Tsunami 26.12.2004

Kirjoitettu tammikuun alkupäivinä 2005:

Tapaninpäivänä 2004 jouduimme kohtaamaan olohuoneissamme kuoleman, kärsimyksen ja hädän. Thaimaassa kuoli 179 suomalaista Indonesian edustalla tapahtuneen maanalaisen tulivuorenpurkauksen aiheuttaman valtavan hyökyaallon, tsunamin, aiheuttamaan tuhoon. Kaikkiaan Thaimaassa uhreja oli yli 8000, Indonesiassa ja sen lähimaissa yli 200 000.

Vuoden viimeisenä päivänä suomalaisessa lehdessä ilmestyi päätoimittajan kolumni ”Valtionjohto ei tuntenut hätää.” Suomalaisten viranomaisten hitauden ja tunaroinnin lisäksi tuomion saavat pääministeri, ulkoministeri sekä alleviivatusti tasavallan presidentti, joka ”osoitti surunvalittelunsa suomalaisten suuntaan vasta julkisen painostuksen jälkeen.”

Miksi piti iskeä hallitusta ja presidenttiä kun maanjäristys oli hajottanut kymmenet tuhannet perheet ja surmannut tuhansia, ainakin 40:een eri kansalaisuuteen kuuluvia ihmisiä,” vihjata ettei tasavallan presidentti tosi paikan tullen välitä kenestäkään, ei omista eikä vieraista. Olisiko presidentin ja hallituksen pitänyt lähteä joulunpyhinä paljain käsin yli 8000 kilometrin päähän pelastustöihin? Sinne lähdettiin vasta muutaman päivän kuluttua, kun pelastajat kaikkinen varusteineen olivat valmiina.

Lehden päätoimittaja ylitti tekopyhyyden ja hävyttömyyden kaikki kuviteltavat rajat muistuttamalla miten tärkeää olisi, että maan äiti ja hallitus välittävät uhreista ja heidän omaisistaan. Olisiko piispa Eero Huovinen ollut sopiva seuraavan lööpin kohteeksi. Iso mies kun pystyi vain nyyhkimään Khao Lakin katastrofipaikalla, takeltelemaan, että ”sanat takertuvat huulille, on pakko olla hiljaa, rukoilla ja olla lähellä ihmistä.” Voiko moinen itku-iikka jatkaa virassaan?

Pitäisikö meidän ottaa oppia lehdestä, joka on kuvannut vuosien mittaan yksityiskohtaisesti kymmenissä jutuissaan esimerkiksi Matti Nykästä, hänen vaimoaan ja muita ihmisparkoja, jotka olisivat tarvinneet kipeästi suojaa törkymedialta. ”Matti tekee kuolemaa,” ovat lööpit huutanet. Lehdessä kuvattiin miten vaimo makaa sairaalasängyssä Matin vieressä ja ”puhuu pehmeitä.” Tässäkö oli tarjolla oppia lehden päätoimittajan maan johdolta kaipaamasta ”henkisesti ja fyysisesti kyvykkäästä” tiedottamisesta ja oikeasta vastuun kantamisesta?

Tunneviestintäpsykologi oli heti esimerkillisesti tilanteen tasalla ja alkoi kaupata Hesarissa tunnerehellisyyden ja oikeaoppisen itkemisen kursseja vain muutamia päiviä katastrofin jälkeen. Muistaakseni piti mennä metsään halaamaan puita, kuten norjalaiset johtajat tekevät. Miten tunneälytöntä ja röyhkeää!

Olin 2000-luvun alussa mukana lehdistölle järjestetyssä tiedotustilaisuudessa. Mukana olleen julkisuuden henkilön äiti oli tapettu pari viikkoa aikaisemmin hyvin raa’asti. Järjestäjät pyysivät lehdistöä kunnioittamaan asianomaisen syvää surua siten, että eivät viittaa jutuissaan verityöhön. Yllä mainittu lehti petti, sen lööppi kirkui surmasta, nuoren, herkän naisen kipeitä haavoja revittiin julmasti.

Tuohtuneena törkymedian röyhkeydestä kirjoitin seuraavan sarkastisen jutun, jota en julkaissut, koska oli todennäköistä, että kaikki eivät osaa erottaa sarkasmia asiallisesta tekstistä.

Sarkastinen teksti

Ote päiväkirjastani

Khao Lak, illalla 27.12. 2004

Puhelinsoitto herätti minut tapaninpäivän aamuna. ”Anteeksi Herra, on tapahtunut kauheita, soperteli joku mieheksi tekeytyvä hiirulainen. ”Asiaan mies!” karjaisin. Ministeriön byrokraatti yritti soperrella toistuvasti ”tsunami, tsunami Thaimaassa.”

Olin silmän räpäyksessa tilanteen tasalla. Olinhan vain odottanut milloin ja mihin se iskee. Tempaisin kaapista pelastajan pukuni, arkiasun arvomerkein, passini, hormonireppuni ja leikekirjani ja syöksyin autotalliin. Matkalla ministeriöön tein matka-, pelastus- ja tiedotussuunnitelman.

Aluksi analysoin reunaehdot. Laskin kilometrit, kymmenen tunnin lento siis. Vainajia saattaa olla tuhansia, loukkaantuneita samoin. Määrään siis heti lääkäriprikaatin ja kenttäsairaalan paikalle, päätin.

En yleensä käytä apureita, koska he ottavat vain kaiken kunnian operaatioista itselleen. Ymmärsin kuitenkin, että nyt on kutsuttava mukaan myös Finn Heroes -ryhmä, jonka päällikkyyden otan vastuulleni. Pojat saavat hoitaa logistiikan Thaimassa kuntoon, koluta sairaalat, etsiä suomalaiset merestä ja rakentaa viestintäyhteydet. Alkuasukkaat seisovat kuitenkin tumput suorina eivätkä älyä muuta kuin ruikuttaa.

Minun pitää tiedottaa kaiken aikaa, sekä omaisille ja suurelle yleisölle. Surevien hyysäämiseen en kajoa, se on akkojen ja miesämmien asia. Mittani tuli täyteen kun televisiossa Khao Lakin rannalla ruikutti pitkä roikale Huovinen, joku suntio tai kappalainen kai, joka ynisi rukouksen tapaista ”miksi, Herra, miksi Herra.” Itku-Iikka olisi pitäyt työntää tyrskyihin ja katsoa, ettei palaa ennen kuin ainakin yksi elävä tai kuollut suomalainen olisi kainalossa.

Äsken annoin täällä Phuketissa palautetta valtioiden päämiehille, ministereille ja virkamiehille: Väärin pelastettu, väärin tiedotettu, väärin surtu. Kouvolan vs. kappalainen kirjoitti totuuden: Jumala rankaisi vääräuskoisia. Muutama tuhat oikeuskoista vainajaa siinä sivussa oli ymmärrettävä huti, friendly fire, kuten Amerikassa sanotaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s