Älä pilipalisoidu, ajattele itse!

Maailma ei ole mustavalkoinen, se on monivärinen. Ihmistä ei pidä korottaa pyhimyksiksi eikä leimata roistoiksi, mutta jos vaikenemme pahojen epäkohtien edessä, olemme pelkureita.

Puoluepoliittinen sitoutuminen estää helposti asioiden viileän analyysin.  1970-luvulla taistolaisten vastustajat saivat kuulla, että ”et siedä kritiikkiä.” Ei yksipuolista, propagandistista haukkumista tarvitsekaan sietää. Kritiikki on mautonta silloin, jos sen tarkoitus on vain kostaa ja haavoittaa. Kritiikin pitää perustua tosiasioihin eikä hurmahenkisyyteen tai kateuteen, kuten uljaassa huippu- ja kilpailuyhteiskunnassamme usein tapahtuu. Esimerkiksi korkeakoulut huippupuheineen ovat keskinäisen kateuden ja itsetehostuksen keskittymiä.

Taistolaisuus on kuopattu, mutta yksisilmäisiä riittää. On vaikea teeskennellä olevansa kuurosokea kun näkee härskiä oman edun tavoittelua, jota perustellaan yhteisellä hyvällä. Politiikassa menestyy moni hyväpuheinen tuuliviiri,  joka osaa käännellä nuttuaan tuulen mukaan. (Huomaa: En sano, että kaikki poliitikot ovat sellaisia.)

Itsenäistä toisinajattelijaa uhkaa helposti kosto. Voi tulla potkut töistä, tutkija- tai taiteilijapiireissä apurahat lopetetaan, jopa maine yritetään mustata. Muuan Mister President on potkinut lyhyessä ajassa pellolle joukon lähimpiä neuvonantajiaan ja korkeita virkamiehiä. Yksi niistä, joka sanoi presidenttiä pölvästiksi, sai julkisen kutsun älykkyystestaukseen presidentin kanssa.

Onneksi Suomessa on vielä kohtalainen sananvapaus, Ylessäkin. Monissa maissa vallan arvostelija joutuu vankilaan tai pääsee hengestään.

Kansalaisilla tulee olla oikeus vastustaa johtajiensa itsekkäitä tai sekavia hankkeita. Kymmenen vuoden sote-sotku on surullinen esimerkki oman ryhmän etujen ajamisesta ”yhteisen hyvän” nimissä.  Vanhusten ja lasten pahoinvointi, koulujen kurjistuminen, pätkätyöt, köyhyys, terveydenhoidon ongelmat, masentuneiden armeijat ja kansakunnan repeäminen miljonääreihin ja ruokajonossa seisoviin, tuntuu olevan toissijaista. Pääasia on, että ministerien suu käy ja puhetta piisaa.

Puuttuu vain, että Suomi saisi tulevaisuudessa presidentin, joka tviittailisi päivittäin sekavia – ja julistaisi vielä olevansa älykäs. Kuvitelkaa Suomen tasavallan presidenttiä tviittailemassa julkisesti kilpailijallen: ”Matti, sun pölvästi Tatu-isäs kirjottel älyst, et se periyty geeneis. Ei sunka äly sit voi kovin kummone ol!” tai ”Mää ja Vladi tehrän yhres Suamest kreit. Suamest kreit. Kreit. Uskoka mua!”

Aidossa demokratiassa kansa saa syyttää itseään, jos valitsee vaaleissa johtajakseen narsistin, psykopaatin tai typeryksen. Diktatuureissa nämä ovat hyvän johtajan ominaisuuksia, usein julmuuteen ja väkivaltaiseen raakuuteen yhdistyneinä. Aivopesu ja valeinformaatio voivat taannuttaa sivistyksellä ylpeilleen kansankin julmureiksi. Vierailkaa Auschwitzissa ja todetkaa itse.

Eihän Suomessa ole sellaista pelkoa… Siitähän on jo sata vuotta kun veli tappoi sodassa veljen oikean aatteen puolesta ja maanpetturi-naiset lapsineen kuolivat vankileireillä.

Muuan opettaja kertoi netissä ilmiöstä nimeltä PILIPALISAATIO. Kun meidät pilipalisoidaan, tärkeintä elämässämme on se laite, joka toimii, tai usein ei toimi, ja vanhenee huomenna käsiin. Heitä se hyvin toimiva rakkine pois, osta uusi huippulaite, tai sinulle käy huonosti. Kun opettelet salasanoja, maksat lisenssejä ja yrität saada masiinaa toimimaan, päähäsi ei mahdu ikäviä asioita maailmasta, yhteiskunnasta, historiasta tai siitä mitä poliitikot puolestamme päättävät.

Kansalainen! Oletko pilipalisoitunut työssäsi riittävästi? Ellet, tee se nopeasti, jos haluat huomennakin jatkaa työpaikassasi. Ei sittenkään, ajattele itse!

 

Jere, ihmisraunio ja sankari?

Jere Karalahti on julkaissut myyvän kirjan pitkästä viina- ja huumeputkestaan, joka teki hänestä ihmisraunion. On hienoa, että Karalahti elää. On kuitenkaan turha tehdä hänestä sankaria. Pitää kysyä miksi kiekkoilijan karmeaa elämäntapaa suojeltiin vaikenemalla. Karalahti oli kuulemma tärkeä seuransa imagolle.

