Suomessa nuoret naisministerit johtavat taistelua koronavirusta vastaan

Yhdysvalloissa 121 000 ihmistä on saanut koronatartunnan (tieto 29.03). Osavaltioiden kuvernöörit ovat esittäneet epätoivoisia vetoomuksia Trumpille hengityslaitteiden ja muiden elämää pelastavien varusteiden saamiseksi. Trump leimasi aluksi koronapuheet demokraattien keksimäksi propagandaksi. Sitten hän lupasi äänestäjilleen pikaista paluuta arkeen. Pari vikkoa vain, niin kaikki on hyvin….

Suomalainen hyvinvointivaltio on osoittanut ylivoimaisuutensa, kun kansakunta on hädässä. Mitä mahtaa ajatella nyt esimerkiksi hän, joka leimasi viime laman aikaan koulujen ja terveydenhoidon lisämenoja vaativat populistisiksi kansan mielistelijöiksi. Kuka silloin mielisteli ja keitä?

Hallitus on toiminut analyyttisen järkevästi. Se on nojautunut päätöksissään todellisiin asiantuntijoihin eikä höpöttäjiin.

Hallituksen pääministeri ja avainministerit ovat nuoria naisia. Oletteko huomanneet, että televisiossa terveysalan asiantuntijoissa on ollut vahva naisedustus? Naisilla on ollut analyyttistä älyä ja kykyä perustella kansalle nykytilanteen vaatimia toimia. Nyt on syytä arvioida uudelleen Suomen Palvotun Neuvonantajan vaatimuksia: ”Julkista sektoria ja sosiaaliturvaa olisi syytä ryhtyä leikkaamaan vauhdikkaasti. Tällaiset toimet ovat välttämättömiä. Paasikivikin sanoi, että viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen.”

On suuri siunaus, että joidenkin kiusaksi Suomessa on haluttu taistella 2000-luvulla yhteisen koulun ja terveydenhoidon määrärahojen puolesta. Taistelu on ollut välillä aika toivotonta, koska vastapuolella ovat olleet Isot Pojat ja heidän aatesiskonsa.

Naiset on leimattu vuosisatoja miehiä tyhmemmiksi. Heistä ei ole johtajiksi, todistelivat eräät suomalaiset professorit vielä 2000-luvun alussa. Syynä oli kuulemma geenien sanelema hoivavietti, joka häiritsi aivotoimintaa ja ylikorosti hoivan ja hellyyden merkitystä.

Entäpä jos nämä naisellisina pidetyt heikkoudet ovatkin ihmiskunnan tulevaisuuden toivo. Ehkä ominaisuudet ovat läheistä sukua moraalille ja yhteisvastuulle muista ihmisistä.
Jos kansainvälisiä firmoja olisi kiinnostanut, kehitysmaiden pahat tautiepidemiat olisi ehkäisty jo aikoja sitten rokotuksin. Ei se ole kiinnostanut lääkefirmoja, raha on ohjannut kiinnostuksen kohteita.

Pirjo Mäkelä 1930 – 2011 oli suomalainen bakteriologian tutkija ja akateemikko. Hänen tutkimusryhmänsä kehitti rokotteita, joista esimerkkinä epidemiauhan alla, vuonna 1973, nopeasti kehitetty aivokalvontulehdusrokote.

Haastattelin akateemikko Pirjo Mäkelää vuonna 2003, kun kirjoitin kirjaa Naislahjakkuus. Näin akateemikko kertoi: ”Asia, jota olen tehnyt suurimman osan elämääni, on rokotteiden tutkiminen. Se on ollut hyvin käytännönläheistä työtä. Meillä Suomessa oli epidemia, johon tarvittiin uutta rokotetta ja sen tutkimista. Pian kävi selväksi, että vastaavanlaisia rokotteita voidaan kehittää muihinkin bakteeritauteihin, ja niin päädyin jatkamaan niiden tutkimista. Näillä rokotteilla on ollut käytännön vaikutuksia lasten terveyteen sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti.”

***************

Tulevina kuukausina on varmasti tilaisuuksia läimäytellä hallituksen ministereitä milloin mistäkin virheestä. Työ on epäinhimillisen raskasta ja vastuullista. Kun hallitus tekee 16 tunnin työpäiviä, on turha ahdistella ministereitä siitä, mitä eilen tehtiin väärin.

