Älä elämää pelkää

Joskus kauan sitten Vaasan lyseon alaluokilla jouduin lausumaan julkisesti runon koulun juhlasalissa.  Muistan, että juhlasali oli täynnä tummapukuisia miehiä. Se oli karmea kokemus murrosikäiselle, eihän poika lausunut runoja, poika pelasi jalkapalloa. Häpesin kauan ja olin kiitollinen, että ainakaan luokkakaverit eivät olleet kuulemassa.

Toinenkin voimakkaimmista koulumuistoistani liittyy runouteen. Äidinkielen tunnilla luokkakaverini Raimo  marssi luokan eteen golf-housuissaan ja slipoverissaan ja lausui aivan vapaaehtoisesti runon.

Se oli tavatonta. Runojahan lausui vain se kummallinen Yrjö Jyrinkoski, jonka lausuntaa meidät pakotettiin kuuntelemaan lyseon juhlasaliin parin vuoden välein. Onneksi lyseolla esiintyi joskus myös voimamies Viljami Hautaviita, joka väänteli voimistelusalissa hevosenkenkiä suoriksi ja antoi lyödä itseään mahaan. Näin käsityksemme kulttuurista laajeni ja syveni, vältyimme liialta hempeilyltä.

Yritimme pidätellä nauruamme kun taiteilija Jyrinkoski paasasi mahtavalla äänellään lyseon juhlasalin puhujapöntössä. Pidättely ei aina onnistunut, kerran joukkopyrskähdys pahoitti taiteilijan herkän mielen. Taiteilijan performanssi sivusi kai jotenkin Afrikkaa, koska hän takoi puhujapöntön kantta ja hoki ”tom tom tom” tai jotain sen tapaista. Lausuja joutui keskeyttämään elämöintinsä ja saimme ansaitusti häneltä satikutia sivistymättömyydestämme.

Luokkatoverini lausuntaesitys vaikutti minuun syvästi; se ei naurattanut, vaan itketti. Raimo lausui eläytyen Uuno Kailaan runon Pallokentällä. Runo kertoo pojasta, joka seisoo sauvoihinsa nojaten suuren lehmuksen alla katsomassa kuumeisin silmin muiden poikien iloa. Poika eläytyy peliin ja tuntee olevansa yksi joukosta.  Hän astuu askelen, mutta havahtuu, toinen jalka on vain kuihtunut tynkä.

Raimo katsoi vakavana kaukaisuuteen ja lausui:

 ”Pojat juoksivat notkein säärin

yli pallokentän sen,

vaan lehmuksen alla seisoi

eräs raajarikkoinen,

joka, ruumis tärisevänä

iho harmaana kääntyi pois.

Kuin ruskean nutun alla

sydän pakahtunut ois.”

Me pojat emme irvineet runoa lausuvalle kaverillemme. Lumouduimme esityksestä, taisin nieleskellä kyyneleitä.

Joukon ulkopuolelle jääminen syrjittynä, kiusattuna tai torjuttuna on raskasta jokaiselle, varsinkin lapselle.  Jokaisessa päiväkodissa ja koululuokassa on lapsia, joilla ei ole yhtään kaveria, ystävistä puhumattakaan. Yksinäisyyden tunne ja hyljätyksi tuleminen altistavat masennukselle ja itsetunnon romahtamiselle.

Nuorena kuolleen Kailaan (1901–1933) runossa heijastuu järkyttävällä tavalla runoilijan  poikkeavuus.  Kailas sairastui skitsofreniaan. Lapsuuden traumat ja tukahdutettu homoseksuaalisuus saattoivat olla sairauden osasyitä. Runoilija kuoli keuhkotuberkuloosiin Nizzassa.

Tänään 19.05.2018 Helsingin Sanomissa on järkyttävä kuvaus Kailaan elämästä. Valokuvassa pieni tyttö katsoo riutunutta runoilijaa. Toimittaja löysi tytön Pariisista ja soitti hänelle!