Voi kysyä millaista imagoa myy urheilulaji, jossa väkivalta on olennainen osa brändiä. Kovat jätkät aiheuttavat kiekkokaukaloissa pelikaverille aivovammoja, ei pelkkiä aivotärähdyksiä. Kova jätkä ei harrasta seurakunnan vapaaehtoistyötä, se juo viinaa. Siinäkö on malli urheileville lapsille? Isäkään ei mene kiekkokatsomoon ilman kaljakioskia.

Kotikaupunkini keskustassa ovat haalaripukuiset opiskelijajoukot örveltäneet taas keskellä arkipäivää juomat käsissään. Luulin, että syyskuun alun päiviä kestäneet opiskelijoiden juomingit riittivät, erehdyin.

Juoppoja tulee kaiken aikaa lisää. Mitä helpompi alkoholia on saada, sitä enemmän ongelmia tulee. Ajatellaan, että on jokaisen oma asia juoko vai ei, kännääkö vai ei. Ei se niin ole. Perheelle juopon lähellä eläminen on äärettömän raskasta. On tuskallista katsoa, kun rakas ihminen tuhoutuu vähitellen. Yhtenä päivänä tuntuu, että pelastajat saavat otteen virrassa kiitävästä, mutta jo seuraavana päivänä hän on entistä kauempana, otteen ulottumattomissa. Jonakin päivänä kaikki on ohi.

Alkoholistin lasten elämä on selviämistä päivästä toiseen. Isä tai äiti joutuu juovuksissa onnettomuuksiin tai hakatuksi. Juoppo juo perheen ruokarahat, pettää kerta kerran lupauksensa tulla tänään selvänä kotiin. Tekee juoppo mitä tahansa, oma lapsi rakastaa häntä, häpeää ja suree, kadottaa elämänilonsa. Suomessa on kymmeniä tuhansia perheitä ja satoja tuhansia lapsia, jotka joutuvat elämään vanhempiensa viinapirun vainoamana. Alkoholistin lapsen pitää päästä turvaan ennen kuin psyyke saa parantumattomat vammat.

Moni rehvastelee kännäämisellään. Se on säälittävää, juoppo ei koskaan ole sankari juomisensa vuoksi. Humalajuomisemme on kansallinen häpeä; lasten ja nuorten ryyppääminen tuottaa tulevaisuudessa satoja tuhansia alkoholisteja viinasairauksineen.  Vuosikymmeniä sitten johtaja, joka oli viinapirun riivaamana kyntänyt ojanpohjia, perusti raitistuttuaan ”Jääkarhumiehet”, juoppojen ringin. Hän halusi auttaa alkoholisteja raitistumaan.

Kun itseään säälivä juoppo heittäytyi kärsiväksi marttyyriksi, johtaja sanoi tylysti: ”Älä ruikuta! Haistele omia paskojasi, äläkä syytä muita!” Tämä ei ollut kaunista tekstiä, mutta mies tiesi mistä raitistuminen voi alkaa. Apu ja terapia auttavat vain, jos juoppo haluaa sulkea korkin lopullisesti. Jos oma halu täydelliseen raittiuteen puuttuu, mikään ei pelasta alkoholistia sairauksilta, onnettomuuksilta tai ennenaikaiselta kuolemalta.

On muuten ollut mukava elää 72 vuotta selvin päin, ilman viinan tippaa. Suosittelen raittiutta, mutta en suostu olemaan ylemmyydentuntoinen raivoraitis. Olen vain raitis, ilman raivoa.

 

 

 

 

 

Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen!

Tämä blogi toistaa osittain viime aikojen blogieni sisältöä. Kirjoitan, koska aihe on äärimmäisen tärkeä, asia koskee, tai ainakin sivuaa, jokaista suomalaista.

Opetusministeri Grahn-Laasonen, olette asettanut osaamisen tulevaisuuspaneelin.  Perusteena on tieteen ja teknologian kehitys sekä yhteiskunnalliset muutokset, esimerkkeinä tekoäly ja robotiikka, jotka muuttavat työelämää ja osaamistarpeita nopeasti.

 ”Osaamisen tulevaisuuspaneeli parantaa koulutuspolitiikan ennakoivaa päätöksentekoa. Paneelin tehtävänä on ennakoida yhteiskunnallisesti merkittäviä koulutuspolitiikan muutostarpeita sekä tehdä osaamisen ja oppimisen kehittämistä koskevia ehdotuksia kaikilla koulutusasteilla ja kaikissa koulutusmuodoissa.”

Koulutuspolitiikkaa sekä oppimista ovat uudistamassa kauppatieteilijän johdolla tietokirjailija, pääjohtaja, valtiosihteeri, kansleri, professori, tutkimusjohtaja, toimitusjohtaja, johtaja, kansliapäällikkö, pormestari, toimitusjohtaja, tutkimusjohtaja ja professori. Vain yksi panelisteista on oppimisen ammattilainen. Varsinaisia käytännön koulutyön, opetuksen, asiantuntijoita joukossa ei ole, opetushallituksen pääjohtajaa en pidä sellaisena.