Miltä sinusta tuntuisi kantaa nyt vastuuta kansalaisten elämästä? Jokainen voi miettiä omia arvojaan ja tekojensa vaikuttimia. Eivät tiukasti istuvat poliittiset intohimot ole kadonneet. Vastustajaa läimitään yhä poskille, kun siihen on mahdollisuus. Se on moraalitonta ja raukkamaista, monen läimijän mielestä ilmeisesti miehekästä. Naisministereissä on kuitenkin ollut enemmän määrätietoista kekkosta kuin pilkkaajien kuorossa, joka on onneksi huvennut muutaman poskisolistin huuteluksi panssariaidan takaa. Ministerit ovat tarkoittaneet aidosti sitä, mitä ovat sanoneet. Heillä on ollut varaa tunnustaa tukeutuvansa avustajiin, terveysalan asiantuntijoihin; sekin on ollut joillekin kaikkivoiville heikkouden merkki.

Tulevina kuukausina testataan suomalaisten viisaus ja moraali. Mikä on ns. hyvinvointivaltio? Mikä on itsekkyyden ja yhteisvastuun suhde? Kukaan ei pääse tässä tilanteessa itseään pakoon.

Kun kouluun voi mennä vain lääkittynä

Sain viestin lääkäriltä: ”Ideologiat (ja raha?) ohittavat arkijärjen ja kokemuksen. Olen joskus miettinyt, olenko yksi ihmiskokeen osallistuja kirjoittaessani lapselle lääkettä, jotta hän pärjäisi jättiluokassa, kun opettajaresurssit ovat riittämättömät ja oppimisen ympäristö sopimaton.”

Lähdin aamukävelylle. Tuttu opettaja tuli vastaan, kertoi, että murrosikänen koululainen oli tehnyt itsemurhan, hirttäytynyt.

Puhelimeeni tuli ote sanomalehdestä. Opettaja ihmetteli jättikoulujen rakentamista, niiden valtavaa hintaa, esim. 26 miljoonaa euroa, sekä joidenkin virkamiesten omistamien firmojen ja koulubisneksen outoja yhteistyökuvioita. Opettajia ei kuunnella kuin silmän lumeeksi, koulukirjoihin eivät rahat riitä, mutta bisnes pyörii, innovaatiostrategioiden ohjaamana tietenkin.

***

Opetushallinto markkinoi edelleen konstruktivistista (tai sosiokonstruktivistista) oppimiskäsitystä virallisena koulun oppina: ”Ei ole tärkeää mitä opetetaan, vaan miten opetetaan.” Korostetaan ”uutta” oppimiskäsitystä, ( opettajille tuttua vuosikymmenien takaa), jonka mukaan tieto pitää hankkia itse. Siksi nyt rakennetaan ”uuden opsin mukaisia” kouluja, joissa ”ilmiöopitaan” ja ”itseohjaudutaan.”

Hyvä oppimisympäristö on emotionaalisesti turvallinen ja kannustava, siellä opitaan sosiaalisia taitoja ja hyviä käytöstapoja. Sopiva fyysinen oppimisympäristö (oikeastaan opiskeluympäristö) voi innostaa opiskelemaan, mutta pahimmillaan koulu voi olla joillekin helvetti. Moni oppilas kestää uuden ”ilmiö-oppimisympäristön” vain lääkittynä, kuten lääkäri viesti tämän blogin alussa.

Pätevyysmittaus koulusta vastaaville

Opettajan on vaikea pitää ilmeensä peruslukemilla, kun opetushallinnon konsultti neuvoo nyt, että ”nyt koulussa pitää vuorovaikuttaa.” Opetushan on aina vuorovaikutusta, suoraa tai epäsuoraa. Se on opittu jo 70-luvun kouludidaktiikan (opetusopin) peruskirjallisuudesta.

Jos olisin kouluasioiden Suuri Johtaja, pistäisin jokaisen opetushallinnon kouluopetuksesta vastaavan toimihenkilön ja koulukonsultin tenttimään seuraavat teokset pätevyytensä osoittamiseksi:
– Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet(POPS I, 1970)
– Pertti Kansanen: Opetuksen käsitemaailma 2.painos, 2014 (auttaa ymmärtämään mistä puhutaan, kun puhutaan opetuksesta)
– Yksi valinnainen suomalainen yleisdidaktiikan (opetusopin) oppikirja 2000-luvulta

Armovitosia ei jaettaisi, vaan improbatur napsahtaisi huonoista vastauksista. Olisi toivoa, että joku innovaattori alkaisi ymmärtää mistä puhutaan, kun puhutaan ”opetuksesta.”

Tietenkin testien henkilökohtaiset tulokset julkistettaisiin näyttävästi, niinhän oppilaidenkin suorituksille tehdään.

Eikä tässä kaikki; jokaisen virkahenkilön pitäisi kirjoittaa kaksi esseetä kotitehtävinä (3000 merkkiä kummassakin):

1.Miksi kouluopetus herättää julkisuudessa voimakasta kritiikkiä? Onko syynä kelvoton OPS 2014 vai muut syyt. Mitkä syyt?

2.Analysoi seuraavan terapeutin tekstin perusteella nuorten pahoinvoinnin syitä. Mitä NYT pitäisi tehdä?

