Juhannus, tunteita täynnä

Jotkut päivämäärät syöpyvät mieleen elinajaksi, läheisten syntymäpäivät, häät, kuolemat. Eilisiltana muistelin äitiäni, joka olisi täyttänyt 95-vuotta; hän eli 81-vuotiaaksi. Muistelin myös juhannuksena syntynyttä veljeäni, joka eli 27-vuotiaaksi.

Etsin tietokoneeni muistista tiedostoja hakusanalla Sylvia Gunhild. Seuraava juttu on kirjoitettu keväällä 2000.

Istut sohvalla niin pienenä, kun astun ovesta sisään. Tulen kaukaa; et ole kuullut tuloani ja katsot minua hämmästyneenä. Et tunnista minua heti, mutta pian hymyilet. Tulen luoksesi, otan kädestä ja silitän poskeasi. Minun on pakko mennä pienen asuntosi keittokomeroon muka juomaan; kyynelet ovat tulleet väkisin silmiin, kun huomasin, että kuntosi on yhä huonontunut. Onneksi nykyisin on kotiapu ja kotisairaanhoito. Hoitajat ja kotiavustaja käyvät luonasi neljästi vuorokaudessa. He luovat turvaa, varmistavat että lääkkeet tulevat otetuksi ajallaan ja että asunto pysyy siistinä. Kahdeksan pilleriä aamulla, pari päivällä ja kuusi illalla, laskin tämän hetken annokseksi pikku annostelupurkeista.

Ranteessasi on laite, jota painamalla saat yhteyden pelastuspalveluun. Vihosta, johon hoitajat kertovat päivän tilanteesta, luen viestejä, joiden sisältö on aina samantapainen: ”Sylvia oli kaatunut. Makasi olohuoneen lattialla. Kävimme nostamassa sänkyyn, ei näkyviä vammoja.” Sinä, entinen jääprinsessa ja vielä viisikymppisenä liikenteen vilinässä kiitänyt pyöräilijä et tahdo pysyä enää jaloillasi, et jaksa aina nousta sohvalta ylös edes apulaitteesi avulla. Viiden metrin rollaattoriretki kaksion olohuoneesta makuuhuoneeseen vaatii sinulta keskittymistä ja ankaraa fyysistä ponnistelua.

Illalla kaivan kaapista vanhan valokuva-albumin. Alussa on muutama kuva pienestä surusilmäisestä tytöstä, joka jäi orvoksi seitsemän vuotiaana. Kaulassa on helmet, jotka sinulle annettiin kun äitisi oli kuollut syöpään. Ei siskoja, ei veljiä. Seuraavat sodan aikaiset kuvat on otettu kaunottaresta mottimetsässä. Parikymmentä vuotta myöhemmin otetuista kuvista huomaan miten nuori olit, kun muutin kauas Helsinkiin. Se oli aurinkoinen päivä, elokuun viimeinen vuonna 1964. Juna lähti aamulla kahdeksalta. Varmaankin vilkutit niin kuin aina teit lähtiessäni siihen asti, kun et enää päässyt parvekkeen kynnyksen yli.

Paljon on tapahtunut lähtöni jälkeen. Jukan kuolemasta emme toipuneet pitkään aikaan, sinä kenties et koskaan. Kerroit, että puoli vuotta tapauksen jälkeen lähdit hakemaan Jukkaa sairaalasta, koska uskoit, että lääkäri oli luvannut antaa hänet sinulle takaisin. Kieltäydyit muistamasta, että Jukka oli haudattu loppiaisena. Se loppiainenhan oli hyvin kylmä päivä. Onneksi pappi puhui siunaustilaisuudessa niin ulkokohtaisesti. Mitäpä hän olisi voinut Jukasta tietää, pappi teki vain työtään. Lämmintä puhetta olisikin ollut vaikea kestää. Miten kestit poikasi kuoleman? Miten äiti voi sen kestää? Niin kauan kun pystyit kävelemään hoidit Jukkaa hautausmaalla, siinä lapsuudenkotimme vieressä, lammen rannalla.

Rakas äitini, Sylvia Gunhild. Sinä olet joutunut kestämään elämässäsi paljon tuskaa, kipua ja menetyksiä. Luulen tietäväni miksi olet kuitenkin jaksanut. Kaksiosi seinät on vuorattu lasten kuvilla. Kun näytän sinulle uusia kuvia pikku Venlasta ja Aatoksesta, jotka nyt yhdeksänkuisina nousevat tukea vasten seisomaan, muutut silmissä. Hymyilet, alat puhua, kerrot teräviä huomiota lapsista.

Jukan ylioppilaskuva kirjahyllyssä on haalistunut, värit ovat hitaasti lähteneet, häipyvät ajan myötä ehkä kokonaan. Elämä kuitenkin jatkuu näissä pienissä. Olemme osa ikuista ketjua, yksin mitättömiä mutta kuitenkin äärettömän tärkeitä läheisillemme.

Äidin antama lämpö, rakkaus ja turva kulkevat mukanamme jokaisena päivänä elämän loppuun saakka. Kiitos, rakas äiti Sylvia siellä korkeuksissa, kiitos kaikki äidit, te lastenne hyvinvoinnin ja leivän puolesta taistelleet emot.

Suomen sivistyksen taso mitataan sillä miten hyvin huolehdimme vähäisimmistä veljistämme ja sisaristamme ja äideistämme silloin, kun lopullinen ero on lähellä. Silloin on meidän aikamme helliä emoamme, silittää poskea ja kättä, joka meitä lapsena turvasi ja ruokki.

Muistellessani rakkaitani kuuntelin eilisilta Youtubesta kappaletta ”Håll mitt hjärta.” Sen kauneus saa sielun värisemään. Kuuntele sinäkin, laulu sopii sekä häihin että hautajaisiin.

Håll mitt hjärta Håll min själ
Lägg mitt huvud i ditt knä
Säg att du menar
Och vill mig väl
Håll mitt hjärta Håll min själ

Som jag väntat alla år
Du kan läka mina sår
Ta mina händer och gör mig hel
Ta mitt hjärta
Ta min själ

Håll mitt hjärta Håll min själ
Låt mig bara stanna här
Så allt jag ber dig allt jag begär
Håll mitt hjärta Håll min själ
Håll min själ

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s