Tässä on varsinainen ydinasia: ”Grahn-Laasosen mukaan koulutusjärjestelmää kehittämällä voidaan vastata yritysten ja muun työelämän osaamistarpeisiin.”  

Asia tuli selväksi: Kouluun lisää tehoa, kilpailua, bisneskonsultit mukaan kouluttamaan nopeasti ”ilmiömäisiä tulevaisuusosaajia” työelämään. Päälle on siroteltu silmänlumeeksi tekstiä elinikäisestä oppimisesta, mahdollisuuksien tasa-arvosta ja peruskoulun hyvistä oppimistuloksista.

Mikä asia on nostanut Suomen maailman ihannevaltioksi? Yksiselitteisesti, se ”tasapäisten keskinkertaisuuksien peruskoulu” josta kilpailu- ja markkinakoulun ystävät halusivat  päästä kiivaasti eroon. Pisa muutti kaiken vuonna 2001. Ennustin silloin kirjoituksissani, että vastaiskun aika tulee. Se aika on nyt.

Peruskoulun (90-luvulla kovasti pilkatut) isät suunnittelivat koulun, jossa kasvaa tasapainoisia, ahkeria kansalaisia, jotka löytävät omat lahjansa ja oppivat toimimaan sosiaalisissa yhteisöissä, kohtelemaan lähimmäisiään hyvin;  ihmisiä, jotka saavat rakastua matematiikkaan, musiikkiin, taiteisiin, liikuntaan, käsitöihin, kieliin, jotka oppivat puhumaan ja kirjoittamaan suomea, äidinkieltään. Kaikki koulutyö tuki ”osaamista.” Miten ihmeessä Nokia pystyi luomaan menestyksensä? Siksi, että työntekijät olivat käyneet suomalaisen peruskoulun!

Akateeminen, maisteritasoinen opettajankoulutus alkoi 1979. Se kasvatti Suomeen itsenäisiä, ajattelukykyisiä opettaja-kasvattajia, joiden ammattitaidon ja moraalin varassa suomalainen koulu nousi maailmalla ihanteeksi.

Nyt on uusi aika. Lapsi ”ilmiömäisenä tulevaisuusosaajana,” ja koulu konsultti- ja tietokonefirmojen sponsoroimana kilparatana, voittamisen ja minä-minä kulttuurin edistäjänä, on voittamassa. Enää ei muutosagenttien tarvitse pilkata peruskoulun puolustajia tasapäisiksi typeryksiksi. Ei heistä enää ole vastustajiksi, kun voittaja-menestyjät vievät Suomen huipulle – ja itsensä siinä siivellä.

Koulut ovat eriytymässä, kuilu köyhien ja varakkaiden kotien lasten välillä kasvaa, kun koulutetun eliitin lapset pakenevat kurjistuvia peruskouluja. Sitä on tapahtunut jo kauan kulissien takana, pian lienee aika perustaa premium-tason koulut maksukykyisille. Kyllä se sopii, ikävä vain, että kehitys ennakoi koko yhteisen koulumme romahtamista. Köyhien ongelmakotien lapset jäävät jo nyt helposti heitteille.

Pian siunaillaan entistä pontevammin ”mihin ne pojat ovat kadonneet”. Syrjäytyminen alkaa jo ennen koulua; yläkoulussa tilanne on jo monen kohdalla hyvin paha. Ammattiopetuksessa ohjaudutaan itsenäisesti minne sattuu ja opettajat on siirretty syrjään työharjoittelun ohjaajan tieltä. Ei kai ammattiin valmistuja tarvitse koulusivistystä; hyvä rautakaupan osastonhoitaja tai kosmetologi tekee harjoittelijasta alansa ammattilaisen halvalla ja nopeasti.

Opettajat, jotka eivät jaksa pokkuroida alastomien keisareiden edessä ovat vaikeuksissa. Vakaumuksellisen opettaja-kasvattajan on mahdotonta myydä pedagogiset arvonsa, ammattitaitonsa ja sielunsa turhuuden markkinoille. Kun opettajisto uupuu ja kyynistyy lopullisesti, 100-vuotiaan isänmaamme koulun alamäki jyrkkenee rajusti. Kuka tästä kaikesta kantaa vastuun? Tuskin kukaan, korkeintaan kasvoton yhteiskunta.

 

 

 

 

 

 

 

 

Opettajan hätähuuto

Sain kirjeen nuorelta opettajalta: Olen luokanopettaja, ainakin vuoden virkavapaalla toimestani, jossa ei ollut enää aikaa eikä resursseja olennaiseen eli oppilaiden opettamiselle, kuuntelemiselle eikä millekään muullekaan mielestäni tärkeälle. Aloin uupua, kyynistyä, kyllästyä, tuntea itseni tarpeettomaksi kaiken sälän hoitamisen keskellä. Loikkasin pois digiloikasta, järkyttävästä kiireestä ja stressimyllystä ja myllytyksestä. Kuinka kauan opettajat jaksavat tätä menoa!  Tällaiseen ammattiin en uskonut kouluttautuvani 2000-luvulla luokanopettajakoulutuksessa. Harkitsen vakavasti, palaanko enää opettajaksi. Surullista!