”Uusi asiakasryhmä vastaanotollani ovat ahdistuneet nuoret, jotka pelkäävät etteivät täytä aikuisena olemisen vaatimuksia. Opiskelu on heille niin rankkaa, että heistä tuntuu mahdottomalta valmistua ja astua työelämään. He yrittävät vuoroin puristaa itsestään mahdollisimman paljon tentti- ja työsuorituksia, vuoroin he vajoavat sängyn pohjalle itkemään tai syöpöttelemään ja juopottelemaan hällä väliä –tunnelmissa. He elävät tavattoman pitkiä aikoja burn outin rajamailla, usein valtavassa univelassa, hermostoltaan yliaktiivisessa tilassa. Moni heistä uskoo varmasti olevansa muita heikompi ja ilmiselvästi luuseri.
Miten heitä voi auttaa? Masennuslääkkeet voivat hetkellisesti antaa heille lisäpotkua, empaattisen aikuisen henkilön tuki ja yhteiskunnan epäinhimillisten vaatimusten tiedostaminen auttaa vähän enemmän, mutta kuka tai mikä muuttaisi yhteiskuntaa. Mikä palauttaisi sen jälleen palvelemaan ihmisyyttä ja vaalimaan inhimillisiä arvoja.”

Olipa kerran sivistysyliopisto

Johdanto:

Filosofi, matemaatikko, Helsingin yliopiston entinen rehtori ja kansleri Ilkka Niiniluoto puolusti upeasti sivistysyliopistoa Helsingin yliopiston avajaispuheessaan vuonna 2003:

”Yliopisto on arvoyhteisö, joka ei pyri liiketaloudelliseen voittoon. Harjoitettaessa yhteistoimintaa yritysten kanssa yliopisto, molempien edun mukaisesti, pitää kiinni ankarasta tieteellisestä menetelmästä ja tutkimusetiikan perusteista.»

Vaikka Niiniluodon mielestä yliopistojen tuottamat tekniset keksinnöt vaikuttavat merkittävästi kansalliseen talouskasvuun ja kilpailukykyyn, yliopistojen kansalaisiin kohdistuva sivistystehtävä on vähintään yhtä merkittävä voimavara. ”Yliopistot vaikuttavat kulttuuristen, yhteiskunnallisten ja hallinnollisten uudistusten kautta kansalaisten elämän laatuun ja tätä kautta niillä on suuri, joskin epäsuora, taloudellinen merkitys. Tiedeperustainen ajattelutapa kasvattaa kriittistä ajattelutapaa ja antaa näkemystä havaita propaganda ja huuhaa informaatiotulvasta.” (Wikipedia)

Mihin katosivat sivistysyliopistot? Ennustin vuonna 2009 yliopistojemme kehitystä näin:

Sivistysyliopiston perusteita moukaroidaan tuusan nuuskaksi ja idean vaikutusvaltaiset isät ja äidit todistelevat mediassa, että kyseessä on välttämättömyys, Suomen ja yliopistoväen onni.

”Yliopistot ovat ottaneet tulevan uudistuksen myönteisesti vastaan,” kerrotaan uudistuksen sylttytehtaasta. Kaikkea vielä! Acatiimi-lehdessään yliopistoväki on kritikoinut jatkuvasti yliopistojen muuttamista tuotantolaitoksiksi.

Ei yliopisto ole firma, tehdas eikä mielikuvia myyvä huomiotalouden kauppatori – tai ei sen ainakaan pitäisi olla. Yliopistojen tutkija-opettajia on helppo pilkata vanhakantaiseksi muumioksi, jotka eivät ymmärrä mitä kello on lyönyt. Heidät pitäisi virtaviivaistaa itseään kauppaaviksi ja kehuviksi mannekiineiksi, jotka kukistavat työtoverinsa palkkamarkkinoilla.
Teuvo Kohonen, tekniikan ”neurovelho”, totesi kauan sitten viisaasti, että tiede ei taivu makkarakoneeksi. Ei taivu, mutta makkaratehtailijat ovat valloittamassa yliopistoja.

Millainen on ihanteellinen yliopisto? Se on sellainen, mitä makkaramaakareiden on helppo pilkata. Se on aito oppineiden akateeminen yhteisö. Se on yhteisö, jossa sisäisesti motivoituneet eri alojen asiantuntijat tekevät innoissaan tutkimustyötään. Siellä arvostetaan opetusta, koska akateemisten, sivistyneiden opettajien, lääkäreiden, lakimiesten, insinöörien ja muiden akateemisten ammattilaisten kasvattaminen on yliopistojen tärkein tehtävä, pitkään kaivattua Nobeliakin tärkeämpi. Vai mikä Suomessa muuttui Ahtisaaren palkitsemisesta?

