Veikko, duunari ja runoilija

Setäni Veikko lähti vuosikymmeniä sitten Ruotsiin, Trollhättaniin Volvoja kokoamaan. Veikko kuoli tammikuussa 2011. Maallista mammonaa ei setäni pystynyt elämänsä aikana keräämään, mutta hengen aarteita hän omisti sitäkin enemmän. Perinnöksi Veikko jätti monta kiloa runoja. Luin niistä äsken muutamia.

Veikko oli työmies, jolla oli sanataiteilijan herkkä sielu, kuten tämä kaunis runo osoittaa:

Rakkaus

Huomaamatta se tulee,
hiljaa,
kuin aamun tuuli
kuin aamun tuuli
kuin aamun tuoksu
kuin aamun lämpö
kylmän pimeän yön jälkeen…
Miksi puhuisimme sen pois.

Kuuntelin lapsena päivittäin omakotitalon alakerrassa, mummoni (siis mummuni) keittiössä, mitä Keskon varastomies Veikko luennoi ruokatunnillaan ranskalaisesta kirjallisuudesta ja filosofiasta.

En tietenkään ymmärtänyt juuri mitään Veikon puheista, mutta Sartren nimen muistan. Samoin sen, että amerikkalainen Marlon Brando oli filmitähti ja ”neurootikko,” jota setäni ihaili varsinkin roolistaan ”Alastomassa satamassa”, vuonna 1954. Sitten oli joku Alpert Kamyy, tai sen tapainen.

Parikymppinen Veikko puhui Nuoresta Voimasta ja Parnassosta. Ne olivat ymmärrykseni mukaan joitain lehtiä, joissa oli runoja ja muuta kummallista. Ymmärsin, että Veikkokin rustasi runoja, vaikka koko muu suku suti pensselillä väriä kankaalle tai liian kalliille akvarellipaperille. Veikko teki myös kuparipakotustöitä, komeita koristelautasia ja lampetteja kuten Einari-paappakin oli tehnyt maalaamisen ohella pula-aikana saadakseen leipää isolle lapsiparvelleen.

Kerran kesken Veikon monologin muistin repliikin, jonka olin kuullut teatterissa. ”Purppurahuulia polttaa suudelma taivaallinen,” laukaisin äänekkäästi omana panoksenani Veikon ruokatunnin runo- ja taidetapahtumaan. Muistan Saimi-mummun ja Veikon hämmennyksen: Mitä ihmettä tuo poika päästi suustaan? Olin nolo.

Veikko teki töitä varastoissa ja tehtaissa, käväisipä merilläkin. Niissä hommissa filosofiasta ja runouden tuntemuksesta oli kai melko vähän hyötyä. Veikko oli kuitenkin sivistyneempi kuin moni akateeminen fakki-idiootti.

Veikon runo ”Hän” oli painettu hänen muistotilaisuutensa lehtiseen. Näen sieluni silmillä Veikon meren rannalla, se musta baskeri päässään. Veikko katsoo merta, samalla hän katsoo sielunsa syvyyksiin. Siellä on syntymässä runo, kaunis ja surullinen.

Hän

Hän asteli murhetta kantain
yön holveihin valottomiin,
kukat vaahtojen äärillä rantain
oli valkeat, valkeat niin.
Kun huokaus hiljaisesti
yli aavojen levinnyt ois
taas nukkunut ikuisesti. –
Nuku pois, nuku muistoni pois!

***
Kirjoitin yllä olevan tekstin eilen.

Kello on nyt 5:50. Katsoin juuri Yhdysvaltojen
presidenttiehdokkaiden väittelyn televisiosta.
Muistin, että Veikko lausui usein Einari Vuorelan runoja.
Runo ”Hölmö” loppui näin:

Hölmö kynsi päätään,
paksua päätään,
synkeästi suuttui,
päästä ruuvi puuttui.

Kaivoin pinosta vielä yhden Veikon runon:

Voi touhu turhan tärkeä-
Mies ryhtyi nauramaan-
Näin tärkeyden kärkeä
kun katkoi naurullaan,
sen rakennelmat särkeä
kun oli kokonaan
sanottiin ”vailla järkeä,”
ja vietiin hourulaan.

Olipa Veikko-setäni fiksu! Kuten yhdeksän sisarustaankin.

LASTEN STRESSI

Seuraava teksti on kirjoitettu seminaaripuheeenvuoroksi 23 vuotta sitten, vuonna 1997.

Tämän päivän lapset ovat stressin uhreja. Vanhemmat siirtävät osan ahdistuksestaan lapsiin vaatimalla heiltä yhä aikaisemmin yhä enemmän. Usein lasta pidetään jonkinlaisena miniaikuisena, jota hän ei kuitenkaan missään tapauksessa ole. Vanhemmat saattavat projisioida omia pettymyksiään työelämässä ja elämässä yleensä, vaatia lapsia toteuttamaan vanhempien unelmat, pätemään, kilpailemaan, aikuistumaan mahdollisimman nopeasti.

Myös koulut heijastavat vääristynyttä arvomaailmaa: Lasten tulisi kasvaa mahdollisimman nopeasti. Tämä siksi, että koulut ovat tulleet yhä tulosorientuneimmiksi. Amerikassa lapsia arvioidaan, testataan ja verrataan muihin ja tällä perusteella koulut asetetaan paremmuusjärjestykseen. On merkkejä, että sama systeemi on tulossa meillekin. Vaikka sitä perustellaan lasten parhaalla ja sillä, että opettajat ja vanhemmat ovat oikeutettuja tietämään mikä lasten taso on suhteessa muihin, on pelättävissä, että mittauksia käytetään pinnallisesti siten, että koulut ja opettajat jaetaan tasoluokkiin; mahdollisesti parhaiten menestyviä tuetaan rahalla ja heikoimpia (köyhiä) rangaistaan vähentämällä resursseja. On vaara, että pedagogiset periaatteet, kuten luovuuden ja persoonallisen kasvun aito tukeminen tukahtuvat pinnallisten tehovaatimusten ja näennäisen tuottavuuden alle.

Amerikkalaiset maailmankuulut kasvatuspsykologit, luovuuden ja ajattelun tutkijat, HOWARD GARDNER ja ROBERT STERNBERG ovat vastustaneet voimakkaasti koulujen testimaniaa ja -bisnestä. Pääasiaksi on muodostunut se, miten hyvin oppilaat menestyvät testeissä, eikä se, mitä he ovat varsinaisesti oppineet. Aikuisten maailmassa, lähinnä talouden esimerkkien mukaisesti, lapsen arvo on kytketty yhä enemmän hänen  potentiaaliseen arvoonsa tulevana kansantalouden kasvattajana.  

Oppilaita uhkaillaan sillä, että koulumenestys on ehto tulevaisuudessa menestymiselle, sille, pääseekö vauraaseen eliittiin, joita esim. tietotekniikan parhaat ammattilaiset kiistatta ovat, vai onko edessä vajoaminen rupusakkiin, työttömiksi eläteiksi, joilla ei ole edessään mitään arvokasta tai kiinnostavaa.

ON PELÄTÄVISSÄ, että jos nykyajan hyvällä alulla oleva suomalaisen yhteiskunnan amerikkaistuminen jatkuu yhä useampi lapsi joutuu tuntemaan ahdistusta siitä, että vanhempien, tovereiden ja opettajien taholta saatu hyväksyminen ja rakkaus on sidottu siihen, miten hyvin lapsi suoriutuu astetuista tehtävistä ja miten hyvä hän on suhteessa muihin.

