avulla ja ihmissuhteet perustuvat laskelmoivaan oman edun tavoitteluun.

Lahjakkaille sopeutuminen ympäristön yksioikoisiin vaatimuksiin edellyttää usein omien toiveiden kieltämistä; omien arvostusten unohtamista ja hylätyksi ja paljastetuksi tulemisen pelkoa. Sopivin nimitys tällaiselle lahjakkuudelle on ”peitelty lahjakkuus”.

Jos lapsi joutuu peittämään luovuutensa, hän voi menestyä hyvin, mutta hän ei ole lahjakas sanan varsinaisessa merkityksessä. Jotkut tämän ryhmän lapset ja aikuiset ovat niin riippuvaisia ulkoisista palkkioista, että asiallisesti mitätön epäonnistuminen saattaa laukaista jopa itsemurha-ajatuksia.

Jotkut lapset hyväksyvät ulkopuoliset vaatimukset, mutta suojelevat itseään vetäytymällä kilpailusta. Täten he suojelevat itseään odotettavissa olevilta pettymyksiltä ja muiden hylkäämiseltä. He vetäytyvät, koska haluavat ehkäistä itseensä kohdistetut suorituspaineet. Usein tällaisia lapsia ei edes pidetä lahjakkaina, koska he haluavat olla kaikin tavoin samanlaisia kuin muut. Seurauksena on, että lasta koskevat odotukset vähenevät vähitellen, ja henkinen paine käy vähäisemmäksi.

Aikuiset tulkitsevat usein virheellisesti, että lasten vastustelu ja koulutehtävien laiminlyönnit osoittavat itsenäisyyttä tai itseluottamusta. Kysymys on usein siitä, että lapset hylkäävät muut ennen kuin tulevat – ajatustensa mukaisesti – itse hylätyiksi, ”koska eivät ole tarpeeksi hyviä,” koska suoritukset eivät vastaa vanhempien ja muiden odotuksia. He hyväksyvät ”pahan” lapsen tai huonon opiskelijan leiman mieluummin kuin pelkäävät jatkuvasti epäonnistumisia.

Päättäjät ovat hokeneet vuosikaudet Suomessa ”osaamisen” tärkeydestä. Aivan liian vähän on tehty ajoissa tulevien koulupudokkaiden, varsinkin poikien, hyväksi. Heissä on paljon lahjakkuutta ja luovuutta, joka on hautautunut yksipuolisen kilpailu- ja pelottelupuheen alle. ”Jos, et ota nyt koulua tosissasi, sinulle käy huonosti.”

Liian monet pojat ovat hävinneet koulutuksen piiristä. Tärkeintä lahjakkuuden tukemista voisi juuri nyt olla näiden ”viiden tunnin tyhmien,” tukeminen. He ovat ”tyhmiä” vain koulupäivän ajan, koulu ei kiinnosta. Syynä voivat olla kotiongelmat tai koulussa kuultu omien kykyjen vähättely.

Onneksi kouluissa on hienoja projekteja, joilla ongelmista kärsiviä nuoria tuetaan. Niiden parissa työskentelevät opettajat ovat upeita kasvattajia. Ei heille ole tärkeintä itsen tai koulun kiipeily maineen portailla. Heille on tärkeintä pedagoginen rakkaus, lasten ja nuorten hyvinvointi. Viisautta ja suhteellisuudentajua toivoisi kaikille opettajille -ja varsinkin ”osaamisesta” kaiken aikaa höpöttäville puhuville päille.

Teemu Pukki, suomalaisen jalkapalloilun Messi

(Kuukauden takaisten tietoteknisten ongelmien vuoksi julkaisen tämän blogin uudelleen, hieman muokattuna.)

Norwichin Teemu Pukki lannisti eilen Englannin valioliigassa upealla syöttöoivalluksella ja maalillaan mestarijoukkue Manchester Cityn pelaajat. Huippupelaajien City hävisi pikkuseuralle 2-3. ”Uskomatonta” on sana, joka tungetaan turhaan otteluselostuksiin. Teemu Pukin peliesityksille ei löydy ylisanoja, hän on ollut uskomaton.

Teemun, 16, vaalean enkelikiharaisen pojan olemus ei kertonut millainen parta-pantteri Teemu Pukki olisi 13 vuotta myöhemmin. Teemun peliura on edennyt järkevästi, aluksi vuosi Kotkan KTP:ssä, sitten totuttelua Espanjassa, vuosi HJK:ssa ja sen jälkeen maailmalle.