Kannattaa miettiä mitä hidas ajattelija Albert Einstein puhui Amerikan korkeakouluväelle vuonna 1936: ”Yksilöpalvonta, joidenkin nostaminen muiden yläpuolelle on epäoikeudenmukaista ja osoittaa huonoa makua. Onneksi materialistisella ajallammekin on niitä, jotka asettavat tiedon ja moraalin ensimmäisiksi, ennen rikkauksia ja valtaa”.
Einstein totesi myös, että humanistisia ja luonnontieteitä ei pidä asettaa vastakkain toistensa kilpailijoiksi. ”Sivistyneen ihmiskunnan kohtalo riippuu enemmän moraalin tasosta kuin tuotantokyvystä”.

Ei kai niin hölmöä olekaan, joka uskoisi opetusministerin satuun ”pian kaikki saavat kilpailla yliopistoissa samalta viivalta.” Ei humanisteilla, kasvatus- ja muilla pehmotieteilijöillä ole mahdollisuuksia elinkeinoelämän suuriin sponsorirahoihin. ”Kaikkien alojen perusrahoitus turvataan,” julistetaan ministeriöstä. Uskoo ken tahtoo, eihän rahoitus riitä nytkään edes perustarpeisiin.

Nyt ollaan viemässä loppuun se, mikä aloitettiin 1990-luvun alussa. Kuvasin kirjassani ”Isät meidän. Luovaksi lahjakkuudeksi kasvaminen” (1995), mihin yliopistot ovat menossa. Tutkimuksen, satiirin ja pamfletin yhdistelmässä kuvailen, miten valioprofessorit suunnittelevat Kuopion Mölymäelle huippuyliopistoa ja sitä, miten surkeat maakuntaylipistot muutettaisiin ammattiopistoiksi.

”Talouselämän isot Elmot tietävät mikä on yliopistoissa parasta. Isot pojat jakavat pelimarkat ja prenikan rintaan, jos niille on kiltti”, ennusti assistentti kirjan prologissa. Luulin kirjoittaneeni satiirista parodiaa. Huomaan kirjoittaneeni pelkkää faktaa.

Älkää vain sanoko, että vastustan markkinataloutta, kannatan tasapäisyyttä ja kadehdin ulkopuolista rahaa saavia kovia tieteitä. Se ei ole totta. Vastustan sitä, että ihmisen hyvinvoinnista ja henkisestä kasvusta huolehtivat tieteenalat ja taide pakotetaan näennäiskilpailuun, jossa ne on tuomittu häviämään. Pian ne voidaan todeta turhiksi ja tehottomiksi, leikata pois.

JK Aalto-yliopiston rehtori Tuula Teeri vaati mediassa pari vuotta sitten, yhdessä teknologiajohtajan kanssa, että puolet yliopistojen koulutusohjelmista tulisi lopettaa. Vuoden 2010 ”fantastinen yliopistouudistus” ei ollut onnistunut kokonaan kukistamaan tieteen ihanteita ja tutkijoiden vapautta.

Aikuisten aamusatu

Kari-setä kertoo aamusadun kaikille kilteille aikuisille. Näin satu alkaa:

Olipa kerran mahtava mies, jonka päässä naksahti. Mahtimies pauhasi televisiossa:” Kansalaiset, mina kunder, zitizens, customers! Hiljaisuus, nyt! Näin minä olen päättänyt: Töitä pitää teidän tekemän 12 tuntia vuorokaudessa, yliopistoissa 16 tuntia. Muu aika on vapaata. Vapaudella on kuitenkin rajansa. Annan päiväkäskyn: Läskit, mars aamulenkille! Pian tulee rasvaprosentin mittaaja ja silloin läskinne punnitaan viimeiseen rasvagrammaan ja selluliittiahterin rasvapaakkuun saakka.

Te muutosvastarintaiset! Muutos on pysyvää, muutos on jatkuvaa, muutos on dynaamista. Nyt ei ole aikaa sitoutua mihinkään. Nyt tehdään projekteja: työ-, avioliitto- ja lapsiprojekteja, joilla on alku- ja loppu. Aamun avauksen tunnussana on ketteryys, ketteryys ja vielä kerran ketteryys.

Erkki ja Sylvi, siellä petin pohjalla! Miten olette sisäistäneet visiot, strategiat, pitkän- ja keskipitkän tähtäyksen toimenpideohjelmat yhdistettyinä tietostrategioihin. Entä miten hoidetaan elämänkaarisuunnitelmanne rahoitus nyt, kun kehitämme rakenteita kustannustehokkaiksi alati muuttuvissa toimintaympäristöissä.

Kuka siellä inisee, että lehmät saivat 60 vuorokauden ulkoilupakkoasetuksen, mutta me vanhat ja vammaiset vain täällä lukkojen takana virumme! Lehmät ovat tuottavia, te ette, senkin hönö! Kello löi jo kuusi. Vaipat on vaihdettu, Nyt yönapit huuleen, simmut ja suu kiinni!

