LASTEN STRESSI

Seuraava teksti on kirjoitettu seminaaripuheeenvuoroksi 23 vuotta sitten, vuonna 1997.

Tämän päivän lapset ovat stressin uhreja. Vanhemmat siirtävät osan ahdistuksestaan lapsiin vaatimalla heiltä yhä aikaisemmin yhä enemmän. Usein lasta pidetään jonkinlaisena miniaikuisena, jota hän ei kuitenkaan missään tapauksessa ole. Vanhemmat saattavat projisioida omia pettymyksiään työelämässä ja elämässä yleensä, vaatia lapsia toteuttamaan vanhempien unelmat, pätemään, kilpailemaan, aikuistumaan mahdollisimman nopeasti.

Myös koulut heijastavat vääristynyttä arvomaailmaa: Lasten tulisi kasvaa mahdollisimman nopeasti. Tämä siksi, että koulut ovat tulleet yhä tulosorientuneimmiksi. Amerikassa lapsia arvioidaan, testataan ja verrataan muihin ja tällä perusteella koulut asetetaan paremmuusjärjestykseen. On merkkejä, että sama systeemi on tulossa meillekin. Vaikka sitä perustellaan lasten parhaalla ja sillä, että opettajat ja vanhemmat ovat oikeutettuja tietämään mikä lasten taso on suhteessa muihin, on pelättävissä, että mittauksia käytetään pinnallisesti siten, että koulut ja opettajat jaetaan tasoluokkiin; mahdollisesti parhaiten menestyviä tuetaan rahalla ja heikoimpia (köyhiä) rangaistaan vähentämällä resursseja. On vaara, että pedagogiset periaatteet, kuten luovuuden ja persoonallisen kasvun aito tukeminen tukahtuvat pinnallisten tehovaatimusten ja näennäisen tuottavuuden alle.

Amerikkalaiset maailmankuulut kasvatuspsykologit, luovuuden ja ajattelun tutkijat, HOWARD GARDNER ja ROBERT STERNBERG ovat vastustaneet voimakkaasti koulujen testimaniaa ja -bisnestä. Pääasiaksi on muodostunut se, miten hyvin oppilaat menestyvät testeissä, eikä se, mitä he ovat varsinaisesti oppineet. Aikuisten maailmassa, lähinnä talouden esimerkkien mukaisesti, lapsen arvo on kytketty yhä enemmän hänen  potentiaaliseen arvoonsa tulevana kansantalouden kasvattajana.  

Oppilaita uhkaillaan sillä, että koulumenestys on ehto tulevaisuudessa menestymiselle, sille, pääseekö vauraaseen eliittiin, joita esim. tietotekniikan parhaat ammattilaiset kiistatta ovat, vai onko edessä vajoaminen rupusakkiin, työttömiksi eläteiksi, joilla ei ole edessään mitään arvokasta tai kiinnostavaa.

ON PELÄTÄVISSÄ, että jos nykyajan hyvällä alulla oleva suomalaisen yhteiskunnan amerikkaistuminen jatkuu yhä useampi lapsi joutuu tuntemaan ahdistusta siitä, että vanhempien, tovereiden ja opettajien taholta saatu hyväksyminen ja rakkaus on sidottu siihen, miten hyvin lapsi suoriutuu astetuista tehtävistä ja miten hyvä hän on suhteessa muihin.

ON ODOTETTAVISSA, että lasten psykiatriset ongelmat tulevat yhä lisääntymään, osaksi kotien raskaiden ongelmien vuoksi ja osittain yhteiskunnan ja koulun lapsiin kohdistamien paineiden vuoksi.

MITÄ JÄRKEÄ on hokea ihmisille, varsinkaan lapsille, että heidän elämänsä tulee olemaan turvatonta, heidän tulee vaihtaaa usein työpaikkaa, uudistua kelvatakseen ja täyttääkseen vaatimukset? Ei näitä vaatimuksia ole Jumala säätänyt, vaan niitä hellivät ne, joiden oma elämä on kapeutunut narsisitiseen kilpailemiseen muita vastaan. Lapset tarvitsevat aikuisen turvaa ja rakkautta.