Myös Kailaan runoilijatoveri Kaarlo Sarkia (1902-1945) oli homoseksuaali ja sairasti tuberkuloosia. Sarkian runo ”Älä elämää pelkää” on tavattoman kaunis. Kaj Chydenius sävelsi, Ritva Sorvali laulaa:

 

 

 

 

 

 

Äiti

Gamala foton 038

Kuva vuodelta 1945

Teksti noin vuodelta 2000:

Kylmä kesäsade vihmoo taivaalta, kun saavun perille. Tuttu punatiilinen rakennus on edessäni pikku kumpareella, vasemmalla on lammikko, jota reunustaa puutarhurin luoma kaunis keltavalkoinen kukkameri. On pyhäpäivä ja olen liikkeellä tavallista aikaisemmin, ulko-ovi on vielä kiinni. Soitan ovisummeria ja pääsen sisään. Pian avaan toisen kerroksen oven. Kuljen tuttua käytävää oikealle, kunnes saavun ovelle, jossa on suurikokoinen numero kuusi.

Hän makaa vuoteellaan kattoon katsellen, oikea käsi suun edessä, aivan kuin pohtien jotain. Ensimmäinen kommentti on arvattavissa: ”Kuinka sinä olet täällä!” Sitten onnellinen hymy ja yritys nousta istumaan. Halaamme,  autan hänet istuma-asentoon vuoteen reunalle. Seuraavankin repliikin arvaan: ”Oletko saanut mitään syödäksesi?”

Kerron, että olen syönyt oikein hyvän aamiaisen. Hän kertoo olevansa pahoillaan, ettei voi tarjota minulle mitään täällä. Minä vakuutan että se ei haittaa, oloni on kaikin puolin hyvä. Nyt on tullut minun vuoroni huolehtia tarjoilusta.

Noudan nurkassa olevan pyörätuolin ja totean, että naapurisängyssä tilanne on sama mikä se on aina ollut. Naapuri makaa suu auki, silmät puoliavoimina, suonikkaat kädet valkoisen peitteen päällä. Välillä suusta purkautuu epämääräinen sana tai lauseen tapainen. Vuoteen vierellä on isokokoinen perhepotretti, nuori perhe, iloiset ilmeet jokaisen kasvoilla.

Kun olen saanut autetuksi hänet pyörätuoliin, tiedämme molemmat, mihin suuntaamme. Lähdemme ovesta vasemmalle, kohti käytävän päässä olevaa lasitettua parveketta. On mukavaa, että kesällä ei tarvitse pukea päällysvaatteita, siitä vain parvekkeelle pelkässä kukkamekossa.

Kaivan kassiani ja kysyn ”kumpaa haluat ensin”? ”Kahvia kiitos,” hän vastaa hymyillen. Hän juo ensimmäisen kupin nopeasti, syö myös tarjoamani makean pullan, vaikka tiedämme, että diabetes ei oikein sitä sallisi. Pyytämättä otan tupakkarasian ja tulitikut. Hänen ilmeensä muuttuu entistä tyytyväisemmäksi. Tupakoivalle on kova paikka olla päiväkausia ilman. Tiedän kerta-annoksen, se on kaksi savuketta. Terveysvalistuksen aika on ohi.

Puhumme kesästä, tietenkin myös jalkapallosta ja poikieni lapsista. Hymy kirkastaa hänen kasvonsa, kun hän muistelee pienten taaperoiden tapaamista edellisenä kesänä. Ikävä, että asumme niin kaukana. Lupaan, että pian pojatkin lapsineen tulevat ja hän saa nähdä miten pikkuiset ovat kasvaneet.  Muistelemme VPS:n otteluja vanhoina – ja tietenkin hyvinä – aikoina.

Toisen savukkeen jälkeen keskustelemme vielä tovin, sitten lähdemme oleskelutilaan. Käytävällä tulee vastaan ruotsinkielinen vanhus. Hän ajaa pyörätuolissaan käytävää edestakaisin, on nyt kuulemma matkalla metsään, puunhakureissulla. Yhdestä huoneesta kuuluvat samat vaimeat avunpyynnöt, jotka sieltä aina ovat kuuluneet. Ne eivät vaimene, vaikka avuntarjoaja käy paikalla. Valittaja ei osaa kertoa millaista apua tarvitsisi.

Kourallinen vanhuksia istuu oleskelutilassa, televisiosta tulee ruotsinkielinen jumalanpalvelus. Kysyn häneltä missä ”pikku Myy –mummo” on, tuo suloinen muumikirjojen kopio. Kuulen että mummo nukkui pois pari viikkoa sitten. Osastolta tuskin kukaan palaa kotiin.

Televisiossa kuoro alkaa laulaa hengellistä laulua. Sen kauneus lumoaa. Vanhukset istuvat pyörätuoleissaan liikkumatta, kuin patsaat, hoitajatkin ovat pysähtyneet kiireistään, avunhuutoja ei kuulu, valitus on tauonnut. Tuntuu kuin pyhä kauneus ja ihana rauha täyttäisivät huoneen.

Lähden taas kerran pois; ulkona pyyhin kasvoiltani pisaroita, vaikka sade on jo tauonnut.

 

 

 

 

 

Apua!

Valtion kehitysyhtiö Vake Oy:n hallitus on nimittänyt yhtiön toimitusjohtajaksi Taneli Tikan (40). Tikka toimii tällä hetkellä Tieto Oyj:n innovaatiojohtajana ja aloittaa uudessa tehtävässään viimeistään kesäkuussa.

Otteita Valtioneuvoston viestintäosaston  19.3.2018 15.00 tiedotteesta  138:  Tikka on toiminut kattavasti eri teknologiavetoisten kasvuyhtiöiden toimitusjohtajana, startup-yrittäjänä sekä businessenkelinä. Tikka on Teknologiateollisuuden tekoälyryhmän puheenjohtaja, vuoden 2010 tietotekniikkavaikuttaja sekä vuoden 2014 nuori hallitustekijä. Koulutukseltaan Tikka on Executive Master of Business Administration Aalto-yliopistosta, josta hän valmistui vuosikurssinsa parhailla arvosanoilla…jne. (Alla on ministeri Lintilän nimi.)

Mandatum Life-julkaisu esitteli 22.11.2017 Taneli Tikan ideoita. Näin valtion juuri palkkaama huippulahjakkuus kertoo mikä meitä odottaa:  ”Robotit korvaavat tulevaisuudessa työtehtäviä, joissa ne ovat ihmisiä parempia. Siirrymme entistä nopeasyklisempään toimintaan, jossa teknologian uudistuminen on jatkuva tila. Teknologian uusiutuessa ihmisten kyvyissä korostuu tarve omaksua uutta, kokeilla keskeneräistä, epäonnistua ja oppia nopeasti.”

Hallitus on kertonut, että miljoona suomalaista on uudelleenkoulutettava lähitulevaisuudessa. Kyllähän se meiltä onnistuu. Valmiina ollaan, herra pääministeri.

Taneli Tikka esitteli Mandatumin julkaisussa listan tulevaisuuden ammatteja: tekoälyvuorovaikutuksen valmentaja, elinagentti, lohkoketjukehittäjä, virtuaaliteollisuuden tekstuuriartisti, etämatkojen elämystuottaja, datapanttivankiratkaisija, geenimikseri, joka erikoistuu segmentoimaan geenisekvenssisi ja sen jälkeen hakemaan  siitä tärkeän informaation ja manipuloi genomia eri kohdista tarkoitushakuisesti, anonymiteetti- ja yksityisyysadvokaatti, kehomuunnelmiin erikoistunut eetikko, supervauvojen suunnittelija ja supervauvojen kasvatuspsykologi, keinotodellisuusarkkitehti, unohdustuottaja…..ym. ym.

Supervauvojen suunnittelija, supervauvojen kasvatuspsykologi,  geenimikseri! Pitäisikö listaa täydentää valtion palkkaamilla pakkoabortoijilla? Vuosituhannen vaihteessa muuan  professori pohti pitäisikö valtion ryhtyä toimiin, jotta tyhmät eivät lisääntyisi. Kansan äly ja kilpailukyky kasvaisivat, kun valtio käynnistäisi pakkoabortit. Harva kauhistui, moni hymisteli että niinhän se on, tyhmät ovat tyhmiä ja maan kilpailukyky kärsii.

Hei, te kaikki yli-ihmiset ja teidän nöyrät juoksupoikanne! Mihin meitä oikein viette? Kuka tätä järjettömyyttä kehtaa puolustaa!