ON ODOTETTAVISSA, että lasten psykiatriset ongelmat tulevat yhä lisääntymään, osaksi kotien raskaiden ongelmien vuoksi ja osittain yhteiskunnan ja koulun lapsiin kohdistamien paineiden vuoksi.

MITÄ JÄRKEÄ on hokea ihmisille, varsinkaan lapsille, että heidän elämänsä tulee olemaan turvatonta, heidän tulee vaihtaaa usein työpaikkaa, uudistua kelvatakseen ja täyttääkseen vaatimukset? Ei näitä vaatimuksia ole Jumala säätänyt, vaan niitä hellivät ne, joiden oma elämä on kapeutunut narsisitiseen kilpailemiseen muita vastaan. Lapset tarvitsevat aikuisen turvaa ja rakkautta.

On ihmisiä, joiden oman elämän jatkumisen edellytys on muiden kukistaminen, se, että saa valtaa, mainetta ja taloudellista voittoa. Ei näillä visionääreillä ole edellytyksiä pohtia sitäm mikä elämässä, ja varsinkin lapsuudssa on arvokasta ja miten  HYVÄÄ ELÄMÄÄ edistetään. Jos tulevaisuudessa lapsille osoitetaan, että heidän ihmisarvonsa on tuottavuudessa ja tehokkuudessa, tämä merkitsee väistämättä sitä, että moraaliset ja sosiaaliset näkökohdat jäävät syrjään. Kun koulujärjestelmän kaikille tasoille lisätään paineita ja vaatimuksia, opettajiin kohdistuvat paineet lopultakin kasataan opiskelijoiden ja oppilaiden päälle.

YLIOPISTOJEN ja niiden laitosten välisessä kilpailussa ovat nykyään miltei kaikki säännöt sallittuja. Tärkeintä on usein se, miltä asiat näyttävät, ei se miten ne todellisuudessa ovat. Tieteestä on tullut pitkälle media- ja julkisuusuuspeliä, jossa pelin säännöt hallitsevat ja hyvä veli -verkostoja omaavat jyräävät jalkoihinsa niitä, jotka eivät suostu myymään sieluaan.

Kun koulujen tehokkuuslistoja julkaistaan lehdissä – pinnallisin perustein- on selvää keneen kohdistuvat paineet ja uhkat, kun tasoa pitää parantaa: oppilaisiin. En tietenkään ole niin typerä, että väittäisin koulun tehokkuuden olevan yhdentekevä asia. Väitän vain, että koulun tehokkuutta ei tavoiteta niillä pinnallisilla kriteereillä, joita nyt käytetään.

PAHIN EREHDYS on se, että kuvitellaan, että lapsia tehokouluttamalla heistä saadaan aikuisena valioyksilöitä, niitä, joiden varaan Suomen hyvinvointi ja kilpailukyky rakentuu. Paljon todennäköisempää on kuitenkin se, että näin saadaan kyynisiä, ahdistuneita aikuisia, kuuliaisia suorittajia, jotka ovat tottuneet lapsesta pitäen miellyttämään jokaista: vanhempiaan, opettajiaan, sitten puolisoaan, työnantajiaan. Harvasta suorittajasta  kasvaa luovia,  opiskelua ja työntekoa rakastavia autonomisia yksilöitä, jotka opiskelevat tehokkaasti siksi, että ovat sisäistäneet opiskelun merkityksen ja rakastavat vaikkapa tietotekniikkaa, huilunsoittoa tai  kirjoittamista.

 Monet lapset vetäytyvät kilpailusta heittäytymällä ”keskinkertaiseksi,” mikä on hyvä tapa suojata psyykeä jatkuvilta paineilta. Jotkut reagoivat stressiin ryhtymällä kapinallisiksi, jopa rikollisiksi.

OLISI YMMÄRRETTÄVÄ että ihmiseksi kasvaminen ja kasvattaminen tapahtuu aivan eri tavoilla kuin teollisuustuotteen jalostaminen. Olisi syytä kuunnella opettajia, psykiatreja ja psykologeja ainakin yhtä paljon kuin kauppatieteilijöitä tai insinöörejä. Tämä toive ei osoita vähääkään kenenkään vähättelyä, vaan realismia.

*Jälkihuomautus 17.10. 2020: Nyt lapset ovat koulupuheissa ”tulevaisuusosaajia.” Katso ekaluokkalaista! Mitä näet?

HÖPÖHÖPÖ-opetus

Suomeen pakolais-lapsena tullut elokuvaohjaaja  Hamy Ramezan kertoi millainen oli suomalainen koulu, johon hän tuli Iranista kymmenen vuoden ikäisenä. Tuoreen, kiitetyn, Ensilumi-elokuvan tekijä hymyili ja kertoi, että koulu oli loistava, kiitos opettaja Reijon.

Kymmenkunta kielitaidotonta 10-15 vuotiasta pakolaista opetettiin aivan ensimmäiseksi sanomaan höpöhöpö. Höpöhöpö! Hyvä opetus ei jäänyt siihen, vaan puolen vuoden kuluttua osattiin kirjoittaa tuhat sanaa suomeksi. Opettaja käytti monipuolisia menetelmiä ja tutustutti oppilaat suomalaiseen yhteiskuntaan hyvin konkreettisesti. Opettaja opetti – monipuolisin menetelmin, oppilaat opiskelivat ja oppivat.

Höpöhöpö -opetus on nostettu Suomessa jalustalle, mutta kysymys on aivan muusta mitä Ramezan ylisti. Jos asian pelkistää: Opettajat on alistettu usein palvelemaan höpöhöpö-määräyksiä, jotka ovat ristiriidassa heidän pedagogisen asiantuntemuksensa ja opetusmoraalinsa kanssa. Didaktiikkaa, opetuksen tutkimusta ja siihen perustuvia käytännöllisiä opetusopillisia neuvoja on kritikoitu, suorastaan halveksittu. On usein näyttänyt siltä, että ns. viralliset tahot luottavat enemmän mainosmiehiin ja yhden asian kauppiasiin kuin valtavaan opetusopilliseen tukimustietoon ja kouluarjen realiteeteista kertoviin opetuksen ammattilaisiin.

Nyt pitää innovoida. On keksitty ”avoimet oppimisympäristöt” –nuo 1960-luvulta tutut. On lopetettu pienet kodikkaat koulut, joita kansainväliset opetuksen tutkijat pitivät paratiiseina. Opetussuunnitelmaa monipuolisesti toteuttava opettaja ei pärjää yhden asian saarnamiehille. Hänet on leimattu mm. muutosvastarintaiseksi eilisen vangiksi.

”Suomalaista koulua” myydään kaikkialle maailmaan värikkäiden nettimateriaalien avulla. Jos ei taputa simppeleille mainoksille, saa muutosvastarintaisen arrogantin leiman, kauppias kyllä tietää parhaiten miten Suomi ja maailma muutetaan.

Jopa yliopistoissa opettajat on kuulemma määrätty noudatamaan tiettyjä menetelmiä kelvatakseen hallinnolle. Se on loukkaavaa ja typerää. Alansa parhaat asiantuntijat eivät saisi enää luennoida, puhua laajan asiantuntemuksensa avulla kiehtovasti ja opiskelijoita sivistävästi. Opiskelijat eivät kai olisi silloin ole ”oman oppimisensa omistajia,” jotka päättävät aivan itse mitä, ja miten, opiskelevat.

