Isän rankka tilitys

Tämän päivän Helsigin Sanomissa isä kertoo poikansa paloittelusurmasta vuonna 1998. Kaveriporukka tappoi illanvietossa 23-vuotiaan nuoren miehen. Teippasi suun ja sieraimet ja täydensi työn puukolla. Paloitellusta ruumista löytyi kolmasosa.

Tapetun isä pohtii,  miksi tällaista voi tapahtua. Hän ei tyydy tuomitsemiseen, vaan haluaa ymmärtää. Isä kertoo, että tappajien vanhempiin syntyi oikeudenkäynnissä solidaarinen suhde. Se kertoo vanhempien fiksuudesta. Ei huudettu kostoa, ei uhkailtu.

***

Jokaisen kasvattajan ja opettajan  tulisi ymmärtää millainen riskitekijä oppilaan erilaisuus on kouluyhteisössä. Huippuälykkyys on riski siinä kuin vähälahjaisuuskin. Ujous, herkkyys ja poikkeava ulkonäkö altistavat koulussa jatkuvalle henkiselle pahoinpitelylle.

Tapettu nuorimies oli erilainen: huippumusikaalinen, autismiin taipuvainen. Hän osasi jo 8-vuotiaana kaikki Pariisin metrokartat väliasemineen ja halusi kävellä reitit. Poika oli äärimmäisen herkkä. Hänellä oli absoluuttinen sävelkorva ja oopperat kiinnostivat häntä. Toisen kouluvuoden jälkeen poika pyrki musiikkiluokille ja jäi varasijalle 50. Hän sai täydet pisteet, mutta oli sosiaalisesti ”erilainen.” Pojan kohtalo oli viitoitettu.

Poika joutui tarkkailuluokille, koska tapahtui asia, joka yhä toistuu: Kun jatkuvasti kiusattu sai vihdoin raivokohtauksen, hänestä tehtiin syyllinen. Isä koki, että hänestäkin tuli tarkkailtava isä. Hän oli psykologin kuulusteltavana aiheesta ”mitä pahaa olette pojallenne tehnyt?”

Tavallisesti tragedioiden jälkeen vanhemmat tuomitaan kelvottomiksi. Se on helppo tapa sulkea silmänsä yhteisvastuulta. Turvaton lapsuus on suuri riskitekijä lapselle. Se ei kuitenkaan selitä kaikkea.  Ei myöskään niin sanotut hyvät ja huonot kodit, eikä varsinkaan kodin sosiaalinen status. Rikkaiden ja köyhien välillä on ehkä se ero, että koulutetut tuhoavat useammin lastensa mielenterveyden vaatimalla heiltä liikaa koulussa ja urheilukentillä, köyhät lapset joutuvat kiusatuksi köyhyytensä vuoksi.

***

Perjantaina, lokakuun 11. päivänä 2002, klo 19.35 Vantaan Myyrmäessä sijaitsevassa ostoskeskuksessa räjähti pommi, joka tappoi heti viisi ihmistä, myöhemmin kaksi lisää. Loukkaantuneita oli toistasataa, joukossa paljon lapsia ja nuoria. Monet vammautuivat pysyvästi. Pommipojan isä kirjoitti kirjassaan, että pojan erilaisuus, vanhempien vaatimukset, ja pojan hemmottelu pienenä olivat tragedian syitä.

Vuonna 2002 lastenpsykiatrian professori Tuula Tamminen kirjoitti;

Myyrmäen tragedia kertoo suomalaisesta todellisuudesta. Suomi suree. Syytä todella onkin, kun tavallisen oloinen 19-vuotias opiskelija räjäyttää itsensä sattumanvaraisesti suuren joukon kanssa ihmisiä. Myyrmäen onnettomuuden jälkeen moni vanhempi pohtii, miten oma lapsi voi. Myös lasten ja nuorten kanssa toimivat ammattilaiset ja muut aikuiset ovat viime vuosina esittäneet toistuvasti saman kysymyksen. Osaammeko me kuunnella ja onko meillä aikaa? Nykyistä kilpailuyhteiskuntaa perustellaan usein sillä, että Suomella ei ole muuta mahdollisuutta. Tällainen perustelu osoittaa mitä suurinta henkistä köyhyyttä. Vaihtoehdot on aina itse etsittävä, luotava ja yhdessä rakennettava. (Lastenpsykiatrian professori Tuula Tamminen, HS vieraskynä 19.10.2002)

Väkivallan  syyt ovat  suureksi osaksi yhteiskunnallisia. Amerikan vaalit osoittivat mitä oppimattomuudesta, tietämättömyydestä ja sivistymättömyydestä voi seurata. Huumeet ja alkoholi tuhoavat ihmisiä. Pari päivää sitten mediassa puhuttiin lasten päihdehoidon puutteista.

Lasten! Suomessa!

***

Nyt koulun pedagogisia perusteita murretaan osaamisyhteiskunnan nimissä. Koska julkisuudessa on viimeksi puhuttu koulusta sosiaalisena kasvattajana, koululuokan sosiaalisista rooleista: johtajista, myötäilijöistä, sivuutetuista, torjutuista? Koska on pohdittu oppilasjoukon aidon johtajan ja valtiasjohtajan eroja? Koska  on pohdittu koulun merkitystä oppilaiden sosiaalistajana demokraattiseen sivistysyhteiskuntaan?

Nyt oppilas on  muutettu osaajaksi, joka kilpailee koulussa muita vastaan, valmistuu taistelemaan opiskelupaikasta ja haaveilee menestyksestä, julkisuudesta ja rahasta. Koulu-  ja luokkayhteisöjä murretaan, ihanne on jättikoulu.

Jos kysyy, onko digioppiminen mennyt liiallisuuksiin, saa maineen tekniikan vihollisena.

Jos kysyy miksi pedagogit on syrjäytetty koulutuspolitiikassa, saa maineen hankalana marisijana, joka ei arvosta heitä, jotka pelastavat Suomea innovaatioillaan ja strategioillaan. On rytminvaihdoksen aika! Suomi ei saa jäädä osaamisen jälkijunaan! Puskista huutelijat, kuten se yksi eläkeläinen, haluavat vain julkisuutta!

***

Ole hyvä, lue Tuula Tammisen teksti uudestaan! Mitä korkeampi on yksilön yhteiskunnallinen asema, sitä suurempi on välitön tai välillinen vastuu lapsista ja nuorista.

Kukaan ei voi välttää vastuutaan; pikkupolitikointi vanhempein oikeuksista ja velvollisuuksista on vastenmielistä. Jokainen lapsi tarvitsee yhden pysyvän turvallisen aikuisen, varsinkin elämänsä alkutaipaleella. Se on hyvän elämän paras tae, mutta sekään ei aina riitä, kun yksilön ominaisuudet, perhetausta, sosiaaliset yhteisöt ja yhteiskunnan arvot kohtaavat. Kova  voittaa pehmeän.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s