 

Saarna

Kun Te, arvoisat kunnan, maakunnan ja valtakunnan päättäjät, ette ehdi vaalikiireiltänne kirkkoon, omistan Teille tämän minisaarnan, jonka lukeminen vie minuutin. Toivon myös, että edes muutama johtava virkamies ja yritysjohtaja vilkaisisivat tekstiä.

Seinäjoen kirkkoherra piti 15. huhtikuuta puhuttelevan, hienon saarnan Vaasan kirkossa. Kuten tiedetään, meille vaasalaisille seinäjokisen kehuminen on synti ja häpeä. Ehkä olisi kuitenkin syytä riisua värilasit silmiltä, puolin ja toisin.

Saarnan ydin oli ihmisarvon kunnioitus, ahneuden,  omahyväisyyden ja itsekkyyden vähentäminen. Kirkon sisälläkin on niitä, jotka ajattelevat, että heillä on oikeus ja kyky jaotella lähimmäiset hyviin ja kelvottomiin.

Saarnan innoittamana kaivoin taas kerran pöytälaatikosta julkaisemattoman tekeleeni vuodelta 1996. Fiktiivisessä kirjantapaisessa on kohta, jossa Lapualla pidetyssä pappeinkokouksessa nuori pappi  kritikoi ajan henkeä:

”Minä tahdon puhua teille, rakkaat sisaret ja veljet, lapsesta tämän päivän Suomessa. Käytän kuvauksessani lähteenä tohtori Lars Aejmelaeuksen  tutkielmaa ‘Lapseen liittyvät metaforat Paavalin kirjeissä’.

Ennen Jeesusta lapsen arvo ymmärrettiin välineellisesti. Lapset olivat raaka-ainetta, heihin kannatti kiinnittää huomiota sen vuoksi, että he aikanaan huolehtisivat vanhemmistaan ja antaisivat työpanoksensa yhteisölle. Aivan sama ajattelu on heräämässä tänäkin päivänä! Emme tosin jätä lapsia surman suuhun, jos he ovat  tarpeettomia. Me hylkäämme heidät oman onnensa nojaan.

Omahyväiset etuoikeutetut vaativat, että suuri joukko ihmisiä on ‘realismin nimissä’ totutettava tilapäistyöhön, työttömyyteen, heikkoon sosiaaliturvaan, jopa nälkään. (Teksti on kirjoitettu vuonna 1996!) Tällaista sanomaa levittävät pitävät itsestään selvänä, että he itse lapsinen kuuluvat valittuun eliittiin. Kuka osaa ennustaa millainen potentiaali asuu ihmislapsessa? Kuka on valmis tuomitsemaan osan lapsista köyhyyteen ja henkiseen puutteeseen, syntymästä alkaen.

Yhteiskunnan on vallannut raaka-aine-ajattelu, joka kätkee sisäänsä heikomman ihmisen alistamista ja halveksuntaa. Meidän on muistettava, että mitä teemme yhdelle näistä pienimmistä, sen teemme myöskin Hänelle.

Miikan kirjasta, toisesta luvusta, sen alusta. ‘Voi köyhien sortajia! Voi niitä, jotka hautovat ilkitöitä, vielä vuoteessaankin miettivät pahoja tekoja! Aamun tullen he toteuttavat aikeensa, sillä siihen heillä on valta. He himoitsevat peltoja ja anastavat niitä, ottavat haltuunsa toisten taloja. He ajavat ihmisen perikatoon, ottavat maan keneltä tahtovat,” saarnasi profeetta. Lahjuksia vastaan jaetaan oikeutta, palkasta papit opettavat, maksusta profeetat ennustavat. Kuitenkin he muka luottavat Herraan.”

Missä ovat nykyään rohkeat ihmisen puolustajat? Missä ovat ne, jotka vastustavat valtakoneistoa, kun se alistaa vähäosaisia lähimmäisiämme, heitä, jotka eivät pysty puolustautumaan?” lopetti pastori Sinkko puheensa.

Virsi 175 puhuttelee väkevästi meitä tapakristittyjäkin. Se olisi hyvä esipuhe seuraavaan hallitusohjelmaan.

