Äly hoi, älä jätä!

Korkea älykkyysosamäärä on arvokas lahja sekä yksilölle että yhteiskunnalle –edellyttäen, että siihen yhdistyy korkeatasoinen moraali.

Ihmiskunta kaipaa huippuälykkäitä tutkijoita, joiden on mahdollista esim. kehittää rokotteita ja lääkkeitä sekä luoda teknologiaa, joka suojaa ja helpottaa ihmisten elämää. Aivotutkijat ovat älykkäitä ja tekevät tärkeää tutkimustyötä. Ei heitä kuitenkaan pidä uskoa, saati palvoa, kritiikittä.

Ihmiskunta ei kaipaa älykkäitä, suuruudenhulluja ja moraalittomia johtajia, jotka ovat oman vallanhimonsa ja narsisminsa pauloissa. Sellaiset kylvävät tuhoa kansakuntien johtajina, politiikassa, tiedemaailmassa, työelämässä ja uskonlahkoissa.

***

Geenien ja älykkyyden tutkijat ovat saaneet viime aikoina paljon huomiota mediassa. Isot otsikot ovat joskus suorastaan vaarallisia, kun maallikko omaksuu niiden sanoman totena, ilman kritikkiä: ”Vanhemman on turha yritää muokata lastaan kasvatuksella, sanoo maailmankuulu tutkija: Lopulta geenit muotoilevat elämämme. Professori Robert Plominin ajatukset ravistelevat uskoa kotikasvatuksen voimaan.” (HS 19.8.2019).

Onko kotikasvatus siis turhaa? Ei tietenkään. Vanhemmat eivät voi muuttaa lastensa geeniperimää, joka vaikuttaa älyyn ja temperamenttiin. Plominkin korostaa, että lapsen ja vanhemman suhde on kuitenkin tärkeä ihmissuhde eikä valmennussuhde.

BBC:n toimittaja oli epäuskoinen, kun geenien merkitystä aina korostanut Plomin sanoi, että kaikkien lasten tulisi saada hyvä koulutus, ei tarvita englantilaista yhteiskuntaluokkiin perustuvaa koulujärjestelmää. Geenit selittävät menestyksestä yli puolet, mutta on myös se toinen puoli. Jos tarra-aivo ei opiskele, hän ei opi. Jos tavallinen lapsi innostuu opiskelusta, hänestä voi kasvaa jonkun alan erityislahjakkuus. Peruskoulumme tämän on osoittanut, vaikka jotkut ns. huippuyksilöt julistivat sen sivistyksen ja oppineisuuden tappajaksi.

Helsingin Sanomien iso juttu ”Äly ennustaa elämän” herättää kysymyksiä. Psykologian professori Markus Jokela ilmottautuu ilonpilaajaksi, kun kertoo tutkimustuloksista. Ei ole kuulemma soveliasta kertoa älyn merkityksestä.

Kuka asiallista tietoa vastustaa? Kuulemma yhteiskuntatieteilijät, jotka selittävät yhteiskunnan ja elinympäristön vaikutuksia ihmisiin, koulutukseen ja elämään. Jos ihminen kasvaa köyhänä eikä saa käydä koulua, sillä lienee joku vaikutus elämänkulkuun. Sitäkin pitää voida tutkia ja pohtia seurauksia. Olen ollut havaitsevinani, että joissain maissa tiedetään jo syntymähetkellä kuka on tyhmä, pohjasakkaa.

Jokela vastustaa ”taipumusta hyppiä poliittisiin päätelmiin esimerkiksi sosiaalisten olojen vaikutuksesta.” Itse hän sanoo: ”Ei ole soveliasta huomauttaa, että koulumenestyksen takana on myös perinnöllisiä tekijöitä.” Miten niin? Kai sen jokainen tajuaa. Mutta saattaisiko ympäristölläkin olla osuutensa ihmisen elämään ja kehitykseen?

Professori sanoo: ”Perityn älyn ohittaminen johtaa helposti virhepäätelmiin, kuten osoittaa vaikkapa keskustelu kotihoidon tuesta ja varhaiskasvatukseen panostamisesta.” (Aivotutkijasta tulikin äkkiä yhteiskuntatietetelijä ja poliitikko, joita hän vastustaa.) Professori kertoo, että ”kotona lapsiaan hoitavat äidit eivät ole todennäköisesti yhtä älykkäitä kuin uraäidit ja äly siirtyy geneettisesti lapsille,” (eli myös kotäitien lapset ovat tyhmempiä).

Tämä päätelmä ei ole ilmeisesti yhteiskuntatiedettä, vaan aivotiedettä. Vai olisiko peräti politiikkaa? Onko äitiryhmien keskiarvoero kaksi vai kolme ÄO-pistettä –ja mitä helekutin merkitystä sillä on?

Jotkut tutkijat tekevät mitättömista korrelaatioista radikaaleja ja usein älyttömiä yleistyksiä. Jos joku tekijä selittää kaksi prosenttia toisesta ei siitä kannata messua nostaa, varsinkin kun syy-tekijöitä voi olla monia ja niillä on yhdysvaikutuksia.