Pukki, 29, osoitti viimeistään lauantaina 17. elokuuta klo 17-19 olevansa loistava jalkapalloilija, kansainvälinen tähti. On vaikea uskoa, että suomalainen pelaaja loistaa Englannin valioliigassa, tekee kolme upeaa maalia, kuten Newcastlea vastaan tapahtui. Volley -potku vasempaan ylänurkkaan oli mestarisuoritus, jota ei tahtonut uskoa todeksi –ja sitten vielä kaksi maalia lisää! Hat-trick, ja Norwichin voitto 3-1. Vastaavaan pystyi suomalaisista vain
Miklu Forssel,nuorena miehenä Chelseassa.

Vielä viime kauden alussa epäilin, että maaleja sarjaporrasta alempana mättänyt Pukki oli oudon onnekas, mutta kun hän voitti sarjan maalikuninkuuden 29 maalilla, käsitys muuttui. Oli hän ollut hyvä jo 12 vuoden aikana, kun pelasi kaksi kautta Suomessa ja 10 Espanjassa, Saksassa, Irlannissa ja Tanskassa. Missään hän ei lyönyt itseään oikein läpi, vaikka Brönbyssä pelasikin hienosti ja teki kolmessa vuodessa 46 maalia. Kun Englannin liigassa hyvä pelaaja ostetaan kymmenillä miljoonilla, Pukki saatiin ilmaiseksi!

Miksi Pukki on niin hyvä? Pukki saa pelata joukkueessan oikeassa roolissa. Hän on loistava maalintekijä, jolla on lupa kärkkyä hyökkäysten kärkenä palloa, jonka taitava pelikaveri sijoittaa oikeaan rakoon, oikeaan aikaan. Pukin psyyke on tasapainossa, hän pystyy tekemään pelissä nopeita ratkaisuja vileän harkitusti, kuitenkin nopeasti. Peliälykäs Pukki pyrähtää salamana pallon perään ja osaa tähdätä potkunsa maalin nurkkaan, jos siihen on sekunnin murto-osa aikaa. Ihmeen moni ammattilainen roiskaisee pallon mihin sattuu. Jalkapalloilija ei tietenkään ole yksin mitään, maalit syntyvät yhteispelillä, johon valmentaja on laatinut taktiikan ja osannut valita pelaajille oikeat roolit. Onneksi saksalainen valmentaja on päästänyt pantteri-Pukin irti.

Kotkassa kasvoi toinenkin mestaripelaaja, Arto Tolsa, jonka ura alkoi 17 – vuotiaana KTP:n hyökkääjänä ja maalintekijänä. Tolsa teki 201:ssä otelussa 126 maalia, mikä on valtava määrä. Se iso (muka lihava) Arto, joka poikien maajoukkueleirillä Pajulahdessa kesällä 1961 sai harjoituspeleissä armopaikan vasempana pakkina, olikin pian huippusentteri.

Arto oli isokokoinen tankki, jota oli vaikea pysäyttää. Pelasin Arton kanssa alle 18-vuotiaiden maajoukkueessa; katsoin vanhoista lehtileikkeistä, että voitimme Tanskan ja pelasimme Ruotsin kanssa tasapelin 3-3; tein matsissa maalin, Arto toisen Hasse Martin (ÅIFK) kolmannen. Kolme matsia hävisimme 1962-63. Arto oli aina kentän kunkku. Nuorten maaoteluja oli tuohon aikaan vain pari vuodessa, nyt niitä voi olla kymmeniä.

Arto siirtyi 24-vuotiaana Belgiaan ammattilaiseksi, mikä oli vielä suomalaiselle harvinaista. Sentteri siirrettiin puolustuksen lukoksi, jossa hän menestyi loistavasti 10 vuotta. Tolsa valittiin kolmasti Suomen parhaaksi pelaajaksi.
Kun Arto siirtyi takaisin Kotkaan, alkoi surullinen kausi. Aivan liian moni pelikaverini on sortunut pullon alle, niin myös Arto, joka kuoli 43-vuotiaana. Entinen Kotkan urheilupuisto on nyt Arto Tolsa –areena. Kunnianteko Artolle on ollut hieno teko Kotkan kaupungilta.