Totta kai myös pedagogisesti tarkoituksenmukainen tietotekniikan käyttö kuuluu opetukseen, alakoulusta korkeakouluihuin.

Mitäpä jos kaikki koulun ja opetuksen kanssa askartelevat vaivautuisivat rohkeasti lukemaan oppikirjan Didaktiikan perusteet. Sieltä voisi oppia sen, mistä puhutaan, kun puhutaan opetuksesta. Opettajan pedagoginen ammattitaito, ammattietiikka, koulun tunneilmasto ja oppilaiden sisäinen turvallisuus on tärkeintä, ei kone, tikku eikä koulun seinät.

Opettajakaverini lähetti minulle eilen viestin, jonka oli juuri saanut vuoden 1971 kolmannen luokan oppilaaltaan: ”Mun on pakko laittaa sulle viesti. Mä olen entinen oppilaasi ala-asteelta. Mä muistelen sua lämmöllä. Oon toivonu, että mulle tulisi joskus mahdollisuus kiittää sua. Kiitos kaikesta mitä meille annoit itsestäsi, kiitos kasvatuksesta, välittämisestä ja elämänasenteestasi. Kun isä kuoli, sait luokan 20 villiä poikaakin tukemaan mua, ne oli mulle hyvin ystävällisiä. Sä sanoit mulle, että älä murehdi kouluasioita. Sä oot jo päässy neljännelle, vaikka et jaksaisi tehdä läksyjä.”

Kaverini liitti viestiinsä kolmasluokkalaisten luokkakuvan ja kertoi, että eturivin vasemmassa reunassa istuva tyttö on hän. ”En muista että olisin tehnyt mitään erityistä, olin ihan tavallinen nuori opettaja. Itkin kun olin lukenut viestin.”

Älkää kertoko kenellekään, minäkin itkin.

PIENI MIES SUURELLA AREENALLA

”Vaarallinen pieni mies suurella näyttämöllä” Näin arvioitiin äsken televisiossa Yhdysvaltain presidenttiä. Psykologi Mary Trump,  veljentytär,  nimesi setänsä Donaldin massamurhaajaksi.

Näin hän sanoi: Presidentti ei välitä muista ihmisitä, häneltä puutuu täydellisesti kyky ja halu asettua muiden ihmisten asemaan. Hän ei pysty tuntemaan empatiaa kärsiviä kohtaan. Toinen ihminen on hänelle vain välikappale oman valtansa lisäämiseksi.

Mikä teki hänestä tällaisen? Psykologi sanoo jotain hyvin tärkeää: Donald Trumpin isä ei sallinut perheessä pienintäkään heikkouden osoitusta. Lasten piti esittää aina vahvaa ja tunteetonta kelvatakseen isälleen. Yhdestä pojasta tuli juoppo, toisesta presidentti.

Kun viruskaranteeri alkoi keväällä Suomessa, aloin katsoa joka päivä tuntikausia Amerikan tv-kanavia. Kun on omin silmin nähnyt ja kuullut päivittäin mitä Trump sanoo, miten hän toimii, mitä hänen ilmeensä  ja eleensä viestivät, ei tarvitse arvailla kuka puhuu totta ja kuka valehtelee.

Televisossa esittää pääosaa narsisti, joka valehtelee jatkuvasti, mahtailee, pilkkaa niitä, jotka kertovat totuuden presidentin toiminnasta.

Trump tiesi pandemian vaarallisuudesta jo helmikuussa, näin siitä todisteen televisossa, mutta levitti tietoa, että kyseessä on ohimenevä flunssatauti. Hän pilkkasi maskin käyttäjiä heikoiksi ihmisiksi. Oli karmeaa katsella kun kuvernöörit rukoilivat päivittäin presidentiltä suojia ja hengityskoneita. Sairaaloissa tuhansia sairauden uhreja pakattiin mustiin pusseihin, jotka kannettiin mustiin autoihin.

Presidentti syytti demokraattivetoisia osavaltioita heikkoudesta ja kyvyttömyydestä hoitaa itse pandemiansa.  Hän kertoi, ettei pidä maskia, koska ”tapaan Valkoisessa talossa kuninkaita ja diktaattoreita.”

On mahdotonta kuvailla kattavasti presidentin itserakasta pöyhkeilyä: ”Pieni mies esittää sankaria valtavalla näyttämöllä.” Nyt juuri  on meneillään näytös ”Sankarin kotiinpaluu: ”Näytösajelu sairaana korttelin ympäri,  mustassa ilmatiiviissä autossa, tartuntapesässä, kannattajien hurratessa hysteerisesti. Kortteliralli toi mieleen, kun televisiossa mustat autot lähtivät sairaalasta kuljetamaan tuhansittain vainajia mustissa säkeissä  Sairaaloiden henkilökunta raatoi ilman riittäviä suojavarusteita yötä päivää, romahduksen partaalla. Enemmistö hoitajista oli mustia.

Trump näyttele nyt koronan voitajaa. Sankari saapui  taivaalta kotiinsa puolustamaan maataan ja sen suurenmoisia ihmisiä. Ei supersankari voi sairastua eikä näyttää heikkouttaan,  isä kitki sen mahdollisuuden kovalla kädellä lopullisesti.

Puolueettomat lääkärit sanovat, että vielä ei voida sanoa mihin tauti kääntyy. Luottolääkärit eivät suostu kertomaan, millä hetkellä tauti todettiin. Syy on ilmeinen: Trumpin sukulaisia, virkamiehiä ja kannattajia altistui koronalle aivan hiljattain, koska he istuivat eri tilaisuuksissa hyvin lähellä toisiaan ilman maskeja. Trump tiesi ilmeisesti sairaudestaan tuoreessa vaaliväittelyssä, mutta ei piitannut muista ihmisistä. Avoimen yhteiskunnan mallimaan luottolääkärit eivät suostu kertomaan, koska testi paljasti sairauden.

Suomi hoiti pandemian alun hyvin. Ote on lipsunut. Kapakoiden pitää olla auki, ihmisten kokoontumisia ei ole rajoitettu. Nyt Vaasa on Suomen pandemia keskus, korkekoulut ovat kiinni, koska opiskelijat ovat levittäneet tautia. Kun heidän ”perustuslaillisia oikeuksiaan” nyt rajoitetaan, kuuluu ääniä, jotka sanovat, että opiskelijoilla on oikeus juhlia ilman turhia rajoituksia. Minusta heillä on ennen muuta velvollisuus opiskella, eikä hillua päissään kaduilla tai suljetuissa sisätiloissa levittämässä tautia.

Kukaan ei ole turvassa taudilta. Sairastuneiden tuomitseminen on turhaa. Kaikkien kotimaisten pikku-trumppien, kansalaisvapauksien esitaistelijoiden olisi syytä pohtia: Mitä sanon, jos tartutan kaverini, sukulaiseni tai kenet tahansa tuntemattoman, joka sairastuu tai kuolee.

Trumpin isän kasvatusmetodeja toteutetaan myös Suomessa. Niillä on tuotettu pieniä miehiä, harvemmin naisia, kotimaisille näyttämöile. He saavat yleisöltä aplodeja roolisuorituksilleen helpoiten, jos yleisö ei tiedä maailman menosta muuta kuin sen, mitä päänäyttelijät kertovat.