Jokelan mukaan ”moni karsastaa älykkyystutkimusta, myös siksi, että luulee sen johtavan kaikenlaiseen pahaan, kuten yhteiskunnallisen eriarvoisuuden perustelemiseen.” Moni ei luule, vaan tietää, että juuri näin on ollut 1800-luvulta alkaen. Kysykää vaikka Mustalta Pekalta.

Ei geeni- ja älytutkimuksen yhteiskunnallisia seurauksia pidä vähätellä. Saksalaiset ja ruotsalaiset ”germaanit” julistivat suomalaiset 30-luvulla itä-balttilaiseksi roskaväeksi, saamelaiset olivat ”kongo-neekereiden ja ainujen välimuoto.”

Vielä 2000-luvun taitteessa meillä pari professoria julisti rotujen, geenien ja älyerojen suurta merkitystä. Tatu Vanhanen ehdotti ”eriarvoisuuden optimaalisten tasojen määrittelemistä” tutkimuksen keinoin, ja jopa keskustelua tyhmien pakkoaborteista. Yrjö Ahmavaara pilkkasi peruskoulua Suomen oppineisuuden ja sivistyksen tuhoamisesta ja älykkäiden sortamisesta. Hän määritteli ammateissa vaadittavat minimi-älykkyystasot

”Peruskoulussa kasvatetaan idiootteja,” julisti muuan oppinut tohtori pari vuotta sitten. Kun on itse piispan sukua, lienee vaikea kestää rahvasta, joka on tunkemassa etupenkkiin huippuyksilöiden rinnalle. Jeesus kyllä viihtyi siinä sakissa.

Psykologian professori Jokela väheksyy lahjakkuuden ja luovuuden tutkija Howard Gardneria: ”Kukaan vakavasti otettava älykkyystutkija ei ole enää aikoihin uskonut Gardnerin moniälykkyysteoriaan.”

Ehkä näiden tutkijoiden olisi syytä ottaa itsensä vähemmän vakavasti, muuten oma uskottavuus saattaa kärsiä. Ennen kaikkea: kannattaa lukea Gardnerin teoksia, tutkailla, mitä hän on kirjoittanut.

Väite ”Gardner itse myöntää joissain kirjoituksissaan, että toki yleisälykkyyskin on olemassa,” on huvittava. Howard Gardner ei koskaan ole kieltänyt yleisälykkyyden arvoa. Hän on aina korostanut, ettei halua laskea testien mittaamaa yleistä älykkyyttä jalustalta, jonne se on nostettu. Hän haluasi nostaa sen rinnalle erityislahjakkuuksia. Ei voi olla oikein, että älykkyystesti sanelee amerikkalaisessa yhteiskunnassa lapsen koulutusuran ja tulevaisuuden, Gardner toteaa.

Gardner halusi (1983, Frames of Mind-kirjassaan) nostaa yleisälykkyyden rinalle matemaattis-loogisen, kielellisen, visuaalisen, musiikillisen, psykomotorisen, sosiaalisen lahjakkuuden sekä itseymmärryksen eli intrapersonallisen lahjakkuuden sekä luonnon ymmärtämisen.

Lahjakkuuksien löytäminen ja tukeminen kodeissa ja kouluissa on tärkeämpää kuin akateeminen saivartelu siitä, miten paljon erityislahjakkuudet korreloivat yleisälykkyyden kanssa. Ei ole takuuta siitä, että yleisälykäs olisi lahjakas laulaja, opettaja, rakentaja, psykoterapeutti, jalkapalloilija, runoilija tai kuvataiteilija –vaikka ÄO olisi 142.

Gardnerin olisi ollut ehkä järkevämpi nimetä kykyalueet ”erityislahjakkuuksiksi,” eikä intelligensseiksi. Se kun sai heti jotkut neurotieteiljät näkemään punaista.

Kasvattaja-opettajat kautta maailman olivat kuitenkin kiitollisia Gardnerille: On tärkeää tukea ja arvostaa lasta, joka urheilee, on taitava käsityöläinen, musisoi, rakenetelee ja hahmottaa ympäristöään, johtaa kavereitaan, kirjoittaa ja puhuu mielellään, keksii luovia, hulluja ideoita, runoilee tai rakastaa matematiikkaa.

Gardner ei kuitenkaan pitänyt siitä, että hänen malliinsa vedoten jotkut perustivat kouluja, joiden tarkoituksena oli vain tuottaa paljon rahaa omistajilleen. Koulutushumpuukille on ns. kansainvälinen markkinarako.

Howard Gardner on kirjoittanut monia syvällisiä kirjoja, joissa hän sitoo erityislahjakkuudet yksilöön (person), kulttuurin määrittelemiin erityisalohin tiettynä historiallisena ajanjaksona (domain) sekä kullakin alalla työskenteleviin vaikutusvaltaisiin portinvartijoihin, jotka hyväksyvät tai hylkäävät alalle pyrkivän lahjakkuuden (kenttä, field).

Kannattaa lukea Gardnerin kirjoja geeni- ja rotututkimusten rinnalla. Niistä sivistyy ja viisastuu, varsinkin älykkyyden ja moraalin suhteen pohdinnoista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s