Ja Erkki! Älä aina valita kaikesta, sinä vanha, vastenmielinen ukon turjake! Ota oppia minusta! Minä olen tunteikas ihminen iho paljaana, vereslihalla. Lukekaa naistenlehdistä, jos ette usko. Mutta huomatkaa tämä: Pitää osata olla tunteikas ketterästi, tehojen kärsimättä.

Seuratkaa mediasta miten me avainosaajat singahtelemme maasta ja maanosasta toiseen tehomme ja tyylimme säilyttäen, kaiken arvokkaan sisäistäen, osaamistamme päivittäen. Ottakaa oppia meistä menestyjistä, te valittavat laiskurit! Katsokaa minua, kärkiyksilöä. Jo lapsena lauloin kansakoulun valiokuorossa, soolot tietenkin. Tein kaukalossa viisi maalia ja olin piirin paras lapsikolmiloikkaaja.

Minä lähden nyt Pekingin visionäyttelyyn. Kun palaan, punnitsen sinut suomalainen keskiverto. Sulo-Armas, sinun ennusteesi on huono, viimeinen käyttöpäiväsi on hyvin lähellä. Muista rukoilla iltarukouksesi.

Kaikki isot, ystäväiseni! Älkääkä unohtako antaa tyttärillenne päivän masennuslääkkeitä ja koittakaa löytää Taneli sieltä Kurvin kulmilta, jossa sen on nähty hortoilemassa tölkki kourassa. Viekää poika heti klinikalle. Suomi ei saa menettää ainuttakaan nuorta osaajaa!

Sen pituinen se, aamusatu.

Mistä taitoluistelijoiden alistaminen kertoo?

Julkisuudessa on kauhisteltu taitoluisteluvalmentajan lapsia ja nuoria alistavia toimintatapoja –eikä syyttä. Eihän tämä suinkaan uusi asia ole; siitä ei ole haluttu puhua, koska harva haluaa liata omaa pesää tai leimautua yhteishenkeä pilaavaksi häiriköksi.

Kiira Korpi kertoi vuonna 2018 kirjassa miten nuoren taitoluistelijan keho ja mieli murretaan alistamalla hänet tunteettomaksi esineeksi, jonka tulee palvella valmentajien halua hyötyä nuoresta tähdestä. On pakko onnistua, pakko voittaa, ja tämä julma vaatimus siirretään nuoreen urheilijaan. Jollei hän menesty, hän on pelkkä painolasti. Lapsia ja nuoria pilkataan julkisesti.

Olen nähnyt, kun murkkuikäinen pelaaja lyyhistyi kesken jalkapallo-ottelun pelikentälle ja kannettiin lääkäriambulanssiin. Kyse oli ilmeisesti psyykkisen ja fyysisen rasituksen yhteisvaikutuksesta, ehkä paniikkikohtauksesta. Kerran kuulin, kun valmentaja kommentoi juniorin oksentamista harjoittelurääkin jälkeen hyväksi kokemukseksi.

Tyhmintä mitä valmentaja voi tehdä, on murrosikäisten rankaiseminen huonosta suorituksesta ylimääräisillä juoksuilla ja punnerruksilla. Se ei kasvata voitontahtoa, vaan katkeruutta ja vihaa. Pelaajille tulee tarve etsiä joukkueesta syntipukkeja. Murkut voivat olla häviön hetkellä julmia kavereitaan kohtaan, valmiita savustamaan epäonnistuneet ulos joukkueesta. Ylikierroksilla loppuun ajettu nuori ei kehity tähdeksi,vaan monesta kehittyy kipuileva varhaisvaivainen, joka ei pysty enää pelaamaan.

Menestystä ja kilpailukykyä korostava maailma aiheuttaa varsinkin monille tunnollisille tytöille henkisiä ongelmia. Vain täydelliset suoritukset kelpaavat.

Perfektionisti pyrkii täydellisiin suorituksiin ja jatkuvaan virheiden välttämiseen. Hän mittaa omaa arvoaan suoritustensa perusteella. Koulusaavutuksillakin on monille lapsille ensisijaisesti ulkoista arvoa, sillä ne tyydyttävät vanhempien ja opettajien odotuksia. Perfektionismi on joskus yritys korvata muilla alueilla koettua huonommuuden tunnetta.

Olisi ymmärrettävä, että fanaattinen voitontavoittelu ja oman arvon ansaitsemin suorituksilla on yhä paheneva sairaus suomalaisessa yhteiskunnassa. Ei riitä, että on se mikä on: tavallinen ihminen, joka löytää elämästään paljon hyvää. Parasta ovat hyvät ihmissuhteet, kaverit ja eri-ikäiset ystävät.