 

 

Keskellemme, Kristus, tuot joukot vailla työtä, lapset, joita kukaan ei kylläisiksi syötä, kaikki, joiden juuri nyt täytyy nälkään kuolla, joiden oikeuksia yksikään ei puolla.
Kristus, virressämme soi tuska naisten, miesten, joilta mieli murretaan kiduttaen, piesten. Vangituiden hiljaisuus kaikuu korvillemme. Sinä heissä menehdyt, kun me vaikenemme.
Heissä sinut, Herramme, keskellemme saamme. Jeesus Kristus, armahda koko maailmaamme! Meidät rakkauteen loit, rauhan jakajiksi. Meidät kaikki lunastit iloon, ihmisiksi.
Kutsut meitä hiljaisten, kärsivien suulla rinnallesi, taisteluun. Anna kutsu kuulla! Totuus, tie ja elämä, ristiä et väistä. Valtakuntaa valmistat vähimmistä näistä.

 

 

 Pekka Kivekäs. Virsikirjaan 1986.

 

 

 

Eihän tämä ole totta, eihän?

Helsingin Sanomat kertoo 19.4., että pariskuntaa syytetään pienen lapsensa törkeästä pahoinpitelystä ja vapaudenriistosta. Lapsi oli epäiltyjen rikosten aikaan 5–6-vuotias. Vanhemmat olivat antaneet lapselle niukasti ravintoa ja pakottaneet hänet syömään ja nukkumaan lattialla, joskus kädet ja jalat teipattuina yhteen. Lapsi oli raapinut ihoonsa lukuisia haavoja. Äiti oli lyönyt lasta saksilla.  Lapsi vangittiin tuntikausiksi perheen purjeveneen kajuuttaan.

Vanhemmat kertoivat oikeudessa käyttäneensä normaaleja kasvatusmenetelmiä. Lapsen pituuskasvu ja henkinen kehitys viivästyivät; se ei ole normaalia.

Asia paljastui, kun perhe tarvitsi apua purjehdusmatkalle. Vanha, kokenut purjehtija oli viikon veneessä avustamassa. Mies teki lasten kohtelusta kolmella paikkakunnalla lastensuojeluilmoituksen, jota ei otettu todesta! Vasta kun tuttu toimittaja otti yhteytä poliisiin, poliisi haki lapset veneestä huostaan.

Miten tämä voi olla mahdollista! Ihan jokainen perhe ei tee pitkiä purjehdusmatkoja. Oliko kyseessä ns. parempi perhe, ”hyvä perhe,” jonka tekemisiin ei puututa kovin helposti? Mistä  hyvän perheen tuntee? Asuinpaikasta, varallisuudesta vai titteleistä? Tuskinpa vain.

Kun kolme poikaa tappoivat pariskunnan ja upottivat ruumiit kasseissa mereen, asiasta kertonut poliisi kertoi, että tapaus on kovin raskas, kun pojat ovat ”hyvien perheiden” lapsia. Pariskunta tapettiin, koska yksi pojista yritti anastaa tapetuilta rahaa uuteen, parempaan autoon, jonka moottori olisi kyllin tehokas.

Suomessa on tapahtunut aikojen kuluessa pöyristyttävää lasten kiduttamista, johon pystyvät vain sairaat ihmiset, valitettavasti usein uskonnon varjolla.  Yksi uhri on kauppaneuvoksen arvon myöhemmin saanut Leevi K. Laitinen, jonka vanhemmat luovuttivat kaikki lapsensa Alma Kartanon synkkään taloon Sippolassa vuonna 1935.

Leevi oli nelivuotias. Jo kaksi vuotta aikaisemmin Kartano oli piessyt Leevin ja vaatinut vanhempia antamaan kaikki lapset hänelle; heistä koulittaisiin saarnaajia. Aamusta iltaan opeteltiin ulkoa saarnatekstejä, leikkiminen ja nauraminen oli kielletty. ”Maailmassa on vain verta ja lihhaa”, toisteltiin. Lapset kävivät saarnaamassa ihmisille helvetin kauhuista.

