Veikko, duunari ja runoilija

Setäni Veikko lähti vuosikymmeniä sitten Ruotsiin, Trollhättaniin Volvoja kokoamaan. Veikko kuoli tammikuussa 2011. Maallista mammonaa ei setäni pystynyt elämänsä aikana keräämään, mutta hengen aarteita hän omisti sitäkin enemmän. Perinnöksi Veikko jätti monta kiloa runoja. Luin niistä äsken muutamia.

Veikko oli työmies, jolla oli sanataiteilijan herkkä sielu, kuten tämä kaunis runo osoittaa:

Rakkaus

Huomaamatta se tulee,
hiljaa,
kuin aamun tuuli
kuin aamun tuuli
kuin aamun tuoksu
kuin aamun lämpö
kylmän pimeän yön jälkeen…
Miksi puhuisimme sen pois.

Kuuntelin lapsena päivittäin omakotitalon alakerrassa, mummoni (siis mummuni) keittiössä, mitä Keskon varastomies Veikko luennoi ruokatunnillaan ranskalaisesta kirjallisuudesta ja filosofiasta.

En tietenkään ymmärtänyt juuri mitään Veikon puheista, mutta Sartren nimen muistan. Samoin sen, että amerikkalainen Marlon Brando oli filmitähti ja ”neurootikko,” jota setäni ihaili varsinkin roolistaan ”Alastomassa satamassa”, vuonna 1954. Sitten oli joku Alpert Kamyy, tai sen tapainen.

Parikymppinen Veikko puhui Nuoresta Voimasta ja Parnassosta. Ne olivat ymmärrykseni mukaan joitain lehtiä, joissa oli runoja ja muuta kummallista. Ymmärsin, että Veikkokin rustasi runoja, vaikka koko muu suku suti pensselillä väriä kankaalle tai liian kalliille akvarellipaperille. Veikko teki myös kuparipakotustöitä, komeita koristelautasia ja lampetteja kuten Einari-paappakin oli tehnyt maalaamisen ohella pula-aikana saadakseen leipää isolle lapsiparvelleen.

Kerran kesken Veikon monologin muistin repliikin, jonka olin kuullut teatterissa. ”Purppurahuulia polttaa suudelma taivaallinen,” laukaisin äänekkäästi omana panoksenani Veikon ruokatunnin runo- ja taidetapahtumaan. Muistan Saimi-mummun ja Veikon hämmennyksen: Mitä ihmettä tuo poika päästi suustaan? Olin nolo.

Veikko teki töitä varastoissa ja tehtaissa, käväisipä merilläkin. Niissä hommissa filosofiasta ja runouden tuntemuksesta oli kai melko vähän hyötyä. Veikko oli kuitenkin sivistyneempi kuin moni akateeminen fakki-idiootti.

Veikon runo ”Hän” oli painettu hänen muistotilaisuutensa lehtiseen. Näen sieluni silmillä Veikon meren rannalla, se musta baskeri päässään. Veikko katsoo merta, samalla hän katsoo sielunsa syvyyksiin. Siellä on syntymässä runo, kaunis ja surullinen.

Hän

Hän asteli murhetta kantain
yön holveihin valottomiin,
kukat vaahtojen äärillä rantain
oli valkeat, valkeat niin.
Kun huokaus hiljaisesti
yli aavojen levinnyt ois
taas nukkunut ikuisesti. –
Nuku pois, nuku muistoni pois!

***
Kirjoitin yllä olevan tekstin eilen.

Kello on nyt 5:50. Katsoin juuri Yhdysvaltojen
presidenttiehdokkaiden väittelyn televisiosta.
Muistin, että Veikko lausui usein Einari Vuorelan runoja.
Runo ”Hölmö” loppui näin:

Hölmö kynsi päätään,
paksua päätään,
synkeästi suuttui,
päästä ruuvi puuttui.

Kaivoin pinosta vielä yhden Veikon runon:

Voi touhu turhan tärkeä-
Mies ryhtyi nauramaan-
Näin tärkeyden kärkeä
kun katkoi naurullaan,
sen rakennelmat särkeä
kun oli kokonaan
sanottiin ”vailla järkeä,”
ja vietiin hourulaan.

Olipa Veikko-setäni fiksu! Kuten yhdeksän sisarustaankin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s