Toivon meille kaikille terveyttä.  Sairauden ja kuoleman keskellä on aika yhdentekevää menevätkö kapakat kiinni kello 12 vai 01.  Mkään hallitus, ei yksikään ministeri eikä ryypyotsainen talousmies voi hallita tilannetta. Tauti leviää.  Jokainen voi toimia sen estämiseksi tai lisäämiseksi.

Meitä odotavat keskinäisen syyttelyn, pelon ja ahdistuksen ajat. Kipeä totuus on kohdattava, kukaan ei voi leikkiä sankaria. Ihmisyys on kovassa testissä. Tyhjää puhetta ei tarvita, tarvitaan järkeä.

COVID-19 sairastuttaa mielet

Tuskin koskaan olen kuullut yhtä asiantuntevaa ja selkeäsanaista puhetta koronasta kuin mitä etevä englantilainen virustutkija Jeremy Farrar esitti BBC:n Hard Talk-ohjelmassa. Toivoisin, että haastattelu suomennettaisiin ja jaettaisiin jokaiselle päättäjälle.

Tässä olennainen: Korona-virus on erittäin tarttuva. Paras toimenpide sen rajoittamiseksi on vahva tartunta-alueiden eristäminen. Nyt britit myöhästyivät pari tärkeää viikkoa, sanoo Farrar, joka oli itse suosituksia hallitukselleen laatimassa.

Pitäisi ymmärtää, että pandemia on globaali. Ei pidä uskoa, että kaikki on hyvin, jos omassa maassa on vain vähän tartuntoja. Ihmiset kulkevat yli rajojen, eikä suojaohjeista enää välitetä. Yksinkertaiset asiat: etäisyydet, käsihygienia ja pärskiminen vain omaan hihaan ovat tärkeitä. Myös suomalaisen kammoksuma maskivelvoite olisi tärkeä.

Farrarin mukaan koululaiset tulee päästää kouluun, koska lasten keskuudessa koronan sosiaaliset seuraukset ovat pahimmat. Koulu on monelle köyhälle ainoa turvapaikka, lapsia ei pidä jättää heitteille. Ei pidä kuitenkaan luulla, että lapset ovat immuuneja koronalle. Nyt kokemuksia on saatu vain puolisen vuotta, kukaan ei tiedä minkälaisia lisäsairauksia korona voi sairastuneelle myöhemmin aiheuttaa

Farrar ei kannata vanhojen ihmisten tai etnisten ryhmien eristämistä, koska ryhmät ovat sisäisesti niin erilaisia. Ei voida antaa kaavamaista ikärajaa mitä viisikymppinen tai maahanmuuttaja saa tehdä, mitä ei. Kaikkien on noudatettava ohjeita.

Rokotteissa on toivomme. Farrar on optimistinen. Nyt ihan oikeat huipputiedemiehet ovat saaneet eri maissa lupaavia tuloksia; ensi vuoden aikana on hyviä rokotteita saatavilla. Nouseva rokotusvastaisuus on kuitenkin uhka. Miksi niin moni vastustaa rokotteita, jotka ovat hävittäneet mm. polion, tuhkarokon, vihurirokon ja tauteihin liittyvät komplikaatiot, kuten halvaukset, kuurouden ja kehitysvammaisuuden.

Koronan vastaisessa taistelussa poliitikot ja kansalaiset ovat avainasemissa. Pitäisi luottaa tieteeseen eikä pöhlö-populisteihin. Olennaista on Luottamus, jota niin usein on hoettu, luottamus tieteeseen ja huippututkijoihin.

Onko meillä järkeä ja oikeaa luottamusta? Luotammeko enemmän Farrariin vai Ruotsin suurlähettilääseen, joka pari viikkoa sitten syytti tv-uutisissa ylimieliseen tyyliin Suomea pohjoismaisen luottamuksen turmelemisesta, koska suljimme rajat.

Rajojen sulkeminen oli viisas teko. Suomalainenkin osaa jo ajatella aivan itse. Toivottavasti uskomme Farraria. Meistä jokaisesta riippuu teemmekö lähitulevaisuudessa joukkoitsemurhan, jos talous sitä vaatii. Tartuntaluvut kasvavat nyt eri maissa, myös Suomessa.

Tilanne on vaikea ja se kestää ilmesesti siihen saakka, kun
rokote on käytössä. Tartuntavaaraakin pahempaa Suomessa on mielenterveysongelmien ja päihteiden käytön lisääntyminen korona-aikana.

Lähitulevaisuus osoittaa hallitseeko meitä järki vai antaa-mennä –tyyli. Jos olemme viisaita ja vastuullisia, teemme kaikkemme, että lapset tuntisivat olonsa turvalliseksi. Perheväkivalta on kammottava virus, joka on levinnyt koteihin.

Parempi väki ei ole tottunut siihen, että pitäisi ajatella yhteistä hyvää.Tämän päivän HS kertoo, että kaupungissa, jossa on keskiarvolla mitaten maan korkeimmat tulot, vanhemmat ovat ryhtyneet solvaamaan lapsia hoivaavia, raskasta työtä tekeviä päiväkotien työntekijöitä. Samoin opettajat sekä terveys- ja sosiaalitoimen työntekijät ovat saaneet kuulla kunniansa. Minua eikä lapsiani holhota!

Halpamaista.

Poika ja haukka, upea elokuva

Lauantai-iltana minulle tapahtui jotain outoa, lopetin brittijalkapallon katsomisen kesken pelin. Vilkaisin Ylen Teemalta elokuvaa Poika ja haukka, enkä voinut lopettaa.

Brittielokuva kertoo 14-vuotiaasta köyhästä pojasta, joka elää pienessä kaivoskaupungissa kurjissa oloissa. Äiti ja isoveli ovat…No, eivät sellaisia kuin heidän pitäisi olla.

Poika nousee aamulla jakamaan lehtiä, varastaa matkalla ruokaa, palaa kotiin, jossa saa ankarat haukut, koska on niin tyhmä ja laiska. Sitten hän juoksee kouluun, jossa odottaa ankara opettaja, kaverit, jotka kiusaavat sekä fyysisesti että henkisesti: pilkkaavat pojan laihaa ulkonäköä ja kertovat totuuksia äidistä.

Koulun rehtori on autoritaarinen hirmu, joka uhkailee ja kurittaa poikia, jotka ovat joutuneet hänen hampaisiinsa. Pojista on etsitty ne, joista ei ole mihinkään, ei varsinkaan opiskeluun. Heillä ei ole mitään edellytyksiä ymmärtää rehtorin ankaria moraalisaarnoja, he keskittyvät kestämään kepin iskut avokämmeniin. Osansa saa piskuinen poika, joka on tullut tuomaan rehtorille viestiä, kesken nuhdesaarnan. Takeltelevan pojan kasvot, niiden avuton hätä syöpyy mieleen.

Elokuvan vaikuttavuus perustuu näyttelijöiden uskottavuuteen, pojat eivät näyttele, he luovat eteemme luokkajaon seuraukset. Osa pojista on tuomittu elinkaudeksi vaaralliseen ja raskaaseen kaivostyöhön.

Loistava on kuvaus tukevasta jumppamaikasta, joka leikkii aivan vakavissaan suurta jalkapallotähteä. Hän lyllertää ManU:n punaisessa asussa kentällä ja laatii sääntöjä kesken pelin; opettajasta tulee tietenkin pelin sankari.

