Ihminen tuomarina ja kriitikkona

Tämän aamun Hesari sai minut taas kerran pohtimaan, miten vaikeaa on arvioida objektiivisesti ja tarkasti ihmisen tekoja. Usein arvioidaan ihmistä, eikä hänen tekojaan. Esimerkiksi työtehtävään valitaan usein poliittisesti tai muuten ”sopivin,” eikä pätevin. Hankala ihminen ajattelee itse, eikä laula käskystä ylistysvirsiä virallisesta virsikirjasta. Tosin on niitäkin, joille ei mikään kelpaa. Yleisnarisija on työyhteisön rasite.

**

Lehtiuutiset kertovat miten oikeus jakaa tuomioita vaiheittain: käräjäoikeus, hovioikeus, korkein oikeus (KKO). Päivän lehti kertoo, että KKO lievensi naisen puukotustuomiota. Korkein oikeus ”linjasi millaisessa tilanteessa puolisoon kohdistuva väkivalta voidaan katsoa hätävarjeluksi.”

Mies oli uhkaillut ja pahoinpidellyt usein vaimoaan. Kun vaimo tuli kerran kotiin, 9-vuotias lapsi vuosi verta, kun isä oli pahoinpidellyt häntä. Avioparin välille syntyi riita, mies löi vaimonsa tajuttomaksi. Kun toinen lapsi yritti soittaa hätäkeskukseen, isä otti puhelimen ja löi lasta.

Mies oli saanut useita tuomiota perheensä pahoinpitelystä.  Korkein oikeus pohti että ”mitä yllätyksellisempi tilanne on kyseessä ja mitä lyhyempi on harkinta aika-sitä ymmärrettävämmäksi käyvät mahdolliset virhearvioinnit.” Oikeus ymmärsi: ”koska nainen oli todennäköisesti pelännyt oman ja erityisesti lasten turvallisuuden puolesta.”

Jaa, että oli pelännyt, ei varmasti, mutta ”todennäköisesti.” Mies oli juuri ennen puukotusta pitänyt perheen nuorinta lasta sylissään ja uhannut tappaa vaimonsa. Vaimon puolustus oli ollut ”ylimitoitettua.” Hän oli iskenyt miestä kaksi kertaa puukolla selkään, vaikka hänen olisi pitänyt rajoittaa lyöntien määrää (kahdesta yhteenkö?) niin, että miehelle olisi aiheutunut mahdolisimman lievät vammat.”

En kommentoi. Ajattele itsesi tilanteeseen. Sinut on lyöty tajuttomaksi, puoliso uhkaa tappaa sinut veitsi kädessä, lyö lasta…Korkein oikeus alensi naisen tuomion kolmesta vuodesta ehdotonta vankeutta kahteen vuoteen ja kolmeen kuukauteen.

Muistan pohtineeni usein lehtiä lukiessani tuomioiden perusteluja. Kauan sitten nainen pakeni rappuun puolisoa, joka oli hakannut häntä vuosikaudet. Nainen puukotti miehen, joka juoksi perään. Tuomio oli kuusi vuotta.

Sitten nämä tuomioiden perustelut: Mikä tekee rikoksesta törkeän, mikä erityisen törkeän. Saako ihmistä potkia ja hakata tajuttomaksi, eikä teko ole ”erityisen törkeä,” vaan ”törkeä.” Entä mikä on ollut raiskauksen ja ”kevytraiskauksen” ero?

En minä ole kostoa ja maksimaalisia tuomioita ole vaatimassa kenellekään. Ei elinkautinen tai hirttotuomio rikollisuutta vähennä. Perheiden hyvinvointi ja varhainen puuttuminen ongelmiin sitä vähentäisi. Kansan jako jo lapsuudessa menestyjiin ja luusereihin näkyy karmealla tavalla Yhdysvalloissa ja meilläkin yhä selvemmin. Yhteiskuntapolitiikka ja koulutuspolitiikka ehkäisevät tai lisäävät rikollisuutta.

*

Kun valmistuin opettajaksi opettajakorkeakoulusta, opetustaitomme arvioitiin tarkasti kymmenesosan tarkkuudella, 7,9; 8,6….Se ahdisti, koska kriteerit olivat epäselvät. Kouluarvostelun perusteita rukataan jatkuvasti, sekin ahdistaa monia, koska nuoren tulevaisuus riippuu koulutodistuksesta. Puhe ”armovitosista”  ei ketään auta. Pitäisi pohtia asiantuntevasti mistä vitoset johtuvat. On vaikea muuttaa hetkessä oppilaiden asennetta ”ei kiinnosta tippaakaan;” sen syyt ovat syvällä. Opetuksen arviointi vaatii opettajalta pedagogista ammattitaitoa. Yläilmoista tulevat epämääräiset kriteerit ja vaatimukset  aiheuttavat opettajissa turhautuneisuutta, kyynisyyttä, jopa  halun vaihtaa alaa. Moni oppilas voi huonosti kilpailukoulussa.

Taiteen ja sanataiteen arviointi olisi pidemmän saarnan arvoinen. Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Toini Havu lyttäsi Tuntemattoman sotilaan maan rakoon valtalehden arvostelussa 19.12.1954. ” Kirja on yleiskuvana valhe sodasta. Linna ei ole vapautunut purnaajan aggressioista,” ym. haukkumista: ”Ei Hietanen voi olla satakuntalainen nimi,” (!) jne.

Hesarin arvostelija runttasi viime viikolla suorastaan pilkallisesti yhden Finlandia-palkinnon ehdokkaan, joka oli saanut paljon kehuja. Vuosien työn tehneet kirjailijat voidaan teilata julmasti. Kritiikki voi olla asiallista  olematta julmaa. Se voi nostaa, se voi upottaa ihmisen.

Vuosikymmeniä sitten konsertti arvioitiin Hesarissa näin: ”Hän lauloi kuin tuberkuloottinen lahna.”

Kuka arvioi objektiivisesti abstraktin kuvataiteen produktin? Elin lapsuuteni taidemaalareiden ympäröimänä. Opin sanat abstrakti, nonfiguratiivinen taide. Ymmärsin nälkätaiteiljoiden keskinäisen kateuden ja lehtiarvostelujen tärkeyden.

**

Helsingin opettajakorkeakoulun kuvaamataidon lehtori Lauri Santtu arvioi minut vuonna 1965 ihan oikein: Kyllä Uusikylästä voi opettaja tulla, mutta kyllä te olette haistellut lapsena liikaa tärpättiä.  Yritin tehdä jotain suttua paperille. Lauri Santtu tunsi sukuni taustat. Kotona haisi ölyvärimaalarin tärpätti.

Muuten, tuo abstrakti kuva facebookini alussa on Pentti Uusikylän ” Katoava hetki” (1968). Pentti oli isäni. Anna taulusta arvosana skaalalla 4-10.

2 vastausta artikkeliin “Ihminen tuomarina ja kriitikkona”

  1. Hei Kari

    Kirjoituksesi on yksi parhaita lukeamiani kannanottoja nykyiseen oikeuskäytäntöön. Nykyajan juristit ovat ”kuolleen kirjaimen vankeja”. Tällä tarkoitan pykäliä, jotka ohittavat käytännön järjen. Tulee ikävä vanhoja ukkotuomareita ja herastuomareita, jotka sentään edustivat käytännön maalaisjärkeä.

    Luokkakaverisi

    Jaakko Smolander

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s