Jokaisella on oikeus elää psyykkisesti ja fyysisesti turvallisessa ympäristössä. Urheiluun kuuluu terve kilpailu, voitot ja tappiot. Huipulle millä tahansa alalla voi, ja saa pyrkiä, jos se on lapsen oma tahto. Näinhän ei läheskään aina ole.

Kohtalokkainta lasten tulevaisuuden kannalta on se, että ankara kilpailu on ujutettu nyt koulumaailmaan välittämättä sen aiheuttamista psyykkisistä paineista. Miksi suvaitsemme tyhjiä hokemia menestyksestä, kilpailukyvystä ja osaajista? Moni puhuu lahjakkuuden ja luovuuden tärkeydestä ja toimii niiden pyövelinä vaatimalla lisää tuloksia ja tehokkuutta eri tahdissa kehittyviltä lapsilta.

Tämän päivän (21.1) Hesarin kolumnissa Katriina Pajari kertoo Kiinan esikoulusta. Lapsia arvioidaan yli sadalla osiolla, yli kymmenellä sivulla: istuuko lapsi suorana ja mitä osaa. Toimittajan oma lapsi on onnistunut esikoulussa hienosti, mutta tuntui tärkeältä säästää häntä tiedolta, että koulussa joku arvostelee häntä jatkuvasti.

”Onko tämä Kiina-ajan perintöä vai osa ikävaihetta, ehkä molempia: lapsessa istuu jo nyt epäonnistumisen pelko.En ylipäätään ole varma, tarvitseeko viisi–kuusivuotiaiden tietää, onko heillä kova lihaskunto tai kuinka nopeasti he osaavat kirjoittaa numerot. Tai että tulee miinuspisteitä, jos julkinen esiintyminen jännittää niin, että alkaa itkettää.”

Parhaillaan innovoidaan myös suomalaisen koulun arviointijärjestelmää. Sopii toivoa, että innovaattorit ymmärtävät mitä voi mitata ja mitä ei. Mitä uusi arviointi merkitsee lapsille, opettajille ja kouluille?

Monet koulut ja työpaikat ovat kuin taitoluisteluareenoita. Olkoon meno kuinka vaarallista tahansa, suu on pidettävä kiinni, jos ei halua itselleen vaikeuksia. Ne, jotka eivät täytä vaatimuksia tai suostu alistumaan, voidaan häätää luonnonjäille, pois silmistä.

Miksi muuten puolet rehtoreista on selvityksen mukaan uupuneita? Johtuuko se liiasta työmäärästä vai siitä, että rehtori joutuu toimimaan arvojensa vastaisesti, valmentajana, jolle tärkeintä on oman koulun ”innovatiivisuus.” Kilpailu ja pilipalisaatio saattavat ahdistaa rehtoria, joka ymmärtää että koulu on kasvatusinstituutio, ei kilparata eikä mainostoimisto, joka toitottaa omaa erinomaisuuttaan. Brändääminen kannattaisi jättää korkeakouluille. Ihan tavallinen hyvä riittää.

Taidekasvatus ruokkii ihmisyyttä

Ihmissydän on kanteleen kaltainen. Siellä on viritetty eri tunteet sointuviksi kieliksi, joita Elämä soittelee. Kokemukset muodostuvat sydämessä taruiksi, jotka yksinäisinä hetkinä alkavat soida ja herättävät tuhansia kuvia mielikuvituksen maailmassa. Näitä säveliä tulisi ottaa talteen ja muodostaa pysyviksi. Taiteen tehtävä onkin näiden sävelien kokoaminen.” (Kuvataiteilija Einari Frisk (Uusikylä) vuonna 1913).

Opetussuunnitelman uudistaminen on aina hankala prosessi,oppiaineiden tuntimääristä taistellaan. Tämä ei ole huono asia;se osoittaa, että Suomi on demokraattinen maa, jossa mikään taho ei voi sanella, mitä koulussa opetetaan. Kansalaisilla on omat näkemyksensä siitä, miten arvojen pitäisi näkyä koulukasvatuksessa.

Eivät opettajatkaan ole yksimielisiä. Koulutuksensa ja ammattietiikkansa vuoksi opettajilla on kuitenkin edellytykset ymmärtää mistä opetuksessa on perimmiltään kysymys. Tärkeintä on oppilaiden tasapainoinen kehitys. Sitä ei saa vaarantaa kumartelemalla niitä, jotka esittävät koulun aidan takaa tai vallan kammareista yksipuolisia vaatimuksia, ellei peräti uhkauksia.