Kun nelivuotias Leevi ikävöi isää, isä tuli, pieksi Alma Kartanon käskystä lapsensa ja lähti pois. Kun Leevi oli muutamia vuosia myöhemmin lähetetty loppuun ajettuna kotiin, tytöksi puettuna. Äiti ajoi hänet takaisin kun ei edes Herralle kelvannut.

Kauppaneuvoksen matka lapsuudesta aikuisuuteen oli karmea. Rankat maatyöt, yölliset saarnat, helvetillä ja pirulla pelottelu, alastomana piiskaaminen ja päälle sylkeminen oli arkea.  Profeettatädit antoivat alastomille lapsille erinimisiä voiteluja ja siunauksia, toisin sanoen harjoittivat pedofiilirituaaleja. Syynä olivat lasten kauheat huoraamisajatukset.  Vasta 18-vuotiaana Leevi uskalsi karata, vaikka Kartano oli kertonut, että Jumalan terävä miekka tappaisi karkurit. Sisaruksetkin pelastuivat.

Nykyään jokaisen luulisi ymmärtävän, että pahoinpitelemällä lapselta viedään itsetunto, ilo ja luottamus ihmiseen, usein eliniäksi.  Terve aikuinen antaa lapselle turvaa ja hellyyttä. On kohtuutonta moittia automaattiisesti  ylityöllistettyjä sossun tätejä aina, kun paha tulee julkisuuteen. Mitä sinä teet, kun näet ja kuulet, että naapuri pahoinpitelee toistuvasti lapsia tai puolisoa? Tee edes jotain!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Katso ihmistä!

Palasin juuri kahden viikon matkalta Yhdysvalloista. Georgia-Tennessee-Alabama-Mississippi; Atlanta-Knoxville-Montgomery-New Orleans-Gulf Coast…

Sain poikani ja pojanpoikani matkakumppaneiksi, kun kerroin, että haluan vielä kerran käydä Athensissa, Atlantan lähellä. Siellä on University of Georgia, jossa vietin 90-luvun alussa kaksi hienoa vuotta tutkimassa lahjakkuutta ja luovuutta.

Matka antoi enemmän kuin osasin odottaa. Isoisä, poika ja pojanpoika 40 tuntia autossa, 10 päivää tiellä, hotelleissa, rannoilla. Aurinko paistoi. Kerroin pojille: Täällä minut aiottiin ryöstää, täällä tapasin vanhan valkoisen papin, päivälleen 50-vuotta sitten tapetun Martin Luther Kingin kaverin, joka kertoi, että hänet vietiin putkaan, koska söi mustien kanssa 60-luvulla. Täällä myrsky aiheutti vedenpaisumuksen, joka tuhosi suuret osat New Orleansia. Köyhät mustat jäivät loukkuun, kansalliskaarti ja valkoinen väki aseineen seisoi tällä sillalla käännyttämässä köyhiä, joilla ei ollut ruokaa eikä lääkkeitä…

Kerroin 90-luvulla Georgiassa amerikkalaisille hienosta kotimaastani Suomesta, jossa koulu on ilmainen, yliopisto on ilmainen, meillä ei ole huumeita, ei ruokajonoja. On kaunis luonto, rauha ja rakas isänmaa, jota olemme puolustaneet.

Vuonna 1996 kirjoitin kirjassani ”Isät meidän, luovaksi lahjakkuudeksi kasvaminen,” että Suomi on muuttunut nopeasti pikku-Amerikaksi, jossa kilpailu, minä ja menestykseni on kaikkein tärkeintä. Muutos sen kun kiihtyy. Kauniita sanoja, salattuja tavoitteita, tekopyhiä puheita.., niitä kuulin juuri äsken hallituksen kehysriihestä, uutislähetyksessä. Kuinka tyhminä meitä oikein pidetään?

Kotikaupungissani Vaasassa huumeongelma on räjähtänyt käsiin, koulutytöt myyvät itseään huumediilereille ja pappi siunaa yliannokseen kuolleita hautaan. Mistä on kysymys, miksi? Ajattele itse, en jaksa nyt selittää, kotimatka kesti 20 tuntia ja olen aikaerosta väsynyt.

Kaupassa käydessäni lööppi kertoi, että Suuri Mielenvalmentaja on palaamassa taas terveenä opastamaan meitä oikealle tielle. Muistan kyllä gurun opit: Sä jaksat mitä haluat, kärsimys on oma valintasi jne. Kansa uskoi ja maksoi, toistuuko sama?