Pelit päättyvät aikanaan. Teemu Pukki kertoo voivansa loistavasti, kiitos vaimon ja pienen tyttären. Kun pelaajan psyyke voi hyvin, hän pystyy kentällä parhaimpaansa. Elämä ei lopu siihen rankkariin, jonka vedin ylärimaan, eikä kukaan muista 10 vuoden kuluttua sitä maalia, jonka joku teki elokuun 17. 2019.
Tai korjaan: Kyllä minä muistan Pukin tuon volley –potkun, sen sinne yläkulmaan pelin 32. minuutilla. Odotamme jo Teemun seuraavaa matsia.

Vanha mies ja rakkaus

Joku päivitteli sanomalehdessä: ”Onpa aikoihin eletty. Mihin muka seitsenkymppinen mies tarvitsee naista?”

Ehkä olisi tärkeämpiäkin ihmettelyn aiheita. Minä kuitenkin vastaan irvailijan ”kysymykseen,” kun olen alan kokemusasiantuntija, kuten muodikas sanonta kuuluu. Kokemusasiantuntijat kertovat mediassa mm. sairauksista, alkoholisimista, perhehelveteistä, kauneusleikkauksista ja työuupumuksesta. Niistä kertovien iällä ei ole juuri merkitystä, mutta kun puhutaan seitsenkymppisten miesten elämästä, asiantuntijoita ovat vain tuon iän saavuttaneet. Siispä kerron kysyjälle:

Ikämies tarvitsee naista aivan samoin kuin 30- tai 50-vuotias: kumppaniksi, ystäväksi ja rakastetuksi. Tuo ”tarvitsee” tosin särähtää, koska se tuo mieleen tarvekalun, kuten pesukoneen tai siivousrätin, ellei peräti joustinpatjaa.

”Kumppani” on hieno sana. Kumppani kulkee vierellä, tyynellä ja myrskyllä. Hyvään kumppaniin voi aina luottaa.

Aito ystävä on aarre. Ystävät ovat toisiaan kohtaan hienotunteisia, mutta rehellisiä; kaikesta voi keskustella, eikä aina tarvitse olla samaa mieltä. Aito ystävyys ei vaadi mielistelyä eikä nöyristelyä. Ystävä ei puhu toisesta pahaa selän takana, ei levittele kipeitä asioita, ei ivaa eikä alista ystäväänsä. Sellainen on aikapommi, joka räjähtää ennemmin tai myöhemmin.

Ystävän kevytversiota kutsutaan kaveriksi, kavereita voi olla vaikka sata. Kun sanat eivät nykyään merkitse oikein mitään, joku voi väittää, että hänen 426 facebook-kaveriaan ovat ystäviä. Joku voi ehkä ollakin, eihän moni nykyihminen näytä tarvitsevan elävää kontaktia toiseen ihmiseen. Facebookin ”ystävä” voi kuitenkin olla vain taitava huijari.

Syvin ja hienoin ”tarvitsevuus” naisen ja miehen välillä on aito rakkaus. Rakkaudessa yhdistyvät kumppanuuden ja ystävyyden parhaat puolet. Aidon rakkauden tunnistaa siitä, että rakkaalleen haluaa aina vain hyvää. Mies iloitsee, kun rakas voi hyvin ja kärsii, jos rakas kärsii. Oikea mies haluaa olla rakastetulleen hyvä ja hellä.

Jos kysyjän tarkoitus on irvailla, ettei vanha mies kykene rakastamaan, voin kertoa, että tosimies ei tarvitse ärjyvää moottoripyörää tai urheiluautoa osoittaakseen itselleen olevansa oikea mies. Ei niillä pääsee vanhenemista eikä kuolemaa pakoon, kuten moni tuntuu luulevan.

Keskinäinen ”tarvitsevuus” voi jalostua rakkaudessa kauneimpaan muotoonsa silloin, kun rakastuneiden elinaika on päättymässä. Jos todellisuus alkaa rakastetulta hämärtyä ja levottomuus valtaa mielen, kumppanin tuoksu, käsi omassa kädessä, antaa turvaa. Lopussa kaikki valaistuu, jäljellä on rauha ja kiitollisuus elämän lahjasta, siitä, että on saanut kokea puhdasta rakkautta, ihanaa ihmisen läheisyyttä.

(Kolumni Pohjalaisessa 13.9.2019)

Pitääkö erityisoppilaat siirtää ilmiöopetukseen?

