Mistä taitoluistelijoiden alistaminen kertoo?

Julkisuudessa on kauhisteltu taitoluisteluvalmentajan lapsia ja nuoria alistavia toimintatapoja –eikä syyttä. Eihän tämä suinkaan uusi asia ole; siitä ei ole haluttu puhua, koska harva haluaa liata omaa pesää tai leimautua yhteishenkeä pilaavaksi häiriköksi.

Kiira Korpi kertoi vuonna 2018 kirjassa miten nuoren taitoluistelijan keho ja mieli murretaan alistamalla hänet tunteettomaksi esineeksi, jonka tulee palvella valmentajien halua hyötyä nuoresta tähdestä. On pakko onnistua, pakko voittaa, ja tämä julma vaatimus siirretään nuoreen urheilijaan. Jollei hän menesty, hän on pelkkä painolasti. Lapsia ja nuoria pilkataan julkisesti.

Olen nähnyt, kun murkkuikäinen pelaaja lyyhistyi kesken jalkapallo-ottelun pelikentälle ja kannettiin lääkäriambulanssiin. Kyse oli ilmeisesti psyykkisen ja fyysisen rasituksen yhteisvaikutuksesta, ehkä paniikkikohtauksesta. Kerran kuulin, kun valmentaja kommentoi juniorin oksentamista harjoittelurääkin jälkeen hyväksi kokemukseksi.

Tyhmintä mitä valmentaja voi tehdä, on murrosikäisten rankaiseminen huonosta suorituksesta ylimääräisillä juoksuilla ja punnerruksilla. Se ei kasvata voitontahtoa, vaan katkeruutta ja vihaa. Pelaajille tulee tarve etsiä joukkueesta syntipukkeja. Murkut voivat olla häviön hetkellä julmia kavereitaan kohtaan, valmiita savustamaan epäonnistuneet ulos joukkueesta. Ylikierroksilla loppuun ajettu nuori ei kehity tähdeksi,vaan monesta kehittyy kipuileva varhaisvaivainen, joka ei pysty enää pelaamaan.

Menestystä ja kilpailukykyä korostava maailma aiheuttaa varsinkin monille tunnollisille tytöille henkisiä ongelmia. Vain täydelliset suoritukset kelpaavat.

Perfektionisti pyrkii täydellisiin suorituksiin ja jatkuvaan virheiden välttämiseen. Hän mittaa omaa arvoaan suoritustensa perusteella. Koulusaavutuksillakin on monille lapsille ensisijaisesti ulkoista arvoa, sillä ne tyydyttävät vanhempien ja opettajien odotuksia. Perfektionismi on joskus yritys korvata muilla alueilla koettua huonommuuden tunnetta.

Olisi ymmärrettävä, että fanaattinen voitontavoittelu ja oman arvon ansaitsemin suorituksilla on yhä paheneva sairaus suomalaisessa yhteiskunnassa. Ei riitä, että on se mikä on: tavallinen ihminen, joka löytää elämästään paljon hyvää. Parasta ovat hyvät ihmissuhteet, kaverit ja eri-ikäiset ystävät.

Jokaisella on oikeus elää psyykkisesti ja fyysisesti turvallisessa ympäristössä. Urheiluun kuuluu terve kilpailu, voitot ja tappiot. Huipulle millä tahansa alalla voi, ja saa pyrkiä, jos se on lapsen oma tahto. Näinhän ei läheskään aina ole.

Kohtalokkainta lasten tulevaisuuden kannalta on se, että ankara kilpailu on ujutettu nyt koulumaailmaan välittämättä sen aiheuttamista psyykkisistä paineista. Miksi suvaitsemme tyhjiä hokemia menestyksestä, kilpailukyvystä ja osaajista? Moni puhuu lahjakkuuden ja luovuuden tärkeydestä ja toimii niiden pyövelinä vaatimalla lisää tuloksia ja tehokkuutta eri tahdissa kehittyviltä lapsilta.

Tämän päivän (21.1) Hesarin kolumnissa Katriina Pajari kertoo Kiinan esikoulusta. Lapsia arvioidaan yli sadalla osiolla, yli kymmenellä sivulla: istuuko lapsi suorana ja mitä osaa. Toimittajan oma lapsi on onnistunut esikoulussa hienosti, mutta tuntui tärkeältä säästää häntä tiedolta, että koulussa joku arvostelee häntä jatkuvasti.

”Onko tämä Kiina-ajan perintöä vai osa ikävaihetta, ehkä molempia: lapsessa istuu jo nyt epäonnistumisen pelko.En ylipäätään ole varma, tarvitseeko viisi–kuusivuotiaiden tietää, onko heillä kova lihaskunto tai kuinka nopeasti he osaavat kirjoittaa numerot. Tai että tulee miinuspisteitä, jos julkinen esiintyminen jännittää niin, että alkaa itkettää.”

Parhaillaan innovoidaan myös suomalaisen koulun arviointijärjestelmää. Sopii toivoa, että innovaattorit ymmärtävät mitä voi mitata ja mitä ei. Mitä uusi arviointi merkitsee lapsille, opettajille ja kouluille?

Monet koulut ja työpaikat ovat kuin taitoluisteluareenoita. Olkoon meno kuinka vaarallista tahansa, suu on pidettävä kiinni, jos ei halua itselleen vaikeuksia. Ne, jotka eivät täytä vaatimuksia tai suostu alistumaan, voidaan häätää luonnonjäille, pois silmistä.

Miksi muuten puolet rehtoreista on selvityksen mukaan uupuneita? Johtuuko se liiasta työmäärästä vai siitä, että rehtori joutuu toimimaan arvojensa vastaisesti, valmentajana, jolle tärkeintä on oman koulun ”innovatiivisuus.” Kilpailu ja pilipalisaatio saattavat ahdistaa rehtoria, joka ymmärtää että koulu on kasvatusinstituutio, ei kilparata eikä mainostoimisto, joka toitottaa omaa erinomaisuuttaan. Brändääminen kannattaisi jättää korkeakouluille. Ihan tavallinen hyvä riittää.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s