Harva vastustanee sitä, että koulussa on riittävästi oppiaineita, joista tulevat insinöörit, teknologit ja kauppatieteilijät hyötyvät. Ilman monipuolista kielitaitoa ihminen on vaikeuksissa. Äidinkielen taitojen ruostuminen on huolestuttavaa. Ei riitä, että luku- ja kirjoitustaito heikentyvät, monen nuoren puhekin alkaa olla pelkkää veetä ja takeltelevaa sanojen toistelua. Jopa eräät Ylen nuoret toimittajat painottavat sanoja perin ärsyttävästi.

Taito- ja taideaineet luokitellaan helposti turhaksi puuhasteluksi, joka estää tehokasta opiskelua. Onpa jopa vaadittu, että ne poistettaisiin opetussuunnitelmista koulun tehokkuuden lisäämiseksi. Millainen olisi maailma ilman musiikkia, kuvia, veistoksia, käsityötuotteita, tanssia tai teatteria!
Eivät taide- ja taitoaineet ole tärkeiden aineiden vaihtoehtoja, niiden harrastaminen kuuluu elämään ja tekee meistä sivistyneitä ihmisiä -tietenkin yhdistyneinä historian ja muiden ”reaaliaineiden” opiskeluun.

Taide luo kauneutta, antaa esteettisiä elämyksiä ja tuottaa iloa. Parhaimmillaan taide ruokkii ihmisen sisäistä kauneutta ja moraalia, johon liittyy taju oikeasta ja väärästä sekä halu toimia inhimillisten arvojen puolustamiseksi.
Taidekasvatusta tarvitaan, jotta lapsesta kasvaisi ajatteleva, tunteva, välittävä ja luova. Näin kirjoitti nuori kuvataiteilija-laulaja, isoisäni 1913:

”Ihmisen tärkeimpiä tehtäviä tässä elämässä pitäisi olla sielunsa kypsyttäminen likemmäksi täydellisyyttä, eikä ainoastaan pintapuolisten nautintojen, rikkauden, mukavuuden ja kunnian etsiminen, sillä kaikki nämä ovat katoavaista omaisuutta, jota vastoin sielullisia voimia ei mikään voima hävitä.”

Taiteella on myös moraalinen ulottuvuus: taide voi osoittaa yhteiskunnallisia epäkohtia, vallanhimon ja alistamisen tuottamaa kärsimystä. Taide voi olla vaarallista diktaattoreille, usein sanattomien viestiensä vuoksi.

Draamakasvatus kuuluu ehdottomasti kouluun; nuorilla on oikeus huutaa maailmalle surunsa, ahdistuksensa, toiveensa ja riemunsa –rohkeasti ja paljaina. Nuorten esityksissä paljastuu usein liikuttavasti keskinäisen välittämisen ja yhteisöllisyyden voima: Näyttämöllä jokaisen nuoren pitää kelvata: laihan, lihavan, lahjakkaan ja vähälahjaisen.

Vanhempien ja opettajien tehtävänä on pysähtyä, kuunnella ja varsinkin kuulla, ymärtää ja auttaa lapsia ja nuoria. On aika lopettaa puheet maailman onnellisimmasta kansakunnasta; sillä ostetaan vain hyvää omaatuntoa.

Lahjakkuus

Kaksi viestiä sai minut kirjoittamaan uuden kirjan ”Lahjakkuus.”(PS-kustannus). Kirja julkaistaan tammikuun 24. päivänä Educa-messuilla.

Viesti lahjakkaalta aikuiselta:

Näin minulle kirjoitti etevä tutkija, joka yritti lapsuudessa peitellä lahjakkuuttaan: ”Tajusin jo varhain, että olen outo. Olen koko elämäni yrittänyt elää ja toimia siten, ettei minua pidetä outona. Koskaan en voi olla oma itseni. Osaan tulla ihmisten kanssa toimeen, ihmiset yleensä pitävät minusta. Mutta kun innostun, en pysty kätkemään kokonaan sitä mikä todella olen. Ihmiset yleensä pysähtyvät, tuijottavat, ja töksäyttävät, että oletpa sinä älykäs! Petyn aina, etten saanut pidettyä itseäni kurissa.”

Tutkija kirjoitti, että maksaisi melkein mitä vain, jos saisi tietää mitä lahjakkuus oikein tarkoittaa. Päätin kirjoittaa lahjakkuudesta vielä yhden kirjan.

Viesti äidiltä:

”Yksi lapseni opiskelee lukiossa, joka tunnetaan erittäin korkeista arvosanoistaan ja laudaturin ylioppilaistaan. Lukiolainen nauttii aidosti opiskelustaan, koulun ilmapiiri on hyvä ja lahjakkaat oppilaat tukevat toisiaan. Toinen lapsi opiskelee peruskoulun alaluokilla ns. huippukoulussa. Lapsi on kertonut hautovansa itsemurhaa koulun ankaran vaatimustason vuoksi.”