Laihojen poikien rääsyläisjoukko pelikentällä on niin realistinen, että se saa kyynelet nousemaan väkisin silmiini. Ei ole pelivarusteita, ei urheiluasuja, päähenkilö pakotetaan pukeutumaan aivan liian isoihin housuihin ja pelin jälkeen jääkylmään suihkuun kaikkien pilkattavaksi, pojalla ei ole alushousuja eikä pyyhettä.

Nykyään nuorten ihmisten on vaikea uskoa, että koulukuvaus sopii hyvin omiin kouluaikoihini. Oppilaat jaettiin vielä 50-luvulla varhain niihin, jotka kelpasivat opintielle ja niihin, jotka eivät. Sadisti-opettajien harrastama oppilaiden kiusaaminen on hyvin tuttua ikätovereilleni. Moni meni kouluun pelkäämään opettajia, jotkut (esim. pulskat) kavereita.

Muutama hyvä opettaja riitti kuitenkin antamaan Suomessakin toivon kipinän murjotuille. Britti-elokuvassa rääkätyn pojan kohdalle osuu tällainen. Opettaja opettaa käsitettä ”fakta.” Oppilaiden tulee antaa esimerkkejä faktoista.

Pieni, alipainoinen pääosan esittäjä on omissa maailmoissaan, pulassa. Kaveri kuiskaa ”kerro haukasta.” Opettaja kiinnostuu: Mistä haukasta? Poika alkaa kertoa, pian hän on kirjoittamassa tauluun erityissanastoa haukan kouluttamiseen tarvittavista välineistä ja siitä, miten hän on harrastanut lintujen ja muiden eläinten elämän tutkimista. Poika ei kertonut luokalle, että varasti kirjakaupasta kirjan, josta imi tietonsa. Kirjasto ei sallinut lainaa ilman äidin suostumusta. Poika tiesi, että äiti ei lupaa antaisi; ei kaivoksessa lueta lintukirjoja, siellä tehdään likaista, raskasta työtä.

Pojan elämän kuvaus, haukan ja pojan suhde sekä köyhyyden ja oppimattomuuden seurauksien kuvaaminen on liikuttavaa, järkyttävää. Englantilaisen kaivoskaupungin elämän kuvaus, joidenkin lasten putoaminen kurjuuteen, antaa terveellistä ajateltavaa nytkin, kun kasvatuksessa olennainen uhkaa hautautua omahyväisyyden ja itsensä korottamisen alle.

Surkea poika varasti kirjan, josta imi tietoa ja sai elämäänsä sisältöä. Hän ei ollutkaan tyhmä, vaan köyhä ja halveksittu, mutta tilaisuuden tullen hän olikin etevä yhden alan asiantuntija, joka löysi puhetaitonsa, kun luennoi luokan edessä kuin haukkatieteen dosentti. Ja jälleen kerran: Tarvitiin vain se yksi ihminen, yksi opettaja, joka kuunteli ja tuki. Halusipa jopa lähteä pojan mukaan katsomaan haukan kouluttamista.

Tuskin monikaan kehtaa väittää katsomisen jälkeen, että yhteiskunnalla ja kotioloilla ei juuri ole merkitystä lapselle , jos lapsi on lahjakas. Kuka uskaltaa nyt nähdä suomalaisen perheen ja koulun kasvot aitoina, eikä puhein meikattuina ja falskeina ”hyvinä tarinoina.”

Elokuvan loppu on traaginen, katsokaa kuitenkin ihmeessä Areenalta elokuva Poika ja haukka. Se näyttää mikä elämässä, ihmisyydessä, kasvatuksessa ja opetuksessa on tärkeintä. Tärkeintä on ensin kohdata totuus; vain sen pohjalta realistisille unelmillekin on tilaa.

Äly hoi, älä jätä!

Korkea älykkyysosamäärä on arvokas lahja sekä yksilölle että yhteiskunnalle –edellyttäen, että siihen yhdistyy korkeatasoinen moraali.

Ihmiskunta kaipaa huippuälykkäitä tutkijoita, joiden on mahdollista esim. kehittää rokotteita ja lääkkeitä sekä luoda teknologiaa, joka suojaa ja helpottaa ihmisten elämää. Aivotutkijat ovat älykkäitä ja tekevät tärkeää tutkimustyötä. Ei heitä kuitenkaan pidä uskoa, saati palvoa, kritiikittä.

Ihmiskunta ei kaipaa älykkäitä, suuruudenhulluja ja moraalittomia johtajia, jotka ovat oman vallanhimonsa ja narsisminsa pauloissa. Sellaiset kylvävät tuhoa kansakuntien johtajina, politiikassa, tiedemaailmassa, työelämässä ja uskonlahkoissa.

***

Geenien ja älykkyyden tutkijat ovat saaneet viime aikoina paljon huomiota mediassa. Isot otsikot ovat joskus suorastaan vaarallisia, kun maallikko omaksuu niiden sanoman totena, ilman kritikkiä: ”Vanhemman on turha yritää muokata lastaan kasvatuksella, sanoo maailmankuulu tutkija: Lopulta geenit muotoilevat elämämme. Professori Robert Plominin ajatukset ravistelevat uskoa kotikasvatuksen voimaan.” (HS 19.8.2019).

Onko kotikasvatus siis turhaa? Ei tietenkään. Vanhemmat eivät voi muuttaa lastensa geeniperimää, joka vaikuttaa älyyn ja temperamenttiin. Plominkin korostaa, että lapsen ja vanhemman suhde on kuitenkin tärkeä ihmissuhde eikä valmennussuhde.

BBC:n toimittaja oli epäuskoinen, kun geenien merkitystä aina korostanut Plomin sanoi, että kaikkien lasten tulisi saada hyvä koulutus, ei tarvita englantilaista yhteiskuntaluokkiin perustuvaa koulujärjestelmää. Geenit selittävät menestyksestä yli puolet, mutta on myös se toinen puoli. Jos tarra-aivo ei opiskele, hän ei opi. Jos tavallinen lapsi innostuu opiskelusta, hänestä voi kasvaa jonkun alan erityislahjakkuus. Peruskoulumme tämän on osoittanut, vaikka jotkut ns. huippuyksilöt julistivat sen sivistyksen ja oppineisuuden tappajaksi.

Helsingin Sanomien iso juttu ”Äly ennustaa elämän” herättää kysymyksiä. Psykologian professori Markus Jokela ilmottautuu ilonpilaajaksi, kun kertoo tutkimustuloksista. Ei ole kuulemma soveliasta kertoa älyn merkityksestä.

Kuka asiallista tietoa vastustaa? Kuulemma yhteiskuntatieteilijät, jotka selittävät yhteiskunnan ja elinympäristön vaikutuksia ihmisiin, koulutukseen ja elämään. Jos ihminen kasvaa köyhänä eikä saa käydä koulua, sillä lienee joku vaikutus elämänkulkuun. Sitäkin pitää voida tutkia ja pohtia seurauksia. Olen ollut havaitsevinani, että joissain maissa tiedetään jo syntymähetkellä kuka on tyhmä, pohjasakkaa.

Jokela vastustaa ”taipumusta hyppiä poliittisiin päätelmiin esimerkiksi sosiaalisten olojen vaikutuksesta.” Itse hän sanoo: ”Ei ole soveliasta huomauttaa, että koulumenestyksen takana on myös perinnöllisiä tekijöitä.” Miten niin? Kai sen jokainen tajuaa. Mutta saattaisiko ympäristölläkin olla osuutensa ihmisen elämään ja kehitykseen?