Kynnys ry:n edustajat kirjoittavat (HS 1.9) vammaisten oikeudesta integroitua muiden oppilaiden pariin, kuten kansainväliset sopimukset edellyttävät. Kirjoittajat pitävät normaaliopetuksesta erillistä erityisopetusta huonona, vammaisia syrjivänä ratkaisuna.

Vammaisten tasaveroiset oikeudet ovat selviö, mutta mekaaninen erityisryhmien ”inkluusio” muiden pariin ei ole aina paras ratkaisu.

Aloitin opettajaurani helsinkiläisessä ”apukoulussa,” oppilaani olivat älyllisessä kehityksessä jälkeen jääneitä. Eivät he olisi pärjännet tavallisissa luokissa, nykyisissä melutaloissa he olisivat seonneet. Sama koskee monia erityisryhmiä, ADHD-oppilaita, aistivammaisia jne. Monet ujot tai ärsykeherkät lapset kärsivät kaaoksen keskellä.

Kun siirryin luokanopettajaksi Itä-Helsinkiin, luokallani oli pyörätuolipotilas Kari. Kuka häntä hoivasi eniten? Hemppa, koulupinnari, ongelmaoppilas, josta ei ollut ”osaajaksi.” Tällaista on järkevä inkluusio ja koulukasvatus parhaimmillaan. Hemppa sai tuntea olevansa arvokas auttaja, eikä pelkkä koulupinnari. Karilla oli paras kaveri 30 oppilaan luokassa.

Muistan Karin valoisan olemuksen vielä 50 vuoden jälkeenkin. Jos luokalla olisi ollut monia erityisoppilaita, en tiedä miten olisin pärjännyt. Apukoululuokallani oli 10 oppilasta, maksimi olisi ollut 15.

Opettaja kertoi minulle, olevansa avuton monen käyttäytymishäiriöisen ja kielitaidottoman oppilaansa kanssa eikä rehtorin kehotus ”hoida homma, olethan opettaja,” auta.

Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvi) edustajat eivät hyväksy mediassa vellovaa kritikkiä opetussuunnitelmaa kohtaan. He kirjoittavat (HS 1.9), että opetussuunnitelma ei pakota lopettamaan opettajajohtoista oppimista eikä luopumaan luokkahuoneista, siinä kannustetaan pedagogisesti monipuolisiin oppimisen ympäristöihin ja työtapoihin.

Näin on. Mutta ei tämä pyhitä koulujen nykymenoa. Opetussuunnitelmassa on kolme tasoa: kirjoitettu, toteutettu ja oppilaan omakohtaisesti kokema. Nyt puhutaan vain 500 sivuisen KIRJOITETUN opsin parista sivusta. Miksi TOTEUTETUN opsin yksipuolisuus on unohdettu? Miksi on hyväksytty ilman vastalauseita ylhäältä annettu käsky: ”Tärkeintä ei ole mitä opetetaan, vaan miten opetaan,” kun molemmat ovat yhtä tärkeitä.

Tärkein opsin taso on OPPILAIDEN KOKEMA OPETUSSUUNNITELMA. Se on ollut pahimmillaan vastuutonta uudistus- ja muutospöhinää, turvattomia jättikouluja, bisneksestä kopioutuja tiimejä ja itseohjautuvaa ilmiöoppimista, johon opettaja-valmentaja osallistuu kanssaoppijana.

Opetussuunnitelmapuheista on puuttunut jo kauan peruskäsitteiden ymmärtäminen. Enää ei puhuta opetuksesta ja opettamisesta, saati opiskelusta, vaan oppimisesta. Ja varsinkin siitä ILM…..Enää ei tunnu olevan opetusoppia, didaktiikkaa. ”Koulukasvatus” kuuluu historiaan, kilpailukoulu tuottaa ”osaajia,” talouden tarpeisiin. Firmat myyvät ”oppimista” jo peruskoululaisille, joiden vanhemmat pelkäävät etteivät lapset pärjää kilpailuyhteiskunnassa. Onko Karvi huolissaan tästä? Mikä on erityisoppilaan taloudellinen arvo nykymarkkinoilla? Nouseeko se normaaliopetuksessa?
”Surkeaa tasapäiden peruskoulua” ei onnistuttu tuhoamaan 1990-luvulla, mutta käyhän se näinkin.