On ihmisiä, joiden oman elämän jatkumisen edellytys on muiden kukistaminen, se, että saa valtaa, mainetta ja taloudellista voittoa. Ei näillä visionääreillä ole edellytyksiä pohtia sitäm mikä elämässä, ja varsinkin lapsuudssa on arvokasta ja miten  HYVÄÄ ELÄMÄÄ edistetään. Jos tulevaisuudessa lapsille osoitetaan, että heidän ihmisarvonsa on tuottavuudessa ja tehokkuudessa, tämä merkitsee väistämättä sitä, että moraaliset ja sosiaaliset näkökohdat jäävät syrjään. Kun koulujärjestelmän kaikille tasoille lisätään paineita ja vaatimuksia, opettajiin kohdistuvat paineet lopultakin kasataan opiskelijoiden ja oppilaiden päälle.

YLIOPISTOJEN ja niiden laitosten välisessä kilpailussa ovat nykyään miltei kaikki säännöt sallittuja. Tärkeintä on usein se, miltä asiat näyttävät, ei se miten ne todellisuudessa ovat. Tieteestä on tullut pitkälle media- ja julkisuusuuspeliä, jossa pelin säännöt hallitsevat ja hyvä veli -verkostoja omaavat jyräävät jalkoihinsa niitä, jotka eivät suostu myymään sieluaan.

Kun koulujen tehokkuuslistoja julkaistaan lehdissä – pinnallisin perustein- on selvää keneen kohdistuvat paineet ja uhkat, kun tasoa pitää parantaa: oppilaisiin. En tietenkään ole niin typerä, että väittäisin koulun tehokkuuden olevan yhdentekevä asia. Väitän vain, että koulun tehokkuutta ei tavoiteta niillä pinnallisilla kriteereillä, joita nyt käytetään.

PAHIN EREHDYS on se, että kuvitellaan, että lapsia tehokouluttamalla heistä saadaan aikuisena valioyksilöitä, niitä, joiden varaan Suomen hyvinvointi ja kilpailukyky rakentuu. Paljon todennäköisempää on kuitenkin se, että näin saadaan kyynisiä, ahdistuneita aikuisia, kuuliaisia suorittajia, jotka ovat tottuneet lapsesta pitäen miellyttämään jokaista: vanhempiaan, opettajiaan, sitten puolisoaan, työnantajiaan. Harvasta suorittajasta  kasvaa luovia,  opiskelua ja työntekoa rakastavia autonomisia yksilöitä, jotka opiskelevat tehokkaasti siksi, että ovat sisäistäneet opiskelun merkityksen ja rakastavat vaikkapa tietotekniikkaa, huilunsoittoa tai  kirjoittamista.

 Monet lapset vetäytyvät kilpailusta heittäytymällä ”keskinkertaiseksi,” mikä on hyvä tapa suojata psyykeä jatkuvilta paineilta. Jotkut reagoivat stressiin ryhtymällä kapinallisiksi, jopa rikollisiksi.

OLISI YMMÄRRETTÄVÄ että ihmiseksi kasvaminen ja kasvattaminen tapahtuu aivan eri tavoilla kuin teollisuustuotteen jalostaminen. Olisi syytä kuunnella opettajia, psykiatreja ja psykologeja ainakin yhtä paljon kuin kauppatieteilijöitä tai insinöörejä. Tämä toive ei osoita vähääkään kenenkään vähättelyä, vaan realismia.

*Jälkihuomautus 17.10. 2020: Nyt lapset ovat koulupuheissa ”tulevaisuusosaajia.” Katso ekaluokkalaista! Mitä näet?

2 vastausta artikkeliin “LASTEN STRESSI”

  1. Kari, Osaatko lukea ajatuksia?

    Nimittäin juuri tänään vaahtosin tuosta teemasta: Että tehotuotantoon tähtäävät aikuiset pahoinpitelevät ja vahingoittavat jatkuvasti lapsia ja nuoria ihmisiä!

