Olipa kerran oikea ”työyhteisö”

Aamun lehti kertoo, että monet julkisten alojen kokeneet ja ammattitaitoiset työntekijät eroavat vapaaehtoisesti työstään, koska työolot ovat sietämättömät, eikä parannusta ole näköpiirissä. Epäkohdista ei voi kertoa julkisesti, koska silloin odotettavissa on leimautuminen ja kosto muodossa tai toisessa.

Työyhteisö on hieno sana. Oikeassa ”yhteisössä,” koulussa, sairaalassa, virastossa tai firmassa, ollaan kavereita, jopa ystäviä. Siellä ei ketään kiusata, ei juoruilla, ei puukoteta selkään. Siellä suvaitaan ihmisten erilaisuus, kaikkien ei tarvitse olla sellaisia kuin minä.

Olin töissä neljässä yliopistossa vuosina 1973-2008. Minulla oli hyviä työtovereita, ihan oikeita tutkijoita, joita saan kiittää kaikesta siitä opista, joka pätevöitti minut tutkijaksi ja opettajankouluttajaksi.

Kilpailu yliopiston viroista oli 1970-90-luvuilla äärettömän kovaa. Virkoja oli vähän ja ne olivat pysyviä. Kun joku sai proffan viran, kymmenen hakijaa jäi ilman. Oli raskasta todeta, että seuraava virka aukeaa vasta silloin, kun joku jää eläkkeelle. Työtoverista tuli helposti oman menestymisen este, joka oli kukistettava joko suoralla hyökkäyksellä, jatkuvalla ilkeilyllä, tai mikä pahinta, toimimalla raukkamaisesti selän takana. Näinhän nykyisessä kilpailuyhteiskunnassa toimitaan.

Olisi luullut, että virka rauhoittaa ja kilpailu loppuu, vaan vielä mitä! Yliopistoista tuli kilpailukeskuksia ja mainostoimistoja, joissa itsensä ylentämisestä tuli normi. Kollegani lopetti tervehtimisen, katseli seinille kohdatessamme, enkä tiennyt syytä. Kun kysyin sitä, selvisi, että hän halusi syrjäyttää minut eräästä pikku johtajan tehtävästä. Annoin hänelle mielelläni paikkani.

Jo 80-luvulla tiedekunnan dekaani, hyökkäsi kahvilassa pöytääni ja alkoi sättiä: ”Luuletko, että sinä olet ainoa, joka täällä saa tutkia lahjakkuutta!” En ymmärtänyt lainkaan mistä oli kysymys. Jokainenhan sai onneksi vielä 80-luvulla tutkia ihan mitä halusi. Olin tiedekunnan ainut professori, jolle tämä dekaani ei myöntänyt tutkimusrahaa.

Kasvatustieteiden tiedekuntaneuvosto ei suostunut vahvistamaan Vaasan kesäyliopiston kasvatustieteen perusopintoja. Olin vastannut niistä yli 30 vuotta ja opetuksen hyväksyminen tiedekunnassa oli aina ollut pelkkä muodollisuus. Kun ihmettelin kokouksessa miksi kesäopetus haluttiin nyt evätä, kollega, jota pidin hyvänä ystävänä, sanoi (tekosyyksi) että Vaasan opettajisto ei ole tarpeeksi pätevää. Missään alan tiedekunnassa ei ollut yhtä päteviä peruskurssien opettajia: kasvatusalan tohtoreita, dosentteja ja professoreita –taatusti hyviä opettajia. Kun kysyin, enkö ole ollut kasvatustieteen professorina pätevä opettamaan alani peruskursseja, opiskelija pyysi asian pöydälle – ”opiskelijoiden oikeusturvan nimissä!”
Joku farssin oli masinoinut. Mutta miksi? Arvaan, mutta en kerro.

En pitänyt tulevan fantastisen fantasiayliopiston esimiestehtävistä. Minusta oli sietämätöntä käydä bisnesmaailmasta kopioituja ”kehityskeskusteluja” ns. alaisteni, eli kavereideni kanssa. Jokaiselle heistä oli selvää, että yliopistossa tutkitaan innokkaasti ja luetaan paljon oman alan tieteellistä kirjallisuutta; siten tutkija kehittyy. Kun minun oli pakko arvioida proffia, lehtoreita ja assistentteja numeroina palkkaluokan määräämiseksi, sain tarpeekseni. Tekstin määrää voi mitata, mutta miten mittaat pään sisäistä luovaa ajattelua ja omaperäisiä ideoita?

Nykyisessä fantastisessa mainos- ja brändikorkeakoulussa tieteellinen pätevyys on valitettavasti usein toissijaista. Akateeminen moraali on koetuksella, kun pitää luoda itsestään kuvaa, ”kärkiyksilönä tieteen äärimmäisellä etureunalla,” kuten muuan todellisuuden tajunsa menettänyt professori itseään kutsui.

Fantastisessa mielikuvayliopistossa professorin nimikkeitä ja huippuyksilöitä syntyy kuin sieniä sateella, eikä edes tohtorin tutkinto ole professorille aina tarpeen. Riittää, jos on ”hyvä tyyppi, ”eli osaa verkostoitua, ker(j)ätä rahaa ja myydä itseään. Poliittinen, hallintoalan tai bisnesuran tausta kelpuuttavat usein proffaksi tai ainakin dosentiksi, varsinkin bisnesyliopistoissa. Kunniatohtoriksi pääsee julkku, jonka maineesta tai rahoista on yliopistolle hyötyä, tieteestä viis!

Vetäytyvä, älykäs ajattelija, ihan oikea tutkija, voi hakeutua vaikkapa patenttitoimiston virkamieheksi. Ei hän pärjää siellä, missä ansioluettelo on pakko tilata Valehtelijoiden klubin Suuruusharhaisten avo-osaston ajatuspajasta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s