Professori sanoo: ”Perityn älyn ohittaminen johtaa helposti virhepäätelmiin, kuten osoittaa vaikkapa keskustelu kotihoidon tuesta ja varhaiskasvatukseen panostamisesta.” (Aivotutkijasta tulikin äkkiä yhteiskuntatietetelijä ja poliitikko, joita hän vastustaa.) Professori kertoo, että ”kotona lapsiaan hoitavat äidit eivät ole todennäköisesti yhtä älykkäitä kuin uraäidit ja äly siirtyy geneettisesti lapsille,” (eli myös kotäitien lapset ovat tyhmempiä).

Tämä päätelmä ei ole ilmeisesti yhteiskuntatiedettä, vaan aivotiedettä. Vai olisiko peräti politiikkaa? Onko äitiryhmien keskiarvoero kaksi vai kolme ÄO-pistettä –ja mitä helekutin merkitystä sillä on?

Jotkut tutkijat tekevät mitättömista korrelaatioista radikaaleja ja usein älyttömiä yleistyksiä. Jos joku tekijä selittää kaksi prosenttia toisesta ei siitä kannata messua nostaa, varsinkin kun syy-tekijöitä voi olla monia ja niillä on yhdysvaikutuksia.

Jokelan mukaan ”moni karsastaa älykkyystutkimusta, myös siksi, että luulee sen johtavan kaikenlaiseen pahaan, kuten yhteiskunnallisen eriarvoisuuden perustelemiseen.” Moni ei luule, vaan tietää, että juuri näin on ollut 1800-luvulta alkaen. Kysykää vaikka Mustalta Pekalta.

Ei geeni- ja älytutkimuksen yhteiskunnallisia seurauksia pidä vähätellä. Saksalaiset ja ruotsalaiset ”germaanit” julistivat suomalaiset 30-luvulla itä-balttilaiseksi roskaväeksi, saamelaiset olivat ”kongo-neekereiden ja ainujen välimuoto.”

Vielä 2000-luvun taitteessa meillä pari professoria julisti rotujen, geenien ja älyerojen suurta merkitystä. Tatu Vanhanen ehdotti ”eriarvoisuuden optimaalisten tasojen määrittelemistä” tutkimuksen keinoin, ja jopa keskustelua tyhmien pakkoaborteista. Yrjö Ahmavaara pilkkasi peruskoulua Suomen oppineisuuden ja sivistyksen tuhoamisesta ja älykkäiden sortamisesta. Hän määritteli ammateissa vaadittavat minimi-älykkyystasot

”Peruskoulussa kasvatetaan idiootteja,” julisti muuan oppinut tohtori pari vuotta sitten. Kun on itse piispan sukua, lienee vaikea kestää rahvasta, joka on tunkemassa etupenkkiin huippuyksilöiden rinnalle. Jeesus kyllä viihtyi siinä sakissa.

Psykologian professori Jokela väheksyy lahjakkuuden ja luovuuden tutkija Howard Gardneria: ”Kukaan vakavasti otettava älykkyystutkija ei ole enää aikoihin uskonut Gardnerin moniälykkyysteoriaan.”

Ehkä näiden tutkijoiden olisi syytä ottaa itsensä vähemmän vakavasti, muuten oma uskottavuus saattaa kärsiä. Ennen kaikkea: kannattaa lukea Gardnerin teoksia, tutkailla, mitä hän on kirjoittanut.

Väite ”Gardner itse myöntää joissain kirjoituksissaan, että toki yleisälykkyyskin on olemassa,” on huvittava. Howard Gardner ei koskaan ole kieltänyt yleisälykkyyden arvoa. Hän on aina korostanut, ettei halua laskea testien mittaamaa yleistä älykkyyttä jalustalta, jonne se on nostettu. Hän haluasi nostaa sen rinnalle erityislahjakkuuksia. Ei voi olla oikein, että älykkyystesti sanelee amerikkalaisessa yhteiskunnassa lapsen koulutusuran ja tulevaisuuden, Gardner toteaa.

Gardner halusi (1983, Frames of Mind-kirjassaan) nostaa yleisälykkyyden rinalle matemaattis-loogisen, kielellisen, visuaalisen, musiikillisen, psykomotorisen, sosiaalisen lahjakkuuden sekä itseymmärryksen eli intrapersonallisen lahjakkuuden sekä luonnon ymmärtämisen.

Lahjakkuuksien löytäminen ja tukeminen kodeissa ja kouluissa on tärkeämpää kuin akateeminen saivartelu siitä, miten paljon erityislahjakkuudet korreloivat yleisälykkyyden kanssa. Ei ole takuuta siitä, että yleisälykäs olisi lahjakas laulaja, opettaja, rakentaja, psykoterapeutti, jalkapalloilija, runoilija tai kuvataiteilija –vaikka ÄO olisi 142.

Gardnerin olisi ollut ehkä järkevämpi nimetä kykyalueet ”erityislahjakkuuksiksi,” eikä intelligensseiksi. Se kun sai heti jotkut neurotieteiljät näkemään punaista.

Kasvattaja-opettajat kautta maailman olivat kuitenkin kiitollisia Gardnerille: On tärkeää tukea ja arvostaa lasta, joka urheilee, on taitava käsityöläinen, musisoi, rakenetelee ja hahmottaa ympäristöään, johtaa kavereitaan, kirjoittaa ja puhuu mielellään, keksii luovia, hulluja ideoita, runoilee tai rakastaa matematiikkaa.

Gardner ei kuitenkaan pitänyt siitä, että hänen malliinsa vedoten jotkut perustivat kouluja, joiden tarkoituksena oli vain tuottaa paljon rahaa omistajilleen. Koulutushumpuukille on ns. kansainvälinen markkinarako.

Howard Gardner on kirjoittanut monia syvällisiä kirjoja, joissa hän sitoo erityislahjakkuudet yksilöön (person), kulttuurin määrittelemiin erityisalohin tiettynä historiallisena ajanjaksona (domain) sekä kullakin alalla työskenteleviin vaikutusvaltaisiin portinvartijoihin, jotka hyväksyvät tai hylkäävät alalle pyrkivän lahjakkuuden (kenttä, field).

Kannattaa lukea Gardnerin kirjoja geeni- ja rotututkimusten rinnalla. Niistä sivistyy ja viisastuu, varsinkin älykkyyden ja moraalin suhteen pohdinnoista.

Kasvatustieteen todellinen EksPertti

EksPertti on ollut aina ihanteeni kasvatuksen ja opetuksen tutkijana. Tiedän, että hän saattaa vaivaantua tällaisesta tunnustuksesta, koska hän ei koskaan ole tuonut itseään esiin.

Luulen, että hänkin lähti yliopistosta eläkkeelle, kun tiede ja tutkimus valjastetiin maineen metsästykseen ja rahan keräämiseen.
Ei varmaan ollut mukava pitää tutkijakavereille kehityskeskusteluja, kun tiesi, että heille oli tärkeintä tiede ja tutkimus. Siihen perustuu oikea yliopisto-opetus. Ei ollut mukava määritellä tutkijoiden vaati-tasoja palkan perusteeksi. Tutkija-opettajasta tuli laboratoriorotta, jonka piti juosta henkensä edestä kohti namupalaa ja talloa kavereita jalkohinsa, esiintyä huippuyksilönä, jotta ansaitsisi palkkansa ja saisi pitää työnsä.

