Onnea Li Andersson, OPETUSministeri!

Miten toimii Li Andersson, uusi opetusministeri? En voi uskoa, että hän alentuu puhuvaksi pääksi. Toivon, että hän puhuu opetusministerinä itsenäisesti ja usein koulusta, opetuksesta, kasvatuksesta ja varsinkin kaikkien oppilaiden ja opettajien hyvinvoinnin edellytyksistä -päiväkodeista korkeakouluihin saakka. Se ei liene kohtuuton toivomus. Osaamisesta ja kilpailukyvystä olemme kuulleet jo aivan riittävästi; hyvin vähän on puhuttu tasapainoisesta ihmisestä, joka on kilpailukyvyn tae.

Vuoteen 2030 ulottuvan opetus- ja kulttuuriministeriön strategian ytimenä on, että opetus- ja kulttuuriministeriö toimialoineen vastaa yhteiskunnan sivistysperustasta. ”Varhaiskasvatus, koulutus, tiede, taide ja kulttuuri, liikunta ja nuorisotyö uudistavat yhteiskuntaa ja luovat sivistystä.”

Strategian mukaan uudistumiskyky turvaa hyvinvointia ja kestävän kasvun. Tavoitteena on, että
1) kaikkien kyvyt ja osaaminen vahvistuvat;
2) luova, tutkiva ja vastuullinen toiminta uudistaa yhteiskuntaa
3) merkityksellisen elämän edellytykset turvataan yhdenvertaisesti.

Tavoitteiden saavuttamiseksi toimimme avoimesti, vastuullisesti ja luottamusta rakentaen, lupaa strategia. ”Sivistystä tiedolla, taidolla ja tunteella kiteyttää, mitä toimialallamme teemme, mutta myös tapamme tehdä asioita.”

Jotta strategia ei jäisi pelkiksi fraaseiksi, on käsitteet selvitettävä: Mitä on ”sivistys”? Kuinka ponnekkaasti ministeriö on ajanut viime vuosikymmeninä strategian laaja-alaisia sivistystavoitteita?

Kenen arvot ratkaisevat? Mihin nykyään on unohtunut opetuksen ydin, se että opetus on kasvatusta, koko persoonallisuuteen vaikuttamista. Kasvatuksen syvimmät tavoitteet ovat ihmis- ja sivistysihanteita.

Koulukasvatuksen päämääränä on yleissivistyksen omaksuminen. Se sisältä tiedot, taidot ja valmiudet, joita ihminen tarvitsee jokapäiväisessä elämässään sekä ammateissa tarvittavan sivistyksen.

Professori Sinikka Hirsjärvi on korostanut sivistyksenä itseisarvoista, monipuolista avoimuutta. Sivistys on itsen rakentamista älyllisenä, eettisenä olentona. Sivistykselle on vierasta fanaattisuus ja suvaitsemattomuus, usko siihen, että sivistys sisältää valmiina kaikki ratkaisut. Hirsjärvi korostaa humanistisia tavoitteita, joissa korostuvat ihmisen henkinen aktiivisuus ja eettisyys.

Kenellä on oikeus määritellä suomalaisen yhteiskunnan koulutuksen arvopohja ja sivistysihanteet? Koulusta ei enää puhuta sivistysinstituutiona. Oppilaat ovat “tulevaisuusosaajia,” joiden tulee valmistua antamaan “osaamisensa” yhteiskunnan käyttöön. “Osaamisen” oletetaan palvelevan ennen kaikkea kansantaloutta ja kilpailukykyä. Peruskoulun ihanne, ihminen monipuolisena älyllisenä ja eettisenä olentona alkaa kuulua kouluhistoriaan.

Peruskoulun alkuperäinen ydinsanoma, oppilaiden persoonallisuuden eheän kasvun turvaaminen, tulisi yhä olla koulun ylin päämäärä. Välineellinen osaamispuhe saa lapset peilaamaan ihmisarvonsa saavutusten ja menestyksen perusteella. Moni uupuu koulun kilparadalle ja moni murtuu, kun pelottava aikuismaailmaa avautuu.

Jokainen oppilas on arvokas ja jokaisella on vastuu kouluyhteisön hyvinvoinnista. Opettajan myönteinen kannustus ja oppilaiden sisäisen turvallisuuden tunne luovat pohjan tehokkaalle opiskelulle ja omien kykyjen löytymiselle.

Ministeriön strategian ensimmäisessä tavoitteessa korostetaan jokaisen kykyjen ja osaamisen vahvistamista. Sallitaanko tämä todella? Voivatko tuleva taiteilija, käsityöläinen, runoilija, keksijä, urheilija, kielten- ja tekniikan taitaja, soittaja, laulaja ja hoiva-alalle aikova tuntea kelpaavansa koulussa? Onko opettajia koulutettu riittävästi lahjakkuuden laaja-alaiseksi tunnistamiseksi ja kehittämiseksi? Hokemat ”huippuosaamisesta” kumisevat tyhjyyttään.

Strategian toisessa kohdassa luovuuden ja vastuullisuuden esiin nostaminen on tärkeää. Sen kanssa jyrkässä ristiriidassa on koulujen ”kehittämisen” nimissä kouluihin ajettu kilpailu, tiukka arviointi, oppilaiden vertailu ja suorituspaineet. Luovuuden ja ”tutkivan otteen” nimissä tapahtuva opetuksen aineellisten ja henkisten rakenteiden ja rajojen purku ei edistä luovuutta, vaan epäjärjestystä ja opettajien ja oppilaiden turvattomuutta.

Opettajan alentaminen ”kansaoppijaksi” tai ”valmentajaksi” kertoo millaisilla eväillä sivistyskouluamme ”innovoidaan.” (No tulihan se tärkein sanakin vihdoinkin tekstiin.)

Strategian kolmas tavoite on tärkein: merkityksellisen elämän turvaaminen jokaiselle. On lohdullista, että tämä entisen, ihan oikean, peruskoulumme ydintavoite sai oman kohdan strategiassa. Mutta mitä opetushallinto ja poliitikot ovat menestyshurmiossaan tehneet tavoitteen hyväksi? Mitä tekee opetusministeri Li Andersson?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s