Tuore Suomen Kuvalehti (SK 38) esittelee kouluamme, jossa kaikki tehdään uudella tavalla. Kansikuvana on it-laitteisiin kytkeytynyt aapiskukko, selfie-keppi tähtää omaan naamaan, jonka silmät peittää  it-härveli. Kukon pyrstösulat näyttävät olevan tulessa. Kukolla taitaa olla tulenpalava kiire Euroopan huipulle, sitten maailman absoluuttiseksi kärjeksi, monien opetushallinnon kärkihankkeiden avulla tietenkin.

Kuvalehden sisäsivulla on kuva koululapsista, jotka  ”oppivat sulautuvasti (blendid learning) ja hybridisesti.” Opettajaa ei ole, on vain valmentaja joka on jalkautunut asiantuntijajäsenenä tutkimusryhmän (pikkuoppilaiden) pariin. ”Opiskellessaan virtuaalisessa ympäristössä ja sosiaalisen median avulla, oppijat rakentavat ja tuottavat tietoa, joka on moniulotteisempaa kuin itse opiskeltava sisältö.” (Peruskoulu 3.0-hanke.)

”Opettajan ja oppilaiden välinen kontaktiopetus sekä oppilaiden keskinäinen oppiminen yhdistyvät digitaalisten oppimisympäristöjen kanssa,” kertoo Helsingin kaupungin koulutuksen ja oppimisen digistrategia. Ei tämä ole mauton vitsi, suomalaista koulua visioidaan nyt aivan uusiksi. SK:n kansi kukkoineen tiivistää visionäärien näyn koulusta: Ei kirjoja, ei opettajia, ei oppilaita. Missä on koulukasvatus, missä opetus, missä opettaja, missä realiteettien taju ja vastuu oppilaiden kasvatuksesta?

Oppilas ei ole pelkkä ”oppija” tai ”tulevaisuusosaaja,” kuten propaganda toitottaa. Jokainen oppilas tarvitsee turvallisuutta, opiskelurauhaa, tunnustusta, kavereita ystävinä eikä kilpailijoina. Oppikirjojen poistaminen on vastuutonta, koulun seinien kaataminen typerää. Oppilas tarvitsee tuttua kotipesää, tuttuja luokkatovereita -sisäistä rauhaa ja turvallisuutta. Visionäärien taivasnäkyjä ei saa lunastaa oppilaiden turvattomuudella ja mielenterveydellä. Vuorovaikutuksesta ja verkostoista paasaavien pitäisi tajuta, että opettajan ja oppilaan henkilökohtainen, ”kasvosta kasvoon,”  vuorovaikutus on tärkeintä. Opettajan selkeää opetusta,  hyväksyvää  katsetta ja rohkaisevia sanoja ei mikään ”modernin oppimisympäristön” kama voi korvata

Opettaja ei ole valmentaja eikä kanssaoppija, hän on aikuinen, opetuksen akateeminen ammattilainen. Hurmahenkinen visionääri väittää, että nykyopettaja kaataa tietomyrkkyä väkisin oppilaiden päihin. Se on vale. Opettaja osaa ajatella aivan itse miten kulloinkin opettaa.

Tässäkö malli tulevalle suomalaiselle kilpailukoululle ”Jotkut viisivuotiaat aloittavat akateemisen uransa USA:ssa jo esikoulussa. Kunnianhimoiset tavoitteet uuvuttavat pieniä. ”Ilmapiiri on meillä alusta alkaen hyvin akateeminen. Täällä päin vanhemmat tietävät jo varhain, mihin yliopistoon he haluavat lapsiaan valmennettavan.” Kuraattori Phyllis Hart törmää työssään kunnianhimon varjopuoliin. ”Kun koulun vaatimuksiin lisätään vielä vanhempien arvostamat harrastukset, huoneeseeni kävelee vasta 8-vuotiaitakin lapsia, jotka itkevät sitä, etteivät jaksa enää.”

Kun suomalainen opettaja uupuu, muuttuu kyyniseksi, antautuu ja luopuu ammattietiikastaan, koulun romahdus on lähellä. Pisan tuoma maine on muisto vain. Raunioilta kaikuvat koulua uudistavien konsulttien lupaukset, visiot, utopiat ja bisnespuheet. Kuka kaikesta hyötyy? Kuka vastaa, kun tulee laskun aika?

Vielä sananen  kukosta, kunnian kukosta. Tiedän, että se ei minulle tekstistäni kiekaise. En sitä kaipaakaan; kunnian kukolla on sitä paitsi aivan liian paljon tilaustöitä, kukon kannattaa katsoa kenelle kannattaa kiekua ja ketä pitää kavahtaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Fantastinen peruskoulu-uudistus menossa

Yliopistossa toteutui vuonna 2010  fantastinen yliopistouudistus, jota myös vuosisadan fiaskoksi on kutsuttu. Nyt valmistellaan fantastista peruskoulu-uudistusta. Hallituksen kärkihanke on oppimisen uudistaminen. Näin opetusministeri Sanni Grahn-Laasanen meille visio:

Suomalaista peruskoulua uudistetaan laatimalla sille tulevaisuuden visio ja teesit. Muutos ei kuitenkaan tapahdu ilman tekoja. Yhdessä määritellyn vision ohella tarvitaan myös keinoja, joilla teesit pannaan toimeen peruskoulun uudistamiseksi. Peruskoulufoorumin toimintaryhmän tehtävänä on löytää ja kehittää sellaisia toimintatapoja, joilla uuden peruskoulun teesit saadaan tuotua osaksi peruskoulun arkea.