Kasvatuksen etiikkaa tutkineelle EksPertille, esimiehelle, tämä ilveily oli varmasti kärsimys. Hän ei ikinä korostanut itseään, hän tutki, kirjoitti ja opetti. Ansiot kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen alalla ovat mittavat,  professori, moninkertainen kunniatohtori ulkomailla, saksalaisen didaktiikan ja amerikkalaisen kasvatuspsykologian asiantuntija, opettajien pedagogisen ajattelun kehittäjä ja paljon muuta.

Moni on ominut suomalaisen peruskoulun maineesta hyödyn, hanakimmin he, jotka haistavat rahan ja ovat valmiita esiintymään suurina hyväntekijöinä, kun tekevät koulustamme myyntituotteen, vailla pedagogista sisältöä.

Vaikka EksPertti karttaa konflikteja, pelkuri hän ei ole. Hän puolustaa sitä, minkä kokee oikeaksi. Pakinoissaan hän osaa olla viiltävän sarkastinen, kun kuvaa esimerkiksi yliopiston muutosta. Graduntekijä selviää nyt helpoiten hakemalla netistä hakusanojen avulla ainesta. Mitä sekavampi sepustus syntyy, sitä korkeampaa arvosanaa voi odottaa. Pääasia on opiskelijoiden läpivirtaus ja tulosraha, EksPertti irvailee.

Olen suositellut kaikille EksPertin kirjaa Opetuksen käsitemaailma (2014); varsinkin kouluhallinnon edustajille ja opiskelijoille sen lukeminen olisi tarpeen.

Pertsa, tämä on vähän noloa, mutta totta: Tunnen sua kohtaan aivan samaa poikasen kunnioitusta, joka alkoi, kun kesällä 1973 kerroit, mitä mun pitäisi ensimmäiseksi tehdä, kun tulen Kontulan opettajanvirasta Helsingin yliopistoon, Matti Koskenniemen Didaktisen prosessianalyysin (DPA-Helsinki) tutkimusryhmään tutkimusapulaiseksi. Kunnioitukseni sua kohtaan perustuu nyt vuosikymmenien työkaveruuteen ja kokemuksiin yhteisistä projekteistamme. Olet ihan oikea kasvatustieteen tutkija-opettaja.

Tiedän, että olet pohjimmiltasi myös herkkä taiteen, musiikin ja kauneuden ymmärtäjä. Älä yritä kieltää! Valitsin sulle tähän loppuun kauniin laulun, runoilijan tunnet. Ehkä meidän kaikkien olisi ollut hyvä kuunnella tätä laulua aikaisemmin ja usein elämämme varrella, mutta ei se turhaa ole nytkään.

Onnea sulle, 12.6. Pertti (Kansanen)!

 

Ritva Sorvali laulaa Kaj Chydeniuksen sävellyksen Kaarlo Sarkian runoon

Konsultti loi muovi-ihmisen

Vuosia sitten kirjoittamani teksti tuntuu tänään ajankohtaiselta:
”Tunneälykäs poliitikko osaa manipuloida ihmisten tunteita, osaa antaa itsestään vaikutelman yhteisen hyvän edistäjänä, nimenomaan sinun etujesi ja minun etujeni puolustajana. Ei ole väliä, vaikka etumme olisivat yhteensovittamattomat.”

Kun tunneälykäs poliitikko tai johtaja joutuu umpikujaan, hän heittäytyy usein marttyyriksi. Itse aiheutetut ongelmat ovat muiden syytä, koska kukaan ei tue, ei ymmärrä. Media herkuttelee sankaritarinoilla, joissa masentunut nousee uljaasti murheen alhosta mestyksen kukkuloille.

Helsingin Sanomat julkaisi fantastisen yliopistouudistuksen aikaan, kymmenisen vuotta sitten Suomen Akatemian vanhemman tutkijan artikkelin ”Minuuden muuttamisen tärkeydestä.” Minuuden muokkaamisesta on tullut liiketoimintaa, tutkija totesi. Dosentti neuvoi häpeilemättä, miten itsestä rakennetaan myyvä tuotemerkki markkinoille!

Ei ihmisen syvintä aitoa minuutta, temperamenttia, voi muuttaa. Valehenkilön valeminä elää vale-elämää. Itseään korostamaton, ujo, ahkera ja taitava työntekijä jää helposti työelämässä tunneälykkäiden ns. hyvien typpien jalkoihin.

Politiikka on nykyään kuin muovista tehtyjen teflonihmisten pelikenttä. Kaipaan ympäri Pohjois-Karjalaa vaalityötä ”mopetilla” tehnyttä vennamolaista Eino Poutiasta. Vielä 70-luvulla poliitikko oli aito ihminen. Oli tärkeintä että poliitikko kykeni ajattelemaan itsenäisesti ja toimi arvojensa ohjaamana: Rafael Paasio, Kalevi Kivistö, Harri Holkeri, Veikko Vennamo, Mauno Koivisto, Aarne Saarinen eivät olleet kauko-ohjattavia robotteja, vaan ihmisiä. Miehet hallitsivat tosin liikaa, Vappu Taipale, Pirkko Työläjärvi ja Riitta Uosukainen olivat poikkeuksia politiikan huipulla.

Eivät aidot poliitikot kaivanneet imagokonsulttia tai puhevalmentajaa, ”sparraajaa.” Oli aivan samantekevää, jos Ele Alenius lespasi tai Johannes Virolaisen puhetyyli oli kuin 40-luvun evakkoleffasta. Kekkonen ei imagokonsulttia kaivannut. Hän ajatteli, kirjoitti ja puhui niin selkeästi, että kaikki ymmärsivät.

Jämäkkyyskoulutus ja syvimpiin tunteisiin kohdistunut ”sensitivity training,”  tuli muotiin jo 70-luvulla. Taitamaton koulutus aiheutti monille psyykkistä tuskaa, joka johti jopa elämän loppumiseen. Kun ideoita sovellettiin opettajankoulutuksessa, herkkä opiskelija ei pystynyt vuoteen tulemaan laitokselle. Kaverit olivat asettaneet hänet toistuvasti soveliaimmaksi esittämään tyhmää piikaa. Kun työkaverit kertoivat viikon ajan korpihotellissa mitä ajattelivat televisiokasvosta, tämä ampui itsensä.

En suostunut 70-luvulla yliopiston ”vuorovaikutuskoulutuksessa” kaikkeen. Katselin touhua tarpeen tullen seinän vierestä ja sain ilonpilaajan maineen, jota olen uskollisesti vaalinut vuosikymmenet – kuten tässäkin kirjoituksessa. Ei sisintään voi luovuttaa kenen tahansa ronkittavaksi.

Entä nykyinen poliitikkojen imagonmuokkaus? Kuvitelkaa Jussi Halla-ahoa ja Mika Lintilää imagokonsultin käsittelyssä. ”Lisää räiskyvyyttä pojat! Katsokaa toisianne silmiin ja huutakaa kolmasti Wau! Ja nyt patjalle makaamaan. Kosketelkaa toisianne empaattisesti, kehukaa toisianne, älkää unohtako hymyä!”

Vuosikymmeniä jatkunut amerikkalaisuuden matkiminen on muuttanut varsinkin nuorta polvea. Yhtenäinen koulu on tulevaisuudessakin paras turvamme. Koulun ns. kehittämistä ei pidä antaa konsulteille, joille ”sivistys” on pelkkä tyhjä sana. Onneksi on nuoria, jotka puolustavat ihmisyyttä ja uskaltavat julkisesti vastustaa sen loukkaajia sekä omassa koulussa että koko maailmassa. On hienoa että oppilas puolustaa kiusattua oppilasta, mutta joku on jopa puolustanut julkisesti oppilaiden kiusaamaa opettajaa!