Kotona avasin tietokoneen. Ilahduin, liikutuin. Lukion opettaja kertoi nuorten ahdistuksesta. Hän liitti mukaan lukiolaisen tekstin, jota saan käyttää blogissani.

Aamu

Aamu söi paljon hiekkaa. Aamun reppu oli raskas. Koulutie oli pitkä. Koulussa ripsivärit pyyhittiin väkisin. Kypärää piti käyttää. Castro luopui virastaan. Jackson menehtyi. Poskisavuja urheilukentän katsomossa. Humalainen isä. Rikkoutuneet kananmunat valuvina tapetilla. Seitsemän litraa kyynelvettä. Aamu heräsi teltasta viikon ajan. Äiti muutti pois. Aamukin muutti pois. Homeinen soluasunto. Vapauden tunne. Vapauden tunteen jälkeinen valtaisa romahdus. Avuttomuus. Kolmetoista litraa kyynelvettä. Jatkuva epäonnistuminen. Lukuisat julkisen terveydenhuollon laitokset. Jokaisessa sama kelmeä valo. Toivo. Taas epäonnistuminen. Äiti soittaa joka sunnuntai. Isä ei soita koskaan. Pitkän kipuilun seuraus, kokonaisvaltainen tyhjyys. Tasaisen harmaata. Palava tupakka tippuu asfalttiin. Kimpoilevat kipinät.

*

On hienoja opettajia, jotka ymmärtävät koulukasvatuksen ytimen. Jokainen oppilas osaa erottaa kuka välittää hänestä aidosti, kuka ei. Pedagoginen rakkaus on kaunista, arvokasta, elämän loppuun asti kantavaa

Kun ajattelen upeaa Amerikan-matkaamme, tunnen hellää rakkautta ja kiitollisuutta lapsistani ja lapsenlapsistani. On hienoa, että faari kelpaa heille yhä ystäväksi. Aitoa rakkautta ja välittämistä ei mikään menestys korvaa.

Toivon tekstin kirjoittaneelle hyviä ihmisiä lähelle, aitoja aikuisia, hyviä kavereita. En liitä tähän mitään fraaseja, vaan haluan tervehtiä kirjoittajaa näin: Minunkin lapsuuteni ja nuoruuteni oli turvaton, mutta hyvien ihmisten tuella selvisin.  Sinä olet lahjakas , viisas ja arvokas nuori, jolle elämä voi vielä hymyillä, ja jolta aurinko kuivaa kyyneleet. Toivon, että kohtaat lisää hienoja opettajia ja muita hyviä aikuisia. Tavoittele ammattia, jonka itse koet sinulle sopivaksi, opettajaksi, myyjäksi, käsityöläiseksi, runoilijaksi, ensihoitajaksi, lakinaiseksi…Älä tee vastoin sisintäsi, sinulla on oikeus olla Sinä. Kukaan ei voi korvata Sinua.

Salil Shetty avaa silmämme

 Katsokaa TV 1:n aamu-uutisista tänään, 26.3. Amnesty Internationalin pääsihteerin haastattelu. Se löytynee Areenalta ja ehkä uusintana klo 15.10 jälkeen ”Tänään otsikoissa”-ohjelmassa. En ole koskaan kuullut yhtä hienoa, rohkeaa, ihmisyyttä ja oikeudenmukaisuutta puolustavaa puhetta.

Intialainen Amnestyn pääsihteeri Salil Shetty vertasi maailman tilaa junaan, joka kulkee pimeässä vailla valoja ja suuntaa, vailla ohjaajaa. Hän kertoi, että oli hiljattain G 20 -ryhmän, maailman mahtivaltioiden kokouksessa ja ymmärsi, että nämä miehet eivät junaa pysäytä: Putin, Trump,  Xi, Filippiinien, Afrikan ja Etelä-Amerikan korruptoituneet johtajat.