Uudet opetussuunnitelmat otettiin käyttöön 2016, lähes 10 vuoden valmistelun jälkeen. Mitä koulussa ollaan nyt  uudistamassa? Rakenteet, tavoitteet, sisällöt vai opetusmenetelmät? Koulukasvatus perustuu yhteiskunnan arvoihin. Yksiarvoisissa diktatuureissa ei arvovalintoja tarvitse pohtia, koska Johtaja tai Pyhä kirja säätelevät kaikkea elämää, myös kasvatusta, koulutusta ja sen tavoitteita. Aidoissa demokratioissa  on tärkeää, että vaikutusvaltaisten päättäjien ja eri intressitahojen arvolähtökohdat tuotaisiin avoimesti ja rehellisesti esiin. Vain silloin jokainen kansalainen voi ratkaista oman kantansa esimerkiksi koulua koskevissa kysymyksissä.

Mitkä ovat nykyuudistajien todelliset arvot, millainen pedagoginen asiantuntemus heillä on? 

Tällainen oli peruskoulun perusta, kun se luotiin (POPS 1970):

Peruskoululain tavoitemäärittely sisältää  opetuksen yleistavoitteina siveellisyyden ja hyvät tavat, tasapainoisuuden, hyväkuntoisuuden, vastuuntuntoisuuden, itsenäisyyden, luovuuden, yhteistyökykyisyyden ja rauhantahtoisuuden. Uuden lain mukaan ”Tässä laissa tarkoitetun opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvamista hyviksi ja tasapainoisiksi ihmisiksi ja yhteiskunnan jäseniksi sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Lisäksi esiopetuksen tavoitteena on osana varhaiskasvatusta parantaa oppilaiden oppimisedellytyksiä. Opetuksen tulee edistää tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana.”

”Koulun ensisijaisena tavoitteena on tarjota aineksia ja virikkeitä oppilaan omaleimaisen koko persoonallisuuden kehittymiselle. Oppilaan yksilöllisten, ainutkertaisten piirteiden kehittyminen on otettava huomioon yleistavoitteiden rajoissa. Vastuu perheestä ja lähimmäisestä on nykyisin laajentunut koko maailmaa koskevaksi. Teknillistyvässä maailmassa ihmiskunnan on muututtava demokraattisemmaksi ja inhimillisemmäksi. On pyrittävä kehittämään oppilaiden persoonallisuutta niin, että yhteiskunta kulkisi tähän suuntaan.”

Ja vielä tämä Kekkosen aikainen opetusopillinen jäänne: Opetus on koulun elämänpiiriin sijoittuvaa tavoitteista vuorovaikutusta, joka tähtää oppilaiden eheän kokonaispersoonallisuuden kehittämiseen kasvatustavoitteiden määrittämissä suunnissa.

Peruskoulua pilkattiin alusta lähtien tasapäisten keskinkertaisuuksien kouluna, joka tuhoaa oppineisuuden ja sivistyksen. On paljastunut, että arvovaltainen herrasäätiö tähtäsi peruskoulun tuhoamiseen. Se, että jokainen lapsi, rikas ja köyhä, maalainen ja kaupunkilainen sai mahdollisuuden käydä samaa koulua oli joillekin punainen vaate. Eihän pohjasakalla ole älyä opintielle!

Peruskoulupilkka yltyi 90-luvulla. Vaadittiin muutosta, kilpailu- ja markkinakoulua:

 ”Hämeenlinnan valtuusto päättää pian kilpailun avaamisesta. Vanhemmille palvelusitoumus. Kilpailijoiksi muuttuvat koulut markkinoivat kirjeitse palvelujaan koteihin. Paperilla koulu lupaa taata oppilaille laatutekijät, joilla koulu haluaa profiloitua. Kaupunginjohtaja  tunnustaa, että malli on otettu Ruotsista.  Markkinaohjausta ja asiakaslähtöisyyttä otetaan julkiseen sektoriin kouluun. Vanhemmille ja lapsille avataan valinnanmahdollisuus ja luvataan samalla tietyt laatupalvelut. Kilpailussa menestyminen näkyy koulun rahoituksessa. Valitessaan koulun lapset vievät sen ja sen summan rahaa repussaan omaan kouluunsa. Hyvät ja laadukkaat koulut saavat enemmän oppilaita ja enemmän rahaa, heikot koulut kuihtuvat. Kilpailussa kompasteleville luvataan valtuustolta hätäapua.(HS 12.12.93)

 ”Toista tuhatta kuulijaa ahtautui marraskuun lopulla 2000  Finlandia taloon kuulemaan mitä  TT (Teollisuuden ja työnantajien keskusliitto) tulevaisuuden koulutukselta vaati: Lisää kilpailua, tehokkuutta ja arviointia, kouluiän alentamista ja koulujärjestelmän uudistamista teollisuutta paremmin palvelevaksi. Koulut tulisi saattaa tulosvastuulliseksi ja opettajien kannustuspalkkausta tulisi harkita. Pääministerin kansliaan pitäisi perustaa ”inhimillisten voimavarojen kehittämisneuvosto.”(Suomen Kuvalehti, marraskuu 2001)

Pari viikkoa TT:n seminaarin jälkeen julkaistiin mullistavat Pisa-tulokset. Parjattu peruskoulumme olikin loistava tuloksiltaan. Kukaan ei kai myöntänyt olleensa väärässä pilkatessaan peruskoulua sivistyksen ja oppineisuuden tuhoamisesta.