Vakaa Nero (hänen oma arvionsa), imagon muokkaajien  paratiisista, totesi juuri, taivasta osoitellen, että poliisin julmasti tukehduttama herra Floyd iloitsee nyt tuolla ylhäällä, kun Amerikan talous kääntyi nousuun. Toivottavasti Vakaa Nero ei käynnistä suursotaa ennen tulevia vaaleja.

Kun poliisi tappaa

29.05.klo 21

Olen katsonut amerikkalaisen CNN-kanavan tv-lähetystä monta tuntia. Osassa Minneapolisia on vallinnut kolme vuorokautta kaaos. Taloja poltetaan, kauppoja ryöstetään, kaduilla on poliisijoukkojen lisäksi aseistettuja kansalliskaartilaisia. Aina urhea maan presidentti uhkaa ryöstäjiä ampumisella.

Mellakka alkoi,kun musta mies pidätettiin kauppakeskuksen ulkopuolella. Poliisi painoi polvellaan maassa makaavan kaulaa kahdeksan minuuttia,vaikka mies aneli armoa, toisteli, ettei voi hengittää ja pelkää kuolevansa. Poliisikaverit katselivat vieressä, kun verta valuva mies kuoli. Ihan samoin tapahtui vuonna 2014.

Eilen, perjantaina, Minneapolisissa poliisi pidätti CNN:n uutisryhmän mustan toimittajan, joka raportoi mielenosoituksista. Toimittaja ihmetteli suorassa lähetyksessä mistä on kysymys, kun käsiä sidottiin selän taakse. Valkoista toimittajaa ei tilanteessa pidätetty.

Viime vuonna poliisi pysäytti valkoisen naisen ajaman auton, ja nainen tallensi episodin kännykkäänsä. Nainen pyyteli armoa ja poliisi sanoi, että ”ammumme vain mustia.” Näin poliisi on vuosikymmeniä tehnytkin ja viattomia on kuollut.

Mustat, orjien jälkeläiset, ovat olleet Yhdysvalloissa pohjasakkaa, joista osa on ajettu slummeihin vailla terveydenhoitoa ja kunnon koulutusta. Korona-aikaan he ovat kelvanneet sairaaloihin hoitamaan sairaita ja hautaamaan kuolleita oman sairastumisen uhallakin, aluksi ilman kunnollisia suojavarusteita. Mustien kuolleisuusluvut tautipeäkkeissä ovat suhteettoman suuria, osittain heikon perusterveyden vuoksi.

Kun valkoisten ja mustien ihmisoikeusaktivistien bussi saapui 60-luvulla Alabamaan, viranomaiset lupasivat satapäiselle valkoiselle roskajoukolle, että se saisi toimia vapaasti viidentoista minuutin ajan. Sen jälkeen poliisi tulisi paikalle, kiirettä pitämättä. Bussin renkaat puhkottiin, ikkunat rikottiin ja sisään heitettiin polttopulloja. Ulos pyrkiviä hakattiin laudanpätkillä. Ei ollut väliä, osuiko metalliputki mustan tai valkoisen kalloon, ei silläkään, oliko hakattava nainen tai mies.

Syvässä etelässä arvomaailma elää yhä, Georgiassa isä ja poika ampuivat äskettäin mustan lenkkeilijän takaapäin. Heidät pidätettiin vasta mielenosoitusten jälkeen.

*****
Suomalainen poliittinen nuorisojärjestö esitti joitain vuosia sitten, että rikoslaista pitää poistaa pykälä, joka tuomitsee kiihottamisen kansanryhmiä vastaan. Järjestön varapuheenjohtaja vaati ”heikon ihmisaineksen” etuoikeuksien kaventamista. Mies on itse sitä ”ihmisainesta,” jota tuhottiin keskitysleireissä. Hänen ajatuskulkunsa meni jotenkin niin, että kun tyhmiltä eli köyhimmiltä viedään lapsilisät, pohjasakka lakkaa lisääntymästä ja kansantalous kohenee. Näinhän suomalainen professori meitä valisti vuonna 2000, amerikkalaisen esikuvansa hurmaamana.

Kaipasiko nuorisojärjestö perinteistä kiihotusta, kuten kommunistit vastaan porvarit ja finnjävelit vastaan hurrit? Vai pitäisikö meidän matkia maita, joissa kiihotuksen seurauksia voi ihastella joka päivä uutislähetyksissä.

Monet maa ovat näyttäneet meille tehokkaan kiihottamisen mallia. Kansanmurhat ovat arkipäivää. Jumalten nimissä vaaditaan verta ja kostoa. Oikeauskoiset kertovat, että jumala sotii, ihminen on vain jumalan välikappale. Kun leikataan vihollisen pää irti, ammutaan ohjus sairaalaan, tuhotaan koulu tai asuinrakennus, ihminen palvelee jumalansa tahtoa.

Minun Jumalani käskee ”Älä tapa!” Onko hän heikko pelkuri, kun ei silvo lapsia pommein eikä tapa vanhuksia janoon ja nälkään. Toki hänen poikansa oli leppymätön kansankiihottaja, joka tuomitsi tekopyhyyden, joidenkin ihmisryhmien itsekkään ylivertaisuusharhan ja heikomman polkemisen. Hän kuitenkin varotti väkivallasta, pahan kostamisesta pahalla.

Olen 30 vuoden aikana kirjoitanut monta juttua Amerikan väkivallasta, myös poliisiväkivallasta, joka hämmästytti ja kauhistutti, kun asuin 90-luvulla kaksi vuotta Atlantan lähellä, Georgiassa. Kirjoitin, että taas puhutaan kiihkeästi siitä, että tämmöistä ei enää koskaan saa tapahtua. Ja sitten tapetaan taas. Yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus , köyhyys ja eliitin itsekkyys ruokkivat väkivaltaa. Ei se tienkään anna oikeutusta anarkialle, tuhotöille ja rosvoamiselle, joihin joukko syrjäytyneitä ja huumeiden orjia ryhtyy tilaisuuden tullen.

Suomi on yksi maailman turvallisimmista maista. Mutta jos vuosia jatkunut röyhkeyden, itsekkyyden ja ”menestyksen” palvonta meillä jatkuu, ja osa nuorista kokee jo kouluaikana ajatuvansa kilpailuyhteiskunnassa häviäjiksi tai loppuun palaneiksi ”lapsi-osaajaksi,” on odotettavissa paljon tragedioita. Pahinta nuorelle on kokemus, että kukaan ei välitä, ei ole ainuttakaan aitoa ystävää, vain vaatimuksia ja ahdistavia uhkakuvia tulevaisuudesta.

Koronan henkiset seuraukset ovat edessä, kun shokkivaihe on ohitettu. Voi olla, että turvakodit täyttyvät ja osa kouluikäisistä katoaa jonnekin. Politiikassa palataan ”vanhaan normaaliin” eli keskinäiseen syyttelyyn ja omien ansioiden suurenteluun. ”Me ehdotimme jo viime vuonna, ” me vaadimme, että nyt pitää viipymättä..”

30.5. klo 4.30

Avasin television. Ihmismassojen protestit ovat levinneet moniin Amerikan suurkaupunkeihin. Koronasta ei tungoksessa välitetä. Päivä näyttää mitä tästä seuraa. Atlantan downtownissa CNN-talo on tapahtumien polttopisteessä.