Valtioneuvosto määritteli lahjakkaiden opetuksen viralliseksi opetuksen kehittämisen tavoitteeksi jo vuosina 1987-88. Idea nostettiin uudelleen tavoitteeksi 2018 ”Uusi peruskoulu-ohjelmassa.”

Lahjakkuudesta on puhuttu mediassa lähinnä iskulausein ja hokemin: ”Suomi tarvitsee lahjakkaita osaajia,” ”kilpailukykymme vaatii huippuosaamista,” ”aivot pakenevat ulkomaille.” Fraasien toistelun sijasta lahjakkuutta tulisi tarkastella analyyttisesti, tutkimustulosten avulla. Kotikasvatuksella ja kouluopetuksella lahjakkuuden kehittymistä voidaan tukea, tai lahjakkuus voidaan tuhota.

Millaista lahjakkuutta suomalainen yhteiskunta suosii, kenen lahjakuus on arvokasta ja kenen ei? Koulujen opetussuunnitelmilla ja korkeakoulujen koulutusohjelmilla on ratkaiseva merkitys lahjakkuuksien kehittymiselle.
Mitkä alat ovat tärkeitä, mitkä turhia? Millä perusteella? Pitääkö lahjakkaiden koululaisten tavoitella ahdistuneena huippua, pitääkö koulujen kilpailla keskenään, pitääkö Suomen pyrkiä korkekoulujen kansainvälisten ranking-listojen kärkeen? Kumpi on tärkeämpää: suomalaisten nobelistien lukumäärä vai koko kansakunnan lahjakkuuden edistäminen, sivistys ja oppineisuus?

Hyvän lahjakkaiden kasvatuksen ja opetuksen perusidea on yksinkertainen: Tarjotaan jokaiselle lapselle mahdollisuus löytää omat kykynsä ja arvostetaan jokaista lasta, tulevaa runoilijaa, kuvataiteilijaa,käsityöläistä, muusikkoa, urheilijaa, opettajaa, heikkojen hoivaajaa, kielineroa ja huipputeknologian kehittäjää. Hyvät koulusaavutukset eivät ole pääasia, vaan opiskelun mielekkyys ja kasvurauha. Todistuarvosanoja tärkeämpää on persoonallisuuden eheä kasvu,oikeus itsensä toteuttamiseen, sosiaaliset taidot ja moraali. Lahjojen tulee tuottaa iloa, eikä koskaan pakkosuorittamisen ahdistavaa kehää.

Kilpailukoulu, jossa opilaat jaetaan varhain lahjakkaisiin, keskinkertaisiin ja lahjattomiin, tuhoaa tehokkaasti monia herkkiä lahjakkuuden taimia, jotka tarvitsevat ymmärtävää hoivaa. Ravinnon puute, kuivuus, liika kastelu, tai ylenmääräinen apulannoitus tuottavat kuihtuneita, lakastuvia kasveja, jotka eivät koskaan puhkea kukkaan tai joiden varsi katkeaa jo heikossa tuulessa.

Yhteiskunnallinen eliitti ratkaisee hallitseeko lahjakkuuspuhetta kapea-alainen itsekkyys vai pyrkimys kohti viisautta ja yhteistä hyvää. Yhteinen hyvä ei suinkaan vaadi lahjakkuuden kieltämistä eikä lahjakkaiden luopumista omista tavoitteistaan ja oikeuksistaan. Jokaisen pitää saada pyrkiä alansa ”huipuksi,” jos se tuottaa aitoa iloa ja rikastuttaa elämää eikä vaadi moraalitonta kilpailijoiden kukistamista.

Maissa, joissa ”lahjakkaiden opetus” perustuu lasten kilpailuttamiseen, esiintyy paljon henkistä pahoinvointia, joka voi kääntyä itsetuhoisiksi ajatuksiksi tai väkivaltaiseksi aggressiivisuudeksi. Lahjakkuus jää silloin psyykkisten ongelmien alle, eikä koskaan pääse kasvamaan aikuisen erityislahjakkuudeksi.
Lahjakkuus kehittyy parhaiten turvallisuudentunteen ja myönteisen minäkuvan pohjalle. Ymmärtämätön kasvatus tuottaa sopeutujia ja suorittajia, jotka kätkevät luovat kykynsä henkisen pahoinvoinnin alle.

Miksi kouluistamme on tehty lapsia ja nuoria ahdistavia kilparatoja, joilla ämyreistä kaikuu ”kilpailukyky?” Miksi lasten ja nuorten mielen eheyttä ja luovaa lahjakkuutta tuhotaan? Vastuu koulun tilasta on poliittisilla päättäjillä ja kouluhallinnon virkamiehillä. Lahjakkuus ilman moraalia on tuhovoima. Maailman toivo on lahjakkaissa, jotka saavat kehittää ja toteuttaa itseään, mutta kantavat vastuuta myös yhteisestä hyvästä.