***

Nyt koulu siis uudistetaan perusteellisesti peruskoulufoorumissa. Opetusministeriön masinoima  Osaamisen tulevaisuuspaneeli  ”parantaa koulutuspolitiikan ennakoivaa päätöksentekoa.” Paneelin tehtävänä on ennakoida yhteiskunnallisesti merkittäviä koulutuspolitiikan muutostarpeita sekä tehdä osaamisen ja oppimisen kehittämistä koskevia ehdotuksia kaikilla koulutusasteilla ja kaikissa koulutusmuodoissa.

Näissä osaavissa  käsissä on koulutuspolitiikkamme suunta:

Anne Brunila, pj. prof, kauppatieteilijä Cristina Andersson, tietokirjailija Olli-Pekka Heinonen, pääjohtaja, Opetushallitus Martti Hetemäki, valtiosihteeri, valtiovarainministeriö Kaarle Hämeri, kansleri (1.10.2017 alkaen), Helsingin yliopisto Sanna Järvelä, professori, Oulun yliopisto Jari Kaivo-oja, Tutkimusjohtaja, Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun kauppakorkeakoulu, Turun yliopisto Esko Kilpi, toimitusjohtaja, Esko Kilpi oy Paula Laine, johtaja, Sitra Anita Lehikoinen, kansliapäällikkö, opetus- ja kulttuuriministeriö Lauri Lyly, pormestari, Tampereen kaupunki Ilkka Paananen, toimitusjohtaja, Supercell Petri Rouvinen, tutkimusjohtaja, ETLA Riitta Salmelin, professori, Aalto-yliopisto

Kuuntele miten toimintaryhmän jäsen, johtava konsultti Hermanni Hyytiälä (Reaktor Oy) jakaa ajatuksiaan siitä, millaisia muutoksen mahdollisuuksia ja haasteita peruskoulun uudistamisen taustalla vaikuttaa. (Reaktor Innovations Oy eli Reaktor on suomalainen IT-asiantuntijapalveluita, ohjelmistokehitystä sekä digitaalista design-työtä tarjoava yritys.)

https://oppiminenuudistuu.wordpress.com/tag/peruskoulufoorumi/

Tällaisilla eväillä  meille luodaan uutta koulua 100-vuotiaan Suomen kunniaksi..

Eikö ole aivan fantastista!

 Mukana uudistustyön johdossa ei ole turhia mussuttajia, opettaja-humanisteja höpisemässä kasvatuksesta, sivistyksestä, opetusopeista, ihmiskuvasta, moraalista, lapsista, nuorista, syrjäytymisestä, oppilaiden mielenterveysongelmista.

Eiköhän huudeta yhdessä digi,digi,digi Jee! Ja sitten oikein iso jaksuhali kaikille innovaattoreille. Kuulemme pian loistavista innovaatioista, joita maata kiertävät konsultit ovat keränneet seminaareista kautta maan.  Koska niin ja niin monta seminaarilaista on lyönyt viisaat päänsä yhteen, lienee ilmiselvää, että tulossa on loistava uusi innovaatiokoulu, menestystarina. Kun tieto on tikulla taskussa ja äly on ulkoistettu älylaitteille, päiden kovalevyillä vapautuu paljon tilaa kaikelle kivalle. Pian koulussa viihdytään!

 

 

 

 

 

 

 

Isyys on upea etuoikeus

Mies! Jos olet isä, pappa, iskä, tai isukki, ainakin kerran vuodessa kannattaa miettiä mitä se tarkoittaa ja vaatii. Olet etuoikeutettu, saat tuntea pienen taaperon lämmön sylissäsi, avoimen katseen, hymyn; saat seurata hänen kasvuaan nuoreksi naiseksi tai mieheksi.

Sinulla on vastuu siitä millaiseksi suhde lapsiisi muodostuu. Sinä edustat eri sukupolvea, sinä olet tuki ja turva, sinä näytät, että lapset ovat sinulle ilon aihe. Sinä näytät, että rakastat lapsiasi – eikö niin? Ole pojillesi miehen malli, turvallinen, neuvova ja kuunteleva. Opeta heidät puolustamaan heikkoja ja turvattomia. Ole tyttärillesi isä, johon voi luottaa, jolle voi kertoa murheensa, jolta saa lohdutusta ja apua.

