ISÄNPÄIVÄKSI AJATELTAVAA: ISYYS, PERHE, JALKAPALLO

Kekkonen ei ole ainoa Super-Urho.  Tänään klo 16 Suomi kohtaa Bosnia-Herzegovinan jalkapallon MM-karsinnassa. Hesari esittelee kuopiolaisen keskikenttäpelaaja Urho Nissisen. Urho, 60 kiloa ja 172 senttiä, nousi silmissäni jättiläiseksi. Ei sen takia, että hän on jalkapallotaituri, vaan siksi, mitä hän kertoo itsestään, ja miten sen kertoo.

Urho kasvoi uskovaisyhteisössä yksinhuoltajaäidin ja kuuden sisaruksen kanssa. Urhoa oli vaikea saada jalkapallokentältä kotiin, niin rakastunut poika oli palloon. Poika tiesi, että uskonyhteisö ei sellaista hyvällä katsonut. Äiti ei kuitenkaan koskaan tuominnut poikaa. Koti oli köyhä, mutta vaatteita ja ruokaa oli. Äiti saa Urholta kiitosta; uskonyhteisö painosti Urhoa hiljaisesti jalkapallon vuoksi, mutta äiti ei koskaan. Sisarukset antoivat tukea.

Urhon ura ei ole ollut vain nousukiitoa. Vasta nyt, 25-vuotiaana, viisi maaottelua pelanneena, hän on noussut kunnolla jalkapallon kotimaiseen eliittiin, jalkapalloväen suosikiksi. Parin vuoden vierailut  Belgiassa ja Hollannissa ammattilaisena eivät tuoneet menestystä ja Nissilä palasi Kuopioon.

**

Urho on omaksunut yhden Raamatun parhaista opetuksista. ”Älkää tuomiotko, ettei teitä tuomittaisi.” Se ei tarkoita, että huonosti kohdeltujen pitäisi vaieta ja alistua painostuksen ja uhkailun alla. Urho sanoo, että jokainen saa uskoa tavallaan.

Isä oli häipynyt omille teilleen. Kaikki seitsemän sisarusta ovat eronneet uskonyhteisöstä. Isosisko kertoo, että ulkopuolisuuden tunne oli Urholle lapsena painostava. Jalkapallo oli suuri rakkaus, äidin kanssa piti neuvotella, koska pääsee pelaamaan. Köyhän perheen lapsi Urho sai stipendejä ja aina kotona kaivettiin jostain ruokarahaa. Sisarukset muodostivat yhteisön, joka antoi uskoa elämään, vaikka usko uskonyhteisöön oli mennyt pelottelun ja alistamisen seurauksena.

Urhosta, 25, keijukaisen kokoisesta pojasta, on tullut valmentajan mukaan keskikentän kapellimestari, aivan todellinen urho. Eri aloilla moni on julistanut itsensä kapellimestariksi, vaikka oikeampi nimike olisi ”tuubaosaston ykköstöräyttelijä,” torviseitsikon esittämässä Minäminäminä-marssissa.

**

Huomenna on isänpäivä. Kirjassani ”Isät meidän” kerron isistä ja heidän lapsistaan, lahjakkuudesta ja luovuudesta,  faktojen ja fiktioiden yhdistelmällä. Kirjan päähenkilö Jari Friskin lapsuus, perhen rahan puute ja isän alkoholismi tuottivat tuskaa ja häpeää Jarille ja hänen kahdelle sisarukselleen.  Jalkapallo on Jarin alter egon, Tuomon, rakkaus. Jarin äiti on kirjassa huolehtiva emo, jalkapallon ystävä, joka ei antanut Jarin lopettaa lukiota, mennä töihin, vaikka se olisi tuonut leipää perheelle.

Kirjassa kerrotaan toki myös hyvistä isistä, heitä on suurin osa.

Hyvien jalkapalloihmisten antama apu ja herrojen jakamat stipendit saivat Jarinkin käymään koulunsa loppuun ja pelaamaan lukioaikansa jalkapalloa edustusjoukkueessa, vaikka hän oli hentoinen 17-vuotias laiha kukkakeppi aikamiesten joukossa, kevyt kuin Urho. 

Urhosta on tullut huippupalloilija. Jarista tuli keskitason pelaaja, joka yhä miettii pelejä katsellessaan olisiko jalkapallo sittenkin ollut…Pelihurman kokeminen on onnea, jota ei voi ostaa.  Ja mikä parasta, se on aivan omalla valtavalla harjoittelumäärällä  ansaittu kokemus. Inhoan hokemaa ”tehdään vaan nöyrästi työtä ja katsotaan mihin se riittää.” Jokainen pallokosketus on pelaajalle nautinnon hetki. Jos poika ei nautintoa tunne, hän voi lopettaa pelaamisen ja ryhtyä vaikka runoilijaksi, jos tuntee alan omakseen. Antaa vain isän rähjätä, jos haluaa. Kuopiolaisilla pelaajilla oli aikanaan hieno tunnuslause kentällä: ”Elä vielä laakase, elä laakase. Naatitaan!”

**

Isät meidän-kirjan loppusivu

”Lauri  astui Jarin eteen, tarttui tätä lujasti hartioiden ympäriltä, Pasi samoin, kyynelet valuivat noroina kummankin poskille.

  Kolme raavasta miestä olivat äkkiä muuttunut pieniksi pojiksi. “Miten meidän faijat voi hylätä meidät…Mehän oltais vaan haluttu olla niiden lapsia! Onko se liikaa pyydetty!” sopersi pikku väkäleuka omituisen, ärrävikaisen läskin ja nujerretun jalkapallosankarin puserruksessa. Kaikkien olo oli kuitenkin turvallisempi kuin koskaan lapsena. Lapsuuden kaverit, lääkäri ja poliisi, olivat lähellä, kuten niin usein lapsuudessakin. Nyt he katsoivat pieniä poikia hellästi, valmiina antamaan  näille  pyyteettömästi apuaan, tukeaan ja ystävyyttään, jopa rakkauttaan.

   ’Tajuatteko, faijat, mitä meille teitte ja mitä menetitte!’ kuiskasi joku kolmesta.”

**

Onnea iltapäivän matsiin kaikille teille, te poojaat kansan URHOkkaan.

Älkää puhuko Maamme -laulua. Antaa raikua, ei haittaa, vaikka joillakin pelaajilla voi laulu raikaa Ammu-vainaan nuotilla. Ei se matsi mikään laulukilpailu ole.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: