Pinnallinen pöhinä tallaa jalkoihinsa sivistyksen

Kulttuuritoimittaja Jukka Petäjä kirjoitti 3.tammikuuta Hesarissa: ”Lukeminen on vastavoima ajalle, jonka ihanteiksi ovat nousseet meteli, visuaalinen sälä ja narsismi.” Siinäpä yksinkertainen totuus. Lukemisen kumppani on kirjoittaminen.

Joulun aikaan otin komerosta sinne unohtuneen pahvilaatikon, täynnä äitini säilyttämiä kirjeitä ja ns. virallisia postikortteja sotavuosilta aina 2000 -luvun alkuun. Teksteissä avautuu sivistyksen, lukutaidon ja käsin kirjoitetun tekstin arvo.

Jäätyään seitsenvuotiaana orvoksi, äitini eli köyhän leski -tätinsä Idan perheessä. Idalla oli kaksi lasta omaa lasta. Kasvattiveli Sven kirjoitti 18-vuotiaalle kasvattisiskolleen 23.1.43 rintamalta kirjeen, jossa ylisti uuden täytekynänsä jälkeä! Kynä oli tilattu Helsingistä tutulta tytöltä, joka oli työssä oikein ”täytekynien erikoisliikkeessä.” Sven oli niin kynänsä lumoissa, että lupasi käydä kiittämässä tyttöä, kun pääsee rintamalta lomille.

Ida-äiti oli aina tehnyt raskasta työtä, joka ei antanut aikaa rakastua kyniin; lapset tarvitsivat ruokaa. Ida kirjoitti sotasensuurissa leimattuun kirjekuoreen horjuvin tikkukirjaimin: Kahvia saa lämmittää, maitoa saa ottaa, älä kermaa.

Sodan jälkeen Sven teki elämäntyönsä viilarina konepajassa. Työn ohella hän soitti viulua sinfoniaorkesterissa ja harrasti taidevalokuvausta. En keksi muuta selitystä Svenin sivistyneisyydelle kuin opinhalun, hyvät opettajat ja Vaasan työväenopiston harrastuspiirit ja musiikkiopiston opintotarjonnan.
Sven, emeritusviilari ja lempeä herrasmies, kertoi tavatessamme 80-luvulla olleensa juuri Sveitsissä hankkimassa alppikuusta,josta rakentaa viuluja. Hautajaisissa ystävä kertoi, että sodan jälkeen Sven polki Vaasasta Kuortaneelle ja takaisin, 250 km, juostakseen kilpaa sata metriä. Nyt urheilijapoika kuskataan autolla kolme kilometriä urheiluhalliin.
***
Opiskeluaikanani, 60-luvulla, viikoittainen kirjeenvaihtoni kotiväen kanssa tulvii tunteita, rakkautta ja rahapulaa. ”Lähettäkää ruokapaketti, leipää, pullaa ja sardiineja.” Pikkuveljeni Jukka, 13, kertoo isoveljen ikävästään. ”Muistatko miten poljimme oikopolkua jalkapallokentälle, miten kukat kukkivat ja puut tuoksuivat. Kynä kädessäni sulaa rakkaudesta…”

Kirjoitin 22-vuotiaana helsinkiläisenä opettajana äidilleni Vaasaan, miten ylpeä olen kasvatusopin approbaturista. Olin päntännyt kirjatiedot päähäni, eikä nykyisin haukutusta opiskelumetodista ollut minulle haittaa myöhemminkään, kun haaveilin maisteriksi lukemisesta.

Peruskoulu teki 70-luvulta alkaen Suomesta sivistyskansan. Nyt sivistystä tuhotaan. Ilmoitusasiana on kerrottu, että miljoonan ihmisen pitää vaihtaa ammattia, koska ”diginatiiveja” ja koodareita ei ole tarpeeksi. Koulusta on tehty kilparata, jolta tuhannet svenit ovat kadonneet tietymättömiin. Kansaa on tyhmistetty oikein ministereiden, virkamiesten ja Sitran johdolla. On julistettu, että tieto on tikulla ja koulukirjat tarpeettomia. Historianopetus yritettiin poistaa joidenkin lukiolaisten koulutuksesta. Edes suomen kielellä ei ole enää visionääreille arvoa, koska sillä ei voi myydä Suomea ulkomaille.

Äidinkielen opetus antaa ainekset ajattelulle. Sanat viittaavat käsitteisiin, joiden ymmärtäminen on sivistyksen edellytys. Ei riitä, että osaa hokea sanoja innovaatio, strategia, osaaminen ja kilpailukyky.

Finnairin lennolla näin kuvaruudulta miten sujuvasti englantia puhuvat ””huippuyliopiston”” koulimat nuoret myyvät ulkomaille upeaa suomalaista koulua ja opetusta (”Education Finland”): Pikku-ukot hyppivät kuvaruudulla ja lapset itseohjautuvat. Tätäkö sana Education tarkoittaa?

Näinkö sivistys paranee, ihan globaalisti? Asiakirjojen allekirjoittaminen on kuitenkin monille suomalaisille nuorille mahdotonta. Lukutaito heikkenee ja opettajia haukutaan eilisen vangeiksi,kun yrittävät puolustaa monipuolista sivistystä. Opetushallinto on julistanut uudistuspöhinän ihanuutta.

Pöhinän keskellä koulussa pitäisi oppia mikä elämässä on olennaista ja tärkeää. Se toisi sydämen sivistystä nuorille. Tässä yksi avain sen ymmärtämiseksi: Äitini kertoi minulle, miten hän jonotti sodan aikana maitoa. Maito loppui juuri ennen hänen vuoroaan. Edessä jonottanut mummo oli sanonut raskaana olevalle äidilleni: ”Älä itke lapsi -kulta. Sinä saat minun maitoni.”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s