Tee kaikkesi, että kotinne olisi vakaa ja turvallinen. Anna lapsen tuntea, että hän on sinulle tärkeä. Anna hänen ilmaista tunteensa, mutta opeta, että kielteisetkään tunteet eivät oikeuta muiden loukkaamista tai vihan suuntaamista heikompiin. Anna malli yhteistyökyvystä ja kärsivällisyydestä, opeta että on erilaisia ihmisiä ja tunnusta virheesi.

Jos haluat että lapsestasi tulee itseensä luottava, kiitä ja kehu häntä riittävän usein, ei vain hyvistä koulunumeroista, vaan myös hyvästä käytöksestä. Älä osoita pettymystäsi lapsen epäonnistuessa, äläkä vertaile lasta sisaruksiin tai muihin lapsiin.

Opeta lapsi omatoimiseksi ja vaadi lapselta iän karttuessa yhä enemmän vastuullisuutta. Hänen tulee huolehtia tavaroistaan, koulutehtävistään ja velvollisuuksistaan. Vaativuus ja rajojen asettaminen voi tapahtua hyvässä hengessä, se ei ole sama asia kuin mielivaltainen, satunnainen määräysten jakeleminen.

Keskustele oikeasta ja väärästä esimerkkien avulla. Kerro mitä itse ajattelet asioista, auta lasta löytämään moraalitajunsa. Ihmisen arvo mitataan sillä mitä hän antaa muille, ei sillä, mitä hän itselleen rohmuaa. Opeta lapsille, että jokaisella ihmisellä on sama ihmisarvo olivatpa heidän lahjansa, älynsä tai perhetaustansa millaiset tahansa.

Lue huolellisesti seuraavat rivit. Mitä ajatuksia ne sinussa herättävät?

”Minä menestyin koulussa kaikessa. Mielestäni yhdeksikkö oli sopivin numero ja varsinkin yläasteella vältin saamasta puhtaita kymppejä. Arvosana yhdeksän riitti saamaan vanhemmilta ja opettajilta janoamaani hyväksyntää.

Murrosiässä rinnassani oleva kuristava tunne elämän tarkoituksettomuudesta kiristi päivä päivältä hitaasti mutta varmasti rusentavaa otettaan. Minulle puhkesi kolmetoistavuotiaana Se Riivattu Tauti.

Tein mitä tahansa, että saisin edes pienen hetken kokea sen mystisen lohdutuksen, hyvän olon tunteen, ikään kuin paluun äidin kohtuun, jonka ruoka minulle toi. Ruoka vatsassani kuuli minun tuskaani, se täytti hetkeksi sisäisen tyhjyyteni olemassaolonsa suloisella täyteydellä. Ruoka hyväili päätäni lohduttavasti, makea possumunkki kertoi hyväksyvänsä minut sellaisena kuin olen. Ruoka oli olemassa minua varten. Se oli uskollinen ystävä, joka ei minua hylkäisi”.

Huomasitko ytimen? Nuori tarvitsee hyväksymistä, tunnetta että hänestä välitetään. Isä, mies, sinulla on avaimet käsissäsi. Juuri sinä voit antaa turvallisuutta lapsellesi

Kaikki lapset eivät ole vaivattomia, on myös kapinallisia ja niskuroivia nuoria. Älä luule, että he ovat itsenäisiä. Nuoruuden kapinallaan he testaavat sitä, välitätkö heistä aidosti vai hylkäätkö onnettoman. Älä koskaan hylkää lastasi!

Kun lepäät ajan tullen hoitokodissa, toivot, että lapsesi tulevat katsomaan sinua ennen iltavelliä. Usein he tulevatkin, jos olet heitä rakastanut. Heille on tärkeää, että faari voi hyvin. Ja mikä parasta: heillä voi joskus olla mukanaan pieniä ihania taaperoita, heitä, joiden kautta sinunkin elämäsi jatkuu sukupolvien ketjussa.

Voit nukahtaa rauhassa, kiitollisena siitä, että olet saanut olla isä.

 

 

 

Miksi digigurut moittivat nettiä?

Näin pari vuotta sitten Helsingin Sanomissa kuvan nuoresta Yrjö Engeströmistä, 70-luvulla vasemmistolaisen koulutuspolitiikan keulakuvasta, joka kirjoitti teoksen ”Koulutus luokkayhteiskunnassa.” Radikaalista kehkeytyi arvostettu koulutusalan professori, joka osasi uudistua.

Lehtikuvassa ei ollutkaan Yrjö,  vaan hänen poikansa Jyri Engeström, nuoren Yrjön kaksoisolento. Piilaaksossa elävä sosiaalisen median kehittäjä, sosiologi ja yrittäjä, vastustaa netin ylivaltaa, koneriippuvuutta ja koukuttavia pelejä.  Hän haluaa tilalle leikkiä, taidetta ja ulkoilmaelämää, koska ”netillä ei ole sielua.”

Jyri Engeström on tuottanut Amerikassa avioerolapsille kuvanjakopalvelun, jossa poseeraus ja asioiden peittely korvautuvat aitoudella. Vaikka vastustin Yrjö  Engeströmin yhteiskunnallisia ajatuksia, olen varma, että hän uskoi luovansa  parempaa maailmaa.  Pojalla on sama moraalinen pyrkimys.