 Raaka lasten ja köyhien tappaminen, tyttöjen ja naisten sorto ja kansanmurhat ovat todellisuutta. Syyria, Myanmar, Jemen….Myös Euroopassa, esim. Unkarissa ja Puolassa oikeudenmukaisuus, naisten oikeudet ja yhdenvertaisuus on poljettu maahan; Turkki on oma lukunsa. Henkensä edestä pakenevat saavat hukkua mereen tai joutua orjiksi. Pääasia, että eivät tule eteiseemme nauttimaan etuisuuksista.

Nigerialainen Bogo Haram –terroristijärjestö järjesti aikanaan rauhallisia mielenilmaisuja. Kun ihmisryhmiltä kielletään oikeudet puolustaa julkisesti oikeuksiaan, terrorismin siemenet on kylvetty, tappaminen ja raiskaaminen voi alkaa. Shetty totesi, että ainoa ihmiskunnan toivo on moraali, rakkaus ja rohkeus. Esimerkkinä hän mainitsi Yhdysvaltojen koululaisten nousemisen aseita vastaan sekä naisten taistelun oikeuksiensa puolesta.

***

Olen lähdössä Amerikkaan, muistoja tulvivaan Athensin yliopistokaupunkiin, Georgian osavaltiossa. Vietin siellä 90-luvun alussa kaksi hienoa vuotta. Kaiken hyvän rinnalla oli pakko nähdä Amerikan pimeä puoli: köyhät, kodittomat, narkomaanit ja prostituoidut. Aseen kantaminen on amerikkalaisen perusoikeus. Pyssyt paukkuivat, uhriksi saattaa valikoitua melkein kuka vain.  Melkein. ”Ammun  vain mustia,” totesi poliisi pelokkaalle valkoiselle naiselle salaa kuvatussa liikenneratsiassa. Jouduin itsekin kerran ajojahdin kohteeksi autoillessani, mutta pelastuin valtatien varressa päivystävän poliisipartion ansiosta. Kun änkytin pienen punaisen auton ajavan minua takaa, poliisi kysyi ensimmäiseksi onko minulla ase.

Rotuviha ei ole Amerikassa kuollut, se on näkyvintä etelävaltioissa, joiden puuvillapelloilla mustat orjat raatoivat. Etelä-carolinalainen nuorimies teurasti metodistikirkossa yhdeksän harrasta mustaa uskovaista, ”raiskaajien ja rikollisten rodun” edustajina. Mies itse oli onneton surkimus, jonka ympäröivä yhteiskunta oli aivopessyt. Etelä-Carolinan hallinto on veti häpeämättä salkoon Etelä-valtioiden lipun, ainoana USA:n osavaltioista. Lippu symboloi sisällissotaa, jossa etelävaltiot taistelivat oikeudestaan pitää mustia orjia.

Amerikkalainen yhteiskunta julistaa ”amerikkalaisen unelman” ideologiaa. Parhaimmillaan se saa ihmiset ahkeroimaan ja uskomaan, että oma työ tuo vaurautta ja hyvän elämän puitteet. Amerikkalainen unelma kuitenkin on jatkuva painajaisuni kymmenille miljoonille köyhille surkimuksille, hylätyille lapsille, slummien ja katujen asukeille. Kun edessä on umpikuja ja toivottomuus, mielen syvyyksistä nousee hallitsematon viha, joka johtaa rikollisuuteen ja väkivaltaan.

Koulusurmien ja muiden joukkotappojen jälkeen presidentti on pitänyt aina saman puheen. Väkivallan tulee loppua, todelliset arvot: yhteisöllisyys ja oikeudenmukaisuus on nostettava kunniaan. Muistan liiankin hyvin raakojen tekojen loppumattoman sarjan, jossa tuore hirmuteko on kuin välimerkki paksussa romaanissa. En arvannut 90-luvun alussa, että Suomessa voi tapahtua vastaavaa; en myöskään sitä, että huumeista tulee osa suomalaista arkea, kuten Amerikassa. Nuoret tytöt myyvät meilläkin itseään saadakseen huumeita!

Kun omalla elämällä ei ole enää mitään väliä, pahaa on kylvettävä syntipukkeihin sokeasti ja julmasti. Minkä ja keiden puolesta Suomi toimii tai peräti taistelee – ei tyhjin poliittisin puhein, vaan teoin? Minkä ja keiden puolesta sinä ja minä toimimme?