HÖPÖHÖPÖ-opetus

Suomeen pakolais-lapsena tullut elokuvaohjaaja  Hamy Ramezan kertoi millainen oli suomalainen koulu, johon hän tuli Iranista kymmenen vuoden ikäisenä. Tuoreen, kiitetyn, Ensilumi-elokuvan tekijä hymyili ja kertoi, että koulu oli loistava, kiitos opettaja Reijon.

Kymmenkunta kielitaidotonta 10-15 vuotiasta pakolaista opetettiin aivan ensimmäiseksi sanomaan höpöhöpö. Höpöhöpö! Hyvä opetus ei jäänyt siihen, vaan puolen vuoden kuluttua osattiin kirjoittaa tuhat sanaa suomeksi. Opettaja käytti monipuolisia menetelmiä ja tutustutti oppilaat suomalaiseen yhteiskuntaan hyvin konkreettisesti. Opettaja opetti – monipuolisin menetelmin, oppilaat opiskelivat ja oppivat.

Höpöhöpö -opetus on nostettu Suomessa jalustalle, mutta kysymys on aivan muusta mitä Ramezan ylisti. Jos asian pelkistää: Opettajat on alistettu usein palvelemaan höpöhöpö-määräyksiä, jotka ovat ristiriidassa heidän pedagogisen asiantuntemuksensa ja opetusmoraalinsa kanssa. Didaktiikkaa, opetuksen tutkimusta ja siihen perustuvia käytännöllisiä opetusopillisia neuvoja on kritikoitu, suorastaan halveksittu. On usein näyttänyt siltä, että ns. viralliset tahot luottavat enemmän mainosmiehiin ja yhden asian kauppiasiin kuin valtavaan opetusopilliseen tukimustietoon ja kouluarjen realiteeteista kertoviin opetuksen ammattilaisiin.

Nyt pitää innovoida. On keksitty ”avoimet oppimisympäristöt” –nuo 1960-luvulta tutut. On lopetettu pienet kodikkaat koulut, joita kansainväliset opetuksen tutkijat pitivät paratiiseina. Opetussuunnitelmaa monipuolisesti toteuttava opettaja ei pärjää yhden asian saarnamiehille. Hänet on leimattu mm. muutosvastarintaiseksi eilisen vangiksi.

”Suomalaista koulua” myydään kaikkialle maailmaan värikkäiden nettimateriaalien avulla. Jos ei taputa simppeleille mainoksille, saa muutosvastarintaisen arrogantin leiman, kauppias kyllä tietää parhaiten miten Suomi ja maailma muutetaan.

Jopa yliopistoissa opettajat on kuulemma määrätty noudatamaan tiettyjä menetelmiä kelvatakseen hallinnolle. Se on loukkaavaa ja typerää. Alansa parhaat asiantuntijat eivät saisi enää luennoida, puhua laajan asiantuntemuksensa avulla kiehtovasti ja opiskelijoita sivistävästi. Opiskelijat eivät kai olisi silloin ole ”oman oppimisensa omistajia,” jotka päättävät aivan itse mitä, ja miten, opiskelevat.

Totta kai myös pedagogisesti tarkoituksenmukainen tietotekniikan käyttö kuuluu opetukseen, alakoulusta korkeakouluihuin.

Mitäpä jos kaikki koulun ja opetuksen kanssa askartelevat vaivautuisivat rohkeasti lukemaan oppikirjan Didaktiikan perusteet. Sieltä voisi oppia sen, mistä puhutaan, kun puhutaan opetuksesta. Opettajan pedagoginen ammattitaito, ammattietiikka, koulun tunneilmasto ja oppilaiden sisäinen turvallisuus on tärkeintä, ei kone, tikku eikä koulun seinät.

Opettajakaverini lähetti minulle eilen viestin, jonka oli juuri saanut vuoden 1971 kolmannen luokan oppilaaltaan: ”Mun on pakko laittaa sulle viesti. Mä olen entinen oppilaasi ala-asteelta. Mä muistelen sua lämmöllä. Oon toivonu, että mulle tulisi joskus mahdollisuus kiittää sua. Kiitos kaikesta mitä meille annoit itsestäsi, kiitos kasvatuksesta, välittämisestä ja elämänasenteestasi. Kun isä kuoli, sait luokan 20 villiä poikaakin tukemaan mua, ne oli mulle hyvin ystävällisiä. Sä sanoit mulle, että älä murehdi kouluasioita. Sä oot jo päässy neljännelle, vaikka et jaksaisi tehdä läksyjä.”

Kaverini liitti viestiinsä kolmasluokkalaisten luokkakuvan ja kertoi, että eturivin vasemmassa reunassa istuva tyttö on hän. ”En muista että olisin tehnyt mitään erityistä, olin ihan tavallinen nuori opettaja. Itkin kun olin lukenut viestin.”

Älkää kertoko kenellekään, minäkin itkin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s