Uuden opetussuunnitelman teknologiaa ja viestintää koskeva osaamisalue on nostettu koulukeskustelun keskiöön. Opettajia nimitellään mediassa digimuukalaisiksi, jopa uhkaillaan sillä, että jokaisessa oppiaineessa pitää käyttää teknologiaa viikoittain. ”Tieto kulkee nyt taskussa” mainospuhe kelpaa varmasti ainakin niille, jotka tietotekniikkaa kouluille myyvät. Köyhät lukiolainen kertoo, että opiskelu on pakko lopettaa, kun se on maksanut jo yli 800 euroa, heti alkuun; tietokone on suurin menoerä digimateriaaleja unohtamatta.

Oppilaiden vapaa-aika kuluu yömyöhään sosiaalisessa mediassa, älypuhelimen tai tietokoneen parissa. Konemaailma on niin kiinnostava varsinkin monelle murrosikäisille pojalle, että sen rinnalla koulunkäynti on yhdentekevää ja vastenmielistä. Sen sijaan, että kaksikymmentä vuotta on kauhisteltu suomalaisten lasten huonoa kouluviihtymistä, olisi syytä kauhistella sitä, että niin moni koululainen ei ole lainkaan motivoitunut opiskelemaan; opiskelu on tylsää nettimaailman rinnalla.

Miksi pitää opiskella asioita, joita kapitalistinen riistoyhteiskunta vaatii, kysyivät teiniliittolaiset 70-luvulla. Miksi pitää opiskella kielioppia ja muuta typerää, kysyvät koululaiset nyt, ja ”asiantuntijat” antavat heille tukeaan: Jokaisessa oppiaineessa tulee käyttää viikottain älylaitteita.

Kaikki nuoret eivät tätä hyväksy. Lainaan Sanna Pennasen mielipidettä Hesarissa: ”Olen lukion toisen vuoden opiskelija ja voin sanoa olevani täysin kyllästynyt digiin. Teen töitä jatkuvasti tietokoneella. Tämä johtaa silmien väsymiseen. Usein asento pulpetissakin on hankala. Osassa oppiaineista käy vain digikirja. Niitä opettajia, jotka hyväksyvät sekä digi- että paperikirjan, pidän sivistyneinä. He näkevät, että eri opiskelijoilla on erilaisia oppimistapoja. Monet opettajat vain teettävät erilaisia tehtäviä – tietenkin tietokoneella. Lisäksi sähköisten yo-kirjoitusten vuoksi pitää opetella suuri määrä uusia ohjelmia, jotka ovat todellisessa elämässä täysin hyödyttömiä. On hassua, että samat opettajat, jotka varoittavat ruutuajan vaaroista, haluavat teettää vain digitehtäviä. Kaipaan opetusta, tarinoita ja läsnäoloa.”

Anna Kaila, kolmen diginatiivin äiti, kysyy, onko digiloikassa menty liian pitkälle. ”Digimaailman sydämessä Piilaaksossa on  palattu perus­asioihin. Teknologiagurut jonottavat lapsilleen paikkoja kouluista, joissa ei ole tietokoneita eikä tabletteja. He ovat nähneet teknologian vaarat ytimestä käsin. Digiä pidetään uhkana kehityksen kannalta keskeisten perusarvojen toteutumiselle. Opetuksessa panostetaan lasten kykyyn ajatella ja kehittää ominaisuuksiaan; synkronoidaan aivojen yhteyttä kehoon käyttöjärjestelmien sijaan.”

Älylaitteet ja digitalisaatio ovat ihmisälyn upeita saavutuksia. Älyn lisäksi maailmassa kaivattaisin järkeä, viisautta ja tunneälyä, jotka liian monilta älyköiltä ovat kateissa. Innovaatiota julistavilla koulutusguruilla on usein valitettavan ohut side koulun reaalimaailmaan.  Arjen realiteeteissa eläville opettajille on varattu vanha tuttu haukkumanimi: muutosvastarintainen.

Jos opettajan oikeus itsenäiseen opetussuunnitelman toteuttamiseen typistetään hallinnollisin määräyksin, tuhotaan pedagogisen ajattelun vapaus, juuri se, mistä suomalaista koulua on maailmalla ylistetty. Älylaite on opiskelun apuväline, ei sen enempää. Kaikista ei tarvitse tulla koodaajia eikä peliammattilaisia.

Digin pitäisi olla ihmisen palvelija, nyt se on herra, joka on sekoittanut palvelut ja ahdistanut ihmiset palvelijoikseen. Kun vanhuksen syliin pantiin hoitokodissa robottikissa, mies antoi sen heti pois ja totesi, ettei meitä vanhoja voi näin kohdella. Ymmärtääkö hurahtanut robottikauppias, mitä mies tarkoitti? Tuskinpa vain, hän alkaa kehittää innoissaan robottia, joka ”ymmärtää tunteita.”  Joku säätiö varmaan rahoittaa hanketta ja media mainostaa kritiikittä upeaa innovaatiota.

Mitä ihmisestä jää jäljelle kun sekä äly että tunteet on ulkoistettu digille? Pelkkä ihmisen kuori, ohjelmoitava keho, ihmisrobotti. Bisnes kiittää!