Mies nimeltä Taru

Taru Armas Unteloinen ei ollutkaan mikä tahansa mies, vaan virkamies. Taru oli noussut korkeaan asemaan valtionhallinnossa jäsenkirjansa ja puhelahjojensa avulla. Hymyilevän ja sosiaalisen Taru-tarinoijan puhe soljui sulavasti niin kokkareilla kuin puhujapöntöissäkin. Kun koulutuksen alalla tarvittiin visioiden kirkastajaa ja kannustepiiskuria, Taru kutsuttiin luomaan pöhinää pyttyyn.

”Lisää innovatiivisuutta ja osaamista!” kuului Tarun suusta ponnella, joka sai jokaisen ymmärtämään, että armonaika on vähissä. ”Vaikuttavuus, brändi ja kilpailukyky! Painakaamme nämä sanat tulikirjaimin sydämiimme,” hehkutti Taru.

Melkein jokainen oli valmis seuraamaan Tarua koulutuksen taivaisiin, tuloslistojen kärkeen, kirkkaimman laadun lähteille, kansainväliseen maineeseen. Vielä elää kuitenkin muutamia Vanhan liiton miehiä, jotka puhuivat aikuiskasvatuksesta, ihmisarvosta, yhteisöllisyydestä ja kauneudesta. Taru antoi koulutustilaisuuksissaan näillekin puheenvuoron hymyillen tavalla, jonka voi tulkita joko lempeydeksi tai ivallisuudeksi.

Tuskin kukaan tajusi, miten Taru kärsi ja häpesi sisimmässään. Ei Taru tyhmä ollut, hänellä oli omatunto. Hän häpesi sitä, että toisteli mitä suuhun oli ahdettu. Tarun puheiden sisällöntuotannon sylttytehdas oli aivan muualla kuin Tarun työhuoneessa. Taru oli pelkkä puheautomaatti ja sisälukija. Hän omaksui nopeasti ”ketterät ja fluidit ilmiöt”, tarjosi kolme pointtia sitä ja viisi pointtia tätä. ”Pöhinä” oli sana, jota Taru toisteli kuvaamaan dynaamista innovatiivisuutta.

Taru alkoi ahdistua yhä enemmän. Puhe sujui entiseen malliin, mutta outo sivusävy siihen ilmaantui. Puolituttu eläkeläinen puhutti Tarua erään koulutustilaisuuden jälkeen. ”Taru! Sinä olet aivan kuin Punahilkka, joka juoksee metsässä sutta pakoon. Paasaat pöntöstä puuta heinää, kerrot urotöistäsi. Taru oletko sinä mies vai luikuri?” Ukonturjake oikein kiihtyi.

Taru kääntyi kannoillaan, hän ymmärsi, ettei enää voinut peittää sisikuntaansa. Taru muuttui alakuloiseksi, sitten masentuneeksi. Kun Tarun ylistämä, palkittu oppilaitos paljastui taloudellisten väärinkäytösten pesäksi ja pelkäksi itseään kehuneeksi mainoskuplaksi, Taru alkoi saada paniikkikohtauksia. Hän linnoittautui kotiinsa vastaamatta puhelimeen.

Vuoden sairasloman ja terapiajakson jälkeen Taru muutti Peräseinäjoelle ja kouluttautui pirssiautoilijaksi. Vanhapoika avioitui paikallisen erityisopettaja Lillin kanssa. Koulutuksensa perusteella vaimo ymmärsi, että Taru-poika oli alemmuudentuntoinen ressu, joka tarvitsi paljon haleja ja hyviä lihapullia.

Kun Tarun alitajuinen höpötyshihna alkoi pyöriä kotona vanhaan malliin, vaimo alkoi soittaa pianolla Nino Rotan tunnussävelmää elokuvasta Kummisetä. Naapuritkin herkistyivät usein kyyneliin iki-ihanien sävelten kiiriessä avoimesta ikkunasta. ”Kun puhut rakkaudesta hiljaa kuiskaten…”
Tarusta kasvoi kuin uusi mies, hellä, herkkä, iloinen ja itselleen kelpaava. Hänelle kelpasi jopa oma etunimi eikä Taru enää harkinnut sen muutamista Turoksi. Sen sijaan hän joskus pohti pitäisikö sukunimi Unteloinen muuttaa, ottaa yhteiseksi vaimon sukunimi. ”Lilli ja Taru Ritari” kuulostaisi upealta.

Tämän pituinen oli tämä satu. Onhan se vähän lapsellinen, mutta sellaisiahan sadut ovat.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s