    Olen kauhuissani! Heistä ei tule välttämättä vain suorittajia, vaan jotain paljon vaarallisempaa!

    Kirjoitan muistiin kaikenlaisia ajatuksia nykyisin. Tässä yksi pieni ote yhdestä, joka sivuaa teemaa aikuisen maailmasta käsin.
    **********
    Hyvä tyyppi!

    Tuore leikkauslistaehdotus työllisyystoimiksi, eläkeputken poistamisineen, johdatti tutun kehämäisen päätelmän äärelle:
    Ammatillinen koulutus hehkuttaa osaamisen kehittämistä työelämän vankkana peruskalliona, mutta työelämässä etsitään, hellitään ja suositaan Hyviä tyyppejä.

    Ironista, mutta tavallisen usein rypistynyt Hyvä tyyppi saa lähteä ensimmäisenä ”avioliitosta” saneerauksen yhteydessä, vaikka osaamista olisi yltäkylläisesti tarjolla.

    Hyvä tyyppi – ajattelu johdattaa perustavaa laatua olevien eettisten ja moraalisten pulmien äärelle. Mitä väliä on kaikella pakertamisella, ”osaamisen kehittämisellä”, jos työssä pärjää parhaiten olemalla mukavan hajuton ja mauton Kake tai Kikka Kaikkien Kaveri? Avautuva näkymä on dystooppinen.

    Filosofian alueella ollaan pähkäilty vuosituhansia jonkinlaista Hyvän ihmisen määritelmää. Sitävastoin Hyvän tyypin kysymys on ratkaistu melko vaivattomasti työelämän alueella: Heureka! Siinä missä toinen tykkää mansikoista, toinen mussuttaa mieluummin karviaisia!

    Koulutusinflaatio on osaltaan luonut maaperää Hyville tyypeille. Muodollista pätevyyttä on ehkäpä yltäkylläisesti tarjolla? Osaamisen tarjonnasta en ole sen sijaan enää niin vakuuttunut. Syvällinen osaaminen vaatii aikaa, tilaa kasvaa ja kehittyä, laadukasta ravintoa sekä kasvun lepokausia.

    Mitä merkitystä on työn hoidon tai osaamisen kannalta pepun leveydellä tai suoralla hammasrivistöllä, jos analysoi paskanäytteitä labrassa? Mitä merkitystä on oikeoppisilla harrastuksilla, jos tehtävänä on vaikkapa tarkkailla ja ymmärtää eri tuotantoprosessien lämpötiloja?

    Harva kyselee rekrytojien ammattitaidon perään. Usein vikaa löytyy vain hakijasta, ikävistä, puutteellisista ihmisistä, varsin Huonoista tyypeistä.

    Hyvän tyypin olisi hyvä erottautua massasta, mutta sopivissa määrin ja oikeaoppisesti. Yksilöllisyyttäkin hellitään, mutta suotavaa olisi, että se mallaisi kuitenkin Hyvän tyypin mielivaltaiseen sapluunaan.

    Metamorfoosi Hyväksi tyypiksi voi johtaa luontevasti siihen, että yrittää miellyttää kaikkia! Konflikti saattaa ajaa paradoksaalisiin sisäisiin tiloihin, jotka muistuttavat vaikeaa dissosiatiivista identiteettihäiriötä.

    Tunnustan ja jonkinlaisena synninpäästönä tässä: Kirjoitin kerran vakavassa mielenhäiriössä työhakemuksen, jonka olisin toki voinut olla lähettämättäkin. Liipaisin oli totisesti tuolla kertaa miellyttämisen halua nopeampi. (Ja paikkailmoituksen toivelista lennokkaampi kuin joulupukille osoitettu lahjatoivelista.)

    Hakemukseni alkoi näin:

    Hei,

    En tiedä millainen on etsimänne Hyvä tyyppi. Saattanee hyvinkin olla, että en ole sellainen…

    …Nolostuttaa näin jälkikäteen muistella mitä kaikkea ammuskelin hakemuksessa ilmoille.

    En tullut valituksi. Hyvä niin.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s